Muuttoliikkeet muuttuvassa maailmassa eivät laannu, päinvastoin. Maahanmuuttajien yhteiskunnallinen integraatio ei rajoitu kohdemaan kielen omaksumiseen ja työllistymiseen. On löydettävä myös sellainen tapa ajatella uuden asuinmaan historiaa ja kansallista kertomusta, jonka kautta pystyy tuntemaan olevansa osa tätä historiaa. Tämäkin – kuten kielen omaksuminen ja työllistyminen – on osa prosessia, jossa on mukana monia osapuolia.
Länsimaisissa monietnisissä ja monikulttuurisissa yhteiskunnissa kysymys ”historiaan muuttamisesta” on ajankohtainen, ja väittäisin että sen merkitys tulee jatkossa kasvamaan.
Saksalaisen tutkijan Michael Rothbergin malli maahanmuuton ja kansallisen historiakertomuksen yhteensovittamiselle on ”monisuuntainen muisti” (multidirectional memory). Tällä hän tarkoittaa sitä, että aina, kun kansallisesta muistista keskustellaan ja siihen verrataan ja sovelletaan oman ryhmän historiaa, löytyy jonkinlaisia yhtymäkohtia, joista keskustelu ja yhteisymmärrys voi alkaa.
Rothbergin, kuten monen muunkin eurooppalaisen yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muistin tutkijan, teoretisoinnin lähtökohtana on holokaustin muisto. Kansalliset muistit hän ryhmittelee kahden mallin mukaisiksi, jotka ovat kilpaileva ja transnationaali.
On löydettävä myös sellainen tapa ajatella uuden asuinmaan historiaa ja kansallista kertomusta, jonka kautta pystyy tuntemaan olevansa osa tätä historiaa
Kilpaileva kansallinen muisti (jota kutsutaan myös suvereeniksi muistiksi) noudattaa nationalistista sankarillistavaa kertomusta. Oma kansakunta on kertomuksen keskiössä – sen kärsimät vääryydet ja ne voittaneet sankarit. Kansakunta esiintyy siinä ajan läpi kulkevana yhtenäisenä ja melko muuttumattomana oliona, ”meinä”, johon siihen syntyneen ja kuuluvan on helppo samaistua. Transnationaalia muistia voi kutsua myös universaaliksi: se perustuu ihmiskunnan rikosten – holokaustin, kolonialismin, orjuuden tai Gulagin muistamiseen. Siinä ei ole sankarillista kansakuntaa, vaan rikoksiin syyllistyneitä ja rikokset tiedostavia ja katuvia yhteiskuntia.
Rothbergin tutkimusten keskiössä on kahden kansallismuistin mallin yhteensovittaminen maahanmuuttomaaksi muuttuneessa Saksassa. Maan oma historiallinen muistimalli perustuu holokaustin tiedostamiseen ja katumiseen, ja sinne muuttavilla on välillä vaikeuksia samaistua siihen. Esimerkiksi joissain muslimimaissa holokaustia ei haluta tunnistaa. Venäjänkieliset saksalaiset taas eivät pidä itseään syyllisinä fasismin rikoksiin, vaan näkevät itsensä pikemminkin sen uhreina tai voittajina.
Monisuuntaisen muistin malli voi olla ratkaisuna tällaisissa tilanteissa. Kun maahanmuuttajataustaiset ihmiset osallistuvat erilaisiin kansallista muistia käsitteleviin toimintoihin, pääsevät tutustumaan Saksan kipeään historiaan ja vertaamaan siihen muita, mahdollisesti omia kipeitä historioitaan, voi syntyä ymmärrystä ja solidaarisuutta. Monisuuntaisen muistin malli suuntautuu demokraattisen, ihmisoikeuksiin perustuvan yhteiskunnan vahvistamiseen. Etninen tausta lakkaa olemasta peruste kuulumiselle kansalliseen historiakertomukseen, ja sen sijaan sellaiseksi nousevat yhteiset arvot.
* * *
Elämme edelleen Suomi100-vuotta. Tärkeimmät juhlallisuudet näyttävät olevan ohi. Itsenäisyyspäiväjuhlinta oli tänä vuonna perinteinen, joskin astetta hartaampi ja sai mukaan enemmän ihmisiä. Olen nimittäin seurannut jo monta vuotta kotikaupunkini Joensuun itsenäisyyspäiväjuhlintaa, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa näin päiväjuhlassa neljä maahanmuuttajataustaista tuttuani. Tähän asti juhlallisuudet eivät olleet saaneet Suomeen muuttaneita liikkeelle. Juhlakonsertti oli järjestetty Joensuun kaupunginorkesterin voimin, eikä sotilassoittokunnan, kuten edellisinä vuosina. Pääpuhuja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Juha Mustonen kertoi Joensuun joulukuun 1917 tapahtumista ja kaupungin nykypäivästä, mainitsi sen monikulttuurisuudenkin.
Kuitenkin yleisesti ottaen Suomen historia tämän vuoden juhlinnassa näyttäytyi edelleenkin kansallisena sankaritarinana, joka huipentui itsenäisyyspäivän Suomen sotauhrauksien muistamiseen. Joensuussa sankarihaudoilla pidetyt tilaisuudet kunnioittivat toisessa maailmansodassa kaatuneita sotilaita ja ikään kuin loivat yhteyden silloisten sotilaiden ja nykysuomalaisten välille. Parina viime vuotena on esimerkiksi korostettu, että silloin kaatuneet olivat nuoria miehiä, eivätkä tuntemiamme vanhoja veteraaneja, ja tämä ikään kuin velvoittaa nuoria olemaan valmiina kaatumaan.
Kansakunnan yhtenäisyyttä rakennettiin sotamuiston avulla valmiutena sotimaan. Vaikka nykyajan mahdollista vihollista ei suoranaisesti nimetty, oli selvä, että se on sama kuin viimeksikin. Itsenäisyyspäiväjuhlinnasta kirjoittanut professori Anssi Paasi panee merkille, että itse itsenäisyyden idea liittyy tiiviisti taisteluun ja sotaan, ja sota tulee performatiivisesti tuotua mukaan juhlintaan, palautettua säännöllisesti kansalaisten mieliin.
Niin Suomen kuin Venäjänkin kansalliset muistit rakentuvat sankarillistavan sotatarinan varaan
Kun tarkastelen asiaa Venäjältä Suomeen muuttaneiden näkökulmasta, sankarillisen sotamuiston varaan rakentuva kansakuntajäsenyys on ongelmallista. Suomen kansallista muistia johtaa Rothbergin mukaan kilpaileva muistin malli. Sellaiset historialliset tarinat, jotka vaatisivat Suomen historian (ja sota-ajan) tarkastelua ihmisoikeuksien, inhimillisyyden ja syyllisyyden näkökulmasta, eivät kuulu kansalliseen juhlintaan eivätkä juurikaan kansalliseen arkeen.
Kun kysymys on Venäjältä Suomeen muuttaneista, voidaan puhua kahden kilpailevan kansallisen muistin yhteensovittamisesta. Niin Suomen kuin Venäjänkin kansalliset muistit rakentuvat sankarillistavan sotatarinan varaan. Suomessa asuvien venäjänkielisten yritykset ”muuttaa historiaan” päätyvät jatkuviin sanasotiin sosiaalisessa mediassa.
Nyky-Suomessa isänmaallisuus ja maanpuolustusvalmius ovat yleisessä mielipiteessä itsestään selviä hyveitä. Näen kuitenkin, että olemme jääneet eräänlaiseen ”itsenäisyysloukun” vangeiksi: uusintaessaan isänmaallisuutta, sotaan perustuva kansallinen muisti sulkee ulkopuolelleen tänne muuttaneet, jotka ehkä haluaisivat ”muuttaa historiaan”. Samalla ylirajaisesti toimiva venäläinen media ikään kuin pakottaa olemaan isänmaallisia Venäjän sotakertomusta kohtaan. Monisuuntaisen muistin malliin perustuvaa toimintaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.
