Carolin Emcke: Vihaa vastaan. Suomentanut Päivi Malinen.
2017. Vastapaino, Tampere. 240 sivua.
Carolin Emcken Vihaa vastaan (alk. 2016, suom. 2017) on tärkeä kirja. Tärkeäksi sitä ei tee sen aihe – rasismista, muukalaisvihasta ja demokratian vastaisesta liikehdinnästä on kirjoitettu jo sivukaupalla – vaan aiheen käsittelytapa. Emcke tarkastelee kohdettaan analyyttisesti osiin purkamalla, metsästäen vihan alkulähdettä ja paikantaen sen inhimillisiin tunteisiin.
Viha ei ole luonnotonta, vaan juuri päinvastoin – ja juuri siksi torjuaksemme sen kutsun meidän on ymmärrettävä, mistä se saa käyttövoimansa. ”Kun vihaa ja väkivaltaa ei pelkästään torjuta vaan myös selvitetään, mitä retorisia strategioita, mitä metaforia tai kuvia käyttäen vihaa tuotetaan ja kanavoidaan, voidaan aina pyrkiä paikallistamaan kerronnan malleissa ne kohdat, joissa nämä prosessit voidaan keskeyttää tai purkaa”, Emcke kirjoittaa.
Emcke tarkastelee tekstissään tuoreita tapahtumia, kuten viime vuosien pakolaiskeskustelua sekä Black Lives Matter -liikettä, mutta päätyy etsimään vihan juuria paitsi yhteiskuntafilosofisista, myös kaunokirjallisista lähteistä. Hän osoittaa, miten samanlaisia toimintamalleja ja puhetapoja, joita vihanlietsojat tänäkin päivänä hyödyntävät, kuvataan jo vuosisatojen takaisissa kaunokirjallisissa teoksissa – kuten vaikkapa Goethen klassikoissa – ja itse asiassa myös Raamatussa. On erityisen kiehtovaa huomata, miten Emcke osoittaa nykypäivän muslimivastaisten rasistien harjoittavan juuri samanlaisia erottelumenetelmiä ihmisiin, mitä Vanhassa Testamentissa kuvataan – tosin ironista on se, että olemme tottuneet suhtautumaan näihin teksteihin metaforisina kuvauksina ei-toivottavasta käytöksestä emmekä toimintaohjeina.
Saksalainen Emcke lähestyy aihettaan usein esimerkein omasta kotimaastaan, mutta kirjaa lukiessa on vaikea välttyä ajatukselta retoriikan ja metaforiikan yleiseurooppalaisuudesta. Aivan vastaavanlaisia puhetapoja löytyy Suomestakin ilman, että edes kovin syvälle pöyhii. Tässä toki on huomioitava myös se tosiasia, että etenkin muslimivastainen, nationalistinen ja fasistisiakin ajatuksia sympatisoiva uusi laitaoikeisto – sanotaan sitä vaikka alt-rightiksi – on erittäin kansainvälistä (sic) ja esimerkiksi uudet ilmaukset ja meemit leviävät nopeasti internetissä.
Paitsi, että vihaa on analysoitava, purettava ja siten osoitettava sen onttous, sitä on myös aktiivisesti torjuttava sanoissa ja teoissa
Tätä kirjoittaessani Suomessa käydään presidentinvaaleja, joissa perussuomalaisten ehdokas Laura Huhtasaari kampanjoi iskulauseella ”Suomi takaisin”. Mutta takaisin minne tai millaiseksi? Emcke toteaa, että tällainen puhtaan, alkuperäisen ja ideaalin yhteiskunnan kaipuu on älyllisesti epärehellistä: ei ole olemassa mitään homogeenistä kansojen alkukotia, josta kaikki ei-toivottu erilaisuus olisi siivottu pois. ”Olipa toivottu ihannekansakunta millainen tahansa, se tuskin vastaa mitään olemassa olevaa yhteisöä, vaan kyseessä on aina kansakunnasta tehty kuva – jonka suuntaan yhteiskuntaa sitten lähennetään (ja transformoidaan)”, hän tiivistää. Hän kirjoittaa myös kansakunnan ruumiillistamisesta, jossa vieraaksi koettu aines, kuten maahanmuuttajat, saadaan metaforin näyttäytymään torjuttavana sairautena tai syöpäläisinä (kotoisten rasistien tapa puhua ”pakoloisista” uusintaa tätä teemaa). Puhe Suomi-neitoa uhkaavista aineksista sopii myös kuvaan.
Ja koska kuva kansakunnasta yhtenäisenä on aina keinotekoinen (tai Benedict Andersonin termillä ”kuviteltu yhteisö”), siitä on pidettävä kiinni kynsin hampain, ettei se murenisi. Tätä heijastaa rasististen toimijoiden tapa ottaa silmätikukseen toinen toistaan pienempiä ja mitättömämpiä asioita, sellaisia, jotka aidosti moniarvoisessa yhteiskunnassa eivät saisi juuri huomiota osakseen.
Esimerkiksi nationalistisen mölymystön fiksaatio pekoniin ja muihin sianlihatuotteisiin (koska sika on muslimeilta kielletty) kuuluu tähän sarjaan. Emcke osoittaa huvittavasti tämän toimintamallin, missä ”mikään ei ole liian vähäistä tai absurdia”. ”Eräässä Pegidan mielenosoituksessa Dresdenissä muuan osallistuja kulki kadulla kantaen keppiä, jonka päässä komeili pieni vaaleanpunainen lelupossu. Toisella miehellä oli päässään villainen sianpäämyssy. Possu länsimaiden keulakuvana? Tähänkö kulttuuris-ideologinen kunnianhimo lässähtää? Ei mitään sikoja vastaan, mutta jos sianlihan syöntiä pidetään todella länsimaisen identiteetin ratkaisevana tuntomerkkinä, niin silloin länsimaista sopii olla huolissaan.”
Vihan vastustamiseen Emcke ei anna yksityiskohtaisia niksejä, vaan luottaa yleisiin periaatteisiin. Paitsi, että vihaa on analysoitava, purettava ja siten osoitettava sen onttous, sitä on myös aktiivisesti torjuttava sanoissa ja teoissa. Emcke puhuu vihan alihankkijoina sellaisista toimijoista kuten poliitikoista, jotka eivät itse suoranaisesti osoita vihaa mutta antavat vihata: tukevat vihamielisiä ilmaisuja lausunnoillaan ”sananvapaudesta” tai säätävät lakeja, jotka jakavat ihmisiä kasteihin. Sama koskee myös tavan kansalaisia, jotka hiljaisesti hyväksyvät vihan kasvun yhteiskunnassa – hekin ovat vihan rikoskumppaneita.
Vihan vastustaminen lähtee paitsi yksilöistä, myös yhteiskunnasta. Koko Emcken kirja voidaan nähdä avoimen, demokraattisen ja moniarvoisen yhteiskunnan puolustuspuheena: ”Itsensä selkeästi avoimeksi ja osallistavaksi määrittelevä yhteiskunta, joka pohtii jatkuvasti itsekriittisesti, onko se sitä todella riittävästi, antaa luottamusta siihen, ettei kukaan joudu mielivaltaisesti suljetuksi pois tai hyökkäyksen kohteeksi.” Tämä ei Emcken mukaan tarkoita sitä, että kaikki aidosti sortavatkin käytännöt, esimerkiksi uskonnollisin perustein tehtävä silpominen tai kunniaväkivalta, tulisi hyväksyä. Niistä on vain sovittava demokraattisessa prosessissa, jolloin päätökset eivät ole mielivaltaisia tai sattumanvaraisia. Tämä on Emcken mukaan demokratian oppimisprosessi, joka on käytävä läpi.
Vaikka maailma tuntuu olevan päivä päivältä enemmän vihan kyllästämä, on Emcken kirjan lopputulema positiivinen. Vihan kulttuurit on mahdollista murtaa, sillä kuten professori Jaakko Hämeen-Anttila kirjan suomalaisen laitoksen esipuheessa toteaa, on tärkeää ymmärtää vihan olevan alakynnessä ja siksi niin kiihkeää: se tietää, että sen on tehtävä kaikkensa, jottei se hautautuisi hyvän alle.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
