EU:n ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus on ollut pitkään otsikoissa, koska sopimukseen liittyy paljon erilaisia ja keskenään ristiriitaisia odotuksia. Toiset näkevät sen vain taloudellisen hyvinvoinnin välineenä. Toiset pitävät taloudellisia vaikutuksia vähäisinä ja siksi sopimusta vähemmän tärkeänä, ei kuitenkaan välttämättä haitallisena. Kolmannet puolestaan ovat hyvinkin huolestuneita sopimuksen poliittisista vaikutuksista. Tässä tekstissä tarkastellaan CETA-sopimuksen poliittista ulottuvuutta ja pohditaan, missä määrin se on tai ei ole uhka EU:n poliittiselle vallalle.

EU:n ja Kanadan välinen laaja-alainen talous- ja kauppasopimus CETA valmistui vuonna 2016 ja on paraikaa EU:n jäsenmaiden hyväksyttävänä. Mikäli kaikki 28 jäsenmaata sen hyväksyvät, sopimus astuu voimaan vuonna 2017.

Toteutuessaan sopimus syventää kansainvälistä taloudellista integraatiota, joka on synnyttänyt paljon hyvää, jos ei pahaakin. Se on tuottanut paljon hyvää kansainvälisen kilpailun ja vaihdannan kautta. Samalla tämä kilpailu esiintyy eräänlaisessa demokraattisen politiikan tyhjiössä. Globaalia taloutta määrittävät vapaakauppasopimukset ja sen käytännöistä vastaavat pääasiallisesti monikansalliset yritykset.

Globaaleja tulonsiirtomekanismeja ei ole. Ei liioin ole kaikkia valtioita sitovia ympäristönormeja, työoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia, saati sellaisia ylikansallisia päätöksentekoelimiä, joissa näitä voitaisiin asettaa ja valvoa tehokkaasti niiden toteutumista. Tästä syystä kansainvälinen taloudellinen integraatio etenee ilman selkeää poliittista johtoa eli ilman poliittisiin kamppailuihin ja demokraattiseen vastuunalaisuuteen perustuvaa visiointia ja toimeenpanoa.

Poliittisen hallinnan puutteesta johtuen taloudellinen integraatio voidaan nähdä maita ja alueita jakavan ja yksilöistä riippumattoman poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden taustalla. Samasta syystä ei ilmastonmuutokseen tai muihin maailmanpolitiikan ongelmiin ole voitu vastata tehokkaasti. CETA-sopimus ei tuo ratkaisua näihin poliittisiin ongelmiin. Mutta voiko CETA heikentää EU:n poliittista valtaa?

Ongelmistaan huolimatta on EU:ssa hitaasti mutta varmasti luotu alueellista poliittista valtaa, joka suitsii ja määrittää taloudellista integraatiota. Esimerkiksi ympäristönsuojelussa voidaan EU:ta pitää jopa eräänlaisena sääntelyn supervaltana, jonka vaikutuksesta sääntelyä on lisätty muuallakin maailmassa.

Euroopan komission mukaan CETA edistää talouskasvua ja tukee työllisyyttä. Sen sijaan kriitikkojensa mukaan se on uhka demokratialle. Taloudellisen integraation mahdolliset poliittisesti kyseenalaiset vaikutukset johtuvat mekanismeista, joiden kautta taloudellinen integraatio vaikuttaa suoraan poliittiseen päätöksentekoon kansallisella ja ylikansallisella tasolla. Mekanismeista tärkeimmät ovat

• uudet säännöt, jos ne rajoittavat poliittisia kamppailuja kansallisella tasolla ja EU:ssa;
• sääntely-yhteistyö, jos se siirtää parlamentaarista lainsäädäntövaltaa kansainväliselle tasolle;
• sijoittajansuoja, jos se antaa yrityksille oikeuden kyseenalaistaa ja purkaa poliittisia päätöksiä.

Poliittinen valta on merkittävä käytännön kysymys

Ennen pohdintoja CETA:n mahdollisista vaikutuksista on syytä tarkentaa kysymystä EU-politiikan alaan, joka on merkittävä sekä ympäristönsuojelun että kuluttajansuojan kannalta. EU:n kemikaalilainsäädäntö eli REACH-paketti on tästä hyvä esimerkki.

REACH määrittelee yrityksille tarkat ehdot, joita tulee noudattaa, jotta tuotteita voidaan myydä EU:n alueella. Paketin poliittinen perusta on ennaltavarautumisen periaate. Se merkitsee käytännössä sitä, että vain turvalliseksi todetut tuotteet voidaan hyväksyä markkinoille. Samalla tiukka sääntely tuottaa kustannuksia yhteiskunnalle, koska riskien minimoimiseksi myös turvallisia tuotteita saatetaan kieltää. Lisäksi turvallisuusselvitykset ovat työläitä.

Atlantin toisella puolella Yhdysvalloissa REACH-kemikaalipakettia vastaava lakikokonaisuus on vuonna 1976 säädetty Toxic Substances Control Act. Siinä uusien kemikaalien markkinoillepääsyä ei ole alistettu viranomaisten lupamenettelylle kuten EU:ssa. Markkinat avautuvat ilman todisteita uusien tuotteiden riskittömyydestä.

Julia Robertsin tähdittämä elokuva Erin Brockovich (2000) valottaa sääntelyn merkitystä käytännössä. Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa energiayhtiö hyödynsi kromia estääkseen jäähdytysputkiston korroosiota. Jäähdytysvesi laskettiin paikallisiin lampiin, joista sitä päätyi pohjavesiin ja siitä juomaveteen. Erin Brockovich huomasi yhteyden kromin ja useiden sairastapausten välillä. Tästä seurasi pitkällinen oikeustaistelu yrityksen kiistäessä kaikki yhteydet sairastumisten ja yhtiön toiminnan välillä.

Vapaakauppasopimuksiin liittyvillä säännöillä on hyvin vahva käytännön merkitys

Tapaus on huono esimerkki siinä mielessä, että se osoittaa, kuinka tehokasta jälkikäteisseuranta on. Energiayhtiö joutui maksamaan suuret korvaukset. Toisaalta esimerkki on hyvä, sillä korvaukset eivät riitä parantamaan syöpään sairastuneita tai siihen kuolleita. Lisäksi esimerkki osoittaa, että jälkikäteisessä ja kuluttajista riippuvasta seurannassa ongelma on kuluttajien kyky ja resurssit käydä oikeustaisteluun vahvaa yhtiötä vastaan. Resurssit ovat jakautuneet epätasaisesti ja todistustaakka on kanteen nostajilla eikä vaarallisia kemikaaleja käyttäneellä yhtiöllä. Jos riski kiinnijäämisestä on pieni eikä painavaa epäilystä riskeistä ole, ei juuri ole kannusteita kattavien ja kalliiden turvallisuustestien tekemiseen ja mahdollisen korvaavan kemikaalin löytämiseen.

Alueiden väliset erot kemikaalien ja vaarallisten aineiden myyntiä rajoittavissa käytännöissä näkyvät kiellettyjen ja vaarallisten aineiden listoissa – tai tarkemmin sanoen listojen pituudessa. Kosmetiikka-alalla käytettäviä aineita on EU:ssa kielletty 1 200, mutta Yhdysvalloissa vain tusina. Brittiläisessä Daily Mail -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan monet yhdysvaltalaisten ruokakauppojen yleisimmistä tuotteista, kuten Mountain Dew -virvoitusjuoma, Ruffles-sipsit ja Hungry Man -mikroateriat, sisältävät ainesosia, jotka EU on kieltänyt terveydelle vaarallisina.

Näin ollen vapaakauppasopimuksiin liittyvillä säännöillä on hyvin vahva käytännön merkitys, eikä kyse ole vain valtio-opillisesta teoretisoinnista. Seuraavaksi tarkastellaan näkemystä, jonka mukaan sopimus ei heikennä EU:n poliittista valtaa ja edistä esimerkiksi kuvatun kaltaisen tilanteen toisintoja.

Kauppasopimus ei heikennä EU:n poliittista valtaa…

Tämän vuoden alussa, kun CETA-sopimuksen ratifiointiprosessi käynnistettiin, Euroopan komissio ja Kanada julkaisivat yhteisen CETA-sopimuksen tulkintaa koskevan asiakirjan, ”yhteisen tulkitsevan välineen”. Asiakirjan mukaan mikään mainituista kolmesta mekanismista ei voi vaikuttaa poliittiseen valtaan EU:ssa tai Kanadassa.

Asiakirjassa todetaan, että EU, sen jäsenmaat ja Kanada säilyttävät sääntelyvallan itsellään. Uudet säännöt eivät kumoa voimassaolevia sääntöjä. Sääntely-yhteistyö puolestaan on vapaaehtoista, asiakirjassa vakuutetaan. Mikään yhteistyössä ei velvoita viranomaisia ja lainsäätäjiä eikä sido heidän käsiään.

Kolmas kritiikin kohde, sijoittajansuoja, on asiakirjan mukaan kokonaan uudenlainen järjestely. Sijoittajansuojaa on muokattu kritiikin perusteella siten, että sitä ei enää voi käyttää poliittisten päätösten purkamiseen tai sääntelyn jäädyttämiseen. Tämä johtuisi siitä, että julkinen sääntely on sopimuksessa tunnustettu legitiimiksi siinäkin tapauksessa, että siitä aiheutuisi yrityksille kustannuksia. Se, että julkisesta sääntelystä voi tulla yrityksille kustannuksia, ei enää CETA-sopimuksessa ole riittävä peruste korvausten hakemiselle. Toisekseen riitojensovitteluelin ei anna viimeistä sanaa. Sen päätöksistä on mahdollista valittaa. Lisäksi riitojensovitteluelimelle voidaan antaa sitovia tulkintaohjeita. Näitä ohjeita antaisi EU:n ja Kanadan välille CETA-sopimuksella perustettava hallintoelin, CETA-sekakomitea.

Kauppasopimuksella ei siis pitäisi komission eikä Kanadan hallituksen mukaan olla minkäänlaisia vaikutuksia poliittiseen päätöksentekovaltaan.

Tästä syystä tulkintaa koskeva asiakirja on poliittisesti hyvin merkittävä dokumentti. Se on siinä mielessä oikeudellinen, että se nimenomaan ohjaa sopimuksen tulkintaa. Sen perusteella CETA-sopimuksen käsittely EU-jäsenmaiden kansallisissa parlamenteissa ei todennäköisesti kirvoita merkittäviä ristiriitoja. Sopimusesityksen kansallisesta valmistelusta vastaavat viranomaiset, Suomessa ulkoasiainministeriö, joutuvat omassa esityksessään tulkitsemaan sopimuksen vaikutusta kansalliseen lainsäädäntöön mainitun dokumentin valossa eli varsin myönteisesti. Tämä dokumentti ja esimerkiksi sijoittajansuojaan tehdyt muutokset todennäköisesti murentavat Suomenkin eduskuntakeskustelun kriittistä kärkeä.

…mutta sopimus saattaa heikentää EU:n poliittista valtaa

CETA- ja TTIP-sopimusten tavoitteena on kaupan esteiden purkaminen. Suurin osa kaupan esteistä EU:n, Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä johtuu erilaisesta sääntelystä. Tullien osuus sen sijaan on verrattain vähäinen. Komission mukaan sopimushyödyistä valtaosa muodostuisi juuri sääntelyyn liittyvien kaupan esteiden purkamisesta.

Sääntely voi siis muodostaa esteitä kaupalle. Samalla sääntely on poliittinen väline. Sääntelyerojen syinä voivat olla poliittiset erot kauppakumppanien välillä. Eroja voivat muodostaa myös muotoseikat. Muotoseikkoja taas voivat olla esimerkiksi jonkin mutterin mittayksikköä koskevat tekniset määräykset tai tämän luonteiset tekniset standardit. Poliittisen vallankäytön kannalta on ongelma, jos sääntelyn yhdenmukaistaminen ja uudet säännöt purkavat nimenomaan poliittisista eroista johtuvaa sääntelyä.

CETA-sopimuksessa uusia sääntöjä ovat esimerkiksi kaupan teknisiä esteitä, elintarviketurvallisuutta, julkisia monopoleja, rahoituspalveluita tai julkisia hankintoja koskevat säännöt.

Periaatteessa vapaa kilpailu tarkoittaisi julkisten monopolien lakkauttamista silloin, kun kyse ei ole luonnollisesta monopolista, kuten rautateistä, sähkönjakeluverkosta tai maantieverkostosta. (Suomen hallitus tosin vaikuttaa pitävän luonnollisiakin monopoleja epäluonnollisina.) Suomessa kansallinen sairasvakuutus ja uhkapelit ovat esimerkkejä kilpailua rajoittavista monopoleista, joita kauppakumppanit Yhdysvalloissa ja Kanadassa eivät näe luonnollisina. Suomi on kuitenkin rajannut nämä sopimuksen ulkopuolelle. EU pidättää myös mahdollisuuden rajoittaa kilpailua esimerkiksi koulutus- sekä sosiaali- ja terveydenhoitopalveluiden osalta CETA-sopimukseen kuuluvassa rajoitelistassaan.

Periaatteessa vapaa kilpailu tarkoittaisi julkisten monopolien lakkauttamista silloin, kun kyse ei ole luonnollisesta monopolista

Kaupan teknisten esteiden ja elintarviketurvallisuuden osalta sopimusosapuolet sitoutuvat kolmeen periaatteeseen tai sääntelyvallankäyttöä ohjaavaan uuteen sääntöön: sääntelyn harmonisointiin, sääntelyn vastavuoroiseen tunnustamiseen sekä tiedonjakoon ja koordinaatioon. Sääntelyn harmonisointi tarkoittaa, että olemassa olevat säännöt samankaltaistetaan. Vastavuoroinen tunnustaminen tarkoittaa, että EU tunnustaa Kanadan säännöt riittäviksi eikä erikseen vaadi, että kanadalaisten yritysten olisi noudatettava myös EU:n sääntöjä.

Millaisiin johtopäätöksin uusien sääntöjen soveltamisessa voidaan päätyä? Vastaus riippuu siitä, kuka saa tehdä tulkinnat. Tulkintoja tehdään usealla asteella. Yhtäältä viranomaiset Kanadassa ja EU:ssa velvoitetaan ottamaan toistensa näkemykset huomioon ja perustelemaan vastapuolelle kaikki tapaukset, joissa harmonisointi tai vastavuoroisuus ei tule kysymykseen.

Tällainen ei luonnollisesti johda EU:n sääntelyvallan purkamiseen. Se kuitenkin sitoo viranomaistyötä yhteistyöhön eli siihen, että EU:ssa viranomaiset ottavat huomioon paitsi omat, myös Kanadan lait, ja tässä työssään viranomaiset EU:ssa ja Kanadassa pyrkivät minimoimaan kaupan esteet. Ei voida sanoa, että tällainen suoraan rajaisi poliittista valtaa, mutta se kyllä ehdollistaa sitä tähän yhteisymmärryksen tavoitteluun – ja nimenomaisesti juuri kaupallisessa kontekstissa.

Tämän kysymyksen tarkastelu edellyttää lisäksi EU:n sisäisen politiikan tarkastelua. CETA-sopimuksella pyritään antamaan kansalaisjärjestöille ja yrityksille parempi yhteys lainvalmisteluun ja sääntelytyöhön. Perinteisesti juuri yritysten etujärjestöillä on käytäväpolitikointi hallussaan, koska resursseja on muihin kansalaisjärjestöihin verrattuna runsaasti, ja koska taloutta koskeva erityistietämys usein kytkeytyy juuri yritysten toimialaan.

Ei ole itsestään selvää, että harmonisointi, vastavuoroinen tunnustaminen ja koordinaatio johtaisivat EU:n poliittisen vallan laskuun. Yhteistyön kääntöpuolena nimittäin on EU:n kasvava mahdollisuus vaikuttaa sääntelykulttuuriin myös Kanadassa. Samalla näyttää ilmeiseltä, että uudet säännöt asettuvat ikään kuin parlamentaarisen sääntelyvallan rinnalle. Virkamiehet eivät tulkitse ja toteuta vain oman poliittisen järjestelmänsä vaan myös muiden tuottamia sääntöjä. Parlamentaarisen vallankäytön kannalta tämän voi nähdä hallinnan legitimiteettiä heikentävänä muutoksena.

Käytännössä se, johtavatko uudet säännöt EU:n poliittisen vallan heikentymiseen, riippuu ennen muuta siitä, kenellä on valta tehdä tulkintoja sopimuksesta, ja miten aktiivisesti erilaiset poliittiset intressit kansallisella tasolla, EU-tasolla ja EU:n sekä Kanadan välillä kytketään mukaan sopimuksen tulkintaan.

Miksi sopimus heikentää EU:n poliittista valtaa?

Sopimustekstin perusteella suurinta huolta herättää tulkinnanvaraisuus siinä, kuka saa tulkita sopimusta, antaa siitä sitovia tulkintaohjeita oikeusistuimille ja viranomaisille sekä tehdä sopimukseen uusia avauksia. Tämä tulkintavalta liittyy sääntely-yhteistyöhön.

Sääntely-yhteistyön tarkoituksena on valvoa sopimuksen toteutumista ja syventää yhteistä sääntelyä. Se kytkeytyy siis läheisesti uusien sääntöjen toteuttamiseen sekä sääntelyn harmonisointiin ja lähentymiseen pitkällä tähtäyksellä, eli suhteessa uuteen EU:ssa ja Kanadassa harjoitettavaan sääntelypolitiikkaan sekä sellaisiin kysymyksiin, joissa harmonisointi ja vastavuoroinen tunnustaminen eivät suurten poliittisen erojen vuoksi ole sopivia välineitä.

Sekä TTIP että CETA asettavat yhteistyöelimet kullekin kaupan sektorille. Sektorikohtaisten elinten lisäksi perustetaan erillinen sääntely-yhteistyöelin. Myös sen tehtävänä on edistää ja valvoa sääntelyviranomaisten välistä yhteistyötä sekä valvoa, että uudesta sääntelystä ei muodostu uusia kaupan esteitä.

Kenelle esitykset vaikkapa yhteisestä kemikaalilainsäädännöstä sitten annettaisiin? Niitä ei annettaisi EU:n komissiolle, ministerineuvostolle, saati Euroopan parlamentille.

CETA-sopimuksen tapauksessa esitykset annetaan EU:n kauppakomissaarin ja Kanadan kansainvälisen kauppaministerin johtamalle komitealle, CETA-sekakomitealle. Se on taloudellisen integraation korkein päättävä elin. Samalla tavalla kuin EU:n komission tehtävänä, on yhteisen komitean päätehtävä integraation syventäminen ja sen antamat päätökset ovat sitovia.

CETA-sopimuksen hallintaa ja komitean toimivaltuuksia koskevassa 26. luvussa ei eritellä sitä, millä tavalla komitean poliittinen vastuunalaisuus muodostuu. Tämä on huolestuttavaa.

CETA-sopimuksen muissa, sektorikohtaista sääntelyä koskevissa luvuissa ei liioin eritellä alakomiteoiden poliittista vastuunalaisuutta suhteessa EU:n ja Kanadan instituutioihin. Sen sijaan määritellään EU:n toimielin, jonka edustajat toimivat tällä uudella päätöksentekoareenalla. Tämä elin on Euroopan komissio. Taloudellisen integraation poliittinen vastuunalaisuus muodostuu siis komission kautta.

EU:n perustamissopimuksessa todetaan, että komissio vastaa unionin kauppapolitiikasta ja on poliittisesti vastuunalainen Euroopan ministerineuvostolle ja parlamentille. On oleellista pohtia, miten tätä määräystä sovelletaan taloudellisen integraation tapauksessa. Ainakaan lainvalmistelussa (eli alakomiteoiden ja sääntely-yhteistyöelimen työssä) CETA-sopimus ei aseta velvoitetta kuulla EU:n parlamenttia tai neuvostoa, saati alistaa niiden työtä poliittiselle valvonnalle.

Hyväksyessään CETA-sopimuksen, ministerineuvosto, Euroopan parlamentti ja jäsenmaat sitoutuvat luovuttamaan poliittista päätöksentekovaltaansa uudelle ylikansalliselle elimelle

Voidaan nähdä, että hyväksyessään CETA-sopimuksen, ministerineuvosto, Euroopan parlamentti ja jäsenmaat sitoutuvat luovuttamaan poliittista päätöksentekovaltaansa uudelle ylikansalliselle elimelle. Uusi elin siis toimisi eräänlaisella avoimella mandaatilla. Mikäli näin on, jää täysin CETA-komitean valtaan päättää siitä, miten kiperille poliittiselle eroille perustuvat kaupan esteet, kuten kemikaali- ja elintarviketurvallisuus ratkaistaan.

Euroopan komissio julkaisi vuonna 2016 esityksen TTIP-sopimuksen sääntely-yhteistyötä koskevaksi luvuksi. Siinä poliittinen vastuunalaisuus nostettiin esille vaikkakaan ei sopimustekstiin esitettävinä institutionaalisina määräyksinä. Sen sijaan esityksessä todettiin, että ministerineuvoston ja asiaan kuuluvien sääntelyviranomaisen tulee arvioida käynnissä olevaa taloudellista integraatiota säännöllisin väliajoin. Toiseksi tulee vähintään kerran kahdessa vuodessa järjestää EU:n ja Yhdysvaltain välinen huippukokous, jolle annetaan tiedoksi sopimusta koskeva kehitys.

Nämä periaatteet eivät siis ole osa komission varsinaista esitystä sopimustekstiksi, vaan lopullinen esitys muotoiltaisiin niiden perusteella.

Toisin sanoen TTIP-sopimus ja taloudellisen integraation syventäminen sidottaisiin unionin toimivaltaan, ja siihenkin vain väljästi. Sanallakaan ei ole mainittu, että taloudellinen integraatio edellyttäisi ministerineuvoston ja parlamentin kirjallisen hyväksynnän jonkin laaditun esityksen pohjalta, ennen kuin siitä voidaan päättää TTIP- ja CETA-komiteassa. Sen sijaan todetaan, että Euroopan parlamentti ja neuvosto tulisi ottaa mukaan aloitteiden valmisteluun.

Lopuksi

Poliittisen vastuunalaisuuden puute on pikemminkin sääntö kuin poikkeus kansainvälisessä taloushallinnossa. CETA ja TTIP-sopimuksissa vastuunalaisuuden ongelma säilyy. Samalla taloudelliset säännöt vahvistuvat ja markkinoita laajennetaan sellaisille alueille, jotka ovat myös osa julkisen vallan ydintoimintoja, kuten palvelukauppaan (vrt. sosiaaliset perusoikeudet ja yhdenvertaisuusperiaate) ja sääntelyyn (vrt. kuluttajansuoja ja ympäristölainsäädäntö).

On mahdollista nähdä, että CETA:ssa ja TTIP:ssä kaavailtu sääntely-yhteistyö ja uudet, sopimusten tulkinnasta ja toteutumisesta viime kädessä vastaavat elimet, voisivat toimia myös poliittisen hallinnan välineinä. Tämä saattaisi silti ainakin lyhyellä tähtäimellä olla liiallista optimismia, sillä vastuunalaisuuden ongelmaa ja komitean valtaoikeuksia ei käsitelty EU:n ja Kanadan sopimuksen tulkintaa koskevassa asiakirjassa. Siinä ei liioin käsitelty CETA-sekakomitean valtaa päättää sopimuksen tulkinnasta.

EU:n ja Kanadan yhteinen tulkintaa koskeva asiakirja pyrkii selkeästi lieventämään kansalaisten huolia. Siinä ei kuitenkaan varsinaisesti puututa juuri vallankäytön mekanismeihin liittyviin ongelmakohtiin. Siinä ei myöskään puututa uusien elinten tulkintavaltaan. Nämä havainnot vesittävät EU:n ja Kanadan sopimuksen tulkintaa koskevan asiakirjan viestiä. Samalla ne oikeuttavat kansalaiskeskustelussa esitettyjä huolenaiheita.

CETA-sopimuksen tulkintaa koskeva asiakirja osoittaa, että keskustelu kauppaoikeuden ja politiikan suhteesta on avattu. Lisäksi komissio on tehnyt muutoksia sopimuksen alkuperäiseen malliin etenkin sijoittajasuojan tapauksessa. Ongelmistaan ja riskeistään huolimatta muutos on osoitus siitä, että komissio on pyrkinyt suojelemaan julkista poliittista valtaa sijoittajasuojan pahimmilta vaaroilta.

Tämä kaikki ei merkitse sitä, että CETA ja TTIP käynnistäisivät uuden, oikeudenmukaisemman yhdentymisvaiheen. Kuitenkin näyttää siltä, että jonkinlainen uusi vaihe on käynnistymässä. Sekakomitean avoimen mandaatin ja vastuuttomuuden kautta uusi vaihe voi ohjautua entistä vinoutuneemmin taloudellisten eturyhmien ja kauppaoikeudellisen yhteiskuntanäkemyksen suuntaan. Toisaalta seuraus voi olla myös päinvastainen, sillä poliittista vastuunalaisuutta voidaan vahvistaa ja mandaattikin rakentaa.

Prosessi on joka tapauksessa käynnissä ja se on luonteeltaan avoin.

Kirjoittaja tutkii CETA-sopimusta Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa.