Mitä ”demokratia” oikeastaan on – tai miten se yleisesti ymmärretään?
Demokratia määritellään eri tavoin. Yleisesti demokratia ymmärretään hallintomuotona, jolloin siihen liitetään tiettyjä kriteerejä. Kuitenkin entistä useammin demokratia ymmärretään prosessina: sen sijaan, että demokratia oikeastaan ”on”, kyse on siitä, mitä demokratiasta tulee. Tällainen radikaali demokratiakäsitys on keskeinen, jotta tunnistamme nykyisten demokratiakäytäntöjen ongelmia ja voimme kehittää demokratiaa eteenpäin.

Miksi keskustelu demokratiasta on juuri nyt ajankohtaista?
Edellä mainitun radikaalidemokraattisen näkökulman mukaan keskustelu demokratiasta on aina ajankohtaista. Nyt demokratiasta keskustellaan useista syistä.

Ensinnäkin perinteinen tapa tehdä politiikkaa puolueiden kautta on kyseenalaistunut:
1) entistä harvempi kuuluu puolueisiin (joskin muutamien puoleiden jäsenmäärät ovat nousussa),
2) valta suurissa puolueissa keskittyy eduskuntaryhmille ja etääntyy ruohonjuurista,
3) tietoyhteiskunnassa on osaamista ja erilaisia työkaluja, joilla päätösten taustalla olevaa tietoa voidaan jakaa ja päätösprosesseja avata – eikä vallan siksi tarvitsisi keskittyä samaan tapaan edustajille,
4) massaviestinnän aikana, jolloin myös työn rakenteet ovat uudistuneet ja poliittiset identiteetit luodaan erilaisin päällekäisin ja lomittaisin tavoin, jokin tietty puolue ei suoraan edusta tiettyä kansalaista – jotkut puolueet kuitenkin ovat pitkälle tuudittautuneet siihen, että heillä on automaattiset äänestäjäkuntansa, eivätkä luo yhteyttä kansalaisiin innostamalla heitä mukaan.

Toiseksi demokratiasta tulisi keskustella suhteessa yhteiskunnan tehtäviin, joiden toteuttaminen on muuttumassa. Julkishallinnon tehtäväksi nähdään usein (ainakin laajasti määriteltynä vasemmalla) tuottaa hyvinvointia kansalaisille, toimia mahdollistajana ja luoda turvallisuutta tuottamalla yhteistä tarttumapintaa ja tasaamalla kansalaisten välisiä eroja. Näin demokraattinen kontrolli yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien, kuten palvelujen tuottamisen suhteen on keskeistä. Kunta ja valtio ovat asukkaiden ja kansalaisten kontrollissa ja palvelut ikään kuin yhdessä tuotettuja. Institutionalisoituminen on etäännyttänyt näitä toisistaan: esimerkiksi kunta palveluja tuottavine virkamiehineen ja työntekijöineen joutuvat kuuntelemaan vaaleilla valittuja päättäjiä mutta kuntalaiset vaikka valitsevatkin päättäjät edustajikseen ovat unohtaneet oman roolinsa valita päättäjiä juuri palvelujen kehittämisen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa on loogista, että palveluntuotanto ja käyttäjäkontrollia etäännytetään poliittisilla päätöksillä toisistaan entisestään – eikä sitä tunnisteta heti demokratian ongelmaksi. Kun julkisia palveluita tuotetaankin yksityissektorilta, kansalaisten edustajien kontrolli ulottuu vain tilaamiseen: palvelujen tason määrittelemiseen ja niistä mahdollisesti tehtyjen tarjousten väliltä valitsemiseen. Kysynnän ja tarjonnan toisistaan erottamisen myötä valtaa on entistä enemmän niillä, jotka tarjoavat pikemminkin kuin niillä, jotka kysyvät ja maksavat.

Kolmas keskustelun aihe ovat osallisuushankkeet luovat uudelleen linkkiä julkishallinnon ja kansalaisten välille: demokratia ikään kuin lisääntyy. Paikoin kuitenkin juuri kyseenalaistetaan edustuksellisuus, jolloin vaaleilla valitut poliittiset päättäjät ohitetaan (heidän mandaattiaan voidaan kyseenalaistaa juuri puolueiden etääntyneisyyden kautta) ja virkamies saa vallan valita ehdotuksista ja määritellä, mitä kansa on sanonut ja käyttää tätä argumenttina politiikkaa päätöksentekoon valmistellessaan.

Paikoin demokratia muuttuu pelkäksi yksilökeskeiseksi vaikuttamiseksi, kun kerrotaan kartalla tai vastataan kyselyyn, miltä itsestä tuntuu ilman deliberaatiota, muiden kuuntelemista ja yhteisten näkökulmien syntymistä. Demokratia vaatii ryhmien syntymistä vaatimusten ympärille ja debattia niistä. Demokratiaan kuuluvat ymmärryksen hetket ja haastaminen.

Demokratian määrittäminen kapeaksi ja sen prosessiluonteen unohtaminen väitteillä, että onhan meillä demokratiaa ja nämä kriteerit täyttyvät, vieraannuttaa. Samoin vieraannuttaa vaikuttamismahdollisuuksien kutistuminen tai muuttuminen näennäiseksi ja pelkästään yksilöihin liittyväksi.

Vieraantuminen demokratiasta synnyttää toistaalta antidemokraattista liikehdintää ja toisaalta apatiaa. Nykyisen demokratian ongelma on juuri se, että yhdessä tekeminen on kadonnut sekä puolueiden ruohonjuuritoiminnasta, palvelujen näkemisessä muualta tilattaviksi eikä yhteisiksi, ja lopulta demokratia kiinnitetään lähinnä osallisuusmalleihin, jossa valta, kiista ja poliittisen ”meidän” syntyminen kaikki piilotetaan.

Onko päätöksenteko Suomessa nykyisin entistä avoimempaa; onko demokratiamme kehittynyt osallistavammaksi?
Ei vielä. Yhteishallinnon muotojen kehittäminen on tärkeä osa osallistuvaa demokratiaa ja hallintoa. Tätä olemme pilotoineet Maunulassa. Näennäisosallisuus on ongelma.

Vai… onko demokratia kriisissä, kuten usein kuulee sanottavan?
Demokratian kriisi on osin myös retorinen trooppi: radikaalidemokraattisesta näkökulmasta demokratian pitäisi aina jossain määrin olla kriisissä. Toisaalta juuri demokratian kriisi -argumentti nostaa uusia toimijoita haastamaan vanhoja. Näin kävi muun muassa Soinin perussuomalaisten nousussa, josta tänä vuonna Tuija Saresman kanssa toimittamamme Jätkät & jytkyt: perussuomalaiset ja populismin retoriikka -kirjamme kertoo. Siinä, että toimijat ymmärtävät oman rajallisuutensa, on hyvät puolensa.

Toisaalta perussuomalaisten nousuun kytkeytyy myös vihapuheen valtavirtaistumista ja lopulta muukalaisvastaisen politiikan nousua sekä uusien ryhmien rajaamista demokratian ”meidän” ulkopuolelle. Näiden asioiden esiin nostaminen, poliittisten vaatimusten kautta rajan veto ja rajojen paljastukset ja niiden ongelmien keskustelu, sekä päätöksentekoprosessien ja politiikan perustojen näyttäminen ovat tärkeä osa demokratiaa.