Brexitin ja Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen tieteen ja totuuden puolustaminen on noussut politiikan ytimeen. Julkisessa keskustelussa oikeistopopulistit, salaliittoteoreetikot ja heitä seuraavat villiintyneet kansanjoukot edustavat uutta totuudenjälkeistä aikaa, jossa tieteellinen tieto voidaan kumota uskomuksilla, myyteillä ja ihan omasta päästä keksityllä horinalla. Tässä kuvastossa heidän vastapuolenaan esiintyy kalustetuissa huoneissa elävä sivistynyt ja rationaalinen kansanosa, joka rakastaa totuutta ja tiedettä.
Erityisesti ilmasto-ja ympäristökysymykset ovat totuudenjälkeisyyskeskustelun ytimessä. Trump on täyttänyt hallintonsa ilmastodenialisteilla ja ilmastonmuutoksen kieltäminen on laajemminkin suosittua juuri kansalliskonservatiivisen oikeiston keskuudessa.
Tämän vuoksi ilmastopolitiikasta on tullut myös keskeinen osa identiteettipolitiikkaa: vaatimalla ilmastosopimusten kunnioittamista ja kauhistelemalla ilmastonmuutoksen kieltävää hölynpölyä etenkin liberaalit poliitikot pyrkivät esittämään itsensä vastuullisina ja edistysmielisinä tieteen puolustajina. Heidän tukemisensa ei siis ole mitään pikkupolitikointia, vaan modernin yhteiskunnan perusrakenteiden varjelua barbarialta.
Jylhäsanaisella tieteen ja ilmaston suojelupuheella on monissa tapauksissa hyvin vähän tekemistä tieteen ja ilmaston suojelun kanssa
Ongelma on kuitenkin siinä, että jylhäsanaisella tieteen ja ilmaston suojelupuheella on monissa tapauksissa hyvin vähän tekemistä tieteen ja ilmaston suojelun kanssa. Kansainvälisesti paras esimerkki tästä on Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka on noussut niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin päivänpolitiikan yläpuolelle globaalia ympäristöpoliittista muutosta ajavaksi ”ilmastokansleriksi”. Merkel näyttäytyy julkisessa keskustelussa toivon ja edistyksen lähettiläänä, joka yrittää ohjata keskiajan synkkyyteen vajonneen Yhdysvallat takaisin vastuun ja järjen tielle.
Tosiasiassa kuitenkin käsitys Merkelistä ilmastosta huolta kantavana ympäristöpoliitikkona on totuuden vastainen jos mikä. Guardianin kolumnisti George Monbiot listasi hiljattain Merkelin vaikuttavaa ilmastopoliittista ansioluetteloa: Vuonna 2013 hän onnistui täysin vesittämään eurooppalaisten hallitusten jo sopiman autojen päästörajoja koskevan sopimuksen. Tänä vuonna hän on ilmoittanut tekevänsä kaikkensa estääkseen saksalaisia kaupunkeja kieltämästä dieselautoja ja edistämästä sähköautojen käyttöönottamista. Lisäksi Merkel on muun muassa sitonut Saksan tulevaisuudessakin tiukasti hiilivoimaan ja edistänyt sademetsien tuhoa jouduttavien biopolttoaineiden yleistymistä sen sijaan että olisi ajanut tiukempia ympäristöstandardeja autoille.
Kyse ei ole kuitenkaan vain Merkelistä. Suomessa juhlittiin juuri suurena isänmaallisena voittona metsähakkuita rajoittamaan pyrkineen EU:n LULUCF-asetuksen vesittymistä Euroopan parlamentin käsittelyssä. Akateemiset ilmasto- ja ympäristötutkijat ovat kuitenkin laajasti tukeneet alkuperäistä parlamentin ympäristövaliokunnasta tullutta asetusta, sillä esimerkiksi Suomessa kaavaillut lisähakkuut pienentäisivät metsien hiilivarastoja ja kiihdyttäisivät uhanalaistumiskehitystä.
Suomessa LULUCF:n alkuperäisversion vastaista kampanjaa johti RKP:n europarlamentaarikko Nils Torvalds, joka on pyrkinyt profiloitumaan ympäristön ja ilmaston suojelijana. Tukenaan Torvaldsilla oli joukko muita suomalaisia meppejä ja poliitikkoja, jotka ovat aiemmin esiintyneet nimenomaan tieteen ja totuuden puolustajina sekä tiukkoina ympäristöpoliitikkoina.
Käytännössä arvopuhe onkin lähinnä eliitin identiteettipolitiikkaa
Keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tieteellisestä maailmankuvasta törmää samoihin ongelmiin kuin kaikki keskustelu arvoista ja ylevistä periaatteista. Koska arvopuhe ei kytkeydy konkreettisiin poliittisiin päätöksiin ja materiaaliseen todellisuuteen, se toimii käytännössä vain puhujan itseidentifikaation välineenä. Se auttaa luomaan kuvitteellisia raja-aitoja ja ristiriitoja ilman, että mihinkään konkreettiseen pitäisi ottaa kantaa. Käytännössä arvopuhe onkin lähinnä eliitin identiteettipolitiikkaa.
Koko länsimaisen demokratian historian ajan erilaiset poliittiset voimat ovat halunneet esiintyä tieteen ja tieteellisen maailmankuvan edistäjinä. Tällä tavalla on mahdollista näyttäytyä rationaalisena sekä maltillisena edelläkävijänä ja kuvata omat poliittiset vastustajat takapajuisina.
Mediassa olisikin syytä suhtautua kriittisesti myös sellaisiin poliittisiin voimiin, jotka kertovat toimivansa tieteen nimissä, huolestuvat totuuden jälkeisestä ajasta tai julistautuvat ilmastokanslereiksi. Usein kyse ei ole mistään syvällisestä tieteellisen prosessin kunnioituksesta, vaan poliittisesta identiteettikamppailusta. On esimerkiksi aivan mahdollista julistautua suureksi ilmastopoliitikoksi ja allekirjoittaa ympäristöpoliittisia julistuksia, mutta aina tosipaikan tullen vetäytyä todella vaikuttavista ilmastopoliittisista toimenpiteistä.
