Mari K. Niemi, Tapio Raunio & Ilkka Ruostetsaari (toim.):
Poliittinen valta Suomessa.
2017. Vastapaino, Tampere. 326 sivua.
Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama Poliittinen valta Suomessa (Vastapaino 2017) on kattava ja monipuolinen katsaus kotimaisen vallankäytön lähihistoriaan ja nykytilaan. Skuuppeja tai shokkipaljastuksia kabinettien ytimistä saati mullistavaa uutta tutkimustietoa kaipaava joutuu kirjan äärellä pettymään, mutta yleisesityksenä teos toiminee erityisesti akateemisena oppikirjana mitä mainioimmin.
Kirjan artikkelit tarkastelevat poliittista valtaa useista eri näkökulmista: suurimman huomion saa luonnollisesti sen näkyvin puoli, vaaleilla valitut vallankäyttäjät instituutioineen. Kirjan punaisena lankana kulkee huomio siitä, että kehitys Suomessa noudattelee pääsääntöisesti yleiseurooppalaisia linjoja.
Muun maanosan tavoin myös Suomessa valta on vähin erin siirtynyt presidentiltä kohti parlamenttia, puolueissa resurssit ovat siirtyneet keskustoimistoilta kohti päätöksentekoelimiä, äänestysaktiivisuus ja puolueiden jäsenmäärät ovat olleet laskussa ja globaali ulottuvuus paitsi tuo uusia elementtejä päätöksentekoon, myös osin kaventaa valtiollisten parlamenttien valtaa.
Huomio on kiinnostava siksikin, että Suomi on eurooppalaisessa katsantokannassa muutamilta osin poikkeus. Suomessa ei monen muun maan tavoin ole esimerkiksi harrastettu blokkipolitiikkaa hallituksia muodostettaessa, vaan hallitukset ovat saattaneet olla joko hyvin laajapohjaisia tai menneinä vuosikymmeninä jopa virkamiespohjaisia. Mielenkiintoista on myös se, että kehitys on tapahtunut Kekkosesta riippumatta – tai kenties juuri siksi. Presidentti Urho Kekkosen rooli oli aikanaan niin voimakas, että ainakin osa hänen kausiensa jälkeen tehdyistä presidentin vallan keventämisistä voidaan nähdä paitsi yleiseurooppalaisen kehityksen mukailuna, myös pyristelynä irti UKK:n ajan painolastista.
Kirjan punaisena lankana kulkee huomio siitä, että kehitys Suomessa noudattelee pääsääntöisesti yleiseurooppalaisia linjoja
Teoksen tarkastelukulmat ovat varsin perinteiset: institutionaalisen vallan lisäksi huomiota saavat oman artikkelinsa verran muun muassa media ja sukupuolten tasa-arvo vallan linnakkeissa. Etenkin näin intersektionaalisen, erilaisiin risteäviin hierarkioihin huomiota kiinnittävän feminismin aikana valtaeliittien tarkastelu naisten ja miesten edustuksen näkökulmasta tuntuu jopa aavistuksen vanhanaikaiselta, mutta Mari K. Niemi onnistuu perustelemaan linjauksensa artikkelissaan. Jos naisten on edelleen huomattavan paljon miehiä haasteellisempaa edetä vallan portailla – minkä Niemi tutkimustietoon pohjaten osoittaa – miten vaikeaksi tilanne muuttuu, kun mukaan otetaan muuttujiksi vaikkapa luokka ja etnisyys? Tasa-arvo ei todellakaan ole valmis, kuten kirjoittaja huomauttaakin. Aivan toinen asia sitten on se, ettei tasa-arvosta valtaeliiteissä voi päätellä tasa-arvoa yleisesti yhteiskunnassa, mitä kirjoittaja ei toki väitäkään.
Kiinnostavia uusia huomioita löytyy erityisesti Maija Mattilan artikkelista, jossa hän tarkastelee Talvivaaran tapausta agenttiteorian, edustuspuheen ja oikeusvaltioperiaatteen kautta. Etenkin huomiot poliitikkojen julkisten puheenvuorojen edustusväitteistä ovat mehukkaita. Edustuspuheella tarkoitetaan retorista taktiikkaa asettua sanallisesti edustamaan tiettyä ihmisryhmää, kuten vaikka ”puhumalla kansan syvien rivien äänellä” tai Talvivaaran yhteydessä kainuulaisten suulla. On kiinnostavaa, miten Talvivaaran ympäristökriisin yhteydessä asioista vastannut ministeri Ville Niinistö käytti puheenvuoroissaan muita poliittisia toimijoita henkilökohtaisempaa otetta, mikä asetti hänet myös alttiimmaksi kritiikille. Erityisen tärkeä on Mattilan huomio siitä, ettei mikään puhe ole ideologiatonta.Samanlaisella kriittisellä otteella pitäisi tarkastella myös puheenvuoroja, joissa näennäisesti piiloudutaan instituution arvovallan taakse: ”[…] Suomessa poliittinen puhe, joka esittää asiat tietyllä tapaa itsestäänselvyyksinä ja institutionaalisista kehyksistä nousevana, on hyväksytyksi koettu tapa esittää asioita. Demokratian kannalta olisi kuitenkin hyvä, jos asioiden kriittiselle takaisinluennalle olisi enemmän tilaa.”
Kirjassa on myös heikkoutensa. Erityisen ongelmallinen on Guy-Erik Isakssonin artikkeli, jossa hän arvioi eduskunnan ja valiokuntien työmäärää käsiteltyjen valtiopäiväasioiden ja tuotettujen mietintöjen määrän perusteella. Lähtökohta on omituinen, sillä asiat ja mietintöjen aiheet vaihtelevat laajuudeltaan ja monimutkaisuudeltaan niin paljon, että niiden käsittely puhtaasti määrällisenä datana on harhaanjohtavaa.
Muistakin artikkeleista löytyy joitain ongelmallisia väitteitä, kuten Elina Nopparin ja Mari K. Niemen muuten erinomaisessa mediaa käsitelleessä tekstissä esitetty toteamus siitä, että media vaikuttaisi suuresti poliittiseen puheeseen muttei niinkään poliittisiin tekoihin. Tosiasiassa puhe kuitenkin johtaa usein tekoihin, eikä näiden kategorinen erottelu usein ole edes mahdollista. Esimerkiksi turvapaikkakeskustelussa koventuneet puhetavat ovat, jos nyt eivät suoraan johtaneet, ainakin edesauttaneet politiikan tiukentamista. Kun julkisessa keskustelussa kehystetään maahanmuuttajat kielteisin termein, on myös tiukemmalle politiikalle helpompi saada julkinen oikeutus.
Pienine kauneusvirheineenkin Poliittinen valta Suomessa on kelpo yleisesitys paitsi vallasta ja sen käyttäjistä maassamme, myös kotimaan poliittisesta lähihistoriasta. Hyvin toimitettu ja selkeäkielinen teos löytäneekin tiensä tulevina vuosina ainakin yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden tenttilukemistoon.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
