Ruoan ympäristövaikutusten arvioimisesta kohti ekosysteemiajattelua
Kuva: Anssi Ylirönni.
Ruoantuotantoa pidetään perustellusti yhtenä suurimmista syntipukeista ympäristöongelmiin. Harvoin puhutaan ruoantuotannon positiivisista vaikutuksista luontoon. Oikein toteutettuna ihmisten ravitsemisen ei tarvitse tuhota ympäristöä, vaan se voi auttaa löytämään ratkaisuja ekologiseen kriisiin.
Ruoantuotannon ympäristövaikutukset
Ruoantuotanto on vastuussa 44–57 prosentista maailmanlaajuisista ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä (GRAIN). Varsinainen maataloustuotanto, mukaan lukien epäsuorat päästöt maatalousmaan raivaamisesta ja metsien hakkaamisesta maatalouskäyttöä varten, vastaa 80–86 prosentista ruoantuotannon päästöistä (Vermeulen ym. 2012). Loput ovat peräisin ruoan prosessoinnista, kuljetuksista, jäähdyttämisestä, pakkaamista ja hävikistä. Päästöissä on huomattavan suurta alueellista vaihtelua.
Suomessa noin puolet sekä fosforin että typen kuormasta, joka päätyy Itämereen, on peräisin maataloudesta
Maataloudesta aiheutuu myös ravinnepäästöjä. Esimerkiksi Suomessa noin puolet sekä fosforin että typen kuormasta, joka päätyy Itämereen, on peräisin maataloudesta (Luke)..Ruoantuotanto vaikuttaa myös luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen sekä kuluttaa resursseja, kuten vesivaroja, ravinteita ja uusiutumatonta energiaa.
Maanmuokkaus kyntämällä on erityisen tuhoisaa ympäristölle. Se altistaa maaperässä olevan orgaanisen hiilen ilman hapelle muuttaen sen hiilidioksidiksi. Suurin osa maatalouskäytössä olevasta maaperästä on jo menettänyt noin 30–40 tonnia hiiltä hehtaaria kohti, 25–75 prosenttia siitä mitä maassa oli ennen maan raivausta (Lal 2014).
Elinkaariarvioinnit herättävät keskustelua
Elinkaariarviointia on käytetty 1960-luvulta lähtien maataloustuotteiden ympäristökuorman selvittämiseen. Elinkaariarvioinnilla tarkoitetaan tuotteen tai palvelun sen koko elinkaaren ympäristövaikutuksien tutkimista raaka-aineen hankinnasta tuotteen hylkäämiseen asti. Maataloustuotteiden tapauksessa elinkaariarviointeja on käytetty myös vertailtaessa erilaisia viljelymenetelmiä sekä tietyn maataloustuotteen tuottamisen ympäristövaikutuksia eri maissa.
Arviointien tulokset ovat herättäneet paljon keskustelua. Toisten mielestä kukin maataloustuote pitäisi ympäristösyistä tuottaa siellä, missä sen tuotanto elinkaariarvioinnin mukaan onnistuu vähäisimmin päästöin.
Ajaminen yksityisautolla ruokakauppaan on paljon merkittävämpi päästöjen lähde kuin ruoan kuljettaminen ilma- tai laivarahtina, vaikka rahtaaminen tapahtuisi maapallon toiselta puolelta toiselle. Brittiläisen tutkimuksen mukaan lähes puolet kaikista ruoan tuotantoon liittyvistä ajokilometreistä koostui kuluttajan ajoista kauppaan ja kaupasta kotiin (Smith ym. 2005). Pisimmälle vietynä tämä argumentti johtaa päätelmään, että teollistuneiden maiden olisi parempi antaa tropiikin kehitysmaiden tuottaa suotuisissa sääoloissa ja edullisin työvoimakustannuksin lähes kaikki ruoka, ostaa se reiluun hintaan ja kuljettaa tehokkaasti suuriin marketteihin ja keskittyä pohjoisessa johonkin muuhun kuin ruoantuotantoon. Näin säästyisi ympäristöä ja kehitysmaat saisivat kipeästi kaipaamiaan vientituloja.
Suurin ongelma ruoantuotannon ulkoistamisessa on kuitenkin se, ettei se auta meitä löytämään aidosti kestäviä ratkaisuja itsemme ravitsemiseen
On kuitenkin monia syitä vastustaa tällaista logiikkaa: Maatalous ja ruoka ovat olennainen osa kulttuuria ja kansallista identiteettiä. Omena kasvatettuna toisella puolella maapalloa ei ole ravinto- tai muilta arvoiltaan sama asia kuin omena kotimaassa kasvatettuna. Lisääntyneet vientitulot eivät myöskään itsestään ratkaise kehitysmaiden köyhien ongelmia.
Puhtaasti ympäristönäkökulmasta katsottunakaan asia ei ole yksinkertainen, vaan siihen liittyy monia kysymyksiä aina ulkomaisen tuotannon laadun valvonnasta ravinteiden kierron katkeamiseen.
Suurin ongelma ruoantuotannon ulkoistamisessa on kuitenkin se, ettei se auta meitä löytämään aidosti kestäviä ratkaisuja itsemme ravitsemiseen.
Kestävä maatalous sopeutuu paikalliseen ekosysteemiin
Aidosti kestävä ratkaisu olisi ruoantuotannon sopeuttaminen kussakin maassa vallitseviin luonnonoloihin. Niin kauan kuin osa ruoantuotannon ympäristöongelmista piilotetaan toiselle puolelle maapalloa, niitä ei tarvitse ratkaista. Jos sen sijaan ottaisimme tavoitteeksi ruokaomavaraisuuden kotimaisin tuotantopanoksin tuotettuna, oppimisprosessimme ekologisesta elämäntavasta käynnistyisi nopeasti.
Aidosti kestävä ratkaisu olisi ruoantuotannon sopeuttaminen kussakin maassa vallitseviin luonnonoloihin
Pienen mittakaavan esimerkki tästä on pientilan pyörittäminen: Muutamassa vuodessa oppii, mitkä kasvit ja eläimet tilalla menestyvät ja mitkä puolestaan vievät liikaa aikaa, työtä tai ulkoisia resursseja ollakseen todella kestäviä. Elämällä luonnon ympäristössä yrittäen saada siitä elantonsa näkee toimiensa vaikutukset yllättävän nopeasti. Tällöin huomaa esimerkiksi, kuinka jokin laidun sammaloituu ja tuottaa yhä heikompilaatuista heinää yhä pienempiä määriä ja kuinka jokin toinen laidun rehevöityy liikaa apilan vallatessa alaa. Myös toiminnan positiiviset vaikutukset, kuten luonnon monimuotoisuuden lisääntymisen ja maaperän humuskerroksen kasvamisen, voi nähdä, kuulla ja jossain tapauksissa jopa haistaa tai maistaa. Luonto on erittäin tehokas opettaja.
Alueelliseen omavaraisuuteen ja suljettuun kiertoon pyrkiminen maataloudessa – myös tuotantopanosten, kuten polttoaineen, lannoitteiden ja rehujen, osalta – auttaisi siirtämään koko yhteiskunnan nopeammin kestävälle uralle. Alueellisessa omavaraisuudessa ”alue” voisi olla vaikkapa tietty kasvillisuusvyöhyke. Hallinnon näkökulmasta valtio tai valtioiden yhteenliittymä lienee kuitenkin helpompi vaihtoehto.
Ihminen on avainlaji
Avainlajilla tarkoitetaan biologiassa ekosysteemin tai eliöyhteisön toimintaan voimakkaasti vaikuttavaa lajia. Esimerkiksi haapa (Populus tremula) on avainlaji, josta riippuvaisten eläinten määrä on suuri. Myös ihminen täyttää avainlajin määritelmän, koska ihminen vaikuttaa erittäin voimakkaasti ekosysteemin toimintaan. Tähän asti länsimaisen ihmisen vaikutus luontoon on ollut pääosin negatiivista, mutta näin ei tarvitse välttämättä olla.
Länsimaisen ihmisen vaikutus luontoon on ollut pääosin negatiivista, mutta näin ei tarvitse välttämättä olla
Niin kutsutut perinneympäristöt ovat klassinen esimerkki ihmisen toiminnan positiivisista vaikutuksista luontoon. Ihminen on laiduntavien kotieläinten avulla luonut hakamaat[1] ja metsälaitumet, jotka lisäävät luonnon monimuotoisuutta. Perinneympäristöissä elää esimerkiksi harvinaisia kasveja, perhosia ja kovakuoriaisia. Ennallistamalla ja laiduntamalla voidaan avata sulkeutuneita perinneympäristöjä ja parantaa niissä elävien lajien elinolosuhteita.
Ihminen voi lisätä myös metsäluonnon monimuotoisuutta. Monet maailman arvokkaimmista sademetsistä eivät suinkaan ole kehittyneet kaikkeen lajirikkauteensa täysin ilman ihmisen toimintaa. Esimerkiksi Amazonasin alueella elävät alkuperäiskansat ovat kautta historiansa muokanneet ja rikastuttaneet sademetsien luontoa (Mann 2005).
Maatalous ratkaisuna ympäristöongelmiin
Maatalous voi olla myös elvyttävää eli se voi parantaa aiempien huonojen viljelymenetelmien seurauksena heikkotuottoisiksi muuttuneita maita. Elvyttävä maatalous (engl. regenerative agriculture) voi käytännössä tarkoittaa esimerkiksi maan kääntämättä jättämistä ja luomuviljelyä (no-till organic cropping), hallittua laiduntamista (managed grazing), peltometsäviljelyä (agroforestry) ja monivuotisia viljelykasveja yksivuotisten sijaan. Monivuotisten viljelykasvien pysyvä juuristo hillitsee eroosiota ja monivuotiset kasvit eivät vaadi maan kääntämistä.
Maatalous voi jopa auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Maaperä on merien jälkeen maailman suurin hiilivarasto. Yhdistettynä massiiviseen vähennykseen fossiilisten polttoaineiden käytössä niin kutsuttu hiiltä sitova maanviljely voi palauttaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden 350 ppm:iin[2] (Toensmeier 2016).
Hiiltä sitovalla maanviljelyllä tarkoitetaan erilaisia maanviljelymenetelmiä, jotka sitovat hiiltä maaperään ja maanpäälliseen biomassaan. Kasvithan sitovat ilmakehän hiilidioksidia jatkuvasti yhteyttämällä, mutta haasteena on, miten hiili saadaan siirtymään ja ennen kaikkea jäämään maaperään ja biomassaan.
Yksinkertaisimmillaan hiilen sitominen saadaan aikaan pienillä muutoksilla tavanomaiseen peltoviljelyyn. Laitumien hiilen sidontaa voidaan lisätä siirtymällä puulaidunviljelyyn (silvopasture). Näiden toimenpiteiden hiilen sidontakyky hehtaaria kohti on melko vaatimaton, mutta ne ovat toisaalta helposti toteutettavissa laajoilla alueilla maapalloa eivätkä vaadi muutoksia ruokavaliossamme. Peltometsäviljely ja siirtyminen monivuotisiin viljelykasveihin mahdollistavat noin viisinkertaisesti suurempien hiilimäärien sitomisen hehtaaria kohti verrattuna yksivuotisten peltokasvien viljelyn hiilen sidontaan[3], mutta vaativat jonkin verran totuttautumista uusiin ravintokasveihin.
Hiiltä sitova maanviljely ei yksinään riitä ratkaisemaan ilmastonmuutoskysymystä, koska jäljellä olevien fossiilisten polttoaineiden sisältämä hiili on moninkertainen verrattuna maaperän ja biomassan teoreettiseen hiilensidontakykyyn (Lal 2010; Toensmeier 2016). Toisaalta pelkkä päästöjen leikkaaminenkaan ei riitä, koska vaikka päästöt loppuisivat tänään, ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuus on jo ylittänyt kriittisen pisteen ja ilmastonmuutos jatkuu kiihtyvällä vauhdilla. Tarvitaan siis sekä päästövähennyksiä että hiilen sidontaa.
Ekosysteemiajattelu Suomen oloissa
Suomi kuuluu lähes kokonaan boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen. Havumetsät ja tuhannet järvemme ovat luonnollisin ”maatalousmaamme”, joita oikein hoitamalla saamme ravintomme kaikkein ekologisimmin. Metsänhoidossa voidaan pienillä toimenpiteillä lisätä metsien monimuotoisuutta ja edistää muun muassa marjasadon määrää ja kanalintujen poikastuottoa. Riista, marjat, sienet, kalat ja niin sanotut villivihannekset ovat ekologista ravintoa, kunhan vain huolehditaan luonnonympäristöjen kestävästä käytöstä ja ruoan vähähiilisestä jakelusta.
Vihannesten ja juuresten viljelyssä voidaan siirtyä biointensiiviseen luomuviljelyyn ja saada pieniltä hyvin hoidetuilta aloilta hyvä sato käyttämättä fossiilisia polttoaineita, mutta tämä edellyttää useamman suomalaisen ryhtymistä maanviljelijäksi.
Kotieläimille on paikkansa boreaalisen havumetsävyöhykkeen ekomaataloudessa
Luonnonlaitumet rikastuttavat Suomen luontoa tarjoten elinpaikan monille uhanalaisille lajeille. Laiduntamisen uudelleen aloittaminen jo hylätyillä luonnonlaitumilla lisää luonnon monimuotoisuutta (Saarinen ym. 2005; Takala ym. 2012). Oikein toteutettuna laidunnus voi mahdollisesti myös Suomessa sitoa hiiltä maaperään, tosin tutkimusnäyttöä tästä ei toistaiseksi ole.
Märehtijät eivät tarvitse viljaa, vaan ne voidaan ruokkia täysin ruoholla, heinällä ja puiden lehdillä. Näin lehmät ja vuohet eivät kilpaile ihmisravinnosta, vaan hyödyntävät kasveja, joita ihmiset eivät pysty hyödyntämään. Lihan ja maitotaloustuotteiden kulutusta on vähennettävä, mutta kokonaan niistä ei ole tarpeellista luopua ympäristösyistä.
Suomessakin maatalous voi oikein toteutettuna auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä
Nykyinen tehdasmainen sian- ja naudanlihan, broilereiden ja kananmunien tuottaminen on paitsi eettisesti kyseenalaista, myös paljon energiaa kuluttavaa. Ekosysteemiajattelussa eläinten ruokkiminen tuontisoijalla ei ole mielekäs vaihtoehto. Sikoja ja munintakanoja voidaan sen sijaan pienimuotoisesti pitää ekologisesti, ruokkimalla niitä ihmisravinnon tähteillä, rikkakasveilla ja hyönteisillä.
Suomessakin maatalous voi oikein toteutettuna auttaa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.
Ilmaston lämpeneminen kuitenkin vaikeuttaa hiilen sitomista maaperään. Kahden ja puolen asteen lämpötilan nousu muuttaisi merkittävän osan maaperästä ja biomassasta hiilen sitojista hiilen nettotuottajiksi. (IPCC 2007.)
Toimenpiteiden aika on nyt.
Nina Jaakkola, MMM (ymps) on pienviljelijä ja vapaa toimittaja, joka harrastaa ympäristö- ja kehitysmaakysymyksiä nk. vapaa-ajallaan. Hän pitää miehensä kanssa neljän hehtaarin perhetilaa Orimattilassa. Tilalla tuotetaan vihanneksia, hunajaa ja kananmunia. Lisäksi heillä on muutama suomenvuohi ja suomenkarjan lehmä, joista saadaan maitoa perheen tarpeisiin.
Viitteet
[1] Hakamaa on metsä- tai niittymaalla oleva, yleensä aidattu karjanlaidunnukseen käytetty alue.
[2] ppm = parts per million eli miljoonasosa.
[3] Follett 2001; Albrecht & Kandji 2003; Oelbermann,Voroney & Gordon 2004; Shibu 2009; Powlson, Whitmore & Goulding 2011; Lal 2014.
Lähteet
Albrecht, Alain & Kandji, Serigne T. (2003) ”Carbon sequestration in tropical agroforestry systems.” Agriculture, Ecosystems & Environment 99 (1-3), 15-27.
Follett, R.F. (2001) ”Soil management concepts and carbon sequestration in cropland soils.” Soil and Tillage Research 61 (1-2), 77–92.
GRAIN, ”Food, climate change, and healthy soils: The forgotten link.” Wake Up Before It Is Too Late: Make Agriculture Truly Sustainable Now for Food Security in a Changing Climate, UNCTAD. [http://unctad.org/en/PublicationsLibrary/ditcted2012d3_en.pdf– tarkistettu 8.2.2018]
IPCC (2007) Contribution of Working Group II to the Fourth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change, Summary for Policy Makers. Cambridge University Press, Cambridge.
Lal, Rattan (2010) ”Managing soils and ecosystems for mitigating anthropogenic carbon emissions and advancing global food security.” Bioscience 60, no 9, 708-721.
Lal, Rattan (2014) ”Abating climate change and feeding the world through soil carbon sequestration.” Soil as World Heritage, Springer, Amsterdam.
Luke [https://www.luke.fi/tietoa-luonnonvaroista/ruoka-ja-ravitsemus/ruoan-ilmastovaikutukset/ – tarkistettu 22.1.2018]
Mann, Charles C. (2005) 1491: New Revelations of the Americas Before Columbus. Knopf, New York.
Oelbermann, Maren, Voroney, R.Paul & Gordon, A.M. (2004) ”Carbon sequestration in tropical and temperate agroforestry systems: a review with examples from Costa Rica and southern Canada.” Agriculture, Ecosystems & Environment 104 (3), 359–377.
Powlson, D. S. , Whitmore, A. P. & Goulding, K. W. T. (2011) ”Soil carbon sequestration to mitigate climate change: a critical re-examination to identify the true and the false.” European Journal of Soil Science 62 (1), 42–55.
Saarinen, Kimmo, Jantunen, Juha & Valtonen, Anu (2005) ”Resumed forest grazing restored a population of Euphydryas aurinia (Lepidoptera: Nymphalidae) in SE Finland.” European Journal of Entomology 102(4), 683.
Smith, Alison; Watkiss, Paul; Tweddle, Geoff; McKinnon, Alan; Browne, Mike; Hunt, Alistair; Treleven, Colin; Nash, Chris & Cross, Sam (2005) ”The Validity of Food Miles as an Indicator of Sustainable Development” DEFRA Report ED50254 Issue 7 [http://library.uniteddiversity.coop/Food/DEFRA_Food_Miles_Report.pdf]
Shibu Jose (2009) ”Agroforestry for ecosystem services and environmental benefits: an overview” Agroforestry Systems 76 (1), 1–10.
Takala, Tuomo, Tahvanainen, Teemu & Kouki, Jari (2012) ”Can re-establishment of cattle grazing restore bryophyte diversity in abandoned mesic semi-natural grasslands?” Biodiversity and Conservation 21(4), 981–992.
Toensmeier, Eric (2016) The Carbon Farming Solution: A Global Toolkit of Perennial Crops and Regenerative Agriculture Practices for Climate Change Mitigation and Food Security. Chelsea Green Publishing, Vermont.
Vermeulen, Sonja J., Campbell, Bruce M. & Ingram, John S.I. (2012) ”Climate Change and Food Systems” Annual Review of Environment and Resources 37:195–222.
Turvapaikanhakijat ja me
Turvapaikkahakijoiden tyly kohtelu puhuttaa Suomessa – nyt jopa ministereitä. Tuore sisäministeri on ehdottanut pakolaiskiintiön nostamista ja yhtä tuore ulkomaankauppaministeri suuntaa ensimmäisen matkansa Irakiin. Suomen irakilaisille antamien kielteisten turvapaikkapäätösten määrä kasvoi huomattavasti vuosina 2015–2016, kerrotaan Ylen uutisessa.
Yle on julkaissut monta riipivää juttua kielteisen turvapaikkapäätöksisen saaneiden ihmisten vaiheista Irakissa. Huoli Migrin toiminnan oikeellisuudesta ja moraalisesta kestävyydestä on ilmeinen. Kansainvälisestikin on huomattu Suomen palauttamiskäytännön ankaruus ja sitä on alettu vastustaa.
Miten tämä on mahdollista? Miten on käynyt niin, että Suomessa päivänpolitiikka on alkanut vaikuttaa päätöksiin, joiden pitäisi perustua ainoastaan ihmisoikeuksien turvaamiseen?
Suomessa päivänpolitiikka on alkanut vaikuttaa päätöksiin, joiden pitäisi perustua ainoastaan ihmisoikeuksien turvaamiseen
Vuonna 2006 julkaistussa artikkelissa Sjaak Koenis ja Pasi Saukkonen ovat kirjoittaneet siitä, että eron – monikulttuurisuuden – poliittista järjestäytymistä ohjaavilla valtion politiikoilla on muodollinen, lakeihin kirjoitettu, sekä symbolinen ulottuvuus. Heidän arvionsa mukaan Suomen muodolliset monikulttuurisuuspolitiikat ovat noudattaneet liberaalia mallia, kun taas symbolisesti Suomen kansallisvaltiollinen identiteetti on nojautunut suomalaiseen etniseen nationalismiin.
Vaikka maahanmuutto Suomeen on kasvanut jatkuvasti 1990-luvulta alkaen ja maasta on tullut monietninen, tätä omakuvaa ei ole varsinaisesti haastettu.
Yhden selityksen sille, miten on mahdollista kansainvälisen pakolaislainsäädännön (yhä heikkenevä) noudattaminen ja jo kansainvälisen paheksunnan saaneen ankaran palauttamiskäytännön yhdistäminen, voi ammentaa tästä Koenisin ja Saukkosen huomiosta, jonka monet tutkimukset vahvistavat. Todellakin, artikkelin ilmestyttyä tämä symbolinen poliittinen ulottuvuus on saanut Suomessa sitä ajavan puolueen, jonka muukalaisvihamielinen retoriikka vaikuttaa kaikkeen politiikantekoon. Symbolisesta on tullut muodollinen. Nykyinen poliittinen ilmapiiri ohjaa turvapaikkapäätösten tekoa, toisin sanoen ihmisoikeusnormien noudattamista Suomessa.
Nykyinen poliittinen ilmapiiri ohjaa turvapaikkapäätösten tekoa, toisin sanoen ihmisoikeusnormien noudattamista Suomessa
Kansainvälinen ihmisoikeus- ja pakolaislainsäädäntö on kehittynyt toisen maailmansodan jälkeen. Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt ottamaan oppia Euroopan katastrofista. Holokaustin muisto – tai pikemmin siitä vastuun ottaminen vaatii yhteiskunnilta ja valtioilta tietoista ponnistusta. Tämä onnistuu nykyään yhä harvemmalta valtiolta. Omaa osallistumista massamurhiin halutaan vähentää, vaieta siitä tai jopa kieltää se. Samalla omaa kansallista kärsimystä halutaan vaalia ja tuoda esille.
Silti, ei voi samanaikaisesti järkyttyä menneiden aikojen joukkomurhista ja kärsimyksistä ja sulkea silmät nykyisiltä. Jos ihmiselämiä arvotetaan eri tavoin, loppujen lopuksi se syö liberaalin demokratian arvopohjan. Se, mitä tänä päivänä tehdään turvapaikanhakijoille, heijastuu meidän elämäämme, siihen, minkälaisen arvon annamme ihmiselämälle täällä. Jos ihmiselämältä menee universaali arvo, olemme pulassa – ja olemmekin pulassa juuri nyt. Tarvitsemme arvokeskustelua ja politiikan uudelleenarviointia.
* * *
Irma Hirsjärvi kirjoittaa Hannah Arendtiin viitaten erityisesti virkamieskunnan vastuusta: holokausti tuli mahdolliseksi muun muassa siksi, että suuri tuhoamiskoneistoa pyörittänyt virkamieskunta ei kyseenalaistanut ylhäältä tulevia päätöksiä. Nämä ihmiset käyttivät vapautensa siten, että tekivät tietoisen päätöksen olla arvioimatta näitä päätöksiä ja noudattivat niitä. He riistivät itseltään vapaan ihmisen ominaisuuden – vastuun toiminnastaan. Hirsjärvi esittää esimerkkejä siitä, kuinka nykypäivän viranomaiset tekevät moraalisia valintojaan turvapaikkahakutilanteissa.
Jos ihmiselämiä arvotetaan eri tavoin, loppujen lopuksi se syö liberaalin demokratian arvopohjan
Saman tyyppisiä esimerkkejä löytyy Joensuustakin. Turvapaikanhakijoita avustavilta järjestöiltä tulee jatkuvasti tietoa siitä, kuinka tilanteissa, joissa tehdään päätöksiä ihmiselämistä, virkamieskunta toimii tahtomattaan tai tahallisesti niin, että edistetään pahemman vaihtoehdon toteutumista.
Esimerkiksi erään turvapaikanhakijan turvapaikkaprosessin uusintapuhuttelussa hakijalle ei annettu puhuttelun pöytäkirjaa mukaan pyynnöistä huolimatta. Säilökäräjäoikeudenkäynnin ajankohtaa siirrettiin varoittamatta niin, että turvapaikanhakijan asianajaja ei päässyt tulemaan siihen. Itse käräjissä tulkkaus jäi vaillinaiseksi huonon puhelinyhteyden takia, eikä hakija ymmärtänyt mitä prosessissa puhuttiin. Myös asianajaja jätti toimittamatta tarvittavia asiakirjoja hallinto-oikeuteen hakiessaan täytäntöönpanokieltoa. Tämän tyyppisiä tai pahempia esimerkkejä on paljon lisää.
Kaikki tämä on ihmisten valintojen ketju. Kaikki tämä on oikeusvaltion toimintaa. Jos tällainen on mahdollista yhden ihmisen kohdalla, voiko olla varma, ettei se toimisi samalla tavalla toisen ihmisen kohdalla? Vai onko ”kansallistettu” ihminen paremmassa turvassa? Mikä sen turvaa?
Valtion vetäytyessä kansainvälisestä avustustoiminnasta yksittäiset ihmiset ja järjestöt tulevat tilalle. Turvapaikka- ja kotouttamistoiminnassa järjestöt ovat myös ottamassa yhä huomattavamman roolin. Toisaalta järjestöjen rahoitus ja resurssit ovat paljon rajatumpia kuin valtion tai kuntien. Syntyvät säästöt tarkoittavat sitä, että järjestöt tekevät yhä enemmän työtä, vielä sellaistakin, joka jää näkymättömäksi ja maksamattomaksi. Tämä työ on uuvuttavaa, koska nimenomaan järjestöt ja niissä toimivat ihmiset törmäävät valtion toimien nurjaan puoleen. He näkevät ja myötäelävät sen tuskan, jonka pitkä turvapaikkahakuprosessi ja sen tuloksena tulevat kielteiset päätökset tuovat. He kuulevat kertomukset ihmisten vainoista ja peloista, jotka eivät vaikuta Migrin päätöksiin. He näkevät Suomen valtion ihmishädälle kääntyneen selän. He yrittävät auttaa, mutta eivät pysty muuttamaan tilannetta.
Henkinen voima ja usko inhimillisyyteen löytyy siinä toiminnassa syntyvistä ihmissuhteista. Jos löytyy. Aika usein se katoaa. Kuka auttaa auttajaa silloin?
MMV: Me ollaan hauraita kaikki
Ruoantuotanto ja markkinatalous
Kuva: Anssi Ylirönni.
Markkinaehtoinen teollinen tuotanto on johtanut sekä tuotteen että tuottajan kohdalla kestämättömiin rakenteisiin: teollinen lihatuotanto suuressa mittakaavassa ei voi ottaa eläinten oikeuksia huomioon millään todellisella tavalla, eikä yksittäinen tuottaja voi poiketa kuin hyvin rajoitetusti kilpailun pakottavista laeista asemaansa (elantoaan) menettämättä. Vaihtoehtoiset tuotantomallit jäävät väistämättä marginaaliin keskittyneen pääoman tuotantovoiman edessä. Kuluttajan vallan korostaminen on näiden mekanismien lainalaisuuksien aliarvioimista.
Ruoalla on historiallisesti ollut suuri merkitys valtioiden ja yhteiskuntien vakaudelle. Monesti se on ollut myös imperiumin laajentumisen ja ylläpidon elinehto. Ruoka, ruoantuotanto ja ruoan puute ovat toisin sanoen äärimmäisen poliittisia elementtejä (Schanbacher 2010), myös markkinatalouden ehdoilla pyörivissä länsimaissa.
Ruoan keskeiseen merkitykseen pureutuu myös Evan Fraserin ja Andrew Rimasin vuonna 2011 ilmestynyt kirja Empires of Food: Feast, Famine, and the Rise and Fall of Civilizations. Teos lähestyy ruoantuotantoa osana laajempaa poliittista kokonaisuutta, soveltaen von Clausewitzin kuuluisaa sitaattia ”food is the continuation of policy through other means” (Rimas & Frazer 2011, 156). Ruoantuotantosuhteet nivoutuvat globaalissa taloudessa osaksi laajempaa pääoman kiertokulkua (Marx 1974b).
Tämä essee lähestyy ruoantuotantoa markkinatalouden rakenteiden toisintajana esittäen, että ruoantuotannon valtasuhteet rakentuvat yhtä lailla keskittyvän pääoman ehdoilla.
Marx ja pääoman kiertokulku
Pääoman ensimmäinen osa (Marx 1974a) kuvaa verrattain vakaata vaurauden kasautumista tuotannossa, kun taas toisessa osassa käsitellään pääoman kiertokulkua problematiikkoineen. Pääoman kiertokulku tuo yhteen raha-, tavara-, ja tuotantopääomaa (Marx 1974b, 54). Ruoan tapauksessa voidaan nähdä, että tuottajat, tuotantovälineet, ruoka tavarana sekä maksut, velat että sijoitukset ruoan tuotantoon pyörivät pääoman kiertokulussa. Vaikka Pääoman toinen osa ei käsittele velkaa (joka käsitellään vasta kolmannessa osassa), esimerkiksi David Harvey (2013) näkee välttämättömäksi luoton ja velan käsittelyn kiertokulun yhteydessä, koska ne toimivat oleellisina osina kiertokulkua.
Kiertokulussa syntyy merkittäviä riippuvaisuuksia, jotta tuotanto pystyy säilyttämään ja synnyttämään arvoa sekä laajentumaan vaaditusti. Yksi kiertoprosessi keskittyy tuotannon raaka-aineisiin, toinen tuotantovälineiden tuotantoon, kolmas hyödykkeiden tuotantoon ja neljännessä prosessissa ollaan jo myymässä tuotetta rahaa vastaan. Kiertokulku ei ole vapaaehtoista, vaan kapitalismin elinehto, jota säätelevät pääoman kiertokulun pakottavat lait (vrt. kilpailun pakottaviin lakeihin: Harvey 2013, 13; Marx 1974a).
Kiertokulku tulee ymmärtää sekä prosessina että fyysisenä liikkeenä. Odotellessaan kiertokulun yhden osan pyörähdystä (kuten tuotetta tehtaaseen tai kauppaan) toisten osien pääoma ei tuota mitään.
Odotellessaan kiertokulun yhden osan pyörähdystä (kuten tuotetta tehtaaseen tai kauppaan) toisten osien pääoma ei tuota mitään.
Kiertokulun sujuvoittaminen heijastuu usein tehostamisvaatimuksina etenkin, kun on kyseessä helposti pilaantuva tavara, kuten ruoka. Vertauskuvallisesti modernin ruokatuotannon kylmäketju rinnastuu pääoman kiertokulkuun: jos yhdessä osaa kiertokulkua tapahtuu häiriö tai katkos, se pahimmassa tapauksessa säteilee kaikkien kiertokulkuun liittyvien kiertojen läpi. Rahapääoma välittää vaihtoja kierron osista toisiin: esimerkiksi viljelijän täytyy ostaa – velaksi – laitteet ja siemenet saadakseen kasvatettua tuotteen, jonka voi myydä kauppaan. Kauppiaan täytyy vuorostaan ottaa velkaa jotta voi ostaa viljelijältä (ja maksaa tälle) tuotteen myyntiin, ja niin edelleen.
Ruoan teollinen tuotanto modernin teollistumisen taustalla
Tuotannon tehostuminen osuu tyypillisesti yhteen tuotannon keskittymisen kanssa, jolloin kiertokulun suurimmat toimijat voivat dominoida koko ketjua. Suuruuden ekonomia mahdollistaa teollisen ruoantuotannon, jolloin tuotantoa on paljon enemmän kuin kulutusta, eivätkä häiriöt näy välittömästi. Ruoan tapauksessa tämä konkretisoituu kasvavana hävikkinä, tosin olettaen, että tuotantokustannukset ovat suhteellisen edullisia myyntihintaan nähden.
Mitä laajemmalle tuotanto, markkinat ja raaka-aineiden ketjutus leviävät, sitä merkittävämpi tehtävä on uudella teknologialla, esimerkiksi kuljetusvälineillä. Ruoan saatavuus teollisissa kasvukeskuksissa oli välttämättömyys talouskasvulle. Fraser ja Rimas (2011, 150–152) nostavat esiin rahtilogistiikan ja jääsäilönnän kehityksen, joka toi ruoan entistä nopeammin entistä pidempien etäisyyksien päähän. Laivarahdin aikakaudella siirtyminen standardisoituihin malleihin (”containerization”) on mahdollistanut rahdin kuljetuksen yhä suuremmalla mittakaavalla (Harvey 2013, 281). Ruokaa voidaan rahdata yhä kauempaa maksukykyisten asiakkaiden saataville.
Jo 1800-luvun lopulla Yhdysvaltain keskilännen karjatiloilla tuotettu teuraseläin voitiin kuljettaa suurkaupunkien teurastamoihin jäävaunuissa. Samalla suurkaupunki veti myös puoleensa yhä enemmän työläisiä työskentelemään paikallisissa teollisissa teurastamoissa – usein vaarallisissa olosuhteissa (Sinclair 1906). Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Yhdysvalloissa työväenliikkeen aktivoituminen osuu tähän samaan aikakauteen. On kuitenkin syytä huomata, että vain ruoan teolliset käsittelijät järjestäytyivät, eivät sen maataloustuottajat.
Teollinen tuotanto ja tuottaja
Marxin ennuste pääoman keskittymisestä kapitalisteille pätee ruoantuotantoon ja teolliseen maatalouteen. Kehittyneet ja huippuunsa viritetyt tuotantoketjut antavat vallan ketjun hallitsijalle eli valmistajalle, ei tuottajalle.
Kansallisromanttinen mielikuva maanviljelijästä ja karjankasvattajasta säilyy yhä, vaikka teollinen tuotanto (Food Inc. 2008) synnyttää mukaisensa valtasuhteet. Siinä missä pienviljelijä aiemmin saattoi rinnastua yrittäjään, etenkin Yhdysvalloissa hän nykyään rinnastuu pikemminkin alihankkijaan (jotkut käyttävät jopa termiä ”sharecropper”, joka tarkoittaa suomalaisille tuttua torpparia), joka omistaa kiinteän pääoman (tuotantovälineet), mutta on sopimusvalmistajana täysin riippuvainen isännästään.
Sen sijaan että suuryritykset kilpailisivat markkinoilla, ne laittavat alihankkijansa kilpailemaan keskenään. Lisäksi ympäristön ja työntekijöiden oikeuksien huomioiminen kestävällä tavalla jää kapitalistisessa kiertokulussa yleensä alihankkijan tehtäväksi – siis sen tason, jolla itsellään on pienimmät voittomarginaalit ja siten vähiten resursseja (Fraser & Rimas 2011, 88, 113, 158–159, 186–187). Tuotteen kasvatus ei ole yhtä kannattavaa kuin sen jalostus myyntiin. Yksittäinen kasvattaja kantaa myös suuren riskin markkinoiden muutoksesta, kun taas valmistaja voi optimoida usean eri tuotantolaitosten toimintaa. Sama toimintatapa toimii esimerkiksi vaatealalla valmistuksen ja myynnin suhteen.
Tehostamisvaatimukset ja tuotantovälineiden jatkuvan uudistuksen paine työntävät myös maanviljelyä entistä voimakkaammin velan ympärillä pyöriväksi (Fraser & Rimas 2011, 160). Ruoan massatuotanto nojaa sopimuksiin, joilla yksittäiset viljelijät ja kasvattajat joutuvat jatkuvasti mukautumaan markkinoiden muutoksiin, usein mittavin kiinteän pääoman sijoituksin, mikä pakottaa heidät velkaantumaan. Velkaantunut alihankkija on alakynnessä kansallisesti (Yhdysvalloissa) ja kansainvälisesti jatkuvien fuusioiden kautta keskittyneeseen valmistussektoriin verrattuna (Agrifood Atlas 2017; iPES Food 2017). Maanomistuksella ei myöskään ole entisenlaista merkitystä, jos sen tuotoksia ei kykene myymään valmistajille tai kuluttajille: kun kiertokulkuun lasketaan samoin keskittynyt vähittäismyynti, yksittäiset tuottajat ovat väistämättä heikoilla.
Esimerkiksi kanankasvattaja omistaa kasvattamon, muttei kanoja, jotka omistaa isäntäyritys. Kasvattaja joutuu tekemään parannuksia kasvattamoon ja ostamaan ruoan isännältä, sekä myös palauttamaan kasvattamansa kanat isännälle. Maksu määräytyy isännän arvioiden pohjalta. Dokumentti Under Contract: Farmers and the Fine Print (2017) kuvaa kuinka tästä voi sukeutua täydellinen riippuvuussuhde, jota sitoo tuottajan kasvava velkataakka. Ahtaalle ajettujen kasvattajien tarinat ovat murheellista kuultavaa – mutteivät marxilaisen teorian valossa odottamattomia.
Teollinen tuotanto ja kuluttaja
Tarjoavatko vaihtoehtoiset tuotantomallit kuten lähituotanto tai osuuskunnat uusia mahdollisuuksia tasa-arvoisemmille valtasuhteille? Mahdollisesti, mutta vain rajoitetusti. Vaikka esimerkiksi Valio Oy on osuuskuntien omistama maidontuotannon keskittymä, se toimii silti markkinatalouden puitteissa – syyllistyen jopa maidon hinnan polkemiseen. Lähiruoka puolestaan on väistämättä pienen volyymin kauppaa, joka edellyttää lyhyttä fyysistä etäisyyttä markkinoista ja toisaalta keskiluokkaista ostovoimaa.
Markkinataloudessa annetaan ymmärtää, että kuluttajalla on täysi valta hallinnoida kulutustaan ja sitä kautta tuotantoa. Kulurakenne kuitenkin määrittää, että luonnollisissa oloissa kasvaneesta kanasta pitää maksaa kaupassa enemmän. Kana maksaa enemmän, koska sitä ei ole tuotettu kaikella teknologian mahdollistamalla tuotantokulujen säästöllä. Vaikka tehotuotettu kana kuluttaa enemmän teknologiaa, sitä voidaan tuottaa määrällisesti enemmän.
Kulutuksen ja tuottamisen maksimoimiseksi teollisen tehotuotannon tuotteet löytävät alhaisen hintansa vuoksi yhä kysyntänsä, kun taas kestävän kehityksen mukaiset tuotteet suunnataan omalle (keskiluokkaiselle) kuluttajasegmentilleen
Jos taas kuluttajat ovat valmiita maksamaan ”käsityönä” kasvatetuista kanoista, suurtuottajalla ei ole mitään sitäkään vastaan; tuotantoketjut voidaan räätälöidä palvelemaan erilaisia asiakassegmenttejä. Fraser ja Rimas (2011, 229) kommentoivat myös eettisen ”reilun kaupan” tuotannon muuttuneen suurtuotannoksi ylätasolla, koska vähittäiskauppa ei osta eettisestikään tuotettua tuotetta suoraan pientuottajilta suurten välillisten kulujen vuoksi. Luomukanojen suosiminen ei automaattisesti johda teollisen tuotannon vähenemiseen, koska muilla kulutussektoreilla kiertokulun piirissä teollisesti tuotettu kananliha on taas heidän liiketoiminnalleen keskeistä (kuten pikaruokalaketjuille). Luomu-kananmunien ilmestymistä suomalaisten ruokakauppojen hyllylle ei seurannut ”luomuttomien” kananmunien katoaminen.
Fraser ja Rimas (2011, 192) toteavat, että markkinatalouden ehdoilla toimiva (kapitalistinen) ”ruokaimperiumi” tarjoilee jokaiselle yhteiskuntaluokalle sille taloudellisesti sopivinta – vaan ei ravinnollisesti tai tuotannollisesti samanarvoista – ruokaa (Monsivais, McLain & Drewnowski 2010). Kulutuksen ja tuottamisen maksimoimiseksi teollisen tehotuotannon tuotteet löytävät alhaisen hintansa vuoksi yhä kysyntänsä, kun taas kestävän kehityksen mukaiset tuotteet suunnataan omalle (keskiluokkaiselle) kuluttajasegmentilleen.
Ruoka ihmisoikeutena?
Kun yhteiskunta eriarvoistuu, halvan ruoan saatavuuden tärkeys kasvaa. Leipäjonot ovat tulleet jäädäkseen esimerkiksi Suomeen (Ohisalo 2017). Ruoan suhteen vapaan markkinatalouden tuoma tehostus ei ole onnistunut lopettamaan laajamittaista ruokapulaa maailmassa, koska markkinatoimintaan kuuluu vain maksavien (kulutuskykyisten) kuluttajien huomiointi (Marx 1974b, 380; Fraser & Rimas 2011, 191; Carey, Gibney & Poe 2010, 90-92). Näin siitä huolimatta, että YK:n Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, joka takaa muun muassa oikeuden ruokaan, on ollut voimassa jo 70-luvulta. Toisin sanoen, ruoan tulisi olla ihmisoikeus. Viime vuosien kehitys on ollut kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.
Vapaan markkinatalouden tuoma tehostus ei ole onnistunut lopettamaan laajamittaista ruokapulaa maailmassa, koska markkinatoimintaan kuuluu vain maksavien (kulutuskykyisten) kuluttajien huomiointi
Ruoantuotannossakin ihmisoikeuksien toteutuminen on vaihtelevaa. Siinä missä teollistuneen maan ruokateollisuuden alihankkija voi ajautua epätoivoiseen velkakierteeseen, toisaalla teollinen ruoantuotanto saattaa toimia käytännössä orjatyövoimalla. Vapaakauppasopimukset ovat avanneet muiden maiden ruokatuotannon kehittyneiden maiden suuryritysten (kiertokulkujen) käyttöön, mistä syystä ruoan jakautuminen maailmassa ei vieläkään ole tasavertaista (Schanbacher 2010, viii). Sopimusten turvin – tai laittomasti – kaukaa pyydetty kala on suuryritysten kiertokulussa kannattavaa, mutta jättää kehittyvien maiden paikalliset pienkalastajat köyhyyteen kuluttamaan saaliinsa elämiseen, vailla mahdollisuutta menestyä taloudellisesti.
Vaaditaan yhteiskunnallinen ja poliittinen muutos
Markkinaehtoinen teollinen tuotanto on johtanut sekä tuotteen että tuottajan kohdalla kestämättömiin rakenteisiin: teollinen lihatuotanto suuressa mittakaavassa ei voi ottaa eläinten oikeuksia huomioon millään todellisella tavalla, eikä yksittäinen tuottaja voi poiketa muuten kuin hyvin rajoitetusti kilpailun pakottavista laeista asemaansa (elantoaan) menettämättä. Vaihtoehtoiset tuotantomallit jäävät väistämättä marginaaliin keskittyneen pääoman tuotantovoiman edessä. Kuluttajan vallan korostaminen on näiden mekanismien lainalaisuuksien aliarvioimista.
Tässä esseessä on pyritty esittämään, että ruoantuotannossa pätevät samanlaiset lainalaisuudet kuin muussakin kapitalistisessa tuotannossa, jossa pienet tuottajat ovat altavastaajina kansainvälisten tuotanto- ja myyntiketjujen kiertokulkua hallitsevan keskittyneen pääoman edessä (Agrifood Atlas 2017, 6). Ruoantuotanto on toki lisääntynyt mittavasti, mutta ruoan jakaantuminen kuluttajille on yhä epätasaista. Pelkän tuotantomuodon muuttaminen ei riitä, jos taustalla hallitsevat rakenteet ovat itse asiassa kapitalistisen kiertokulun elinehtoja. Ilman maksavaa asiakasta kapitalistinen tuotanto ja kiertokulku kriisiytyisivät.
Kestävä ratkaisu vaatisi sekä yhteiskunnallisen että poliittisen muutoksen: kulutustottumusten muutosta seuraa suuryritysten valta-aseman purkaminen ruoantuotannossa. Näin voidaan vähentää pääoman keskittymistä arvoketjussa alempana olevien tuottajien kustannuksella ja tasapainottaa nykyisiä rakenteita. Tavoitteeksi tulee asettaa yhtenäinen ruoan itsemääräämisoikeus (”food sovereignty”: Schanbacher 2010).
Mikko Poutanen on poliittisesta taloudesta kiinnostunut valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.
Lähteet
Agrifood Atlas. (2017) Christine Chemnitz, Benjamin Luig, Mute Schimpf. Heinrich Böll Foundation, Rosa Luxemburg Foundation, Friends of the Earth Europe.
Carey, Sabine C., Gibney, Mark & Poe, Steven C. (2010) The politics of human rights: The quest for Dignity. Cambridge University Press.
Food, Inc. (2008) DVD. Robert Kenner (ohj). Robert Kenner, Elise Pearlstein, Kim Roberts (käsikirj.). Magnolia Pictures.
Fraser, Evan D.G. & Rimas, Andrew. (2011) Empires of Food. Arrow Books.
Harvey, David. (2013) A Companion on Marx’s Capital Volume 2. Verso: Lontoo, New York.
iPES Food – International panel of experts on sustainable food systems. (2017) Too Big to Feed. October 2017 executive summary.
Marx, Karl. (1974a) Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua, Ensimmäinen kirja. Kustannusliike Edistys: Moskova.
Marx, Karl. (1974b) Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua, Toinen kirja: Pääoman kiertoukulkuprosessi. Kustannusliike Edistys: Moskova.
Monsivais, Pablo, McLain, Julia & Drewnowski, Adam. (2010) “The rising disparity in the price of healthful foods: 2004–2008.” Food Policy 35(6): 514–520.
Ohisalo, Maria. (2017) Murusia hyvinvointivaltion pohjalla: leipäjonot, koettu hyvinvointi ja huono-osaisuus. Itä-Suomen yliopisto, väitöskirja.
Schanbacher, William. (2010) The Politics of Food: The Global Conflict between Food Security and Food Sovereignty. Praeger.
Sinclair, U. (1906) The Jungle. Unabridged Dover Thrift Edition, 2001. Dover Publications.
Under Contract: Farmers and the Fine Print. (2017) Marcello Cappellazzi & Sally Lee (ohj.), Marcello Cappellazzi, Sally Lee & Jean Willoughby (käsikirj.).
Tyhmiä kysymyksiä ruoasta – vastaajana Markus Vinnari
Peruste kysyi ruokatutkija Markus Vinnarilta muutaman tyhmän kysymyksen ruoasta. Lue vastaukset alta.
Markus Vinnari on kestävästä kehityksestä kiinnostunut tutkijatohtori, joka työskentelee Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.
Hänen nykyinen tutkimushankkeensa käsittelee kestävän kehityksen eri ulottuvuuksia liittyen ruoankulutukseen, sekä menetelmiä joilla ruoankulutustapoihin voitaisiin länsimaissa vaikuttaa.
Twitter: @MarkusVinnari
Miksi syömme mitä syömme?
Monet meistä oppivat ruokailutapansa vanhemmiltaan ja muulta yhteisöltään. Eri puolilla maailmaa on perinteisesti syöty niitä raaka-aineita, joita on ollut tarjolla ja joita on opittu valmistamaan. Maailmanlaajuinen raaka-aineiden tarjolla oleminen on varsin uusi asia. Osaltaan ruoka-aineiden valintaamme vaikuttaa genetiikka ja omat kokemuksemme. Varsin harva meistä käy mitenkään systemaattisesti läpi eri ruoka-aineita ja valmistustapoja, että voisi mitenkään kattavasti sanoa, että mistä esimerkiksi tykkää.
Mitkä seikat ovat keskeisiä suomalaisessa ruokakulttuurissa (ja miksi kasvisruoka on täällä useimmiten hyvin kehnoa)?
Suomessa syödään EU:n keskiarvoon nähden kohtuullisesti lihaa, mutta runsaasti maitotuotteita. Maitotuotteiden kulutus on monen tekijän summa. Meillä on esimerkiksi ollut hyvin vahva edustus yhdellä elintarvikealan toimijalla suomalaisessa ruokapolitiikassa, jolla varmasti on ollut oma vaikutuksensa ruokakulttuuriimme. Kasvikset on Suomessa koettu usein lisäkkeeksi, joka osaltaan on vaikuttanut niiden arvostukseen. Myös mausteiden käyttäminen on Suomessa ollut perinteisesti varsin vähäistä.
Minkälainen ruokavalio ja -tuotanto edistäisi kestävää kehitystä?
Riippuu siitä, että mitä kysyjä ymmärtää kestävällä kehityksellä. Itse olen pyrkinyt eri artikkeleissa argumentoimaan, että kestävä kehitys muodostuisi ekologiaan, talouteen, kulttuurin, sosiaaliseen ja eläinten suojeluun/oikeuksiin liittyvistä ulottuvuuksista. Tällaisesta näkökulmasta siirtyminen kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota edistäisi kestävää kehitystä.
Mitkä tekijät ovat keskeisimpiä ruokavalion ja -tuotannon muutoksessa?
Ympäristön muutos on mielestäni se megatrendi, joka tällä hetkellä ajaa muutosta ruokasektorilla. Maailmanlaajuisesti panostetaan valtaisia summia uusien kasvispohjaisten ruoka-aineiden kehittämiseen ja tämä helpottaa kuluttajien siirtymistä kasvispainotteisempaan ruokavalioon. Teknologinen kehitys alla on juuri nyt varsin nopeaa.
Pääkirjoitus: Todellinen ruokahaaste
Menokuri paisutti pörssikuplaa
Maanantaina 5.2. pörssikurssit laskivat Yhdysvalloissa jyrkimmin kuuteen vuoteen. Seuraavana päivänä osakkeet halpenivat voimakkaasti myös kaikkialla Euroopassa. Tätä kirjoittaessa pari päivää myöhemmin tilanne näyttää rauhoittuneen ja osakekurssit ovat maltillisesti toipumassa lähes kaikkialla.
Äkillinen pörssiluisu kuitenkin osoitti, että rahoitusmarkkinat ovat taas hyvin hauraassa tilanteessa, vaikka globaalista finanssikriisistä on vasta kymmenisen vuotta ja eurokriisin pahimmista vuosista vain muutama vuosi. Pääasiallinen ongelma liittyy ilmeisen perusteettomaan euforiaan Yhdysvaltojen arvopaperimarkkinoilla. Pelkästään yhdessä vuodessa edellisten Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen isoimpien yhdysvaltalaisyritysten kursseja mittaava S&P-indeksi oli noussut noin 25 prosenttia ja osakkeiden yleisindeksi Dow Jones yli 30 prosenttia. Teknologiapörssi Nasdaqissa nousu oli jopa 35 prosenttia. Vastaavana aikana Yhdysvaltojen bruttokansantuote kasvoi pari prosenttiyksikköä, joten markkinabuumille on vaikea nähdä kestäviä reaalitaloudellisia perusteita.
Yliarvostettujen arvopaperimarkkinoiden lisäksi Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoilla on muitakin merkittäviä uhkatekijöitä. Esimerkiksi globaalin finanssikriisin taustalla keskeisesti ollut täysin säätelemätön varjopankkisektori on jatkanut kasvuaan Yhdysvalloissa merkittävästi.
Myös edellisen finanssikuplan eksoottisimmat johdannaistuotteet, kuten synteettiset CDO-paperit, ovat tehneet paluun markkinoille. Käytännössä synteettiset CDO:t ovat arvopapereita, joiden avulla voidaan lyödä vetoa esimerkiksi asuntolainamaksujen laiminlyönneistä tai erilaisten niputettujen lainavakuudellisten arvopapereiden hintakehityksestä. Pelkästään synteettisten CDO:iden markkinat ovat kasvaneet finanssikriisin jälkeisestä parin miljardin dollarin pohjalukemasta 70 miljardiin dollariin.
Vaikka helmikuun alun pörssiluisu ei näyttäisi aiheuttaneen rahoitusmarkkinoilla vielä järjestelmäkriisiä, on uuden finanssikriisin todennäköisyys kasvanut huolestuttavasti
Vaikka helmikuun alun pörssiluisu ei näyttäisi aiheuttaneen rahoitusmarkkinoilla vielä järjestelmäkriisiä, on uuden finanssikriisin todennäköisyys kasvanut huolestuttavasti. Tämä johtuu keskeisiltä osin virheellisistä talouspoliittisista päätöksistä, joita tehtiin finanssi- ja eurokriisien jälkimainingeissa.
Välittömästi finanssikriisin jälkeen useimmat maat kevensivät finanssipolitiikkaansa ainakin jonkin verran. Kuitenkin pian Kreikan talouskriisin syttymisen jälkeen budjettipolitiikkaa alettiin jälleen kiristää kaikkialla. Euroalueella kurilinja oli selvemmin nähtävissä, mutta Yhdysvalloissakin finanssipolitiikkaa kiristettiin reaalitalouden ollessa vielä hauraalla pohjalla 2010-luvun alussa. Finanssipolitiikan kiristäminen uhkasi syventää lamaa euroalueella ja vähintäänkin heikentää Yhdysvaltojen epävakaata toipumista. Niinpä keskuspankkien oli pakko ottaa vastuu kokonaiskysynnän ylläpitämisestä. Jo aiemmin keskuspankit olivat laskeneet ohjauskorot nollatasolle, joten niiden ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät massiiviset velkakirjojen osto-operaatiot.
Keskuspankit ostivat rahoitusmarkkinoilta valtavat määrät valtioiden (ja euroalueen tapauksessa myös yksityisiä) velkakirjoja. Sijoittajat eivät tietenkään jättäneet saamiaan tuloja makaamaan tileilleen, vaan suuntasivat ne nyt osakemarkkinoille, jossa alkoi kevyen rahapolitiikan ja sen tuottaman euforian ylläpitämä buumi.
Rahapolitiikan ei juuri koskaan pitäisi korvata finanssipolitiikkaa keskeisimpänä kysynnänsäätelyn välineenä
Kun sekä lyhytaikaisia että pitkäaikaisia korkoja painettiin rahapolitiikalla alas, joutuivat monet rahoituslaitokset ongelmiin: niiden saamien korkotulojen ja niiden omien lainojen korkomenojen ero supistui pieneksi. Näin ne joutuivat kompensoimaan pienentyviä korkomarginaaleja lisäämällä liiketoimintansa volyymia. Esimerkiksi maineikkaan sijoituskonsultin Christopher Whalenin mukaan juuri tämä ajoi monia rahoitusalan jättejä takaisin CDO:iden ja muiden eksoottisten johdannaisten pariin.
Tuore pörssilasku ja häämöttävä rahoitusmarkkinakriisi osoittavat, että rahapolitiikan ei juuri koskaan pitäisi korvata finanssipolitiikkaa keskeisimpänä kysynnänsäätelyn välineenä.
Viime vuosikymmenten pakkomielle jatkuvaan budjettikuriin johti talouskriisien aikana tarpeettomaan kurjuuteen ja työttömyyden kasvuun sekä viivästytti talouksien toipumista. Tämän lisäksi se loi pohjan seuraavalle rahoitusmarkkinakriisille.
Laaja ja syvä Suomenlahti – muistiinpanoja pride-marssilta
Tallinn Pride -tiimi. Eturivissä vasemmalta oikealle: Sarah Raud, Kristiina Raud (sen jälkeen pinkki kaunotar, joka ei ole tiimin jäsen), Laura Vilbik, Margo Fray, Madis Kuusik. Kuva: Ester Sall.
Tallinn Priden järjestäjiin kuuluva Kristiina Raud vertailee artikkelissaan Helsingin ja Tallinnan pridejä ja niihin liittyvää kulttuuria. Priden järjestämisen aikana ja sitä jälkikäteen analysoidessa tuli esille monia uusia ilmiöitä ja kokemuksia. Virolaisilla on tapana ottaa kaikessa mallia tai mittaa Suomesta. Tämän lisäksi Viron LGBTQI+-yhteisö on muutenkin tiiviisti yhteydessä suomalaisiin. Siksi on perusteltua tarkastella Viron ja Suomen tapahtumia rinnakkain.
Tallinnan pride-kulkueen järjestäjätiimi on Helsingin pridessä markkinoimassa itseään. Ryhmämme on ilmeisesti vahingossa jätetty ilman järjestysnumeroa, joten saamme luvan etsiä itse paikkamme kulkueessa. Niinpä koko viisijäseninen seurueemme odottelee kiltisti ja pitelee banderolliamme. Edellämme on pinkkimusta anarkistien blokki rumpaleineen ja lisävahvistukseksi rekrytoituine pakolaisineen. Takanamme ovat drag queenit, joista kaikkein vetovoimaisin pyrkii koko ajan räjäyttämään ilmapallojamme. Kun vihdoin pääsemme liikkeelle, meitä lähestyy edellä mainittu pinkki diiva ja hengittää koko ajan niskaamme. Hän ei kuitenkaan enää räjäyttele ilmapallojamme, vaan sen sijaan kysyy ystävällisellä äänellä: ”Onko teitä vain viisi? Minä olen tukenanne!” Huolimatta huonosta säästä kävelemme hymy huulillamme ja valokuvissa näytämmekin kuin olisimme yhtä porukkaa: ”Drag Queens of Tallinn Pride”.
Hiljaisuus ja uusi toimintainto
Tallinnassa on vuodesta 2011 alkaen joka kolmas vuosi järjestetty festivaali, jonka nimi on Baltic Pride. Kulkuetta ei ole tähän saakka järjestetty, koska tapahtuma on haluttu esittää mieluummin festivaalina kuin mielenosoituksena, jollaisena kulkue usein tulkitaan. Ennen sitä, vuosina 2004–2007, oli ryhmä, joka järjesti Tallinnassa pride-kulkueen. Tänä vuonna, kun kymmenen vuotta on kulunut siitä kun viimeksi nähtiin pride-kulkue Virossa, jotkut toimeliaat, järjestöihin kuulumattomat henkilöt päättivät, että nyt on aika maalata Tallinnan kadut oikeasti kirjaviksi ja astua ulos kulttuuritapahtuman formaatista.
Tätä tarkoitusta varten oli ensin tutkittava, toivooko yhteisö itse kulkuetta. Tämän jälkeen aloitettiin yhteistyö Baltic Pride -tapahtuman järjestäjän Viron LGBT-yhdistyksen kanssa.[1] Neuvottelujen aikana tulivat esille myös yhdistyksen pienen mutta kirjavan jäsenkunnan henkilökohtaiset ja strategiset näkemyserot kulkueen tarpeellisuudesta ja tällaisen formaatin soveltuvuudesta virolaiseen kontekstiin.
Sekä aktivistien sekä muun yleisön joukossa on niitä, jotka eivät kannata kulkuetta siitä syystä, että Virossa kulkueisiin liittyy yleisesti vahvoja negatiivisia sivumerkityksiä, jotka ovat peräisin Neuvostoliiton ajalta. On myös niitä, jotka katsovat, että pride-kulkueilta puuttuvat Virossa historialliset kytkökset ja kun otetaan tällainen muualta kopioitu traditio ja asetetaan se ikään kuin vierasesineenä Viron kontekstiin, tämä aiheuttaa enemmän konfliktia muun yhteiskunnan kanssa ymmärryksen ja myötätunnon edistämisen sijasta. Hankalia LGBTQI+-teemoja on tämän jälkeen entistä vaikeampaa tarjota konservatiivisille poliitikoille ja virkamiehille. Mutta jos halutaan jatkossa saada oikeita muutoksia aikaiseksi valtion tasolla, niin juuri virkamiesten ja poliitikkojen kanssa meidän tulisi pyrkiä yhteistyöhön.
Monille on tärkeää, että voimme osoittaa toisillemme, onko meitä ja kuinka paljon meitä on
Toisaalta oli myös monia sellaisia henkilöitä, jotka olivat kulkuetta jo pitkään kaivanneetkin. Historiallinen konteksti ei häiritse nuorempaa sukupolvea, jolle yhteisö on olemassa pitkälti Internetissä ja joille symbolien merkitykset ovat yleismaailmallisia. Monille on tärkeää, että voimme osoittaa toisillemme, onko meitä ja kuinka paljon meitä on. Kulkue on myös hyvä tapa antaa kannattajillemme tilaisuus ilmaista itseään. Laajemmassa kontekstissa tarkasteltuna Tallinnan tapahtuma oli tärkeä myös Latviassa ja Liettuassa toimiville järjestöille ja yhteisöille, koska se yhdistää kolme valtiota yhteisen Baltic Pride -merkin alle.
Viron LGBT-yhdistyksen ja Tallinn Pride -yhdistyksen yhteistyön onnistumiseksi oli tärkeää kuulla kaikkia mielipiteitä. Ratkaiseva tekijä on kuitenkin se, että lopulta päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että tärkeintä on koko yhteisön hyvinvointi ja siitä, että solidaarisuutta tarvitaan ja välillä vain on vaadittava saada yhteiskunnan huomiota, vaikka tällainen toimintamuoto todellakin aiheuttaa virolaisessa yhteiskunnassa hieman vierastusta. Nykyisessä poliittisesti hauraassa ja kulttuurisesti muuttuvassa tilanteessa se on jopa välttämätöntä. Tapahtuma itse toteutui kaiketi onnistuneesti. Vaikka Tallinn Pride -kulkue[2] ei saanut kaikkia sen järjestämiseen osallistuneitakaan muuttamaan aikaisempia näkemyksiään siitä, onko kulkueformaatti toivottua tulosta antava toimintamuoto Virossa, niin ainakaan kukaan festivaalin järjestäjistä ei ole jälkikäteen ilmaissut katuvansa kulkueen järjestämistä.
Kukaan ei osannut etukäteen ennustaa, millaiseksi kulkue lopulta muodostuu, mitä siitä tulevat ajattelemaan yhteisön jäsenet itse ja minkälainen tulee olemaan vastustajien reaktio tapahtumaan. Järjestäjätiimi oli valmistautunut siihen, että tapahtumaa pidetään onnistuneena, jos paikalle tulee muutama sata ihmistä. Sekä toteutunut kulkue että koko festivaaliviikko ylittivät odotukset, ja se antoi vahvan viestin niin järjestäjille kuin myös yhteisön jäsenille ja muulle yhteiskunnalle.
Priden järjestämisen aikana, mutta myös sitä jälkikäteen analysoidessa, tuli esille monia uusia ilmiöitä ja kokemuksia. Virolaisilla on tapana ottaa kaikessa mallia tai mittaa Suomesta. Tämän lisäksi Viron LGBTQI+-yhteisö on muutenkin tiiviisti yhteydessä suomalaisiin. Siksi on perusteltua tarkastella Viron ja Suomen tapahtumia rinnakkain.
Liikkeellelähdön vaikeus, ennakkoluulot ja väkivallan vaara
Koska Viro ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt sateenkaarikulkuetta, oli vuoden 2017 Baltic Pride -konferenssi hyvä paikka avata hieman taustatietoa prideista yleisesti. Konferenssin avausosassa puhuivat Baltic Pridesta Viron, Latvian ja Liettuan edustajat. Kaikki kolme maata ovat pieniä, ja ne ovat vielä kaukana yhtäläisten oikeuksien toteutumisesta, vaikka Riikassa ja Vilnassa kaikkien Baltic Pridejen aikana eli joka kolmas vuosi on järjestetty myös pride-kulkue. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että on varsin vaikeata saada ihmisiä tulemaan kaduille, että pride-kulkue aiheuttaa lisää ennakkoluuloja, ja että aina on otettava huomioon myös väkivallan mahdollisuus, vaikka väkivallan todennäköisyys on vähentynyt vuosi vuodelta.
Jos me emme halua ottaa itse vastuuta kantaaksemme, kuka sen sitten ottaa?
Esitettiin myös ajatus, että Baltian maiden LGBTQI+-yhteisö haluaa kokea vapautta ja kokea tulevansa hyväksytyksi, ja siksi käydään mieluiten ulkomailla järjestettävillä prideilla ikään kuin kansanjuhlissa. Mutta oman kotivaltion pride-kulkueeseen ei haluta osallistua, koska se on liian poliittinen, liian pieni tai liian hankalaa tai vaarallistakin. Mutta jos me emme halua ottaa itse vastuuta kantaaksemme, kuka sen sitten ottaa? Todennäköisesti juuri tällainen ajattelunkulku on muuttanut ainakin parin ihmisen mieltä, jotka päättivät sittenkin osallistua Tallinnan pride-kulkueeseen.
Keitä sitten olivat nämä lähes 2 000 ihmistä, jotka kävelivät kanssamme Tallinnan vanhankaupungin kaduilla?
Marssille rekisteröityi yhteensä 19 blokkia, joiden koko vaihteli yksinumeroisesta luvusta lähes seitsemäänkymmeneen. Yksi suurimmista blokeista koostui ulkovaltojen lähetystöjen diplomaateista. Monet ulkomaiset suurlähetystöt olivat allekirjoittaneet vetoomuksen, jossa ne ilmaisivat tukensa Baltic Pridelle. Vetoomuksen laatimista koordinoi Ruotsin suurlähetystö Yhdysvaltojen ja Suomen lähetystöjen tukemana. Diplomaatit, heidän ystävänsä ja perheenjäsenensä kantoivat ”Diplomats for Equality” -tekstillä koristettuja paitoja sekä upouutta banderollia. Suomen suurlähettiläs Kirsti Narinen muistelee, että hän tajusi pride-paraatien merkityksen vasta tänä kesänä Tallinnassa. Hän tunsi, että tällaisella esiintulolla ihmiset ilmaisevat ylpeyttänsä ja vaativat yhteiskunnalta heitä kohtaan kunnioitusta.
Suomen suurlähetystön henkilökunta ansaitsi ainakin tapahtuman järjestäjien kunnioituksen. He nostivat Tallinnan Toompea-mäellä sijaitsevan Suomen suurlähetystörakennuksen torniin suurimman sateenkaarilipun, mitä Tallinnasta löytyi. Vaikeaa olisi uskoa, että tämä olisi jäänyt huomaamatta kadun vastapäätä sijaitsevassa ja pridesta vaikenevassa Viron parlamentissa Riigikogussa.
Kannattajatahot
Priden järjestäjät olivat tietoisia, että runsas ulkomaalaisten osallistuminen paraatiin ei tule jäämään huomaamatta. Vaikka ulkovaltioiden diplomaattien osoittama kannatus oli järjestäjille ja yhteisölle erittäin rohkaisevaa, toisaalta tuli muistaa myös se, miten asiaa tullaan tulkitsemaan paraatin vastustajien toimesta. Ulkomaalaisten suurta määrää olisi helppo käyttää hyväksi tukena sille, että koko tämä ”homojuttu” on vain muualta tuotua ja ristiriidassa virolaisen luonteenlaadun kanssa. Diplomaattien kannatusilmaisun allekirjoitti myös Viron ulkoministeriö, ja myös jotkut yritykset ilmaisivat kannatuksensa.
Festivaalin ja kulkueen järjestämisprosessin aikana nousi esiin myös kysymys, onko tällainen yhteistyö ylipäänsä eettisesti hyväksyttävää. Nimittäin paraatin järjestäjien joukossa oli myös niitä, joiden päämotiivina on kapitalismin vastustaminen ja vasemmistolaiset arvot. Joidenkin muiden kaupunkien prideissa nämä arvot ovat vaatineet sulkemaan pois kaikenlaisen yhteistyön hallituksen edustajien ja rahaa himoitsevien kapitalististen yrityksien kanssa. Tallinnassa päästiin kuitenkin kaikissa debateissa siihen johtopäätökseen, että ennen kuin voidaan alkaa puhua kapitalistisesta tai antikapitalistisesta pridesta, täytyy ylipäänsä jokin pride edes olla olemassa.
Pakolaisaktivistit, pinkkipesu ja konformismi
Edellä viittaamaani arvot ovat paljon vahvemmin esillä Suomessa. Tämän vuoden Helsinki Priden yhtenä polttavana teemana oli Migrin eli maahanmuuttoviraston ja poliisin osallistuminen paraatiin, koska nämä viranomaiset ovat monien mielestä loukanneet LGBTQI+-pakolaisten oikeutta suojeluun ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Lopulta poliisit kuitenkin marssivat siviilipuvuissa ja maahanmuuttoviraston virkamiesten sijaista marssiin osallistuivat pitkään kestäneillä protesteillaan kunnostautuneet pakolaisuusaktivistit. Viimeksi mainitut marssivat pinkkimustan eli queer-anarkistiryhmän kanssa, joka tänä vuonna oli kulkueen keskellä. Aiemmin tämä ryhmittymä on marssinut kulkueen perässä. He ovat halunneet ilmaista siten protestinsa pinkkipestyä[3], mutta perusolemukseltaan kuitenkin kapitalistista ja konformistista pride-tapahtumaa vastaan. Edellisenä vuonna he jopa järjestivät erillisen pinkkimustan Queersaatio-marssin kaupungin läpi Helsingin Pridea edeltävänä päivänä.
Pinkkimustassa blokissa toimi Erika-Evely Ee Eisen, Virossa syntynyt, mutta jo monta vuotta Suomessa asunut queer-aktivisti, toimittaja ja kouluttaja. Vaikka hän on omista arvoistaan ehdottoman varma ja on toiminut aktiivisesti niiden edistämiseksi, hän samaan aikaan kuitenkin myöntää myös sen, että Virossa juuri tällä hetkellä erilaisten yrityksien ja instituutioiden antama tuki on tärkeää ja hyödyllistä, koska se auttaa nostamaan LGBTQI+- sekä ihmisoikeusteemoja yhteiskunnassa esille ja rohkaisee myös yhteisöä tulemaan näkyvämmin esille. Tähän on myös marssin järjestäjien helppo yhtyä ja tämän vuoden menestyksekkään paraatin jälkeen tullaankin miettimään uudelleen, mitkä ovat ne arvot, joita me tämän tapahtuman avulla haluamme tulevaisuudessa pyrkiä edistämään.
Julkinen kannatus Virossa ja Suomessa on varsin erilaista
Sekä yhteisön jäsenet että ”suorat ystävämme” haluaisivat nähdä enemmän julkisuuden henkilöitä tulemassa ulos kaapista tai ilmaisemassa julkisesti tukensa yhteisölle. Suomessa tilanne on varsin hyvä, kun on yleisesti hyväksyttyä ja tapana olla julkisesti yhteisön puolella. Virossa tällaista tapaa ei ole vielä syntynyt.
Yksi harvoista julkisista kannattajista on Viron työ- ja terveysministeri Jevgeni Ossinovski, joka osallistui myös Baltian Pride konferenssiin ja ulkoilmakonserttiin (vaikka ei ollut mukana kulkueessa). Hän kehotti yhteisöä tuomaan tarpeitaan esille ja kannusti myöskin yhteisön jäseniä, että nämä pyrkisivät itse päättäjiksi. Tästä ministeri keräsi monilta plus-pisteitä, mutta myös miinuspisteitä. Hiljattain sai paljon huomiota ja tunnustusta Ristin seurakunnan pastori Annika Laats, joka televisio-ohjelman ”Suud puhtaks” suorassa lähetyksessä käytti välittömän, kiihkeän mutta myöskin älyllisen puheenvuoron samaa sukupuolta olevien parien sekä Viron parisuhdelain puolesta.[4]
Hän joutui lausumansa vuoksi antamaan arkkipiispalle selvityksen. Jotkut jo pelkäsivät että pastori ei voi enää jatkaa kirkossa, mutta Annika itse ilmoittaa että hän aikoo pitää tiukasti kiinni periaatteistaan, ja lopulta tilanne ratkesi rauhallisesti eikä mitään tapahtunut. Suomessa hänen kaltaisilleen ihmisille myönnettäisiin Vuoden hetero -titteli. Virossa tällaiselle kunnialle ei ole kysyntää, siellä kilpaillaan ennemminkin Vuoden sovinisti -tittelistä…
Rohkeita julkilausumia kaipaa moni virolainen ja Suomi on toiminut meille näissä asioissa hyvänä mallina. Hanna Kannelmäe, joka on ollut aktiivisesti mukana yhteisön toiminnassa Virossa, on osallistunut paljon myös Suomessa järjestettyihin tapahtumiin. Hänen mukaansa Helsingin Pridessa on sopivassa suhteessa sympaattista loistokkuutta ja tasapainoisuutta. Tapahtuma on tarpeeksi suuri ja näyttävä muistuttaakseen länsimaiseen kulttuuriin kuuluvia karnevaalikulkueita, mutta tämän lisäksi siinä välitetään poliittisia viestejä ja äänekkäät kriitikot ottavat siinä kantaa niin valtaapitäviä kuin myös LGBTQI+-liikettä itseään kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan hyvän priden tavoitteena onkin ilmaista yhteisön keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja lisätä yhteiskunnan myötätuntoa yhteisöä kohtaan, mutta ennen kaikkea sen tarkoitus on toimia poliittisen painostuksen välineenä ja keinona vaikuttaa lainsäädäntöön.
Tarvitsemme aikaa, esimerkkejä, tarinoita, ja määrätietoisuutta
Yleisesti ottaen, suomalaisten ja virolaisten asiantuntijoiden näkemys on, että tavallisilla kansalaisilla Virossa kuten Suomessakaan ei ole kovin paljon tietoa siitä, mitä tapahtuu Suomenlahden toisella puolella. Tavalliset ihmiset saattavat käydä usein turistimatkoilla, mutta he eivät mieti paljon kohdemaan politiikkaa. Virolaisilla on Suomesta todellisuutta hieman ruusuisempi kuva, kun taas suomalaiset pysyvät uskossa, että Virossa asiat voivat olla jatkuvasti vain joko huonosti tai vielä huonommin. Näyttää kuitenkin siltä, että ne, jotka ovat vakavasti kiinnostuneita aiheesta, välittävät yhtä paljon tilanteesta molemmissa maissa, koska yhteisö ei tunne rajoja. Kuten Hanna sanoi, hän tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta minkä tahansa maan LGBTQI+-ihmisiä kohtaan kuin kansalliskonservatiivisuutta edustavien virolaisten kanssa.
Miten tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta sitten voitaisiin hyödyntää? Miten liikkua eteenpäin siitä, että vertaillaan itseämme muihin? Suomen vanhempia aikoja muistava Kirsti Narinen näkee, että Viro kantaa menneisyyden taakkaa ja tulevaisuuteen tähtäävien ihmisoikeuksien etusijalle asettaminen ei ole muodostunut siellä vielä tavaksi. Hän kuitenkin esittää vertailun, että tänä vuonna Suomi 100 -juhlallisuuksien yhteydessä esiin nostettu elokuva Tom of Finland ei olisi vielä kymmenen vuotta takaperin saanut Suomessakaan osakseen sellaista tunnustusta kuin se nyt saa.
Tom of Finland ei olisi vielä kymmenen vuotta takaperin saanut Suomessakaan osakseen sellaista tunnustusta kuin se nyt saa
Tarvitsemme aikaa, esimerkkejä, tarinoita, ja määrätietoisuutta.
Ee, joka myös työkseen kouluttaa ihmisiä LGBTQI+-asioissa, katsoo että on olemassa tiettyjä asioita, joita sekä Suomessa että Virossa voidaan toisiltaan oppia. Erityisesti hän tuo esille mahdollisuudet tutustua venäjänkieliseen yhteisöön, vaihtaa kokemuksia hivistä ja aidsista ja tavoittaa entisen Neuvostoliiton maiden ihmisiä, jotka eivät yleensä tule Suomeen, mutta jotka todennäköisemmin osallistuisivat tapahtumiin Virossa. Me puolestamme pystyisimme kasvattamaan yhteisön aktiivisuutta, keskinäistä solidaarisuutta ja priden sekä yhteisön tarjoamien palveluiden ja mahdollisuuksien saavutettavuutta vähemmistöryhmien näkökulmasta.
Sateenkaaren värisen sillan rakentaminen
”Onko priden järjestäjien joukossa niitä, jotka ovat pridea vastaan?!” – näin ihmettelee suomalainen. Istumme pihalla, hieman etäällä muista seminaarin osallistujista ja teemme ryhmätehtäväämme. Roolipeli: jokainen esittää yhtä roolia ja edustaa tämän roolipersoonan kantaa prideja kohtaan. Minun tuli esittää henkilöä, jota kiinnosti Pridessa vain juhliminen, pukujen kimallus ja rakkaus. Koska sillä hetkellä olin ollut jo useita kuukausia Baltic Priden pääjärjestäjä, se oli minulle oiva keino päästä eroon stressistä – hevon kuuseen te kaikki politiikkoineen, strategioineen, diplomaattisineen suhteineen ja oikkuineen! Minua vastapäätä istuva suomalainen ei pystynyt mitenkään eläytymään rooliinsa. Hänen mielestään sellainen henkilö jota hänen tulisi esittää on mahdoton: miten voi olla pridea järjestävä henkilö, joka saman aikaisesti on sitä mieltä että, pridea ei tulisi järjestää.
Suurlähettiläs Kirsti Narinen toteaa, että Suomenlahti on ajoittain yllättävän leveä ja syvä. Kokemukseni sanoo, että syviä kuiluja löytyy kaikkien ihmisten väliltä. Meidän on kuitenkin muistettava, että jos haluamme hyvää yhteisöllemme ja läheisillemme, on rakennettava siltoja, tai ainakin pitää yllä säännöllistä lauttaliikennettä.
Kirjoittaja on yksi Tallinn Pride -kulkueen ja Baltic Pride -festivaalin järjestäjistä. Hän työskentelee myös Viron LGBT-yhdistyksen yhteisöasiantuntijana. Vapaa-ajallaan hän järjestää feministisiä festivaaleja ja queer-juhlia, kirjoittaa artikkeleita Feministeeriumiin ja purevia postauksia sosiaaliseen mediaan.
Artikkeli on aiemmin julkaistu viroksi Feministeeriumissa. Suomentanut Rain Ots.
Viitteet
[1] Tämän artikkelin kirjoittaja oli yksi kulkuehankkeen aloitteentekijöistä ja Tallinna Pride -kulkueen valmistelujen aikana aloitti työt myös Viron LGBT-yhdistyksen yhteisöasiantuntijana. Toim.
[2] Tallinn Pride -kulkueen osallistujien lukumäärä – arviolta 1 800. Rekisteröityjä blokkeja – 19 (Viron LGBT -yhdistys, feministit, lähetystöjen diplomaatit, Latvian blokki jne.) Vihamielisyyden ilmauksia (loukkaavasta vihanpuheesta fyysisesti vaarallisiin ihmisiin) – 13. Lähde: Eesti LGBT Ühing ja Tallinn Pride.
[3] Pinkkipesu (pinkwashing) -termiä käytetään kuvaamaan markkinoinnin ja politiikan strategioita, joiden tarkoituksena on edistää tuote- ja tapahtumamarkkinointia, mutta myös palvella valtioiden etuja. Pinkkipesun avulla pyritään antamaan kuva, että nämä ovat jotenkin LGBT-ystävällisiä, edistyksellisiä, moderneja ja suvaitsevia, vaikka todellisuudessa nämä yritykset tai organisaatiot ovatkin rasistisia, pakolaisvihamielisiä tai sitten yritykset ovat mukana vain tavoitellakseen omaa taloudellista hyötyään.
[4] Viron parlamentti hyväksyi v. 2014 lain samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteesta. Lain toimeenpanoa estää kuitenkin lain toimeenpanosäännöksien puuttuminen jotka tulisi hyväksyä erillisenä lakina ja jota parlamentti ei ole suostunut hyväksymään. Kääntäjän huomautus.
![teivainen_maailmanpoliittinen_kansalliskavely_kansi[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/02/teivainen_maailmanpoliittinen_kansalliskavely_kansi1-350x350.jpg)
Kirja-arvio: Kävelyjä Suomeen ja sen tulevaisuuteen
![teivainen_maailmanpoliittinen_kansalliskavely_kansi[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/02/teivainen_maailmanpoliittinen_kansalliskavely_kansi1-e1517553831176.jpg)
Teivo Teivainen: Maailmanpoliittinen kansalliskävely.
2017. Into, Helsinki. 267 sivua.
Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen Maailmanpoliittinen kansalliskävely perustuu loistavalle idealle: kaupunkitilassa ja arkkitehtuurissa on nähtävillä poliittista historiaa ja laajemminkin yhteiskunnallisia rakenteita. Idean kaupunkikävelyihin Teivainen sai 2000-luvun alussa newyorkilaisessa kahvilassa, jonka seinällä paikallista kävelykierrosta mainostettiin.
Maailmanpoliittisia kaupunkikävelyjä Teivainen on järjestänyt vuodesta 2012. Kirjana näistä ”kävelyluennoista” tulee kokoelma esseitä. Teivainen tarkastelee esseissään kulttuuristen yksityiskohtien kautta laajempia kokonaisuuksia, kuten sitä miten historian kipupisteistä on puhuttu tai miten niistä on vaiettu.
Kirjassaan Teivainen kävelee Helsingissä kysyen kysymyksiä Suomesta ja sen tulevaisuudesta. Kävelyreitti liittää sinänsä muuten toisistaan irralliset esseet toisiinsa.
Omaperäisin anti teoksessa on sen käyttökelpoisuus poliittisena matkaoppaana: lukiessa tulee samalla seurattua myös kartalta, missä mennään. Toisena kantavana ajatuksena kirjassa on oivallus, että provokaatiot voivat olla oppimisen väline. Tämä näkyy esimerkiksi muutamissa otsikoissa, kuten ”Siniristijihadismi” ja ”Erillishakaristi”.
Esseissään Teivainen käsittelee runsaasti suomalaista nationalismia ja siihen kytkeytyen nykyistä rasismia. Hän tuo esiin myös saamelaisten aseman. Suomalaisessa nationalismissa esiinnytään usein sorretussa asemassa, mutta Suomen valtion rakentamiseen liittyy myös sortoa niin työväenliikettä kuin myös vähemmistökansallisuuksia kohtaan.
Suomessa saamelaisten sorrosta ei ole juuri puhuttu, mutta saamelaisten kokemuksen voi hyvin rinnastaa pohjoisen Amerikan ja Australian alkuperäisväestöjen kohteluun. Yhtymäkohtana ovat esimerkiksi asuntolakoulut. Saamelaisuus on pyritty eristämään ja hävittämään, ja toisaalta muuntamaan sitä turismin käyttöön.
Symbolien tärkein merkitys ei ole suoraan johdettavissa niiden alkuperästä
Suomalaiseen nationalismiin liittyy myös vahva miehinen ja väkivaltainen vire. Sodat ja Suomi-neidon puolesta annettavat urhoollisten miesten veriuhrit ovat yleistä kansallistunnetta rakentavia kuvastoja. Kansallisvaltion symboleista eräs keskeisin on siniristilippumme, jolle koululaiset laulavat kunnioitustaan: ”Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan.” Omien perinteiden ongelmallisuutta on vaikeampi nähdä kuin jos tarkastelisi asiaa ulkopuolisen silmin. Jos näkisimme ryhmän lapsia Lähi-idässä tekemässä vastaavaa valanvannontaa omalle lipulleen, näkisimme asiassa varmasti selvemmin monia ongelmallisia seikkoja, ja tapahtuma voisi vaikuttaa meistä oudolta aivopesulta.
* * *
Suurin kaupunkikävelyihin liittyvä kohu nousi heti ensimmäisten kävelyjen yhteydessä – tosin varsin tahattomasti provosoituna – Uspenskin katedraalin vieressä, jossa kaksi suomalaistaiteilijaa lausui värikkäissä, kasvot peittävissä villapipoissa ”Free Pussy Riot”. Tuolloin puheenaiheena ollut Pussy Riot -ryhmä oli aiemmin Venäjällä osunut moniin poliittisiin kipupisteisiin kirkkoperformanssillaan. Yllättäen kipu osoittautui niin voimakkaaksi, että kaupunkikävelylläkin tapahtunut pieni tuenosoitus Pussy Riotille muuntui venäläisessä mediassa ”iskun” toistamiseksi ja irstaaksi ”homopropagandaksi”.
Myös ”erillishakaristi” on noussut otsikoihin ulkomaita myöden. Kuten Teivainen hyvin huomauttaa (s. 60), symbolien tärkein merkitys ei ole suoraan johdettavissa niiden alkuperästä. Symbolien merkitykset saattavat muuttua ajan myötä ja niitä voidaan tulkita useasti uudelleen.
Kreivi Eric von Rosen lahjoitti lentokoneen Suomen sisällissodan valkoisille maaliskuussa 1918. Koneen kylkeen tämä myöhemmin Ruotsissa kansallissosialistista puoluetta perustamassa ollut kreivi maalasi sinisen hakaristin, josta Suomen ilmavoimien edelleen käyttämä hakaristi on lähtöisin. Nykyaikana lennoston käyttämän hakaristin hämmentävyyttä lisää sen käytännössä täydellinen identtisyys natsien käyttämään hakaristiin.
On selvää, että oli hakaristin historia minkälainen tahansa, nykyisin se yhdistetään länsimaisissa mielissä lähinnä natseihin. On myös kiistatonta, että Euroopassa sen käytön lähihistoria kytkeytyy äärioikeistoon: arjalaisuuteen viittaava symboli oli jo vuosikymmeniä ennen natsipuolueen perustamista yleisessä käytössä Saksan ja muidenkin maiden äärioikeistolaisissa ja nationalistisissa liikkeissä.
Mutta kansalliset perinteet ovat ”jääräpäisiä”, kuten Teivainen (s. 64) huomauttaa, ja lennoston hakaristi on ”erillishakaristi”, eikä sillä suinkaan ole mitään tekemistä äärioikeiston kanssa.
Olisi erittäin mielenkiintoista tehdä vastaavia kävelyretkiä myös muihin Suomen kaupunkeihin
Kansallista muistia määrittävät ne käsitteet, joilla historiasta puhutaan. Teivaisen sanoin oppimisen peruskysymyksiä on, miksi asiat ovat juuri näin eivätkä jotenkin toisin. Historian meille antama opetus on, että asiat muuttuvat. Teivainen toivoo enemmän ”jossittelua”: mitä jos oppisimme paremmin havaitsemaan perinteidemme jännitteitä ja ristiriitoja ja tekisimme useammin kävelyretkiä historiaan?
Kirjan tapa käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä pienten, kaupunkitilassa nähtävillä olevien yksityiskohtien kautta on mainio, ja tällaista toivoisi tehtävän enemmänkin. Yhteiskunnallisia rakenteita voi nostaa esiin tarkasteltaviksi pienten arkipäiväisten yksityiskohtien kautta. Lyhyistä esseistä koostuvassa kirjassa käsittely jää toki paljolti pintaraapaisuiksi. Joissain esseissä Teivainen pääsee syvemmälle vallitseviin rakenteisiin, toisissa hän tuntuu nostavan esiin vain hänelle mieleen tulleen idean.
Olisi erittäin mielenkiintoista tehdä vastaavia kävelyretkiä myös muihin Suomen kaupunkeihin.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja.
MMV: Hyvisfirmat ovat pahimpia riistäjiä
Le Guin ja Arendt, tietoisuus ja vastarinta
Vuoden 2018 suuriin menetyksiin kuuluu amerikkalaisen kirjailija Ursula K. Le Guinin kuolema. Päivänä jolloin se tuli julki, yksi sitaatti humahti yli maapallon: ”We live in capitalism. Its power seems inescapable. So did the divine right of kings.” Suomeksi se kuuluu jokseenkin näin: ”Elämme kapitalismissa. Se tuntuu väistämättömältä. Niin tuntui myös kuninkaiden jumalalta saatu valtaoikeus.”
Kyseinen lause on Le Guinin puheesta vuodelta 2014, jolloin hän sai yhdysvaltalaisen National Book Foundationin palkinnon kirjallisesta työstään. Hän muistutti puheessaan, että vallitsevia käsityksiä ja normeja voidaan haastaa tekstein, ja puhui kirjoittamisen ja sanomisen vapaudesta. Vaikka kaikki taide muuttaa tapaamme hahmottaa maailmaa, sanat ovat edelleenkin paras keino tuoda esiin vaihtoehtoja: ”Ihmiset pystyvät vastustamaan ja muuttamaan mitä tahansa ihmisten valtaa. Vastarinta ja muutos alkavat usein taiteesta – hyvin usein meidän taiteestamme, sanojen taiteesta.”[1]
Le Guin kritisoi teksteissään vallitsevaa sukupuolijakoa, yleisiä normeja, ja poliittisten järjestelmien kankeutta
Le Guin kritisoi teksteissään vallitsevaa sukupuolijakoa, yleisiä normeja, ja poliittisten järjestelmien kankeutta. Hänen kuolinpäivänään oli meneillään Suomen presidentinvaalien loppukiri. Sitä seuratessa mieleeni tuli taas kerran hänen teoksensa Osattomien planeetta (The Dispossesed), jossa anarkistinen yhteiskunta on alkanut jähmettyä ja kriisiytyä. Ajatuksissani se resonoi presidentinvaalien ympärillä käytyä keskustelua monella tapaa.
Vaalipaneeleissa puhuttiin Venäjästä, Natosta, EU:sta, aseista, sodasta, uhkista, hieman syrjäytymisestäkin. Yhdessäkään paneelissa ei kuitenkaan kysytty, miten on mahdollista, että natsit marssivat Suomen 100-vuotisjuhlapäivänä pääkaupungin kaduilla. Kukaan ei kysynyt, miksi sekä YK että Amnesty ovat antaneet Suomelle vakavia huomautuksia turvapaikanhakijoiden kohtelusta. Kukaan ei kysynyt, miksi meiltä pakkopalautetaan ihmisiä kuolemanvaaraan. Kukaan ei kysynyt, mihin kadonneet lapset ja alaikäiset ovat joutuneet.
On kuin ei olisi ollut sanoja, jotka näitä nykysuomalaisia ilmiöitä kuvaavat. Miten se on tapahtunut?
Saksalainen poliittinen teoreetikko (kuten hän itseään kutsui) ja sosiologi Hannah Arendt analysoi fasismia osana yhteiskunnan rakenteita. Hän seurasi saksalaisen joukkotuholeirien organisaattorin, Adolf Eichmanin oikeudenkäyntiä, ja toi esiin raportissaan pahuuden yllättävän arkipäiväisyyden. Holokaustin takana ei ollutkaan demonisia murhajoukkoja, vaan kuivia virkailijoita, tarkkoja lakimiehiä ja tunnollisia järjestelijöitä, jotka selittivät itselleen pelkästään seuraavansa käskyjä.
* * *
Juuri nyt sama toistuu Suomessa. Siitä oli hyvä esimerkki 9.10.2017 Jyväskylässä, Suomen Punaisen ristin vastaanottokeskuksessa tapahtunut, suoraan sisäministeriöstä ohjattu poliisioperaatio. Siinä turvapaikanhakijoiden rauhanomainen mielenosoitus päättyi kymmenien hälytysajoneuvojen tuloon, tuntien operaatioon, mellakkajoukkojen paikalle tuontiin, ja turvapaikanhakijoiden väkivaltaiseen kohteluun.
Karkotettava perhe, isä, äiti ja kahdeksankuinen lapsi, kuljetettiin poliisisaattueessa Lappeenrantaan karkotusta varten, mutta kun osoittautui, että palautusperustelu oli epäselvä, perhe tuotiin takaisin Jyväskylään. Nyt perhe on paennut maan alle. Se on vain yksi sadoista turvaa hakeviin ihmisiin osuneista tragedioista maassamme, mutta kaikkein näkyvimmin toteutettu. Sanomalehti Keskisuomalaisessa silloinen sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kuvaili operaatiota sanoin: ”Selkeä viesti tässä on, että tehtävä suoritetaan loppuun.”
Se on vain yksi sadoista turvaa hakeviin ihmisiin osuneista tragedioista maassamme
Kaikki operaatioon osallistuneet seurasivat varmasti ohjeita. Niin ne, jotka kokivat syvää häpeää osallistumisestaan, kuin ne, jotka pamputtivat ja suihkuttivat pippurisumutetta suoraan passiivisina maassa istuvien miesten, naisten ja nuorten kasvoille. He käyttivät vapauttaan toteuttaa ohjeita. He olisivat myös voineet toteuttaa vapauttaan toisin. Kukaan heistä ei tietääkseni kieltäytynyt tehtävästä. Kukaan SPR:stä paikalla olleista ei tietääkseni vastustanut operaatiota. Operaatiota ei tietääkseni vastustanut myöskään maahanmuuttoviraston johto. Oli kuin kaikki paikalla olleet, myös media, myös me sivustaseuraajat, minäkin, kokisimme, että se mitä tapahtui silmiemme edessä, tapahtuisi väistämättä.
Operaation jälkeisen tutkinnan mukaan poliisi toimi asianmukaisesti ja seurasi ohjeita. Tapahtuma jäi muistiin osana vuoden 2017 arkea, yhtenä siihen osallistuneiden SPR:n, poliisin, ambulanssihenkilökunnan, Migrin johdon, sisäministeriön ja vartiointiliikkeen työpäivänä. He kaikki seurasivat käskyjä, tekivät vain työnsä.
Väistämätön tapahtui. Vai tapahtuiko? Pohdin: entä jos heitä pyydettäisiin kirjoittamaan se päivä, ja halutessaan muuttamaan tarina toisenlaiseksi. Mitä he kirjoittaisivat?
[1] ”Any human power can be resisted and changed by human beings. Resistance and change often begin in art. Very often in our art, the art of words.” © 2014 Ursula K. Le Guin.
MMV: Kaikki alkaa tykittelystä
Vasemmiston on haluttava parempaa olemassaoloa
Marxilaisessa ja joskus laajemminkin sosialistisessa perinteessä on karsastettu termiä ”utopia”. Utopiaa ja utopismia on syytetty abstraktien mallien rakentelusta, joka parhaimmillaankin vain vie huomion pois luokkataistelulta ja poliittiselta konkretialta.
Esimerkiksi Karl Marxille utopiasosialistien esittämät utopiat olivat kyllä kyvykkäitä kritisoimaan vallitsevaa kapitalistista yhteiskuntaa, mutta todelliseksi muutosvoimaksi niistä ei ollut. Ainoastaan historiallisesti kehittyneellä vallankumouksellisella subjektilla, työväenluokalla, oli tuollainen kyky ja voima. Marx ei omien sanojensa mukaan halunnut kirjoittaa ”reseptejä tulevaisuuden keittiöihin” vaan ihmisten tuli itse päättää yhteiskuntansa yksityiskohdista vallankumouksen jälkeisessä tilassa.
Utooppisuus ja luokkataistelu on siis usein asetettu vastakkain. Kuitenkin ihmisen kaikkinaisessa kamppailussa paremmasta elämästä, paremmasta maailmasta ja paremmasta yhteiskunnasta, voidaan nähdä vähintäänkin utooppisia elementtejä.
Utopioita tutkinut sosiologi Ruth Levitas on kuvannut utopioiden yleisimmäksi piirteeksi ”paremman olemassaolon halua”. Kaikessa, missä ilmenee orientoitumista kohti parempaa olemassaoloa, voidaan samalla nähdä utooppisuutta vaikka varsinaisia utopioita (eli paremman yhteiskunnan enemmän tai vähemmän abstrakteja malleja) ei nähtäisikään.
Ihmisen kaikkinaisessa kamppailussa paremmasta elämästä, paremmasta maailmasta ja paremmasta yhteiskunnasta, voidaan nähdä vähintäänkin utooppisia elementtejä
Joskus utopiatutkimuksessa on puhuttu jopa yleisinhimillisestä ”utooppisesta taipumuksesta”. Näin väittävät esimerkiksi Frank ja Fritzie Manuel teoksessa Utopian Thought in the Western World. Ajatus on tuttu myös saksalaisen filosofin Ernst Blochin kirjoituksista: Blochille utooppisuus on ihmisen lajityypillinen kyky orientoitua kohti parempaa maailmaa. Tätä hän pitää lähtökohtaisesti ihmisluonnon ylihistoriallisena piirteenä. Bloch puhuukin niin sanotusta toivon periaatteesta, jonka ilmentymiä hän löytää kaikesta inhimillisestä kulttuurista. Yksittäisten utooppisten mallien ja kuvitelmien sisältöjä hän puolestaan pitää aina omaan aikaansa sidottuina.
Vaikka Marx hylkää utopiat, valmiit mallit paremmasta yhteiskunnasta, voidaan hänen ajattelussaan silti nähdä vahva utooppinen vivahde. Esimerkiksi kun Marx, niinä harvoina kertoina kun hän kuvailee kommunismia, hän kuvaa sitä negatiivisin termein, sen kautta mitä siitä puuttuu: kommunismissa ei ole yksityistä omistusta, ei valtiota eikä riistoa. Hän ei kuitenkaan kuvaa sitä, millainen institutionaalinen kokonaisuus kommunismi olisi. Marx ei kuvaa utopiaa, valmista uuden yhteiskunnan mallia, mutta orientoituu utooppisesti. Hän orientoituu kohden parempaa olemassaoloa, vaikka kieltäytyykin kuvaamasta tuon olemassaolon tarkempaa luonnetta.
Utopian ja ”utooppisuuden” käsitteet voidaan ymmärtää eräänlaisessa jatkumossa. Utooppisia elementtejä voidaan löytää kaikesta missä on ”paremman olemassaolon halua”, mutta vain osa tästä halusta ilmenee yhteiskunnallisina visioina tai uuden yhteiskunnan mallina.
Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että kun pidetään utooppisena kaikkea sellaista jossa on halua parempaan olemassaoloon, voidaan utooppisuutta nähdä myös taantumuksellisina ja vaarallisina pidetyissä ideologioissa, kuten fasismissa ja natsismissa. Teoksessaan Erbschaft dieser Zeit (1935) Ernst Bloch esittikin, että eräs syy natsien nousulle Saksassa oli se, että natsit kykenivät elävöittämään ihmisten mielikuvitusta ja siten vakuuttamaan nämä ajatuksistaan.
Huomion kiinnittäminen ihmisen ei-rationaaliseen, affektuaaliseen puoleen on ehdottoman välttämätöntä liikkeen menestymisen kannalta
En ole vaatimassa vasemmistolaisilta liikkeiltä, puolueilta tai ryhmiltä kykyä tai edes halua utopioiden kehittelemiseen. Niiden merkitys on kokonaan toinen kuin päivänpoliittinen. Kuitenkin huomion kiinnittäminen ihmisen ei-rationaaliseen, affektuaaliseen puoleen on ehdottoman välttämätöntä liikkeen menestymisen kannalta.
Vasemmiston on osattava haluta parempaa olemassaoloa. Vasemmistoliitolla esimerkiksi voi olla faktuaaliset seikat politiikassaan täysin oikein, mutta ilman affektuaalista kiinnekohtaa, kukaan ei tule niistä kiinnostumaan, eikä todellista liikettä synny.
Maankorko osana poliittisen talouden kritiikkiä
Marxin Pääomassa esittämä teoria maankorosta on eräs teoksen vaikeimmista osuuksista. Marxin tunnettu lisäarvoteoria koskee lisätyön rahamääräistä anastamista, kun taas teoria maankorosta tarkastelee lisäarvon jakautumista pääoman ja maanomistajien välillä. Se paljastaa prosesseja, joiden avulla voidaan tarkastella kapitalismin kehitystä. Maankorkoteoria on edelleen paras kokonaisvaltainen yritys hahmottaa rajallisten resurssien monopolisoitumisprosesseja kapitalistisen kilpailun yhteydessä.
Vuonna 2017 vietettiin Karl Marxin pääteoksen Pääoman 150-vuotisjuhlavuotta. Tänä vuonna puolestaan Marxin syntymästä tulee kuluneeksi 200 vuotta. Näiden juhlavuosien kunniaksi käsittelemme tässä kirjoituksessa erästä harvemmin Marxin yhteydessä esiin nostettua, mutta tärkeää, kokonaisuutta: maankorkoa.[1]
Pääoma ei tunnetusti ole helppo kirja. Lisäksi maankorkoa käsittelevät luvut Pääoman kolmannessa osassa ovat teoksen kenties vaikein kokonaisuus (Marx 1894/1976, luvut 35–47).[2] Pääoman maankorkoa käsittelevä osasto on synnyttänyt kohtuullisesti teoreettista debattia, mutta verrattuna teoksen muihin yhtä laajoihin kokonaisuuksiin, vähemmän uutta tutkimusta.
Analysoimme tässä tekstissä maankoron käsitteen merkitystä Marxin ajattelussa. Mistä tässä maankoron käsitteeseen liittyvässä kokonaisuudessa on kyse ja miksi se on edelleen teoreettisesti ja poliittisesti tärkeä teema? Tarkastelemme maankoron historiallista asemaa feodaalisessa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa. Esittelemme Marxin keskeisimmät teoreettiset käsitteet maankoron analyysissa. Lopuksi lähestymme maankoron paikkaa modernissa kapitalismissa.
Kapitalismin agraarinen alkuperä
Klassinen maankorkoteoria lähtee liikkeelle huomiosta, että maan käyttäjät ja sen omistajat ovat eri henkilöitä; lisäksi jälkimmäiset kykenevät anastamaan edellisten työn tuottaman lisätuotteen maankoron muodossa itselleen (Shaikh 2016, 266). Maankoron eri muotojen taustalla on siis maanomistuksen monopoli: tietty ryhmä ihmisiä omistaa käyttökelpoisen maan ja heille pitää maksaa korvaus päästäkseen osalliseksi maan hedelmistä. Historiallisesti teorian perusta on länsieurooppalaisen, erityisesti brittiläisen, maatalouden kehityksen tarkastelussa.
Historiallisesti teorian perusta on länsieurooppalaisen, erityisesti brittiläisen, maatalouden kehityksen tarkastelussa
Kapitalismin alkuperää tarkastelleet taloushistorioitsijat ovat korostaneet varhaisen englantilaisen kapitalismin agraarista luonnetta (Dimmock 2014, luku 7). Britanniassa kapitalistiset tuotantosuhteet alkoivat kehittyä maataloudessa jo ennen 1500-lukua. 1600-luvulle tultaessa agraarikapitalismin poliittiset, ideologiset ja taloudelliset edellytykset oli vakiinnutettu. Tämä tapahtui paljon ennen 1700-luvun viimeisellä kolmanneksella käynnistynyttä teollista vallankumousta.
Maankorkoteorian käsitteet, joilla klassisen poliittisen taloustieteen edustajat ja myöhemmin Marx operoivat, nousevat agraarikapitalismin erityispiirteiden analyysin pohjalta. Kuitenkin maankorko on yhteiskunnallinen ilmiö, joka juontaa juurensa paljon pidemmälle historiaan: kapitalistinen maankoron muoto syntyi feodalismin hajoamistuotteena.
Siirtymä feodalismista kapitalismiin
Feodaaliyhteiskunnassa väestön ylivoimainen enemmistö toimi maatalouden piirissä. Tässä ympäristössä kaupungit ja niille ominainen eriytynyt työnjako sekä tuotanto markkinoita varten olivat lähinnä saarekkeita luontaistalouden meressä. Ei olekaan yllättävää, että feodaaliaikaa lähellä eläneille talouskommentaattoreille juuri ”maanomistus ilmeni tuotannon pääehtona” (Marx 1894/1976, 773).
Feodalismissa maankorko sai tälle tuotantotavalle ominaisia muotoja. Feodaalisen maankoron alkeellisimmassa muodossa välitön tuottaja tekee yhden osan viikosta työtä itselleen ja toisen osan ilman erillistä korvausta päivätöinä feodaaliherran tilalla hänen hyväkseen (Marx 1894/1976, 778). Maankorko on tässä välittömästi havaittavissa niinä työn tuloksina, joita päivätyövelvollisen lisätyö tuottaa isännälle.
Markkinasuhteiden levitessä ja yhteiskunnallisen työnjaon eriytyessä, maanomistajalle tulee mahdolliseksi kerätä maankorkoa suoraan työn tuotteen muodossa
Markkinasuhteiden levitessä ja yhteiskunnallisen työnjaon eriytyessä, maanomistajalle tulee mahdolliseksi kerätä maankorkoa suoraan työn tuotteen muodossa ‒ esimerkiksi kymmenen viljatynnyriä vuodessa maanvuokralaista kohti. Se että tällainen tuotemaankorko alkaa korvata työmaankorkoa vallitsevana lisäarvon anastamisen tapana, ei Marxin (1894/1976, 783) mukaan muuta maankoron olemusta. Tuotemaankorko kuitenkin mahdollistaa välittömän tuottajan itsenäisemmän aseman ja luo kannusteita tuotannon tehostamiselle. Sen yleistymisen seurauksena myös luokkaerot eri tuottajien välillä saavat kasvutilaa.
Kun tuotemaankorko on vakiintunut yhteiskunnallisesti, siirtyminen sopimuksiin, joissa maankorko maksetaan rahasuorituksin, ei ole enää pitkä askel. Syntynyt rahamaankorko luo yhteiskunnallisen lisäpakon myydä tuote tavarana markkinoilla. Samalla se kiihdyttää feodaalisen tuotantotavan hajoamista, sillä sen myötä tuotanto tulee riippuvaiseksi markkinoiden välityksestä ja tuotantokustannusten suhde myyntihintaan muodostuu keskeiseksi tuotantoa säänteleväksi tekijäksi.
Siitä, että maankorkoa aletaan maksaa rahasuorituksin, on kuitenkin matkaa kapitalistisen tuotantotavan vakiintumiseen. Marx (1894/1976, 787, 794–795) tähdentää, että feodalismin hajoaminen tapahtuu kahta pääreittiä riippuen yhteiskunnallisista tuotanto- ja omistussuhteista: vaihtoehtoina on vapaan talonpoikaisomistuksen muodostuminen vallitsevaksi, kuten esimerkiksi Ruotsissa tapahtui, tai kapitalistisesti järjestetyn maanviljelyksen läpimurto, kuten kävi Britannissa.
Kapitalistisen maankoron erityisyys
Britanniassa kapitalistiselta pohjalta järjestetty maatalous oli ollut vallitsevana muotona viimeistään 1600-luvulta lähtien. Tässä tuotantotavassa viljelymaan omistava maa-aatelisto (gentry) vuokraa maan maatalousyrittäjille (farmers), jotka erkanivat 1400-luvulta alkaen itsenäisten talonpoikien (yeomanry) joukosta omaksi välittävässä asemassa olevaksi yhteiskuntaluokakseen (Marx 1867/1974, 664–666).
Maata vuokraavat agraarikapitalistit olivat vauraampia talonpoikia, joilla oli varaa sijoittaa maan parantamiseen, työvälineisiin ja maatyöläisten palkkaan ja jotka maksoivat osan voitostaan maankorkona maanomistajaluokalle. Koko tämän yhteiskunnallisen järjestelyn täydensivät itsenäisten talonpoikien joukosta luokka-aseman laskun kokeneet maatyöläiset, jotka nyt toimivat välittöminä tuottajina maa-aateliston omistamilla ja maatalousyrittäjien johtamilla pelloilla.
Kehittyneessä kapitalistisessa tuotantotavassa keskimääräinen voitto toimii tuotannon säätelijänä
Kehittyneessä kapitalistisessa tuotantotavassa keskimääräinen voitto toimii tuotannon säätelijänä. Siellä missä pääomat voivat ilman rajoituksia liikkua yhdeltä tuotantoalalta toiselle parempien tuottojen toivossa, lisävoitoilla on taipumus laskea ja alivoitoilla kohota yhteiskunnallisesti normaalille tasolle pääomien kilpailun tuloksena. Tämä prosessi johtaa keskimääräisen voittoasteen muodostumiseen pääomien liikettä säätelevänä kapitalistisen talouden ”ilmapuntarina”.
Marxin tarkoituksena on tarkastella erityisesti kapitalistiseen tuotantotapaan perustuvaa teollista ja kaupallista maankorkoa, jonka perustana on keskimääräisen voiton ylittävä ylijäämä (Marx 1894/1976, 785). Kun kapitalistisesti järjestetyn maatalouden rinnalle kehittyi kapitalistinen teollisuus, agraarikapitalisteille avautui mahdollisuus sijoittaa pääomansa maataloustuotannon sijasta mille tahansa muulle tuotantoalalle, mikäli heidän voittonsa jäävät riittämättömiksi.
Maankoron käsitteet Marxilla
David Ricardon tunnetun määritelmän mukaan maankorolla viitataan siihen osaan ”maan tuotosta, joka maanomistajalle maksetaan maaperän alkuperäisten ja häviämättömien voimien käytöstä” (Ricardo 1817/1937, 97). Tältä pohjalta lähtiessään Ricardon maankorkoteoriasta tulee luonteeltaan tekninen ja universaali: sen ymmärretään heijastavan luonnollista niukkuutta ilman tuotannon institutionaalisten puitteiden välitystä (Bina 2013, 58).
Marx erittelee Pääomassa kolme kapitalistisen maankoron muotoa: differentiaalikoron ensimmäisen ja toisen muodon sekä absoluuttisen maankoron
Marxin ymmärrys maankorosta on sen sijaan yhteiskunnallinen ja historiallinen: maankoron eri muodot vastaavat yhteiskunnallisen tuotantoprosessin kehitystasoa. Maankorko on yhteiskunnallisesti tuotettu tulon laji, joka ei vastaa mitään maan kykyä ”tuottaa arvoa”. Tästä lähtökohdasta katsoen Ricardon ylihistoriallinen rajaus on virheellinen.
Marx erittelee Pääomassa kolme kapitalistisen maankoron muotoa: differentiaalikoron ensimmäisen ja toisen muodon sekä absoluuttisen maankoron. Seuraavassa hahmottelemme, mistä näissä maankoron lajeissa on kyse.
Differentiaalimaankorko kapitalismissa
Marx analysoi kahta erilaista differentiaalimaankoron muotoa. Näistä ensimmäisen, ja perustavamman, lähtökohta on pysyvät tuottavuuserot eri maa-alueiden välillä. Tämän maankoron muodon tyypillisenä lähteenä ovat erot maaperän hedelmällisyydessä, mutta yhtälailla maan tuottavuuteen voivat vaikuttaa esimerkiksi maa-alueen otollinen sijainti tai jokin laadullinen erityispiirre, kuten alueella oleva luonnonkoski.
Esimerkiksi kosken äärellä tekstiilitehtaan voimantuotannossa ei tarvitse käyttää höyrykonetta vaan kangaspuita voidaan liikuttaa vesivoimalla (Marx 1894/1976, 629–635).[3] Luonnonkosken tarjoaman energian avulla tekstiilitehtailija säästää höyrykoneen käyttämisessä kuluvan kivihiilen ja työpanoksen. Tämä säästö puolestaan mahdollistaa koskea hyödyntävän tehtailijan alemmat tuotantokustannukset verrattuna kilpaileviin tekstiilitehtaisiin.
Taulukko 1 esittää differentiaalikoron muodostumista Marxin luonnonkoskiesimerkin valossa. Luonnonkoskeen rakennetun tekstiilitehtaan tuotantokustannukset (Marxin kustannushinta) ovat alhaisemmat (90) kuin höyrykonetta käyttävän tavallisen tehtaan (100). Koska luonnonkosken mahdollistamat tuotanto-olosuhteet ovat ainutlaatuiset, eivätkä siten vapaasti uusinnettavissa, tavallinen tehdas edustaa sääntelevää pääomaa eli parhaita yleisesti uusinnettavissa olevia tuotantoehtoja (Shaikh 2016, 265–266).
Jos koko talouden keskimääräinen voittoaste on 20 prosenttia, höyrykonetta käyttävän pääoman yksilölliseksi tuotantohinnaksi muodostuu 120. Sääntelevät tuotantoehdot määrittyvät parhaan saatavissa olevan tuotantomenetelmän ja parhaan yleisesti saatavilla olevan maan mukaan. Näin tavallisella maalla muodostuva yksilöllinen tuotantohinta on samalla tekstiilintuotannon sääntelevä hinta, joka määrittää yleisen tuotantohinnan alalla.
Luonnonkoskea hyödyntävän pääoman yksilöllinen tuotantohinta on 108, kun keskimääräinen voittoaste on 20 prosenttia. Esimerkissämme luonnonkosken omistaja kykenee ulosmittaamaan yleisen tuotantohinnan (120) ja luonnonkoskea hyödyntävän tekstiilitehtaan yksilöllisen tuotantohinnan (108) erotuksen itselleen differentiaalikorkona (12). Luonnonkosken ääreen tehtaansa perustaneelle kapitalistille maankorko on vähennys tuotetusta lisäarvosta (30).
Taulukko 1. Esimerkki differentiaalimaankoron muodostumisesta tuotantoalan sisällä.
| Kustannus-hinta (c+v) | Lisäarvo (m) | Keski-määräinen voitto (c+v)r | Yksilöllinen tuotantohinta (c+v)(1+r) | Yleinen tuotantohinta | Differentiaali-maankorko | |
| Tavallinen maa | 60 + 40 = 100 | 20 | 20 | 120 | 120 | – |
| Luonnonkoski | 54 + 36 = 90 | 30 | 18 | 108 | 120 | 12 |
Ben Fine ja Alfredo Saad-Filho (2004, 156–157) korostavat, että kannattavuuserojen olemassaolo on välttämätön mutta sellaisenaan riittämätön ehto differentiaalikoron ensimmäisen muodon ilmenemiselle. On keskeistä huomata, että tällainen maankoron muoto on olemassa, koska maanomistajat anastavat keskimääräisen voiton ylittävän lisävoiton pysyvästi kapitalistien sijaan.
Differentiaalikoron ensimmäisessä tapauksessa huonoin maa määrittää maankoron tasoa parempitasoisilla maa-alueilla. Mitä huonompia yleisesti uusinnettavissa olevia tuotantoehtoja määrittävät maa-alueet ovat, sitä korkeammaksi maankorko nousee paremmilla mailla. Marx tarkastelee differentiaalikoron toista muotoa aina ensimmäisen pohjalta, sillä se on laadullinen syy toisen muodon olemassaololle (Fine & Saad-Filho 2004, 158). Todellisuudessa differentiaalikoron muodot esiintyvät keskenään sekoittuneina.[4]
Differentiaalikoron toinen muoto nousee väliaikaisista maan tuottavuuseroista, jotka syntyvät, kun eri määrä pääomia sovelletaan samanlaisille maa-alueille (Bina 2013, 55). Tässä tapauksessa maankoron tason määrittää normaali pääoma maataloudessa. Differentiaalikorkoa koskevan teorian keskeinen ongelma on kahden potentiaalisesti vastakkaisen määrityksen, huonoimman maan ja normaalin pääoman, samanaikainen huomioiminen maankoron muodostumisessa eri maa-alueilla.
Differentiaalikoron toinen muoto edellyttää maanparannusta (lannoitus, ojitus yms.), jonka maksaa maata vuokraava kapitalisti. Maanomistaja vetää kuitenkin välistä osan näin saavutetuista lisävoitoista. Marx korostaa, että differentiaalikoron toinen muoto vähentää maata vuokraavien kapitalistien kannustetta investoida lisäpääomia, mikä hidastaa teknistä kehitystä ja pääomien kasautumista maataloudessa.
Absoluuttinen maankorko
Differentiaalikoron taustalla ovat tuottavuuserot maataloudessa eri maa-alueiden välillä ja se muodostuu lisävoittojen jakautuessa kapitalisteilta maanomistajille. Absoluuttisen maankoron lähde ovat sen sijaan erot maatalouden ja muiden tuotantoalojen välillä. Nykyajan kapitalismin näkökulmasta absoluuttinen maankorko saattaa näyttää mysteeriseltä, mutta historiallisesti on kyse merkittävästä yhteiskunnallisesta problematiikasta.
Absoluuttinen maankorko perustuu maanomistajaluokan ja kapitalististen maatalousyrittäjien olemassaoloon erillisinä luokkina. Marx itse katsoi absoluuttisen maankoron erittelyn tärkeimmäksi panoksekseen yleiseen maankorkoteoriaan, koska siinä osoitetaan, että maankorko on historiallisesta prosessista nouseva yhteiskunnallinen kategoria, joka asettuu poikkiteloin kapitalismin synnyttämän pääoman kasaamistarpeen kanssa.[5]
Absoluuttinen maankorko perustuu maanomistajaluokan ja kapitalististen maatalousyrittäjien olemassaoloon erillisinä luokkina
Taulukko 2 valottaa Marxin absoluuttisen maankoron muodostumista koskevaa logiikkaa. Koska pääomien kasaaminen etenee maanviljelyksessä hitaammin kuin teollisuudessa, tuotannon rakenne säilyy siellä keskimääräistä työvaltaisempina (pääoman kokoonpano c/v on matalampi maataloudessa kuin teollisuudessa). Sen sijaan työn riistoaste (m/v) on molemmilla tuotantoaloilla sama, 100 prosenttia.[6]
Työn riistoaste on siis molemmilla tuotantoaloilla esimerkissä sama. Koska maatalous kuitenkin työllistää enemmän työvoimaa, siellä syntyy enemmän lisäarvoa (25) kuin teollisuudessa (15). Samoin voittoaste on ennen lisäarvon jakautumista korkeampi maataloudessa (25 prosenttia) kuin teollisuudessa (15 prosenttia). Maataloustuotteiden suora hinta (Marxin arvo) on tämän vuoksi korkeampi (125) kuin samoilla tuotantokustannuksilla (Marxin kustannushinta) toimivilla pääomilla teollisuudessa (115).
Mikäli voittoaste pääsisi tasoittumaan molemmilla tuotantoaloilla keskimääräänsä, niiden erot tasoittuisivat tuotantohinnoissa (120). Marxin mukaan näin ei kuitenkaan pääse käymään, sillä keskimääräisen voittoasteen pohjalta määräytyvien tuotantohintojen muodostuminen riippuu pääomien välisestä kilpailusta ja niiden vapaudesta liikkua yhdeltä tuotantoalalta toiselle.
Maanomistuksen monopolin vuoksi maatalous ei kuitenkaan osallistu voittoasteen tasoittumiseen. Tämän esteen ansiosta maanomistajat voivat anastaa absoluuttista maankorkoa pääomasijoituksista uudelle maalle tai differentiaalimaankoron toisen muodon tuottamista virroista käytössä oleville maille (Fine & Saad-Filho 2004, 161). Tämä vaade nostaa maataloustuotteiden hintaa pysyvästi tuotantohinnan yläpuolelle. Jos maatalouden tuotteet myydään niiden arvosta (125), maanomistajat voivat ulosmitata myyntihinnan ja tuotantohinnan erotuksen (5) absoluuttisena maankorkona.
Taulukko 2. Esimerkki absoluuttisen maankoron muodostumisesta maatalouden ja teollisuuden välillä.
| Kustannus-hinta (c+v) | Lisäarvo (m) | Suora hinta eli arvo (c+v+m) | Voittoaste ennen lisäarvon jakautumista | Keski-määräinen voittoaste (r) | Absoluuttinen maankorko | |
| Teollisuus | 85 + 15 = 100 | 15 | 115 | 0,15 | 0,20 | – |
| Maatalous | 75 + 25 = 100 | 25 | 125 | 0,25 | 0,20 | 5 |
Absoluuttista maankorkoa on maksettava myös huonoimman viljelyksessä olevan maan omistajalle (Bina 2013, 113–114). Kun maataloustuotanto vähitellen mekanisoituu yhä voimakkaammin, pääoman kokoonpano nousee tuotantoalan sisällä yhteiskunnallisen keskiarvon yläpuolelle. Marxin teorian näkökulmasta tämä johtaa absoluuttisen maankoron häviämiseen.
Maankorko modernissa kapitalismissa
Jos enemmistö työvoimasta on maatalouden piirissä, kapitalistisissa oloissa siellä syntyy summittaisesti mitattuna myös suurin osa lisäarvosta. Suomessa työvoiman enemmistö työskenteli maatalouden piirissä 1960-luvulle asti. Myös Britanniassa väestön enemmistö eli kaupunkien ulkopuolella 1850-luvulle asti. Globaalisti laskettuna ihmisten enemmistö on asunut kaupungeissa vasta noin vuosikymmenen. Maatalouden yhteiskunnallisen ja taloudellisen kokonaismerkityksen dramaattinen lasku 1800-luvulta tähän päivään siirryttäessä on sivuuttamaton tosiasia.
Samalla kuin agraarisen maankoron yhteiskunnallinen kokonaismerkitys on laskenut, maankoron uudet muodot saavat kasvavan merkityksen
Kun maatalouden tuotantomenetelmät muuttuvat, Marxin käyttämät teoreettiset kategoriat, kuten absoluuttinen maankorko, osoittautuvat yhteiskunnallisesti katoaviksi. Ovatko Marxin ajatukset maankorosta menettäneet kokonaan käyttökelpoisuutensa? Keskeisintä on arvioida tätä kysymystä Marxin Pääomassa esittämän esittämän metodologian mukaisesti historiallisesti muuttuvien yhteiskunnallisten suhteiden todellisen kehityksen tarkastelun pohjalta ilman ennakko-oletuksia.
Samalla kuin agraarisen maankoron yhteiskunnallinen kokonaismerkitys on laskenut, maankoron uudet muodot saavat kasvavan merkityksen. Maatalouden sijaan maankorko ja sen kaltaiset ilmiöt esiintyvät nykypäivänä entistä voimakkaammin raaka-aineiden tuotannossa (esim. öljymaankorko) ja kaupunkien kiinteistömarkkinoilla (ns. urbaani rakennusmaankorko). Näiden ilmiöiden tarkasteluun tarvitaan uusien kapitalististen yhteiskunnallisten suhteiden analyysiä.
Öljymaankorko
Energia on työvoiman jälkeen toiseksi tärkein tuotantopanos modernissa teollisessa toiminnassa. Samalla fossiiliset polttoaineet (öljy, maakaasu, kivihiili) ovat edelleen selvästi maailman tärkein energian lähde. Näistä yksi ylitse muiden on öljy, jonka hinta vaikuttaa kaiken muun energiantuotannon hinnoitteluun.
Kuten Marxin teoria maankorosta maataloudessa, öljymaankoron kategoria on kysymystä marxilaiselta kannalta tutkineen Cyrus Binan (2013) mukaan nähtävä öljyteollisuuden erityisten omistussuhteiden historiallisen kehityksen yhteydessä. Marxin mukaan absoluuttinen maankorko on mahdollinen vain tuotantoaloilla, joilla käytetään vähemmän pääomaa kuin taloudessa keskimäärin. Koska öljyteollisuus kokonaisuudessaan on ollut poikkeuksellisen pääomavaltainen ala, absoluuttinen öljymaankorko on sisällötön käsite. Sen sijaan Bina rakentaa globaalia öljyteollisuutta koskevan teoriansa Marxin differentiaalikoron käsitteen pohjalle.
Öljyteollisuudelle historiallisesti ominainen piirre on öljyvarantojen ja öljykenttien maanomistuksen erottaminen toisistaan
Öljyntuotanto globalisoitui viimeistään 1970-luvulla. Tämä johti alaa hallinneen öljykartellin (Exxon, BP, Shell) murenemiseen ja hallinnollisesta hinnoittelusta luopumiseen. Öljyn hinta alkoi määräytyä kansainvälisillä raaka-aine- ja johdannaismarkkinoilla, minkä seurauksena kaikki öljyntuottajat kohtasivat yhtenäiset markkinahinnat (Bina 2013, 122–123). Tämä prosessi johti öljymaankoron muodostumiseen globaalissa kilpailussa. Binan (2013, 27) mukaan öljyn tuotantokustannukset ovat kalleimmat Yhdysvalloissa ja halvimmat Lähi-idässä. Maankorkoteorian mukaisesti kalliimpien eli yhdysvaltalaisten öljyvarantojen tuotantohinta toimii koko teollisuusalan sääntelevänä hintana (Bina 2013, 123).
Öljyteollisuudelle historiallisesti ominainen piirre on öljyvarantojen ja öljykenttien maanomistuksen erottaminen toisistaan. Tyypillisesti öljyä poraavat suuryritykset vuokraavat öljykentän maanalaiset öljyvarannot kansallistaneilta valtioilta.[7] Samaan tapaan kuin maatalouden kohdalla, tästä seuraava maanomistussuhteiden ja vuokrasopimusten pirstoutuminen muodostaa esteen tuotannon laajenemiselle ja pääomien kasautumiselle öljyntuotannossa (Bina 2013, 63–67). Ilman öljymaankoron luonteen ymmärtämistä ei voi esimerkiksi hahmottaa oikein öljyn ympärille kytkeytyviä kysymyksiä öljymarkkinoiden toiminnasta Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaan.
Urbaani rakennusmaankorko
Asuntojen hintojen noususta suurkaupunkien kasvukeskuksissa on tullut yksi viime vuosikymmenten suurista taloudellisista trendeistä, jota ajoittaiset romahdukset ovat tosin hidastaneet. Tätä muutosta ei selitä niinkään väestön muuttoliike ja kasvu, vaan se, että kiinteistöjen omistus ja siihen liittyvät tulovirrat ovat viime vuosikymmeninä merkittävästi finanssoituneet.[8] Finanssoitumisen seurauksena tavalliset kotitaloudet joutuvat tarkastelemaan ‒ halusivat he sitä tai eivät ‒ asumista kasvavassa määrin sijoituksena eivätkä käyttöarvona.
Asumisen finanssoituminen on tapahtunut osittain pääomien kapitalistisen kasaamisen ulkopuolella, kiinteistömarkkinoilla, joissa sijoittajina toimivat useimmiten omaan asumiseensa rahoitusta tarvitsevat kotitaloudet. Tämän vuoksi tilannetta ei voi analysoida kritiikittömästi Marxin absoluuttisen tai differentiaalisen maankoron käsittein. Anne Hailan (2016) tutkimus urbaanista tonttimaankorosta pyrkii soveltamaan klassisen maankorkoteorian käsitteitä ennakkoluulottomasti kaupunkien kiinteistömarkkinoiden toimintaan.[9]
Finanssoitumisen seurauksena tavalliset kotitaloudet joutuvat tarkastelemaan asumista kasvavassa määrin sijoituksena eivätkä käyttöarvona
Kohtuuhintaisen asumisen puutteesta syytetään usein korkeita tonttimaan hintoja ja liian tiukkaa kaavoituspolitiikkaa. Maankorkoteorian näkökulmasta asuntojen hinnat eivät kuitenkaan ole korkeita, koska maa on kallista, vaan päinvastoin, maa on kallista, koska asuntojen hinnat ovat korkeat: asuntojen hintataso määrittää maan hintaa (Haila 2016, 212). Syitä kiinteistöjen hintojen nousulle puolestaan on haettava matalasta korkotasosta, asuntolainojen saatavuusehdoista ja yksityistä omistusta suosivasta vero- ja yhteiskuntapolitiikasta.
Kiinteistömarkkinoilla on ollut merkittävä rooli viimeaikaisissa finanssi- ja talouskriiseissä. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen valtavirtainen taloustiede ei tarjonnut selitystä kiinteistöjen hintojen heilahtelulle (Park 2014). Nämä kriisit ovat kuitenkin kouriintuntuvasti osoittaneet, että maan hinta on petollinen markkinasignaali (Haila 2016, 212).
Kaupunkimaan ja -kiinteistöjen arvonnousu merkitsee varallisuuden siirtymistä monilta harvoille. Maankorkoteoria osoittaa, että tämä prosessi kumpuaa pääomien keskittymisestä ja yhteenkokoutumisesta ja sen vastustaminen edellyttää urbaanin tonttimaan pitämistä julkishyödykkeenä kiinteistöspekulaation ulkopuolella.
Maankorkoteorian merkitys
Maankorkoa koskeva teoria ei ole juuri edistynyt Marxin jälkeen (Park 2014). Marxin tarkoitus oli tuoda näkyviin mekanismeja, joiden avulla voidaan analysoida maankoron historiallista muodostumista kapitalismissa.[10] Esimerkiksi Marxin teoria differentiaalikorosta ei kuitenkaan johda yksiselitteiseen analyysiin maankoron määräytymisestä, vaan se paljastaa prosesseja, joiden avulla kapitalismin kehitystä voidaan tarkastella. Tämän vuoksi teorian pohjalta ei voida helposti johtaa suurisuuntaisia yleistyksiä.
Pääomassa maankorkoa käsitellään yleisen kapitalismiteorian viitekehyksessä, ei ylihistoriallisena ja yhteiskunnallisista tuotantosuhteista riippumattomana kategoriana. Marx sijoittaa maankorkoteoriansa tiukasti lisäarvon kapitalistisen tuotannon ja jakautumisen yhteyteen. Lisäarvoteoria koskee lisätyön rahamääräistä anastamista, kun taas teoria maankorosta tarkastelee lisäarvon jakautumista pääoman ja maanomistajien välillä.
Pääoman ja työn vastakohtaisuus on kapitalismin ytimessä. Tämän vastakkaisuuden taustalla häämöttää kuitenkin kolmas pyörä: maaomaisuus, ja laajemmin luonnonvarat ja territoriaalisuus. Maankorkoteoria on edelleen paras kokonaisvaltainen yritys hahmottaa rajallisten resurssien monopolisoitumisprosesseja kapitalistisen kilpailun yhteydessä ‒ ei siitä teoreettisesti irrotettuna ja sen vastakohtana ymmärrettynä.
Miika Kabata on VTM ja jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Timo Ilomäki on VTM ja terveystaloustieteen maisteriopiskelija.
Viitteet
[1] Maankorko (saks. Grundrente, engl. ground rent) käsitteenä juontaa ranskan kielen sanasta rente, joka tarkoitti säännöllistä ja ennalta sovittua maksua valtion velkakirjan omistajalle. Tätä käsitettä laajennettiin klassisessa poliittisessa taloustieteessä koskemaan maanvuokraa koskevia pysyviä sopimuksia. Nykysuomessa maankorko-sanan sijaan käytetään usein termiä maanvuokra, joka saattaakin olla osuvampi termi ilmiön havainnollistamiseksi. Esimerkiksi Adam Smithin Kansojen varallisuuden suomentaja Jaakko Kankaanpää käyttää maanvuokra-termiä englannin sanan rent käännöksenä. Tässä kirjoituksessa kuitenkin puhutaan vanhempien käännösten mukaisesti järjestelmällisesti maankorosta.
[2] Kaikkein laajimmin Marx käsittelee maankorkoa teoksen Theorien über Mehrvert (Lisäarvoteorioita) toisessa osassa. Käsikirjoituksessa tarkastelukulma on ennen kaikkea teoriahistoriallinen.
[3] Vaikka tässä käytettävä esimerkki sijoittuu teollisuuteen, on pidettävä mielessä, että yhteiskunnallinen alue, jolla maankorko pääsääntöisesti ilmeni Marxin aikana oli maanviljelys.
[4] Marx tarkastelee tapoja, joilla differentiaalikoron toinen muoto muokkaa ensimmäistä Pääoman kolmannen osan luvuissa 40–44. Nämä luvut ovat koko Pääoman monimutkaisimpia. Niissä Marx osoittaa, että maankoron kvantitatiivinen määräytyminen on kompleksinen prosessi jo hyvin abstraktilla tarkastelun tasolla, kun tuotannossa tarvittavia pääomia on mahdollista kasata (so. tarkasteltaessa kasvavaa kapitalistista taloutta).
[5] Marxin (1894/1976, 749–751) näkökulmasta kapitalistista maanviljelystä luonnehtiva maanomistuksen monopoli on pääomien kasaamisen este. Koska kapitalismin dynaamisuus pohjautuu pitkälti tuotantotekniikan jatkuvaan kohentamiseen ja työn tuottavuuden kasvattamiseen ja koska maankoron olemassaolo vähentää kapitalistien kannustetta sijoittaa maan parannukseen, se toimii samalla kapitalistisen kehityksen pidäkkeenä.
[6] Marx olettaa Pääomassa usein, että työn riistoaste (lisäarvon suhdeluku) on 100 prosenttia. Tässä seurataan Marxin numeerista esimerkkiä (Marx 1894/1976, 752–753).
[7] Poikkeuksen muodostaa Yhdysvallat, jossa maanomistaja on myös maanalaisen öljyvarannon omistaja. Yhdysvaltain korkeat öljyn tuotantokustannukset myös estäisivät merkittävän maankoron anastamisen, vaikka öljyvarannot kansallistettaisiinkin.
[8] Finanssoitumisella tarkoitetaan rahoitusmarkkinoiden ja -instituutioiden kasvavaa roolia kapitalistisen talouden toiminnassa ja sen ohjauksessa. Finanssoituminen siirtää yhteiskunnallista valtaa rahamaailman eliitin suuntaan.
[9] Hailan lähtökohtana on Singaporen kaupunkivaltion maanomistuksen ja kiinteistömarkkinoiden kehityksen tutkiminen yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä. Singaporesta tekee erityisen tutkimuskohteen urbaanin maankoron kannalta se, ettei kaupunkivaltiossa ole maatalousmaata tai siihen liittyviä intressejä ja yksityinen maa on vähitellen lunastettu valtion omistukseen. Nykyisin noin 90 prosenttia maasta on valtion omistuksessa ja sitä vuokrataan huutokaupoilla. Singapore on vaurastunut mm. tonttipolitiikkansa ansiosta, mutta kohtuuhintaista asumista on kyetty tarjoamaan väestön suurelle enemmistölle.
[10] Ben Finen ja Alfredo Saad-Filhon (2004, 165) mukaan Marxin maankorkoteorian ansio on siinä, miten se ohjaa huomiotamme “historiallisesti erityisiin tapoihin, joilla maaomaisuus vaikuttaa pääoman kasautumisen nopeuteen, rytmiin ja suuntaan”.
Lähteet
Bina, Cyrus (2013). A Prelude to the Foundation of Political Economy: Oil, War, and Global Polity. Palgrave Macmillan, New York.
Dimmock, Spencer (2015). The Origin of Capitalism in England 1400–1600. Haymarket Books, Chicago.
Fine, Ben & Alfredo Saad-Filho (2004). Marx’s Capital (4th Edition). Pluto Press, Lontoo.
Haila, Anne (2016). Urban land rent: Singapore as a property state. John Wiley & Sons Inc., Chichester.
Marx, Karl (1867/1974). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Edistys, Moskova (Suom. O. V. Louhivuori).
Marx, Karl (1894/1976). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Edistys, Moskova. (Suom. Antero Tiusanen).
Park, Joon (2014). “Land Rent Theory Revisited”, Science & Society 78(1), 88–109.
Ricardo, David (1821/1937). Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. WSOY, Porvoo–Helsinki. (Suom. B. Tuunanen).
Shaikh, Anwar (2016). Capitalism. Competition, Conflict, Crises. Oxford University Press, Oxford.
Munisipalismi ja alueiden Eurooppa
Kuva: Mikael Heikkanen
Munisipalistisen liikkeen mukaan tarvitaan suoraa demokratiaa sekä itsehallinnollisella että institutionaalisella tasolla ja kaiken yhteistämistä kaiken yksityistämisen sijaan. Se on vaatimuksia institutionaaliselle politiikalle ja toiminnallisia malleja jokapäiväiseen elämään. Koetinkivi liikkeen yleistymiselle on, miten pitkälle hallintoa ja lainsäädäntöä voidaan demokratisoida ennen kuin valtarakenteiden määrittämät rajat tulevat vastaan.
Uusi yhteiskunnallinen liike kiertää Euroopassa. Se liikkuu kaupunkien, kuntien ja alueiden välillä. Se vaatii todellista demokratiaa ja ekologisuutta. Se on nimeltään munisipalismi ja se on vahvoilla esimerkiksi Kataloniassa ja Madridissa. Munisipalismi tulee latinan sanasta municipalis, ja se tarkoittaa vapaata kaupunkia tai vapaan kaupungin asukasta.
Omnia sunt communia – kaikki on yhteistä!
Viime vuosina Madridiin on syntynyt kokonainen itseorganisoitujen tilojen, neuvostojen, naapurustojen ja muiden demokratiakokeilujen verkosto. Politiikan näyttämölle on noussut uusi puolue, Ahora Madrid (”Madrid nyt”), joka perustettiin demokratiafoorumiksi organisoimaan keskusteluja kaupunkilaisten ja päättäjien välille. (Rubio-Pueyo 2017.)
Taustalla tässä kehityksessä on munisipalistinen liike, joka on toiminut aktiivisesti Madridissa viime vuodet. Osa liikkeestä tekee läheistä yhteistyötä kaupungin kanssa, mutta osa korostaa itsenäisyyttä ja etäisyyttä hallintokoneistoon.
Yksi liikkeen keskuksista on 3 000 neliömetrin tila Madridin ydinalueella. Nimellä Ingobernables, ”hallitsemattomat”, tunnettu kaupungin omistama tila seisoi tyhjillään vailla käyttöä, kunnes se vallattiin. Keskeisenä organisaattorina oli Madrid Nao se vende -liike, jonka nimi tarkoittaa ”Madrid ei ole myytävänä”.
Tarvitaan kaiken yhteistämistä kaiken yksityistämisen sijaan
Nykyään tila on epäkaupallisen kulttuurin ja yhteiskunnallisen aktivismin keskus. Tilassa toimii 35 kollektiivia ja sen asioista päätetään yhteisissä ”assemblyissä” (suomeksi osapuilleen yleiskokous tai neuvosto, mutta pitää sisällään myös muita merkityksiä). Tilaan voi jopa tuoda lapsia leikkimään aikuisten käydessä omilla asioillaan. Kaupunki on tullut vastaan takaamalla tilan vuokran, mutta kulut pyritään kattamaan omaehtoisesti.
Ingobernablesin lähellä toimii toinen tila, MediaLab-Prado, jossa työstetään kaupunkilaisten aloitteita. Eräänlaisessa kaupunkilaboratoriossa on mahdollista tehdä aloitteita ja äänestää mitkä aloitteista otetaan jatkokäsittelyyn laboratorioon. Kaupunki rahoittaa laboratorion toimintaa osallistavan budjetoinnin ohjelmasta.
Munisipalistien mukaan molempia tiloja tarvitaan. Tarvitaan suoraa demokratiaa sekä itsehallinnollisella että institutionaalisella tasolla. Tarvitaan kaiken yhteistämistä kaiken yksityistämisen sijaan.
M15-liikkeen perintö
Espanjassa munisipalismin juuret ovat vuoden 2011 torivaltauksista muistettavassa M15-liikkeessä, josta myös vasemmistopuolue Podemos ponnisti (Rubio-Pueyo 2017).
Bernardo Gutiérrezin (2017a) mukaan munisipalistinen liike toteuttaa vaatimuksia, jotka muotoiltiin toreilla M15-liikkeessä. Moni M15-liikkeen aktivisteista, hakkereista ja fasilitoijista on myös siirtynyt kaupunkipolitiikkaan Ahora Madridin läpimurron myötä. Toriliikkeessä syntynyt ajatus todellisesta demokratiasta ja politiikan uudenlaisesta tekemisestä on tullut todeksi munisipalismissa.
Tunnetuin esimerkki munisipalistisen liikkeen valtaan nostamista poliitikoista on Barcelonan pormestari Ada Colau, joka toimi aiemmin asuntohäätöjä vastustavassa liikkeessä. Colau nimitettiin pormestariksi vuoden 2015 kunnallisvaaleissa hänen edustamansa Barcelona en Comú (”Yhteinen Barcelona”) -puolueen vaalivoiton myötä. Samoissa vaaleissa Ahora Madrid voitti 20 paikkaa Madridin valtuustoon. (Delclos 2015.)
Yksi munisipalistisen liikkeen innovaatioista on Decide Madrid (”Madrid päättää”), sähköinen alusta, jolla kaupunkilaiset voivat tehdä omia aloitteita ja äänestää kaupunginvaltuustossa käsittelyssä olevista aloitteista. Prototyypin alustasta rakensivat alun perin M15-liikkeen hakkerit, mutta työ ei juurikaan saanut tunnustusta kaupungilta. Ahora Madridin vaalivoiton jälkeen kaupunginvaltuustoon nousi M15-liikkeen hakkeri Pablo Soto, jonka aloitteesta kaupunki otti käyttöön nykyisen alustan. (Gutierrez 2017b; Stark 2017.)
Alusta on levinnyt jo 50 kaupunkiin Espanjassa ja muualla. Madrid on myös alkanut rahoittaa ”hakkerikommuunien”, hacklabien, toimintaa osana osallistavan budjetoinnin ohjelmaa. Esimerkki kertoo siitä, miten nopeasti munisipalistit ovat saaneet valtaa ja uudistuksia aikaiseksi – tekemällä politiikkaa hyvin eri tavoin kuin perinteiset puolueet.
Samalla Podemokseen on alkanut kohdistua kritiikkiä siitä, että se on epädemokraattisten tendenssien hallussa. Munisipalisteja on vetäytynyt pois puolueesta, joka koetaan jämähtäneeksi ja sulkeutuneeksi.
Pelottomat kaupungit
Barcelonaan kokoontui kesällä 2017 munisipalisteja eri puolilta maailmaa keskustelemaan ”pelottomista kaupungeista”. Tapahtumaan osallistui arviolta 700 ihmistä 180 kaupungista ja 50 maasta. Pelottomat kaupungit julistavat kehittävänsä uusia demokraattisen osallistumisen muotoja sekä irtautuvansa talouskuripolitiikasta. Madridia vastaavaa kehitystä on myös ainakin Gentissä, Bolognassa ja Bristolissa. (Utratel & Troncoso 2017; Reyes & Russell 2017.)
Munisipalismi on nopeasti muodostunut kansainväliseksi ilmiöksi, joka on alkanut yhdistää useita jo aiemmin toimineita liikkeitä, kuten globalisaatioliikettä, ilmastoliikettä, radikaalia ekologiaa, yhteiskunnallista yrittäjyyttä, hakkereita, yhteisöllisiä ja solidaarisia liikkeitä, punavihreitä puolueaktiiveja ja erilaisia kaupunkiliikkeitä, kuten Right to the City ja Transition Town. Munisipalismi ei ole niinkään yksi liike, vaan yhteinen liike tai yhteinen käsite.
Myös DiEM25-liike on lähestynyt munisipalismia puhumalla ”rakentavasta tottelemattomuudesta”. DiEM:n mukaan kuntien, kaupunkien, alueiden ja parlamenttien tulisi harjoittaa tottelemattomuutta EU:n talouskuripolitiikkaa vastaan. Tottelemattomuus on liikkeen mukaan velvollisuus, sillä talouskuripolitiikka on tuhoamassa Euroopan.
Munisipalismi ei ole niinkään yksi liike, vaan yhteinen liike tai yhteinen käsite
Munisipalismin hengessä on korostettu, että ilmastoliikkeen on voitettava ennen kaikkea kaupungeissa. Kaupungeilla on mahdollisuus asettaa ilmastotavoitteita, joihin laiskat valtiot eivät ole halukkaita, kuten nollapäästöjä ja infrastruktuurin läpikotaista ekologista uudelleen rakentamista. Kaupunkien sitoutumisella ilmastoliikkeeseen olisi suuri poliittinen merkitys koko yhteiskunnan muuttamiseksi. (Tallullah 2017.)
Yhdysvalloissa munisipalismi on jatkumoa Occupy Wall Street -liikkeelle. Se on myös vastareaktio trumpismille ja äärioikeiston nousulle. Munisipalistit tekevät kaupunginosatoimintaa, järjestävät mielenosoituksia julkisten alojen työntekijöiden kanssa sekä pyörittävät osuuskuntia ja erilaisia yhteisöllisiä tiloja. Osa liikkeestä korostaa munisipalismin yhteyttä työväenluokkaan ja ammattiliittoihin. (Kolokotronis 2017.)
Munisipalistisen liikkeen vaatimuksena on suoran ja osallistavan demokratian kehittäminen, osallistava budjetointi ja rinnakkaisvaluutat, yhteisötalouden ja yhteisresurssien luominen, vapaat yhteistilat ja muut ”yhteiset” (commons).
Ennakoinnin strategia
Lyhyesti luonnehdittuna munisipalismi on kapitalismin kriisistä noussutta solidaarista taloutta yhdistettynä teknologisiin innovaatioihin. Munisipalismi on yhtä aikaa sekä pitkän tähtäyksen strategia, että välittömästi toimeenpantavia käytäntöjä. Se on sekä vaatimuksia institutionaaliselle politiikalle että toiminnallisia malleja jokapäiväiseen elämään.
Munisipalismi pyrkii olemaan yhden askelen edellä ennemmin kuin kaksi jäljessä. Koetinkivi liikkeen yleistymiselle on, miten pitkälle hallintoa ja lainsäädäntöä voidaan demokratisoida ennen kuin valtarakenteiden määrittämät rajat tulevat vastaan. Mihin saakka kaupunkilaisten annetaan todella vaikuttaa?
Madrid varasi vuonna 2017 sata miljoona euroa osallistuvaan budjetointiin – mikä on mahtavaa – mutta aktivistit ovat jo peräänkuuluttaneet kriittistä keskustelua siitä, millaisista asioista kaupunkilaisten annetaan todella päättää ja mistä ei. Ripotellaanko kaupunkilaisille vain vallan murusia?
Haasteena on miten assemblyt ja yhteiset tilat tavoittavat laajempia ihmisjoukkoja ja miten niistä tulee osa kaupunkilaisten arkea ja yhteisiä käytäntöjä. Kuinka mahdollisuudella ottaa yhteiset resurssit haltuun ja yhteiseen käyttöön mobilisoidaan yhä laajemmat joukot toteuttamaan uutta politiikkaa?
Alueiden politiikka
Munisipalistinen politiikka on myös kunta- ja maakuntapolitiikkaa, tai laajemmin alueiden politiikkaa. Kaupunkiliike voi siis olla myös maaseutuliike.
Ruoantuotannon alueelliset ratkaisut tarkoittavat lähituotantoa. Kylien elinvoimaisuus on kiinni lähipalveluista. Poliittisen eliitin hajottaminen osallistavan ja suoran demokratian muodoilla on yhtä tärkeää maalla kuin kaupungissakin.
Esimerkiksi Kreikassa toimii talouskriisin jäljiltä paljon erilaisia maataloustuottajia ja kaupunkilaisia yhdistäviä solidaarisia yhteenliittymiä, omavaraistalouden alkuja, naapurustoverkostoja, rinnakkaisvaluuttoja ja muita yhteisötalouden muotoja.
Poliittisen eliitin hajottaminen osallistavan ja suoran demokratian muodoilla on yhtä tärkeää maalla kuin kaupungissakin
Suuren mittakaavan kansainvälinen esimerkki tulee Rojavan itsehallintoalueelta Pohjois-Syyriasta, jossa rakennetaan ”demokraattista konfederalismia” (Häikiö 2017). Sitä seurataan tarkasti munisipalistien piirissä. Laajoja maa-alueita on Rojavan itsehallinnon sotilaallisessa ja demokraattisessa hallinnassa, mutta ilman tarkoitustakaan rakentaa kansallisvaltiota.
Rojavan monikansallisuus, feministisyys, vapaudenhenkisyys, tasa-arvoisuus, suoran demokratian muodot, osuuskunnat ja muu yhteisötalous sekä turvallinen tila keskellä sisällissotaa ja kriisiä innoittavat monia.
Katalonia ja uusi eurooppalainen suvereniteetti
Entä alussa mainittu Katalonia? Valtamediat uutisoivat Katalonian kahden nationalismin yhteentörmäykseksi, mutta Kataloniaa ei voi ymmärtää ilman munisipalismia. Katalonian kriisi oli ehkä kansallismielisten poliitikkojen yhteentörmäys, mutta katujen liike ei ollut nationalistinen. Eiväthän kaikki liikkeeseen osallistuneet edes olleet katalaaneja tai äänioikeutettuja. (Mason 2017; Bernat & Whyte 2017a; Sierra 2017.)
Munisipalistinen liike, Ada Colau mukaan lukien, ei ole ajanut valtiollista itsenäistymistä, mutta vahvempi alueellinen itsehallinto on munisipalistienkin selvä vaatimus. Colau olisi halunnut uudistaa Barcelonan verotusta sosiaalisempaan suuntaan ja käyttää enemmän rahaa turvapaikanhakijoiden asuntojen rakentamiseen, mutta Madrid on torpannut tällaiset alueelliset uudistuspyrkimykset.
Munisipalistien demokratiafoorumit ja yhteisölliset vaatimukset ovat osaltaan keränneet ihmisiä keskusvallan vastaiseen rintamaan. Kansallisidentiteetin sijaan mobilisoitumisessa oli kuitenkin kysymys ennemminkin naapurustoista ja monipäisestä joukosta kansainvälisiä ihmisiä. (Bernat & Whyte 2017b.)
Ratkaisu ei ole minkään osapuolen nationalismi, vaan alueiden Eurooppa, joka tarkoittaisi vahvemmin alueellisille itsehallinnoille perustuvaa Eurooppaa
Katalonia on ollut jo vuosia uusien yhteiskunnallisten liikkeiden laboratorio, jossa on rakennettu yhteisötaloutta, kuten perustettu osuuskuntia ja assemblyja, kehitetty avointa koodia ja vapaata kulttuuria ja tehty muuta yhteisötalouden pioneerityötä.
Syrizan hallituksen entisen valtiovarainministerin ja nykyisen DiEM25:n johtohahmon Giánis Varoufákisin mukaan Katalonian kriisi ei ole vain paikallinen, vaan eurooppalainen kysymys. Ratkaisu ei ole minkään osapuolen nationalismi, vaan alueiden Eurooppa, joka tarkoittaisi vahvemmin alueellisille itsehallinnoille perustuvaa Eurooppaa. (Varoufakis 2017a; 2017b.)
Eurooppa voisi Varoufákisin mukaan sisältää rinnakkaisvaluuttoja ja kaksois- tai jopa kolmoiskansalaisuuksia, joita muodostettaisiin vanhojen ja uusien valtioiden sekä uuden eurokansalaisuuden välillä.
Tällainen Eurooppa olisi jälleen unelmoimisen ja puolustamisen arvoinen.
Eurooppaan olisi Varoufákisin mukaan luotava uusi alueellinen ja avoin suvereniteetin muoto. Siinä munisipalistinen liike on avannut pelin.
Ruby van der Wekken on Stadin Aikapankin ja commons.fi -verkoston aktiivi. Jukka Peltokoski on KSL-opintokeskuksen koulutustuottaja ja commons.fi -verkoston aktiivi.
Lähteet
Bernat, Ignasi & Whyte, David (2017a) Catalonia’s fight is driven by a passion for neighbourhood, not nationhood. The Guardian 15.10.2017.
Bernat, Ignasi & Whyte, David (2017b) Catalan independence is not just ‘nationalism’ – it’s a rebellion against nationalism. Red Pepper 2.11.2017.
Delclos, Carlos (2015) Towards a New Municipal Agenda in Spain. Commons Transition 27.5.2015.
Gutiérrez, Bernardo (2017a) Radical Democracy – Spain’s Cities Overthrow Neoliberalism. World Policy Journal (2017) 34 (3): 90-95.
Gutiérrez, Bernardo (2017b) Madrid as a democracy lab. openDemocracy 10.7.2017.
Häikiö, Juha (2017) Pohjois-Syyrian demokratialiike. Peruste 12.12.2017.
Kolokotronis, Alexander (2017) Municipalist syndicalism: organizing the new working class. ROAR 9.9.2017.
Mason, Paul (2017) ‘We are with you Catalunya’ – the revolt in Spain is bigger than flags and language. The Guardian 2.10.2017.
Reyes, Oscar & Russell, Bertie (2017) Fearless Cities: the new urban movements. Red Pepper 16.8.2017.
Rubio-Pueyo, Vicente (2017) Municipalism in Spain – From Barcelona to Madrid, and Beyond. Rosa Luxemburg Stiftung, New York Office.
Sierra, Héctor (2017) Podemos, Catalonia and the workers’ movement in the Spanish state. Defend Democracy Press 29.6.2017.
Stark, Kevin (2017) Barcelona’s Decidim Offers Open-Source Platform for Participatory Democracy Projects. Shareable 5.9.2017.
Tallullah, Tegan (2017) 7 Reasons Climate Action In Cities Is Our Ultimate Lifeline. The Climate Lemon 2.3.2017.
Utratel, Ann Marie & Troncoso, Stacco (2017) Promoting the Commons in the Time of Monsters. Common Dreams 3.6.2017.
Varoufakis, Yanis (2017a) Catalonia is a European problem demanding a European solution. DiEM25 8.11.2017.
Varoufakis, Yanis (2017b) Spain’s Crisis is Europe’s Opportunity. Project Syndicate 6.10.2017.
Nato ei ole realistin valinta
Presidentinvaalien alla julkisuudessa muutamat Natosta innostuneet ulkopolitiikan kommentaattorit ovat syyttäneet presidentti Tarja Halosta ja entistä ulkoministeri Erkki Tuomiojaa vastuuttomasta ulkopolitiikasta. Kriitikkojen perusviestinä on ollut, että Halonen ja Tuomioja ajoivat kansainvälisen politiikan ikävät faktat sivuuttavaa idealistista hihhulointia, joka tiivistyi päätökseen liittyä maamiinat kieltäneeseen Ottawan sopimukseen vuonna 2012.
Entisten suurlähettiläiden ja heidän seurapiirinsä kritiikissä ei ole mitään uutta. Itseään kansainvälisen politiikan pragmaatikkoina ja kyynikkoina pitävät kommentaattorit ovat kritisoineet Halosen–Tuomiojan-linjaa jo useiden vuosien ajan.
Kritiikin perusvire on aina sama: Suomen aiempi ulkopoliittinen johto ei perustanut päätöksiään realistiseen kuvaan kansainvälisen politiikan valtasuhteista. Kylmä tosiasia on, että Suomen koskemattomuuden voi varmuudella turvata vain sotilaallinen liittoutuminen.
Halosen–Tuomiojan-linjan kritiikki on hyvä esimerkki Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun löysyydestä. Tosiasiassa Nato-jäsenyyden kannattamisella ei ole juuri tekemistä kansainvälisen politiikan tutkimuksen realistisen koulukunnan tai siitä johdetun pragmaattisen realpolitik-ajattelun kanssa.
Realismilla tarkoitetaan kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suuntausta, jonka mukaan valtioiden toimintaa määrittää ensisijaisesti pyrkimys suojata omaa koskemattomuuttaan kaikin mahdollisin keinoin. Realistit suhtautuvat skeptisesti kansainvälisten sopimusten merkitykseen ja pitävät kansainvälisten konfliktien eskaloitumista sotilaallisiksi yhteenotoiksi aina mahdollisena. Realistien mielestä valtiot joutuvat tekemään monesti moraalisesti kyseenalaisia ratkaisuja turvatakseen selviytymisensä.
Suomalaisena käytännön sovelluksena realistisesta ajattelusta on pidetty niin sanottua Paasikiven–Kekkosen-linjaa, joka tarkoitti ensisijaisesti pyrkimystä pysyttäytyä kylmän sodan ideologisten vastakkainasetteluiden sekä sotilaallisten konfliktien ulkopuolella mahdollisimman neutraalissa asemassa. Paasikiven–Kekkosen-linja oli äärimmäistä realpolitikia: Suomi ei kritisoinut Neuvostoliiton räikeimpiäkään ihmisoikeusloukkauksia ja hyväksyi jopa Neuvostoliiton sotkeentumisen kotimaisiin poliittisiin päätöksiin turvatakseen valtiollisen jatkuvuutensa.
On absurdia, että nykyiset Nato-jäsenyyden ja voimapolitiikan kannattajat esiintyvät realisteina tai pragmaatikkoina
Oman sotilasvoiman kasvattamiseen Paasikiven–Kekkosen-linjan kannattajat suhtautuivat yleensä vähintäänkin varauksellisesti, koska se olisi voitu tulkita Neuvostoliitossa provokaationa. Presidentti Urho Kekkonen pohti jopa armeijan lakkauttamista 1970-luvun lopulla.
Näin ollen on absurdia, että nykyiset Nato-jäsenyyden ja voimapolitiikan kannattajat esiintyvät realisteina tai pragmaatikkoina. Tosiasiassa heidän ulkopoliittinen linjansa on nimenomaan oiva esimerkki ulkopoliittisesta idealismista.
Ensinnäkin keskeisenä motiivina sotilaalliselle liittoutumiselle pidetään yleensä Venäjän ja Suomen (tai laajemmin ”lännen”) välistä arvokuilua. Kovan linjan realisti ei kuitenkaan koskaan rakentaisi pienen valtion ulkopolitiikkaa arvolähtökohtien varaan, vaan ajattelisi vain valtiollista selviytymistä. Toiseksi ajatus siitä, että Nato todella pyrkisi tehokkaasti torjumaan jokaista jäsenmaataan vastaan suuntautuvan sotilaallisen intervention on jo itsessään idealistinen.
Vielä kylmän sodan aikana Yhdysvallat pelkäsi Neuvostoliiton vaikutuspiirin laajentumista ja oli siten lopulta huolissaan myös omasta valtiollisesta koskemattomuudestaan. Nykyisellä Venäjällä ei ole enää samanlaisia maailmanpoliittisia ambitioita, joten Natoa koossapitävä liima perustuu yhä enemmän jaettuihin arvoihin. Realistisesta näkökulmasta tarkasteltuna tämä herättää epäilyksiä koko puolustusliiton uskottavuudesta ja jatkuvuudesta. Donald Trumpin hallinnon Nato-väheksyntä on esimerkki siitä, että Yhdysvalloissa monet ovat alkaneet kysyä, tarvitseeko maa enää Natoa itsekkäiden turvallisuusintressiensä toteuttamiseen.
Mikään edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomen pitäisi liittoutua sotilaallisesti. Sotilaalliselle liittoutumisellekin on löydettävissä päteviä eettis-poliittisia perusteita. Enemmänkin kyse on siitä, että myös Nato-jäsenyyttä ja tiiviimpiä suhteita Yhdysvaltojen kanssa ajavan linjan idealistisuus ja ideologisuus olisi syytä ymmärtää. Se ei ole ainakaan yhtään enempää pragmaattista realpolitikia kuin Halosen ja Tuomiojan linja. Sen idealistiset taustaoletukset ja ideologiset päämäärät vain ovat kovin toisenlaiset.
Kirja-arvio: Vihan alihankkijat ja possuhattusedät
Carolin Emcke: Vihaa vastaan. Suomentanut Päivi Malinen.
2017. Vastapaino, Tampere. 240 sivua.
Carolin Emcken Vihaa vastaan (alk. 2016, suom. 2017) on tärkeä kirja. Tärkeäksi sitä ei tee sen aihe – rasismista, muukalaisvihasta ja demokratian vastaisesta liikehdinnästä on kirjoitettu jo sivukaupalla – vaan aiheen käsittelytapa. Emcke tarkastelee kohdettaan analyyttisesti osiin purkamalla, metsästäen vihan alkulähdettä ja paikantaen sen inhimillisiin tunteisiin.
Viha ei ole luonnotonta, vaan juuri päinvastoin – ja juuri siksi torjuaksemme sen kutsun meidän on ymmärrettävä, mistä se saa käyttövoimansa. ”Kun vihaa ja väkivaltaa ei pelkästään torjuta vaan myös selvitetään, mitä retorisia strategioita, mitä metaforia tai kuvia käyttäen vihaa tuotetaan ja kanavoidaan, voidaan aina pyrkiä paikallistamaan kerronnan malleissa ne kohdat, joissa nämä prosessit voidaan keskeyttää tai purkaa”, Emcke kirjoittaa.
Emcke tarkastelee tekstissään tuoreita tapahtumia, kuten viime vuosien pakolaiskeskustelua sekä Black Lives Matter -liikettä, mutta päätyy etsimään vihan juuria paitsi yhteiskuntafilosofisista, myös kaunokirjallisista lähteistä. Hän osoittaa, miten samanlaisia toimintamalleja ja puhetapoja, joita vihanlietsojat tänäkin päivänä hyödyntävät, kuvataan jo vuosisatojen takaisissa kaunokirjallisissa teoksissa – kuten vaikkapa Goethen klassikoissa – ja itse asiassa myös Raamatussa. On erityisen kiehtovaa huomata, miten Emcke osoittaa nykypäivän muslimivastaisten rasistien harjoittavan juuri samanlaisia erottelumenetelmiä ihmisiin, mitä Vanhassa Testamentissa kuvataan – tosin ironista on se, että olemme tottuneet suhtautumaan näihin teksteihin metaforisina kuvauksina ei-toivottavasta käytöksestä emmekä toimintaohjeina.
Saksalainen Emcke lähestyy aihettaan usein esimerkein omasta kotimaastaan, mutta kirjaa lukiessa on vaikea välttyä ajatukselta retoriikan ja metaforiikan yleiseurooppalaisuudesta. Aivan vastaavanlaisia puhetapoja löytyy Suomestakin ilman, että edes kovin syvälle pöyhii. Tässä toki on huomioitava myös se tosiasia, että etenkin muslimivastainen, nationalistinen ja fasistisiakin ajatuksia sympatisoiva uusi laitaoikeisto – sanotaan sitä vaikka alt-rightiksi – on erittäin kansainvälistä (sic) ja esimerkiksi uudet ilmaukset ja meemit leviävät nopeasti internetissä.
Paitsi, että vihaa on analysoitava, purettava ja siten osoitettava sen onttous, sitä on myös aktiivisesti torjuttava sanoissa ja teoissa
Tätä kirjoittaessani Suomessa käydään presidentinvaaleja, joissa perussuomalaisten ehdokas Laura Huhtasaari kampanjoi iskulauseella ”Suomi takaisin”. Mutta takaisin minne tai millaiseksi? Emcke toteaa, että tällainen puhtaan, alkuperäisen ja ideaalin yhteiskunnan kaipuu on älyllisesti epärehellistä: ei ole olemassa mitään homogeenistä kansojen alkukotia, josta kaikki ei-toivottu erilaisuus olisi siivottu pois. ”Olipa toivottu ihannekansakunta millainen tahansa, se tuskin vastaa mitään olemassa olevaa yhteisöä, vaan kyseessä on aina kansakunnasta tehty kuva – jonka suuntaan yhteiskuntaa sitten lähennetään (ja transformoidaan)”, hän tiivistää. Hän kirjoittaa myös kansakunnan ruumiillistamisesta, jossa vieraaksi koettu aines, kuten maahanmuuttajat, saadaan metaforin näyttäytymään torjuttavana sairautena tai syöpäläisinä (kotoisten rasistien tapa puhua ”pakoloisista” uusintaa tätä teemaa). Puhe Suomi-neitoa uhkaavista aineksista sopii myös kuvaan.
Ja koska kuva kansakunnasta yhtenäisenä on aina keinotekoinen (tai Benedict Andersonin termillä ”kuviteltu yhteisö”), siitä on pidettävä kiinni kynsin hampain, ettei se murenisi. Tätä heijastaa rasististen toimijoiden tapa ottaa silmätikukseen toinen toistaan pienempiä ja mitättömämpiä asioita, sellaisia, jotka aidosti moniarvoisessa yhteiskunnassa eivät saisi juuri huomiota osakseen.
Esimerkiksi nationalistisen mölymystön fiksaatio pekoniin ja muihin sianlihatuotteisiin (koska sika on muslimeilta kielletty) kuuluu tähän sarjaan. Emcke osoittaa huvittavasti tämän toimintamallin, missä ”mikään ei ole liian vähäistä tai absurdia”. ”Eräässä Pegidan mielenosoituksessa Dresdenissä muuan osallistuja kulki kadulla kantaen keppiä, jonka päässä komeili pieni vaaleanpunainen lelupossu. Toisella miehellä oli päässään villainen sianpäämyssy. Possu länsimaiden keulakuvana? Tähänkö kulttuuris-ideologinen kunnianhimo lässähtää? Ei mitään sikoja vastaan, mutta jos sianlihan syöntiä pidetään todella länsimaisen identiteetin ratkaisevana tuntomerkkinä, niin silloin länsimaista sopii olla huolissaan.”
Vihan vastustamiseen Emcke ei anna yksityiskohtaisia niksejä, vaan luottaa yleisiin periaatteisiin. Paitsi, että vihaa on analysoitava, purettava ja siten osoitettava sen onttous, sitä on myös aktiivisesti torjuttava sanoissa ja teoissa. Emcke puhuu vihan alihankkijoina sellaisista toimijoista kuten poliitikoista, jotka eivät itse suoranaisesti osoita vihaa mutta antavat vihata: tukevat vihamielisiä ilmaisuja lausunnoillaan ”sananvapaudesta” tai säätävät lakeja, jotka jakavat ihmisiä kasteihin. Sama koskee myös tavan kansalaisia, jotka hiljaisesti hyväksyvät vihan kasvun yhteiskunnassa – hekin ovat vihan rikoskumppaneita.
Vihan vastustaminen lähtee paitsi yksilöistä, myös yhteiskunnasta. Koko Emcken kirja voidaan nähdä avoimen, demokraattisen ja moniarvoisen yhteiskunnan puolustuspuheena: ”Itsensä selkeästi avoimeksi ja osallistavaksi määrittelevä yhteiskunta, joka pohtii jatkuvasti itsekriittisesti, onko se sitä todella riittävästi, antaa luottamusta siihen, ettei kukaan joudu mielivaltaisesti suljetuksi pois tai hyökkäyksen kohteeksi.” Tämä ei Emcken mukaan tarkoita sitä, että kaikki aidosti sortavatkin käytännöt, esimerkiksi uskonnollisin perustein tehtävä silpominen tai kunniaväkivalta, tulisi hyväksyä. Niistä on vain sovittava demokraattisessa prosessissa, jolloin päätökset eivät ole mielivaltaisia tai sattumanvaraisia. Tämä on Emcken mukaan demokratian oppimisprosessi, joka on käytävä läpi.
Vaikka maailma tuntuu olevan päivä päivältä enemmän vihan kyllästämä, on Emcken kirjan lopputulema positiivinen. Vihan kulttuurit on mahdollista murtaa, sillä kuten professori Jaakko Hämeen-Anttila kirjan suomalaisen laitoksen esipuheessa toteaa, on tärkeää ymmärtää vihan olevan alakynnessä ja siksi niin kiihkeää: se tietää, että sen on tehtävä kaikkensa, jottei se hautautuisi hyvän alle.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
MMV: Tuomiopäivä on jo täällä
Miten voi muuttaa maan historiaan?
Muuttoliikkeet muuttuvassa maailmassa eivät laannu, päinvastoin. Maahanmuuttajien yhteiskunnallinen integraatio ei rajoitu kohdemaan kielen omaksumiseen ja työllistymiseen. On löydettävä myös sellainen tapa ajatella uuden asuinmaan historiaa ja kansallista kertomusta, jonka kautta pystyy tuntemaan olevansa osa tätä historiaa. Tämäkin – kuten kielen omaksuminen ja työllistyminen – on osa prosessia, jossa on mukana monia osapuolia.
Länsimaisissa monietnisissä ja monikulttuurisissa yhteiskunnissa kysymys ”historiaan muuttamisesta” on ajankohtainen, ja väittäisin että sen merkitys tulee jatkossa kasvamaan.
Saksalaisen tutkijan Michael Rothbergin malli maahanmuuton ja kansallisen historiakertomuksen yhteensovittamiselle on ”monisuuntainen muisti” (multidirectional memory). Tällä hän tarkoittaa sitä, että aina, kun kansallisesta muistista keskustellaan ja siihen verrataan ja sovelletaan oman ryhmän historiaa, löytyy jonkinlaisia yhtymäkohtia, joista keskustelu ja yhteisymmärrys voi alkaa.
Rothbergin, kuten monen muunkin eurooppalaisen yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muistin tutkijan, teoretisoinnin lähtökohtana on holokaustin muisto. Kansalliset muistit hän ryhmittelee kahden mallin mukaisiksi, jotka ovat kilpaileva ja transnationaali.
On löydettävä myös sellainen tapa ajatella uuden asuinmaan historiaa ja kansallista kertomusta, jonka kautta pystyy tuntemaan olevansa osa tätä historiaa
Kilpaileva kansallinen muisti (jota kutsutaan myös suvereeniksi muistiksi) noudattaa nationalistista sankarillistavaa kertomusta. Oma kansakunta on kertomuksen keskiössä – sen kärsimät vääryydet ja ne voittaneet sankarit. Kansakunta esiintyy siinä ajan läpi kulkevana yhtenäisenä ja melko muuttumattomana oliona, ”meinä”, johon siihen syntyneen ja kuuluvan on helppo samaistua. Transnationaalia muistia voi kutsua myös universaaliksi: se perustuu ihmiskunnan rikosten – holokaustin, kolonialismin, orjuuden tai Gulagin muistamiseen. Siinä ei ole sankarillista kansakuntaa, vaan rikoksiin syyllistyneitä ja rikokset tiedostavia ja katuvia yhteiskuntia.
Rothbergin tutkimusten keskiössä on kahden kansallismuistin mallin yhteensovittaminen maahanmuuttomaaksi muuttuneessa Saksassa. Maan oma historiallinen muistimalli perustuu holokaustin tiedostamiseen ja katumiseen, ja sinne muuttavilla on välillä vaikeuksia samaistua siihen. Esimerkiksi joissain muslimimaissa holokaustia ei haluta tunnistaa. Venäjänkieliset saksalaiset taas eivät pidä itseään syyllisinä fasismin rikoksiin, vaan näkevät itsensä pikemminkin sen uhreina tai voittajina.
Monisuuntaisen muistin malli voi olla ratkaisuna tällaisissa tilanteissa. Kun maahanmuuttajataustaiset ihmiset osallistuvat erilaisiin kansallista muistia käsitteleviin toimintoihin, pääsevät tutustumaan Saksan kipeään historiaan ja vertaamaan siihen muita, mahdollisesti omia kipeitä historioitaan, voi syntyä ymmärrystä ja solidaarisuutta. Monisuuntaisen muistin malli suuntautuu demokraattisen, ihmisoikeuksiin perustuvan yhteiskunnan vahvistamiseen. Etninen tausta lakkaa olemasta peruste kuulumiselle kansalliseen historiakertomukseen, ja sen sijaan sellaiseksi nousevat yhteiset arvot.
* * *
Elämme edelleen Suomi100-vuotta. Tärkeimmät juhlallisuudet näyttävät olevan ohi. Itsenäisyyspäiväjuhlinta oli tänä vuonna perinteinen, joskin astetta hartaampi ja sai mukaan enemmän ihmisiä. Olen nimittäin seurannut jo monta vuotta kotikaupunkini Joensuun itsenäisyyspäiväjuhlintaa, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa näin päiväjuhlassa neljä maahanmuuttajataustaista tuttuani. Tähän asti juhlallisuudet eivät olleet saaneet Suomeen muuttaneita liikkeelle. Juhlakonsertti oli järjestetty Joensuun kaupunginorkesterin voimin, eikä sotilassoittokunnan, kuten edellisinä vuosina. Pääpuhuja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Juha Mustonen kertoi Joensuun joulukuun 1917 tapahtumista ja kaupungin nykypäivästä, mainitsi sen monikulttuurisuudenkin.
Kuitenkin yleisesti ottaen Suomen historia tämän vuoden juhlinnassa näyttäytyi edelleenkin kansallisena sankaritarinana, joka huipentui itsenäisyyspäivän Suomen sotauhrauksien muistamiseen. Joensuussa sankarihaudoilla pidetyt tilaisuudet kunnioittivat toisessa maailmansodassa kaatuneita sotilaita ja ikään kuin loivat yhteyden silloisten sotilaiden ja nykysuomalaisten välille. Parina viime vuotena on esimerkiksi korostettu, että silloin kaatuneet olivat nuoria miehiä, eivätkä tuntemiamme vanhoja veteraaneja, ja tämä ikään kuin velvoittaa nuoria olemaan valmiina kaatumaan.
Kansakunnan yhtenäisyyttä rakennettiin sotamuiston avulla valmiutena sotimaan. Vaikka nykyajan mahdollista vihollista ei suoranaisesti nimetty, oli selvä, että se on sama kuin viimeksikin. Itsenäisyyspäiväjuhlinnasta kirjoittanut professori Anssi Paasi panee merkille, että itse itsenäisyyden idea liittyy tiiviisti taisteluun ja sotaan, ja sota tulee performatiivisesti tuotua mukaan juhlintaan, palautettua säännöllisesti kansalaisten mieliin.
Niin Suomen kuin Venäjänkin kansalliset muistit rakentuvat sankarillistavan sotatarinan varaan
Kun tarkastelen asiaa Venäjältä Suomeen muuttaneiden näkökulmasta, sankarillisen sotamuiston varaan rakentuva kansakuntajäsenyys on ongelmallista. Suomen kansallista muistia johtaa Rothbergin mukaan kilpaileva muistin malli. Sellaiset historialliset tarinat, jotka vaatisivat Suomen historian (ja sota-ajan) tarkastelua ihmisoikeuksien, inhimillisyyden ja syyllisyyden näkökulmasta, eivät kuulu kansalliseen juhlintaan eivätkä juurikaan kansalliseen arkeen.
Kun kysymys on Venäjältä Suomeen muuttaneista, voidaan puhua kahden kilpailevan kansallisen muistin yhteensovittamisesta. Niin Suomen kuin Venäjänkin kansalliset muistit rakentuvat sankarillistavan sotatarinan varaan. Suomessa asuvien venäjänkielisten yritykset ”muuttaa historiaan” päätyvät jatkuviin sanasotiin sosiaalisessa mediassa.
Nyky-Suomessa isänmaallisuus ja maanpuolustusvalmius ovat yleisessä mielipiteessä itsestään selviä hyveitä. Näen kuitenkin, että olemme jääneet eräänlaiseen ”itsenäisyysloukun” vangeiksi: uusintaessaan isänmaallisuutta, sotaan perustuva kansallinen muisti sulkee ulkopuolelleen tänne muuttaneet, jotka ehkä haluaisivat ”muuttaa historiaan”. Samalla ylirajaisesti toimiva venäläinen media ikään kuin pakottaa olemaan isänmaallisia Venäjän sotakertomusta kohtaan. Monisuuntaisen muistin malliin perustuvaa toimintaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.
MMV: Pitäisikö namedroppailla vähemmän valkoisia miehiä?
Pohjois-Syyrian demokratialiike
Kuva: Mikael Heikkanen.
Kobanen kaupungista käynnistynyt sosialistinen ja feministinen vallankumous on jatkunut Pohjois-Syyrian alueella jo vuosia. Vallankumous on tullut tunnetuksi laajasta demokraattisuudestaan ja pyrkimyksestä sukupuolten tasa-arvoon. Rojavan vallankumous on poikkeuksellinen pyrkimys toteuttaa uudenlainen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ilman kansallisvaltiota.
Niin sanottu Rojavan vallankumous on jatkunut jo yli viiden vuoden ajan. Vallankumouksellisen ”apoistisen” kurdiliikkeen aloittama kansannousu Pohjois-Syyrian alueella on jo edistynyt niin pitkälle, että sen nimeäkin on pitänyt uudistaa. Rojava tarkoittaa kurmancin kielessä länttä, mutta nyt kun kurdien aloittamaan taisteluun demokratian, naisten oikeuksien ja ekologisemman elämän puolesta on liittynyt myös paljon muita alueen kansoja, on myös nimistä tehty osallistavampia ja demokraattisempia. Tänä päivänä kurdiliike puhuukin Rojavan sijaan mieluummin ”Pohjois-Syyrian federaatiosta”.
Kurdiliikkeen ideologinen kehitys
Kun Syyrian armeija vetäytyi alueelta miltei kokonaan maan sisällissodan puhjettua, alkoi alueen demokratialiike kurdiliikkeen opastamana täyttää syntynyttä tyhjiötä. Vallankumouksellinen kurdiliike tunnetaan myös ”apoistiliikkeenä” sen vangitun ideologisen johtajan Abdullah Öcalanin mukaan, jota hänen seuraajansa kutsuvat lempinimellä ”Apo”.
Öcalanin ja kahdeksan muun opiskelijan vuonna 1978 perustama Kurdistanin työväenpuolue (PKK) on välähdellyt medioiden otsikoissa perustamisestaan asti, etenkin Turkin armeijan kanssa käydyn verisen sodan aikana 1990-luvulla. Tällöin myös itse kuulin ensimmäisen kerran PKK:sta ja Abdullah Öcalanista.
Myöhemmin PKK ja Öcalan ovat käyneet läpi pitkän uudistusprosessin.
Neuvostoliiton ja valtiososialismin kaaduttua Abdullah Öcalanin ajattelu alkoi muuttua radikaalisti. Autoritaarinen ja valtiokeskeinen ajattelu oli osoittautunut tuhoon tuomituksi ideaksi, ja Öcalan alkoi kääntää katsettaan libertarismin ja anarkismin suuntaan, koskaan kuitenkaan kutsumatta itseään tai ajatteluaan näillä termeillä.[1]
Suurimman vaikutuksen hänen ajatteluunsa teki yhdysvaltalainen filosofi Murray Bookchin (1921–2006), jolla oli pitkä historia anarkismin parissa. Bookchinin mielestä anarkismi oli kuitenkin muuttunut yksilökeskeiseksi ja kadottanut siteensä tekemisen kulttuuriin, joka hänen mukaansa mahdollistaisi laajan osaamisen monilla yhteiskunnan tasoilla. Bookchin nimesi oman yhteiskunnallisen ajattelunsa nimellä social ecology, yhteiskuntaekologia.
Bookchinin teoria pyrkii sitomaan yhteen ekologisen ajattelun ja suoran demokratian, joka mahdollistaisi laajan verkoston kollektiiveja, kommuuneja ja neuvostoja
Bookchinin teoria pyrkii sitomaan yhteen ekologisen ajattelun ja suoran demokratian, joka mahdollistaisi laajan verkoston kollektiiveja, kommuuneja ja neuvostoja. Anarkismista se ottaa valtiovastaisuuden ja tarjoaa valtion tilalle federalistista ja demokraattista mallia. Bookchin oli aina ihaillut Espanjan vallankumouksessa 1930-luvulla toteutettuja uudistuksia ja kollektivisointiprosessia. Tämä oli vahvimmillaan Katalonian alueella, jonka historia on aina 1800-luvulta asti ollut vahvasti libertarismin ja anarkismin muovaama.
Öcalanin mahdollisuuden päästä itse kokeilemaan uusia ideoita käytännössä katkaisi monikansallinen operaatio, jossa hänet pidätettiin Keniassa vuonna 1999. Sen jälkeen hän on ollut vangittuna, usein ainoana vankina, İmralın vankilasaarella Turkissa.
1990-luvun veristen sotien seurauksena ja monien valtioiden painostuksesta PKK päätyi vuonna 2001 Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin terroristijärjestöjen listalle. Samaan aikaan, 2000-luvun alussa, liike alkoi kuitenkin toteuttaa Öcalanin ideoimia uudistuksia ja otti ekologian ja suoran demokratian osaksi ohjelmaansa.
Öcalanin rooli liikkeessä
Abdullah Öcalan on pyrkinyt etäännyttämään itseään liikkeen toiminnasta, osin tietenkin vankeutensa vuoksi – se tekee vallankumouksen johtamisen mahdottomaksi – mutta myös osoittaakseen esimerkillään, mitä demokraattinen konfederalismi tarkoittaa.
Osa kurdiliikkeestä on edelleen jumiutunut vanhanaikaiseen ajatteluun, jossa Biji Serok Apo -huudot (Eläköön johtaja Apo) tuntuvat pakollisilta ja kritiikki Öcalania ja PKK:ta kohtaan tyrmätään välittömästi. Öcalan onkin sanonut, että hänen on täytynyt käyttää joskus liiankin paljon aikaa PKK:n jäsenten kanssa väittelyyn. Vuosikymmeniä kestänyt autoritaarinen kulttuuri on saanut yksilöt unohtamaan omat kykynsä organisoida yhteiskuntaa. Nuorempi kurdisukupolvi on nyt muuttamassa tätä kehitystä.
Etenkin Syyrian sisällissota ja Rojavassa tapahtunut kehitys on lähentänyt Euroopassa asuvia kurdinuoria anarkismiin ja antiautoritaariseen liikkeeseen. Syyrian konfliktin alkuaikoina myös monet paikalliset anarkistit auttoivat organisoimaan yhteisöjä Syyriassa ja turkkilaiset anarkistit organisoivat avustuksia ollen myös eräitä ensimmäisistä kansainvälisistä taistelijoista.
Myös Suomessa kurdiliikkeen ja anarkistien välille on syntynyt vahva solidaarisuuden ja toveruuden side. Helsingissä on nähty muutama erittäin onnistunut yhteismielenosoitus kurdiliikkeen, anarkistien ja muutamien vasemmistoryhmien kesken.
Viimeisessä tapaamisessaan veljensä Mehmetin kanssa Öcalan sanoi olevansa kyllästynyt siihen, että kurdiliikkeen edustajat kääntyvät hänen puoleensa, kun eivät tiedä mitä tehdä. ”Apon” viesti oli täysin selkeä: Liikkeen on kyettävä ottamaan vastuu päätöksistä ja vahvistettava paikallista autonomiaa kaikilla Kurdistanin alueilla. Aika, jolloin liike saattoi vain kääntyä johtajansa puoleen, on ohi. On uskallettava ottaa päätöksenteko omiin käsiin. Öcalan tulee aina pysymään kurdien demokratialiikkeen symbolisena johtajana ja suurimpana innoittajana, mutta paras tapa kunnioittaa hänen uhrauksiaan liikkeelle on pistää hänen ajatuksensa käytäntöön.
Rojava Öcalanin ajatusten koelaboratoriona
Pohjois-Syyrian aluetta asuttaa kirjava ryhmä eri kansoja ja uskontoja, kuten koko historiallisen Kurdistanin aluetta. Tämän vuoksi Öcalan nimesikin uuden linjansa ”demokraattiseksi konfederalismiksi”. Vankilassa hän kirjoitti, että syy miksi valtiososialismi (ja laajemmin autoritaarinen sosialismi) epäonnistui, oli sen jatkuva pyrkimys kieltää yhteiskunnalta sen moninaisuus ja monimuotoisuus. Se ajoi yhteiskunnan tilaan, jossa luovuus tukahdutettiin. Tästä syystä demokraattinen konfederalismi pyrkii olemaan sovittelevaa ja osallistavaa. Uskontoja, kieliä ja erilaisia kulttuureita kunnioitetaan ja ne sisällytetään osaksi kirjavaa yhteiskuntaa.
Kysymys valtiosta on Kurdistanin demokratialiikkeessä mielenkiintoinen. Demokraattinen konfederalismi on ilman muuta kansallisvaltioiden vastainen liike, mutta se ei pyri täysin korvaamaan valtiota, eikä luomaan omaa valtiotaan muiden rinnalle.
Demokraattinen konfederalismi on ilman muuta kansallisvaltioiden vastainen liike, mutta se ei pyri täysin korvaamaan valtiota, eikä luomaan omaa valtiotaan muiden rinnalle
Valtiosta irtautuminen olisi miltei mahdotonta ja erittäin veristä. Näin ollen liike on päätynyt samantyyppiseen ratkaisuun kuin Etelä-Meksikon zapatistit 1990-luvulla: itsemääräämisoikeuden vaatiminen ja paikallisten kulttuurien ja kielien kunnioitus on nostettu kaiken keskiöön. Valtiota ei vaadita lakkautettavaksi kaikilla yhteiskunnan tasoilla, mutta koulutus, terveydenhuolto, luonnonvarat ja sosiaalinen toiminta otetaan miltei poikkeuksetta oman paikallishallinnon alaisuuteen, samoin perustarpeiden tuotanto, mikäli se on mahdollista hoitaa paikallisesti.
Samaan aikaan kun päätöksenteko paikallistasolla muuttuu demokraattisemmaksi, säilyy kuitenkin myös parlamentaarinen järjestelmä. Syyrian kurdialueilla apoistiliikkeen suurin puolue on PYD. Perinteisten parlamentaaristen puolueiden rooli on muuttunut, sillä ne ovat osa laajaa apoistiliikettä ja toimivat tiukalla sidotulla mandaatilla, seuraten päätöksiä, jotka tehdään paikallisesti ruohonjuuritason tapaamisissa. Näin ollen ihmisillä on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa myös perinteisten puolueiden toimintaan. Koko apoistiliikkeen toimintaa koordinoi KCK, kurdiyhteisöjen ja ryhmien kattojärjestö.
Valtio Pohjois-Syyrian federaation alueella
Vuoden 2012 jälkeen Syyrian valtion läsnäolo on Pohjois-Syyriassa vähentynyt, muttei täysin kadonnut. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta demokratialiike on ottanut valtion yritykset haltuunsa. Myös maa-alueita otettiin haltuun ja perustettiin kommuuneja. Yhden kommuunin muodostivat esimerkiksi kylä ja sitä ympäröivät talot. Maata jaettiin kaikille tarpeen ja kykyjen mukaan. Osa alueista annettiin paikallisneuvostojen haltuun ja nämä perustivat ensimmäiset osuuskunnat.
Ensimmäiset vuodet olivat hankalia. Sen lisäksi, että Isis hallitsi laajoja alueita Pohjois-Syyriassa, ihmiset elivät ilman monia perustarpeita. Leivästä oli puutetta ja moni näki nälkää, sillä alueella ei ollut myllyjä. Alueen puita kaadettiin polttopuiksi.
Kauppasaarrosta ja sodasta johtuva puute pakotti ihmiset kekseliäisyyteen ja monia pienyrityksiä nousi alueelle. Yritykset perustivat omatekoisia myllyjä ja jalostamoita. Tämä puolestaan nopeutti uusien rakennusten ilmestymistä alueelle – joissain kaupungeissa koettiin jopa pienoinen rakentamisbuumi.
Ensimmäinen syy valtion säilymiseen alueella on ajatus yhtenäisen Syyrian säilyttämisestä. Toinen syy on, ettei esimerkiksi öljyn tuottaminen olisi ollut mahdollista ilman valtion insinöörejä. Valtio vastasi myös öljykenttien kunnossapidosta. Sopimuksella määrättiin tuottojen jakamisesta tasan, minkä lisäksi valtio tuottaisi alueelle jalostettua dieselöljyä ja bensiiniä.
Öljyyn liittyvät ongelmalliset taloudelliset ja ekologiset kysymykset on kurdiliikkeessä toistaiseksi jätetty sivuun. Kurdiliikkeen mukaan niin kauan kuin sota ja kauppasaarto Pohjois-Syyrian ympärillä jatkuvat, on öljyn tuotantoa hyödynnettävä siinä muodossa kuin se on mahdollista. Paikallishallinto on luvannut käsitellä asiaa sitten kun tilanne alueella rauhoittuu. Etenkin nuoret kurdit, jotka ovat kasvaneet kiihtyvän ilmastonmuutoksen keskellä, ovat ilmaisseet kiinnostuksensa etsiä ratkaisuja öljyntuotannon ongelmiin. Toivottavasti he saavat siihen mahdollisuuden.
Yksi tärkeä muutos alueella on monimuotoisen maanviljelyn palauttaminen. Baath-puolueen aikakausi on jättänyt perinnöksi sen, että alueella viljellään lähinnä viljaa. Nyt alueen maanviljelijät haluavat kasvattaa myös mausteita ja vihanneksia. Moni alueen ihminen on kuitenkin menettänyt yhteyden maahan ja tietotaitoa viljelystä on ollut harvassa. Viljan kasvattaminen turvasi muualta tuotuihin lannoitteisiin ja tuholaismyrkkyihin, samoin sen kasvattamisessa käytettävät siemenet valmistettiin valtion hallitsemassa Derikissä.
Naiset vallankumouksen kärjessä
Naistaistelijoita, jotka tulivat monille tutuiksi Kobanen taistelun aikana vuonna 2014, on esitelty viime vuosina useissa valtamedioissa. Kuitenkin tiedot naisten taistelusta ovat jääneet hyvin hatariksi länsimaiden ihmisille, eivätkä valtamediat usein ole kiinnostuneita kuin kuvista pitkähiuksisista naisista rynnäkkökiväärit käsissään.
Naisten taistelu on ollut alueella käynnissä aina Mesopotamian ajoista asti, ja varhaisissa sumerialaisissa yhteisöissä naiset olivat mukana kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Nykyisin naiset johtavat suuria sotilaallisia operaatioita ja ottavat suuren vastuun ideologisesta koulutuksesta. Isisin ”pääkaupungin” Raqqan 17. lokakuuta 2017 päättyneen vapautusoperaation korkein sotilaallinen johtaja oli Rojda Felat naisten YPJ-joukoista. Koko apoistiliikkeessä käytetään sukupuolikiintiöitä ja jokaisen ryhmän, kommuunin ja neuvoston johtajina on yksi nainen ja yksi mies.
Yksi PKK:n perustajista, Sakine Cansız (1958–2013) oli koko elämänsä ajan tärkeä naisten taistelun edistäjä, ja toi kurdinaisten sekä koko Lähi-idän naisten kamppailun poliittiseen keskusteluun. 2000-luvulla naisten painoarvo liikkeen sisällä on kasvanut entisestään. Öcalanin sanoin ”yksikään yhteiskunta ei voi olla vapaa ilman naisten vapautusta”.
Demokraattisen konfederalismin pyrkimys sovittelevuuteen ja osallistavuuteen näkyy myös naisten liikkeessä. Kun monet niin sanottujen länsimaiden nais- ja feministiset liikkeet usein tahtomattaan toimivat erillisinä, muista yhteiskunnallisista liikkeistä irrallisina liikkeinä, on kurdien naisliike osa suurempaa demokraattisen konfederalismin liikettä. Siksi myös naisryhmät ovat jatkuvassa yhteydessä monenlaisiin eri ryhmiin. Tämä antaa liikkeelle mahdollisuuden muokata ajatuksia jatkuvan toiminnan kautta, mikä pakottaa näkemään liikkeen myös muiden silmin.
Naisten kylä ei siis pyri eristämään naisia miehistä ja muusta yhteiskunnasta, vaan tarjoaa heille tilan, jossa tavata
Monet naisryhmät ovat ottaneet asiakseen maanviljelyn opettamisen alueen ihmisille ja ekologisen elämän edistämisen. Yhdessä kylässä naiset johtavat tätä taistelua esimerkillään: Jinwar on kylä, jota on alusta asti rakennettu naisille, naisten toimesta. ”Jokainen nainen, joka tulee asumaan kylässä, on myös osallistunut kylän rakentamiseen”, yksi asukkaista kertoo kylästä tehdyllä infovideolla. He rakentavat talonsa samalla tekniikalla jota alueen ihmiset käyttivät jo tuhansia vuosia sitten. Heidän viljelmillään kasvavat kymmenet eri hyötykasvit, vihannekset ja hedelmät. Kylään perustetaan työpajoja sekä tila taiteelle ja kulttuurille.
Jinwar ei kuitenkaan ole ainoastaan naisille, kuten usein väärin ymmärretään, vaan sinne asutetaan myös marttyyrien eli sodassa kuolleiden perheitä. Marttyyrien sukulaisten komitea on alusta asti ottanut osaa kylän rakentamiseen.
Naisten kylä ei siis pyri eristämään naisia miehistä ja muusta yhteiskunnasta, vaan tarjoaa heille tilan, jossa tavata: ”Kun naiset voivat tavata tilassa, jossa ei ole miehiä, heistä tulee vapaita. Ja kun he ovat vapaita, syntyy kauniita asioita”, kylän naiset vakuuttavat.
Pohjois-Syyrian federaation tulevaisuus
Terroristien ”pääkaupungin” Raqqan menettäminen on lopun alkua Isisille Syyriassa, mutta ei missään nimessä tarkoita, että Isis olisi täysin tuhottu.
Pohjois-Syyrian demokratialiikkeelle Isisin kaatuminen ei vielä tarkoita taistelun loppumista. Juuri tällä hetkellä niin Irakin, Turkin, Syyrian ja Iranin hallitukset kaikki käyttävät hyväkseen Etelä-Kurdistanin (eli Irakin kurdialueiden) sekavaa tilannetta alueen itsenäisyysäänestyksen jälkeen, jonka avulla läpeensä korruptoitunut KDP-puolue ja presidentti Masoud Barzani pyrkivät pitämään itsensä mukana pelissä, ja hyökkäyksiä on nähty niin YPG:n taistelijoita vastaan Syyrian rajalla kuin myös PKK:ta vastaan Irakissa.
Isisin kaaduttua alueella Pohjois-Syyrian vallankumouksen tulevaisuus tulee entistä enemmän riippumaan meistä, jotka tuemme liikettä historiallisen Kurdistanin ulkopuolella. Ainoa tapa pitää vallankumous hengissä on tukea sen elinvoimaa jatkuvasti kaikin mahdollisin keinoin. Vain jatkuva paine suurvaltoja kohtaan, jotka tekevät Syyriaa koskevat päätökset, voi estää Turkin, Iranin, Syyrian keskushallinnon ja muiden ulkopuolisten voimien mahdolliset hyökkäykset demokratialiikettä vastaan.
Syyriassa on jo pitkään taistellut kansainvälisiä vapaaehtoisia, useimmat anarkisteja, kommunisteja, sosialisteja ja antifasisteja. On valmistauduttava siihen, että aseellinen taistelu jatkuu Isisin kaatumisen jälkeenkin.
Demokratialiikkeellä on vihollisia joka puolella, joten myös solidaarisuuden tulee kyetä mukautumaan uusiin tilanteisiin ja pyrkiä luomaan mahdollisimman jatkuvaa ja tehokasta tukitoimintaa. Ei ole epäilystäkään siitä, että todistamme erästä 2000-luvun tärkeimmistä yhteiskunnallisista taisteluista. Sen tulevaisuus on kiinni meistä kaikista.
Kirjoittaja on yksi Rauhanpuolustajien Kurdistan-ryhmän perustajista.
Viite
[1] Libertaarit eivät välttämättä hylkää ajatusta kansallisvaltiosta, kuten anarkistit, mutta painottavat autonomista ja antiautoritaarista järjestäytymistä.
Irokeesien kansanvalta, kaikkien demokratioiden äiti
Kuva: Mikael Heikkanen.2
Nykyisen Yhdysvaltojen New Yorkin osavaltion alueella asuneet viisi kansakuntaa perustivat Irokeesiliiton, ”Haudenosaunee” eli ”pitkän talon kansa”. Liitto säilytti rauhan kansojen välillä. Toisin kuin eurooppalaiset patriarkaaliset yhteiskuntajärjestelmät, irokeesien yhteiskunta oli matriarkaalinen. Se oli myös erittäin demokraattinen ja monin tavoin eurooppalaisia demokratioita tasa-arvoisempi.
Irokeesien demokratian tuntemus on Suomessa jäänyt länsimaisen filosofian ja demokratian valtavirtatutkimuksen katveeseen. Globalisaation tulkitessa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vain tasapäistäväksi esteeksi yritysvallalle, varsinkin punavihreissä piireissä voisi olla paljon uutta omaksuttavaa ”maa-ilmankuvasta”[1], joka on ollut, ja on yhä tyypillistä tasa-arvoon rakentuville lahjatalouskulttuureille.[2]
Irokeesit kutsuivat itseään ”pitkän talon kansaksi”. Tämä viittaa äitien sukulinjaan perustuvaan yhteiskuntajärjestykseen. Mitä annettavaa sillä voisi olla vasemmistolle?
Pitkän talon kansa
Irokeesien kansanvallan (Ne” găshasde”’sä’) tuntemus voi auttaa siirtymään pois nykyisestä ekologisesta sekä sivistys- ja demokratiakriiseistä siksi, että sen tasa-arvon ja tasapainon maa-ilmankuva voisi saada feminismille kriittisetkin maa-ilmanparantajat ymmärtämään mitä fyysisesti heikoimpien ja samalla huolenpitoarvoihin parhaiten sosialisoitujen tai käännytettyjen mies- tai naispuolisten ”äitikansalaisten” (eng. motherers) asettaminen vallan keskiöön merkitsisi. Mitä tapahtuu kun ymmärretään naisten ja leimallisesti äidillisten arvojen ja maternaalisen epistemologian rooli?
Sukupuolineutraalit diskurssit eivät auta nykytilanteessa, jossa kaikki mikä on ”neutraalia”, asettuu epäsymmetristen valtasuhteiden vuoksi tukemaan jo ennestään normina pidettyä homo economicus-talousorientoituneen miesoletetun ihmisyyden arvoja. Isyyslomat ja turvakotien lisääminen ovat oikeansuuntaisia mutta täysin riittämättömiä keinoja väkivallattoman, inhimillisen ja kestävän yhteiskunnan rakentamiseksi. Irokeeseilla ei kuitenkaan ole kyse biologisesta essentialismista vaan sellaisesta vahvempien ylivaltaa ennaltaehkäisevästä poliittisesta kulttuurista, joka on auttanut säilyttämään yhteiskunnallisen vakauden ja tasapainon monissa muissakin alkuperäiskansojen kulttuureissa.
Vasemmistolaisen kansanvallan taustat ovat irokeesien matriarkaalisessa ihannemallissa
Irokeesien maa-ilmankuvalla viittaan niin perhe-, sukupuolisuhteiden, talousmallin, henkisyyden kuin luontosuhteen kokonaisuuteen, ekososiaaliseen kosmologiaan rituaaleineen, johon yhteisön jäsenet sosialisoidaan ilman jakoa toisaalta hoivaaviin naisiin ja toisaalta taloutta ja valtaa edustaviin miehiin. Lewis Morgan (1846) ja Friedrich Engels (1884) toki nostivat vahvasti esiin irokeesien matriarkaalisen kansanvallan, mutta eivät pystyneet aikansa miehinä täysin ymmärtämään (tai hyväksymään?) naisten ja klaani-esiäitien roolia, merkitystä ja heidän henkisesti orientoituneen talousmallinsa luonnetta.
Vasemmistolaisen kansanvallan taustat eivät suinkaan ole Ateenan vapaiden miesten näennäisessä ”kansanvallassa” tai Ranskan vallankumouksessa vaan irokeesien matriarkaalisessa ihannemallissa.
Gantowisas – irokeesinaiset
Etnisyydellä ja sukupuolella on ollut keskeinen vaikutus siihen, miten irokeesidemokratian ydinarvot ovat välittyneet ja muodostuneet ”totuudeksi” länsimaisessa tieteessä. Olen lähteinäni verrannut niin irokeesi-tutkijoiden itsensä (tutkijoiden, jotka itse ovat irokeeseja) sekä länsimaisten valtavirran historioitsijoiden näkemyksiä irokeeseista (Andersson & Henriksson 2000; Taylor 2002).
Seneca-intiaani Barbara Alice Mannin Iroquoian women: Gantowisas (2000) on ensimmäinen naisnäkökulmainen historiikki tästä kaikkien kansanvaltojen prototyypistä. Hän paljastaa useiden muidenkin tutkijoiden myöntämän faktan, että Yhdysvaltojen liittovaltio syntyi pitkälti irokeesien kansanvallan kopiona. Perustajaisät tosin jättivät perustuslaista pois naisten oikeudet ja vallan. (Andersson & Henriksson 2000; Roesch Wagner 1990; Rosemont 2010.)
Kirja eroaa länsimaisesta historiankirjoittamisen muotista, sillä Mann sisällyttää akateemiseen tietoon kansansa myyttisiä kertomuksia. Myyttimuotoisten arvomaailmankuvausten tehtävä on ollut ja on yhä yhteiskuntapoliittinen: niiden kautta välitetään sukupolvelta toiselle kulttuurin keskeiset uskomukset, arvot ja maa-ilmankuvan perusainekset. Samalla tavoin kristityssä maailmassa yhteisiä arvoja ja rakenteita on muokattu syvätasolla vedoten alkusyntiin, syntiinlankeemukseen ja esimerkiksi miesjumaluuden ensisijaisuuteen.
Mannin ja toisen irokeesin, Joseph Bruchacin, kuvaukset kansankuntansa syntymyytistä eroavat suuresti, sillä Bruchac on sisäistänyt kristinuskon ja patriarkaatin arvot, kun taas Mann pitäytyy kolonialismia edeltävän suullisen perimätiedon historiassa ja tarinoissa (Kailo 1998).
Irokeesien myytin mukaan elämä sai alkunsa Kilpikonna-saarella (eli maan päällä) kun tähtinainen synnytti tyttären ja tämä puolestaan kaksoispojat. Äiti ja tytär jäävät myöhemmissä versioissa kristinuskon etualalle nostamien kaksoispoikien varjoon, jotka lopulta syrjäyttävät heidät tarinan ja todellisuuden merkitystasolla. Symbolinen myyttinen äidinmurha ja maailman tulkitseminen hyvän ja pahan taisteluna heijastuivat pitkään kristityiksi käännytettyjen irokeesien väkivaltaisuudessa naisia kohtaan, jossa hekin sisäistivät naisten oletetun suuremman syntisyyden ja pahuuden myytit. 1980-luvulla voimistunut paluu juurille sekä henkiset toipumistyöpajat kolonialismista ja kirkon julmuudesta ovat saaneet naiset eheyttämään itseään itsekin sisäistämästään väkivallan kulttuurista.
Mannin metaforassa alkuemolta ja naisilta vietiin kulttuuriset ”kasvot”. Mann tekee heidät uudestaan näkyviksi kuvatessaan irokeesimyyttien keskeisen tasapainon ja täydentävyyden periaatteen; elämässä kuten syntymyytissä tarvittiin sekä äitiä, tytärtä ja kaksoispoikia, että yleisemmin kaikessa vaikuttavia jing-jan energioita. Tämä on vastine kristinuskon hyvän ja pahan representaatiolle, jollaista irokeeseilla edusti rakentavien ja tuhoavien, mutta samassa ilmiössä piilevien voimien tai energioiden jatkuva aaltoliike, jännite ja vaihtelu.
Vastakkain ei siis ole sukupuolittunut kilpailu sukupuolten ja lajien kesken, vaan tasapainon menetys ja korvautuminen vain miehistä valtaa ja arvoa kuvaavilla tarinoilla. Sosiaalista hierarkiaa ja järjestystä muokataan juuri tarinoilla ja muilla keinoilla, jotka luovat henkisen ankkurin ajatuksille siitä mitä pidetään ”luonnollisena”. Niillä juurrutetaan mieleen myös se, kenen kuuluu olla avainasemassa poliittisessa ja kulttuurisessa järjestelmässä. Myytit siis joko tukevat tai heikentävät sukupuolet huomioivaa kansanvaltaa ja suhdettamme luonnon itseisarvoon.
Vahvimmille suotu suuri valta uhkaa keskittyä ja johtaa alistussuhteisiin
Mannin kirja tulvii esimerkkejä siitä miten tuotantovälineiden ja yhteisvarantojen hallinta, keskinäisriippuvaisuuden tunnustamiseen perustuvat ihmisten ja eläinten väliset suhteet ja elämän uusintaminen voidaan mieltää ja organisoida täysin erilaisella tavalla kuin patriarkaatissa.
Irokeesien kansanvalta ja liittovaltio (confederation) perustui Mannin sekä toisen merkittävän intiaani-tutkijan, Sally Roesch Wagnerin (1990) mukaan oivallukseen, että fyysisesti vahvimpien nuorten miesten potentiaalista vallankäyttöä tulee suitsia ja ennaltaehkäistä antamalla eniten valtaa klaanin oikeudenmukaisiksi tunnetuille isoäideille ja yleensä fyysisesti ”heikoimmille”.[3] Heillä olikin päätäntävalta sodasta ja rauhasta (veto-oikeus) ja he nimittivät tai poistivat virastaan päälliköt, jotka eivät toimineet yhteisen edun nimissä.
Vahvimmille suotu suuri valta uhkaa keskittyä ja johtaa alistussuhteisiin – juuri siihen, mikä on osaltaan johtanut maa-ilmamme monitasoisiin kriiseihin ja ennennäkemättömään eriarvoisuuteen eko- ja ilmastokriiseistä puhumattakaan. Irokeesien ahneutta hillitsevä kansanvalta on myös esikuva siitä, miksi meidänkin tulisi kaikissa päätöksissä huomioida päätösten vaikutukset ainakin seuraaviin seitsemään sukupolveen. Tosin ydinvoiman kohdalla tulee huomioida planeetan koko tulevaisuus lähivuosien sijaan, koska sen aiheuttamat ydinjäteriskit tulevat varmasti realisoitumaan jonkun sukupolven kohdalla, jos planeetallamme todella on tulevaisuus. Suuri kysymys siis on, mistä länsimaisesta demokratiamallista löytyvät nämä ilmiselvät arvot?[4]
Toimiiko kansanvalta nuorten ja suhteellisen kokemattomien alaisuudessa, kun riskejä lisää kapitalismin suuri levinneisyys johtavaksi maa-ilman yhteiskuntajärjestelmäksi?[5] Merkittävää on lopulta fyysisen voiman huomioimisen lisäksi koko maa-ilmankuva, joka kapitalismissa saa naisetkin herkästi omaksumaan itsekkään minä ensin -ajattelun.
Matriarkaalinen aika
Mann jakaa irokeesihistorian ja myytit neljään aikakauteen. Hän jäljittää matriarkaalisen kultakauden osittain irokeesien suullisen perimätiedon ja länsimaisen tieteen fundamentalisteille vaikeasti hyväksyttävän perimätiedon, jopa toteemipaalujen merkeistä johdettavan aineiston pohjalta. Hän ajoittaa toisen aikajakson 800–1000-luvulle jaa., jolloin irokeesien ”suuri rauhan laki” tai kuuden kansakunnan perustuslaki laadittiin (Mann 2000, 36).
Varsinaiseen matriarkaaliseen aikaan kuuluivat nais- ja miesneuvostot viestintuojineen, jotka olivat aina vastakkaista sukupuolta tasapainon aikaansaamiseksi viestinnässä. Sodat ja vallankaappausyritykset ovat aika ajoin kuitenkin heikentäneet tai vahvistaneet sitä sukupuolijärjestelmää ja maa-ilmankuvaa, jolle monet muutkin tutkijat antavat tukensa.
Jokaisella kansakunnalla oli neuvosto ja sen yhteydessä pyhä tulisija, jonka ääressä sen päälliköt neuvottelivat. Irokeesien perustuslaki määritteli, että naiset hallinnoivat maata ja huolehtivat sen tuotteiden reilusta jaosta kaikille.[6]
Irokeesien alkuperäiset taloudelliset periaatteet eroavat syvällisesti länsimaisesta talouskäsitteestä, joten yhä tänään irokeesitutkijoiden länsimaiset edustajat ovat Mannin mukaan kykenemättömiä ymmärtämään sen kokonaisvaltaista ja henkistä luonnetta. Länsimaisten miestulkintojen painotus näkyy suomalaistutkijoidenkin kohdalla yhä lähinnä sotahistoriana ja muutoinkin historiallisesti tarkoitushakuisena painotuksena ”intiaanien hyökkäyksistä valkoisia vastaan”.
Runsauden talous (the Plenty Way) ja maatalous
Aivan ensimmäinen perusperiaate, joka Mannin mukaan takaa kansanvallan toimimisen kaikkien hyväksi on runsauden talousmalli. Hän määrittelee eurooppalaisen ideologisen ja kroonisen vajeen talousmallin sen vastakohdaksi.
Kokonaisvaltaisena maailmankuvan osana irokeesien talousmalliin kuuluu lisäksi sen ohittamattomasti henkinen luonne. Jakamisen ja yhteistyön mallit muodostavat sen ylimmät sosiaaliset arvot.[7] Irokeesitalouteen ei mitenkään voisi kuulua Äitimaan riistoviljely. Sen sijaan kansanvallan päämääränä on vastavuoroisesti toteutuva lahjojen kierrätys ja takaisinantaminen ihmisen ja luonnon kesken. Luonnon määritteleminen pyhäksi estää intiaaneja tänäänkin saastuttamasta sitä länsimaisen teollisen ja kaivostoiminnan vastuuttoman toiminnan vastakohtana.
Runsauden talousmalli sisältää ajatuksen, että yhteinen etu vaatii tuotantovälineiden yhteisomistuksen kapitalismin niukkuuden jakamisen vaihtoehtona.[8] Paitsi irokeesit, muutkin maanviljelijät intiaaniyhteisöissä opettivat eurooppalaisille siirtolaisille omat keinonsa hedelmöittää maaperä runsaan ja monipuolisen sadon saamiseksi. Naisten maatalous muodosti irokeesitalouden selkärangan. Kun eurooppalaiset saapuivat Pohjois-Amerikkaan, gantowisas-naiset olivat vastuussa 65 prosentista ihmisten ruokavarantoja kun miesten metsästys tuotti vain 35 prosenttia ravinnosta kalastus mukaan lukien (Mann 2000, 223).
Irokeesien tapa hoitaa peltoja ja metsiä tuotti ylijäämää, joka heikkeni vasta kun eurooppalainen kolonialismi toi vajeen ja puutteen talousmallin Pohjois-Amerikkaan
Orgaanisen maailmankuvan osana Äitimaata pidettiin elollisena – näinhän suomalaiset ja suomensukuiset kansatkin suhtautuivat luontoon ennen kristinuskoa. Se miten havainnoimme todellisuutta tuottaa osaltaan sitä heijastavan todellisuuden. Niinpä runsauden talous todellakin heijastui käytännössä runsaina satoina, jotka irokeesien kohdalla olivat niin suuria, että niistä muodostui oma legendansa.
Irokeesien tapa hoitaa peltoja ja metsiä tuotti ylijäämää, joka heikkeni vasta kun eurooppalainen kolonialismi toi vajeen ja puutteen talousmallin Pohjois-Amerikkaan keinona kasata omaisuutta harvoille ja valituille. Patriarkaalinen kirkko myös tuhosi irokeesien henkisyyden mallin, joskaan se ei onnistunut siinä täydellisesti. Rauhaa ylläpidettiin tietoisesti jakamalla kaikki ylijäämä naapureille ja oman klaanin sairaille, orvoille tai vanhuksille.
Gifting eli lahjatalous oli irokeeseilla osa aktiivista yhteisen vaurauden uudelleenjakoa (Kailo 2000). Se perustui ajatukseen, että Maaemon annit, sen suoma runsaus (energia, puhdas ilma, vesi, pellot, metsät jne.) kuuluivat yhteisvarantoina kaikille. Kukaan ei voinut omistaa niitä ja metsästysmaita kierrätettiin siten, ettei kenelläkään ollut oikeutta pantata parhaita maita itselleen tai tuhota niiden ekologista kestävyyttä. Lahjatalousjärjestelmä perustui vastavuoroiselle kaiken täydentävyyden kaksoisperiaatteelle (reciprocating principle of twinship). Tämä heijastui käytännössä muun muassa siten, että kun naiset pitivät huolta maataloudesta ja viljelystä, sen tuotto päätyi miesten hyväksi vuotuisjuhlissa ja metsästäjä-miesten riista vastaavasti naisille. Ei olisi ollut kuviteltavissa, että jommankumman sukupuolen anti yhteiseen talouteen ja hyvinvointiin olisi ”vähemmän tuottavaa”, ja näin syy altistaa äidit hoivatyön tähden köyhyydelle, työttömyydelle tai eläkeiän ahdingolle (kuten meillä).
Merkittävä intiaani-tutkija Winona LaDuke kuvaa oivallisesti kapitalismin ja lahjatalouden eroja: ”[…] kapitalistien tavoitteena on käyttää mahdollisimman vähän työvoimaa, pääomaa ja resursseja voiton maksimoimiseksi (accumulation). […] Siispä kapitalismin menetelmään kuuluu aina ottaa enemmän kuin on tarpeen. Se on siis perustavanlaatuisella tavalla ristiriidassa alkuperäiskansojen näkökulmasta luonnon lakien tasapainon kanssa. Tämän kasaannuttamisen tavoitteen tähden teollinen yhteiskunta on omistautunut kerskakulutukseen (conspicuous consumption). Alkuperäiskansojen yhteisöt sen sijaan harrastavat jotain, mistä käytän nimeä kattava uudelleenjako (conspicuous distribution). Me painotamme potlatchia, poisantamista, jolla viitataan tapahtumaan, jossa eniten kunniaa tuottaa poisantaminen kuin kasaaminen. Itse asiassa, mitä enemmän antaa pois, sitä suurempaa kunniaa saa osakseen. Me järjestämme runsaasti näitä poisantamisjuhlia, ja teollisilla yhteiskunnilla on jotain opittavaa niistä.” (LaDuke 1997, 28.)
* * *
Todellista demokratiaa ei voi synnyttää sellaiselta ideologiselta ja filosofiselta pohjalta, jossa ei edes uskota ihmiskunnan mahdollisuuteen toimia muutoin kuin kilpailuhenkisesti ja raadollisesti. Historian rauhan aikoja on tutkittu pitkään, ja ne todistavat tämän näkemyksen vain patriarkaaliseksi myytiksi (Kailo 2007).
Lahjatalous eri tavoin tulkittuna on nyt luomassa uutta yhteiskuntamallia ja kulttuuria aktivistipiireissä olipa kyse aikapankeista, paikallisrahasta, ekokylistä, copyleftistä tai muista kierrätystalouden muodoista. Oma tutkimus- ja aktivistiryhmäni, Feministit lahjatalouden puolesta, johon myös Barbara Mann kuuluu, on omaksunut motoksemme Genevieve Vaughanin (2007) lanseeraman ihmisnormin: homo donans, vastuullisen, muista huoltakantavien, solidaaristen luomakunnan jäsenten mallin. Kun Descartes julisti: ”Ajattelen, siis olen”, Genevieve Vaughan kommentoi: ”Olen, koska minulla on äiti” – tämä reaktiona omaan muotoiluuni ”Olen, koska on olemassa Maaemo, Äitimaa”. [9]
Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti, lahjatalous-verkoston tutkija-aktivisti ja Oulun kaupunginvaltuutettu.
Viitteet
[1]Olen pitkään viitannut ekososiaalisesti kestävään maa-ilmankatsomukseen nostamalla väliviivalla esiin, että suomalaisille kosmos on todellakin konkreettisesti maa sekä ilma, päinvastoin kuin abstrakteissa valtakielissä (”world”, ”monde”). Sana on ikivanha rinnasteinen yhdyssana, jonka molemmat osat ovat rinnasteisessa suhteessa toisiina.
[2]Kuten nämä yhä olemassa olevat rauhankulttuurit, irokeesimalli perustui aivan erilaisille arvoille kuin tekno- ja digikapitalismin digi- ja eriarvoisuusloikkien sekä kilpajuoksun pohjalle, jota uusliberalismi edistää ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömällä tavalla. Pidin alustuksen samansuuntaisesta aiheesta Naistutkimuspäivillä 20.11.2009 Turussa: ”Materian ja hengen dialektiikka. Feminismi, Marx ja Hegel”- työryhmässä. Osia tästä artikkelista on julkaistu Peruste– lehdessä (Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva – toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä).
[3]Luettuani hiljan Matti Sarmelan (2004) paljastavan, omalle ajallemme tärkeän artikkelin iriadamantti-intiaanien järkyttävästä mustamaalaamisesta ja kohtelusta Suomessa ”vaihtoehtoisten faktojen” vääristävässä valossa, pohdin, miten tänä päivänä suhtauduttaisiin kaikkiin niihin seksuaalisiin ja muihin vapauksiin, mistä niin naiset kuin miehet nauttivat intiaaniyhteisöissä ennen kristinuskoa. Aivan kuten Herodotos (1964 käännös) kuvasi Suomen alueella asuvia kansoja mitä sivistymättömimmiksi barbaareiksi ajan historioitsijoiden kreikkalaisnäkökulmasta, suomalaiset projisoivat ristiriitaisia ja saastaisuuteen viittaavia piirteitä heille vieraisiin kulttuureihin pelkän amatöörimäisen kvasitiedon ja ennakkoluulojen voimalla. Suomenkin fundamentalistikristityt saattavat yhä tänään suhtautua kauhulla kuvaukseeni matriarkaatista, perhejärjestelmistä, jossa ei tunnettu ydinperhettä ja sen riskejä yksinhuoltajille ja lapsille, vaan jossa lapset kasvatettiin yhdessä. En esitä, että puolueohjelmissa siirryttäisiin johonkin puhtaaseen matriarkaattiin, mutta toivon sivistynyttä pohdintaa siitä, mikä heteronormatiivisessa ydinperhejärjestelmässä ja kapitalismissa todella uhkaa paitsi naisten ja lasten toimeentuloa, koko planeetan tulevaisuutta.
[4]Asia on ajankohtainen myös kun ajattelemme sitä, kuinka nuoria miehiä ilman iän tuomaa viisautta ja vahvassa voimantunnossaan nyt nousee Euroopan johtoon (esimerkiksi Itävallan ja Ranskan hiljan valitut nuoret miehet).
[5]Tulee mieleen, että Paavo Arhinmäki nuorena puoluejohtajana ei suinkaan käyttänyt valtaa väärin eikä uhonnut hegemonista maskuliinisuutta testosteronin villitsemänä. Sukupuoli ei siis yksin johda ennakoitavaan käytökseen, vaan merkityksellistä on maa-ilmankuva ja arvomaailma, jossa hän tai muut miehet kasvavat. Eduskunnasta ei kuitenkaan puutu nuoria, tai vanhempia sotaintoilijoita ja kovia vallan väärinkäyttäjiä, sukupuoleen katsomatta. He taas ovat mielestäni assimiloituneet vallitsevaan kapitalistis-patriarkaaliseen arvomaailmaan, eivätkä välttämättä tunne vaihtoehtoa nykyiselle maailmankäsitykselle.
[6]Suomalaiset intiaanitutkijat edustuvat vahvaa miesnäkökulmaa, eikä muun muassa Wikipedian irokeesi-artikkelissa mainita naisten merkittävää asemaa kuin lähinnä sivujuonteena
[7]Näin on pitkälti yhä tänään, kuten olen saanut itse kokea ja todeta yhdeksän Kanadan intiaanien parissa viettämieni vuosien aikana.
[8]Tämä ei ollut kuitenkaan mitään patriarkaalista kommunismin diktatuuria, missä vapautta liikkua tai sananvapautta rajoitettiin, ja jossa esimerkiksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei onnistuttu kitkemään sen paremmin Neuvostoliitossa kuin Kuubassa.
[9]Kommentti Vaughanilta omaan tulevaan kirjaani aiheesta Earth Democracy and Wo/men of the North.
Lähteet
Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku (2010). Intiaanit, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia. Helsinki: Gaudeamus.
Engels, Friedrich (2006 [1884]) Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä. www.sosialismi.net.
Kailo, Kaarina (2007) Irti talousväkivallasta. Reseptejä solidaariseen hyvinvointiin. Hakapaino, Jääli.
Kailo, Kaarina (2010) ”Lahja- ja vaihtotalouden sukupuolittuneet paradigmat. Ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden visioista ja edellytyksistä (2010). Kailo, Kaarina & Vuokko Jarva, toim. Futura. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran tieteellinen julkaisu. Sukupuolten tulevaisuus. 3, 46—59.
Kailo, Kaarina (1998). ”Hemispheric Cross-talk on Storytelling. Beth Brant’s This is History.” Northern Parallels. 4th Circumpolar Universities Conference Proceedings. Shauna McLarnon and Douglas Nord, eds. Prince George, University of Northern British Columbia. 102—116.
Kailo, Kaarina.” Irokeesien lahjatalous—mistä Marx ja Engels vaikenivat”. ”Materian ja hengen dialektiikka. Feminismi, Marx ja Hegel”- työryhmä. Naistutkimuspäivät, Turku. 20.11.2009.
LaDuke, Winona (1997). “Voices from White Earth: Gaa-waabaabiganikaag.” People, Land and Community. Ed. Hildegarde Hannum. Yale University Press, New Haven and London. 22-38.
Mann, Barbara (2000) Iroquoian Women, the Gantowisas. New York, Lang.
Morgan, Lewis Henry (1877). Ancient Society, or Researches in the Lines of Human Progress from Savagery through Barbarism to Civilization. Chicago, Charles H. Kerr & Comp.
Roesch Wagner, Sally (1990) ”The Root of Oppression is the Loss of Memory: The Iroquois and the Early Feminist Vision.” Iroquois Women. ed. W.G. Spittal, Iroqcrafts, Ohsweken, Ont. 223‑228.
Rosemont, Franklin (2010). Karl Marx and the Iroquois. Viitattu 13.12. 2010, libcom.org. Ks. myös https://theanarchistlibrary.org/library/franklin-rosemont-karl-marx-and-the-iroquois.a4.pdf. 21.10.2017.
Sarmela, Matti. Kuinka iriadamantti määritellään: delegointi ja kunnon ihmiset. Suomen antropologi, 3/2004. 43—69.
Taylor, Colin F. (2002) The American Indian. Salamander Books.
Vaughan, Genevieve. (2007) ed. Women and the Gift Economy: A Radically Different Worldview is Possible. Toronto: Inanna Publications, 2007.
MMV: Saako muutosta aikaan vain riehumalla?
KEN: Terveys ja valinnanvapaus
Suomen Pankin suunta ratkaistaan presidentinvaaleissa
Ensi vuoden alussa pidettävät presidentinvaalit ovat todennäköisesti tylsimmät siitä lähtien, kun presidentti on valittu suoralla kansanvaalilla. Sen lisäksi että yksi ehdokas on mielipidetiedusteluissa täysin ylivoimainen, on myös itse vaalikeskustelu ollut latteaa. Merkittäviä ulkopoliittisia linjaeroja ei ehdokkailla tunnu olevan, jollei marginaaliehdokas Nils Torvaldsin NATO-myönteisyyttä halua nähdä sellaisena. Muu keskustelu tuntuu olevan lähinnä väsähtänyttä höpinää arvoista ja asioista, joihin presidentti ei voi vaikuttaa mitenkään.
On kuitenkin yksi asia, jota vaalikeskustelussa ei ole juuri sivuttu mutta johon presidentti voi silti olennaisesti vaikuttaa: Suomen Pankin päätöksenteko. Vaikka presidentti ei enää nimitäkään muita Suomen Pankin johtokunnan jäseniä, nimittää hän edelleen pankin pääjohtajan. Suomen Pankin pääjohtaja taas toimii Euroopan keskuspankin neuvostossa, joka on ylin EKP:n rahapoliittiseen linjaan vaikuttava elin.
Kyse on periaatteellisesti merkittävästä asiasta, sillä rahapolitiikka on siirretty Suomessa lähes kokonaan demokratian ulkopuolelle viimeisen reilun 15 vuoden aikana. Tämä johtuu ennen kaikkea Suomen eurojäsenyydestä, mutta myös EKP:n täydellistä itsenäisyyttä korostavista EU-tason säädöksistä. Nykyjärjestelmässä ei ole juuri keinoja, joilla EKP:n päätöksentekoon voisi vaikuttaa edes pitkällä aikavälillä. Demokratian kannalta tämä on ongelmallista, koska rahapoliittiset ratkaisut vaikuttavat olennaisesti talouskasvun, työllisyyden, rahoitusmarkkinoiden vakauden ja jopa tulonajon kaltaisiin asioihin.
Kyse on periaatteellisesti merkittävästä asiasta, sillä rahapolitiikka on siirretty Suomessa lähes kokonaan demokratian ulkopuolelle viimeisen reilun 15 vuoden aikana
Ainoa jäljelle jäänyt ohjauskeino liittyy kansallisten keskuspankkien johtajavalintoihin. Keskuspankkien johtajat ovat EKP:n neuvostossa päättämässä muun muassa siitä kuinka korkeaa työttömyyttä ollaan valmiita sietämään inflaation saamiseksi kuriin. Näin ollen rahapoliittisessa päätöksenteossa on mukana aina poliittisia ulottuvuuksia, vaikka kansallisten keskuspankkien johtajat eivät saakaan toimia EKP:n neuvostossa vain omien maidensa äänitorvina.
Hyvä esimerkki EKP:n sisäisistä poliittisista erimielisyyksistä on eurokriisin akuutin vaiheen lopettanut OMT-ohjelma (Outright Monetary Transactions). OMT:tä ei ole vielä kertaakaan aktivoitu, mutta periaatteessa se mahdollistaa rahoituskriisiin ajautuneiden eurovaltioiden lainakorkojen ajamisen niin alas kuin EKP haluaa. Saksan keskuspankki on kuitenkin jatkuvasti kyseenalaistanut OMT:n mielekkyyden ja jopa laillisuuden, koska EKP:lta on kielletty jäsenvaltioiden suora rahoittaminen.
Ei ole olemassa mitään puolueetonta ja tieteellistä näkökulmaa, jonka pohjalta voitaisiin objektiivisesti ratkaista, onko OMT:n kaltainen ohjelma tarpeellinen, oikeudenmukainen tai laillinen. Viime kädessä kyse on poliittisesta ratkaisusta, jonka seuraukset ovat kuitenkin massiivisia. Ilman OMT:tä on hyvin todennäköistä, että koko eurojärjestelmä olisi romahtanut. Toisaalta nyt vaikuttaa ilmeiseltä, että EKP rikkoo omia sääntöjään, mikä ainakin saksalaisten ordoliberaalien mielestä vähentää keskuspankin uskottavuutta ja voi johtaa EKP:n mandaatin mielivaltaiseen laajentamiseen.
Viime kädessä kyse on poliittisesta ratkaisusta, jonka seuraukset ovat kuitenkin massiivisia
Ideologisia valintoja liittyy myös muihin rahapoliittisiin ratkaisuihin, kuten esimerkiksi EKP:n velkakirjojen osto-ohjelmien ja korkoelvytyksen jatkamiseen. Jopa EKP:n neuvoston asettama kahden prosentin inflaatiotavoite on lopulta poliittinen kysymys. EKP:n tehtävänä on turvata hintavakaus, mutta tämä ei vielä automaattisesti tarkoita sitä, että tavoiteinflaation pitäisi olla vain kahdessa prosentissa.
Suomen Pankin pääjohtajavalinnassa kyse ei ole kuitenkaan vain EKP:n päätöksenteosta. Pankilla on keskeinen rooli myös suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa. Viime vuosina se on vaatinut aktiivisesti esimerkiksi kiristävää finanssipolitiikkaa sekä palkkakuria kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi. Myöskään tällainen talouspoliittinen linjanveto ei ole erillään politiikasta ja ideologiasta.
Vaikka ulkopolitiikka on ilman muuta presidentinvaalien tärkein kysymys, olisi myös rahapolitiikkaa syytä käsitellä presidentinvaalikeskusteluissa. On selvää, että Suomen Pankin pääjohtajan pitää olla pätevä ja korkeasti koulutettu. Nämä kriteerit täyttäviä ehdokkaita löytynee useita, joten lopulliseen valintaan liittyy myös poliittisia ulottuvuuksia. Niistä olisi syytä keskustella avoimesti.
Tyhmiä kysymyksiä demokratiasta – vastaajana Emilia Palonen
Peruste kysyi Helsingin yliopiston valtio-opin yliopistonlehtorilta Emilia Paloselta muutaman tyhmän kysymyksen demokratiasta. Lue vastaukset alta.
Emilia Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia ja Eurooppaa. Palonen on Maunulan demokratiahankkeen aktiiveja ja on ollut kehittämässä asukaslähtöistä suunnitteluprosessia vuodesta 2013. Palonen kuuluu Suomen akatemian rahoittamaan Populismin valtavirtaistuminen -konsortioon ja on kirjoittanut muun muassa populismin retoriikasta ja perussuomalaisten noususta 2000-luvulla.
(Kuva: Milla Talassalo.)
Mitä ”demokratia” oikeastaan on – tai miten se yleisesti ymmärretään?
Demokratia määritellään eri tavoin. Yleisesti demokratia ymmärretään hallintomuotona, jolloin siihen liitetään tiettyjä kriteerejä. Kuitenkin entistä useammin demokratia ymmärretään prosessina: sen sijaan, että demokratia oikeastaan ”on”, kyse on siitä, mitä demokratiasta tulee. Tällainen radikaali demokratiakäsitys on keskeinen, jotta tunnistamme nykyisten demokratiakäytäntöjen ongelmia ja voimme kehittää demokratiaa eteenpäin.
Miksi keskustelu demokratiasta on juuri nyt ajankohtaista?
Edellä mainitun radikaalidemokraattisen näkökulman mukaan keskustelu demokratiasta on aina ajankohtaista. Nyt demokratiasta keskustellaan useista syistä.
Ensinnäkin perinteinen tapa tehdä politiikkaa puolueiden kautta on kyseenalaistunut:
1) entistä harvempi kuuluu puolueisiin (joskin muutamien puoleiden jäsenmäärät ovat nousussa),
2) valta suurissa puolueissa keskittyy eduskuntaryhmille ja etääntyy ruohonjuurista,
3) tietoyhteiskunnassa on osaamista ja erilaisia työkaluja, joilla päätösten taustalla olevaa tietoa voidaan jakaa ja päätösprosesseja avata – eikä vallan siksi tarvitsisi keskittyä samaan tapaan edustajille,
4) massaviestinnän aikana, jolloin myös työn rakenteet ovat uudistuneet ja poliittiset identiteetit luodaan erilaisin päällekäisin ja lomittaisin tavoin, jokin tietty puolue ei suoraan edusta tiettyä kansalaista – jotkut puolueet kuitenkin ovat pitkälle tuudittautuneet siihen, että heillä on automaattiset äänestäjäkuntansa, eivätkä luo yhteyttä kansalaisiin innostamalla heitä mukaan.
Toiseksi demokratiasta tulisi keskustella suhteessa yhteiskunnan tehtäviin, joiden toteuttaminen on muuttumassa. Julkishallinnon tehtäväksi nähdään usein (ainakin laajasti määriteltynä vasemmalla) tuottaa hyvinvointia kansalaisille, toimia mahdollistajana ja luoda turvallisuutta tuottamalla yhteistä tarttumapintaa ja tasaamalla kansalaisten välisiä eroja. Näin demokraattinen kontrolli yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien, kuten palvelujen tuottamisen suhteen on keskeistä. Kunta ja valtio ovat asukkaiden ja kansalaisten kontrollissa ja palvelut ikään kuin yhdessä tuotettuja. Institutionalisoituminen on etäännyttänyt näitä toisistaan: esimerkiksi kunta palveluja tuottavine virkamiehineen ja työntekijöineen joutuvat kuuntelemaan vaaleilla valittuja päättäjiä mutta kuntalaiset vaikka valitsevatkin päättäjät edustajikseen ovat unohtaneet oman roolinsa valita päättäjiä juuri palvelujen kehittämisen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa on loogista, että palveluntuotanto ja käyttäjäkontrollia etäännytetään poliittisilla päätöksillä toisistaan entisestään – eikä sitä tunnisteta heti demokratian ongelmaksi. Kun julkisia palveluita tuotetaankin yksityissektorilta, kansalaisten edustajien kontrolli ulottuu vain tilaamiseen: palvelujen tason määrittelemiseen ja niistä mahdollisesti tehtyjen tarjousten väliltä valitsemiseen. Kysynnän ja tarjonnan toisistaan erottamisen myötä valtaa on entistä enemmän niillä, jotka tarjoavat pikemminkin kuin niillä, jotka kysyvät ja maksavat.
Kolmas keskustelun aihe ovat osallisuushankkeet luovat uudelleen linkkiä julkishallinnon ja kansalaisten välille: demokratia ikään kuin lisääntyy. Paikoin kuitenkin juuri kyseenalaistetaan edustuksellisuus, jolloin vaaleilla valitut poliittiset päättäjät ohitetaan (heidän mandaattiaan voidaan kyseenalaistaa juuri puolueiden etääntyneisyyden kautta) ja virkamies saa vallan valita ehdotuksista ja määritellä, mitä kansa on sanonut ja käyttää tätä argumenttina politiikkaa päätöksentekoon valmistellessaan.
Paikoin demokratia muuttuu pelkäksi yksilökeskeiseksi vaikuttamiseksi, kun kerrotaan kartalla tai vastataan kyselyyn, miltä itsestä tuntuu ilman deliberaatiota, muiden kuuntelemista ja yhteisten näkökulmien syntymistä. Demokratia vaatii ryhmien syntymistä vaatimusten ympärille ja debattia niistä. Demokratiaan kuuluvat ymmärryksen hetket ja haastaminen.
Demokratian määrittäminen kapeaksi ja sen prosessiluonteen unohtaminen väitteillä, että onhan meillä demokratiaa ja nämä kriteerit täyttyvät, vieraannuttaa. Samoin vieraannuttaa vaikuttamismahdollisuuksien kutistuminen tai muuttuminen näennäiseksi ja pelkästään yksilöihin liittyväksi.
Vieraantuminen demokratiasta synnyttää toistaalta antidemokraattista liikehdintää ja toisaalta apatiaa. Nykyisen demokratian ongelma on juuri se, että yhdessä tekeminen on kadonnut sekä puolueiden ruohonjuuritoiminnasta, palvelujen näkemisessä muualta tilattaviksi eikä yhteisiksi, ja lopulta demokratia kiinnitetään lähinnä osallisuusmalleihin, jossa valta, kiista ja poliittisen ”meidän” syntyminen kaikki piilotetaan.
Onko päätöksenteko Suomessa nykyisin entistä avoimempaa; onko demokratiamme kehittynyt osallistavammaksi?
Ei vielä. Yhteishallinnon muotojen kehittäminen on tärkeä osa osallistuvaa demokratiaa ja hallintoa. Tätä olemme pilotoineet Maunulassa. Näennäisosallisuus on ongelma.
Vai… onko demokratia kriisissä, kuten usein kuulee sanottavan?
Demokratian kriisi on osin myös retorinen trooppi: radikaalidemokraattisesta näkökulmasta demokratian pitäisi aina jossain määrin olla kriisissä. Toisaalta juuri demokratian kriisi -argumentti nostaa uusia toimijoita haastamaan vanhoja. Näin kävi muun muassa Soinin perussuomalaisten nousussa, josta tänä vuonna Tuija Saresman kanssa toimittamamme Jätkät & jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka -kirjamme kertoo. Siinä, että toimijat ymmärtävät oman rajallisuutensa, on hyvät puolensa.
Toisaalta perussuomalaisten nousuun kytkeytyy myös vihapuheen valtavirtaistumista ja lopulta muukalaisvastaisen politiikan nousua sekä uusien ryhmien rajaamista demokratian ”meidän” ulkopuolelle. Näiden asioiden esiin nostaminen, poliittisten vaatimusten kautta rajan veto ja rajojen paljastukset ja niiden ongelmien keskustelu, sekä päätöksentekoprosessien ja politiikan perustojen näyttäminen ovat tärkeä osa demokratiaa.
Fossiilihybris
Länsimaissa vakiintui 1800-luvulta lähtien käsitys, jonka mukaan hybris tarkoittaa jumalia vastaan rikkomista, josta seurauksena on jumalten rangaistus. Sananlasku sanoo saman: ”ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Ihminen ei tunnista rajojaan, hän uhmaa niitä, astuu jumalten varpaille, ja jumalat asettavat hänet ankarasti takaisin paikoilleen. Ikaros lentää kohti aurinkoa ja siipien kiinnikkeet sulavat…
Jumalten uhmaaminen on kuitenkin vain yksi erityistapaus siitä, mitä antiikin kreikkalaiset pitivät hybriksenä. Laajemmin hybris tarkoitti mitä tahansa tekoa tai toimintaa, joka oli tarkoituksellisesti itsekästä, loukkaavaa – erityisesti toisia alempiarvoisena pitävää.
Aristoteles määrittelee, että hybrinen henkilö saa nautintoa siitä, että hankkii itselleen ylemmyyttä vahingoittamalla toisia. Jumalten loukkaaminen ja siitä seuraava kosto ovat erikoistapaus, ja hybrisesti voi kohdella muitakin kuin jumalia. Erityisesti toisen kreikkalaisen kohteleminen ikään kuin tämä olisi orja tai ei-kreikkalainen, oli esimerkki hybriksestä. Näissä tapauksissa rangaistusta ei välttämättä ollut tulossa jumalilta, joten kreikkalaiset haastoivat toisiaan oikeuteen, syytteenä hybris.
Hybrinen teko on itsekäs ja loukkaava, mikä edellyttää, että se on tahallinen ja vailla oikeutusta
Hybrinen teko on itsekäs ja loukkaava, mikä edellyttää, että se on tahallinen ja vailla oikeutusta. Oikeudenkäynneissä tutkittavina olivat hybriksen tunnusmerkit: a) loukkaaminen niin, että b) ylentää itseään ja alentaa toista, antamatta tälle kuuluvaa arvokkuutta ja c) loukkaamisesta nauttiminen.
Hybrikseen liittyy myös ylitsevuotava voimankäyttö. Kreikkalaisten yleisimmin tunnistamat esimerkit hybriksestä liittyvät nuoruuteen ja nuoruuden harkitsemattomuuteen. Hybriset teot ovat ”teinitouhuja”, kuten ylensyönti ja -juonti, (eroottinen) himo ja pilkka tai remuaminen täynnä itseään muita huomioimatta. Hybriksen vallassa ihminen kuvittelee, että hänen hyvä onnensa ei käänny; itse asiassa hän ei huomaa sitä onnekkuudeksi lainkaan, eikä siksi myöskään sääli muita tai pelkää omasta puolestaan. Nuorille, rikkaille ja poikkeuksellisen onnekkaille hybriksen välttäminen on vaikeaa; kreikkalaiset tarkkanäköisesti huomaavat, että hyvän onni pilaa ihmisen, jollei hänellä ole vahvaa moraalista selkärankaa. Myös rikkaus on samaan tapaan vaarallista, sillä sitä on vaikea kantaa mädäntymättä.
Näiden esimerkkien perusteella Nick Fisher esittää kirjassaan Hybris (Aris, 1992) mielenkiintoisen hybriksen määritelmän: hybristä on ”energian tai voiman itsekäs väärinkäyttö”. Esimerkkinä siitä, että hybristä luonnehtii järjetön ja muita kunnioittamaton voimankäyttö, mainitaan miekalla tehty itsemurha – asian olisi voinut tehdä siistimminkin, toisten tunteita kunnioittaen. Niin känninen uho, aurinkoon lento, veriroiskeinen itsetuho kuin kullatut vessanistuimetkin käyttävät voimaa ja resursseja sääntelemättä, tarkoituksenaan näyttää muille, että täältä kyllä pesee ja teistä ja teidän puheista ei ole niin väliä.
Erilaiset modernista valtavirrasta poikkeavat kulttuurit ovat pitäneet teollista sivilisaatiota teknologioineen ja talouskasvuineen osoituksena hybriksestä. Ja toisinaan kliseet ovat kuluneisuudestaan huolimatta tarkkoja analyyseja, joiden tuskallista osuvuutta koetetaan tainnuttaa toteamalla, että ”se nyt on sellainen klisee”. On vaikea kuvitella, mitä muuta edustavat tuhoutuvat koralliriutat, talvivaaraiset kaivosmontut ja vesivuodot, nousevat merenpinnat, luonnoneläimiltä loppuvat elintilat ja tuotantoeläimiltä riistetty elämä, kuin jonkin arvokkaan loukkaamista, toiselle kuuluvan arvokkuuden riistämistä liiallisella voimankäytöllä.
Teknologisesta osaamisestaan innostunut teollinen sivilisaatio kuvittelee kaikkivoipaisuutta, huomaamatta fossiilipolttoaineiden huumaa ja huumasta seuraavaa krapulaa
Tarkimmillaan hybris-kuvaus on silloin, kun se liittyy itsestään tai aineista humaltuneeseen uhoon. Teknologisesta osaamisestaan innostunut teollinen sivilisaatio kuvittelee kaikkivoipaisuutta, huomaamatta fossiilipolttoaineiden huumaa ja huumasta seuraavaa krapulaa. Ja sen toiminta itsessään on liiallista, sääntelemätöntä energian ja resurssien käyttöä, ikään kuin jokainen valmistettu kulutusesine muka olisi tarpeellinen. Sana ”kerskakulutus” on täsmällinen vastine hybrikselle.
Mielenkiintoisella tavalla sääntelemättömän hybriksen huippu näyttää vastaavan täsmälleen luonnontiedevetoisen teknologian huippua. Unelmat muutosta Marsiin tai maapallon ilmastomuokkaus (geoengineering) ovat yhtäältä luonnontiedeteknologian kaikkein järkevin ja kaunein lupaus, toisaalta hybrisen teiniuhon lapsellisin ilmaus. Mikään muu kuin hybrinen huumaantuminen ei selitä tällaista järjen ja sokeuden sekamuotoa.
Mutta antiikin kreikkalainen tuomioistuin haluaisi vakuuttua myös teon tahallisuudesta ja nautinnollisuudesta tekijälleen. Onko teollisen sivilisaation takana tietoinen halu nauttia esimerkiksi juuri luonnon tuhosta?
Historiallinen todistelu käy monimutkaiseksi. On selvää, että teollista sivilisaatiota ja fossiilikapitalismia on rakennettu hyvinvointi mielessä, köyhyyttä ja kurjuutta poistaen. Mutta yhtä selvää on myös, että esimerkiksi imperiumit ja imperiumikokelaat – Britannia, natsi-Saksa, Neuvostoliitto, Yhdysvallat – ovat myös aivan tietoisesti nauttineet alempiarvoisina pitämiensä kulttuurien ja niiden luontokäsitysten murskaamisesta puhtaalla voimalla. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Lisäksi todistajanaitioon voisi kutsua esimerkiksi feministisiä tieteenkriitikkoja, jotka ovat huomauttaneet, että alkaen aina Francis Baconin lausahduksista, joissa tiedettä kehotetaan paljastamaan naispuoliseksi kuvatun luonnon salaisuudet väkipakolla, tieteissä on vähintäänkin pohjavirtaillut hybrisiä sävyjä. Mutta totta on sekin, että tieteitä on tehty ja tehdään pyytettömästi ja altruistisesti.
Oli tahallisuuden aste mikä tahansa, joka tapauksessa fossiilirikkaus on koetellut modernin ihmisen luonnetta, ja heikoksi sen havainnut.
Konflikteista demokratiaan – ja takaisin
Kuva: Mikael Heikkanen.
Demokratia määritellään yleisesti poliittiseen yhteisöön osallistumaan oikeutettujen ihmisten äänestyksessä muodostaman enemmistön valtana. Demokratiassa yhteisö hallitsee itse itseään poliittisten instituutioiden välityksellä. Demokratiaa ei kuitenkaan tulisi ymmärtää pelkäksi sujuvaksi hallinnoksi. Demokratia nimittäin syntyy ja uusiutuu vain vallitsevan tilanteen murtavista ja avaavista konflikteista, jotka pakottavat pohtimaan sitä mitä politiikka ja poliittinen järjestys pohjimmiltaan on.
Poliittinen toiminta liikuttaa kohti avautumaa
Politiikka on perinteisesti nähty ihmisyhteisön liikkeen hallitsemisen ja järjestämisen kysymyksenä. Näin ajatteli modernin valtioteorian suunnannäyttäjä Thomas Hobbes (1588–1679) esittäessään politiikan olevan väkijoukon (multitude) liikkeen kanavoimista suvereenin avulla.[1] Myös antiikin kreikkalaisille kuten Platonille (427–347 eaa.) politiikka tarkoitti poliittisen alueen järjestämistä tai jopa ”siivoamista” vastaamaan kosmosta eli maailmankaikkeuden näkyvää harmonista järjestystä.[2] Edelleen, Mestari Kongin (551–479 eaa.) ja kungfutselaisuuden poliittiset perusperiaatteet kiteytyvät yhteiskunnallisiin ja perheen sisäisiin hierarkioihin, jotka takaavat kokonaisuuden harmonian ja tasapainon suhteessa taivaaseen (tian).[3]
Vaikka politiikan klassinen peruskysymys on siis järjestys, on poliittisessa toiminnassa kuitenkin kyse myös tuon järjestyksen kyseenalaistamisesta ja avaamisesta. Järjestys nimittäin palvelee aina jonkun intressejä peittäen ja kieltämällä konfliktien esiin nousemisen järjestyksen nimissä. Jos politiikkaa ei nähdä jatkuvan muutoksen, uuden luomisen ja avautuvien mahdollisuuksien käytäntönä, on vaarassa muodostua perspektiivivirhe, joka mahdollistaa intressipohjaisen ja yksipuolisen poliittisen vallankäytön järjestyksen ja hallinnollisuuden kaavussa.
Poliittisen toiminnan on siksi pyrittävä muuttamaan annetun maailman ja poliittisen järjestelmän ehtoja, jotta politiikka ei typisty hallinnoksi (governance). Siksi poliittinen toiminta tapahtuu aina politiikan ja poliittisen alueen rajoilla, kysymällä mitkä nuo rajat itseasiassa ovat. Kaikki menestykselliset poliittiset liikkeet – olivat ne oikeistolaisia, vasemmistolaista, vihreitä, feministisiä tai fasistisia – ovat toimineet ja toimivat muuttaakseen annettua poliittista järjestelmää.
Poliittinen eli uusien mahdollisuuksien tila on aina avattavissa ja tehtävissä
Poliittinen toiminta luo siis yhtäältä järjestystä, mutta samalla myös kyseenalaistaa olemassa olevia hierarkioita ja pyrkii muuttamaan niitä. Poliittisen toiminnan kannalta on tärkeää ymmärtää, että ei ole yhtään instituutiota, organisaatiota tai järjestelmää, johon ei voitaisi vaikuttaa. Hannah Arendtin sanoin: valta on jätetty kadulle lojumaan ja vallankumoukselliset ovat niitä, jotka osaavat tarttua siihen.[4] Tämä eräällä tavalla negatiivinen ajatus on demokraattisen poliittisen toiminnan perusperiaate. Poliittinen eli uusien mahdollisuuksien tila on aina avattavissa ja tehtävissä.
Siksi politiikassa on kysymys nimenomaan taidosta (ars, art) eli taiteesta. Kyse on uuden luomisesta, aikaisemmin olemattoman tilan avaamisesta. Kuten taiteen, myös politiikan tehtävänä on osoittaa reittejä mahdottoman mahdollisuuteen. Se asettaa olemassa olevan järjestyksen elementit uuteen sommitelmaan, osoittaen edellisen järjestyksen vain yhdeksi konstruktioksi monien muiden mahdollisten joukossa.
Politiikka tapahtuu vallankumouksen rajalla
Vallitsevan poliittisen järjestelmän kyseenalaistamista kutsutaan vallankumouksellisuudeksi. Vielä 1600-luvulla termillä revolution viitattiin poliittisen järjestelmän alkuperäisen konstituution eli poliittisen ruumiin (body politic) palauttamiseen, sillä termi juontuu latinan sanasta revolvo, jolla viitattiin planeettojen kiertoliikkeeseen.[5] 1700-luvulla politiikan aikahorisontti muuttui, eikä esimerkiksi Polybiuksen[6] (203–118 eaa.) kuuluisaa poliittisten regiimien kiertojärjestelmää enää otettu vakavasti. Alettiin ajatella, että poliittinen järjestelmä voitaisiin muuttaa kerralla kokonaan ja pysyvästi, luoden jotain lähtökohtaisesti uutta. Suomen kielen termi vallankumous, jota aiemmin nimitettiin myös termillä waltamulkkaus, tavoittaa hyvin revoluution 1700-luvulla muuttuneen merkityksen.[7] Kyse on vallitsevan järjestelmän kukistamisesta uuden luomiseksi, ei paluusta johonkin alkuperäiseen järjestykseen.
Vallankumoukset ovat värittäneet koko modernia aikaa
1700-luvun lopulla tapahtui kaksi merkittävää vallankumousta. Amerikan vallankumouksessa (itsenäisyysjulistus 4.7.1776) kamppailtiin valistuksen ja liberalismin esiin nostamista arvoista, jotka konkretisoituivat omistuskysymyksissä. Amerikan vallankumous johti Yhdysvaltojen vapaussotaan, jossa Yhdysvallat itsenäistyi ja erosi Britannian siirtomaaherruudesta vuonna 1783. Ranskan vallankumous (1789–1799) oli lähtökohtaisesti porvarillinen vallankumous, jossa tuhottiin kymmeneksi vuodeksi kuninkaan valta, syrjäytettiin kristinusko rationaalisuuden tieltä ja julistettiin yleiset ja universaalit ihmisoikeudet, jotka lopettivat säätyjen vallan ja ancien régimen.
Sata vuotta sitten tapahtuneessa lokakuun vallankumouksessa Vladimir Lenin (1870–1924) tähtäsi väkivaltaiseen vallankumoukseen, joka kumoaisi Venäjän keisarikunnan (1721–1917).[8] Tämä johtaisi puolestaan sosialismiin ja proletariaatin diktatuuriin. Tästä siirryttäisiin kommunismiin, jossa luokat ja puolue voitaisiin lopulta lakkauttaa. Seitsemänkymmentä vuotta kestäneestä Sosialististen neuvostotasavaltojen liitosta (1922–1991) tuli kaikkea muuta kuin ideaalinen sosialistinen, saati kommunistinen eli tasa-arvoiseen vapauteen pyrkivä valtio.
Vallankumousten listaa voisi jatkaa vaikka kuinka: Kiinan tasavallan muodostanut ja Qing-dynastian lopettanut Xinhai-vallankumous vuonna 1911, Kiinan kansantasavallan syntyyn johtaneet sisällissodat vuosina 1945–1950, Kiinan miltei sekasortoon johtanut ja sisäisesti tuhonnut kulttuurivallankumous vuosina 1966–1976, Iranin islamistinen vallankumous vuonna 1979, Romanian vallankumous vuonna 1989 ja Ukrainan vallankumous 2014. Vallankumoukset ovat värittäneet koko modernia aikaa ja sitä myöten myös modernien demokratioiden kehittymistä.
Vallankumouksellisuus liberaalin demokratian sisällä
Modernissa politiikassa poliittista järjestelmää on kuitenkin opittu muuttamaan myös muuten kuin vallankumouksella. Nykypolitiikassa vallankumouksellisuutta eli poliittisen järjestelmän muutokseen tähtäävää toimintaa ei tulekaan etsiä ainoastaan suurten väkijoukkojen kokoontumisista ja aitoon sotatilaan ajautuvista jännitteistä. Myös liberaalin demokratian sisällä tapahtuu jatkuvasti vallankumouksellista poliittista toimintaa.
Poliittisen ryhmän ensisijaisena tavoitteena on omien intressiensä edistäminen yhteiskunnassa ja talousjärjestelmässä. Olisi outoa ajatella puoluetta tai poliittista liikettä, joka ei tavoittelisi poliittista hegemoniaa.
Myös liberaalissa demokratiassa puolueiden tavoitteena on mahdollisimman suuri valta vallitsevan poliittisen järjestelmän sisällä eli käytännössä vaalivoitto. Poliittisen hegemonian saavuttamisen seurauksena poliittinen puolue pyrkii muuttamaan muiden poliittisten tavoitteiden lisäksi myös vallitsevaa poliittista järjestelmää. Liberaali demokratia on kuitenkin itsessään hidas järjestelmä, mikä ehkäisee tehokkaasti poliittisen toiminnan vallankumouksellista luonnetta.
Kuinka tämä näkyy suomalaisessa politiikassa? Liberaalioikeisto toteuttaa ensiksikin kokonaisvaltaista luokkapolitiikkaa, joka tulee esiin radikaaleissa työn ja talouden reformivaatimuksissa: prekarisoitumisessa, matalapalkkasektorin luomisessa, työehtojen ja palkkojen yleisessä heikentämisessä, sekä näihin liittyvissä sosiaaliturvan muutoksissa, kuten vastikkeellisessa sosiaaliturvassa ja työttömien ”aktivoinnissa”. Toiseksi, sote- ja maakuntauudistus muuttaa toteutuessaan perustavalla tavalla suomalaisen hyvinvointivaltion, avaa miljardien eurojen markkinat yksityisille palveluntuottajille sekä mullistaa suomalaisen demokraattisen järjestelmän tuomalla kuntien ja eduskunnan väliin lähinnä peruspalvelubisneksen järjestämisestä vastaavan maakuntahallinnon.
Liberaalioikeisto toteuttaa kokonaisvaltaista luokkapolitiikkaa
Kolmas liberaalioikeiston ajama vallankumouksellinen hanke on kokonaisvaltainen koulutusuudistus, jossa tavoitellaan yliopiston ja ammattikorkeakoulujen yhdistämistä, korkeakouluverkon tiivistämistä, peruskoulujen opetussuunnitelmien muutosta, lukioiden yleissivistävän luonteen vähentämistä ja ammattikoulutuksen perusteellista muutosta.
Neljäs ja omalla tavallaan kenties merkittävin liberaalioikeiston vallankumouksellinen tavoite on ollut pyrkimys perustuslain muutoksiin. Näitä paineita on esitetty erityisesti arkipäivän poliittisen toiminnan ulkopuolelta, kuten Kimmo Sasin EVA:lle kirjoittamassa raportissa ja Björn Wahlroosin EVA:lle kirjoittamassa pamfletissa.[9] Oikeistohallitus on tietoisesti koetellut perustuslakia kerta toisensa jälkeen törmäyttämällä poliittisesti vahvasti intressi- ja luokkapohjaista lainsäädäntöä perustuslakiin ja perustuslakivaliokunnan tulkintoihin.
Myös äärioikeisto on pyrkinyt systemaattisesti vallitsevan poliittisen järjestelmän muutoksiin. Timo Soinin johtamat perussuomalaiset toivat suomalaiseen politiikkaan aivan uusia poliittisen toiminnan tapoja ja poliittisia sisältöjä, joiden tavoitteena oli murtaa ”vanhojen puolueiden” valta. Timo Soinin perussuomalaisten sisällä kasvoi myös fasistinen blokki, joka radikalisoi perussuomalaisten politiikkaa ja johti lopulta perussuomalaisten hajoamiseen. Tämän äärioikeistolaisen blokin tavoitteena on perustavasti uudenlainen poliittinen järjestelmä, joka perustuu suljettuihin rajoihin, ihmisoikeuksien uudelleenmäärittelyyn sekä länsimaisen tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen oikeusvaltion murtamiseen.
Myös sosiaalidemokraattien, vasemmiston ja vihreiden politiikan taustalla on vallankumouksellinen perinne. Tällä hetkellä demareiden, vasemmiston ja vihreiden vallankumouksellisuus näkyy kuitenkin lähinnä äärioikeiston retoriikassa, jossa fillarikommunistit, kasvissyöjät, maahanmuuttajat, feministit ja homot uhkaavat perinteistä lihaa syövän heteromiehen satumaata. Tällä retoriikalla ei kuitenkaan ole varsinaista perustaa. Vastakkainasettelu kumpuaa äärioikeiston tarpeesta määrittää vihollinen oman identiteettipolitiikansa tarpeisiin, ei varsinaisesti demareiden, vasemmiston tai vihreiden vallankumouksellisesta poliittisesta toiminnasta. Pikemminkin sosiaalidemokraatit, vasemmisto ja vihreät pitävät yllä perinteistä poliittista järjestetystä jota oikeistolainen politiikka pyrkii monin tavoin murtamaan.
Konfliktit avaavat demokratian ytimen
Vallan ja hallinnon harjoittama politiikka esittäytyy epäpolitiikkana, depolitisoituna toimintana. Politiikan arkipäiväisessä spektaakkelissa poliittiset kysymykset esitetään meille yleensä hallittavina ja rationaalisina kysymyksinä – paitsi silloin kun tunteemme halutaan kiinnittää johonkin mieltä kuohuttavaan, mutta poliittisesti hyödylliseen epäkohtaan. Pääasiassa hallinnollinen politiikka pyrkii kuitenkin pragmaattisuuteen ja tehokkuuteen.
Konfliktit häiritsevät tätä pragmaattisuutta ja ”hyvää” hallintoa. Latinan kielen sana conflicto tarkoittaa ”lyödä (maahan)”, ”ahdistaa”, ”rasittaa”, ”vaivata” ja ”kiusata”. Conflictus sanalla on merkitys ”yhteen iskeminen” ja confligo puolestaan tarkoittaa ”iskeä”, ”törmätä yhteen”, ”joutua taisteluun” ja ”taistella”. Kuvainnollisesti se tarkoittaa ”olla tai joutua vastakkain”.
Konflikti on siis tilanne, jossa itsestään selviltä vaikuttavien asioiden suhteisiin jännittynyt erimielisyys tai ristiriita paljastuu. Konfliktin taustalla on alistussuhde, ”rasitus” tai ”vaivaus”, jonka konflikti tekee näkyväksi eli tuo politiikan alueelle. Konflikti on repeämä, jossa näennäinen yksimielisyys purkautuu. Konfliktit paljastavat asioiden konstruktiivisen, keinotekoisen luonteen.
Vain konfliktin tarjoama avautuma voi paljastaa uutta luovan politiikan mahdollisuuden. Ilman avautumaa ei synny positioita, jakolinjoja, eikä myöskään kiistelyä tai neuvottelua. Konflikti tarjoaa toisintoiminnan mahdollisuuden. Kuten taideteos, se aukaisee uuden toimintatilan sekä esittää vaatimuksen toimintaan ryhtymisestä ja asioiden järjestyksen uudelleenajattelun tarpeesta. Konflikti on liikuttava tekijä, se aiheuttaa muutoksia ja pois-paikoiltaan siirtymiä.
Demokratia on pikemminkin vähemmistöjen ja konfliktien, kuin enemmistöjen ja yksimielisyyden malli
Demokraattisen järjestelmän ehto on liike ja muutos. Demokratian perusperiaatteisiin kuuluu avoimuus, moniäänisyys, epäluottamus, erimielisyys ja jännitteisyys.[10] Vaikka demokratia ymmärretään usein väärin ”enemmistön valtana”, muistuttaa puhe enemmistön tai vaalivoittajan yksimielisestä käskystä pikemminkin totalitarismista tai diktatuurista, kuin demokratiasta. Mitä yksimielisempiä demokratiassa ollaan, sitä lähempänä ollaan totalitarismia, jossa ei pelkästään vallitse, mutta ei myöskään ole mahdollista kuin yksi totuus. Siksi demokratia on pikemminkin vähemmistöjen ja konfliktien, kuin enemmistöjen ja yksimielisyyden malli.[11]
Poliittiset konfliktit eivät koskaan ole ennalta odotettuja järjestettyjä tilaisuuksia, jalkapallo-otteluita tai tv:n keskusteluohjelmia. Konfliktit ovat olennaisesti uusia ja yllättäviä. Ne tuottavat vastapuolia, aiheuttavat kamppailuita, keskusteluita ja neuvotteluita. Ne eivät vain haasta, vaan pakottavat ajattelemaan uudelleen olennaisen poliittisen kysymyksen, nimittäin kuinka yhteiskunta on järjestetty, kuka tästä järjestelmästä hyötyy, kuinka siinä tuotetaan ja jaetaan vaurautta ja käytetään valtaa. Konfliktit paljastavat väistämättä voimasuhteissa vallitsevia epätasapainoja, alistussuhteita ja vapautumispyrkimyksiä.
Konfliktien tuottaminen, analysoiminen ja niissä toimiminen on demokraattisen politiikan tekemisen taitoa. Konfliktien aukaisemista rajapinnoista voidaan oppia, millaiset yhteiskunnalliset valtasuhteet kulloisellakin historiallisella hetkellä vallitsevat. Konfliktit organisoivat toimijoita, ne luovat puolesta ja vastaan ryhmiä, ne paljastavat mitkä tahot ovat valmiita toimimaan tiettyjen asioiden puolesta, arvioimaan uudelleen tilanteita ja asettumaan konfliktissa alakynteen jäävien tai voittajien puolelle. Siksi konfliktit luovat myös solidaarisuus- ja tukiverkostoja.
Konfliktit opettavat demokraattiseen politiikkaan
Pienetkin konfliktit heijastavat aina yhteiskunnallista, taloudellista ja poliittista kokonaisuutta. Niitä ei voida typistää tai supistaa välittömiin tekijöihinsä. Ne kertovat siitä minkälaiset kamppailut keräävät huomiota ja tukea ihmisten keskuudessa. Ne kertovat mikä on yhteiskunnallisesti arkaa ja vaarallista, ne paljastavat vallan rakenteita ja hierarkioita. Konfliktit ovat prisma, joka hajottaa harmaat ja tylsät arkiset hallinnolliset asiat monenkirjaviksi ja säkenöiviksi poliittisiksi kysymyksiksi. Ne haastavat ja pitävät hereillä. Ne vaalivat demokraattisen politiikan mahdollisuutta.
Poliittiselle liikkeelle tai puolueelle konfliktit ovat elintärkeitä: mikään politiikka ei voi toteutua ilman niitä. Erilaiset poliittiset toimijat tuottavat ja suhtautuvat konflikteihin kuitenkin eri tavoin. Radikaalia kansalaisaktivismia leimaa rajujen ja jopa hallitsemattomien konfliktien avaaminen. Puoluepolitiikka on puolestaan luonteeltaan konfliktien hallittua tuottamista ja avaamista. Konfliktien luonne määräytyy osittain poliittisesta toimintakontekstista, osittain poliittisen toiminnan tyylistä ja politiikan tavoitteista. Politiikan kaikilla tasoilla olisi keskusteltava niistä tavoista joilla konflikteja rakennetaan.
Niin ulkoparlamentaarisen kuin parlamentaarisen äärioikeiston tapa rakentaa konflikteja ympäri maailmaa on perustunut pitkälti sekaannuksen ja moraalisen pahennuksen herättämiseen. Myös muilla itseään radikaaleina pitävillä toimijoilla on käytössä samankaltaisia, lähinnä nykyaikaista äärimmilleen jännittynyttä ja salamannopeasti reagoivaa mediaa palvelevia konfliktistrategioita.
Poliittisena konfliktina kaaos on kuitenkin keskeneräinen ja vaikeasti ohjattava murtuma, joka usein vain kärjistää olemassa olevia vastakkainasetteluita avaamatta uutta tilaa. Poliittiset konfliktit eivät siksi ole yksilöiden sooloilua, sekavien joukkojen ja poliisien ennalta-arvattavia yhteenottoja tai ”vapaita tiloja” ilman päämäärää tai sanomaa. Konfliktien käyttö politiikassa vaatii keskustelemaan konfliktien luonteesta, tavoitteista ja vastuusta.
Poliittiselle liikkeelle tai puolueelle konfliktit ovat elintärkeitä: mikään politiikka ei voi toteutua ilman niitä
Toisaalta on myös korostettava, kuinka nimenomaan puoluepolitiikan tehtävänä on myös vahvistaa ja tukea kansalaisyhteiskunnan tuottamia konflikteja. Puolue, joka tuomiten sanoutuu toistuvasti irti kansalaisyhteiskunnan toiminnasta ja ”katujen äänestä” on joko epärehellinen tai epädemokraattinen puolue. Tällainen puolue ei edusta, vaan pyrkii valitsemaan, määrittelemään ja määräämään poliittista toimintaa puolue-eliitin valitsemiin kysymyksiin. Tällainen puoluepolitiikka haluaa rajoittaa konfliktit politiikan ulkopuolelle, mutta tulee samalla rajanneeksi myös oman toimintakenttänsä tarpeettoman kapeaksi.
Konflikteista voidaan oppia jatkuvasti niin yhteiskunnan, talouden kuin politiikan ja vallan kysymyksistä. Vaikka konfliktien tavoitteena ja panoksena on aina voitto, ovat ne myös oppimisprosesseja. Konkreettisten kamppailujen ja konfliktien kautta voidaan jäsentää, tarkentaa ja analysoida uudelleen poliittisen liikkeen ja toiminnan tavoitteita, sekä pohtia vallitsevan poliittisen järjestyksen perusteita.
Pitkäjänteinen ja tavoitteellinen oppimisprosessi osoittaa, missä todelliset yhteiskuntaa muuttavat konfliktit on tulevaisuudessa mahdollista käydä. Siksi demokraattinen politiikka voi toteutua ja kehittyä vain konfliktien kautta. Niiden karttaminen, pelkääminen ja hiljentäminen on demokraattisen politiikan pakenemista.
Viitteet
[1] Thomas Hobbes: Leviathan. Vastapaino, Tampere 1999. Katso myös Mikko Jakonen: Multitude in Motion. Re-Readings on the Political Philosophy of Thomas Hobbes. University of Jyväskylä 2013.
[2] Platon: Valtio. Teokset IV. WSOY, Helsinki 1999. Katso myös Jean-Pierre Vernant: Kreikkalaisen ajattelun alkuperä. Tutkijaliitto, Helsinki 2009.
[3] Jyrki Kallio (suom. & toim.): Mestari Kongin opetukset. Kungfutselaisuuden ydinolemus. Gaudeamus, Helsinki 2014.
[4] Hannah Arendt: “Civil Disobedience” teoksessa Crises of the Republic. New York, Harcourt & Brace Company, 1969.
[5] Ilan Rachum: “Revolution”: The Entrance of a New Word into Western Political Discourse. University Press of America, Boston 1999.
[6] Polybius: The Histories. In Six Volumes. With an English Translation by W.R. Paton. William Heinemann, Harvard University Press, London 1968–1976. Katso myös Reinhart Koselleck: Futures Past. New York, Columbia University Press 2004.
[7] Risto Alapuro ”Vallankumous” teoksessa Hyvärinen et al. (toim.): Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere 2003.
[8] V. I. Lenin: Valtio ja vallankumous. Valitut teokset, osa 7. Edistys, Moskova 1977.
[9] Katso Kimmo Sasi: Lain vartijat. Perustuslaki on ehdoton, mutta kenen käsissä on sen tulkinta. Eva raportti 3/2015 ja Björn Wahlroos: Hiljainen vallankumous. Tekikö uusi perustuslaki Suomen hallitsemisen mahdottomaksi? EVA –pamfletti 2017.
[10] Katso Jacques Rancière: Erimielisyys. Tutkijaliitto, Helsinki 2009 sekä Pierre Rosanvallon: Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, Tampere 2008.
[11] Vähemmistöjen ja enemmistöjen, tai molekulaaristen ja molaaristen poliittisten mallien erosta katso Gilles Deleuze & Felix Guattari luku ”1933 – Micropolitique et segmentarité” teoksessa Mille Plateaux: Capitalisme et schizophrénie 2. Les Éditions de Minuit, Paris 1980.
Kohti demokraattisia puolueita – vai demokratiaa ilman puolueita?
Kuva: Mikael Heikkanen.
Puoluekentältä ollaan pakenemassa. Presidenttiehdokkaat useissa maissa ovat pyrkineet irtautumaan puolueista. Puolueiden jäsenmäärät laskevat eivätkä äänestäjätkään sitoudu puolueisiin entiseen tapaan. Viime aikoina on herännyt keskustelua puolueiden sisäisen demokratian kehittämisestä. Ovatko puolueet muuttumassa demokraattisemmiksi vai onko puolueista tulossa tarpeettomia?
Suomessa Sauli Niinistö päätti kääntää selkänsä kokoomukselle ja asettua ehdolle vuoden 2018 presidentinvaaleihin valitsijayhdistyksen kautta. Niinistön ajatuksena on esiintyä ”koko kansan” presidenttinä, ei vain yhden puolueen ehdokkaana. Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on asettunut sotaan hänet ehdokkaaksi asettaneen republikaanipuolueen eliittiä vastaan. Perinteiset konservatiivit eivät ole katsoneet hyvällä presidenttiä, joka kuuntelee mieluummin äärioikeistoa kuin puolueen eliittiä.
Myös Ranskassa presidentinvaalit ovat myllertäneet puoluekenttää. Emmanuel Macron valittiin vuoden 2017 vaaleissa presidentiksi vanhojen puolueiden ulkopuolelta. Vajaa puoli vuotta vaalien jälkeen julkaistun kyselyn mukaan vasemmistolaisen Jean-Luc Mélenchonin La France Insoumise (FI, ”Taipumaton Ranska”) on maan toiseksi suosituin puolue. FI on kuitenkin ilman puoluejärjestön perinteisiä rakenteita toimiva johtajaansa henkilöitynyt ”kansanliike”. Mélenchon hylkäsi aikaisemmin takanaan seisseet vasemmistopuolueet, julisti olevansa puoluepolitiikan yläpuolella ja edustavansa ”tavallisia kansalaisia”.
Puolueiden toimintakenttää evakuoidaan
Niinistön ja Mélenchonin ”kansanliikkeissä” ja Trumpin nousussa maansa johtoon kiteytyy monta sellaista puolueita kaikissa vanhoissa demokratioissa ravistelevaa ilmiötä, joista politiikan tutkija Peter Mair (1951–2011) on kirjoittanut ”puolueiden toimintakentän evakuoimisena”. Äänestäjät eivät sitoudu puolueisiin, joiden jäsenmäärät laskevat ja joihin edes poliitikot eivät enää tahdo tulla liitetyiksi. Menestyvimmät uudet puolueet ovat populistisia liikkeitä, jotka ilkkuvat perinteiselle politiikalle ja luottavat enemmän karismaattiseen johtajuuteen kuin demokratiaan.
Puolueet ovat Mairin näkökulmasta epäonnistuneet kohtaamaan niitä kohdanneen kriisin, minkä seurauksena yhtä lailla kansalaiset kuin poliitikotkin ovat jättämässä perinteisen poliittisen osallistumisen katastrofialueeksi muuttuneen osan: puoluedemokratian.
Puolueet ovat epäonnistuneet kohtaamaan niitä kohdanneen kriisin
Kansanvallan tulevaisuuden kannalta puolueiden ahdinkoon on syytä suhtautua vakavasti. Puolueet ovat elimellisen tärkeitä joukkojen poliittiseen osallistumiseen perustuvalle edustukselliselle demokratialle. Ilman puolueiden poliittisia linjauksia ja näitä linjauksia edustuselimissä edistäviä puolueryhmiä kävisivät politiikan läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus – edustuksellisen demokratian kulmakivet – liki mahdottomiksi. Vaalijärjestelmä vaikuttaa puolueiden toimintaan. Vastaavasti myös puolueiden sisäinen demokratia vaikuttaa poliitikkojen käytökseen. Puolueiden sisäistä demokratiaa onkin tutkittava yhtä analyyttisesti kuin vaalijärjestelmiä, jotta puoluepolitiikkaa voitaisiin todella ymmärtää. (Rahat ja Hazan 2001, 297.)
Demokratia alkoi 1990-luvun loppua kohti tultaessa kiinnostaa sekä tutkimusta että politiikkaa. Politiikan puolella alettiin pohtia mahdollisuuksia ”demokratian laajentamiseen” esimerkiksi Suomessa käyttöön otetun kansalaisaloitteen muodossa. Samaan aikaan edustuksellisen demokratian on havaittu kärsivän äänestäjäkadosta, puolueiden jäsenten vähentymisestä ja puoluekiinnittymisen heikkenemisestä.
Mistä johtuu, että samaan aikaan on käynnissä kaksi täysin vastakkaista tendenssiä – demokratiaa edistävä ja sitä nakertava?
On käynnissä laajamittainen yritys määritellä demokratia sellaiseksi, että se ei riipu kansan suvereniteetista
Mair esittää, että on kaksi mahdollista selitystä: Yksi mahdollinen selitys on se, että pyrimme tekemään demokratiasta jälleen merkityksellistä aikana, jolloin sen merkityksellisyys on uhattuna. Toisaalta demokratiasta käyty keskustelu tuntuu tukevan esityksiä, jotka puoltavat ihmisten joukko-osallistumisen vähenemistä politiikassa. Toinen selitys onkin, että virinneen demokratiakiinnostuksen tarkoituksena ei ole elvyttää demokratiaa sinällään, vaan määritellä demokratia uudelleen siten, että se on helpompi sovittaa hävinneen kiinnostuksen ja osallistumisen kontekstiin. Uudet demokratian muodot ohittavat perinteiset puolueisiin nojaavat instituutiot. On siis käynnissä laajamittainen yritys määritellä demokratia sellaiseksi, että se ei riipu kansan suvereniteetista – äärimmillään niin, että kuvitellaan demokratia (demos kratos, kansan valta) ilman kansalaisia, demosta, keskiössään. (Mair 2013, 8–9.)
Mutta mistä demokratian kriisi johtuu? Mair osoittaa sormellaan puolueita, joiden epäonnistumiset ovat tehneet äänestäjien osallistumiseen perustuvasta demokratiasta mahdotonta siinä muodossa kuin olemme sen tunteneet. Koska tämä demokratia edellyttää puolueita, tarkoittaa päätöksenteon siirtyminen puolueiden ulkopuolelle myös päätöksenteon valumista kansalaisten ulottumattomiin. Kuten edellä kuvattiin, puolueiden epäonnistuminen ilmenee sekä kansalaisten välinpitämättömyytenä puolueita kohtaan että poliitikkojen haluna toimia puolueiden ulkopuolella. Puoluekenttää evakuoidaan kiireellä. (Mair 2013, 13, 16.)
Demokratia puolueissa
Puoluetutkimuksessa suosittu valtasiirtymähypoteesi esittää nykypuolueiden menettäneen otetta jäsenistään, kun ne toimivat kansainvälistyneillä mediakentillä operoivina vaalikoneistoina. Aikaisemmin vaikutusvaltaiset puolueaktiivit ovat saaneet siirtyä syrjään päätöksenteossa vallan siirryttyä julkiselle toimintatasolle. Käytännössä tämä on näkynyt parlamentti- ja ministeriryhmien sekä puoluejohtajien vallan kasvamisena samalla kun puoluehallitusten ja -valtuustojen valta on kutistunut. (Koskimaa 2017, 112.)
Suomessa yhteiskunnan muutos tukee valtasiirtymähypoteesia. Puolueet kykenevät kuitenkin luontaisesti vastustamaan koviakin ulkoisia paineita. Puolueissa, missä parlamenttiryhmillä on historiallisesti ollut keskeinen rooli (kokoomuksen kaltaiset kaaderipuolueet), muutos on ollut luonteva, toisin kuin jäsenistöään korostaneissa puolueissa (SDP:n kaltaiset joukkopuolueet). Eliittivaltaan siirtymisen pitäisi olla epäluontevaa myös aktivistipuolueille (kuten vihreät). Voimavarat puolueissa painottuvat yhä enemmän julkiselle toimintatasolle, puoluetoimistot ovat pienentyneet ja niukat voimavarat kohdennetaan perinteisen järjestötoiminnan sijaan viestintään ja vaaleihin. (Koskimaa 2017, 112–113, 135.)
Vesa Koskimaa on tutkinut valtasiirtymää puoluetuen, lehdistötuen ja eduskuntaryhmien kansliatuen kautta. Jäsenmaksu oli aikaisemmin puolueille keskeinen rahoituskanava, mutta puoluetuki on tehnyt puolueista taloudellisesti itsenäisiä jäsenistöönsä nähden. Puoluetuki on sidottu kannatukseen vaaleissa, mikä korostaa julkisen toimintatason roolia puolueessa. Puoluetuki on ollut selvästi yli kolme neljäsosaa puolueiden kokonaistulosta 80-luvulta lähtien. Nykyään jäsenmaksut muodostavat vain alle kaksi prosenttia puolueiden tuloista. Myös puolueiden henkilöstö painottuu vaalityöhön ja julkiselle tasolle, mikä siirtää voimavaroja pois jäsentasolta. Puoluetoimistot ovat pienentyneet ja ryhmäkansliat kasvaneet selvästi. Puoluetoimistoille jääneet resurssitkin ohjataan jäsenten tukemisen sijaan vaalityöhön, ja tämä muuntaa toimistot ”puolue-eliittien markkinointiviestintään erikoistuneiksi agentuureiksi”. (Koskimaa 2017, 115, 118–119, 120, 123–124.)
Suomessa yhteiskunnan muutos tukee valtasiirtymähypoteesia
Myös politiikan medioituminen on heikentänyt puolueiden jäsenistöä antamalla poliitikoille suoran väylän puhua äänestäjille ilman, että jäsenistön tarvitsisi kerätä kannatusta jalkatyöllä. Puolueiden viestintä on henkilöitynyttä ja politiikkaa tehdään reaaliaikaisesti mediassa. (Koskimaa 2017, 116.) Puolueiden johtajat ja valtioneuvostojen ministerit ovat perinteisistä kaaderipuolueista perinteisiin joukkopuolueisiin nykyään yhä useammin kansanedustajia (lähes kaikki). Koskimaa näkee tämän sotivan joukkopuolueen ihannetta vastaan (Koskimaa 2017, 127). Aktivistipuolue vihreissä on onnistuttu pitämään kiinni siitä, että johdossa on myös ei-kansanedustajia.
Puolueet ovat jatkuvasti kehittyneet järjestöinä ja poliittisina toimijoina. Tärkeä vaikuttava tekijä puolueiden muutoksessa on niiden toimintaympäristö. Suomessa yhteiskunta on nopeasti muuttunut maatalousvaltaisesta Neuvostoliittoon nojanneesta maasta korkeasti kouluttautuneeksi ja palveluvaltaiseksi korkean teknologian vientiä painottavaksi osaksi Euroopan unionia. Samalla poliittinen ympäristö on muuttunut presidentin valta-asemaa painottaneesta järjestelmästä kohti puolueiden dominoimaa parlamentarismia. Nopeasti toteutuneet ja perustavat muutokset suomalaisten puolueiden toimintaympäristössä ovat mahdollisesti muuttaneetkin puolueet ammattimaisemmin, ”parlamentaarisemmin” ja johtajakeskeisemmin toimiviksi. (Koskimaa 2016, 21.)
Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomi kuuluu silti maihin, missä puolueet ovat lisänneet jäsenten osallistumismahdollisuuksia päätöksenteossa (Rahat & Hazan 2001, 316). Yksi esimerkki puolueiden demokratisoitumisesta on puheenjohtajan valinta jäsenäänestyksellä. Viime vuosina jäsenäänestyksiä ovat hyödyntäneet ainakin keskusta, vihreät ja vasemmistoliitto.
Kuinka paljon jäsenäänestykset lopulta kertovat demokratisoitumisesta? Koskimaa esittää, että puoluejohtajavalintojen alistaminen jäsenäänestyksille on myös keino vahvistaa johtajan asemaa puolueessa. (Koskimaa 2017, 138.)
Laajemmin yhteiskunnassa demokratian kehittämistä rummuttavan puheen takana sekä kansalaiset että poliitikot ovat kuitenkin jättäytymässä pois päätöksenteon perinteisiltä kentiltä. Kansalaiset vetäytyvät omien kiinnostustensa pariin ja antavat vallan poliitikoille, jotka piiloutuvat vallan virallisten kulissien taakse. Samaa voidaan nähdä puolueissa, joissa valta on siirtynyt enenevässä määrin puoluejäseniä edustavilta elimiltä julkiselle toimintatasolle. Ovatko jäsenäänestykset lopulta puolueiden keino sopeutua tähän sinällään epädemokraattiseen kehitykseen?
Puolueiden sisäisen demokratian tulevaisuus
Puolueiden keskusorganisaatiot vahvistuivat 1980-luvulle asti, mutta sittemmin valta on siirtynyt järjestöiltä julkiselle, vaaleilla valittujen poliitikkojen toimintatasolle. Perinteinen järjestöperustainen aktivismi suomalaisissa puolueissa on käynyt hankalaksi, mikä noudattaa yleiseurooppalaista kehityskulkua. Median murros ja entistä nopeatempoisempi politiikka tukevat eliitin voimistumista puolueissa. (Koskimaa 2017, 136–137.)
Jäsenpuolueiden kuolema saattaa kuitenkin olla liioiteltu arvio. Puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta samalla äänestäjien määrä on lisääntynyt. Puolueiden on lopulta edelleen syytä pitää kiinni jäsenistään, jotka ovat uskollisia äänestäjiä ja jotka edelleen houkuttelevat uusia äänestäjiä puolueelle. (Teorell 1999, 376.) Uudistusten ja vallan uusjaon ohella puolueet myös heijastavat toiminnassaan jatkuvuutta, eivätkä täysin mukaudu toimintaympäristön muutoksiin. Muutokset riippuvat paljon siitä, onko puolueen tausta poliitikkoja korostavassa kaaderipuoluemallissa vai jäsenistölle painoarvoa antaneessa järjestöpuoluemallissa – tai uudenaikaisimmissa järjestäytymisen tavoissa, kuten aktivistipuolueissa. (Koskimaa 2017, 136–137.)
Yleinen näkemys puoltaa puolueiden sisäistä demokratiaa ja sen laajaa soveltamista. Puolueet yleisesti ottaen ainakin yrittävät esiintyä sisäisesti demokraattisina. Länsimaat ovat demokratisoituneet ja tämä on nostanut demokratian korkealle alustalle päätöksenteon ainoana legitiiminä muotona kaikissa yhteisöissä, mukaan lukien puolueissa (Koskimaa 2016, 25: Duverger 1967 [1951]).
Koska sisäisen demokratian laajentaminen kasvattaa päätöksentekijöiden joukkoa (demos), tulee päätöksentekoprosessista myös hyväksytympi. Aikana, jolloin kansalaiset ovat tietoisempia, pätevämpiä ja valmiimpia osallistumaan politiikkaan, voi puolueiden sisäinen demokratia tarjota kaivatun lisän puolueisiin nojaavaan demokratiaan. (Koskimaa 2016, 25.)
Yleinen näkemys puoltaa puolueiden sisäistä demokratiaa ja sen laajaa soveltamista
Puolueiden sisäistä demokratiaa jo 1990-luvulta alkaen tutkinut ruotsalainen Jan Teorell on argumentoinut, että puolueiden jäseniä tulee motivoida jäsenyyteen antamalla näille päätösvaltaa puolueiden sisäisissä asioissa, kuten puolueen taloutta ja järjestäytymistä koskevissa kysymyksissä. Jos puolueiden linjauksia koskeva päätöksenteko avattaisiin jäsenten lisäksi myös puolueen kannattajille, saataisiin mahdollisesti vältettyä puolueiden sisäiseen demokratiaan liittyvää ”äärimielipiteiden” korostamista. (Teorell 1999, 378.)
Debatti puolueiden sisäisestä päätöksenteosta ja sen demokraattisuudesta on ollut käynnissä pitkään eikä luultavasti tule hiipumaan lähitulevaisuudessa. Johtajavalintojen alistaminen jäsenäänestyksille sekä Suomessa että muualla maailmalla (kuten Jeremy Corbynin valinta Labour-puolueen johtoon Isossa-Britanniassa) saattaa valtavirtaistua puolueissa.
Suomessa keskusteluun saattaa nousta yhdistyslain muuttaminen siten, että puolueissa käytyjen jäsenäänestysten tuloksista tehtäisiin sitovia. Parhaimmillaan johtajavalintojen demokratisoiminen lähentäisi kansalaisia ja poliittista johtoa. Poliitikoille motiivina toimii äänestyksen tarjoama puheenjohtajan ”huomattavasti leveämpi selkänoja” verrattuna sisäpiireissä tapahtuvien johtajavalintojen antamalle mandaatille. (Koskimaa 2017, 138.)
Mairia mukaillen: oleellista on selvittää, onko kehityksessä kyse mukautumisesta joukko-osallistumisen jälkeiseen demokratiaan vai demokratian korjausliike.
Lähteet
Mair, Peter (2013) Ruling the Void. The Hollowing of Western Democracy. Lontoo: Verso.
Koskimaa, Vesa (2016) Towards Leadership Democracy – The changing balance of power in three Finnish political parties 1983–2012. Väitöskirja. Tampere: Tampere University Press.
Koskimaa, Vesa (2017) ”Onko valta siirtynyt puolueissa kenttäväeltä eliiteille?”. Teoksessa Niemi, Mari K., Raunio, Tapio & Ruostetsaari, Ilkka (2017) Poliittinen valta Suomessa. Tampere: Vastapaino, 111–138.
Teorell, Jan (1999) ”A Deliberative Defence of Intra-Party Democracy”, Party Politics, Vol 5. No.3, 363–382.
Hazan, Reuven Y. & Rahat, Gideon (2001) ”Candidate selection methods. An Analytical Framework”. Party Politics, Vol 7. No.3, 297–322.
Duverger, Maurice (1964 [1951]) Political Parties. Their Organization and Activity in the Modern State. Lontoo: Cambridge University Press.
Debatti: Onko päätöksenteon oltava suoraa vai edustuksellista?
Nykyisin on tapana jakaa demokratia kahteen eri muotoon: edustukselliseen ja suoraan demokratiaan. Ison-Britannian EU-eroon johtanut kansanäänestys on kirvoittanut monet argumentoimaan erityisesti suoran demokratian oletettuja vaaroja vastaan.
Erityisen vaarallisina kommenteissa on pidetty sitovia kansanäänestyksiä niiden tulosten ennakoimattomuuden vuoksi. Myös vaaleja on kritisoitu arvaamattomiksi, koska katsotaan että populistit pystyvät helposti höynäyttämään äänestäjiä. Perinteisesti vasemmisto puolestaan on pitänyt parlamentaarista edustuksellista demokratiaa vähintäänkin puutteellisena demokratian muotona, jos demokratiana ollenkaan.
Peruste kutsui valtiotieteen tohtorin ja entisen kansanedustajan Jukka Tarkan debatoimaan aiheesta opiskelija-aktivistin ja kaupunginvaltuutetun Milka Hanhelan kanssa.
Jukka Tarkka: Politiikka on asioita eikä mielipiteitä
Suomen poliittinen päätöksenteko perustuu asioiden käsittelyyn edustuksellisen demokratian menetelmin. Voimistuva ajatussuunta vaatii kuitenkin mielipiteisiin perustuvaa suoraa demokratiaa. Se on vaarallinen tie.
Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on kysymys asioista. Niistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta niitä ei voi hallita mielipiteillä. Asioiden muuttamiseen tarvitaan niiden tuntemista. Asioita pitää osata arvioida, pitää tietää miten niitä muutetaan ja osattava ennakoida, mitä niiden muuttamisesta seuraa.
Mielipidettä ei tarvitse perustella. Sen voi muuttaa koska tahansa – eikä mielipiteen muutostakaan tarvitse perustella. Mielipidetutkimusten tuloksista tulkitun kansalaismielipiteen enemmistö voi kääntyä päälaelleen vaikka viikoittain. Poliittisten päätösten aikajänne on yleensä vuosikausia, usein vuosikymmeniä, ja joskus sukupolvia. Millä hetkellä suoritetun kansanäänestyksen enemmistö pitäisi ottaa pitkävaikutteisten päätösten perustaksi?
Päätöksenteossa tarvitaan jokapäiväisen faktatiedon ja poliittisen tajun lisäksi myös yhteiskunnan syvärakenteen, kansainvälisen yleistilanteen ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla poliittisen profetian leiskahduksia vuosisadan takaa tai vuosikymmeniä sitten ihmismieliin iskostettuja järjestöpäätöksiä.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa kantava henkinen pääoma ei kartu oman porukan tupailloissa
Yhteiskunnallista päätöksentekoa kantava henkinen pääoma ei kartu oman porukan tupailloissa eikä mellastamalla sosiaalisessa mediassa. Siihen tarvitaan asioiden oppimista kokemalla niitä tosielämässä ja lukemalla niistä. Siitä voi parhaimmillaan kehittyä tapa arvioida asioita asiaperustein ja kyky tarjota ihmisille aineistoa heidän mielipidemuodostukseensa.
Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, pystyykö se riittävän tehokkaasti rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta päätöksentekoon. Opiskelusta ja yhteiskunnallisesta kokemuksesta kertyneeseen tietoon tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.
Suoran demokratian ihannointi huipentuu kansanäänestysmenettelyn ylistykseen. Sen mukaan jokainen mielipide on yhtä arvokas. Kaikki ovat oikeassa. Kansanäänestyksessä ilmaistuja mielipiteitä ei punnita. Ne lasketaan. Kaikki käy. Millään ei ole mitään väliä. Kansanäänestyksen perusajatus on itsensä tukehduttava umpikehä. Sen mukaan jokainen äänioikeutettu ihminen tietää kaikki asiat paremmin kuin kaikki muut ihmiset.
Kansanäänestyksen vaatiminen sisältää sen väitteen, että kansanedustajat ovat surkimuksia, joille ei voi uskoa isoja päätöksiä. Kansa on siis äänestänyt eduskuntavaalissa tyhmästi. Mistä äänestäjille voi sitten äkkiä leimahtaa sellainen ymmärrys, että kansanäänestyksessä he osaavatkin päättää viisaasti, toisin kuin eduskuntavaaleissa?
Länsimaisen demokratian ideana ei ole se, että kansa päättää asiat, vaan se, että kansa valitsee ne, jotka päättävät, ja että päättäjien vaihtaminen on helppoa ja väkivallatonta. Päätösten valmistelua ja vaihtoehtojen selvittelyä varten kansanedustajilla on käytettävissään hallituksen, virkakoneiston, tiedeyhteisön, laatumedian ja kansalaiskeskustelun kehittämä tiedon massa niistä asioista, joista he päättävät.
Ei voi olla demokraattisempaa päätöstä kuin sellainen, jonka suhteellisella vaalitavalla valitun eduskunnan jäsenet tekevät kansanäänestyksellä valitun presidentin ja eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen esityksen perusteella.
Milka Hanhela: Suoralla demokratialla yhdenvertaisempaan päätöksentekoon
On outo ajatus, että suora demokratia ”huipentuisi” kansanäänestyksiin – tai yhtään mihinkään. Suoran demokratian perusperiaate on se, että kullakin ihmisellä on oikeus olla päättämässä itseään ja omaa yhteisöään koskevista asioista, ja sen käytännöt ovat yhtä moninaiset kuin periaate on tulkinnanvarainen. Esittelen muutamia.
Edustuksellisen demokratian kanssa parhaiten linjassa ovat Tarkan mainitsemat kansanäänestykset sekä kansalaisaloitteet ja -foorumit. Tietotekniikan mahdollisuudet ovat tässä vielä osin hyödyntämättä.
Toiseksi suoran demokratian piiristä löytyy erilaisia irtiottoja nykyjärjestelmästä. Tarkoituksena voi olla rakentaa rinnakkaisvaltaa eli erilaisia omavaraisia tai omaehtoisia sosiaalisia tukiverkostoja, tuotantotapoja yms. Tällaisissa kokeiluissa on kehitelty suoran demokratian käytäntöjä erityisesti pienyhteisöjä ja järjestöjä varten. Kolmanneksi on kaikenkirjava joukko suoran demokratian malleja, jotka ovat vaihtoehtoisia nykyiselle poliittiselle järjestelmälle. Tutuimpia ovat varmasti Sveitsin kantoneiden kansankokoukset ja ateenalainen demokratia. Eräänlaiseen suoraan demokratiaan pääsisimme, mikäli kansanedustajia sitoisi äänestäjien tahto, imperatiivinen mandaatti. Tällöin äänestäjillä olisi oikeus kutsua takaisin sellainen edustaja, joka ei enää nauti heidän luottamustaan. Vallankumouksellisempi vaihtoehto taas olisi (anarko)syndikalistinen malli, jossa valtaa pitäisivät demokraattisesti organisoidut ammattiliitot.
Suoran demokratian piiristä löytyy erilaisia irtiottoja nykyjärjestelmästä
On selvää, että yllä mainitut suoran demokratian muodot eivät ole yhteismitallisia, eivätkä ne kaikki rinnastu kansanäänestyksiin.
Jukka Tarkan tekstissä edustuksellisen ja suoran demokratian välisistä eroista merkittävimmäksi nousee päätöksenteon asiantuntemus. Olen Tarkan kanssa täysin eri mieltä siitä, että tämä olisi edustuksellisen demokratian erityisvahvuus. Perustelemattomia mielipiteitä ja asiantuntijalausuntojen vastaisia päätöksiä löytyy tästäkin järjestelmästä. Ongelma on siinä, että edustajien, toisin kuin kansalaisten, on otettava kantaa myös kysymyksiin, joihin heillä ei ole kosketuspintaa. Päätöksiä tekemään ei valita tilanteen mukaan sitä henkilöä, jolla on tietoa tai kokemusta aiheesta, vaan kerran edustajaksi valittu ihminen osallistuu jokaisen päätöksen nuijimiseen. Pahimmassa tapauksessa edustuksellinen demokratia ei siis suinkaan nojaa asiantuntemukseen, vaan on sen esiintuomiselle rakenteellinen este.
Edustuksellisen järjestelmän suurin ongelma on kuitenkin se, että se legitimoi yksien vallan toisten yli. Meidän demokraattisessa järjestelmässämme miehet äänestävät naisten lisääntymisoikeuksista, kaupunkilaiset maaseudun palveluverkosta, terveet ihmiset vammaisten saamasta avusta, hyvätuloiset köyhien kohtelusta, heterot homoparien avioliitoista ja niin edelleen. Päättäjäksi nouseminen on mahdollista vain harvalle, ja mahdollisuuksiin vaikuttavat mm. sukupuoli, fyysinen toimintakyky, etninen tausta sekä koulutus- ja tulotaso.
Edustuksellinen demokratia ei näe mitään rakenteellista ongelmaa siinä, että päätösten tekijät ja kohteet kuuluvat eri väestöryhmiin. Lainaan Tarkkaa: ”Ei voi olla demokraattisempaa päätöstä kuin sellainen, jonka suhteellisella vaalitavalla valitun eduskunnan jäsenet tekevät kansanäänestyksellä valitun presidentin ja eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen esityksen perusteella.” Ei vaikka kyse olisi siitä, että miesvaltainen parlamentti kieltäisi maansa naisilta abortit ja ehkäisyn.
Suoran demokratian piirissä kehitellään jatkuvasti tapoja vahvistaa valta-asemien ulkopuolelle jäävien ihmisten poliittisia oikeuksia. Rojavan alueen itsehallintokokeiluissa on esimerkiksi perustettu pelkästään naisista koostuva toimielin, eräänlainen ”toinen parlamentti”, jonka on hyväksyttävä kaikki päätökset, jotta ne voidaan panna täytäntöön. Näin ehkäistään miesten rakenteellista ylivaltaa.
Suoran demokratian vahvuus ja lupaus onkin sen ainainen pyrkimys tasa-arvoisempaan päätöksentekoon.
Jukka Tarkka: Parlamentarismissa päättäjällä on vastuu
Hanhelan mukaan ”[s]uoraan demokratiaan pääsisimme, mikäli kansanedustajia sitoisi äänestäjien tahto, imperatiivinen mandaatti.” Eduskunnan käsittelyyn tulee ehkä noin 600 asiaa vuodessa. Jotta äänestäjän tahto toteutuisi jokaisen asian kohdalla, äänestäjän täytyisi ilmaista harkittu ja asiantunteva mielipide kansanedustajalleen noin kaksi kertaa vuoden jokaisena arkipäivänä.
Äänestäjien oikeus kutsua edustaja takaisin rikkoisi äänestyssalaisuuden. Lisäksi järjestelmän täytyisi olla uskovinaan, että jonkun edustajan valtakirjan perumista vaativa on äänestänyt juuri tätä edustajaa. Vai onko tarkoitus, että vaalipiirin enemmistö voisi vaalin jälkeen mitätöidä väärin äänestäneiden vaaliliput?
On hyvin tärkeää päästä eroon kelvottomista kansanedustajista, mutta se voi tapahtua vain eduskuntavaaleissa.
Hanhelan mielestä on ongelmallista, että kansanedustajat ottavat kantaa kysymyksiin, joihin heillä ei ole kosketuspintaa, koska kuuluvat eri väestöryhmiin kuin ne, joita päätökset koskevat. Onko siis niin, että köyhyyden ongelman ratkaisuun saisivat osallistua vain köyhyyden kokeneet ihmiset, työllisyyspolitiikkaan vain työttömät ja lapsiperheiden sosiaaliturvaan vain lapsiperheissä elävät äänioikeutetut?
Jokainen päätös vaikuttaa paitsi sen kohteena oleviin, myös moneen muuhun ryhmään, ja kaikkiin veronmaksajiin. Varsinkin kansanäänestyksessä päätöksentekijöiksi joutuisi todella iso joukko ihmisiä, joilla ei ole kosketuspintaa päätettävään asiaan, mutta josta jokaisella on mielipide.
”Tarkan tekstissä edustuksellisen ja suoran demokratian välisistä eroista merkittävimmäksi nousee päätöksenteon asiantuntemus”, Hanhela kirjoittaa. Parlamentarismi sentään edes yrittää pohjustaa ratkaisujaan asiakeskeisellä harkinnalla ja järkiperäisellä pohdinnalla. Siinä päättäjällä on aina poliittinen vastuu. Suora demokratia perustuu mielipiteisiin, joita ei tarvitse perustella, ja joista edes sen esittäjä ei ole vastuussa.
Kansanäänestys toimii hyvin presidentinvaalissa, mutta on kelvoton muuhun yhteiskunnalliseen päätöksentekoon
Kansanäänestys toimii hyvin presidentinvaalissa, mutta on kelvoton muuhun yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Sen sijaan kansalaisaloite asemoi suoran demokratian oikein. Siinä eduskunta lopulta harkitsee, onko aloitteessa esitetty asia tarpeellinen, ja onko se toteutettavissa aloitteessa esitetyllä tavalla. Jos eduskunta toteaa, että aloite on tarpeellinen ja toteutettavissa, se siirtyy parlamentaarisen päätöksenteon piirin.
Tietysti parlamentaarisessakin päätöksenteossa on mukana jos jonkinlaisia mielipiteitä ja asiantuntijalausuntoja. Parlamentaarisessa päätöksenteossa sille esitetyt asiantuntijalausunnot ja mielipiteet arvioidaan ja punnitaan. Suorassa demokratiassa asiantuntijalausuntoja ei huomioida, ja mielipiteet vain lasketaan. Kansanäänestys maksimoi päätöksen tunnepitoisuuden ja sattumanvaraisuuden.
Hanhelan mainitseman Rojavan mallin yhteiskuntasopimus ei näytä poikkeavan klassisesta vallanjakoperiaatteesta. Ehkä sen muodikkuus perustuukin siihen, että siihen kuluva naisten hallitsema toinen parlamentti saisi vallan kaikkien muiden yli. Tämä feministinen idylli edellyttää, että naiset olisivat keskenään kaikesta yksimielisiä. Muutenhan jotkut naiset käyttäisivät valtaa joidenkin toisten naisten yli.
Mitä isommasta yhteisöstä on kysymys, sitä varmemmin kaikessa päätöksenteossa päättäjät käyttävät valtaa joidenkin yli. Siksi on niin tärkeää, että päättäjät valitaan demokraattisesti, ja ovat laadukasta väkeä.
Historian nykyjärjestelmälle tarjoamista vaihtoehdoista ateenalainen demokratia olikin hieno juttu, paitsi naisille ja orjille.
Suora demokratia sopii hyvin omavaraisten ja omaehtoisten sosiaalisten tukiverkostojen, tuotantotapojen ja niin edelleen kehittämiseen. Lainsäädäntöön se ei sovi.
Milka Hanhela: Päättäjien ”laatu” ei ratkaise vallan epätasapainon ongelmaa
Alkuun pari tarkennusta väärinymmärryksiin.
Imperatiivisen mandaatin osalta takaisinkutsun ajatus käsitettiin ilmeisen kirjaimellisesti. Nykyjärjestelmässä vaalisalaisuuden säilyttämiseksi edustajan takaisinkutsu olisi toteutettava siten, että merkittävän vaalilupauksen rikkomisesta tai vastaavasta laiminlyönnistä seuraisi edustajan vaihtuminen listalla seuraavaan. Käytännön merkitys olisi varmaankin vähäinen ilman muita suoran demokratian reformeja, mutta koulutuslupauksen kaltaisilta täyskusetuksilta ehkä vältyttäisiin.
Rojavan naisten parlamentin osalta Tarkan kuvitelma ”naisten vallankaappauksesta” taas lienee joko fantasiaa tai provokaatio. Kyseessä on elin, joka vertautuu meidän perustuslakivaliokuntaamme siinä mielessä, että sen tehtävä on varmistaa ylimpien periaatteiden toteutuminen päätöksenteossa. Rojavassa eri sukupuolten yhdenvertainen poliittinen osallisuus on vain nostettu yhdeksi korkeimmista päämääristä.
Edustuksellisen demokratian suurin ongelma on päätösten tekijöiden ja kohteiden kuuluminen eri väestöryhmiin
Sitten takaisin asiaan.
Esitin aiemmin, että edustuksellisen demokratian suurin ongelma on päätösten tekijöiden ja kohteiden kuuluminen eri väestöryhmiin – vallan paikkojen keskittyminen rahakkaalle eliitille. Tulkitsen, että Tarkka pitää tilannetta välttämättömänä pahana, koska ei juuri kommentoi asiaa, eikä osaa kuvitella muuta vaihtoehtoa kuin sen, että asetelma käännetään päälaelleen ja valtaa alkavat käyttää ne, jotka ovat kulloinkin päätösten kohteina.
Tämä on väärä dikotomia. Vaihtoehtoja löytyy paitsi suoran demokratian keinovalikoimasta, myös meidän järjestelmämme yritelmistä puuttua tilanteeseen. Meillä on perustuslaki, vaalirahoitusta ja kuulemismenettelyjä koskevia säädöksiä sekä muita mekanismeja, joilla pyritään paikkaamaan vallan epätasapainoa. Mitkään näistä työkaluista eivät kuitenkaan ole toistaiseksi haastaneet poliittisen vallan keskittymistä niille, joilla on varallisuutta ja etuoikeutettu asema. Se on rakenteellinen ongelma, jota ei korjata laastarein.
Vallankäyttöä ei myöskään lievennä se, että vallankäyttäjät ovat ”laadukasta väkeä” – mitä Tarkka sillä tarkoittaakin. Henkilökohtaisen taustan ja elinolosuhteiden valtaisa merkitys tiedon arvioinnissa on moneen kertaan osoitettu. Se, että päätöksenteko on ”asiakeskeistä” ja ”mielipiteet punnittuja” ei siis ole hyvän, tasapuolisen tai edes enemmistöä hyödyttävän päätöksenteon tae, mikäli eri taustaiset ihmiset eivät pääse osallistumaan päätöksiin yhdenvertaisesti. On lisäksi voimakkaasti protestoitava sitä ajatusta vastaan, että juuri tässä edustuksellisessa järjestelmässä ”laadukas väki” pääsisi säännönmukaisesti poliittiseen valtaan. Jos tähän uskoo, uskoo myös siihen, että rikkaat miehet ovat parempia päättäjiä kuin köyhät ja naiset.
Mitä isommasta yhteisöstä kyse, sitä varmemmin kaikessa päätöksenteossa yhdet käyttävät valtaa toisten yli. Tästä olemme Tarkan kanssa samaa mieltä. Ratkaisu ei kuitenkaan ole päättäjien ”laatu”. Ratkaisu on vallan hajauttaminen ja deliberatiivinen, keskusteleva sekä jatkuvasti yhdenvertaisempaan osallistumiseen pyrkivä demokratia.
Lyhyt suoran demokratian historia
Kuva: Mikael Heikkanen.
Yleiskokoukset ja erilaiset neuvostot tuntuvat olleen pikemminkin sääntö kuin poikkeus kuninkaiden rinnalla varhaisissa kaupunkivaltioissa, esimerkiksi muinaisessa Intiassa ja Sumerissa. Näistä järjestelmistä ei kuitenkaan tiedetä yhtä paljon kuin antiikin Kreikasta. Siksi demokratian historiankirjoitus alkaa sieltä.
Vuonna 510 eaa. ateenalaiset kumosivat Hippiaksen[1] diktatuurin, ja seuraavien kahden–kolmen vuoden aikana luotiin järjestelmä, jota alettiin kutsua demokratiaksi (δημοκρατία, kansan valta). Järjestelmän ytimessä oli yleiskokous ekklesia, joka äänesti laeista ja sopimuksista. Osallistumisoikeus yleiskokoukseen oli yli 20-vuotiailla vapailla miehillä.[2]
Yleiskokous ei päättänyt kaikista Ateenan asioista, vaan osa oli delegoitu hallinnolle ja tuomioistuimille. Näiden tehtävien hoitajia ei kuitenkaan valittu vaaleilla vaan heidät arvottiin. Edustuksellista demokratiaa Ateenassa edustivat ainoastaan sotilasasioista vastaavat maistraatit, joiden edustajat valittiin äänestämällä yleiskokouksissa.
Kreikan kaupunkivaltioiden välisessä valtataistelussa Ateenan päävastustaja oli Sparta. Sparta oli militaristinen luokkayhteiskunta, mutta se muistutti yhtä paljon tasavaltaa kuin diktatuuriakin. Syntyperältään spartalaisilla naisilla ei ollut äänioikeutta, mutta heillä oli oikeus kattavaan koulutukseen, omaisuuteen ja perintöön, mitä ei ollut muissa Antiikin Kreikan kaupungeissa.
Spartassa oli kaksi eri klaaneihin kuulunutta kuningasta, joiden oli tarkoitus valvoa toistensa vallankäyttöä. Yleiskokoukseen saivat osallistua kaupungin aikuiset ja vapaat miehet, ympäröivien kylien asukkailla ja orjilla ei ollut äänioikeutta. Lisäksi kuninkaita valvoi viiden hengen ephoroi, joka vastaa jossain määrin hallitusta. Yleiskokous valitsi ephoroin edustajat vuodeksi kerrallaan, eikä toimikautta saanut uusia. Yleiskokous myös äänesti laeista.
Rooman tasavalta
Tasavallan historia alkaa puolestaan antiikin Roomasta. Roomalaiset karkottivat viimeisen kuninkaansa vuonna 509 eaa., lähes samanaikaisesti ateenalaisten kanssa. Titus Liviuksen mahdollisesti myyttisen historiankirjoituksen mukaan roomalaiset lähettivät vuoden 450 eaa. aikoihin retkikunnan Kreikkaan tutustumaan eri kaupunkien hallintojärjestelmiin, ja Roomassa luotiin järjestelmä, joka oli Ateenan ja Spartan järjestelmien synteesi[3]. Ylintä valtaa käytti ylimmän aateliston senaatti, jossa asema oli elinikäinen. Yleiskokouksen vuosittain valitsemilla kansantribuuneilla oli kuitenkin veto-oikeus senaatin ja raatimiesten (magistratus) päätöksiin.
Latinan res publica tarkoittaa yhteisiä asioita. Tasavalta (res publica) tarkoittaa siis ”yhteisten asioiden hoitoa” tai politiikan tekemistä, ei sitä että kansa käyttäisi suoraan valtaa. Nykyään tasavaltaa ja demokratiaa käytetään yleensä synonyymeina, mutta alun perin ne tarkoittivat eri asiaa. Tasavalta on peräisin Spartasta ja Roomasta, demokratia puolestaan Ateenasta.
Asian voisi tiivistää siten, että tasavalta tarkoittaa edustuksellista demokratiaa ja demokratia sitä mitä nykyään kutsutaan suoraksi demokratiaksi.
Demokratia palaa takaisin keskiajalla
Myöhempi antiikki kului imperiumien ja niitä tuhoavien barbaarien merkeissä. Demokratioita ja tasavaltoja muisteltiin vain Tacituksen kaltaisten katkerien tasavaltalaisten kirjoituksissa.
Tasavallat tekivät paluun keskiajalla, ensimmäisenä vuonna 697 perustetussa Venetsiassa. Bysantin keisari antoi venetsialaisten yleiskokoukselle oikeuden valita ylintä valtaa käyttävä doge vuonna 742. Doget yrittivät tuloksetta muuttaa Venetsian perinnölliseksi monarkiaksi vuosisatojen ajan. Sen sijaan mahtavimmat aatelissuvut onnistuivat 1100-luvulla perustamaan yleiskokousta suppeamman ”viisaiden miesten neuvoston” (Consilium Sapientium), jonka jäsenyydestä tuli lopulta perinnöllinen etuoikeus. Muutkin Pohjois-Italian kaupunkivaltiot kehittyivät oligarkian eli harvainvallan suuntaan.
Porvaristolle ja kapitalismin kehitykselle tasavalta on parempi järjestelmä kuin rajoittamaton monarkia
Venetsia osoitti jo keskiajalla, että porvaristolle ja kapitalismin kehitykselle tasavalta on parempi järjestelmä kuin rajoittamaton monarkia. Mikäli Venetsia ei olisi ajautunut tuhoisiin sotiin 1500-luvulla, se olisi voinut olla yksi maailman johtavista merimahdeista 1600-luvulla.
Siinä missä Venetsian valtiojärjestelmä polveutui suoraan Rooman tasavallasta, myöhemmin keskiajalla syntyneet Islanti ja Novgorod perustuivat esihistoriallisiin heimotraditioihin. Monet ensimmäisistä islantilaisista pakenivat Norjasta Harald Kaunotukan luomaa keskusvaltaa, ja he halusivat luoda hajautetumman järjestelmän. Islannin ylintä päätösvaltaa käyttävä kansankokous allting (alþing) muodostettiin vuonna 930.
Islannin anarkistinen järjestelmä kaatui 1200-luvulla rikkaiden sukujen keskinäiseen väkivaltaan, jonka seurauksena vuonna 1262 islantilaiset olivat valmiita alistumaan Norjan kuninkaan valtaan.
Kommuunien liitot ritareita ja keisareita vastaan
Sveitsi oli osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, mutta 1300-luvun taitteesta eteenpäin Sveitsin kantonit ovat onnistuneet päättämään omista asioistaan. Kantonien vapauden mahdollistivat Alppien tarjoama turva ja keisarikunnan hajanaisuus. Kuten Pohjois-Italiassa, myös Sveitsissä kaupunkikantonit olivat kapean eliitin hallitsemia. Maalaiskantoneissa päätökset teki yleiskokous (nykyään landsgemeinde), jonka malli perustui samaan muinaisgermaaniseen tingiin kuin Islannin allting.
Nykyään landsgemeinde kokoontuu vuosittain enää kahdessa pienessä Sveitsin kantonissa, Appenzell Inner Rhodesissa ja Glarusissa, ja lisäksi joissain kunnissa. Näissä kantoneissa landsgemeinde vahvistaa lait ja budjetin. Appenzell Inner Rhodesissa on 15 000 asukasta, joista yleiskokouksiin osallistuu keskimäärin 4 000.
Yleiskokouksia käyttävät kantonit harasivat erityisesti naisten äänioikeutta vastaan, perustellen vastustustaan sillä, että se kaksinkertaistaisi yleiskokousten osanottajamäärän.
Appenzell Inner Rhodes ei ole viime aikoina ollut mikään edistyksellisyyden linnake. Alue taipui hyväksymään naisten äänioikeuden vain oikeuskanteen ansiosta vuonna 1991, viimeisenä alueena Euroopassa. Alueella myös vastustettiin minareettien rakentamista vuoden 2009 kansanäänestyksessä enemmän kuin millään muulla alueella.
Suora demokratia voi myös ylläpitää yhteisöä, joka on konservatiivinen ja suhtautuu nurkkakuntaisesti ympäröivään maailmaan
On selvää, että suora demokratia voi myös ylläpitää yhteisöä, jossa asukkaat ovat tyytyväisiä ja voimaantuneita, mutta joka on samanaikaisesti konservatiivinen ja suhtautuu nurkkakuntaisesti ympäröivään maailmaan. Kuitenkaan Ranskan vallankumousta edeltäneiden parinsadan vuoden aikana Sveitsin kantonit eivät edustaneet impivaaralaisuutta, vaan Euroopan kuninkaat ja keisarit pitivät niitä vaarallisena esimerkkinä.
Italian ja Sveitsin kaupungit olivat osa laajempaa keskiajan ”kommuuniliikettä”, joka syntyi talouden elpyessä ja kaupunkien kasvaessa 900- ja 1000-luvuilla. Käsityöläiset ja porvaristo laajensivat kaupunkien itsehallintoa, ja kaupungit alkoivat liittoutua keskenään kuninkaita ja keisareita vastaan. Vuonna 1356 Kaarle IV kielsi kaupunkien yhteenliittymät kultaisessa bullassa, josta muodostui keisarikunnan perustuslaki, mutta joidenkin kaupunkiliittojen valta vain kasvoi keskiajan loppua kohti. Kaksi vuotta kultaisen bullan jälkeen perustetusta Hansaliitosta tuli Itämeren mahtavin taloudellinen voima. Hansan itäisin toimipiste oli Novgorodissa, joka oli Suomen kannalta tärkein keskiajan demokratia.
Novgorod – demokratia Suomen naapurissa
Kiovan Venäjän alkaessa hajota 1100-luvulla, Novgorodin asukkaat eivät enää kutsuneet kaupunkiin uusia ruhtinaita, vaan ylimmän toimeenpanovallan haltijoiksi tulivat yleiskokouksen (vetšen) nimittämä arkkipiispa, jonka Moskovan patriarkaatti muodollisesti hyväksyi, ja posadnikit joita oli aluksi yksi ja myöhemmin kuusi. 1400-luvun alussa Novgorodista tuli mahtava valtakunta, joka keräsi veroja alueelta, joka ulottui nykyisten Viron ja Venäjän rajalla sijaitsevasta Peipsijärvestä ja Suomen Mikkelistä Ruijaan ja Siperian Ob-joelle asti. Alue oli harvaan asuttu, mutta pinta-alansa puolesta Novgorod kilpaili Euroopan suurimpien valtioiden, Kultaisen Ordan ja Liettuan kanssa.
1200-luvulla Novgorodin vaikutusvalta Suomessa ulottui huomattavasti vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan länsipuolelle, ja ehkä kolme neljäsosaa nykyisestä Suomesta oli Novgorodin veronkantoalueella.
Novgorodin hallintomallista on säilynyt vain sirpaleista tietoa, eivätkä tutkijat ole yksimielisiä sen tulkinnasta. Perinteisesti katsotaan Novgorodin päätöksentekomallin olleen kolmiportainen. Jokainen pääkatu muodosti oman kantansa päätettäviin asioihin ja lähetti näkemyksensä edustajiensa mukana kaupunginosakokouksiin. Tämän jälkeen kaupunginosakokoukset muodostivat näkemyksensä, ja lähettivät sen edustajiensa mukana koko kaupungin yleiseen kokoukseen. Malli oli monimutkaisempi kuin Ateenassa, Sveitsissä ja Islannissa, mutta se oli edelleen suoraa demokratiaa, sillä edustajat eivät saaneet tehdä päätöksiä kaduista ja kaupunginosista riippumatta.
Yleiskokoukset ovat ilmeisesti esihistoriallisten yhteisöjen hallinnossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus
Vetše pohjautuu slaavilaisten heimojen yhteiseen yleiskokousten perinteeseen, joiden germaaninen vastine oli ting. Myös Suomen käräjälaitos periytyy ilmeisesti ajalta ennen Ruotsin vallan aikaa. Yleiskokoukset ovat ilmeisesti esihistoriallisten yhteisöjen hallinnossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus – samanlaisia malleja löytyy myös Amerikoista, Afrikasta ja Aasiasta.
On epäselvää, kuinka laajalta alueelta edustajia saapui Novgorodin yleiskokoukseen. On epätodennäköistä, että sinne matkattiin Suomen alueelta. Suomalaisten perimätiedossa Novgorodin aika ei ole demokraattinen onnela. Kiteellä kerrotaan tarinaa pahasta pajarista, joka keräsi ahneesti veroja ja hyväksikäytti naisia, kunnes kansa kivitti hänet kuoliaaksi. Ilmeisesti Novgorod riisti siekailematta sen valtapiirin kaukaisempia alueita. Lisäksi monien tutkijoiden mielestä todellinen valta Novgorodissa oli rikkaiden bojareiden (pajareiden) käsissä, vaikka kansankokouksiin saivatkin osallistua kaikkien luokkien (miespuoliset) edustajat.[4]
Pihkova ja Vjatka (nykyinen Kirov) olivat muodollisesti Novgorodin vasalleja, mutta käytännössä itsenäisiä demokratioita joiden hallintomalli noudatteli Novgorodin mallia. Moskovan ruhtinaskunta valloitti Novgorodin vuonna 1478 ja Vjatkan vuonna 1489, mutta Pihkova onnistui säilyttämään itsenäisyytensä vuoteen 1510 saakka.
Imperatiivinen mandaatti ja välitön erotettavuus
Imperatiivinen mandaatti on vapaan mandaatin vastakohta. Se tarkoittaa, että edustajan pitää äänestää tarkasti häntä valittaessa määriteltyjen ohjeiden mukaan. Välitön erotettavuus tarkoittaa, että pettymyksen äänestäjilleen aiheuttaneen edustajan voi erottaa ennen hänen kautensa loppumista. Nämä liittyvät toisiinsa, koska imperatiivinen mandaatti ei ole mahdollinen ilman välitöntä erotettavuutta.
Imperatiiviset mandaatit olivat tavallisia Euroopan ensimmäisessä parlamentissa Espanjan cortesissa. Ranskan vallankumousvuonna 1789 kansalliskokouksessa käytiin keskustelua, jossa imperatiivisen mandaatin kannattajat perustelivat näkemyksiään Rousseaun teorialla demokratiasta kansansuvereniteettina (souveraineté populaire), mitä vastaan avoimen mandaatin kannattajat perustelivat kantansa kansallisella suvereniteetilla (souveraineté nationale).
Kirjassaan Yhteiskuntasopimuksesta Rousseau ei kirjoita imperatiivisesta mandaatista, vaan hän esittelee Ateenan ja Rooman malleja. Kansansuvereniteetti on toimintamalli, jossa kaikille kansalaisille kuuluu yhtäläinen siivu vallasta, jonka he sitten antavat yleiskokouksessa arvotuille (tai maanpuolustuksen tapauksessa äänestetyille) edustajille. Kansallisen suvereniteetin toimintamallissa edustajat eivät edusta yksittäisiä äänestäjiä, vaan he ajavat kansakunnan ”yhteistä etua”.
Ranskan kansalliskokous päätyi kansallisen suvereniteetin ja avoimen mandaatin kannalle, ja imperatiivinen mandaatti kiellettiin.[5] Juridisesti vahvistettu avoin mandaatti syntyi siis samanaikaisesti ensimmäisen uudenaikaisen kansallisvaltion kanssa, ja nämä kaksi liittyvät kiinteästi toisiinsa.
Juridisesti vahvistettu avoin mandaatti syntyi siis samanaikaisesti ensimmäisen uudenaikaisen kansallisvaltion kanssa, ja nämä kaksi liittyvät kiinteästi toisiinsa
Radikaalit tasavaltalaiset, joiden ajattelusta sosialistinen liike nousi 1800-luvulla, kuitenkin ottivat imperatiivisen mandaatin ja kansansuvereniteetin osaksi ohjelmaansa.
1800-luvun alkupuolella monarkian vastustaminen ja demokratian kannattaminen olivat erottamaton osa sosialistista liikettä, ja Rousseaun tapaan Ateenaa, Roomaa ja keskiajan kaupunkivaltioita pidettiin sosialistisen päätöksenteon malleina. Myöhemmin Kropotkin lisäsi esikuvien listaan Novgorodin ja Pihkovan. Proudhon vaati imperatiivista mandaattia ja välitöntä erotettavuutta vuoden 1848 vallankumouksen aikana, ja Pariisin kommuuni asetti sen vuonna 1871. Kommuunin neuvoston ehdokkaiden piti kertoa toiminnastaan vaalipiireissään, ja valitsijat saivat erottaa heidät niin halutessaan. Koska kommuuni kesti vain kaksi kuukautta, erottamista tuskin kokeiltiin käytännössä.
Pariisin kommuunin loppuvaiheessa blanquistit puhdistivat kommuunin johdosta sekä marxilaiset että proudhonilaiset anarkistit. Marxille Pariisin kommuunin demokratia oli sama asia kuin proletariaatin diktatuuri. Myöhemmin bolševikit omaksuivat Trotskilta täysin päinvastaisen, blanquistien tulkinnan, jonka mukaan kommuunin epäonnistuminen johtui liian demokraattisesta hallinnosta.
Suhtautuminen suoraan demokratiaan ei siis ole jakolinja marxilaisten ja anarkistien välissä, vaan jakolinjan toisella puolella ovat Marx ja anarkistit, ja toisella puolella leninistit ja blanquistit.[6]
Suomessa työväenliike piti kansanedustajiaan ammattiliittojen edustajina. Tämän vuoksi porvaripuolueet Ranskan tapaan kielsivät imperatiivisen mandaatin perustuslaissa. Nykyään tämä pykälä on perustuslain 29 §.
Kansanäänestykset
Vaikka yleiskokoukset ja imperatiivinen mandaatti jäivät paitsioon Ranskan vallankumouksessa, oli tuolloin kiinnostusta luoda jonkinlainen laimennettu suoran demokratian muoto. Tähän tarpeeseen syntyivät kansanäänestykset. Kansanäänestykset ja yleiskokoukset ovat täysin eri asia: Yleiskokouksessa on mahdollisuus kuunnella toisten näkemyksiä, argumentoida oman näkemyksen puolesta ja luoda kompromisseja. Kansanäänestyksissä näitä mahdollisuuksia ei ole, vaan valinta on typistetty valinnaksi puolesta tai vastaan.
Ranskan vallankumoushallinto järjesti kansanäänestyksiä, kun se liitti valloitettuja alueita Ranskaan tai asetti niille uusia perustuslakeja. Maailman ensimmäinen valtiollinen kansanäänestys järjestettiin Ranskan perustuslaista vuonna 1793, mutta laki ei koskaan tullut voimaan. Ranskasta idea kansanäänestyksistä levisi Amerikkoihin, josta vallankumoukset ajoivat ulos eurooppalaiset emämaat, ja sieltä Afrikan Liberiaan. Ensimmäinen maa, jossa kansanäänestyksistä tehtiin lainsäädännössä pysyvä mahdollisuus, oli ilmeisesti Sveitsi vuonna 1874. Kansalaisaloite lisättiin Sveitsin perustuslakiin 1891. Nämä muutokset tehtiin samaan aikaan kun Sveitsi muuttui itsenäisten kantonien yhteenliittymästä liittovaltioksi, ja kantonit alkoivat luopua yleiskokouksista.
Sveitsin kansanäänestykset eivät siis edustaneet vallankumouksellista suoran demokratian innovaatiota, vaan kompromissia, johon päädyttiin, kun suoraa demokratiaa alettiin kaventaa.[7]
Suomessa sosiaalidemokraattisen puolueen Forssan ohjelmaan kuului ”välitön lainsäädäntö-oikeus kansalle lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta”. Tämä konkretisoitui Kansanvaltuuskunnan vuoden 1918 valtiosääntöehdotuksessa, jossa oli kirjaus ”Kansan alote ja kansan päätös”. Ehdotus toteutettiin yhtenä viimeisistä punaisen Suomen vaatimuksista vuonna 2012 kansalaisaloitteesta säädetyllä lailla. Kansalaisaloite on kuitenkin vain vesitetty versio kansanvaltuuskunnan ”kansan alotteesta”. ”Kansan alote” edellytti vain 10 000 allekirjoitusta, eduskunnan oli pakko käsitellä se, ja sen juridisesti käypä muotoilu oli eduskunnan vastuulla. Lisäksi mikäli eduskunta hylkäisi kansanaloitteen, mutta sitä tukisi kolmannes kansanedustajista, olisi siitä järjestettävä sitova kansanäänestys.
Suora demokratia nykyään
1900-luvun suoran demokratian innovaatio olivat työläisneuvostot, jotka ilmestyivät ensimmäistä kertaa Venäjän vuoden 1905 vallankumouksessa. Työläisneuvostot saattoivat olla tehdas-, tai aluekohtaisia yleiskokouksia, jotka lähettivät delegaatteja kaupunkien ja kaupunkienvälisiin neuvostoihin. Keskeistä neuvostoissa oli että ne ajoivat työväenluokan etua. Työläisneuvostoja luotiin myös Venäjän 1917 alkaneessa vallankumouksessa, sekä Italian ja Saksan kapinaliikkeissä hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Keski-Euroopassa työläisneuvostot nujerrettiin ja Venäjällä ne alistettiin kommunistipuolueen päätösvaltaan.
Suurin osa 1900- ja 2000-luvun kapinaliikkeistä on perustanut neuvostoja, tavalla tai toisella. Aina nämä eivät ole olleet työläisneuvostoja – esimerkiksi Unkarin neuvostoihin 1956 osallistui laaja kirjo kansaa sekä vasemmalta että oikealta. Gwangjun kapinassa Etelä-Koreassa vuonna 1980 päätöksiä teki koko kaupungin yhteinen yleiskokous, johon osallistuttiin riippumatta luokka-asemasta. Espanjan indignados ja kansainvälinen Occupy-liike tekivät myös päätöksiä yleiskokouksilla. Kaikissa arabikevään maissa syntyi neuvostoja, mutta nämä eivät olleet työläisneuvostoja vaan mukaan niihin kutsuttiin paikallisia ”arvohenkilöitä” ja elinkeinoelämän vaikuttajia. Tämä on varmaankin yksi syy, miksi islamistit pääsivät soluttautumaan Syyrian neuvostoihin, ja kapinan oikeutettu demokratiavaatimus on monin paikoin vaihtunut vaatimukseen uskonnollisesta diktatuurista. Syyrian tapahtumat osoittavat, että ”itsehallinnollisuudella” pystyy ajamaan monenlaisia, keskenään ristiriitaisia asioita.
Viime vuosina oikeistopopulistit ovat ottaneet suoran demokratian keppihevosekseen
Viime vuosina oikeistopopulistit ovat ottaneet suoran demokratian keppihevosekseen. Muutos 2011, joka kuihtui äärioikeiston valuttua perussuomalaisiin, piti suoraa demokratiaa keskeisenä vaatimuksenaan. Tšekin parlamenttivaaleissa uusi oikeistopopulistipuolue ”Vapaus ja suora demokratia” sai 10,6 % äänistä, ja Euroopan parlamentissa ”keskustalaista äärioikeistoa” perussuomalaisten ECR-koalition ja avoimen rasistisen ENF-koalition välissä edustaa ruotsidemokraattien ”Eurooppalaiset vapauden ja suoran demokratian puolesta” EFDD. Kaikille näille ”suora demokratia” edustaa lähinnä vain kansanäänestyksiä ja EU-vastaisuutta. Äärioikeiston kiinnostus suoraa demokratiaa kohtaan on paitsi populistista, niin voi johtua osittain myös esimerkkinä käytetyn Sveitsin nurkkakuntaisuudesta ja maahanmuuttokriittisyydestä. Äärioikeisto ymmärtää suoran demokratian kapeasti, eikä siihen kuulu lainkaan työläisneuvostojen ajatusta työläisten itsehallinnosta.
1800-luvun marxilaisille ja anarkisteille suora demokratia oli yleensä itsestäänselvyys. Sen tarkoitus oli osallistaa mahdollisimman laajat kansanjoukot vallankumoukseen. Sillä pyrittiin myös estämään sekä aristokratian paluu ja porvariston valta, että byrokraattisen eliitin syntyminen. Heillä ei ollut illuusioita Ateenan, Rooman tasavallan, Sveitsin ja keskiajan kaupunkivaltioiden hallintojärjestelmistä. Nämä olivat seksistisiä ja luokkayhteiskuntia. Rooman, Venetsian, Islannin ja Sveitsin tapauksessa luokkaristiriidat johtivat demokratian rappeutumiseen sisältäpäin, joko nurkkakuntaisuuteen tai taantumiseen autokratiaksi. 1800-luvun sosialistit eivät halunneet toistaa näitä virheitä, mutta he myös ymmärsivät, ettei sosialismi ole mahdollista ilman suoraa demokratiaa.
Antti Rautiainen on Venäjältä karkoitettu kirjoittaja.
Viitteet
[1] Hippias oli Ateenan tyrannina veljensä Hipparkhoksen kanssa. Hippias karkotettiin vuonna 510 eaa. ja hän kuoli 490 eaa. jälkeen.
[2] Demos merkitsi vapaita mieskansalaisia. Suurimmillaan antiikin Ateenan metropolialueella asui puolisen miljoonaa ihmistä, joista vapaita miehiä oli arviolta 40 000.
[3] Titus Liviuksen Rooman historian säilyneet osat ovat netissä englanniksi.
[4] Valentin Janin on kirjoittanut lukuisia kirjoja Novgorodin historiasta.
[5] Marc Van der Hulst, The Parliamentary Mandate – a Global Comparative Study, Inter-Parliamentary Union, Geneve 2000.
[6] Individualistianarkistit kritisoivat demokratiaa muista syistä kuin leninistit, mutta tämän kritiikin erittely edellyttäisi erillistä kirjoitusta.
[7] Kronologinen lista kansanäänestyksistä. Mukana listassa on tosin myös edustajanvaaleja, mahdollisesti myös yleiskokouksia.
Valppaita kansalaisia tarvitaan demokratian takaajiksi
Kuva: Mikael Heikkanen.
Demokratia ei ole kriisissä, mutta tämän toistelu tekee hallitsemisestamme vähän helpompaa. Varmaa on, että kriisipuheen turvin demokratia on hiljalleen muuttumassa. Tästä ei kannata huolestua liiaksi, sillä muutos kuuluu demokratian olemukseen. Ennemmin on syytä keskittyä siihen, mihin suuntaan demokratia muuttuu ja miten meidän pitäisi muutokseen vaikuttaa.
Demokratia on yhtä muutosta
Verkkolehti Politiikasta.fi ja Helsingin yliopiston Tiedekulma kokosivat lokakuussa joukon suomalaisia politiikan tutkijoita keskustelemaan otsikolla ”Demokratian kriisi”. Demokratian kriisistä onkin keskusteltu oikeastaan koko nykymuotoisten läntisten liberaalidemokratioiden olemassaolon ajan (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017; Mair 2013). Hiljalleen ollaan pääsemässä kriisin kauhistelusta sen tarkempaan erittelyyn. ”Demokratian ominaistila on liike”, sanoo professori Niilo Kauppi, ja vertaa demokratiaa pyörällä ajamiseen: jos liike loppuu, niin pyörä kaatuu. Kun ymmärrämme tämän, voimme tarkastella muutosta ja vaikuttaa sen suuntaan.
Meille länsimaisissa liberaalidemokratioissa eläville toitotetaan vapauden autuutta. Siksi on helppo unohtaa, että myös demokratiassa on valtaa, hallitsijoita ja hallittuja (Sartori 1987). Hallinnan muodot – sekä fyysiset että mentaaliset – vain ovat hienovaraisempia kuin vähemmän vapaissa yhteiskunnissa (Chomsky 2002; Foucault 2000). Monet demokratian muutoksen merkit liittyvät kansalaisten vähenevään poliittiseen osallistumiseen.
Kasvattaakseen hallitsemisensa legitimiteettiä hallitukset ovat lisänneet uusien osallistumismuotojen tarjontaa (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017)[1]. Uudet osallistumismuodot – erotukseksi 1900-luvulla länsimaissa normiksi muodostuneesta vaaliosallistumisesta – ovat esimerkiksi kansalaisaloitteita, kansanäänestyksiä ja muita valtion järjestämiä mahdollisuuksia osallistua poliittisiin prosesseihin vaalien välillä.
Valtioiden ensisijaisina tavoitteina näyttää uusia osallistumismuotoja suunniteltaessa olevan nimenomaan legitimiteetin lisääminen ja hallittavuuden parantaminen
Jos uusia osallistumismuotoja lähestytään kriittisesti, valtioiden ensisijaisina tavoitteina näyttää niitä suunniteltaessa olevan nimenomaan legitimiteetin lisääminen ja hallittavuuden parantaminen – ei siis suinkaan kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Väitänkin, että demokratia ei tyhjene minkään tiettyjen osallistumismuotojen olemassaoloon sinänsä, kuten ei myöskään ulkoisiin indikaattoreihin demokratian tilasta.
Valpas, kriittinen kansalaisuus on demokratian ytimessä. Kuten demokratia itse, valpas kansalaisuus on päättymätön prosessi, kamppailua omaehtoisuuden ja vapauden laajentamisen puolesta. Myös demokratiassa pätee lentävä lause: ”Valtaa ei anneta, se otetaan”.
Onko hallinta aina pahasta?
Toissa kesänä britit äänestivät itsensä kansanäänestyksessä ulos EU:sta. Äänestyksen tulosta ja sitä seuranneita prosesseja on kuvailtu ”hallitsemattomiksi”. Hallitsemattomasti kehittyvä yhteiskunta ei ole tavoitteena mielekäs sen paremmin yhteisten asioiden hoitamisen kuin ihmisten itsensä näkökulmasta.
Tämä ei kuitenkaan estä omaksumasta kriittistä näkökulmaa ja kysymästä, millaista hallintaa osallistamiseen liittyy. Kysymys on ajankohtainen, koska uusia osallistumismuotoja on viime vuosina luotu niin paljon, että on puhuttu jopa osallistavasta käänteestä (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017).
Osallistamisen hallintaan kuuluu halutunlaisen kansalaisuuden tuottaminen. Valtaa käyttävien intressissä ei aina suinkaan ole tuottaa kansalaisia, jotka pystyvät arvioimaan valtaapitävien toimintaa kriittisesti.
Tuotettava kansalaisuus voi toki olla hyväksi sekä yksilöiden että yhteiskunnan hyvinvoinnille. Valppaan kansalaisuuden haaste on pystyä jatkuvasti kriittisesti tarkastelemaan, milloin näin on.
Jos demokratia ei ole kriisissä, miten se sitten voi?
Vaikka kriisipuhetta pidettäisiin ylilyöntinä, sen takana oleva tilastotieto on totta (Mair 2013; Norris 2011). Suomi pärjää monella mittarilla verraten hyvin, mutta toisaalta jää jälkeen muista Pohjoismaista. Monin paikoin indikaattorien laskusuunta on pysähtynyt, mutta toisaalta ne eivät myöskään ole kääntyneet nousuun. (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017.)
Demokratiaindikaattoreita pitkään tutkinut Sami Borg on varoittanut suhtautumasta liian kevytmielisesti suhteellisen hyviin tuloksiin (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017). Osallistumisen kasautuminen aktiivisimmille onkin hiljan noussut monen tutkijan ykköshuolenaiheeksi (Grönlund ja Wass 2016).
Suuri osa uusista osallistumismuodoista on avoimia kaikille halukkaille. Tämä uhkaa vahvistaa eriytymistä entisestään, sillä kaikilla ei ole samalla tavalla aikaa, voimia eikä tarvittavia tietoja niiden käyttämiseen (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017).
Poliittinen luottamus on kriittisen kansalaisuuden kannalta tärkeä, mutta erityisen haasteellinen tarkasteltava. Ihanteellista on, jos ihmiset luottavat järjestelmään arvioituaan sitä kriittisesti. Sokea luottamus sen sijaan ei ole pidemmän päälle hyväksi. ”Kyky arvioida demokraattista järjestelmää ei jakaudu väestössä tasaisesti, ja tästä voi seurata, että luottamus muodostuu hyvin erilaisista lähtökohdista”, jatkavat Borg ja Kestilä-Kekkonen (2017).
Jotta järjestelmän kriittinen arviointi on mahdollista, olisi tunnettava sen toimintaa
Yksi edellytys kriittiselle kansalaisuudelle on usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Neljä viidestä yliopistokoulutetusta uskoo niihin, kun vastaava luku ammatillisen tai peruskoulutuksen saaneiden joukossa on puolet. Jos vaikutusmahdollisuuksia ei koeta olevan, tämä uhkaa vaikuttaa poliittiselle järjestelmälle annettuun tukeen. (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017.)
Jotta järjestelmän kriittinen arviointi on mahdollista, olisi tunnettava sen toimintaa. Suomalaisilla on realistinen kuva omasta poliittisesta tietämyksestään, mutta sen taso ei ole kovin mairitteleva. Kansalaisten poliittisen lukutaidon kehittäminen onkin tunnistettu yhdeksi merkittäväksi haasteeksi (Paloheimo 2014).
Demokraattinen järjestelmä saa vähemmän tukea vähemmän koulutetuilta, heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevilta ja nuorilta. Tämä ei välttämättä olisi ongelma, jos myös samojen ryhmien edellytykset poliittisten järjestelmien kriittiseen arviointiin eivät vaikuttaisi olevan heikommissa kantimissa (Borg ja Kestilä-Kekkonen 2017).
Kriittisen kansalaisuuden ei pitäisi levätä vain koulutettujen harteilla. ”Mikäli osa kansalaisista kokee, että heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon esimerkiksi äänestämällä epämieluisat poliitikot pois vallasta tai vaikuttaa heidän päätöksiinsä, tämä tyytymättömyys saattaa ajan myötä levitä myös demokraattiselle järjestelmälle osoitettuun tukeen”, huomauttavat Sami Borg ja Elina Kestilä-Kekkonen (2017), ja jatkavat: ”Vaikuttaa siltä, että järjestelmää kriittisesti tukevien joukko olisi jokseenkin sosiodemografisesti vinoutunut”.
Demokratiapolitiikalla legitimiteettiä lisäämään
Hallitsemisen legitimiteetti on mietityttänyt, kun tietoa kansalaisten osallistumisesta ja luottamuksesta on kertynyt (Mair 2013, Norris 2011). Valtiot ovat pyrkineet lisäämään legitimiteettiään ottamalla käyttöön uusia osallistumismuotoja. ”Valtion alulle panemien osallistumisen kasvattamiseen tähtäävien hankkeiden taustalla on enemmän tai vähemmän näkemys siitä, että vanha demokratia on kriisissä ja kärsii legitimiteetin puutteesta”, toteavat Elina Kestilä-Kekkonen ja Paul-Erik Korvela (2017, 15).
Näitä osallistamisen hallinnan toimenpiteitä kutsutaan demokratiapolitiikaksi. Siinä kiteytyy valtion rooli osallistumisen hallinnassa (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017). Osallistumisen edistäminen muuttuu hallinnan teknologiaksi siinä vaiheessa, kun aletaan määritellä osallistumisen reunaehtoja ja kuvaa ihanteellisesta osallistuvasta kansalaisesta (Lappalainen 2017, 113).
Demokratiapolitiikkaa linjattiin ensi kerran 2010 ”Demokratiapolitiikan suuntaviivat” -asiakirjassa. Silloin tavoitteeksi otettiin vahvistaa edustuksellista järjestelmää ja parantaa sen ohella myös ”kansalaisten osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia”. Edustuksellisen järjestelmän tila on ensisijainen, mutta samalla ”halutaan kuitenkin myös vahvistaa kansalaisten suoria osallistumisen mahdollisuuksia täydentämään edustuksellista demokratiaa myös vaalien välillä”. Myöhemmin demokratiapolitiikkaa on täsmennetty vielä kahdesti, viimeksi tänä vuonna päätetyssä ”Demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa”.
Kansalaisaloitteella tuotetaan aktiivista kansalaisuutta
Demokratiapolitiikan tärkein yksittäinen toimenpide on ollut kansalaisaloitteen käyttöönotto. Demokratiapolitiikan tavoitteiden saavuttamisessa tärkeä keino ”kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten vahvistaminen” on täsmentynyt ”omaehtoisen kansalaistoiminnan” vahvistamiseksi. Hallinnan kannalta olisi tietenkin onnetonta, jos kansalaistoiminta tulisi vahvistuneeksi hallintaa vaikeuttavaan suuntaan. Osallistamisen tavoitteena on vahva, mutta myös sopuisa kansalaisyhteiskunta (vrt. Lappalainen 2017, 121).
Sosiologit ovat arvelleet, että suomalaisten heikko ja perinteisiin muotoihin painottuva osallistuminen olisi yhteydessä historiastamme juontuvaan alamaiseen poliittiseen kulttuuriin. Rolf Büchi on huomauttanut, että Suomessa on nimenomaan tuotettu ”passiivisia” kansalaisia sillä, millaisia osallistumismahdollisuuksia tarjotaan ja miten kansalaisten osallistumiseen suhtaudutaan. (Büchi 2007.)
Kansalaisuutta hallitsemalla voidaan kanavoida osallistuminen ”harmittomaan muotoon”
Kansalaisaloitteen avulla tuotetaan aktiivista kansalaisuutta, mutta ei millaista tahansa. Kansalaisaloitteista eduskunnassa käydyissä keskusteluissa kiitellään vuolaasti niitä aktiivisia kansalaisia, jotka ovat keränneet allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen. Jos taas kansalaiset lobbaavat aloitteensa puolesta sähköpostitempauksella, tätä paheksutaan. Kansalaisuutta hallitsemalla voidaan kanavoida osallistuminen ”harmittomaan muotoon” (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017).
Kansalaisten aktiivisuuden pitäisi siis mieluusti ohjautua ylhäältä tarjottuihin osallistumiskanaviin, tapahtua ennalta määriteltyinä aikoina ja johtaa lopputuloksiin, jotka pysyisivät hyväksytyissä rajoissa. Tällainen aktiivinen kansalaisuus on varsin erilaista kuin omaehtoinen valpas kansalaisuus.
Miksi hallitut alistuvat?
Vaikka hallintaa on tutkittu pitkään, siihen on kiinnitetty hämmästyttävän vähän huomiota demokratian kontekstissa (Lappalainen 2017, 112–113). Filosofi David Hume ihmetteli jo 1600-luvulla sitä, kuinka helposti hallitut asettavat hallitsijoidensa tarpeet omiensa edelle. Tämä ”hallitusvallan paradoksi” on jäänyt pitkälti huomaamatta, osin varmasti siksi, että miellämme laajasti demokratian nimenomaan vapauden eikä hallinnan järjestelmäksi. (Chomsky 2002, 122–123.)
Tunnettu demokratiateoreetikko Giovanni Sartori (1987) huomautti kuitenkin jo 1980-luvulla, että myös demokratiassa ihmiset jakautuvat hallittuihin ja hallitsijoihin (ks. myös Mouffe 2000, 3). Vaikka kansalaisuutta hallitaan uusien osallistumismuotojen kautta myös autoritaarisemmissa yhteiskuntamuodoissa, on arvioitu, että suostuttelevan hallinnan merkitys on vain kasvanut läntisissä liberaalidemokratioissa (Chomsky 2002; Foucault 2000; Nyyssönen 2017). Mitchell Dean (1999) puhuu ”kehittyneestä liberaalista hallinnasta”, johon kuuluvat moninaiset ohjelmat painottavat hallinnon kumppanuutta aktiivisten kansalaisten ja sitoutuneiden yhteisöjen kanssa kansalaisyhteiskunnassa (Lappalainen 2017).
Hallinta ei olisi mahdollista ilman hallittujen laajamittaista yhteistyötä ja suostumista valtaan. ”Miksi hallitut alistuvat?” kysyy vasemmistolibertaariälykkö Noam Chomsky (2002) esseessään. Michel Foucault kuvasi valtaa suhteiden verkostona ja eritteli vallan vaikutusmekanismeja tässä verkostossa. Foucault kutsui ”pastoraaliseksi vallaksi” kaitsevaa, hienovaraisesti ohjailevaa valtaa. Myös hän havaitsi, että suurin osa vallasta ei toimi pakkokeinojen varassa. (Foucault 2010.)
Demokratiapolitiikalla tuotetaan kansalaisia, jotka tuottavat aktiivisuudellaan hallitsemiselle legitimiteettiä
Foucault’n (2010) mukaan ihmiset ”suostuvat” valtaan, koska heidät on kasvatettu siihen ja vallasta on tehty osa heitä. Demokratiapolitiikalla tuotetaan kansalaisia, jotka tuottavat aktiivisuudellaan hallitsemiselle legitimiteettiä, mutta eivät puutu liiaksi hallinnon prosesseihin ja häiritse sen virtaviivaisuutta.
Yksi hyväntahtoisen pastoraalisen vallan muoto on marginalisoituneiden ja passivoituneiden ihmisten pelastaminen (Lappalainen 2010). Tämä tapahtuu ohjaamalla heitä kehittymään haluttuun suuntaan ja muokkaamalla heistä toisenlaisia. Omaehtoiseen aktiivisuuteen ohjaaminen on myös yksi uusliberaalin hallinnan piirteistä.
Uusliberaali hallinta on nähty vaiheena siirryttäessä hyvinvointivaltiosta kohti osallistavaa hallintaa (Keränen 2017). Yhteistä näille on kansalaisen nräkeminen kuluttajana ja yksilöllisenä riskien hallitsijana.
Haluttu aktiivinen kansalainen on yksilöllinen, omia riskejään hallitseva tarjottujen osallistumismahdollisuuksien oma-aloitteinen kuluttaja (Saarinen ym. 2014). Hän ei voi tuottaa omia poliittisen osallistumisen mahdollisuuksiaan, ainoastaan kuluttaa niitä. Erityisen paheksuttavaa tuottaminen on silloin, jos hän ylittää yksilöllistämisen ja ryhtyy yhteistoimintaan muiden kanssa.
Aktiivisen kansalaisen vastakohta, passiivinen kansalainen, esitetään helposti henkilökohtaisessa riskienhallinnassaan epäonnistuneena, esimerkiksi juuri koulutuksen hankkimatta jättäneenä. Kaitsemalla häntä muokataan lähemmäksi aktiivista, pois passiivisen kategoriasta huolta aiheuttamasta. Juuri yksilöllistäminen hankaloittaa rakentavampien vastaidentiteettien muodostamista.
Mitä tarjottavaa vasemmistolla on marginalisoiduille?
Itsemääräämisoikeuden laajentaminen oli pitkään nimenomaan vasemmistolainen tavoite. Monet ”uusista osallistumismuodoista” eivät itse asiassa ole kovin uusia, vaan liittyvät 1960- ja 1970-lukujen ihanteisiin (Kestilä-Kekkonen ja Korvela 2017).
2010-luvulla esiin versoneet oikeistopopulistiset liikkeet eri puolilla Eurooppaa ajavat usein uusien osallistumismuotojen käyttöönottoa. Oikeistopopulistien tavoitteena tuskin on tuottaa kriittistä kansalaisuutta omalla osallistamisen hallinnan politiikallaan. Pikemminkin niiden kansalaisuuskäsitys lienee sukua historiasta tutulle autoritaarisen hallinnon ja kansan suoralle yhteydelle, jossa kansalle ei jätetä muuta mahdollisuutta kuin osoittaa tukensa vallanpitäjille. Osallistamisbuumin tiimellyksessä on jäänyt vähemmälle huomiolle, ettei siihen osallistuminen ole pelkästään vapauden puolesta puhuvien hallintojen asia (Nyyssönen 2017).
Valitettavasti autoritaarisuuden ja uusien osallistumismuotojen yhdistäminen ei ole täysin vierasta vasemmistohallinnoillekaan. Miten vasemmisto löytää autonomiaa aidosti lisääviä vastauksia vieraantumiseen? Millaisilla poliittisilla ehdotuksilla voidaan tukea ja sietää omaehtoista kriittistä kansalaisuutta sekä suhteessa omaan toimintaan, että jossain edessäpäin siintävään rooliin yhteiskunnallisena vallankäyttäjänä? Vastausten löytäminen näihin kysymyksiin ei ole helppoa, mutta se on vasemmistolle poliittisen kannatuksen kasvattamisen ja etenkin sen säilyttämisen välttämätön edellytys.
Valppaan kansalaisuuden mahdollisuus ja mielekkyys
Hallinnan hyväntahtoiset vaikutukset voivat olla myös kansalaisen kannalta mielekkäitä. Onko silloin merkitystä sillä, että osallistamisen hallinta on samalla myös vallankäyttöä? Tutkija Hanna Wass kehottaa tarkastelemaan demokratiapolitiikkaa konkreettisten toimenpiteiden ja niiden vaikutusten perusteella hallinnan rakenteen sijaan (vrt. myös Foucault 2010).
Kansalaisaloite voidaan nähdä onnistumisena sekä kansalaisten että hallinnan kannalta. Kansalaisaloite on vetänyt käyttäjikseen satoja tuhansia ihmisiä, mutta on vaikuttanut lainsäädäntöön vain hyvin vähän (Christensen ym. 2016). Tällaisella hallinnalla on kuitenkin aina riskinsä, ja tavoite legitimiteetin kasvattamisesta voi kääntyä vaikutuksiltaan päinvastaiseksi, kun poliittista järjestelmää valmiiksi epäilevät poistuvat kansalaisaloitteen kokeilemisen jälkeen takavasemmalle entistä vieraantuneempina (Christensen ym. 2015).
Keskeistä osallistamisen hallinnan arvioinnissa on, että kansalaiset pääsevät osallistumaan omilla ehdoillaan ja itse määritteleminään ajankohtina
Keskeistä osallistamisen hallinnan arvioinnissa on, että kansalaiset pääsevät osallistumaan omilla ehdoillaan ja itse määritteleminään ajankohtina. Pertti Lappalainen (2017, 124) kehottaa kansalaisia suhtautumaan osallistamisen hallintaan kuten mihin tahansa politiikan areenoihin. Niillä toimimiseen kuuluu aina kamppailu sekä niiden sisällöstä että reunaehdoista.
Rosanvallon (2008) korostaa valtiosta riippumattoman kansalaistoiminnan merkitystä. Tätä vasten valppaiden kansalaisten on otettava vakavasti vaara siitä, että valtio kolonisoi kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja säilytettävä kriittisen arvioinnin mahdollistava etäisyys osallistamishuuman keskelläkin.
Valpas kansalaisuus edellyttää kiinnostusta ja tietämystä yhteistä asioista. Kuten historia opettaa, ihanteellisetkin yhteiskuntajärjestelmät luisuvat helposti kohti vapauden kaventamista. Vapaamman tulevaisuuden rakentamisessa tarvitaan valppaita kansalaisia kaikista kansanryhmistä.
Elias Laitinen on demokratiatutkimukseen paneutunut tohtorikoulutettava Turun yliopistolla. Viime aikoina häntä ovat askarruttaneet vapaus, hallinta ja kansalaisuus.
Viite
[1] Kestilä-Kekkosen ja Korvelan tuoreeseen kirjaan olen tukeutunnut tässä artikkelissa paljon. Kirja on vapaasti ladattavissa.
Lähteet
Borg, Sami ja Kestilä-Kekkonen, Elina. 2017. Viisi väitettä osallistumisesta. Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Büchi, Rolf. 2007. Reflections on the social production of incompetent citizens. Teoksessa Pállinger, Z.T., Kaufmann, B., Marxer, W., Schiller, T. (toim.). Direct democracy in Europe: Developments and prospects. Heidelberg: Springer VS.
Christensen, Henrik Serup, Karjalainen, Maija ja Nurminen, Laura. 2015. Does Crowdsourcing Legislation Increase Political Legitimacy? The Case of Avoin Ministeriö in Finland. Policy and Internet, 7:1, 25–45.
Christensen, Henrik Serup, Jäske, Maija, Setälä, Maija ja Laitinen, Elias. 2016. Demokraattiset innovaatiot Suomessa. Käyttö ja vaikutukset paikallisella ja valtakunnallisella tasolla. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 56/2016. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.
Chomsky, Noam. 2002. Ideologia ja valta 1. Ideologiakritiikkiä ja vapauden näkökulmia. Helsinki: Like.
Dean, Mitchell. 1999. Governmentality: Power and rule in modern society. Los Angeles: Sage Publications.
Foucault, Michel. 2010. Turvallisuus, alue, väestö: Hallinnallisuuden historia. College de Francen Luennot 1977–1978. Helsinki: Tutkijaliitto.
Grönlund, Kimmo ja Wass, Hanna (toim.). 2016. Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Eduskuntavaalitutkimus 2015. Oikeusministeriön julkaisu, selvityksiä ja ohjeita 28/2016. Helsinki: Oikeusministeriö.
Keränen, Marja. 2017. Hallinnallistuuko kansalaistoiminta? Valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteet hallinnan paradigmojen muutoksessa. Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Kestilä-Kekkonen, Elina ja Korvela, Paul-Erik. 2017. Vaali- ja puolueosallistumisesta demokratiainnovaatioihin. Syventyykö vai heikentyykö demokratia? Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Lappalainen, Pertti. 2017. Hallinto- ja kansalaisaloitteinen osallistaminen, demokratia ja politiikka. Teoksessa Poliittinen osallistuminen. Vanhan ja uuden osallistumisen jännitteitä. SoPhi 135. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Mair, Peter. Ruling the void: Hollowing of western democracy. Lontoo: Verso.
Mouffe, Chantal. 2000. Democratic paradox. Lontoo: Verso.
Norris, Pippa. 2011. Democratic deficit: Critical citizens revisited. Cambridge: Cambridge university press.
Nyyssönen, Heino. 2017. Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus. Jyväskylä: Atena.
Paloheimo, Heikki. Demokratiapolitiikan ulkoinen arviointi. Oikeusministeriön julkaisu 4/2014. Helsinki: Oikeusministeriö.
Rapeli, Lauri (2010) Tietääkö kansa? Kansalaisten politiikkatietämys teoreettisessa ja empiirisessä tarkastelussa. Annales Universitatis Turkuensis C 296. Turku: Turun yliopisto.
Rosanvallon, Pierre. 2008 Vastademokratia. Tampere: Vastapaino.
Saarinen, Arttu, Salmenniemi, Suvi ja Keränen, Harri. 2014. Hyvinvointivaltiosta hyvinvoivaan valtioon. Hyvinvointi ja kansalaisuus suomalaisessa poliittisessa diskurssissa. Yhteiskuntapolitiikka 76:4, 605–618.
Sartori, Giovanni. 1987. Theory of democracy revisited. Part one: The contemporary debate. New Jersey: Chatnam House Publishers.
Pääkirjoitus: Demokratian merkitys
Leviathan ja kärsimyksen narratiivi
Pidän kovasti naistenlehtien lukemisesta. Minusta tuntuu, että lajityyppi on vain jalostunut kehittyessään. Suomalaiset naistenlehdet ovat älykkäästi ja huolella toimitettuja. Niissä ei median kriisi näy.
Yksi asia kuitenkin häiritsee. Jokaisessa lehdessä on vähintään yksi kertomus siitä, miten burn outin, masennuksen ja/tai syövän sairastanut nainen lähtee Afrikkaan, ymmärtää mikä elämässä on tärkeää ja perustaa menestyvän joogakoulun. Tai sitten taiteilija tilittää mielensä vaikeuksista, ja masennuskausien jälkeen syntyy briljanttia, syvällistä ja samaistuttavaa taidetta. Avioerot, sairaudet ja taloudelliset huolet ovat vain ihmiseen syvyyttä tuova välivaihe, joka pilvessä on kultareunus, uusi rakkaus ja työpaikka odottavat heti nurkan takana. Saat sen mistä luovut. Kärsimys on tarinallistettu kirkastavaksi kokemukseksi.
Muuten hyvä, mutta elämä ei mene niin.
Suomessa tehdään yhä kaksi itsemurhaa päivässä. Ulosotossa oli vuoden 2016 lopussa 244 000 henkilöä, ja yhteensä ulosotto kohdistuu vuoden mittaan 550 000 henkilöön, joista 496 000 on yksityishenkilöitä ja muut yrityksiä tai oikeushenkilöitä – nämä ovat uudet ennätysluvut. Meillä on myös tuhansia ihmisiä, jotka käyvät töissä, mutta eivät tule palkallaan toimeen. Näiden ihmisten elämä ei ole kulkua vaikeuksista voittoon vaan vaikeuksista vaikeuksiin.
Eräs lempielokuvistani on venäläisen Andrei Zvjagintsevin ohjaama Leviathan. Se on tavallisen venäläismiehen tarina siitä, miten hän yrittää estää talonsa pakkolunastuksen. Karunkauniissa tarinassa ryypätään ja rakastetaan. Ihmiset eivät ole erityisen kauniita ja heidän kohtalonsa on sitä vielä vähemmän. Kun järjestelmä päättää astua yksilön lyttyyn, niin myös käy. Mitään järkeä, mieltä tai onnellista loppua elokuvassa ei ole – kuten ei monesti elämässäkään. Läheiset katoavat epäonnistujan ympäriltä.
Elämä tuntuu täydemmältä, kun sen päättyminen on käynyt mielessä
Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa Voittajien varjot -kirjassaan tästä ilmiöstä. Lepän mukaan ihminen, jolla ei mene hyvin, karkottaa toiset ihmiset ympäriltään. Aivan kuin epäonni ja murhe tarttuisivat. Vasta, kun vastoinkäymiset ovat ohi ja horisontissa kimaltelee uuden elämän auringonnousu, epäonninen ihminen palaa osaksi yhteisöämme. Näin onnistumme kuin tahtomattamme siirtämään elämän potkimat ihmiset syrjään omalta polultamme.
Naistenlehtiin kirjatut kokemukset ovat toki totta. Kun kirjailija Anna-Leena Härkönen kertoo, miten koskenlaskussa tapahtuneen läheltä piti -tilanteen seurauksena ja sen jälkeen hänen elämänsä alkoi tuntua mukavammalta, kokemus on varmasti todellinen. Elämä tuntuu täydemmältä, kun sen päättyminen on käynyt mielessä. Ja miksi emme haluaisi lukea onnellisia loppuja? Masennuksestaan toipunut julkkis kertomassa tarinaansa kauniisti meikattuna on tietenkin lohdullisempi kuin sen ihmisen tarina, joka sairastui psykoosiin ja putosi työelämästä ja julkisuudesta.
Sellaisiakin ihmisiä on. 1960-luvun supertähti Laila Kinnunen eli viimeiset vuotensa alkoholisoituneena erakkona Heinäveden asemarakennuksessa. Talo on edelleen pystyssä, laudat ikkunoissaan, kuin muistuttaen elämän hauraudesta ja ihmiskohtaloiden mielivaltaisuudesta.
Ongelma on siinä, että nämä tarinat vahvistavat vallalla olevaa yksilöllisyyden narratiivia
Miksi sitten naistenlehtien selviytymistarinat vaivaavat minua? Onhan todellisuuden pakeneminen, virkistäytyminen ja nautinto suuri syy lukea naistenlehtiä. Ongelma on siinä, että nämä tarinat vahvistavat vallalla olevaa yksilöllisyyden narratiivia. Taustalla on ajatus, että tsemppaamalla, yrittämällä ja positiivisuudella elämän sietämättömätkin vastoinkäymiset voi kääntää voitokseen.
Asta Leppä muistuttaa Voittajien varjoissa, että onnellisimpia ovat yhteiskunnat, joissa kaikista pidetään huolta. Olemme riippuvaisia toinen toisistamme. Onnemme ja epäonnemme tapahtuu aina suhteessa muihin. Mitä tahansa voi lopulta tapahtua kenelle tahansa – Leviathan ilmestyy kutsumatta ja valikoimatta.
Haluaisinkin joskus lukea naistenlehdestä köyhästä naisesta, kroonisesta skitsofreenikosta, tai ylivelkaisesta ihmisestä leipäjonossa. Hänelläkin olisi meille kerrottavaa. Elämän merkitys ei ole yksilön menestyksessä vaan siinä, miten suhtaudumme toinen toisiimme.
Kirja-arvio: Vallan linnakkeissa
Mari K. Niemi, Tapio Raunio & Ilkka Ruostetsaari (toim.):
Poliittinen valta Suomessa.
2017. Vastapaino, Tampere. 326 sivua.
Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama Poliittinen valta Suomessa (Vastapaino 2017) on kattava ja monipuolinen katsaus kotimaisen vallankäytön lähihistoriaan ja nykytilaan. Skuuppeja tai shokkipaljastuksia kabinettien ytimistä saati mullistavaa uutta tutkimustietoa kaipaava joutuu kirjan äärellä pettymään, mutta yleisesityksenä teos toiminee erityisesti akateemisena oppikirjana mitä mainioimmin.
Kirjan artikkelit tarkastelevat poliittista valtaa useista eri näkökulmista: suurimman huomion saa luonnollisesti sen näkyvin puoli, vaaleilla valitut vallankäyttäjät instituutioineen. Kirjan punaisena lankana kulkee huomio siitä, että kehitys Suomessa noudattelee pääsääntöisesti yleiseurooppalaisia linjoja.
Muun maanosan tavoin myös Suomessa valta on vähin erin siirtynyt presidentiltä kohti parlamenttia, puolueissa resurssit ovat siirtyneet keskustoimistoilta kohti päätöksentekoelimiä, äänestysaktiivisuus ja puolueiden jäsenmäärät ovat olleet laskussa ja globaali ulottuvuus paitsi tuo uusia elementtejä päätöksentekoon, myös osin kaventaa valtiollisten parlamenttien valtaa.
Huomio on kiinnostava siksikin, että Suomi on eurooppalaisessa katsantokannassa muutamilta osin poikkeus. Suomessa ei monen muun maan tavoin ole esimerkiksi harrastettu blokkipolitiikkaa hallituksia muodostettaessa, vaan hallitukset ovat saattaneet olla joko hyvin laajapohjaisia tai menneinä vuosikymmeninä jopa virkamiespohjaisia. Mielenkiintoista on myös se, että kehitys on tapahtunut Kekkosesta riippumatta – tai kenties juuri siksi. Presidentti Urho Kekkosen rooli oli aikanaan niin voimakas, että ainakin osa hänen kausiensa jälkeen tehdyistä presidentin vallan keventämisistä voidaan nähdä paitsi yleiseurooppalaisen kehityksen mukailuna, myös pyristelynä irti UKK:n ajan painolastista.
Kirjan punaisena lankana kulkee huomio siitä, että kehitys Suomessa noudattelee pääsääntöisesti yleiseurooppalaisia linjoja
Teoksen tarkastelukulmat ovat varsin perinteiset: institutionaalisen vallan lisäksi huomiota saavat oman artikkelinsa verran muun muassa media ja sukupuolten tasa-arvo vallan linnakkeissa. Etenkin näin intersektionaalisen, erilaisiin risteäviin hierarkioihin huomiota kiinnittävän feminismin aikana valtaeliittien tarkastelu naisten ja miesten edustuksen näkökulmasta tuntuu jopa aavistuksen vanhanaikaiselta, mutta Mari K. Niemi onnistuu perustelemaan linjauksensa artikkelissaan. Jos naisten on edelleen huomattavan paljon miehiä haasteellisempaa edetä vallan portailla – minkä Niemi tutkimustietoon pohjaten osoittaa – miten vaikeaksi tilanne muuttuu, kun mukaan otetaan muuttujiksi vaikkapa luokka ja etnisyys? Tasa-arvo ei todellakaan ole valmis, kuten kirjoittaja huomauttaakin. Aivan toinen asia sitten on se, ettei tasa-arvosta valtaeliiteissä voi päätellä tasa-arvoa yleisesti yhteiskunnassa, mitä kirjoittaja ei toki väitäkään.
Kiinnostavia uusia huomioita löytyy erityisesti Maija Mattilan artikkelista, jossa hän tarkastelee Talvivaaran tapausta agenttiteorian, edustuspuheen ja oikeusvaltioperiaatteen kautta. Etenkin huomiot poliitikkojen julkisten puheenvuorojen edustusväitteistä ovat mehukkaita. Edustuspuheella tarkoitetaan retorista taktiikkaa asettua sanallisesti edustamaan tiettyä ihmisryhmää, kuten vaikka ”puhumalla kansan syvien rivien äänellä” tai Talvivaaran yhteydessä kainuulaisten suulla. On kiinnostavaa, miten Talvivaaran ympäristökriisin yhteydessä asioista vastannut ministeri Ville Niinistö käytti puheenvuoroissaan muita poliittisia toimijoita henkilökohtaisempaa otetta, mikä asetti hänet myös alttiimmaksi kritiikille. Erityisen tärkeä on Mattilan huomio siitä, ettei mikään puhe ole ideologiatonta.Samanlaisella kriittisellä otteella pitäisi tarkastella myös puheenvuoroja, joissa näennäisesti piiloudutaan instituution arvovallan taakse: ”[…] Suomessa poliittinen puhe, joka esittää asiat tietyllä tapaa itsestäänselvyyksinä ja institutionaalisista kehyksistä nousevana, on hyväksytyksi koettu tapa esittää asioita. Demokratian kannalta olisi kuitenkin hyvä, jos asioiden kriittiselle takaisinluennalle olisi enemmän tilaa.”
Kirjassa on myös heikkoutensa. Erityisen ongelmallinen on Guy-Erik Isakssonin artikkeli, jossa hän arvioi eduskunnan ja valiokuntien työmäärää käsiteltyjen valtiopäiväasioiden ja tuotettujen mietintöjen määrän perusteella. Lähtökohta on omituinen, sillä asiat ja mietintöjen aiheet vaihtelevat laajuudeltaan ja monimutkaisuudeltaan niin paljon, että niiden käsittely puhtaasti määrällisenä datana on harhaanjohtavaa.
Muistakin artikkeleista löytyy joitain ongelmallisia väitteitä, kuten Elina Nopparin ja Mari K. Niemen muuten erinomaisessa mediaa käsitelleessä tekstissä esitetty toteamus siitä, että media vaikuttaisi suuresti poliittiseen puheeseen muttei niinkään poliittisiin tekoihin. Tosiasiassa puhe kuitenkin johtaa usein tekoihin, eikä näiden kategorinen erottelu usein ole edes mahdollista. Esimerkiksi turvapaikkakeskustelussa koventuneet puhetavat ovat, jos nyt eivät suoraan johtaneet, ainakin edesauttaneet politiikan tiukentamista. Kun julkisessa keskustelussa kehystetään maahanmuuttajat kielteisin termein, on myös tiukemmalle politiikalle helpompi saada julkinen oikeutus.
Pienine kauneusvirheineenkin Poliittinen valta Suomessa on kelpo yleisesitys paitsi vallasta ja sen käyttäjistä maassamme, myös kotimaan poliittisesta lähihistoriasta. Hyvin toimitettu ja selkeäkielinen teos löytäneekin tiensä tulevina vuosina ainakin yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden tenttilukemistoon.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
Tylsintä taloustieteen kritiikkiä toistetaan vain, koska sille annetaan aihetta
Muiden yhteiskuntatieteilijöiden tapa kritisoida valtavirran taloustiedettä herättää taloustieteilijöissä useimmiten happamia kommentteja. Taloustieteilijät syyttävät kriitikoitaan ennen kaikkea olkiukkoargumentaatiosta. Heidän mukaansa taloustieteestä annetaan usein epärealistinen, tarkoituksellisen hölmö ja vähintäänkin vanhentunut kuva. Tämä asetelma tulee vastaan erityisesti yksilöiden toimintaa ja välineellistä rationaalisuutta koskevissa keskusteluissa.
Kaikkein tavanomaisin kritiikki uusklassista taloustiedettä kohtaan koskee sen tapaa käsitellä yksilöitä. Sen sanotaan kuvaavan ihmisiä johdonmukaisesti toimivina ja omaa etuaan tavoittelevina laskukoneina. Tosiasiassa yksilöt kuitenkin usein toimivat epäjohdonmukaisesti, käyttävät päätöksenteossaan epäoptimaalisia ja jopa älyttömiä nyrkkisääntöjä sekä perustavat päätöksensä hatariin uskomuksiin. Kriitikkojen mielestä taloustieteen käsitys ihmisten toiminnasta ei ole realistista selittämistä auttava hyödyllinen yksinkertaistus, vaan useimmiten virheellisiin päätelmiin johtava hyödytön ajatusleikki.
Kriitikkojen mielestä taloustieteen käsitys ihmisten toiminnasta ei ole realistista selittämistä auttava hyödyllinen yksinkertaistus
Taloustieteen standardikritiikkiin vastataan usein viittaamalla vastikään Nobelin muistopalkinnon saaneeseen Richard Thaleriin ja muihin käyttäytymistaloustieteilijöihin, jotka 1990-luvulta lähtien ovat pyrkineet tuomaan kognitiivisen psykologian oppeja taloustieteeseen. Käyttäytymistaloustieteilijät eivät enää ole tyytyneet ennalta omaksuttuihin rationaalisuusolettamiin, vaan ovat pyrkineet ymmärtämään johdonmukaisten ja epäjohdonmukaisten toimien taustalla olevia todellisia kognitiivisia prosesseja. Käyttäytymistaloustieteilijät ovat nimenomaan osoittaneet, kuinka toimijat päätyvät monissa tilanteissa systemaattisesti epärationaalisiin ratkaisuihin.
Yleensä taloustieteen standardikritiikissä ei ole kyse siitä, että kriitikko ei olisi kuullutkaan käyttäytymistaloustieteestä tai ymmärtänyt taloustieteen muutosta. Useammin kyse on siitä, että taloustieteen tosiasiallista muutosta pidetään vähäisenä. Edelleen julkisessa keskustelussa monet taloustieteilijät perustelevat näkemyksiään juuri sellaisella logiikalla, jota taloustieteen standardikritiikissä arvostellaan.
Tästä saatiin hyvä esimerkki, kun Suomessa käytiin hiljattain keskustelua mahdollisuuksista nostaa kiinteistöveron alarajaa. Monet vasemmistolaiset poliitikot olivat vastustaneet kiinteistöveron korotuksia, koska he pelkäsivät korotusten lopulta nostavan vuokria.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtava tutkija Tuukka Saarimaa vastasi poliitikkojen huoliin tiukkasanaisesti. Hänen mukaansa huolet olivat perusteettomia, sillä vuokramarkkinat ovat jo aiemmin ajaneet vuokrien hinnat maksimitasolle. Yhdellekään vuokranantajalle kun ei olisi järkevää pitää vuokralaista alihinnalla asumassa omistamassaan asunnossa. Siksi vuokrissa ei ole enää korotusvaraa ja koko kiinteistöveron korotus jäisi asunnon omistajien maksettavaksi.
Juuri tällaiset oletukset ihmisten ja markkinoiden toiminnasta ovat sellaisia, joita taloustieteen standardikritiikissä moititaan
Juuri tällaiset oletukset ihmisten ja markkinoiden toiminnasta ovat sellaisia, joita taloustieteen standardikritiikissä moititaan. On kuviteltavissa useita syitä, miksi vuokrat eivät välttämättä ole maksimitasolla. On esimerkiksi aivan mahdollista, että moni vuokranantaja haluaa pitää kiinni siivosti elävistä ja säännöllisesti vuokraansa maksavista vuokralaisista ja välttelee siksi vuokran korotuksia. Yhtä lailla on mahdollista, että vuokralaiset hyväksyvät vuokraansa tulevan korotuksen helpommin, jos se on seurausta asunnon omistajan vastikkeiden noususta.
Lisäksi vuokranantajien keskuudessa tehdyt kyselyt eri maissa osoittavat, että monet vuokranantajat eivät aktiivisesti pyri maksimoimaan asuntosijoituksensa tuottoa. Esimerkiksi 1990-luvulla Australiassa tehdyssä kyselytutkimuksessa yli kolmasosa asuntosijoittajista ei tiennyt, tuottaako heidän sijoituksensa vuositasolla voittoa vai ei. Myös monet uudemmat tutkimukset eri maista, kuten Tanskasta, tulevat samanlaisiin johtopäätöksiin. On myös hyvä muistaa, että ei-institutionaaliset vuokranantajat muodostavat suurimman osan vuokramarkkinoista Suomessa.
Tällaisilla seikoilla ei ole välttämättä kokonaistasolla merkitystä, koska leväperäisesti sijoituksiinsa suhtautuvat vuokranantajat eivät ehkä siirtäisi edes korkeampia vastikkeita vuokriin. Tämän toteaminen edellyttäisi kuitenkin empiiristä tutkimusta.
Viimeaikainen keskustelu kiinteistöverosta osoittaa hyvin, miksi taloustieteen standardikritiikkiä edelleen esitetään
Jatkokeskustelussa Saarimaa toi vielä esiin tutkimuksia, joissa oli havaittu kiinteistöveron korotuksen laskeneen asuntojen hintoja. Tämän pohjalta hän päätteli, että kiinteistöveron korotus ei voi nostaa vuokria, koska asuntojen hintojen ja vuokrien täytyy olla saumattomasti sidoksissa toisiinsa (lähes) täydellisesti toimivilla markkinoilla.
Näyttöä kiinteistöveron vaikutuksista vuokriin Saarimaa ei tarjonnut. Pelkkä teorian pohjalta esitetty päättely ilmeisesti riitti, koska luottamus ihmisten rationaalisuuteen ja markkinoiden toimintaan oli niin vahva. Hän päätti kirjoituksensa toteamalla, että taloustiede osoittaa yksiselitteisesti kiinteistöveron korotuksen jäävän asunnon omistajien maksettavaksi. Siis yksiselitteisesti.
Viimeaikainen keskustelu kiinteistöverosta osoittaa hyvin, miksi taloustieteen standardikritiikkiä edelleen esitetään. Se kun näyttää yhä kuvaavan yllättävän hyvin uusklassisten taloustieteilijöiden ajattelutapaa ja julkisia kannanottoja.
Näin ollen ulospäin syntyy vaikutelma, että taloustieteilijät ajavat kaksilla rattailla. Yhtäältä taloustieteen kriitikoille vastataan, että nykyään taloustiede tutkii ihmisten tosiasiallista toimintaa eikä vedä pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkkien karkeiden oletusten pohjalta. Toisaalta samaan aikaan yksittäisiä poliittisia kysymyksiä kommentoidaan jatkuvasti ihmisten käyttäytymistä koskevien johdantokurssitason oletusten pohjalta.
Ulospäin saattaa näyttää siis siltä, että käyttäytymistaloustiede ja jo vanhemmat opit markkinoiden epätäydellisyyksistä, ovat vain pintakuorrutusta. Ei siis ole ihme, että sitä kaikkein perinteisintä taloustieteen kritiikkiä esitetään yhä uudelleen.
KEN: Kauppakeskukset kaupunkeina
Ylirajainen kollektiivinen muisti Suomen ja Venäjän rajalla
Jokin aika sitten luin FB-kaverini seinällä keskustelun, joka koski Venäjän federaation virallisen lehden Rossijskaja gazetan julkaisemaa tietoa siitä, että suomalaiset miehittäjät olisivat sodan aikana ampuneet kuoliaaksi presidentti Putinin sukulaisen Tverin alueella.
Luin Putinin isoisän synnyinseudusta ja talosta kertovan artikkelin. Sen mukaan fasistit olisivat miehittäneet kylän lyhyeksi ajaksi vuonna 1941, ja suomalaiset olisivat ampuneet puna-armeijaa auttaneen naisen. Artikkeli rinnastaa vaivihkaa suomalaiset fasisteihin. FB-keskustelussa kertomuksen asiapitoisuutta epäiltiin, samoin kuin artikkelin tarkoitusperiä.
Olen seurannut Karjalan tasavallan (ja Suomen Pohjois-Karjalan) julkista muistinpolitiikkaa monen vuoden ajan. Kun aloitin tämän etnografisen työn vuonna 2013 panin merkille, kuinka Venäjän tärkeimmän kansallisjuhlan, Voitonpäivän, juhlinnassa Sortavalassa on koko ajan puhuttu sodasta fasisteja eikä suomalaisia vastaan. Suomalaiset ja alueen suomalainen menneisyys oli tästä juhlasta ilmeisesti tarkoituksella pyyhitty pois. Myöhemmin seurasin Sortavalassa muun muassa Karjalan fasisteista vapautuspäivän juhlallisuuksia (tämä päivä otettiin käyttöön 2009 ja sitä vietetään 30.9.), ja silloinkin sodan paikallinen historia jäi yleiskansallisen historiantulkinnan taakse. Sodan muistojuhlallisuudet liittivät entiset Suomen alueet Venäjän nykykansakuntaan sotatulkinnan kautta: kaupungissa juhlittiin voittoa fasisteista eikä suomalaisista, kuten Venäjän tulkinta toisesta maailmansodasta Suurena isänmaallisena sotana edellyttää.
Karjalan tasavaltaa pidetään yhtenä Venäjän kansainvälisimmistä alueista. Suomen läheisyys ja maidemme välisen rajan avoimuus merkitsee paljon sen asukkaille. Suomesta otetaan mallia monessa asiassa. Esimerkiksi uutta Petroskoin lähiötä oli mainostettu lauseella ”Rakastamme Karjalaa, rakennamme kuin Suomessa”. Suomen läheisyydellä ja tuttuudella selitetään myös Karjalan muuta Venäjää korkeampi tyytymättömyys valtaapitäviin.
Miksi ”suomalaiset” tappoivat Putinin isovanhempien sukulaisen juuri nyt?
Vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Suomi nähtiin muistinpolitiikoissa naapurina, jonka kanssa kannattaa etsiä yhteisymmärrystä ja sopua. Entisille Suomen alueille ja veristen taistelujen paikoille pystytettiin muistomerkkejä, jotka ilmaisivat surua kaatuneita ja heidän omaisiaan kohtaan. Tällaisena voi pitää Pitkärannan piirissä vuonna 2000 talvisodan muistoksi paljastettu sururisti, joka esittää Suomea ja Venäjää kahtena surevana sisarena ja äitinä.
Tänä päivänä kuitenkin puhaltavat toiset tuulet. Viime kesänä Petroskoissa sen miehityksestä vapautumisen päivänä – kaupunginpäivänä – paljastettiin keskitysleirien uhrien muistopatsas. Patsas kunnioittaa suomalaisen miehitysajan keskitysleireissä menehtyneitä Karjalan ja Leningradin alueen asukkaita. Patsaan paljastustilaisuudessa puhuttiin seitsemästä tuhannesta uhrista, itse patsaaseen ja sen ympärillä oleviin kivipylväisiin on lyöty kolmen ja puolen tuhannen uhrin nimet. Suomalaiset historioitsijat pitävät jälkimmäistä totuudenmukaisempana lukuna kuin edellä mainittua. Uhrien määrästä ja keskitysleirien asukkaiden kokemuksista käydään keskustelua Karjalan lehdistössä.
Luulisi, että keskitysleirien aikaa ja niiden uhreja olisi pitänyt ruveta muistamaan jo paljon aikaisemmin. Tähän vuoteen asti – eli 73 vuoden ajan – Petroskoissa ei ollut heille omistettua muistopatsasta. Myöhäisenä neuvostoaikana sota-aikaa Karjalassa – samoin kuin muuallakin Neuvostoliitossa – muistettiin valtion määräämällä tavalla. Karjalan alueen ”kasvaminen” talvisodassa, ja sitä seuranneen sodan aikainen Karjalan miehitys vaikuttivat hyvin kaukaiselta ja merkityksettömältä menneisyydeltä. Miksi sotaa on ruvettu muistamaan viime vuosina yhä näyttävämmin ja orkestroidummin, miksi tämä muistomerkki avattiin nyt? Miksi ”suomalaiset” tappoivat Putinin isovanhempien sukulaisen juuri nyt?
Keskitysleirien uhrien muistopatsas on myös muistopatsas suomalaiselle sota-ajan rotuerottelulle.
Vaikuttaa siltä, että Karjalan tasavallassa mielikuvaa Suomesta ollaan muuttamassa. Tässä muutoksessa valikoidulla sotamenneisyydellä on merkittävä rooli. Viesti on osoitettu ennen kaikkea Karjalan nykyisille asukkaille: naapurimaa oli menneisyydessä julma vihollismaa, jota kannattaa edelleenkin varoa. Peskin hautausmaalla paljastettu patsas palauttaa tähän päivään suomalaisten miehittäjien paikallisväestön erottelupolitiikan, eli karjalaisten suosimisen ja venäläisten kurjissa keskitysleireissä pitämisen ja näännyttämisen. Keskitysleirien uhrien muistopatsas on myös muistopatsas suomalaiselle sota-ajan rotuerottelulle.
Muistinpolitiikka on lähtökohtaisesti ylirajaista. Keskitysleirien uhreille omistetun muistomerkin viesti on osoitettu myös Suomeen. Suomessa Karjalan miehitys ja venäläisen väestön keskitysleireihin vangitseminen on sellainen historian vaihe, jota ei haluta muistaa näyttävästi. Jatkosodan muisto on katkonaista ja valikoivaa eikä vedä vertoja talvisodan muistamiselle.
Keskustelu keskitysleirien uhreista nousee ajoittain Suomessa pinnalle selviytyjien korvausvaatimuksineen (esim. nämä kaksi artikkelia Seurassa ja tämä Helsingin Sanomissa). Tätä keskustelua Petroskoin muistopatsas tulee tavalla tai toisella jatkamaan.
Eurooppa sensuroi poliittista puhetta
Katalonian aluehallinnon itsenäisyydestä järjestämä kansanäänestys on nostanut esiin monia rumia hirviöitä. Kenties eniten julkisuutta on saanut Espanjan poliisin ilmeisen tarpeeton ja kohtuuton väkivalta. Tämä jo itsessään riittävän vakava seikka paljasti vielä inhottavamman otuksen – Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden johdon ilmiselvän haluttomuuden tuomita poliisiväkivaltaa.
Pitää EU:sta tai ei, toivoo sen uudistumista sisältäpäin DIEM-liikkeen tapaan tai ei, on joka tapauksessa masentavaa katsella jonkinlaista sivistyksen liekkiä leikkivän Euroopan johtajien ”tervejärkistä” pelkurimaisuutta.
Seuraava hirviö olikin sitten väkivallan suoranainen puolustelu. Suomessa presidenttiehdokas Matti Vanhanen muotoili, että kumiluotien käyttö on ”siinä rajoilla” rauhanomaisten väkijoukkojen hallitsemiseen demokratiassa. Pamputus, potkiminen ja riepotus pitkin katuja ovat kaiketi presidenttiehdokkaan mielestä ihan ok. Heti tapahtumien jälkeen Euroopan komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans puolestaan luonnehti, että poliisin toimet olivat perusteltuja ”oikeusvaltion puolustamisena”. On vaikea kuvitella, mikä rankemmin rapauttaa uskoa oikeusvaltioon Espanjassa tai Euroopassa kuin poliisi mätkimässä ja projektiilein ammuskelemassa ihmisiä, jotka ovat menossa äänestämään.
Ensimmäisissä reaktioissa vähemmälle huomiolle on jäänyt toinen poikkeuksellinen poliisitoimi: poliittisen mielipiteen ja sananvapauden rajoittaminen.
Näiden itsessään vastenmielisten lausahdusten takana on vielä kavahduttavampi todellisuus: esimerkkitapauksistamme sen paremmin Vanhasella kuin Timmermansilla ei ole minkäänlaista itsenäistä moraalista selkärankaa. He asettavat lausuntonsa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden perusteella, ja siten mädättävät moraalin ja demokratian yhteyttä. Ongelma on nimenomaan, että tällainen itsekäs tarkoituksenmukaisuus on osa rikkaiden alueiden – kuten Katalonia, Lombardia ja Veneto – autonomia-pyrkimyksiä: niitä ei huvita olla nettomaksajia.
Ensimmäisissä reaktioissa vähemmälle huomiolle on jäänyt toinen poikkeuksellinen poliisitoimi, nimittäin poliittisen mielipiteen ja sananvapauden rajoittaminen. Sen lisäksi, että poliisi takavarikoi äänestyslippuja ja muita vaalimateriaaleja, se aloitti paria viikkoa ennen äänestystä myös kampanjan Internetin sensuroimiseksi.
Toimia oli usean tasoisia. Ensin .cat-päätteisiä sivuja hallinoiva säätiö pakotettiin – fyysisellä voimalla, koska säätiö ei totellut kehotusta – poistamaan vaaleihin liittyvät sivustot. Lisäksi internetpalveluntarjoajat velvoitettiin sensuroimaan vaaleihin liittyviä sivustoja, olivat ne sitten osotteiltaan .cat tai vaikkapa .eu. Hämmentävintä yhteistyökykyä edellytti kolmas toimi, kun Google määrättiin vetämään sovelluskaupastaan äänestyksestä informoiva sovellus. Kuten fyysisen väkivallan kohdallakin, sensurointi sisälsi ylilyöntejä – Googlen sovelluskaupasta poistettiin kaikki äänestyssovelluksen tekijän sovellukset, myös vaaleihin liittymättömiä sivustoja sensuroitiin ja sensuroinnin kiertämistä helpottaneita aktivisteja on haastettu oikeuteen.
On hyvin kyseenalaista, ovatko oikeuden päätökset, joiden perusteella sensurointi on tehty, ylipäätään päteviä
Kuten sananvapaudesta ja digitaalisen maailman oikeuksista kiinnostuneet kansalaisjärjestöt ovat huomauttaneet, on hyvin kyseenalaista, ovatko oikeuden päätökset, joiden perusteella sensurointi on tehty, ylipäätään päteviä. Voi hyvinkin olla, että järjestetty äänestys oli laiton. Se ei kuitenkaan tarkoita, että poliittisen mielipiteen ilmaisemista voisi laillisesti rajoittaa. Sekä YK:n ihmisoikeusjulistus että EU:n ihmisoikeussopimus takaavat poliitisen mielipiteen ja sananvapauden myös siinä tapauksessa, että ilmaistu poliittinen mielipide on vallitsevan järjestelmän edun vastainen. Varsinkin poliittisen sananvapauden rajoittamiselle pitäisi olla erittäin korkea kynnys. Kehottaminen osallistumaan laittomaan äänestykseen tuskin ylittää tätä kynnystä.
Vastaavan mittakaavan poliittista sensurointia ei olekaan nähty aiemmin kuin Kiinassa, Pohjois-Koreassa ja Turkissa (jos lasketaan pois esimerkiksi Egyptissä tehty koko Internetin sulkeminen arabikevään tuoksinassa). Jos Eurooppa todella olisi sivistyksen liekki, tällä seikalla olisi valtava huomioarvo. Sen sijaan vallitsee paljonpuhuva hiirenhiljaisuus.
Luisuminen kohti autoritarismia käy juuri näin.
Kuten digitaalisia oikeuksia puolustavien eurooppalaisten järjestöjen kattojärjestö EDRI huomauttaa, palveluntarjoajat oli helppo liittää poliittiseen sensuuriin, kun ne on jo velvotettu sensuroimaan PirateBayn kaltaisia torrent-sivustoja. Suomessakin keskusrikospoliisilla on valtuudet sensuroida nettiä, ilman parlamentaarista valvontaa, ja ylilyöntejä on täälläkin tapahtunut.
Katalonian esimerkki osoittaa, että askel lapsipornon ehkäisemisen ja tekijänoikeuksien suojaamisen nimissä tehdystä sensuurista poliittiseen sensuuriin on liian lyhyt. Poliisille toimivaltuuksia annettaessa on hyvä muistaa, että Suomessakin poliisi on ollut niin äärioikeiston kuin kommunistienkin hallussa. Nykyisillä valtuuksilla ja sopivassa tilanteessa poliisi voi täälläkin sensuroida mitä haluaa, myös poliittista puhetta, eikä järjestelmää sensuurin poistamiseksi kotimaisin voimin ole olemassa.
Kauppapolitiikan uudet visiot
Kuva: Kimmo Timonen
Vapaakaupan vastustajat ovat osoittaneet mieltään salaisesti neuvoteltuja, epädemokraattisiksi miellettyjä vapaakauppasopimuksia vastaan. Isojen uusien sopimusten ei ajatella edistävän sosiaalista, ekologista tai taloudellista tasa-arvoa. Lisäksi ne astuvat alueelle, jonne kauppasopimukset eivät ennen ole astuneet. Minkälaista kauppapolitiikkaa sitten vaaditaan tilalle?
On pohdittu ovatko kauppasopimukset oikea paikka yhteiskunnan sääntöjen uusimiseksi, vai riittäisikö vain sen varmistaminen, etteivät sopimukset polje alleen tärkeitä kansainvälisiä sopimuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi ihmisoikeuksia koskeva YK:n binding treaty, ”sitova sopimus”[1], yritysten due diligence eli huolellisuusvelvoitteet, joissa yritykset velvoitetaan ottamaan selvää kauppakumppanistaan ja tämän toiminnan eettisyydestä, sekä Pariisin ilmastosopimus ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n säännöt työlle.
Viime kuukausina on julkaistu ehdotuksia paremmaksi kauppapolitiikaksi lähinnä kansalaisjärjestöjen taholta. Moni esittelemäni ”visiopaperi” sitoisi edellä mainitut kansainväliset sopimukset kiinteästi osaksi kauppasopimuksia.
Esittelemiäni uusia ehdotuksia ovat:
- Euroopan Maan ystävien, SDG Europen ja 95 muun järjestön toukokuussa julkaisema ”kuudes skenaario”, Scenario 6: Sustainable Europe for its Citizens. Asiakirjan nimi viittaa Euroopan komission maaliskuussa julkaistun Valkoisen kirjan esittämiin viiteen skenaarioon EU:n tulevaisuudesta.
- Euroopan parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnan (INTA) mietintöluonnos toukokuulta kansainvälisen kaupan ja EU:n kauppapolitiikan vaikutuksesta globaaleihin arvoketjuihin
- Global Justice Now -järjestön kesäkuussa julkaisema Ten alternatives to a corporate trade agenda
- Canadian Centre for Policy Alternativesin (CCPA) heinäkuussa julkaistu Submission to Global Affairs Canada on the renegotiation and modernization of the North American Free Trade Agreement (NAFTA)[2]
- Kehys ry:n Ke-Ta -työryhmän lokakuussa julkaistu Kymmenen askelta kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan kauppapolitiikkaan
Kestävän kauppapolitiikan uranuurtajat
Näitä keskustelunavauksia ei olisi ilman viidenkymmenen eurooppalaisen järjestön yhteisjulkaisua The Alternative Trade Mandate vuodelta 2013, marraskuussa 2016 julkaistua Sierra Clubin ehdotusta A New, Climate-Friendly Approach to Trade ja Belgian Vallonian Paul Magnetten työryhmän ehdotelmaa Namurin julistusta joulukuulta 2016. Siksi ensin lyhyesti niistä.
The Alternative Trade Mandate (ATM) vaatii sitovien, kansainvälisten yhteiskuntaa ja ympäristöä koskevien sopimusten kunnioittamista. Valtioiden, maakuntien ja kuntien tulisi säännellä tavaroiden ja palveluiden tuotantoa, jakelua ja kulutusta. Valtiot toteuttaisivat vientiä, tuontia ja sijoitustoimintaa kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Euroopan unionin varovaisuusperiaate säilytettäisiin, ruokaturva ja -omavaraisuus taattaisiin eikä luonnon ja raaka-ainevarojen alistamista vain kaupan ehdoille sallittaisi.
Ehdotuksessa taattaisiin kaikille avoin pääsy verkkoon, ilmainen vesi, terveyspalvelut ja koulutus. Kauppasopimusten julkisia hankintoja koskevat sopimusosiot kirjoitettaisiin siten, että hankinnat tukisivat paikallisia yrityksiä. Tekijän-, patentti- ja tavaramerkkioikeuksia ja työn standardeja valvottaisin estäen ylikansallisten yritysten erityisoikeudet. Kauppasopimukset eivät rajoittaisi poliittisia mahdollisuuksia huolehtia ihmisoikeuksista. Verovälttely estettäisiin ja taloudellista vakautta tuettaisiin voiton maksimoinnin sijaan. Lisäksi ehdotuksessa vaaditaan EU:lle selkeitä tavoitteita maan, mineraalien, energian, veden ja biomassan kulutuksen vähentämiseksi.
Kansalaisten oikeudet julkisiin palveluihin turvattaisiin jättämällä jo laaditut, niiden vapauttamista vaativat sopimukset ratifioimatta
Tämä kaikki tapahtuisi uuden kestävää kehitystä tukevan investointistrategian avulla. Kansalaisten oikeudet julkisiin palveluihin turvattaisiin jättämällä jo laaditut, niiden vapauttamista vaativat sopimukset ratifioimatta ja laatimalla kauppa- ja investointisopimuksia, joissa ne jätetään ulkopuolelle.
Sierra Clubin A New, Climate-Friendly Approach to Trade on nimensä mukaisesti ilmasto- ja ympäristöpainotteinen ehdotus kauppasopimukseksi. Siinä halutaan muuttaa, käyttää ja lieventää kauppasääntöjä ilmaston hyväksi. Sierra Club puuttuu tariffeihin, päästöihin ja sääntelyyn ja suhtautuu kielteisesti ISDS[3]-investointisuojaan, jossa yritykset voivat haastaa valtioita oikeuteen etujensa rikkomisesta. Monessa tapauksessa valtiot ovat riitojenratkaisuelimissä käydyissä oikeudenkäynneissä joutuneet maksamaan siitä, että ne ovat halunneet tiukentaa lainsäädäntöään ympäristönsä tai kansalaistensa terveyden hyväksi. Ulkomaiset sijoittajat haluttaisiin saada vastuuseen rikkomuksistaan uuden tuomioistuimen välityksellä. Sierra Club ehdottaa myös paikallisten, vihreän energian työpaikkojen ja investointistrategioiden luomista ja haluaa luoda ilmastoa hyödyttäviä kannustimia.
Namurin julistus sisältää kolme ydinkohtaa: kauppaneuvotteluprosessin demokraattisuuden, kauppasopimuksen yhteensopivuuden sosioekonomisen, terveyttä ja ympäristöä koskevan lainsäädännön kanssa, ja sijoittajansuojan muuttamisen kansalaisia ja yhteisöä hyödyttäväksi ja siten yritysten ja sijoittajien erityisoikeuksia poistavaksi. Julistuksen mukaan kauppasopimusten ennaltasoveltamisesta on luovuttava. Standstill-lauseketta kehitettäisiin siten, että lukittaisiin julkisten palvelujen vähimmäistaso, jota ei voi alittaa – sen sijaan että palveluja heikennetään määrittelemällä lausekkeiden avulla sosiaalisten, ympäristö- ja turvallisuusnormien enimmäistaso.
Luonto ja ihmisoikeudet asetettava kaupan edelle
Vapaakauppasopimusten EU-pääneuvottelija kauppakomissaari Cecilia Malmström on toistuvasti kutsunut erityisesti CETA:a progressiiviseksi, siis edistykselliseksi sopimukseksi. Kuitenkin jo se, että vakiintuneet ja tunnetut kansalaisjärjestöt sekä Euroopan parlamentin valiokunta vaativat kauppasopimuksiin muutoksia, todistaa, että kaikissa neuvotelluissa sopimuksissa on vakavia puutteita.
Kaikissa uusissa vaihtoehtoisissa ehdotuksissa tahdotaan sopimusneuvottelut parlamentaarisen valvonnan alle. Global Justice Now -järjestön (GJN) mukaan näin olisi mahdollisuus arvioida, tarkastella ja tarvittaessa pysäyttää neuvottelut. GJN ehdottaa vaikutusarvioiden tekemistä neljässä vaiheessa: ennen sopimusmandaatin antamista, ennen neuvottelujen päättymistä, säännöllisin, esimerkiksi viiden vuoden väliajoin, ja silloin, jos vientiyrityksiä tuetaan valtion varoin.
Esityksissä ehdotetaan oikeudenmukaisempaa kauppaa tai vähintään haittojen hillitsemistä. GNJ:n esitys vaatii tilaa yleishyödylliselle politiikalle niin teollisuuden, maanviljelyksen, hyvinvoinnin kuin teknologian alalla. Suomalaisten järjestöjen Kymmenessä askelessa halutaan turvata paikallinen tuotanto niin meillä kuin kehitysmaissakin. Kuudennessa skenaariossa mennään pidemmälle ja vaaditaan oikeudenmukaista siirtymistä vihreään ja sosiaalisesti tasa-arvoiseen talouteen.
Se, että vakiintuneet ja tunnetut kansalaisjärjestöt sekä Euroopan parlamentin valiokunta vaativat kauppasopimuksiin muutoksia, todistaa, että kaikissa neuvotelluissa sopimuksissa on vakavia puutteita
Sekä GJN että Kymmenen askelta pitävät tärkeinä, että kauppasäännöt ovat alisteisia ihmisoikeuksille, työelämän standardeille ja ympäristö- ja ilmastotoimille. Kymmenen askelta korostaa erikseen johdonmukaisuutta Pariisin ilmastosopimuksen kanssa ja nostaa omaksi kohdakseen sitovien ihmisoikeuksien noudattamisen. Kuudes skenaario haluaa kansainvälisen kaupan myös edistävän edellä lueteltuja tavoitteita.
Tariffit ja kaupan edut olisi säädettävä siten, että sosiaaliset ja ekologiset seikat huomioidaan. Tästä ovat yhtä mieltä kaikki tarkastelemani ehdotukset. Jos esimerkiksi halutaan tukea ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, olisi nostettava ilmastolle haitallisten tuotteiden tariffimaksuja, ei esimerkiksi avattava sujuvaa väylää ilmastoa voimakkaasti kuormittavalle öljyhiekalle.
Euroopan parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnan INTA:n ehdotus uudistaisi kauppasopimusten Kauppa ja kestävä kehitys -luvun mallin. Samoin tekisi myös kanadalainen CCPA, ja vaatisi tueksi täyttä laillista vahvistamista välittäjätuomioistuimen avulla.
Investointisuoja on poistettava
Kuudessa visiopaperissa kahdeksasta halutaan ISDS-investointisuoja mieluiten kokonaan pois sopimuksista. Jos jokin erillinen sijoittajatuomioistuin olisi oltava, niin hyvitystuomioistuin, jossa vahinkoa kärsineet valtiot, alueet tai ihmiset saisivat korvausta niille aiheutetusta vahingosta.
INTA:n mietintöluonnos käsittelee asiaa vain hyvitystuomioistuimen osalta, Kuudes skenaario ei lainkaan. Kumpienkin vaatimukset ovat kuitenkin käytännössä luonteeltaan sellaisia, ettei sijoittajasuojatuomioistuin voisi toimia yhtäaikaisesti niiden kanssa. Esimerkiksi voidaan ottaa syanidia ympäristöön levittänyt kultakaivos Romanian Roșia Montanăssa. Romanian valtio sulki kaivoksen, mutta kultaa kaivanut yhtiö haastoi Romanian valtion välimiesoikeuteen haluten korvauksia jo tehdyistä investoinneista ja mahdollisista menetetyistä liikevoitoistaan.
Luonnonsuojelullisia arvoja on hankala toteuttaa, jos sallitaan oikeusmenettely, jossa ne ovat alisteisia sijoittajien ja yritysten voitontavoittelulle.
Muutoksia kauppapolitiikkaan
Vaikka Kuudes skenaario mainitsee kauppapolitiikan ja menee yksityiskohtiin EU:n kauppapoliittisten muutosten suhteen, se ei mene kovin syvälle itse sopimustekstiin tehtäviin muutoksiin. Niin tekee Namurin julistuksen lisäksi oikeastaan vain kolme ehdotusta: INTA, CCPA ja osittain Kymmenen askelta. Tämä voi tarkoittaa sitä, että useimmat ehdotusten laatijoista eivät pidä nykyistä sopimusmallia muokkaamisen arvoisena: parempi vaihtoehto olisi aloittaa puhtaalta pöydältä.
GJN haluaa kauppasopimusten keskittyvän kauppaan: patentit, julkisostojen standardit, kansallinen sääntely, siirtolaisuus sekä sijoitus- ja tietosuoja on rajattava sopimusten ulkopuolelle, samoin julkiset palvelut. Kymmenen askelta turvaisi poliittisen liikkumavaran ja rajaisi sijoittajien oikeudet siten, etteivät ympäristönsuojelu, kansanterveys tai sosiaaliturva vaarannu. Osittain tämä toteutettaisiin rajaamalla julkiset palvelut sopimusten ulkopuolelle.
Myös CCPA:n esitys rajaisi julkiset palvelut täysin sopimuksen ulkopuolelle. INTA:n mietintöluonnoksessa ei oteta kantaa julkisiin palveluihin. Kuudennessa skenaariossa halutaan kattavat ja edulliset julkiset palvelut tukemaan yhteiskunnallista hyvinvointia, muttei vaadita niitä koskevia lisäkirjauksia tai poisjättämisiä kauppasopimuksiin.
GJN ehdottaa, että kauppasopimusten tulisi edellyttää mailta nykyisiä sopimusmalleja sisältäviä korkeampia, ei matalampia standardeja. INTA haluaa konkreettisesti standstill-lausekkeiden sisällyttämistä kaikkiin unionin vapaakauppasopimuksiin siten, että standardit voivat tiukentua, eivät madaltua. CCPA ehdottaa korkeimman standardin sääntöä erityisesti sopimuksen sääntely-yhteistyötä koskevaan lukuun, josta se ei kuitenkaan pyydä luopumaan kokonaan. Sen sijaan se vaatii kaikkien sopijamaiden laajaa kansalaiskuulemista kaikkia sopijamaita tyydyttävällä tavalla ennen sääntelyn harmonisointia.
Veronkierto on torjuttava
INTA:n ehdotukseen kuuluu rahanpesun, verovilpin ja veronkierron torjunnan koskevien määräysten sisällyttäminen vapaakauppasopimuksiin. GJN vaatii sopijamaille samanlaista veropohjaa, jotteivat yritykset voisi peluuttaa valtioita toisiaan vastaan. CCPA ei mainitse verovälttelyä lainkaan, Kuudes skenaario puolestaan haluaa veronkierron suitsimisen lisäksi EU:n sulkevan veroparatiisit.
Kymmenen askelta haluaisi edistää johdonmukaisesti vero-oikeudenmukaisuutta ja sisällyttää sanktioituja velvoitteita veronkierron ja verovälttelyn estämiseksi. Näitä olisivat yritysten maakohtainen veroraportointi ja velvoite luoda rekistereitä yritysten todellisista edunsaajista. Lisäksi se suosittaa GJN:n ja Namurin julistuksen tapaan minimiyhteisöveroa.
Ainoana näistä visiopapereista Kymmenen askelta haluaa varmistaa, etteivät kauppasopimukset estä valtioita purkamasta haitallisia verokannustimia – ja niin ikään toisin kuin missään muussa ehdotuksessa – lisäksi sen, että perinteisten pankkipalvelujen eriyttäminen sijoitustoiminnasta niin haluttaessa ei vaikeudu.
Sopimuksia uudistettaisiin – mutta ei itse talousjärjestelmää
Kauppapolitiikkaa voidaan kritisoida ainakin kolmella eri tasolla: voidaan arvioida kauppasopimusten sisältöä sinänsä, kritisoida kauppajärjestelmää, tai arvostella koko talousjärjestelmää.
On tärkeä ymmärtää, että useinkaan nykyistä kauppasopimuspolitiikkaa vastustavat kansalaiset, kansalaisjärjestöt, yliopistoväki ja poliittisesti eri tavoin aktiiviset ihmiset eivät vastusta nykyistä talousjärjestelmää tai edes kauppapolitiikkaa sinänsä. He vain haluavat varmistaa sopimusten oikeudenmukaisuuden niin kansalaisille, valtioille kuin yrityksillekin. Riittäisikö että otetaan itse sopimuksista harmillisimmat osiot pois – kuten sijoittajasuoja ISDS tai sääntely-yhteistyö – tai että muokataan Kaupan ja kestävän kehityksen luku uuden mallin mukaan? Epäilen sitä.
Nähdäkseni edellä arvioidut ehdotukset eivät puutu talousjärjestelmään, mutta jo kauppajärjestelmän muuttamiseksi on nähty vaivaa. Silti enin huomio näissä ehdotuksissa kohdistuu vain ja ainoastaan kauppasopimusten muuttamiseen, kuitenkin siten, että niihin tarvitaan mittavia uudistuksia.
Vapaakaupan puolustajat voivat siis nukkua yönsä rauhassa.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja TTIP-verkoston aktiivi vuodesta 2014.
Viitteet
[1] Ihmisoikeuksien binding treaty on Pariisin ilmastosopimuksen kaltainen kaikille valtioille avoin YK:n OEIGWG -ryhmän sopimus, josta neuvotellaan seuraavan kerran 23.–27.10.2017.
[2] USA:n, Kanadan ja Meksikon välistä sopimusta Naftaa on käytetty myöhempien sopimusten mallina. CCPA:n ehdotelma ei ole kuitenkaan yleisehdotelma, vaan koskee etupäässä Naftan muokkaamista.
[3] – sanoista investor state dispute settlement
TTIP: Olimme oikeassa
Kuva: Kimmo Timonen
Koko kriisin ajan – ja siihen näennäisenä ratkaisuna – Eurooppa on panostanut vahvemmin ulkoiseen kilpailukykyyn, minkä tarkoituksena on muuntaa sekä Euroopan unioni että euroalue valtavaksi saksalaistyyppiseksi vientivetoiseksi talouskoneeksi (mitä Globaali Eurooppa -strategiassa korostetaan). Eri asiantuntijat ja taloustieteilijät ovat kuitenkin huomauttaneet, että tämä on perustavanlaatuisesti väärä strategia.
Viime vuosina EU on neuvotellut lukuisia kahdenvälisiä kauppasopimuksia, joiden yhtenä huipentumana oli vuoden 2013 alkupuolella annettu ilmoitus, että EU ja Yhdysvallat ovat sopineet aloittavansa neuvottelut kahdenvälisestä kauppasopimuksesta (niin sanottu Transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuus (TTIP)). Euroopan komissio on puolustellut sopimusta väittämällä, että sopimuksella pyritään ”auttamaan sekä ihmisiä että suuria ja pieniä yrityksiä avaamalla Yhdysvaltain markkinat EU:n yrityksille; karsimalla vientiä jarruttavaa byrokratiaa; laatimalla uudet säännöt helpottamaan ja oikeudenmukaistamaan vientiä, tuontia ja sijoittamista ulkomaille”. Lisäksi se väittää, että TTIP:llä EU:n talous saadaan vauhtiin, sillä se ”luo työpaikkoja ja kasvua kaikkialla EU:ssa” ja ”laskee kauppareissujen hintaa ja tarjoaa meille enemmän valinnanvaraa”.
Huomattavat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja ekologiset haitat, jotka ovat seuraneet aikaisempia kauppasopimuksia, on selkeästi osoitettu
Euroopan (ja Yhdysvaltain) kansalaisjärjestöt ovat voimakkaasti kyseenalaistaneet nämä väitteet, ja sanoneet, että ehdotetulla sopimuksella ei ensisijaisesti ole tarkoitus karsia niitä muutamaa vielä voimassa olevaa tullimaksua kahden maailmantalouden suurimman yhteenliittymän välillä, vaan että sen keskeisenä tavoitteena on purkaa ja/tai yhdenmukaistaa asetuksia eri talouden aloilla, esimerkkeinä maatalous, elintarviketurvallisuus, tuote- ja tekniset standardit, rahoituspalvelut, teollis- ja tekijänoikeuksien turvaaminen ja julkiset hankinnat.
Koska EU:n ja Yhdysvaltojen väliset neuvottelut huomionarvoisesti käydään suljettujen ovien takana, kansalaisjärjestöt eivät ole juurikaan päässeet tukemaan väitteitään niin sanottujen kovien todisteiden avulla (vaikka Euroopan komissio viime vuonna julkaisi pitkän listan TTIP-asiakirjoja, tärkeimmät niistä ovat salaisia), joten he voivat nojata lähinnä ennakkotapauksiin ja historiallisen kehityksen suuntaan (erilaiset huomattavat yhteiskunnalliset, taloudelliset ja ekologiset haitat, jotka ovat seuraneet aikaisempia kauppasopimuksia, on selkeästi osoitettu), muihin Yhdysvaltain kauppasopimusten vuodettuihin asiakirjoihin, 4. helmikuuta 2016 allekirjoitettuun TPP:hen (Trans-pacific partnership), ja suoraan sanottuna terveeseen järkeen. Tämä on avannut sauman Yhdysvaltain ja Euroopan unionin poliitikoille – jotka ovat paradoksaalisesti todenneet, että salailun tarkoitus on estää erityisintressejä vaikuttamasta päätöksentekoon – syyttää TTIP:n kriitikoita pelon lietsomisesta.
Sauma on nyt kurottu umpeen. Ensimmäinen toukokuuta Alankomaiden Greenpeace julkaisi 243 sivua salaisia TTIP-neuvottelutekstejä, jotka tarjoavat ennennäkemättömän katsauksen niihin kauaskantoisiin vaikutuksiin, joita sopimuksella olisi ilmastoon, ympäristöön ja kansanterveyteen – ja ne ratkaisevasti todistavat, että kansalaisjärjestöt olivat oikeassa koko ajan. Greenpeacen mukaan asiakirjat herättävät neljä huolestuttavaa kysymystä ympäristön ja kuluttajansuojan näkökulmasta:
Ympäristönsuojelu on unohdettu. Mikään Greenpeacen saamasta asiakirjasta ei viittaa Maailman kauppajärjestön (WTO) GATT-sopimukseen sisältyvään yleiset poikkeukset -kohtaan (General exceptions). Se on 70-vuotias sääntö, jonka mukaan maat voivat säännellä kauppaa ihmisten, eläinten ja kasvien elämän tai terveyden suojelemiseksi” tai ”ehtyvien luonnonvarojen säästämiseksi”. Tämän asetuksen poisjättäminen osoittaa, että molemmat osapuolet ovat luomassa järjestelmää, joka asettaa voiton ihmisten, eläinten ja kasvien elämän ja terveyden edelle.
Ilmastonsuojelu vaikeutuu TTIP:n myötä. Tekstissä ei ole mainintaakaan tavoitteesta pitää keskilämpötilan nousu alle 1,5 celsiusasteen, joka on Pariisin ilmastosopimuksen keskeisiä tavoitteita. Vielä pahempaa on se, että ilmastonmuutosta torjuvia tai lieventäviä keinoja rajoitetaan ehdoilla, jotka löytyvät sääntely-yhteistyötä ja teollisuustuotteiden markkinoille pääsyä käsittelevistä luvuista. Nämä ehdot esimerkiksi estäisivät sääntelemästä hiilidioksidi-intensiivisiä polttoaineita, kuten öljyhiekasta löytyvää bitumia.
Varovaisuusperiaatteen loppu. Sääntely-yhteistyötä käsittelevässä luvussa ei mainita EU:n perustamissopimuksessa vahvistettua varovaisuusperiaatetta: sitä ei mainita yhdessäkään kahdestatoista vuodetusta luvusta. Sen sijaan Yhdysvaltain vaatimus ”riskipohjaisesta” lähestymistavasta, joka pyrkii käsittelemään vaarallisia aineita niiden välttämisen sijaan, löytyy useammasta luvusta. Tämä lähestymistapa vie pohjan viranomaisten kyvyltä tehdä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä esimerkiksi kohuttujen hormonitoimintaa häiritsevien kemikaalien suhteen.
Valta karkaa yhtiöille. Toisaalla sopimus uhkaa ympäristöä ja murentaa kuluttajansuojaa, toisaalla se antaa suuryrityksille mitä ne haluavatkin. Yritykset saavat mahdollisuuksia puuttua päätöksentekoon sen varhaisimmissa vaiheissa. Sillä välin kun kansalaisyhteiskunnalta on evätty pääsy neuvotteluihin, asiakirjoista paljastuu, että teollisuus on saanut etuoikeutetun aseman tärkeissä päätöksissä. Vuodetut asiakirjat paljastavat, että EU ei ole ollut rehellinen sen suhteen, missä määrin teollisuus on päässyt vaikuttamaan sopimuksen ehtoihin. EU:n äskettäinen julkilausuma tuo esille teollisuuden osuuden vain kerran, kun taas vuodetut asiakirjat toistuvasti tuovat esille sen, kuinka on kuunneltava teollisuutta; ne eksplisiittisesti käsittelevät siitä, millä eri tavoin teollisuuden tarpeet ja toiveet on huomioitu. Tästä huolimatta Euroopan kauppakomissaari Cecilia Malmström julkesi vastata vuotoon väittämällä, että ”EU:n teollisuudella ei ole ollut sen suurempaa pääsyä neuvotteluihin kuin millään muullakaan sidosryhmällä. Me otamme teollisuuden ehdotukset huomioon, mutta toimimme täsmälleen samoin myös ammattiliittojen, kuluttajaliittojen ja ympäristöjärjestöjen kanssa – nämä ovat kaikki edustettuina neuvoa-antavassa ryhmässä, joka tapaa neuvotteluryhmän säännöllisesti” (korostus minun). Sama kauppakomissaari sanoi, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän voi jatkaa TTIP:n valmistelua mittavasta julkisesta vastarinnasta huolimatta, että ”en saa valtuutustani Euroopan kansalaisilta”.
Julkishallinnon itsenäisyys, julkinen terveys, työntekijöiden oikeudet ja kuluttajansuoja jäävät sijoittajan oikeuksien jalkoihin
Kuten on hyvin tiedossa, yksi kiistanalaisimmista sopimuksen kohdista on sijoittajien ja valtioiden riidanratkaisumenettely (investor-state dispute settlement mechanism, ISDS), joka antaa sijoittajille (käytännössä ylikansallisille yrityksille) oikeuden käyttää riidanratkaisumenettelyä vieraita valtioita vastaan. Kriitikot sanovat, että ISDS antaisi ulkomaisille sijoittajille oikeuden haastaa valtiot yksityiseen oikeuteen mistä tahansa toimista, jotka haittaavat voitontavoittelua. Sijoittajat ovat käyttäneet samanlaisia sopimuksia aikaisemminkin ja haastaneet valtioita oikeuteen vaatiakseen miljoonia, jopa miljardeja euroja korvauksina. Julkishallinnon itsenäisyys, julkinen terveys, työntekijöiden oikeudet ja kuluttajansuoja jäävät sijoittajan oikeuksien jalkoihin.
Yhtenä esimerkkinä toimii Ruotsin energiayhtiö Vattenfallin nostama oikeusjuttu Saksan valtiota vastaan, kun jälkimmäinen sääti ympäristöllisiä vaatimuksia hiilivoimaloille. Toiseksi esimerkiksi löytyy Kanadan kaasu- ja öljy-yhtiö Lone Pipen nostama oikeusjuttu Quebecin osavaltiota vastaan, joka oli kieltänyt särötyksen (eng. fracking). ”Tällaiset tapaukset osoittavat, että ISDS:ää voidaan käyttää ympäristönormien heikentämiseen, sääntelyn estämiseen tai veronmaksajien rahojen kahmimiseen”, sanoo Stop TTIP -liittouman edustaja Karl Bär.
ISDS:n törmättyä vahvaan julkiseen arvosteluun Euroopan komissio pyysi julkista kuulemista tästä asiasta. Kolmen kuukauden kuuleminen päättyi 17. heinäkuuta 2014, ja sai lähes 150 000 sähköistä vastausta, joista 97 prosenttia vastusti ISDS-menettelyä. Vastausten mittava määrä on tulosta voimakkaista kampanjoista, joita kansalaisjärjestöjen verkostot organisoivat Britanniassa, Itävallassa ja Saksassa. Neuvottelujen avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden puutteen lisäksi aihe, joka ihmisiä sai eniten liikkeelle, oli julkisia palveluita uhkaava liberalisointi. Komissio, vaikka se tunnustaakin Euroopan kansalaisten syvän epäluulon ISDS:ää kohtaan, kieltäytyy päästämästä siitä irti, ja on sen sijaan ehdottanut (syyskuussa 2015) perustettavaksi sijoitustuomioistuinta (eng. Investment Court System, ICS) , jossa sijoittajien mahdollisuudet haastaa valtioita oikeuteen olisi karsittu, ja jossa olisi välimiesten sijaan ”hyvin taitavia tuomareita”. Vaikka nämä uudistukset ovat tervetulleita tunnustuksia perustavanlaatuisista ongelmista nykyisissä riidanratkaisupaneeleissa , ISDS:n olennaiset ongelmat jäävät ratkaisematta: yritykset voisivat edelleen haastaa valtioita oikeuteen, edelleen hyökätä julkista etua palvelevien sääntöjen kimppuun. Kansalaisjärjestöjen koalitio, Corporate Europe Observatoryn (CEO) johdolla, julkisti helmikuussa 2016 kriittisen raportin uusista ISDS:ää koskevista ehdotuksista. Aktivistit kutsuivat sijoitustuomioistuinta (ICS) kuolleista nostetuksi ”ISDS-zombiksi”. Raportissa todetaan:
”[E]hdotettu ICS ei sulje ISDS:ää pois. Päin vastoin, se antaisi tuhansille yrityksille mahdollisuuden kiertää kansallisia oikeusjärjestelmiä ja haastaa valtiot rinnakkaisiin tuomioistuimiin, jos lait ja asetukset haittaavat voitontavoittelua. Se tietäisi sitä, että suuryritysten pankkitileille katoaisi miljardeja euroja verovaroja. Se voisi estää tekemästä päätöksiä planeetan ja ihmisten eduksi. Se uhkaa vangita Euroopan unionin jäsenvaltiot ikuisiksi ajoiksi ISDS:n kuritushuoneeseen.”
Greenpeacen mukaan ”Euroopan komissio on yrittänyt tehdä parannuksia parantumattomaan. Sen sijoitustuomioistuimella (ICS) perustetaan ulkomaisten sijoittajien eduksi oikeusjärjestelmä, jolla ohittaa kansalliset tuomioistuimet. Tämä järjestelmä on perustavanlaatuisella tavalla samanlainen kuin ISDS.”
TTIP ei ole juuri muuta kuin ”pyrkimys antaa yrityksille valta hallita talouksia ja yhteiskuntia”
Komission ehdotus ei myöskään vastaa niihin keskeisiin ongelmiin, joita europarlamentissa nostettiin sen päätöslauselmassa 8. heinäkuuta 2015, jossa kerrotaan halusta ”korvata ISDS uudella järjestelmällä sijoittajien ja valtioiden riitojen ratkaisuun”.
Tärkeintä on tiedostaa, ettei TTIP:tä voi ”parantaa”. Kuten talouden Nobelilla palkittu ekonomisti Joseph Stiglitz on todennut, se ei ole juuri muuta kuin ”pyrkimys antaa yrityksille valta hallita talouksia ja yhteiskuntia” – tästä syystä se on yksinkertaisesti heitettävä historian roskatynnyriin. Tämä ei olisi mahdotonta. Viimeaikaiset tapahtumat – yli 150 000 ihmistä marssi Berliinissä TTIP:tä vastaan lokakuussa 2015, ja kymmenet tuhannet huhtikuussa 2016 Hannoverissa – osoittavat, että TTIP:lle on syntynyt vahva vastustus. 45 prosenttia saksalaisista vastusti sitä vuonna 2015 verrattuna 25 prosenttiin helmikuussa 2014, ja viimeisimmät kyselytutkimukset ovat vieläkin kriittisempiä (ks. myös tämä). Laaja joukko yhteiskunnallisia voimia on ilmoittanut vastustavansa sopimusta, mm. ammattiliitot, kansalaisjärjestöt, kuluttajajärjestöt ja niin edelleen. Suuri ja kasvava määrä paikallishallintoja ilmoittaa olevansa ”TTIP:n ulkopuolella”. 54 prosenttia ranskalaisista asui syyskuussa 2015 ”TTIP-alueen ulkopuolella”.
Jopa hallitusten tuki sopimukselle horjuu. Yhdysvaltain viime presidentinvaalien ehdokkaista Hillary Clinton, Bernie Sanders ja Donald Trump ovat ilmaisseet huolensa sopimuksesta. Euroopassa yhä useammat pienet ja keskisuuret yritykset (pk-yritykset), jotka Euroopan unionin mukaan olisivat TTIP:n suurimpia hyötyjiä, ovat liittymässä TTIP:n vastaisiin koalitioihin ja ilmaisevat huoliaan Saksassa, Itävallassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa, että sopimus syrjisi pk-yrityksiä. Julkinen vastarinta on onnistuneesti hidastanut neuvotteluita, ja tämä viimeisin vuoto saattaa hyvinkin antaa TTIP:lle kuoliniskun. Tarttukaamme hetkeen, haudatkaamme tämä sopimus ikiajoiksi; olkoon tämä vasta alkua vastahyökkäyksellemme Euroopan mantereen panttivangiksi ottanutta eliittiä vastaan.
Thomas Fazi on roomalainen kirjailija, dokumentaristi ja aktivisti. Hänen uusin kirjansa on William Mitchellin kanssa kirjoitettu Reclaiming the State: A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World (Pluto 2017). Artikkeli on aiemmin julkaistu Social Europe -lehdessä. Suomennos: Max Anttila.
Poliittisen psykiatrian paluu
Krimin tataariaktivisti, Moskovan valtaa vastustanut Ilmi Umerov vietti keväällä 2016 neljä viikkoa mielisairaalassa. Sinne Umerov päätyi toisesta sairaalasta, jossa hän oli tutkittavana sydänvaivojensa vuoksi. Pakkosijoitus mielisairaalaan perusteltiin lehtitietojen mukaan ”henkisen kapasiteetin testaamisella”. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kyse oli poliittisesta vainosta.
Kuulostaako tutulta? Neuvostoliitossa psykiatrian käyttö toisinajattelijoiden vainoamiseksi oli yleistä. Vielä perestroikan vuosina 1988 jopa kymmenen miljoonaa ihmistä oli kirjattu psykiatrisiin rekistereihin, mikä teki heistä toisen luokan kansalaisia ja mahdollisti sulkemisen mielisairaalaan viranomaisten näin halutessa, toteaa Human Rights in Mental Health (FGIP) -järjestö raportissaan.
”Poliittinen psykiatria tuli laajasti käyttöön vuosina 1967–1968 Juri Andropovin johtaessa KGB:tä”, kertoo FGIP:n aktiivi, professori Robert van Voren. Van Voren on seurannut psykiatrian poliittista väärinkäyttöä yli 40 vuoden ajan. ”1970-luvun alussa Maailman psykiatriyhdistys World Psychiatric Association puhui asiasta jokaisessa kongressissaan. Neuvostoliiton psykiatrijärjestö suljettiin ulos yhdistyksestä kuitenkin vasta 1983.”
Neuvostoliiton hajottua psykiatrian väärinkäyttö poliittisiin tarkoituksiin lakkasi muutamaksi vuodeksi alueella. Ilmiö ei toki rajoitu entiseen Neuvostoliittoon – psykiatrit ovat rikkoneet ammattietiikkaansa monissa järjestelmissä Etelä-Afrikan apartheidista Chilen diktatuuriin. Natsi-Saksan eutanasiaohjelma surmasi 90 000 mielenterveysongelmista kärsivää kansalaista, eikä psykiatria ole ollut CIA:llekaan vierasta.
Neuvostoliiton järjestelmä oli kuitenkin erityinen siinä, että moni psykiatri todellakin uskoi henkilön, jonka mielestä järjestelmä ei ollut maailman paras, olevan mielisairas. 1960-luvulla Moskovassa kehitettiinkin erityinen skitsofreniadiagnoosi (”hiipivä skitsofrenia”), jonka oireita olivat ”neuvostovastaiset ajatukset”, ”reformistiset harhaluulot” ja ”infantilismi.”
Neuvostoliiton järjestelmä oli kuitenkin erityinen siinä, että moni psykiatri todellakin uskoi henkilön, jonka mielestä järjestelmä ei ollut maailman paras, olevan mielisairas
Tänä päivänä skitsofreniadiagnoosi on van Vorenin mukaan vaihtunut ”persoonallisuushäiriöön”.
”Ero neuvostoaikaiseen on siinä, että hoitojaksot ovat lyhyitä, ja ihmisillä diagnosoidaan skitsofrenian sijaan persoonallisuushäiriö.”
FGIP-järjestön raportissa poliittisen psykiatrian nykymuodoiksi Venäjällä tunnistetaan muun muassa väärät ja liioitellut psykiatriset diagnoosit: tarpeettomat pakkohoidot ja toisaalta hoitoon pääsyn estäminen henkilöltä poliittisen aktivismin takia. Suuri ongelma on myös korruptio. Psykiatrit ovat lahjottavissa ja rikolliset – jopa henkilön omaisuudesta kiinnostuneet sukulaiset – voivat ostaa diagnoosin ja sulkea henkilön sairaalaan.
Poliittinen psykiatria ei tällä hetkellä ole mittakaavaltaan samaa luokkaa kuin Neuvostoliitossa. FGP:n tuoreessa raportissa yksilöidään alle kymmenen tapausta Venäjällä ja muutamia Keski-Aasian maissa. Van Vorenia huolestuttaa se, että ”Putinin valtaan tulon jälkeen käytäntö on palaamassa”.
Ja kuten vuosikymmenien ajan, van Voren luennoi Maailman psykiatriyhdistyksen kongressissa aiheesta. Kongressi pidetään tällä viikolla Berliinissä. Van Voren ei ole optimisti.
”Maailma on unohtanut tämän ilmiön. Psykiatrien nuori sukupolvi ei muista Neuvostoliittoa. Ja toinen syy on kauppa. Neuvostoliitto oli suljettu totalitaarinen järjestelmä, sitä oli helppo arvostella. Venäjä on maa, johon liittyy suuria taloudellisia intressejä. Venäjän ihmisoikeusongelmista ei haluta puhua.”
Vastuuttomasti avoimella mandaatilla?
Kuva: Kimmo Timonen
EU:n ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus on ollut pitkään otsikoissa, koska sopimukseen liittyy paljon erilaisia ja keskenään ristiriitaisia odotuksia. Toiset näkevät sen vain taloudellisen hyvinvoinnin välineenä. Toiset pitävät taloudellisia vaikutuksia vähäisinä ja siksi sopimusta vähemmän tärkeänä, ei kuitenkaan välttämättä haitallisena. Kolmannet puolestaan ovat hyvinkin huolestuneita sopimuksen poliittisista vaikutuksista. Tässä tekstissä tarkastellaan CETA-sopimuksen poliittista ulottuvuutta ja pohditaan, missä määrin se on tai ei ole uhka EU:n poliittiselle vallalle.
EU:n ja Kanadan välinen laaja-alainen talous- ja kauppasopimus CETA valmistui vuonna 2016 ja on paraikaa EU:n jäsenmaiden hyväksyttävänä. Mikäli kaikki 28 jäsenmaata sen hyväksyvät, sopimus astuu voimaan vuonna 2017.
Toteutuessaan sopimus syventää kansainvälistä taloudellista integraatiota, joka on synnyttänyt paljon hyvää, jos ei pahaakin. Se on tuottanut paljon hyvää kansainvälisen kilpailun ja vaihdannan kautta. Samalla tämä kilpailu esiintyy eräänlaisessa demokraattisen politiikan tyhjiössä. Globaalia taloutta määrittävät vapaakauppasopimukset ja sen käytännöistä vastaavat pääasiallisesti monikansalliset yritykset.
Globaaleja tulonsiirtomekanismeja ei ole. Ei liioin ole kaikkia valtioita sitovia ympäristönormeja, työoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia, saati sellaisia ylikansallisia päätöksentekoelimiä, joissa näitä voitaisiin asettaa ja valvoa tehokkaasti niiden toteutumista. Tästä syystä kansainvälinen taloudellinen integraatio etenee ilman selkeää poliittista johtoa eli ilman poliittisiin kamppailuihin ja demokraattiseen vastuunalaisuuteen perustuvaa visiointia ja toimeenpanoa.
Poliittisen hallinnan puutteesta johtuen taloudellinen integraatio voidaan nähdä maita ja alueita jakavan ja yksilöistä riippumattoman poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden taustalla. Samasta syystä ei ilmastonmuutokseen tai muihin maailmanpolitiikan ongelmiin ole voitu vastata tehokkaasti. CETA-sopimus ei tuo ratkaisua näihin poliittisiin ongelmiin. Mutta voiko CETA heikentää EU:n poliittista valtaa?
Ongelmistaan huolimatta on EU:ssa hitaasti mutta varmasti luotu alueellista poliittista valtaa, joka suitsii ja määrittää taloudellista integraatiota. Esimerkiksi ympäristönsuojelussa voidaan EU:ta pitää jopa eräänlaisena sääntelyn supervaltana, jonka vaikutuksesta sääntelyä on lisätty muuallakin maailmassa.
Euroopan komission mukaan CETA edistää talouskasvua ja tukee työllisyyttä. Sen sijaan kriitikkojensa mukaan se on uhka demokratialle. Taloudellisen integraation mahdolliset poliittisesti kyseenalaiset vaikutukset johtuvat mekanismeista, joiden kautta taloudellinen integraatio vaikuttaa suoraan poliittiseen päätöksentekoon kansallisella ja ylikansallisella tasolla. Mekanismeista tärkeimmät ovat
- uudet säännöt, jos ne rajoittavat poliittisia kamppailuja kansallisella tasolla ja EU:ssa;
- sääntely-yhteistyö, jos se siirtää parlamentaarista lainsäädäntövaltaa kansainväliselle tasolle;
- sijoittajansuoja, jos se antaa yrityksille oikeuden kyseenalaistaa ja purkaa poliittisia päätöksiä.
Poliittinen valta on merkittävä käytännön kysymys
Ennen pohdintoja CETA:n mahdollisista vaikutuksista on syytä tarkentaa kysymystä EU-politiikan alaan, joka on merkittävä sekä ympäristönsuojelun että kuluttajansuojan kannalta. EU:n kemikaalilainsäädäntö eli REACH-paketti on tästä hyvä esimerkki.
REACH määrittelee yrityksille tarkat ehdot, joita tulee noudattaa, jotta tuotteita voidaan myydä EU:n alueella. Paketin poliittinen perusta on ennaltavarautumisen periaate. Se merkitsee käytännössä sitä, että vain turvalliseksi todetut tuotteet voidaan hyväksyä markkinoille. Samalla tiukka sääntely tuottaa kustannuksia yhteiskunnalle, koska riskien minimoimiseksi myös turvallisia tuotteita saatetaan kieltää. Lisäksi turvallisuusselvitykset ovat työläitä.
Atlantin toisella puolella Yhdysvalloissa REACH-kemikaalipakettia vastaava lakikokonaisuus on vuonna 1976 säädetty Toxic Substances Control Act. Siinä uusien kemikaalien markkinoillepääsyä ei ole alistettu viranomaisten lupamenettelylle kuten EU:ssa. Markkinat avautuvat ilman todisteita uusien tuotteiden riskittömyydestä.
Julia Robertsin tähdittämä elokuva Erin Brockovich (2000) valottaa sääntelyn merkitystä käytännössä. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa energiayhtiö hyödynsi kromia estääkseen jäähdytysputkiston korroosiota. Jäähdytysvesi laskettiin paikallisiin lampiin, joista sitä päätyi pohjavesiin ja siitä juomaveteen. Erin Brockovich huomasi yhteyden kromin ja useiden sairastapausten välillä. Tästä seurasi pitkällinen oikeustaistelu yrityksen kiistäessä kaikki yhteydet sairastumisten ja yhtiön toiminnan välillä.
Vapaakauppasopimuksiin liittyvillä säännöillä on hyvin vahva käytännön merkitys
Tapaus on huono esimerkki siinä mielessä, että se osoittaa, kuinka tehokasta jälkikäteisseuranta on. Energiayhtiö joutui maksamaan suuret korvaukset. Toisaalta esimerkki on hyvä, sillä korvaukset eivät riitä parantamaan syöpään sairastuneita tai siihen kuolleita. Lisäksi esimerkki osoittaa, että jälkikäteisessä ja kuluttajista riippuvasta seurannassa ongelma on kuluttajien kyky ja resurssit käydä oikeustaisteluun vahvaa yhtiötä vastaan. Resurssit ovat jakautuneet epätasaisesti ja todistustaakka on kanteen nostajilla eikä vaarallisia kemikaaleja käyttäneellä yhtiöllä. Jos riski kiinnijäämisestä on pieni eikä painavaa epäilystä riskeistä ole, ei juuri ole kannusteita kattavien ja kalliiden turvallisuustestien tekemiseen ja mahdollisen korvaavan kemikaalin löytämiseen.
Alueiden väliset erot kemikaalien ja vaarallisten aineiden myyntiä rajoittavissa käytännöissä näkyvät kiellettyjen ja vaarallisten aineiden listoissa – tai tarkemmin sanoen listojen pituudessa. Kosmetiikka-alalla käytettäviä aineita on EU:ssa kielletty 1 200, mutta Yhdysvalloissa vain tusina. Brittiläisessä Daily Mail -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan monet yhdysvaltalaisten ruokakauppojen yleisimmistä tuotteista, kuten Mountain Dew -virvoitusjuoma, Ruffles-sipsit ja Hungry Man -mikroateriat, sisältävät ainesosia, jotka EU on kieltänyt terveydelle vaarallisina.
Näin ollen vapaakauppasopimuksiin liittyvillä säännöillä on hyvin vahva käytännön merkitys, eikä kyse ole vain valtio-opillisesta teoretisoinnista. Seuraavaksi tarkastellaan näkemystä, jonka mukaan sopimus ei heikennä EU:n poliittista valtaa ja edistä esimerkiksi kuvatun kaltaisen tilanteen toisintoja.
Kauppasopimus ei heikennä EU:n poliittista valtaa…
Tämän vuoden alussa, kun CETA-sopimuksen ratifiointiprosessi käynnistettiin, Euroopan komissio ja Kanada julkaisivat yhteisen CETA-sopimuksen tulkintaa koskevan asiakirjan, ”yhteisen tulkitsevan välineen”. Asiakirjan mukaan mikään mainituista kolmesta mekanismista ei voi vaikuttaa poliittiseen valtaan EU:ssa tai Kanadassa.
Asiakirjassa todetaan, että EU, sen jäsenmaat ja Kanada säilyttävät sääntelyvallan itsellään. Uudet säännöt eivät kumoa voimassaolevia sääntöjä. Sääntely-yhteistyö puolestaan on vapaaehtoista, asiakirjassa vakuutetaan. Mikään yhteistyössä ei velvoita viranomaisia ja lainsäätäjiä eikä sido heidän käsiään.
Kolmas kritiikin kohde, sijoittajansuoja, on asiakirjan mukaan kokonaan uudenlainen järjestely. Sijoittajansuojaa on muokattu kritiikin perusteella siten, että sitä ei enää voi käyttää poliittisten päätösten purkamiseen tai sääntelyn jäädyttämiseen. Tämä johtuisi siitä, että julkinen sääntely on sopimuksessa tunnustettu legitiimiksi siinäkin tapauksessa, että siitä aiheutuisi yrityksille kustannuksia. Se, että julkisesta sääntelystä voi tulla yrityksille kustannuksia, ei enää CETA-sopimuksessa ole riittävä peruste korvausten hakemiselle. Toisekseen riitojensovitteluelin ei anna viimeistä sanaa. Sen päätöksistä on mahdollista valittaa. Lisäksi riitojensovitteluelimelle voidaan antaa sitovia tulkintaohjeita. Näitä ohjeita antaisi EU:n ja Kanadan välille CETA-sopimuksella perustettava hallintoelin, CETA-sekakomitea.
Kauppasopimuksella ei siis pitäisi komission eikä Kanadan hallituksen mukaan olla minkäänlaisia vaikutuksia poliittiseen päätöksentekovaltaan.
Tästä syystä tulkintaa koskeva asiakirja on poliittisesti hyvin merkittävä dokumentti. Se on siinä mielessä oikeudellinen, että se nimenomaan ohjaa sopimuksen tulkintaa. Sen perusteella CETA-sopimuksen käsittely EU-jäsenmaiden kansallisissa parlamenteissa ei todennäköisesti kirvoita merkittäviä ristiriitoja. Sopimusesityksen kansallisesta valmistelusta vastaavat viranomaiset, Suomessa ulkoasiainministeriö, joutuvat omassa esityksessään tulkitsemaan sopimuksen vaikutusta kansalliseen lainsäädäntöön mainitun dokumentin valossa eli varsin myönteisesti. Tämä dokumentti ja esimerkiksi sijoittajansuojaan tehdyt muutokset todennäköisesti murentavat Suomenkin eduskuntakeskustelun kriittistä kärkeä.
…mutta sopimus saattaa heikentää EU:n poliittista valtaa
CETA- ja TTIP-sopimusten tavoitteena on kaupan esteiden purkaminen. Suurin osa kaupan esteistä EU:n, Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä johtuu erilaisesta sääntelystä. Tullien osuus sen sijaan on verrattain vähäinen. Komission mukaan sopimushyödyistä valtaosa muodostuisi juuri sääntelyyn liittyvien kaupan esteiden purkamisesta.
Sääntely voi siis muodostaa esteitä kaupalle. Samalla sääntely on poliittinen väline. Sääntelyerojen syinä voivat olla poliittiset erot kauppakumppanien välillä. Eroja voivat muodostaa myös muotoseikat. Muotoseikkoja taas voivat olla esimerkiksi jonkin mutterin mittayksikköä koskevat tekniset määräykset tai tämän luonteiset tekniset standardit. Poliittisen vallankäytön kannalta on ongelma, jos sääntelyn yhdenmukaistaminen ja uudet säännöt purkavat nimenomaan poliittisista eroista johtuvaa sääntelyä.
CETA-sopimuksessa uusia sääntöjä ovat esimerkiksi kaupan teknisiä esteitä, elintarviketurvallisuutta, julkisia monopoleja, rahoituspalveluita tai julkisia hankintoja koskevat säännöt.
Periaatteessa vapaa kilpailu tarkoittaisi julkisten monopolien lakkauttamista silloin, kun kyse ei ole luonnollisesta monopolista, kuten rautateistä, sähkönjakeluverkosta tai maantieverkostosta. (Suomen hallitus tosin vaikuttaa pitävän luonnollisiakin monopoleja epäluonnollisina.) Suomessa kansallinen sairasvakuutus ja uhkapelit ovat esimerkkejä kilpailua rajoittavista monopoleista, joita kauppakumppanit Yhdysvalloissa ja Kanadassa eivät näe luonnollisina. Suomi on kuitenkin rajannut nämä sopimuksen ulkopuolelle. EU pidättää myös mahdollisuuden rajoittaa kilpailua esimerkiksi koulutus- sekä sosiaali- ja terveydenhoitopalveluiden osalta CETA-sopimukseen kuuluvassa rajoitelistassaan.
Periaatteessa vapaa kilpailu tarkoittaisi julkisten monopolien lakkauttamista silloin, kun kyse ei ole luonnollisesta monopolista
Kaupan teknisten esteiden ja elintarviketurvallisuuden osalta sopimusosapuolet sitoutuvat kolmeen periaatteeseen tai sääntelyvallankäyttöä ohjaavaan uuteen sääntöön: sääntelyn harmonisointiin, sääntelyn vastavuoroiseen tunnustamiseen sekä tiedonjakoon ja koordinaatioon. Sääntelyn harmonisointi tarkoittaa, että olemassa olevat säännöt samankaltaistetaan. Vastavuoroinen tunnustaminen tarkoittaa, että EU tunnustaa Kanadan säännöt riittäviksi eikä erikseen vaadi, että kanadalaisten yritysten olisi noudatettava myös EU:n sääntöjä.
Millaisiin johtopäätöksin uusien sääntöjen soveltamisessa voidaan päätyä? Vastaus riippuu siitä, kuka saa tehdä tulkinnat. Tulkintoja tehdään usealla asteella. Yhtäältä viranomaiset Kanadassa ja EU:ssa velvoitetaan ottamaan toistensa näkemykset huomioon ja perustelemaan vastapuolelle kaikki tapaukset, joissa harmonisointi tai vastavuoroisuus ei tule kysymykseen.
Tällainen ei luonnollisesti johda EU:n sääntelyvallan purkamiseen. Se kuitenkin sitoo viranomaistyötä yhteistyöhön eli siihen, että EU:ssa viranomaiset ottavat huomioon paitsi omat, myös Kanadan lait, ja tässä työssään viranomaiset EU:ssa ja Kanadassa pyrkivät minimoimaan kaupan esteet. Ei voida sanoa, että tällainen suoraan rajaisi poliittista valtaa, mutta se kyllä ehdollistaa sitä tähän yhteisymmärryksen tavoitteluun – ja nimenomaisesti juuri kaupallisessa kontekstissa.
Tämän kysymyksen tarkastelu edellyttää lisäksi EU:n sisäisen politiikan tarkastelua. CETA-sopimuksella pyritään antamaan kansalaisjärjestöille ja yrityksille parempi yhteys lainvalmisteluun ja sääntelytyöhön. Perinteisesti juuri yritysten etujärjestöillä on käytäväpolitikointi hallussaan, koska resursseja on muihin kansalaisjärjestöihin verrattuna runsaasti, ja koska taloutta koskeva erityistietämys usein kytkeytyy juuri yritysten toimialaan.
Ei ole itsestään selvää, että harmonisointi, vastavuoroinen tunnustaminen ja koordinaatio johtaisivat EU:n poliittisen vallan laskuun. Yhteistyön kääntöpuolena nimittäin on EU:n kasvava mahdollisuus vaikuttaa sääntelykulttuuriin myös Kanadassa. Samalla näyttää ilmeiseltä, että uudet säännöt asettuvat ikään kuin parlamentaarisen sääntelyvallan rinnalle. Virkamiehet eivät tulkitse ja toteuta vain oman poliittisen järjestelmänsä vaan myös muiden tuottamia sääntöjä. Parlamentaarisen vallankäytön kannalta tämän voi nähdä hallinnan legitimiteettiä heikentävänä muutoksena.
Käytännössä se, johtavatko uudet säännöt EU:n poliittisen vallan heikentymiseen, riippuu ennen muuta siitä, kenellä on valta tehdä tulkintoja sopimuksesta, ja miten aktiivisesti erilaiset poliittiset intressit kansallisella tasolla, EU-tasolla ja EU:n sekä Kanadan välillä kytketään mukaan sopimuksen tulkintaan.
Miksi sopimus heikentää EU:n poliittista valtaa?
Sopimustekstin perusteella suurinta huolta herättää tulkinnanvaraisuus siinä, kuka saa tulkita sopimusta, antaa siitä sitovia tulkintaohjeita oikeusistuimille ja viranomaisille sekä tehdä sopimukseen uusia avauksia. Tämä tulkintavalta liittyy sääntely-yhteistyöhön.
Sääntely-yhteistyön tarkoituksena on valvoa sopimuksen toteutumista ja syventää yhteistä sääntelyä. Se kytkeytyy siis läheisesti uusien sääntöjen toteuttamiseen sekä sääntelyn harmonisointiin ja lähentymiseen pitkällä tähtäyksellä, eli suhteessa uuteen EU:ssa ja Kanadassa harjoitettavaan sääntelypolitiikkaan sekä sellaisiin kysymyksiin, joissa harmonisointi ja vastavuoroinen tunnustaminen eivät suurten poliittisen erojen vuoksi ole sopivia välineitä.
Sekä TTIP että CETA asettavat yhteistyöelimet kullekin kaupan sektorille. Sektorikohtaisten elinten lisäksi perustetaan erillinen sääntely-yhteistyöelin. Myös sen tehtävänä on edistää ja valvoa sääntelyviranomaisten välistä yhteistyötä sekä valvoa, että uudesta sääntelystä ei muodostu uusia kaupan esteitä.
Kenelle esitykset vaikkapa yhteisestä kemikaalilainsäädännöstä sitten annettaisiin? Niitä ei annettaisi EU:n komissiolle, ministerineuvostolle, saati Euroopan parlamentille.
CETA-sopimuksen tapauksessa esitykset annetaan EU:n kauppakomissaarin ja Kanadan kansainvälisen kauppaministerin johtamalle komitealle, CETA-sekakomitealle. Se on taloudellisen integraation korkein päättävä elin. Samalla tavalla kuin EU:n komission tehtävänä, on yhteisen komitean päätehtävä integraation syventäminen ja sen antamat päätökset ovat sitovia.
CETA-sopimuksen hallintaa ja komitean toimivaltuuksia koskevassa 26. luvussa ei eritellä sitä, millä tavalla komitean poliittinen vastuunalaisuus muodostuu. Tämä on huolestuttavaa.
CETA-sopimuksen muissa, sektorikohtaista sääntelyä koskevissa luvuissa ei liioin eritellä alakomiteoiden poliittista vastuunalaisuutta suhteessa EU:n ja Kanadan instituutioihin. Sen sijaan määritellään EU:n toimielin, jonka edustajat toimivat tällä uudella päätöksentekoareenalla. Tämä elin on Euroopan komissio. Taloudellisen integraation poliittinen vastuunalaisuus muodostuu siis komission kautta.
EU:n perustamissopimuksessa todetaan, että komissio vastaa unionin kauppapolitiikasta ja on poliittisesti vastuunalainen Euroopan ministerineuvostolle ja parlamentille. On oleellista pohtia, miten tätä määräystä sovelletaan taloudellisen integraation tapauksessa. Ainakaan lainvalmistelussa (eli alakomiteoiden ja sääntely-yhteistyöelimen työssä) CETA-sopimus ei aseta velvoitetta kuulla EU:n parlamenttia tai neuvostoa, saati alistaa niiden työtä poliittiselle valvonnalle.
Hyväksyessään CETA-sopimuksen, ministerineuvosto, Euroopan parlamentti ja jäsenmaat sitoutuvat luovuttamaan poliittista päätöksentekovaltaansa uudelle ylikansalliselle elimelle
Voidaan nähdä, että hyväksyessään CETA-sopimuksen, ministerineuvosto, Euroopan parlamentti ja jäsenmaat sitoutuvat luovuttamaan poliittista päätöksentekovaltaansa uudelle ylikansalliselle elimelle. Uusi elin siis toimisi eräänlaisella avoimella mandaatilla. Mikäli näin on, jää täysin CETA-komitean valtaan päättää siitä, miten kiperille poliittiselle eroille perustuvat kaupan esteet, kuten kemikaali- ja elintarviketurvallisuus ratkaistaan.
Euroopan komissio julkaisi vuonna 2016 esityksen TTIP-sopimuksen sääntely-yhteistyötä koskevaksi luvuksi. Siinä poliittinen vastuunalaisuus nostettiin esille vaikkakaan ei sopimustekstiin esitettävinä institutionaalisina määräyksinä. Sen sijaan esityksessä todettiin, että ministerineuvoston ja asiaan kuuluvien sääntelyviranomaisen tulee arvioida käynnissä olevaa taloudellista integraatiota säännöllisin väliajoin. Toiseksi tulee vähintään kerran kahdessa vuodessa järjestää EU:n ja Yhdysvaltain välinen huippukokous, jolle annetaan tiedoksi sopimusta koskeva kehitys.
Nämä periaatteet eivät siis ole osa komission varsinaista esitystä sopimustekstiksi, vaan lopullinen esitys muotoiltaisiin niiden perusteella.
Toisin sanoen TTIP-sopimus ja taloudellisen integraation syventäminen sidottaisiin unionin toimivaltaan, ja siihenkin vain väljästi. Sanallakaan ei ole mainittu, että taloudellinen integraatio edellyttäisi ministerineuvoston ja parlamentin kirjallisen hyväksynnän jonkin laaditun esityksen pohjalta, ennen kuin siitä voidaan päättää TTIP- ja CETA-komiteassa. Sen sijaan todetaan, että Euroopan parlamentti ja neuvosto tulisi ottaa mukaan aloitteiden valmisteluun.
Lopuksi
Poliittisen vastuunalaisuuden puute on pikemminkin sääntö kuin poikkeus kansainvälisessä taloushallinnossa. CETA ja TTIP-sopimuksissa vastuunalaisuuden ongelma säilyy. Samalla taloudelliset säännöt vahvistuvat ja markkinoita laajennetaan sellaisille alueille, jotka ovat myös osa julkisen vallan ydintoimintoja, kuten palvelukauppaan (vrt. sosiaaliset perusoikeudet ja yhdenvertaisuusperiaate) ja sääntelyyn (vrt. kuluttajansuoja ja ympäristölainsäädäntö).
On mahdollista nähdä, että CETA:ssa ja TTIP:ssä kaavailtu sääntely-yhteistyö ja uudet, sopimusten tulkinnasta ja toteutumisesta viime kädessä vastaavat elimet, voisivat toimia myös poliittisen hallinnan välineinä. Tämä saattaisi silti ainakin lyhyellä tähtäimellä olla liiallista optimismia, sillä vastuunalaisuuden ongelmaa ja komitean valtaoikeuksia ei käsitelty EU:n ja Kanadan sopimuksen tulkintaa koskevassa asiakirjassa. Siinä ei liioin käsitelty CETA-sekakomitean valtaa päättää sopimuksen tulkinnasta.
EU:n ja Kanadan yhteinen tulkintaa koskeva asiakirja pyrkii selkeästi lieventämään kansalaisten huolia. Siinä ei kuitenkaan varsinaisesti puututa juuri vallankäytön mekanismeihin liittyviin ongelmakohtiin. Siinä ei myöskään puututa uusien elinten tulkintavaltaan. Nämä havainnot vesittävät EU:n ja Kanadan sopimuksen tulkintaa koskevan asiakirjan viestiä. Samalla ne oikeuttavat kansalaiskeskustelussa esitettyjä huolenaiheita.
CETA-sopimuksen tulkintaa koskeva asiakirja osoittaa, että keskustelu kauppaoikeuden ja politiikan suhteesta on avattu. Lisäksi komissio on tehnyt muutoksia sopimuksen alkuperäiseen malliin etenkin sijoittajasuojan tapauksessa. Ongelmistaan ja riskeistään huolimatta muutos on osoitus siitä, että komissio on pyrkinyt suojelemaan julkista poliittista valtaa sijoittajasuojan pahimmilta vaaroilta.
Tämä kaikki ei merkitse sitä, että CETA ja TTIP käynnistäisivät uuden, oikeudenmukaisemman yhdentymisvaiheen. Kuitenkin näyttää siltä, että jonkinlainen uusi vaihe on käynnistymässä. Sekakomitean avoimen mandaatin ja vastuuttomuuden kautta uusi vaihe voi ohjautua entistä vinoutuneemmin taloudellisten eturyhmien ja kauppaoikeudellisen yhteiskuntanäkemyksen suuntaan. Toisaalta seuraus voi olla myös päinvastainen, sillä poliittista vastuunalaisuutta voidaan vahvistaa ja mandaattikin rakentaa.
Prosessi on joka tapauksessa käynnissä ja se on luonteeltaan avoin.
Kirjoittaja tutkii CETA-sopimusta Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa.
KEN: Kuka voi puhua taloudesta?
Ilmasto, totuus, tiede ja eliitin identiteettipolitiikka
Brexitin ja Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen tieteen ja totuuden puolustaminen on noussut politiikan ytimeen. Julkisessa keskustelussa oikeistopopulistit, salaliittoteoreetikot ja heitä seuraavat villiintyneet kansanjoukot edustavat uutta totuudenjälkeistä aikaa, jossa tieteellinen tieto voidaan kumota uskomuksilla, myyteillä ja ihan omasta päästä keksityllä horinalla. Tässä kuvastossa heidän vastapuolenaan esiintyy kalustetuissa huoneissa elävä sivistynyt ja rationaalinen kansanosa, joka rakastaa totuutta ja tiedettä.
Erityisesti ilmasto-ja ympäristökysymykset ovat totuudenjälkeisyyskeskustelun ytimessä. Trump on täyttänyt hallintonsa ilmastodenialisteilla ja ilmastonmuutoksen kieltäminen on laajemminkin suosittua juuri kansalliskonservatiivisen oikeiston keskuudessa.
Tämän vuoksi ilmastopolitiikasta on tullut myös keskeinen osa identiteettipolitiikkaa: vaatimalla ilmastosopimusten kunnioittamista ja kauhistelemalla ilmastonmuutoksen kieltävää hölynpölyä etenkin liberaalit poliitikot pyrkivät esittämään itsensä vastuullisina ja edistysmielisinä tieteen puolustajina. Heidän tukemisensa ei siis ole mitään pikkupolitikointia, vaan modernin yhteiskunnan perusrakenteiden varjelua barbarialta.
Jylhäsanaisella tieteen ja ilmaston suojelupuheella on monissa tapauksissa hyvin vähän tekemistä tieteen ja ilmaston suojelun kanssa
Ongelma on kuitenkin siinä, että jylhäsanaisella tieteen ja ilmaston suojelupuheella on monissa tapauksissa hyvin vähän tekemistä tieteen ja ilmaston suojelun kanssa. Kansainvälisesti paras esimerkki tästä on Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka on noussut niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin päivänpolitiikan yläpuolelle globaalia ympäristöpoliittista muutosta ajavaksi ”ilmastokansleriksi”. Merkel näyttäytyy julkisessa keskustelussa toivon ja edistyksen lähettiläänä, joka yrittää ohjata keskiajan synkkyyteen vajonneen Yhdysvallat takaisin vastuun ja järjen tielle.
Tosiasiassa kuitenkin käsitys Merkelistä ilmastosta huolta kantavana ympäristöpoliitikkona on totuuden vastainen jos mikä. Guardianin kolumnisti George Monbiot listasi hiljattain Merkelin vaikuttavaa ilmastopoliittista ansioluetteloa: Vuonna 2013 hän onnistui täysin vesittämään eurooppalaisten hallitusten jo sopiman autojen päästörajoja koskevan sopimuksen. Tänä vuonna hän on ilmoittanut tekevänsä kaikkensa estääkseen saksalaisia kaupunkeja kieltämästä dieselautoja ja edistämästä sähköautojen käyttöönottamista. Lisäksi Merkel on muun muassa sitonut Saksan tulevaisuudessakin tiukasti hiilivoimaan ja edistänyt sademetsien tuhoa jouduttavien biopolttoaineiden yleistymistä sen sijaan että olisi ajanut tiukempia ympäristöstandardeja autoille.
Kyse ei ole kuitenkaan vain Merkelistä. Suomessa juhlittiin juuri suurena isänmaallisena voittona metsähakkuita rajoittamaan pyrkineen EU:n LULUCF-asetuksen vesittymistä Euroopan parlamentin käsittelyssä. Akateemiset ilmasto- ja ympäristötutkijat ovat kuitenkin laajasti tukeneet alkuperäistä parlamentin ympäristövaliokunnasta tullutta asetusta, sillä esimerkiksi Suomessa kaavaillut lisähakkuut pienentäisivät metsien hiilivarastoja ja kiihdyttäisivät uhanalaistumiskehitystä.
Suomessa LULUCF:n alkuperäisversion vastaista kampanjaa johti RKP:n europarlamentaarikko Nils Torvalds, joka on pyrkinyt profiloitumaan ympäristön ja ilmaston suojelijana. Tukenaan Torvaldsilla oli joukko muita suomalaisia meppejä ja poliitikkoja, jotka ovat aiemmin esiintyneet nimenomaan tieteen ja totuuden puolustajina sekä tiukkoina ympäristöpoliitikkoina.
Käytännössä arvopuhe onkin lähinnä eliitin identiteettipolitiikkaa
Keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tieteellisestä maailmankuvasta törmää samoihin ongelmiin kuin kaikki keskustelu arvoista ja ylevistä periaatteista. Koska arvopuhe ei kytkeydy konkreettisiin poliittisiin päätöksiin ja materiaaliseen todellisuuteen, se toimii käytännössä vain puhujan itseidentifikaation välineenä. Se auttaa luomaan kuvitteellisia raja-aitoja ja ristiriitoja ilman, että mihinkään konkreettiseen pitäisi ottaa kantaa. Käytännössä arvopuhe onkin lähinnä eliitin identiteettipolitiikkaa.
Koko länsimaisen demokratian historian ajan erilaiset poliittiset voimat ovat halunneet esiintyä tieteen ja tieteellisen maailmankuvan edistäjinä. Tällä tavalla on mahdollista näyttäytyä rationaalisena sekä maltillisena edelläkävijänä ja kuvata omat poliittiset vastustajat takapajuisina.
Mediassa olisikin syytä suhtautua kriittisesti myös sellaisiin poliittisiin voimiin, jotka kertovat toimivansa tieteen nimissä, huolestuvat totuuden jälkeisestä ajasta tai julistautuvat ilmastokanslereiksi. Usein kyse ei ole mistään syvällisestä tieteellisen prosessin kunnioituksesta, vaan poliittisesta identiteettikamppailusta. On esimerkiksi aivan mahdollista julistautua suureksi ilmastopoliitikoksi ja allekirjoittaa ympäristöpoliittisia julistuksia, mutta aina tosipaikan tullen vetäytyä todella vaikuttavista ilmastopoliittisista toimenpiteistä.
Tyhmiä kysymyksiä kaupasta – vastaajana Marko Juutinen
Peruste kysyi CETA-sopimusta Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa tutkivalta Marko Juutiselta muutaman tyhmän kysymyksen kaupasta. Lue vastaukset alta.
Mitä ”kauppa” oikeastaan edes on?
Teoreettisesti tai ideaalitilanteessa kauppa on vaihdantaa, jossa mikään yksittäinen toimija ei koskaan ota enemmän kuin toinen haluaa antaa, eikä anna enemmän kuin toinen haluaa ottaa – vieläpä siten, että tällaisessa tilanteessa kumpikin osapuoli on toisesta riippumaton eli voi vallan hyvin tehdä kauppoja myös jonkun toisen kanssa.
Käytännössä valtasuhteet kuitenkin ovat epäsymmetrisiä. Kehitysmaista tiedetään, että tehtaiden edessä voi odotella pitkä jono työttömiä, joiden täysi vatsa riippuu siitä, että juuri heidät valitaan töihin.
Politiikan tutkijan näkökulmasta kauppa on vallankäyttöä. Samoin kuin politiikassa, myös kaupassa on kyse siitä, kuka saa, mitä, milloin ja miten. Kaupankäyntiä koskevat pelisäännöt, toimijat ja valtarakenteet määrittävät kaupan poliittisen luonteen.
Paitsi että kauppa on vallankäyttöä kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa, on se myös erikoistumisen elinehto. Epäsymmetristenkin valtasuhteiden määrittämässä järjestelmässä kauppa tekee mahdolliseksi granaattiomenien syömisen ja kännyköiden käyttämisen. Ilman kauppaa tai vaihdantaa täytyisi jokaisen tuottaa elämänsä perusedellytykset itse aina ruuan, vaatteiden ja asunnon hankkimisesta lasten koulutukseen, hoitoon, terveydenhuoltoon, turvallisuuteen, vanhustyöhön ja haudan kaivuuseen asti. On varsin oikein sanottu, kuten eräs pahamaisenkin itävaltaisen koulukunnan edustaja raamatullista käskyä mukaillen on todennut, että kaupankäynnin avulla ihmiskunta on voinut lisääntyä ja täyttää maan.
Samalla kaupankäynnin institutionaalisista rakenteista ja vallankäytön poliittisesta luonteesta johtuu, että vaikka maa onkin täyttynyt ihmisillä, on se täyttynyt ääriään myöten myös roskilla.
Miksi kauppa on niin keskeistä yhteiskunnassamme?
Kauppa on erittäin hyödyllistä ja sitä on kaikkialla. Kauppias voi usein olla suuri hyväntekijä, samoin kuin kuka tahansa, jonka työn seurauksena tai varsinaisena työtä henkilökohtaisesti motivoivana tavoitteena on yhteisön, yhteiskunnan ja ympäristön jonkinlainen pysyvä tai edes kertaluonteinen parannus (vs. oman edun tavoittelu ja näkymättömän käden mystiikka). Motivaatiotasolla kauppa on siis keskeistä, koska se mahdollistaa yhtä lailla oman kuin muidenkin edun ajamisen.
Kaupan negatiiviset ulkoisvaikutukset syntyvät siitä, että kauppajärjestelmä ja kapitalismi on rakentunut ehkä liiaksi epäsymmetristen valtasuhteiden vallitessa. Ihmisyhteisöt eivät muutenkaan ole taipuvaisia ylläpitämään vain yhtä hallitusmuotoa, vaan demokratia, harvainvalta ja diktatuuri vuorottelevat keskenään, kuten Aristoteles Politiikassa toteaa.
Jos tarkastellaan yhteiskuntaamme kuuluvan kansainvälisen kauppajärjestelmän negatiivisia ulkoisvaikutuksia, eli ilmastonmuutosta, tuloerojen kasvua, nälkää, kerskailevaa tuhlailua, tavatonta rahtaamista, luonnon ja ihmisten hyväksikäyttöä ja sen sellaista, voitaneen ehkä päätellä, että juuri meidän yhteiskunnassamme kauppa on erityisen keskeistä nimenomaan yksityisen vallanhimon tai vaurastumisen vuoksi, ja toisaalta, että ne instituutiot, joiden tulisi sitoa yksilön etu yhteisön, yhteiskunnan ja ympäristön etuun, lienevät hieman puutteelliset.
Miksi vapaakauppasopimuksia halutaan tehdä? Miksi TTIP ja CETA ovat ajankohtaisia juuri nyt?
TTIP ja CETA -sopimuksilla tavoitellaan vähäisiä etuja tullien purkamisesta, mutta ennen muuta niillä tavoitellaan kasvua purkamalla sääntelyeroja, turhia tai toistuvia viranomaistoimia sekä avaamalla ja laajentamalla markkinoita erityisesti palveluissa ja julkisissa hankinnoissa. Taloustieteilijöiden laatimien arvioiden perusteella kasvua ei tulisi kovinkaan paljon yleisesti jaettavaksi, eikä kasvun jakaminen ole viime vuosikymmeninä ollut muodissa vaan vauras vähemmistö on saanut talouskasvusta aimo annoksen muita enemmän.
Kauppasopimuksista on todennäköisesti hyötyä esimerkiksi lääketeknologian ja lääkealan yrityksille, jotka nyt joutuvat käymään läpi aikaa ja rahaa kuluttavat testit sekä EU:ssa että Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Tämä voi merkitä suoria tappioita osakkeenomistajille, sillä yrityksen tuotot ovat sidottuja hyväksyttyihin lupahakemuksiin. Luvan viivästyminen voi merkitä uutta osakeantia tai rahoitusjärjestelyitä ahnaiden suursijoittajien kanssa varsin epäsymmetrisessä neuvottelutilanteessa. Samalla se voi merkitä, että uusia hoitomuotoja tarvitsevien potilaiden pääsy näihin hoitoihin viivästyy. Tällaisten tilanteiden ratkaisemiseksi kauppasopimuksista on yleistä hyötyä.
Kauppasopimuksista on todennäköisesti hyötyä myös suurille terveysalan toimijoille, jotka vaikkapa Suomen mullistuvassa terveydenhuoltojärjestelmässä voivat asettua kilpailemaan pohjoismaisen jätin, kuten Attendon, tai paikallisten jättien ja nousevien tähtien kuten Mehiläisen ja Pihlajalinnan kanssa.
Sopimuksista voi olla haittaa pienemmille ja paikallisille toimijoille, jotka vaikkapa julkisten hankintojen kaupassa joutuvat kilpailemaan suurista toimituksista ja palvelukokonaisuuksista muutenkin kasvavissa maakuntatason yksiköissä.
Haittoja syntyy, mikäli kauppasopimukset määrittävät kaupankäynnin rajoitteita, puitteita ja valtasuhteita liiaksi nimenomaan vahvojen taloudellisten toimijoiden hyväksi siten, että muut yhteisölliset, yhteiskunnalliset ja ympäristöön liittyvät näkökohdat jäävät varjoon. Tällainen huolenaihe on äärimmäisen aiheellinen, sillä kansainvälistä kauppaa leimaavat juuri vallankäytön epäsymmetriat, taloudelliset näkökohdat ja poliittisesti vastuunalaisen ja kokonaisvaltaisen hallinnan puute. Kauppasopimuksia tehdään ikään kuin omissa taloudelliseen asiantuntemukseen ja näkökohtiin perustuvissa tiedollisissa, laillisissa ja toiminnallisissa siiloissaan osana kansainvälisen lain ja poliittisen vallankäytön sekavaa ja ristiriitaistakin mosaiikkia.
TTIP ja CETA ovat ajankohtaisia osaltaan siksi, että kehittyneet valtiot ovat Maailmankauppajärjestössä ajaneet sääntelyyn ja palvelukauppaan liittyvää agendaa tuloksetta jo useita vuosia. Tämä puolestaan kytkeytyy siihen, että tulleja purkamalla kasvua on enää vähän saatavilla, mutta sääntelykysymyksissä ja perinteisesti valtion rajoittamilla taloudellisen toiminnan aloilla, kuten terveydenhuollossa, koulutuksessa, on vielä mahdollista saada kasvua. Tämä kytkeytyy edelleen siihen, että kansainvälisen kaupan monisyistä, pitkin maantieteellisiä alueita, tuotanto- ja palveluprosesseja levittäytyvää ketjua hallinoiville jättiläisille ovat yhteiset ja globaalit säännöt tarpeen. Säännöt ovat toki tarpeen kaikille, ja juuri siitä syystä poliittisen hallinnan puute tekee kauppasopimuksista ongelmallisen.
Onko kaupankäynti välttämätöntä? Voidaanko kuvitella yhteiskunta ilman kauppaa?
Thomas Moren Utopia-nimisellä saarella ei ollut rikkaita eikä köyhiä, samalla tavalla kuin Etelä-Amerikan alkuperäisväestön visioimassa buen vivir ajattelumaailmassa ei ole yksilön etua ilman yhteisön ja ympäristön hyvinvointia. Vaihdantaa niissä on, mutta ei yksityisomaisuutta. On hankala kuvitella edes pientä ihmisyhteisöä ilman vaihdantaa. Voidaan kuitenkin ajatella yhteiskunnan toimivan ilman yksityisomaisuuteen perustuvaa kauppaa – ja More taisikin väittää sellaiseen yhteiskuntaan tutustuneensa.
Vapaata rahaa?
Lokakuun ensimmäiseksi päiväksi suunnitellun Katalonian itsenäisyysäänestyksen alla Espanjan valtiovarainministeri kertoi BBC:n mukaan, että Espanjalla on suunnitelmat valmiina Katalonian alueen taloudellisten resurssien haltuunottoa varten, jolleivat katalonialaiset luovu äänestyksestä.
Vuodelta 2015 muistetaan, miten troikka Saksan johdolla uhkasi vetää eurot pois liikenteestä Kreikassa, jos pääministeri Tsipras olisi noudattanut kansanäänestyksen ”ei”-tulosta lainapakettien ehdoille. Kuten Kreikan silloinen valtiovarainministeri Giánis Varoufákis on kertonut, uhkaus tepsi, ja Tsipras nöyrtyi vieläkin rajumpiin ehtoihin.
Katalonian tilanteesta twiittasi Wikileaksin Julian Assange:
Assange tietää mistä puhuu. Vuonna 2010 merkittävimmät maksuvälittäjät, kuten VISA, MasterCard, PayPal ja Western Union, lopettivat lahjoitusten välittämisen Wikileaksille. Sen kummempia perusteluja katkokselle ei ollut.
Sittemmin Wikileaks on voittanut maksuvälittäjiä vastaan nostamiaan oikeusjuttuja, joista useita on yhä käynnissä. ”Maksusaartoon” joutuneen Wikileaksin pelasti täydelliseltä taloudelliselta romahdukselta Bitcoin, jota tukijat yhä saattoivat lähettää Wikileaksille. On myös väitetty, että Wikileaksin maksusaarron murtaminen oli tärkeä tekijä Bitcoinin alkuvuosien nousulle: muutkin kuin hurmahenkiset bitcoinistit huomasivat, että Bitcoinille todella on merkittäviä käyttötarkoituksia.
Kilpailuun uskovassa markkinataloudessa on ironista, että yhden keskeisimmän tuotteen, rahan, valmistaminen on lain suojaamana monopolisoitu
Kilpailuun uskovassa markkinataloudessa on ironista, että yhden keskeisimmän tuotteen, rahan, valmistaminen ei ole lainkaan kilpailtu ala vaan päinvastoin lain suojaamana monopolisoitu. Dollarit, eurot, kruunut ja niin edelleen ovat monopoliasemassa omilla lainsäädäntöalueillaan, eikä niitä edes luo demokraattisesti kontrolloitu keskuspankki, kuten monet kansalaiset yhä virheellisesti luulevat, vaan yksityiset liikepankit, jotka saavat tästä monopolistaan oikein kunnollisen taloudellisen hyödyn.
Bitcoininilla ja sitä seuraten muillakin kryptovaluutoilla, joiden toiminta perustuu hajautettuun vertaisverkkoon, on vasemmistolaisten korvissa usein huono kaiku. Bitcoinin tärkeitä käyttökohteita ovatkin aseet, huumeet ja rahanpesu, koska huolellisesti ja oikein käytettynä maksut ovat nimettömiä.
Monelle kryptovaluutta-aktivistille syy Bitcoinin tukemiselle on nimenomaan valtion ja muun keskusvallan vastustaminen: nimetöntä, pankeista riippumatonta Bitcoinia on mahdoton laittaa maksusaartoon tai sensuroida – paitsi laittamalla koko Internet kiinni, mikä sekin toki viimeisenä askeleena onnistuu. Jos vaihto tehdään Bitcoinin kaltaisessa kryptovaluutassa, liikepankkien monopoli murtuu, keskuspankkien poliittinen valta haihtuu ja valtioiden veronkanto käy mahdottomaksi. ”Starve the Beast”, kuten anarkokapitalistien valtionvastainen iskulause kuuluu.
Mutta Katalonian, Kreikan ja Wikileaksin tapaukset osoittavat, että Bitcoinin tapaisten kryptovaluuttojen anarkistinen tai ylipäätään hierarkioiden vastainen potentiaali ei välttämättä vaadi määrettä ”kapitalistinen”. Itse asiassa kryptovaluuttojen ideassa voidaan nähdä myös monien vasemmistoanarkistien utopia vapaaehtoisesta yhteenliittymisestä, ilman fyysistä pakkoa.
Kryptovaluuttojen ideassa voidaan nähdä myös monien vasemmistoanarkistien utopia vapaaehtoisesta yhteenliittymisestä, ilman fyysistä pakkoa
Antropologi David Graeber on pohdinnoissaan byrokratiasta huomauttanut, että byrokratia saa tukahduttavimman kafkalaisen muotonsa vain silloin, kun sen rakenteet ja päätökset perustuvat viime kädessä fyysiseen voimaan. Kaikkia vastaantulijoita samalla tavalla kohtelevat persoonattomat järjestelmät – eli byrokratiat – voivat olla vapauttavia ja tasa-arvoistavia, jos niihin osallistuminen on vapaaehtoista. Tässä Graeberin kannattaman kaltainen vasemmistoanarkia tulee lähelle anarkokapitalistista libertarianismia.
Kryptovaluuttojen ajatus on, että maksujärjestelmät toimivat ilman voimankäytön uhkaa ja ilman pakkoa luottaa johonkin kolmanteen osapuoleen, kuten pankkiin tai valtioon. Huijauksen ja saman rahan käyttämisen uudelleen (”double-spend”) estää matematiikka, ei poliisi. Nick Szabo – jota on kirjoitustyylianalyysin perusteella epäilty jopa Bitcoinin lanseeranneksi nimimerkiksi Satoshi Nakamoto – kiteyttää asian twiitissään:
Assangen esiinnostama näkökulma painottaa enemmän kryptovaluuttojen kykyä välttää kolmansien osapuolten väliintuloa – Bitcoin-vaihtoja ei voi poliittisella painostuksella estää, toisin kuin Visa- tai MasterCard-lähetyksiä. Szabon muotoilu puolestaan korostaa tietotekniikan apua vapaaehtoiselle yhteenliittymiselle.
Ehkä ”vasemmistolainen” kysymys kryptovaluutoille ja niiden taustalla olevalle lohkoketjuteknologialle kuuluukin, millaisia vertaistoimintoja haluaisimme niiden avulla tehdä? Lohkoketjut voivat esimerkiksi toimia perustana organisaatioille, jotka ovat täysin läpinäkyviä samaan aikaan kun organisaatioiden jäsenet voivat itse määritellä yksityisyytensä asteen – eli täysin päinvastoin kuin nykyisissä facebookeissa ja julkisissakin digitaalisissa palveluissa.
Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru kysyivät taannoin hankalan kysymyksen hyvinvointivaltiosta: entä jos hyvinvointivaltio keskeisiltä osiltaan perustuu ulossulkevaan nationalismiin? Kryptovaluuttojen, kuten Bitcoinin, olemassaolo asettaa vastaavanlaisen hankalan kysymyksen: entä jos hyvinvointivaltio keskeisiltä osiltaan perustuu viime kädessä väkivallalla ylläpidettyyn rahamonopoliin?
Neitsytkultti elää ja voi hyvin
Viime viikolla eduskunnan pikkuparlamentissa oli harvinaisia vieraita puhumassa tärkeästä aiheesta: naisten asemasta hauraissa valtioissa. Paikalla Väestöliiton ja ulkoasiainministeriön järjestämässä tilaisuudessa olivat Somalian terveys- ja sosiaaliturvaministeri Fawziya Abiikar Nur sekä Marie Stopes Internationalin Afganistanin maajohtaja Farhad Javid.
Tarinat olivat lohduttomia. Somaliassa useamman kuin yhdeksän kymmenestä naisen sukuelimet silvotaan. Tuberkuloosin hoito, johon Suomikin kehitysyhteistyön kautta osallistuu, on sukupuolittunutta: tytöt pääsevät poikia vaikeammin hoitoon. Afganistanissa tyttöjen tilanne ei ole paljon parempi.
Afganistanista puhuttaessa mieleeni jäi erityisesti yksi asia: pakotetut neitsyystestit. Marie Stopes International taistelee sitä vastaan, että terveydenhuollon henkilökunta suorittaa neitsyystestejä nuorille tytöille muun muassa valistaen perheitä siitä, että tytöt ovat anatomialtaan erilaisia ja neitsyystestit lähtökohtaisesti epäluotettavia.
On uskomatonta, että tyttöjen neitsyys on vielä vuonna 2017 valtava poliittis-yhteiskunnallinen asia
On uskomatonta, että tyttöjen neitsyys on vielä vuonna 2017 valtava poliittis-yhteiskunnallinen asia. Lehtitietojen mukaan keväällä 2016 Egyptin parlamentin jäsen ehdotti neitsyystestejä tytöille ennen kuin heidät päästetään yliopistoon. The Independent-lehti kertoi kesällä 2017, että myös Venäjällä vastaavia testejä tehdään alle 16-vuotiaille tytöille.
Köyhissä maissa tytöt ovat yhä valitettavan usein kauppatavaraa. Neitsyys, koskemattomuus, tekee tytöstä soveliaamman vaimon – miehensä omistaman, käyttämättömänä hankkiman tavaran. Poikien koskemattomuudesta puhutaan paljon vähemmän. Pikemminkin pojilla tulisi olla seksuaalisia kokemuksia, jotta he pystyisivät hoitamaan sujuvammin aviomiehen velvoitteensa.
Tytöt puolestaan eivät saa anteeksi neitsyyden menetystä silloinkaan, kun se on tapahtunut väkivalloin. Isisin seksiorjuudesta paenneet tytöt kantavat usein häpeäleimaa palattuaan omiin yhteisöihinsä.
Neitsyyden ihannointi voi hyvin myös länsimaissa. Yhdysvalloissa on siveysjuhlia, joissa valkoisiin pukeutuneet nuoret tytöt omalle isälleen säilyvänsä koskemattomina häihinsä saakka. Suomessa muun muassa Kansan raamattuseuran ja Vapaakirkon masinoima ”tosirakkaus odottaa” -kampanja painostaa nuoria pidättyvyyteen. Nettisivuilla puhutaan ”elämänmyönteisestä kampanjasta” – totuus vain on usein toinen.
Aiheesta gradun tehnyt Kirsi-Marja Isosalo totesi Iltalehdelle, että kampanjassa on pitkälti kyse siitä, miten aikuiset miehet kontrolloivat nuorten tyttöjen seksuaalisuutta. Lisäksi kampanja on velvoittavampi naisille kuin miehille. Mies on viettiensä vanki, naisen tehtävänä on suojella aarrettaan ja hillitä himonsa.
Seksuaalinen hyvinvointi on eräs terveyden peruspilareista
Tyttöjen ja naisten asemasta puhuttaessa huomio kiinnittyy usein naisten oikeuteen ehkäisyyn, turvallisiin synnytyksiin ja perhesuunnitteluun. Toivoisin lisää keskustelua myös naisten oikeudesta terveeseen, nautinnolliseen seksuaalisuuteen – myös päätökseen siitä, milloin ja miten nainen aloittaa seksielämänsä. Seksuaalinen hyvinvointi on eräs terveyden peruspilareista. Myös köyhillä naisilla tulisi olla siihen oikeus.
Kun valtioiden tuki kehitysyhteistyölle vähenee, järjestöt joutuvat hakemaan suuren osan rahasta yksityisiltä lahjoittajilta. Tutkimukset osoittavat, että uskonnolliset järjestöt keräävät tehokkaimmin: kirkoilla on pitkä hyväntekeväisyyden perinne.
Vaarana on, että konservatiivisten suuntausten ajatukset saavat liikaa valtaa. Neitseelliseen synnytykseen uskova tuskin ajattelee, että tyttöjen päätösvalta omasta neitsyydestä olisi erityisen tärkeä asia.
Vapaakauppakeskustelun sokeat pisteet
Kuva: Kimmo Timonen
Julkisessa keskustelussa tehty jaottelu edistykselliseen ”vapaakauppaan” ja sen taantumukselliseen vastustukseen on raju yksinkertaistus, joka toimii tiettyjen eturyhmien eduksi. Tämä voidaan katsoa osaksi ideologista vallankäyttöä, joka liittyy globalisaation määrittelyyn laajemminkin. Kun vapaakaupan mielikuvalla puolustetaan sopimuksia, joita voisi parhaiten kuvailla yritysprotektionistisiksi, korostuvat elinkeinoelämän vapaudet kaikkien muiden vapauksien kustannuksella.
”Meidän pitää suojella rajojamme tuhoilta, joita syntyy, kun muut maat valmistavat tuotteemme, varastavat yhtiömme ja hävittävät työpaikkamme. Näin sanoi Donald Trump virkaanastujaispuheessaan ja lupasi, että protektionismin suojissa USA vaurastuu ja voimistuu.” (Talouselämä 3.2.2017.)
Trumpin saaman mediahuomion vuoksi ei ole ihme, että kauppapolitiikkaa koskevassa keskustelussa on viime aikoina tehty jakoa protektionistisen, trumpilaisen Amerikan, ja vapaakauppamyönteisen Euroopan välillä. Mediassa on näkyvästi esitelty, kuinka Saksa on liittokanslerinsa Angela Merkelin johdolla taivutellut Trumpia kauppapoliittiseen yhteistyöhön, ja kuinka Euroopan maiden päättäjät ovat kilpaa kasvattaneet pesäeroa Trumpin populismiin.
Tässä jaottelussa kaikki kauppapoliittinen kritiikki on niputettu protektionismiksi ja sisäänpäin kääntymiseksi. Protektionismista on tullut helposti heilahtava leimasin, jolla kriittisiä ääniä on julkisessa keskustelussa työnnetty marginaaliin. Tosiasiassa tämä jako jättää laajan osan kauppapoliittisesta kritiikistä keskustelun ulkopuolelle.
Kaikki kauppapoliittinen kritiikki on niputettu protektionismiksi ja sisäänpäin kääntymiseksi
Keskustelusta on jäänyt tai jätetty sivuun laaja, maailmanlaajuisesti verkottunut kansalaisyhteiskunnan rintama, jonka tavoitteet eivät liity kansallisvaltiokeskeiseen protektionismiin, saati nationalismiin. Näin ollen tämä tietoisesti tai tiedostamatta valittu virheellinen kahtiajako on varsin onnistuneesti johdattanut keskustelua harhaan – ja kuten tässä artikkelissa pyrimme osoittamaan – toiminut tiettyjen eturyhmien eduksi.
Trumpismi voidaan voittaa vain muuttamalla globalisaatio reilummaksi
Kauppa-, talous- ja veropolitiikan epäreilut pelisäännöt ovat mahdollistaneet pääomapaon ja vaurauden kätkemisen maailmanlaajuisissa arvoketjuissa. Muun muassa tämän seurauksena maailman varakkain prosentti omistaa noin puolet ja varakkain kymmenes arviolta 80–90 prosenttia maailman kokonaisvarallisuudesta (Piketty, 2013, 396–397). Räikeillä tulo- ja varallisuuseroilla on myös poliittisia seurauksia.
Ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn mukaan Trumpin voitto johtui ensisijaisesti taloudellisen ja maantieteellisen epätasa-arvon räjähdysmäisestä kasvusta Yhdysvalloissa viime vuosikymmenien aikana, sekä hallitusten kyvyttömyydestä vastata tähän haasteeseen. Trumpin valinnan tärkein opetus on Pikettyn mielestä selvä: globalisaatio vaatii kiireellistä ja perustavanlaatuista suunnanmuutosta. Jos epäonnistumme globalisaation uudelleensuuntaamisessa, trumpismi voittaa.
Protektionististen ja nationalististen liikkeiden voimistuminen liittyy tiiviisti markkinoiden vapauttamisen ei-toivottuihin seurauksiin, kuten työelämän epävarmuuteen, paikallistalouksien köyhtymiseen ja yleiseen elinehtojen heikkenemiseen.
Niin kutsuttu vapaakauppa paradoksaalisesti rajoittaa vapautta sosiaalisissa ja ekologisissa kysymyksissä. Tilanne, jossa maat kilpailevat sijoituksista laskemalla verotustaan sekä sosiaalisia ja ekologisia standardeja, hyödyttää viime kädessä vain elinkeinoelämää. Suuryritykset eivät myöskään epäröi käyttää tämän asetelman niille suomaa valta-asemaa. Uhkailu toimintojen siirtämisestä halvempien tuotantokustannusten maihin on tehokas keino painostaa valtioita yrityksille edulliseen verotukseen ja sääntelyyn.
Vapaata kauppaa ei ole
Taloustieteilijä Ha-Joon Changin (2010) mukaan luopuessamme ”ajatuksesta, että markkinat voivat olla jonkin objektiivisen määritelmän mielessä ’vapaat’, olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kapitalismin ymmärtämisen tiellä.”
Kuten Chang on esittänyt, vapaakaupasta puhuminen on harhaanjohtavaa (mt., 21–30). Todellisuudessa kauppa- ja investointisopimusten säädöksiä on tuhansien sivujen edestä. Voidaan myös kysyä, kenen vapaudesta puhutaan, kun puolustetaan vapaakauppaa. Nykyisissä kauppa- ja investointisopimuksissa perinteiset kaupanesteet, tullit ja tariffit, ovat hyvin pienessä osassa. Vapaakaupan mielikuvalla puolustellaan itse asiassa sopimuksia, joita voisi parhaiten kuvailla yritysprotektionistisiksi – niissä yhtiöt saavat valtaa määritellä kaupan ehtoja ja valtiot takaavat sijoitusten ja yritystoiminnan riskit.
Kenen vapaudesta puhutaan, kun puolustetaan vapaakauppaa?
”Vapaakaupan” historia on osoittanut, että sille on ominaista sosiaalinen ja ekologinen kilpajuoksu kohti pohjaa. Muun muassa aggressiivinen pyrkimys houkutella sijoituksia on johtanut tuotannon ja työpaikkojen siirtymiseen Itä-Aasian maihin ja samalla lisännyt painetta palkkatason alentamiseen teollisuusmaissa. Kuten Aasian maiden palkkatasosta ja maailmankaupan pitkistä arvoketjuista voimme havaita, vapaakauppa ei ole vaurastuttanut hikipajojen työntekijöitä vaan suuryritysten omistajia.
Myöskään kansantalouksia nämä investoinnit eivät välttämättä juuri hyödytä. Kun verotus, tullit ja muut maksut on vedetty minimiin, markkinoiden vapauttamisesta syntyvä hyöty valtiolle typistyy hikipajatyöläisten mitättömistä palkoista maksettuun tuloveroon. (Tapanainen 2006, 22.) Työpaikkojen syntyminenkin saattaa olla vain hetkellistä, sillä tuotanto voi milloin vain siirtyä toisaalle, sinne missä tuotantokustannukset pystytään saamaan vieläkin matalammiksi. Vapaakauppa hyödyttää siis ennen kaikkea halvimpia tuotantomuotoja alituiseen etsiviä suuryrityksiä.
Globalisaation määrittely on ideologista vallankäyttöä
Suuryritysvetoista kauppapolitiikkaa kritisoiva maailmanlaajuinen verkosto ei vastusta kansainvälistymistä eikä globalisaatiota sinänsä. Kuitenkin jo pelkästään globalisaation määrittely on paljon haastavampaa kuin esimerkiksi valtioneuvoston raporteissa usein annetaan ymmärtää.
David Held ja Anthony McGrew (2005, 12) esittelevät teoksessaan Globalisaatio – puolesta ja vastaan erilaisia globalisaation selitysmalleja. Kirjassaan ”epäilijöiksi” nimeämänsä selitysmallin mukaan globalisaatiokeskustelun tehtävänä on legitimoida uusliberaali globaali hanke, maailmanlaajuisten vapaiden markkinoiden luominen ja pohjoisamerikkalaisen kapitalismin vakiinnuttaminen maailman tärkeimmille talousalueille. Täten globalisaation ideologiaa voidaan tämän selitysmallin mukaan pitää ”tarpeellisena myyttinä”, jonka siivellä poliitikot ja hallitukset valmentavat kansalaisia vastaamaan maailmanlaajuisten markkinoiden haasteisiin.
Maantieteilijä Sami Moision (2012, 200) mukaan tällä hetkellä ”vapaasta ja avoimesta maailmantaloudesta on muodostunut niin vahva toimintaa ja ajattelua ohjaava normi, että sen ulkopuolella ei ole kuviteltavissa oikeastaan minkäänlaista mielekkäältä tuntuvaa vaihtoehtoa.”
Maailman kauppajärjestö WTO on luotu edistämään vapaata kauppaa ja purkamaan esteitä sen tieltä. WTO:n alaisuudessa valtioiden mahdollisuudet saavuttaa esimerkiksi ympäristönsuojelutavoitteitaan ovat rajoitettuja. Esimerkiksi tukien, joita valtiot maksavat ympäristöystävällisten käytäntöjen kehittämiseksi, voidaan katsoa vääristävän markkinoita. WTO:n säännöt saattavat myös estää valtioita tukemasta uusiutuvan energian ohjelmia sen perusteella, että se hyödyttäisi epäreilusti paikallista teollisuutta eli tapahtuisi ulkomaisten yritysten ”kustannuksella”.
On havainnollistavaa, että hiilipäästöihinsä perinteisesti vastuuttomasti suhtautuvat Yhdysvallat ja Kiina ovat säännöllisesti valittamassa WTO:lle toistensa vihreän teollisuuden aloista (Doyle & McEachern, 2016). Naomi Klein (2014) onkin todennut, että ”maailman suurimmat ilmaston saastuttajat kiirehtivät WTO:hon kaatamaan kumoon toistensa tuulivoimalat.”
Ovatko hallitsevat ideat hallitsevan luokan ideoita?
Maantieteilijä ja yhteiskuntateoreetikko David Harveyn mielestä Euroopan unioni on nykyään monessa suhteessa ainoastaan heijastuma maailmanlaajuisesta uusliberaalista agendasta. EU ilmentää Harveyn mielestä yritystä tuottaa pääoman toiminnalle eurooppalaisia kansallisvaltioita suurempi kokonaisuus. (Moisio 2012.) Näiden tekijöiden lisäksi on Harveyn (2005) mukaan merkitystä ollut kuitenkin myös unohdetulla, luokkavaltaan liittyvällä selitysmallilla. Ajatusta siitä, että hallitsevat ideat olisivatkin hallitsevan luokan ideoita, ei ole hänen mukaansa nostettu tarpeeksi esiin.
Uusliberalismi on ollut sidoksissa liike-elämän ja suuryritysten kasvavaan valtaan, itsehallintoon ja kykyyn toimia valtiovaltaa painostavana luokkana. Harvey toteaa, että toisaalta ”[a]nkarimmallakaan IMF:n [Kansainvälisen valuuttarahaston] rakennesopeutusohjelmalla ei ole kummoisiakaan läpimenon mahdollisuuksia, ellei joku maan sisäinen taho tue sen etenemistä. Toisinaan näyttääkin siltä, että IMF ottaa kantaakseen vastuun toimista, joita maan sisäiset luokkavoimat ajaisivat joka tapauksessa.”
Uusliberalisoitumiseen on etenkin kehittyneissä kapitalistisissa maissa Harveyn mukaan vaikuttanut myös kaikkien valtioiden velvollisuus luoda yritysmyönteinen ilmapiiri maantieteellisesti liikkuvan pääoman houkuttelemiseksi ja maassa pitämiseksi.
Yhtiövaltaa vapaakaupan nimissä
Kaikkien kauppapolitiikan kriitikoiden luokittelu protektionisteiksi unohtaa demokratian, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön asiaa ajavien tahojen olemassaolon ja sivuuttaa niiden argumentit. Samalla kun nationalistiset ryhmittyvät lyövät kauppasopimuksia vastustavalla retoriikallaan kiilaa ”meidän” ja ”muiden” välille, toinen vastustajaryhmä argumentoi muun muassa globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ilmiötä on vaikea hahmottaa, sillä arvoiltaan näin merkittävästi eroavat ryhmittyvät harvoin vastustavat kiivaasti samoja asioita.
Nationalistinen retoriikka ei kuitenkaan esiinny ainoastaan joidenkin vapaakauppasopimuksia vastustavien ryhmien puheessa. Nationalistisina voidaan pitää myös monia perusteluja sopimusten puoltamiseksi, kuten oman maan viennin edistämistä, geopoliittisen aseman vahvistamista sekä standardeja koskevaa määrittelyvaltaa.
Demokratian puolustamisessa ei ole kyse protektionismista, vaan siitä, ketkä kauppapolitiikan tulevia pelisääntöjä pääsevät kirjoittamaan
Yleisessä keskustelussa toistuva kahtiajako vapaakauppamyönteisiin ja protektionistisiin näkemyksiin on virheellinen eikä edes kovin kiinnostava. Paljon kiinnostavampi ja monin tavoin olennaisempi jaottelu koskee kauppa- ja teollisuuspoliittisia intressejä sekä yleistä etua, nimittäin sosiaali- ja terveyspolitiikkaa, ekologisuutta ja demokratiaa. Syytös, että tasapuolisempaa kuulemista ja valmisteluprosessia vaativat tahot toimisivat nationalistisista motiiveista, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Demokratian puolustamisessa ei ole kyse protektionismista, vaan siitä, ketkä kauppapolitiikan tulevia pelisääntöjä pääsevät kirjoittamaan.
Tiettyjä intressiryhmiä toki hyödyttää kritiikin niputtaminen, mutta tosiasiassa nykyisen kauppapolitiikan vastustus on laajaa ja globaalisti solidaarista. Kuten tässä artikkelissa olemme pyrkineet osoittamaan, kauppa- ja investointisopimuksista keskusteleminen pelkästään vapaakaupan ja protektionismin kehyksillä ei ole ajantasaista.
Tilanteessa, jossa ollaan tekemässä laajoja uusia kauppasopimuksia ja niiden kautta muokkaamassa globaaleja geopoliittisia valtasuhteita, olisi syytä keksiä ” vapaakaupalle” sekä sen puolustajille ja vastustajille niiden todellisia pyrkimyksiä paremmin kuvaavia luonnehdintoja.
Marissa Varmavuori ja Anna Pulkka ovat yhteiskuntatieteilijöitä ja toimivat useissa yhteiskunnallisissa liikkeissä.
Lähteet
Chang, Ha Joon (2015) Taloustiede. Käyttäjän opas. Into Kustannus, Helsinki.
Chang, Ha Joon (2010) 23 tosiasiaa kapitalismista. Into Kustannus, Helsinki.
Doyle, Timothy & McEachern, Doug (2016) Environment and politics. Routledge, New York.
Harvey, David (2005) Uusliberalismin lyhyt historia. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Held, David & Mcgrew, Anthony (2005) Globalisaatio – puolesta ja vastaan. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Klein, Naomi (2014) This changes everything: Capitalism vs. the Climate. Penguin, Lontoo.
Moisio, Sami (2012) Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Piketty, Thomas (2013) Pääoma 2000-luvulla. Into Kustannus, Helsinki.
Tapanainen, Maippi (2006) Enemmän nopeammin halvemmalla. Vapaatuotannon voittokulku. Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus, Helsinki.
Verkkolähteet:
Ljung, Bengt (6.3.2017) EU Wants Trade Dialogue but Stands Ready to Rebuff Trump. BNA News
https://www.bna.com/eu-wants-trade-n57982084806/?_escaped_fragment_=#! (Viitattu 5.9.2017)
Rossi, Juha (3.2.2017) Trumpin harhaopit. Talouselämä http://www.talouselama.fi/uutiset/trumpin-harhaopit-6620910 (Viitattu 4.7.2017)
Piketty, Thomas (2013) We must rethink globalization, or Trumpism will prevail. The Guardian https://www.theguardian.com/commentisfree/2016/nov/16/globalization-trump-inequality-thomas-piketty (Viitattu 4.7.2017)
Duvall, Eric (17.3.2017) Trump, Merkel optimistic trade negotiations can be fair for both sides. UPI
https://www.upi.com/Top_News/US/2017/03/17/Trump-Merkel-optimistic-trade-negotiations-can-be-fair-for-both-sides/1801489776692/ (Viitattu 5.9.2017)
Uusliberalismia on olemassa, jopa Suomessa
Harvaan asiaan suhtaudutaan Suomessa samanlaisella pilkalla ja raivolla kuin sanan ”uusliberalismi” käyttämiseen. Puhe uusliberalismista nähdään usein halpamaisena leimaamisena, jossa rationaaliset melkeindemarit yritetään esittää Ayn Randia fanittavina anarkokapitalisteina. Yleensä myös julistetaan, että ainakaan Suomesta ei uusliberaaleja löydy, jollei joku halua Wahlroosia sellaiseksi kutsua.
Reaktio on siinä mielessä ymmärrettävä, että uusliberalismi-termiä on käytetty huolimattomasti niin julkisessa kuin akateemisessakin keskustelussa viime vuosikymmenien aikana. On silti virheellistä väittää, että uusliberalismi olisi sisällötön käsite. Yhtä lailla on väärin väittää, että uusliberalismi liittyisi anarkokapitalismiin tai toisaalta että se olisi jonkinlaista varttisosiaalidemokratiaa.
Nykyään harva enää julistautuu uusliberaaliksi, mutta aina näin ei ole ollut. 1930-luvulta aina 70-luvulle saakka uusliberalismi oli käsite, jonka kautta moni talousliberaali yhteiskuntatieteilijä, juristi ja filosofi määritteli itsensä. Alun perin termiä alkoi käyttää joukko tutkijoita saksalaisessa Freiburgin yliopistossa 1930-luvulla. Freiburgin koulukunnan keskeiset teoreetikot, kuten Walter Eucken, Wilhem Röpke ja Alexander Rüstow, käyttivät alun perin uusliberalismin ja ordoliberalismin termejä toisiaan vastaavina puhuessaan kehittämästään normatiivisesta yhteiskuntateoriasta.
Varhaisten uusliberaalien tavoitteena oli kaventaa demokraattisten vaateiden alaa talouden kentällä
Uusliberalismin historian tutkimuksessa erityisen olennaisena on pidetty Pariisissa vuonna 1938 järjestettyä tieteellistä seminaaria, jonka pääpuhujana toimi yhdysvaltalainen journalisti ja mediateoreetikko Walter Lippmann. Seminaarin myötä termi uusliberalismi vakiintui kuvaamaan osallistujien yhdessä kehittämää yhteiskuntateoriaa.
Alun perin uusliberalismi luotiin nimenomaan vastavoimaksi 1800-luvun ja 1900-luvun alun laissez faire -liberalismille, jonka edustajat olivat kannattaneet minimalistista yövartijavaltiota. Uusliberaalien mielestä laissez faire oli epäonnistunut kahdesta syystä:
Ensinnäkin se oli epäonnistunut kilpailullisten markkinoiden luomisessa. Monopolisoituminen ja kartellisoituminen luonnehtivat kapitalismin varhaishistoriaa, mistä kärsi koko talousjärjestelmän oikeutus. Uusliberaalit halusivat korjata tilanteen luomalla uutta kilpailulainsäädäntöä ja perustamalla aiempaa vahvempia kilpailuviranomaisia. Ajatus siitä, että kilpailu ei syntyisikään luonnollisesti, vaan edellyttäisi valtion sääntelyä, oli perinteisten laissez faire -liberaalien mielestä pöyristyttävä.
Toiseksi uusliberaalit katsoivat, että kapitalismin oikeutus edellyttäisi ainakin minimaalisen sosiaaliturvajärjestelmän luomista sekä köyhyyden ja muun kurjuuden torjumista. Tämän vuoksi etenkin saksalaiset uusliberaalit kuvasivat kehittämäänsä järjestelmää myös sosiaaliseksi markkinataloudeksi. Tästä huolimatta uusliberalismin perinteessä on yleensä suhtauduttu vähintäänkin penseästi universalismin periaatteisiin nojaavaan sosiaalidemokraattiseen hyvinvointimalliin, jossa tulonsiirtoja ja runsaita julkisia palveluita on tarjolla koko väestölle.
Uusliberaalit pitivät vihollisenaan myös demokraattisia pyrkimyksiä suunnitella ja ohjata talouden kehitystä
Varhaiset uusliberaalit vastustivat erityisesti totalitaristisia poliittisia liikkeitä, mutta he pitivät lähes yhtä suurena vihollisenaan myös demokraattisia pyrkimyksiä suunnitella ja ohjata talouden kehitystä. Esimerkiksi Franklin D. Rooseveltin hallinnon New Deal -politiikka oli Lippmannin kritiikin keskiössä. Saksalaiset uusliberaalit taas vastustivat rajusti taloustieteilijä John Maynard Keynesin ja hänen Cambridgen kollegojensa politiikkasuosituksia.
Uusliberaalien mielestä valtion aktiivinen puuttuminen talouden toimintaan voi johtaa mielivaltaan ja epävakauteen. Tämän vuoksi etenkin saksalaisessa uusliberalismin perinteessä on vaadittu keskuspankkien erottamista poliittisesta kontrollista ja keskittymistä yksinomaan hintavakauden ylläpitämiseen. Lisäksi finanssipolitiikalle olisi luotava selkeät säännöt, ja julkista velkaantumista hillittävä tarvittaessa jopa lainsäädännön kautta.
Varhaisten uusliberaalien tavoitteena oli siis kaventaa demokraattisten vaateiden alaa talouden kentällä. He uskoivat, että yksilön taloudellisten vapauksien turvaaminen oli ihmisten autonomian kannalta olennaisempaa kuin demokratian laajentaminen myös talouden piiriin. Vapautta he pyrkivät lisäämään myös levittämällä markkinamekanismia mahdollisimman monille yhteiskunnan osa-alueille.
1970-luvulla uusliberalismi yhdistettiin Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin ajamaan talouspolitiikkaan, minkä vuoksi uusliberalismi-termistä alkoi tulla taakka sen kannattajille. Uusliberalismin aatehistorian tutkijat ovatkin havainneet, että viimeistään 70-luvulta lähtien (ja joidenkin mielestä jo hiukan aiemmin) uusliberaaliin traditioon kytkeytyneet ajattelijat ovat alkaneet kutsua itseään vain ”liberaaleiksi” tai joissakin tapauksissa myös klassisiksi liberaaleiksi.
Varhaisten uusliberaalien ajatukset ovat nyt suositumpia kuin koskaan aiemmin
Vaikka nykyään uusliberalismi-sanaa harvemmin käytetään positiivisessa merkityksessä, ovat varhaisten uusliberaalien ajatukset nyt suositumpia kuin koskaan aiemmin. Kenties juuri yksittäisten uusliberaalien ideoiden laajan levinneisyyden ja hiukan erilaisten kansallisten ilmenemismuotojen vuoksi uusliberalismia on enää hankala tunnistaa itsenäiseksi poliittiseksi aatesuuntaukseksi.
Näiden ideoiden filosofinen oikeutus kuitenkin juontaa juurensa itsenäisestä ja omaleimaisesta poliittisen ajattelun perinteestä, jota sen kehittäjät kutsuivat alun perin uusliberalismiksi. Tämä perinne on yhtä kaukana anarkokapitalistisista utopioista kuin sosiaalidemokraattisesta hyvinvointimallistakin.
Footer
