Marxin Pääomassa esittämä teoria maankorosta on eräs teoksen vaikeimmista osuuksista. Marxin tunnettu lisäarvoteoria koskee lisätyön rahamääräistä anastamista, kun taas teoria maankorosta tarkastelee lisäarvon jakautumista pääoman ja maanomistajien välillä. Se paljastaa prosesseja, joiden avulla voidaan tarkastella kapitalismin kehitystä. Maankorkoteoria on edelleen paras kokonaisvaltainen yritys hahmottaa rajallisten resurssien monopolisoitumisprosesseja kapitalistisen kilpailun yhteydessä.
Vuonna 2017 vietettiin Karl Marxin pääteoksen Pääoman 150-vuotisjuhlavuotta. Tänä vuonna puolestaan Marxin syntymästä tulee kuluneeksi 200 vuotta. Näiden juhlavuosien kunniaksi käsittelemme tässä kirjoituksessa erästä harvemmin Marxin yhteydessä esiin nostettua, mutta tärkeää, kokonaisuutta: maankorkoa.[1]
Pääoma ei tunnetusti ole helppo kirja. Lisäksi maankorkoa käsittelevät luvut Pääoman kolmannessa osassa ovat teoksen kenties vaikein kokonaisuus (Marx 1894/1976, luvut 35–47).[2] Pääoman maankorkoa käsittelevä osasto on synnyttänyt kohtuullisesti teoreettista debattia, mutta verrattuna teoksen muihin yhtä laajoihin kokonaisuuksiin, vähemmän uutta tutkimusta.
Analysoimme tässä tekstissä maankoron käsitteen merkitystä Marxin ajattelussa. Mistä tässä maankoron käsitteeseen liittyvässä kokonaisuudessa on kyse ja miksi se on edelleen teoreettisesti ja poliittisesti tärkeä teema? Tarkastelemme maankoron historiallista asemaa feodaalisessa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa. Esittelemme Marxin keskeisimmät teoreettiset käsitteet maankoron analyysissa. Lopuksi lähestymme maankoron paikkaa modernissa kapitalismissa.
Kapitalismin agraarinen alkuperä
Klassinen maankorkoteoria lähtee liikkeelle huomiosta, että maan käyttäjät ja sen omistajat ovat eri henkilöitä; lisäksi jälkimmäiset kykenevät anastamaan edellisten työn tuottaman lisätuotteen maankoron muodossa itselleen (Shaikh 2016, 266). Maankoron eri muotojen taustalla on siis maanomistuksen monopoli: tietty ryhmä ihmisiä omistaa käyttökelpoisen maan ja heille pitää maksaa korvaus päästäkseen osalliseksi maan hedelmistä. Historiallisesti teorian perusta on länsieurooppalaisen, erityisesti brittiläisen, maatalouden kehityksen tarkastelussa.
Historiallisesti teorian perusta on länsieurooppalaisen, erityisesti brittiläisen, maatalouden kehityksen tarkastelussa
Kapitalismin alkuperää tarkastelleet taloushistorioitsijat ovat korostaneet varhaisen englantilaisen kapitalismin agraarista luonnetta (Dimmock 2014, luku 7). Britanniassa kapitalistiset tuotantosuhteet alkoivat kehittyä maataloudessa jo ennen 1500-lukua. 1600-luvulle tultaessa agraarikapitalismin poliittiset, ideologiset ja taloudelliset edellytykset oli vakiinnutettu. Tämä tapahtui paljon ennen 1700-luvun viimeisellä kolmanneksella käynnistynyttä teollista vallankumousta.
Maankorkoteorian käsitteet, joilla klassisen poliittisen taloustieteen edustajat ja myöhemmin Marx operoivat, nousevat agraarikapitalismin erityispiirteiden analyysin pohjalta. Kuitenkin maankorko on yhteiskunnallinen ilmiö, joka juontaa juurensa paljon pidemmälle historiaan: kapitalistinen maankoron muoto syntyi feodalismin hajoamistuotteena.
Siirtymä feodalismista kapitalismiin
Feodaaliyhteiskunnassa väestön ylivoimainen enemmistö toimi maatalouden piirissä. Tässä ympäristössä kaupungit ja niille ominainen eriytynyt työnjako sekä tuotanto markkinoita varten olivat lähinnä saarekkeita luontaistalouden meressä. Ei olekaan yllättävää, että feodaaliaikaa lähellä eläneille talouskommentaattoreille juuri ”maanomistus ilmeni tuotannon pääehtona” (Marx 1894/1976, 773).
Feodalismissa maankorko sai tälle tuotantotavalle ominaisia muotoja. Feodaalisen maankoron alkeellisimmassa muodossa välitön tuottaja tekee yhden osan viikosta työtä itselleen ja toisen osan ilman erillistä korvausta päivätöinä feodaaliherran tilalla hänen hyväkseen (Marx 1894/1976, 778). Maankorko on tässä välittömästi havaittavissa niinä työn tuloksina, joita päivätyövelvollisen lisätyö tuottaa isännälle.
Markkinasuhteiden levitessä ja yhteiskunnallisen työnjaon eriytyessä, maanomistajalle tulee mahdolliseksi kerätä maankorkoa suoraan työn tuotteen muodossa
Markkinasuhteiden levitessä ja yhteiskunnallisen työnjaon eriytyessä, maanomistajalle tulee mahdolliseksi kerätä maankorkoa suoraan työn tuotteen muodossa ‒ esimerkiksi kymmenen viljatynnyriä vuodessa maanvuokralaista kohti. Se että tällainen tuotemaankorko alkaa korvata työmaankorkoa vallitsevana lisäarvon anastamisen tapana, ei Marxin (1894/1976, 783) mukaan muuta maankoron olemusta. Tuotemaankorko kuitenkin mahdollistaa välittömän tuottajan itsenäisemmän aseman ja luo kannusteita tuotannon tehostamiselle. Sen yleistymisen seurauksena myös luokkaerot eri tuottajien välillä saavat kasvutilaa.
Kun tuotemaankorko on vakiintunut yhteiskunnallisesti, siirtyminen sopimuksiin, joissa maankorko maksetaan rahasuorituksin, ei ole enää pitkä askel. Syntynyt rahamaankorko luo yhteiskunnallisen lisäpakon myydä tuote tavarana markkinoilla. Samalla se kiihdyttää feodaalisen tuotantotavan hajoamista, sillä sen myötä tuotanto tulee riippuvaiseksi markkinoiden välityksestä ja tuotantokustannusten suhde myyntihintaan muodostuu keskeiseksi tuotantoa säänteleväksi tekijäksi.
Siitä, että maankorkoa aletaan maksaa rahasuorituksin, on kuitenkin matkaa kapitalistisen tuotantotavan vakiintumiseen. Marx (1894/1976, 787, 794–795) tähdentää, että feodalismin hajoaminen tapahtuu kahta pääreittiä riippuen yhteiskunnallisista tuotanto- ja omistussuhteista: vaihtoehtoina on vapaan talonpoikaisomistuksen muodostuminen vallitsevaksi, kuten esimerkiksi Ruotsissa tapahtui, tai kapitalistisesti järjestetyn maanviljelyksen läpimurto, kuten kävi Britannissa.
Kapitalistisen maankoron erityisyys
Britanniassa kapitalistiselta pohjalta järjestetty maatalous oli ollut vallitsevana muotona viimeistään 1600-luvulta lähtien. Tässä tuotantotavassa viljelymaan omistava maa-aatelisto (gentry) vuokraa maan maatalousyrittäjille (farmers), jotka erkanivat 1400-luvulta alkaen itsenäisten talonpoikien (yeomanry) joukosta omaksi välittävässä asemassa olevaksi yhteiskuntaluokakseen (Marx 1867/1974, 664–666).
Maata vuokraavat agraarikapitalistit olivat vauraampia talonpoikia, joilla oli varaa sijoittaa maan parantamiseen, työvälineisiin ja maatyöläisten palkkaan ja jotka maksoivat osan voitostaan maankorkona maanomistajaluokalle. Koko tämän yhteiskunnallisen järjestelyn täydensivät itsenäisten talonpoikien joukosta luokka-aseman laskun kokeneet maatyöläiset, jotka nyt toimivat välittöminä tuottajina maa-aateliston omistamilla ja maatalousyrittäjien johtamilla pelloilla.
Kehittyneessä kapitalistisessa tuotantotavassa keskimääräinen voitto toimii tuotannon säätelijänä
Kehittyneessä kapitalistisessa tuotantotavassa keskimääräinen voitto toimii tuotannon säätelijänä. Siellä missä pääomat voivat ilman rajoituksia liikkua yhdeltä tuotantoalalta toiselle parempien tuottojen toivossa, lisävoitoilla on taipumus laskea ja alivoitoilla kohota yhteiskunnallisesti normaalille tasolle pääomien kilpailun tuloksena. Tämä prosessi johtaa keskimääräisen voittoasteen muodostumiseen pääomien liikettä säätelevänä kapitalistisen talouden ”ilmapuntarina”.
Marxin tarkoituksena on tarkastella erityisesti kapitalistiseen tuotantotapaan perustuvaa teollista ja kaupallista maankorkoa, jonka perustana on keskimääräisen voiton ylittävä ylijäämä (Marx 1894/1976, 785). Kun kapitalistisesti järjestetyn maatalouden rinnalle kehittyi kapitalistinen teollisuus, agraarikapitalisteille avautui mahdollisuus sijoittaa pääomansa maataloustuotannon sijasta mille tahansa muulle tuotantoalalle, mikäli heidän voittonsa jäävät riittämättömiksi.
Maankoron käsitteet Marxilla
David Ricardon tunnetun määritelmän mukaan maankorolla viitataan siihen osaan ”maan tuotosta, joka maanomistajalle maksetaan maaperän alkuperäisten ja häviämättömien voimien käytöstä” (Ricardo 1817/1937, 97). Tältä pohjalta lähtiessään Ricardon maankorkoteoriasta tulee luonteeltaan tekninen ja universaali: sen ymmärretään heijastavan luonnollista niukkuutta ilman tuotannon institutionaalisten puitteiden välitystä (Bina 2013, 58).
Marx erittelee Pääomassa kolme kapitalistisen maankoron muotoa: differentiaalikoron ensimmäisen ja toisen muodon sekä absoluuttisen maankoron
Marxin ymmärrys maankorosta on sen sijaan yhteiskunnallinen ja historiallinen: maankoron eri muodot vastaavat yhteiskunnallisen tuotantoprosessin kehitystasoa. Maankorko on yhteiskunnallisesti tuotettu tulon laji, joka ei vastaa mitään maan kykyä ”tuottaa arvoa”. Tästä lähtökohdasta katsoen Ricardon ylihistoriallinen rajaus on virheellinen.
Marx erittelee Pääomassa kolme kapitalistisen maankoron muotoa: differentiaalikoron ensimmäisen ja toisen muodon sekä absoluuttisen maankoron. Seuraavassa hahmottelemme, mistä näissä maankoron lajeissa on kyse.
Differentiaalimaankorko kapitalismissa
Marx analysoi kahta erilaista differentiaalimaankoron muotoa. Näistä ensimmäisen, ja perustavamman, lähtökohta on pysyvät tuottavuuserot eri maa-alueiden välillä. Tämän maankoron muodon tyypillisenä lähteenä ovat erot maaperän hedelmällisyydessä, mutta yhtälailla maan tuottavuuteen voivat vaikuttaa esimerkiksi maa-alueen otollinen sijainti tai jokin laadullinen erityispiirre, kuten alueella oleva luonnonkoski.
Esimerkiksi kosken äärellä tekstiilitehtaan voimantuotannossa ei tarvitse käyttää höyrykonetta vaan kangaspuita voidaan liikuttaa vesivoimalla (Marx 1894/1976, 629–635).[3] Luonnonkosken tarjoaman energian avulla tekstiilitehtailija säästää höyrykoneen käyttämisessä kuluvan kivihiilen ja työpanoksen. Tämä säästö puolestaan mahdollistaa koskea hyödyntävän tehtailijan alemmat tuotantokustannukset verrattuna kilpaileviin tekstiilitehtaisiin.
Taulukko 1 esittää differentiaalikoron muodostumista Marxin luonnonkoskiesimerkin valossa. Luonnonkoskeen rakennetun tekstiilitehtaan tuotantokustannukset (Marxin kustannushinta) ovat alhaisemmat (90) kuin höyrykonetta käyttävän tavallisen tehtaan (100). Koska luonnonkosken mahdollistamat tuotanto-olosuhteet ovat ainutlaatuiset, eivätkä siten vapaasti uusinnettavissa, tavallinen tehdas edustaa sääntelevää pääomaa eli parhaita yleisesti uusinnettavissa olevia tuotantoehtoja (Shaikh 2016, 265–266).
Jos koko talouden keskimääräinen voittoaste on 20 prosenttia, höyrykonetta käyttävän pääoman yksilölliseksi tuotantohinnaksi muodostuu 120. Sääntelevät tuotantoehdot määrittyvät parhaan saatavissa olevan tuotantomenetelmän ja parhaan yleisesti saatavilla olevan maan mukaan. Näin tavallisella maalla muodostuva yksilöllinen tuotantohinta on samalla tekstiilintuotannon sääntelevä hinta, joka määrittää yleisen tuotantohinnan alalla.
Luonnonkoskea hyödyntävän pääoman yksilöllinen tuotantohinta on 108, kun keskimääräinen voittoaste on 20 prosenttia. Esimerkissämme luonnonkosken omistaja kykenee ulosmittaamaan yleisen tuotantohinnan (120) ja luonnonkoskea hyödyntävän tekstiilitehtaan yksilöllisen tuotantohinnan (108) erotuksen itselleen differentiaalikorkona (12). Luonnonkosken ääreen tehtaansa perustaneelle kapitalistille maankorko on vähennys tuotetusta lisäarvosta (30).
Taulukko 1. Esimerkki differentiaalimaankoron muodostumisesta tuotantoalan sisällä.
| Kustannus-hinta (c+v) | Lisäarvo (m) | Keski-määräinen voitto (c+v)r | Yksilöllinen tuotantohinta (c+v)(1+r) | Yleinen tuotantohinta | Differentiaali-maankorko | |
| Tavallinen maa | 60 + 40 = 100 | 20 | 20 | 120 | 120 | – |
| Luonnonkoski | 54 + 36 = 90 | 30 | 18 | 108 | 120 | 12 |
Ben Fine ja Alfredo Saad-Filho (2004, 156–157) korostavat, että kannattavuuserojen olemassaolo on välttämätön mutta sellaisenaan riittämätön ehto differentiaalikoron ensimmäisen muodon ilmenemiselle. On keskeistä huomata, että tällainen maankoron muoto on olemassa, koska maanomistajat anastavat keskimääräisen voiton ylittävän lisävoiton pysyvästi kapitalistien sijaan.
Differentiaalikoron ensimmäisessä tapauksessa huonoin maa määrittää maankoron tasoa parempitasoisilla maa-alueilla. Mitä huonompia yleisesti uusinnettavissa olevia tuotantoehtoja määrittävät maa-alueet ovat, sitä korkeammaksi maankorko nousee paremmilla mailla. Marx tarkastelee differentiaalikoron toista muotoa aina ensimmäisen pohjalta, sillä se on laadullinen syy toisen muodon olemassaololle (Fine & Saad-Filho 2004, 158). Todellisuudessa differentiaalikoron muodot esiintyvät keskenään sekoittuneina.[4]
Differentiaalikoron toinen muoto nousee väliaikaisista maan tuottavuuseroista, jotka syntyvät, kun eri määrä pääomia sovelletaan samanlaisille maa-alueille (Bina 2013, 55). Tässä tapauksessa maankoron tason määrittää normaali pääoma maataloudessa. Differentiaalikorkoa koskevan teorian keskeinen ongelma on kahden potentiaalisesti vastakkaisen määrityksen, huonoimman maan ja normaalin pääoman, samanaikainen huomioiminen maankoron muodostumisessa eri maa-alueilla.
Differentiaalikoron toinen muoto edellyttää maanparannusta (lannoitus, ojitus yms.), jonka maksaa maata vuokraava kapitalisti. Maanomistaja vetää kuitenkin välistä osan näin saavutetuista lisävoitoista. Marx korostaa, että differentiaalikoron toinen muoto vähentää maata vuokraavien kapitalistien kannustetta investoida lisäpääomia, mikä hidastaa teknistä kehitystä ja pääomien kasautumista maataloudessa.
Absoluuttinen maankorko
Differentiaalikoron taustalla ovat tuottavuuserot maataloudessa eri maa-alueiden välillä ja se muodostuu lisävoittojen jakautuessa kapitalisteilta maanomistajille. Absoluuttisen maankoron lähde ovat sen sijaan erot maatalouden ja muiden tuotantoalojen välillä. Nykyajan kapitalismin näkökulmasta absoluuttinen maankorko saattaa näyttää mysteeriseltä, mutta historiallisesti on kyse merkittävästä yhteiskunnallisesta problematiikasta.
Absoluuttinen maankorko perustuu maanomistajaluokan ja kapitalististen maatalousyrittäjien olemassaoloon erillisinä luokkina. Marx itse katsoi absoluuttisen maankoron erittelyn tärkeimmäksi panoksekseen yleiseen maankorkoteoriaan, koska siinä osoitetaan, että maankorko on historiallisesta prosessista nouseva yhteiskunnallinen kategoria, joka asettuu poikkiteloin kapitalismin synnyttämän pääoman kasaamistarpeen kanssa.[5]
Absoluuttinen maankorko perustuu maanomistajaluokan ja kapitalististen maatalousyrittäjien olemassaoloon erillisinä luokkina
Taulukko 2 valottaa Marxin absoluuttisen maankoron muodostumista koskevaa logiikkaa. Koska pääomien kasaaminen etenee maanviljelyksessä hitaammin kuin teollisuudessa, tuotannon rakenne säilyy siellä keskimääräistä työvaltaisempina (pääoman kokoonpano c/v on matalampi maataloudessa kuin teollisuudessa). Sen sijaan työn riistoaste (m/v) on molemmilla tuotantoaloilla sama, 100 prosenttia.[6]
Työn riistoaste on siis molemmilla tuotantoaloilla esimerkissä sama. Koska maatalous kuitenkin työllistää enemmän työvoimaa, siellä syntyy enemmän lisäarvoa (25) kuin teollisuudessa (15). Samoin voittoaste on ennen lisäarvon jakautumista korkeampi maataloudessa (25 prosenttia) kuin teollisuudessa (15 prosenttia). Maataloustuotteiden suora hinta (Marxin arvo) on tämän vuoksi korkeampi (125) kuin samoilla tuotantokustannuksilla (Marxin kustannushinta) toimivilla pääomilla teollisuudessa (115).
Mikäli voittoaste pääsisi tasoittumaan molemmilla tuotantoaloilla keskimääräänsä, niiden erot tasoittuisivat tuotantohinnoissa (120). Marxin mukaan näin ei kuitenkaan pääse käymään, sillä keskimääräisen voittoasteen pohjalta määräytyvien tuotantohintojen muodostuminen riippuu pääomien välisestä kilpailusta ja niiden vapaudesta liikkua yhdeltä tuotantoalalta toiselle.
Maanomistuksen monopolin vuoksi maatalous ei kuitenkaan osallistu voittoasteen tasoittumiseen. Tämän esteen ansiosta maanomistajat voivat anastaa absoluuttista maankorkoa pääomasijoituksista uudelle maalle tai differentiaalimaankoron toisen muodon tuottamista virroista käytössä oleville maille (Fine & Saad-Filho 2004, 161). Tämä vaade nostaa maataloustuotteiden hintaa pysyvästi tuotantohinnan yläpuolelle. Jos maatalouden tuotteet myydään niiden arvosta (125), maanomistajat voivat ulosmitata myyntihinnan ja tuotantohinnan erotuksen (5) absoluuttisena maankorkona.
Taulukko 2. Esimerkki absoluuttisen maankoron muodostumisesta maatalouden ja teollisuuden välillä.
| Kustannus-hinta (c+v) | Lisäarvo (m) | Suora hinta eli arvo (c+v+m) | Voittoaste ennen lisäarvon jakautumista | Keski-määräinen voittoaste (r) | Absoluuttinen maankorko | |
| Teollisuus | 85 + 15 = 100 | 15 | 115 | 0,15 | 0,20 | – |
| Maatalous | 75 + 25 = 100 | 25 | 125 | 0,25 | 0,20 | 5 |
Absoluuttista maankorkoa on maksettava myös huonoimman viljelyksessä olevan maan omistajalle (Bina 2013, 113–114). Kun maataloustuotanto vähitellen mekanisoituu yhä voimakkaammin, pääoman kokoonpano nousee tuotantoalan sisällä yhteiskunnallisen keskiarvon yläpuolelle. Marxin teorian näkökulmasta tämä johtaa absoluuttisen maankoron häviämiseen.
Maankorko modernissa kapitalismissa
Jos enemmistö työvoimasta on maatalouden piirissä, kapitalistisissa oloissa siellä syntyy summittaisesti mitattuna myös suurin osa lisäarvosta. Suomessa työvoiman enemmistö työskenteli maatalouden piirissä 1960-luvulle asti. Myös Britanniassa väestön enemmistö eli kaupunkien ulkopuolella 1850-luvulle asti. Globaalisti laskettuna ihmisten enemmistö on asunut kaupungeissa vasta noin vuosikymmenen. Maatalouden yhteiskunnallisen ja taloudellisen kokonaismerkityksen dramaattinen lasku 1800-luvulta tähän päivään siirryttäessä on sivuuttamaton tosiasia.
Samalla kuin agraarisen maankoron yhteiskunnallinen kokonaismerkitys on laskenut, maankoron uudet muodot saavat kasvavan merkityksen
Kun maatalouden tuotantomenetelmät muuttuvat, Marxin käyttämät teoreettiset kategoriat, kuten absoluuttinen maankorko, osoittautuvat yhteiskunnallisesti katoaviksi. Ovatko Marxin ajatukset maankorosta menettäneet kokonaan käyttökelpoisuutensa? Keskeisintä on arvioida tätä kysymystä Marxin Pääomassa esittämän esittämän metodologian mukaisesti historiallisesti muuttuvien yhteiskunnallisten suhteiden todellisen kehityksen tarkastelun pohjalta ilman ennakko-oletuksia.
Samalla kuin agraarisen maankoron yhteiskunnallinen kokonaismerkitys on laskenut, maankoron uudet muodot saavat kasvavan merkityksen. Maatalouden sijaan maankorko ja sen kaltaiset ilmiöt esiintyvät nykypäivänä entistä voimakkaammin raaka-aineiden tuotannossa (esim. öljymaankorko) ja kaupunkien kiinteistömarkkinoilla (ns. urbaani rakennusmaankorko). Näiden ilmiöiden tarkasteluun tarvitaan uusien kapitalististen yhteiskunnallisten suhteiden analyysiä.
Öljymaankorko
Energia on työvoiman jälkeen toiseksi tärkein tuotantopanos modernissa teollisessa toiminnassa. Samalla fossiiliset polttoaineet (öljy, maakaasu, kivihiili) ovat edelleen selvästi maailman tärkein energian lähde. Näistä yksi ylitse muiden on öljy, jonka hinta vaikuttaa kaiken muun energiantuotannon hinnoitteluun.
Kuten Marxin teoria maankorosta maataloudessa, öljymaankoron kategoria on kysymystä marxilaiselta kannalta tutkineen Cyrus Binan (2013) mukaan nähtävä öljyteollisuuden erityisten omistussuhteiden historiallisen kehityksen yhteydessä. Marxin mukaan absoluuttinen maankorko on mahdollinen vain tuotantoaloilla, joilla käytetään vähemmän pääomaa kuin taloudessa keskimäärin. Koska öljyteollisuus kokonaisuudessaan on ollut poikkeuksellisen pääomavaltainen ala, absoluuttinen öljymaankorko on sisällötön käsite. Sen sijaan Bina rakentaa globaalia öljyteollisuutta koskevan teoriansa Marxin differentiaalikoron käsitteen pohjalle.
Öljyteollisuudelle historiallisesti ominainen piirre on öljyvarantojen ja öljykenttien maanomistuksen erottaminen toisistaan
Öljyntuotanto globalisoitui viimeistään 1970-luvulla. Tämä johti alaa hallinneen öljykartellin (Exxon, BP, Shell) murenemiseen ja hallinnollisesta hinnoittelusta luopumiseen. Öljyn hinta alkoi määräytyä kansainvälisillä raaka-aine- ja johdannaismarkkinoilla, minkä seurauksena kaikki öljyntuottajat kohtasivat yhtenäiset markkinahinnat (Bina 2013, 122–123). Tämä prosessi johti öljymaankoron muodostumiseen globaalissa kilpailussa. Binan (2013, 27) mukaan öljyn tuotantokustannukset ovat kalleimmat Yhdysvalloissa ja halvimmat Lähi-idässä. Maankorkoteorian mukaisesti kalliimpien eli yhdysvaltalaisten öljyvarantojen tuotantohinta toimii koko teollisuusalan sääntelevänä hintana (Bina 2013, 123).
Öljyteollisuudelle historiallisesti ominainen piirre on öljyvarantojen ja öljykenttien maanomistuksen erottaminen toisistaan. Tyypillisesti öljyä poraavat suuryritykset vuokraavat öljykentän maanalaiset öljyvarannot kansallistaneilta valtioilta.[7] Samaan tapaan kuin maatalouden kohdalla, tästä seuraava maanomistussuhteiden ja vuokrasopimusten pirstoutuminen muodostaa esteen tuotannon laajenemiselle ja pääomien kasautumiselle öljyntuotannossa (Bina 2013, 63–67). Ilman öljymaankoron luonteen ymmärtämistä ei voi esimerkiksi hahmottaa oikein öljyn ympärille kytkeytyviä kysymyksiä öljymarkkinoiden toiminnasta Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaan.
Urbaani rakennusmaankorko
Asuntojen hintojen noususta suurkaupunkien kasvukeskuksissa on tullut yksi viime vuosikymmenten suurista taloudellisista trendeistä, jota ajoittaiset romahdukset ovat tosin hidastaneet. Tätä muutosta ei selitä niinkään väestön muuttoliike ja kasvu, vaan se, että kiinteistöjen omistus ja siihen liittyvät tulovirrat ovat viime vuosikymmeninä merkittävästi finanssoituneet.[8] Finanssoitumisen seurauksena tavalliset kotitaloudet joutuvat tarkastelemaan ‒ halusivat he sitä tai eivät ‒ asumista kasvavassa määrin sijoituksena eivätkä käyttöarvona.
Asumisen finanssoituminen on tapahtunut osittain pääomien kapitalistisen kasaamisen ulkopuolella, kiinteistömarkkinoilla, joissa sijoittajina toimivat useimmiten omaan asumiseensa rahoitusta tarvitsevat kotitaloudet. Tämän vuoksi tilannetta ei voi analysoida kritiikittömästi Marxin absoluuttisen tai differentiaalisen maankoron käsittein. Anne Hailan (2016) tutkimus urbaanista tonttimaankorosta pyrkii soveltamaan klassisen maankorkoteorian käsitteitä ennakkoluulottomasti kaupunkien kiinteistömarkkinoiden toimintaan.[9]
Finanssoitumisen seurauksena tavalliset kotitaloudet joutuvat tarkastelemaan asumista kasvavassa määrin sijoituksena eivätkä käyttöarvona
Kohtuuhintaisen asumisen puutteesta syytetään usein korkeita tonttimaan hintoja ja liian tiukkaa kaavoituspolitiikkaa. Maankorkoteorian näkökulmasta asuntojen hinnat eivät kuitenkaan ole korkeita, koska maa on kallista, vaan päinvastoin, maa on kallista, koska asuntojen hinnat ovat korkeat: asuntojen hintataso määrittää maan hintaa (Haila 2016, 212). Syitä kiinteistöjen hintojen nousulle puolestaan on haettava matalasta korkotasosta, asuntolainojen saatavuusehdoista ja yksityistä omistusta suosivasta vero- ja yhteiskuntapolitiikasta.
Kiinteistömarkkinoilla on ollut merkittävä rooli viimeaikaisissa finanssi- ja talouskriiseissä. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen valtavirtainen taloustiede ei tarjonnut selitystä kiinteistöjen hintojen heilahtelulle (Park 2014). Nämä kriisit ovat kuitenkin kouriintuntuvasti osoittaneet, että maan hinta on petollinen markkinasignaali (Haila 2016, 212).
Kaupunkimaan ja -kiinteistöjen arvonnousu merkitsee varallisuuden siirtymistä monilta harvoille. Maankorkoteoria osoittaa, että tämä prosessi kumpuaa pääomien keskittymisestä ja yhteenkokoutumisesta ja sen vastustaminen edellyttää urbaanin tonttimaan pitämistä julkishyödykkeenä kiinteistöspekulaation ulkopuolella.
Maankorkoteorian merkitys
Maankorkoa koskeva teoria ei ole juuri edistynyt Marxin jälkeen (Park 2014). Marxin tarkoitus oli tuoda näkyviin mekanismeja, joiden avulla voidaan analysoida maankoron historiallista muodostumista kapitalismissa.[10] Esimerkiksi Marxin teoria differentiaalikorosta ei kuitenkaan johda yksiselitteiseen analyysiin maankoron määräytymisestä, vaan se paljastaa prosesseja, joiden avulla kapitalismin kehitystä voidaan tarkastella. Tämän vuoksi teorian pohjalta ei voida helposti johtaa suurisuuntaisia yleistyksiä.
Pääomassa maankorkoa käsitellään yleisen kapitalismiteorian viitekehyksessä, ei ylihistoriallisena ja yhteiskunnallisista tuotantosuhteista riippumattomana kategoriana. Marx sijoittaa maankorkoteoriansa tiukasti lisäarvon kapitalistisen tuotannon ja jakautumisen yhteyteen. Lisäarvoteoria koskee lisätyön rahamääräistä anastamista, kun taas teoria maankorosta tarkastelee lisäarvon jakautumista pääoman ja maanomistajien välillä.
Pääoman ja työn vastakohtaisuus on kapitalismin ytimessä. Tämän vastakkaisuuden taustalla häämöttää kuitenkin kolmas pyörä: maaomaisuus, ja laajemmin luonnonvarat ja territoriaalisuus. Maankorkoteoria on edelleen paras kokonaisvaltainen yritys hahmottaa rajallisten resurssien monopolisoitumisprosesseja kapitalistisen kilpailun yhteydessä ‒ ei siitä teoreettisesti irrotettuna ja sen vastakohtana ymmärrettynä.
Miika Kabata on VTM ja jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Timo Ilomäki on VTM ja terveystaloustieteen maisteriopiskelija.
Viitteet
[1] Maankorko (saks. Grundrente, engl. ground rent) käsitteenä juontaa ranskan kielen sanasta rente, joka tarkoitti säännöllistä ja ennalta sovittua maksua valtion velkakirjan omistajalle. Tätä käsitettä laajennettiin klassisessa poliittisessa taloustieteessä koskemaan maanvuokraa koskevia pysyviä sopimuksia. Nykysuomessa maankorko-sanan sijaan käytetään usein termiä maanvuokra, joka saattaakin olla osuvampi termi ilmiön havainnollistamiseksi. Esimerkiksi Adam Smithin Kansojen varallisuuden suomentaja Jaakko Kankaanpää käyttää maanvuokra-termiä englannin sanan rent käännöksenä. Tässä kirjoituksessa kuitenkin puhutaan vanhempien käännösten mukaisesti järjestelmällisesti maankorosta.
[2] Kaikkein laajimmin Marx käsittelee maankorkoa teoksen Theorien über Mehrvert (Lisäarvoteorioita) toisessa osassa. Käsikirjoituksessa tarkastelukulma on ennen kaikkea teoriahistoriallinen.
[3] Vaikka tässä käytettävä esimerkki sijoittuu teollisuuteen, on pidettävä mielessä, että yhteiskunnallinen alue, jolla maankorko pääsääntöisesti ilmeni Marxin aikana oli maanviljelys.
[4] Marx tarkastelee tapoja, joilla differentiaalikoron toinen muoto muokkaa ensimmäistä Pääoman kolmannen osan luvuissa 40–44. Nämä luvut ovat koko Pääoman monimutkaisimpia. Niissä Marx osoittaa, että maankoron kvantitatiivinen määräytyminen on kompleksinen prosessi jo hyvin abstraktilla tarkastelun tasolla, kun tuotannossa tarvittavia pääomia on mahdollista kasata (so. tarkasteltaessa kasvavaa kapitalistista taloutta).
[5] Marxin (1894/1976, 749–751) näkökulmasta kapitalistista maanviljelystä luonnehtiva maanomistuksen monopoli on pääomien kasaamisen este. Koska kapitalismin dynaamisuus pohjautuu pitkälti tuotantotekniikan jatkuvaan kohentamiseen ja työn tuottavuuden kasvattamiseen ja koska maankoron olemassaolo vähentää kapitalistien kannustetta sijoittaa maan parannukseen, se toimii samalla kapitalistisen kehityksen pidäkkeenä.
[6] Marx olettaa Pääomassa usein, että työn riistoaste (lisäarvon suhdeluku) on 100 prosenttia. Tässä seurataan Marxin numeerista esimerkkiä (Marx 1894/1976, 752–753).
[7] Poikkeuksen muodostaa Yhdysvallat, jossa maanomistaja on myös maanalaisen öljyvarannon omistaja. Yhdysvaltain korkeat öljyn tuotantokustannukset myös estäisivät merkittävän maankoron anastamisen, vaikka öljyvarannot kansallistettaisiinkin.
[8] Finanssoitumisella tarkoitetaan rahoitusmarkkinoiden ja -instituutioiden kasvavaa roolia kapitalistisen talouden toiminnassa ja sen ohjauksessa. Finanssoituminen siirtää yhteiskunnallista valtaa rahamaailman eliitin suuntaan.
[9] Hailan lähtökohtana on Singaporen kaupunkivaltion maanomistuksen ja kiinteistömarkkinoiden kehityksen tutkiminen yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä. Singaporesta tekee erityisen tutkimuskohteen urbaanin maankoron kannalta se, ettei kaupunkivaltiossa ole maatalousmaata tai siihen liittyviä intressejä ja yksityinen maa on vähitellen lunastettu valtion omistukseen. Nykyisin noin 90 prosenttia maasta on valtion omistuksessa ja sitä vuokrataan huutokaupoilla. Singapore on vaurastunut mm. tonttipolitiikkansa ansiosta, mutta kohtuuhintaista asumista on kyetty tarjoamaan väestön suurelle enemmistölle.
[10] Ben Finen ja Alfredo Saad-Filhon (2004, 165) mukaan Marxin maankorkoteorian ansio on siinä, miten se ohjaa huomiotamme “historiallisesti erityisiin tapoihin, joilla maaomaisuus vaikuttaa pääoman kasautumisen nopeuteen, rytmiin ja suuntaan”.
Lähteet
Bina, Cyrus (2013). A Prelude to the Foundation of Political Economy: Oil, War, and Global Polity. Palgrave Macmillan, New York.
Dimmock, Spencer (2015). The Origin of Capitalism in England 1400–1600. Haymarket Books, Chicago.
Fine, Ben & Alfredo Saad-Filho (2004). Marx’s Capital (4th Edition). Pluto Press, Lontoo.
Haila, Anne (2016). Urban land rent: Singapore as a property state. John Wiley & Sons Inc., Chichester.
Marx, Karl (1867/1974). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Edistys, Moskova (Suom. O. V. Louhivuori).
Marx, Karl (1894/1976). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Edistys, Moskova. (Suom. Antero Tiusanen).
Park, Joon (2014). “Land Rent Theory Revisited”, Science & Society 78(1), 88–109.
Ricardo, David (1821/1937). Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. WSOY, Porvoo–Helsinki. (Suom. B. Tuunanen).
Shaikh, Anwar (2016). Capitalism. Competition, Conflict, Crises. Oxford University Press, Oxford.
