Sisällissodan universaali muisto?
Ihmisten liikkuessa yhä enemmän maasta toiseen, heidän omat muistonsa ja käsityksensä historiasta liikkuvat heidän kanssaan – ja muuttuvat heidän liikkuessaan, koska samalla muuttuvat käsitysten yksilölliset ja yhteiskunnalliset kontekstit. Samassa kansallisvaltiollisessa tilassa, esimerkiksi Suomessa, voi yhtäaikaisesti elää hyvinkin erilaisia historiaan liittyviä kertomuksia ja tulkintoja; toiset näkyvämmin, toiset vähemmän näkyvästi.
Maahanmuuton ja muuttoliikkeen välistä suhdetta voi ajatella toisten muistien representaation näkökulmasta: annetaanko niiden näkyä, tulla esille julkisessa tilassa, kuinka tämä näkyvyys ehdollistetaan tai kenen katse sen näkymisen määrittää. Toisaalta voidaan myös pohtia, millaisen reaktion maahan muuttaneiden ja heidän tuomiensa muistien läsnäolo ”paikallisessa” väestössä herättää. Muistin ylirajaistuminen tarkoittaa myös sitä, että perinteisten kansallisten historiakertomusten rinnalle on muodostunut toinen, ”transnationaaliksi (tai universaaliksi) muistiksi” nimetty tapa nähdä historialliset tapahtumat. Tässä näkökulmassa korostuu yksittäisen ihmiselämän arvo ja ihmisoikeuksien tärkeys, eikä niinkään kansakuntaan liittyvä sankaruus tai uhrius.
Yhteiskunnan täysivaltainen jäsenyys edellyttää yhteiskunnan syvällistä ymmärrystä, joka syntyy muun muassa kollektiivisen muistin myötä. Rainer Bauböck (1998) kirjoitti jo kaksi vuosikymmentä sitten siitä, että jos tavoitteena on maahanmuuttaneiden sisällyttäminen uuden kotimaan demokraattiseen traditioon, heidän osallistumisensa ainoastaan maahanmuuttomaan taloudelliseen toimintaan tai hyvinvointiyhteiskuntaan ei riitä. Bauböck sanoo tällaista osallistumista presentismiksi – nykyisyyteen rajoittuvaksi pinnalliseksi jäsenyydeksi. Osallisuus demokraattisessa traditiossa syntyy, kun maahan muuttaneet pääsevät osallisiksi historiallisen muistin kautta muodostuvaan yhteisöön. Euroopassa Saksaa ja sen historiallista ja kollektiivista muistia on pidetty eräänlaisena mallina ja mittatikkuna. Saksassa vaikuttava venäläissyntyinen tutkija Mischa Gabowitsch (2018) pitää tällaista lähestymistapaa joiltain osin vääristävänä. Jokaisen maan on itse löydettävä tiensä demokraattiseen ja mukaanottavaan historiallisen muistin malliin.
Miten sitten historiallinen muisti kehittyy ja voiko siinä nähdä joitain yleismaailmallisia demokratisoivia – ylirajaisia – kehityskulkuja? Tatiana Zhurzhenko näkee tämän liikkeen kulkevan ”riemusta traumaan” (from triumph to trauma), ja sen hän näkee tapahtuvan kaikkialla eri intensiteetillä. Voittoja ja kansallissankareita korostavista tarinoista, jotka tuottavat mielikuvia tiedostetuista uhreista historiantutkimuksessa ja populaarikulttuurin tuotteissa (kulttuurisessa muistissa) sekä muistopatsaissa (julkisessa muistissa) siirrytään yhä enenevissä määrin kertomaan suurten historiallisten tapahtumien – ensisijaisesti sotien – vaikutuksesta niihin, joille sankarin asema on ollut mahdoton. Pureudutaan siviiliväestön, lasten, naisten sekä etnisten ryhmien asemaan ja kokemukseen sodissa. Myös rintamamiesten kokemusta lähestytään sodan tuoman inhimillisen kärsimyksen kautta. Tämäntyyppistä kehitystä voi todistaa museoiden, muistopatsaiden, juhlien ja seremonioiden kohdalla.
Vaikuttaa siltä, että kaatuneiden ja kuolleiden muistamisessa ajan saatossa jäljelle jäävä muistettava ja tulkittava tapahtuma on kuolema itse
Kuten Reinhard Koselleck (2002) on tiivistänyt, muistopatsaat määrittävät sekä muistettavien kuolleiden että muistavien (muistiyhteisön) identiteettiä. Niillä on kykyä – ja se onkin niiden tarkoitus – luoda katsojien keskuudessa samaistumisen tunnetta niihin, joita muistopatsailla muistetaan. Muistopatsailla vakiinnutetaan muistettavien tapahtumien ja kuolleiden ihmisten identiteettiä sekä itse kuoleman tulkintaa: oliko se merkityksellinen, ja mitä se meille, katsojayhteisölle, merkitsee. Muistopatsaiden merkitykset ovat muuttuvia ja ne muuttuvatkin usein sukupolvien myötä: mitä vanhempi tapahtuma, sitä todennäköisemmin sille omistetut patsaat tulkitaan universaalin väkivaltaisen kuoleman traagisuuden näkökulmasta. Vaikuttaa siltä, että kaatuneiden ja kuolleiden muistamisessa ajan saatossa jäljelle jäävä muistettava ja tulkittava tapahtuma on kuolema itse.
Eurooppalainen muistinpolitiikka tähtää loppujen lopuksi rauhan edistämiseen: identifikaatio tapahtuu sotien kieltämisen eikä oikeuttamisen kautta. Tällöin muistiyhteisö ei muodostuisi (etnisen) samankaltaisuuden pohjalta vaan yhteisen arvopohjan perusteella. Kuolema nähdään eksistentiaalisena tapahtumana, jonka pitäisi tapahtua ilman toisten ihmisten osallistumista siihen. Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä sijaitsevan Sandarmohin Stalinin terrorin aikaiselle joukkoteloituspaikalle pystytetyn muistopatsaan kirjoitus: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne” kiteyttää tämän muistin ja sen myötä muodostuvan yhteisöllisyyden.
Yhteiskunnan monimuotoistuessa maahanmuuton myötä universaalia muistia edistävien, mukaanottavien muistomerkkien ja muistin paikkojen merkitys kasvaa. Viime vuodet ovat tarjonneet erinomaisia tilaisuuksia seurata muistinpolitiikkojen kehittymistä Suomessa, maahanmuuttomaassa, joka on juhlinut kansallisvaltionsa 100-vuotisjuhlaa ja heti seuraavaksi alkanut muistamaan kansakuntaa jakanutta sisällissotaa. Vaikuttaa siltä, että vuoden 1918 sodan muistamisessa nimenomaan yleisinhimillinen näkökanta on saamassa keskeisen sijan ja voimakkaimman äänen. Niin tieteellisissä kuin populaarikulttuurin tuotteissa näkökulmaa sotaan pyritään tahallisesti riisumaan sen aikaisemmasta poliittisuudesta – mikä sekin on poliittista. Sodassa tapahtuneet kuolemat käsitellään nimenomaan tragediana ja kansakunnan traumana, jonka jättämät jäljet näkyvät ja tuntuvat edelleenkin. Samanlaista kehitystä on nähtävissä myös toisen maailmansodan muistamisessa, ainakin osittain.
Vaikuttaa siltä, että vuoden 1918 sodan muistamisessa nimenomaan yleisinhimillinen näkökanta on saamassa keskeisen sijan ja voimakkaimman äänen
Esimerkkinä tällaisesta kehityksestä voin tuoda esille kansalaissodan muiston kehittymistä kotikaupungissani Joensuussa. Tämän vuoden huhtikuun 14. päivänä eri yhteisöjen voimin muistettiin Siilaisella sata vuotta sitten ammuttuja venäläisiä sotilaita. Aiotun 100 sijaan heitä ammuttiin 99 – yksi osoittautui karjalaiseksi ja hänet jätettiin ampumatta suomenkielisyytensä ansiosta. Muut ammuttiin, vaikka he olivat vangittuja, aseista riisuttuja, ja edustivat monia Venäjän keisarikunnan kansallisuuksia – venäläisten lisäksi puolalaisia, liettualaisia, virolaisia ja tataareja. Nuorimmat ammutut olivat vasta 16 vuoden ikäisiä. Ammuttujen ruumiiden jäänteet löytyivät Kuopion tien rakentamisen yhteydessä vuonna 1967, ja osa niistä siirrettiin ortodoksiselle hautausmaalle. Teloituspaikalle tien varressa olevalle kivelle asennettiin vaatimaton laatta, eikä tämä syrjäinen muistopatsas (jos sitä voi sellaiseksi sanoa) ollut kaupunkilaisten toiminnan kohteena. Toki tieto Siilaisen tapahtumista säilyi ja siitä oli kirjoitettukin. Kuitenkin Suomi 100 -juhlallisuuksien yhteydessä Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys oli alkanut selvittämään ampumistapahtuman kulkua, Joensuun vuoden 1918 eri väestöryhmien olosuhteita ja kokemuksia sekä ammuttujen venäläisten henkilöllisyyksiä sekä tätä teloitusta edeltäviä tapahtumia. Näitä tapahtumia käytiin läpi eri yleisöjen, muun muassa koululaisten kanssa. Lukuisissa tilaisuuksissa nykyjoensuulaisten – niin ”syntyperäisten”, ”junantuomien” kuin Suomen ulkopuoleltakin tulleiden – on kotikaupungin historian ymmärrys syventynyt. Huhtikuun 14. päivän yönä järjestettiin teloitettujen ja teloittajien reittiä toistava lyhtykulkue työväentalolta Siilaiselle. Teloitettujen venäläisten paperikylteille kirjoitetut nimet oli ripustettu reittiä ympäröiviin puihin. Teloitustapahtuma oli yritetty ”elvyttää” muistamalla ja yksilöimällä teloitettuja – eikä niinkään teloittajia. Toki heidätkin muistettiin, mikä on helpompaa, koska heistä on tietoa säilynyt paljon enemmän. Tapahtumat herättivät ajattelemaan sotaa myötätunnon ja surun kautta.
Miten tämä tapa muistaa sotaa ja sen uhreja osallistuu paikallisen historialliseen muistiin pohjautuvan yhteisön luomiseen? Tämä on mielestäni tärkeä kysymys. Oman kokemukseni mukaan se on viime vuosiin asti ollut varsin poissulkeva. Olen esimerkiksi vuosia seurannut itsenäisyyspäivän juhlintaa ja todennut, että viralliset juhlallisuudet perustuvat ensisijaisesti sankarillistavan muistin uusintamiseen eikä maahanmuuttaneita vieraiden keskuudessa tavallisesti näy. Toisen maailmansodan julkinen muisti Suomessa on ”etnistynyttä” ja siinä luotava yhteisö identifioituu talvi- ja jatkosodan aikaiseen kansalliseen yhteisöön. Tästä muistista on suljettu pois ”ei-kansallisten” ryhmien, kuten esimerkiksi Itä-Karjalan sodan aikainen venäläisväestön kärsimys ja kuolemat.
Voisiko ajatella, että sisällissodan muisto kehittyisi Suomessa sellaiseksi universaaliksi muistiksi, joka avautuisi myös muualta tänne tulleille? Oppisimmeko myötäelämään ja ymmärtämään yhdessä Gulagin uhreille omistetun patsaan viestin: ihmiset, älkää tappako toisianne.
MMV: Osallistaminen on suuri kusetus
Debatti: Euroopan talous- ja rahaliitto
Vajaa vuosikymmen sitten käynnistynyt kriisi euroalueella osoitti monia ”valuvikoja” eurojärjestelmässä. Mitä Euroopan talous- ja rahaliitolle olisi tehtävä, erityisesti Suomen näkökulmasta katsottuna? Miten sitä voitaisiin korjata vai olisiko siitä päästävä kokonaan eroon? Ovatko Suomen hallituksen keinot toimivia vai olisivatko muut keinot parempia?
Peruste kutsui SAK:n ekonomistin Patrizio Lainàn ja Helsingin yliopiston taloustieteen dosentin Tuomas Malisen debatoimaan aiheesta.
Patrizio Lainà: Eurolla on kolme keskeistä valuvikaa
Eurokriisin taustalla oli kolme keskeistä valuvikaa: vaihtotaseiden epätasapainot, riittämätön elvytysvara ja valtioiden konkurssiuhka. Yksinkertaistettuna vaihtotaseiden epätasapainot tarkoittavat, että yksien euromaiden vienti ylitti selvästi tuonnin, kun taas toisten maiden tuonti ylitti selvästi viennin. Jälkimmäinen tapaus heijastui julkisen ja/tai yksityisen velan kasvuna. Edellinen tapaus ei periaatteessa ole ongelmallinen, mutta koska yhden maan vaihtotaseen ylijäämä on toisen alijäämä, kaikki maat eivät voi yhtä aikaa olla ylijäämäisiä. Niinpä Saksa ja muut ylijäämämaat ovat myös osa ongelmaa.
Vaihtotaseiden hallintaan olisi luotava tehokkaita keinoja. Eurokriisin jälkimainingeissa EU:hun pystytettiinkin niin sanottu makrovakaudellisten epävakauksien menettely, mutta sen kriteerit ovat väljiä ja epäsymmetrisiä (rajoina 4 % alijäämä ja 6 % ylijäämä), sekä toimeenpano heikkoa. Parempi olisi, jos kolmen prosentin vaihtotaseen ali- ja ylijäämärajan rikkoutuessa maa joutuisi sijoittamaan ylimääräisiä varoja esimerkiksi Euroopan investointirahastoon. Jos jäsenmaa haluaa välttyä tältä, olisi sen oma asia, pääseekö se vaihtotasetavoitteeseen finanssipolitiikan, tulopolitiikan vai jonkin muun ohjauskeinon avulla.
Toinen tekijä, joka vaikutti etenkin eurokriisin pitkittymiseen, oli riittämätön elvytysvara. EU:n finanssipolitiikan säännöt rajoittavat jäsenmaiden julkisvelan 60 %:iin BKT:stä ja vuotuisen alijäämän kolmeen prosenttiin BKT:stä. Näillä säännöillä ei ole mitään taloustieteellistä pohjaa, ja ne ovat myös osoittautuneet epäuskottaviksi, kun lähes kaikki maat ovat niitä rikkoneet, mutta ketään ei ole vielä rangaistu. Lisäksi ne ovat ruokkineet EU-vastaisuutta, kun heikosta toimeenpanosta huolimatta EU:n nähdään puuttuvan liikaa jäsenmaiden budjettiasioihin. Onkin outoa, että toimimattomia finanssipolitiikan sääntöjä on eurokriisin jälkeen pyritty ennestään kiristämään, kun oikea suunta olisi löysätä niitä.
Kolmas valuvika on euroalueen jäsenmaiden aito konkurssimahdollisuus. Eurokriisi oli viime kädessä euromaiden maksukyvyttömyyskriisi tai oikeastaan sen uhka. Eurokriisin alussa kriisimaiden valtionvelan korkotaso lähti hallitsemattomaan nousuun. Eurokriisin akuuttivaihe päättyikin vasta, kun EKP:n pääjohtaja Mario Draghi käytännössä lupasi vuonna 2012 toimia euromaiden viimekätisenä lainoittajana. Tämän voidaan kuitenkin perustellusti väittää olevan EU:n perussopimusten vastaista ja se sisältää etenkin poliittisen oikeiston korostaman riskin, että yksittäiset jäsenmaat pyrkivät vapaamatkustamaan muiden kustannuksella. Näistä syistä viimekätinen lainoittaja tarvittaisiinkin euroalueelle kokonaisuutena.
Eurokriisin taustalla oli kolme keskeistä valuvikaa: vaihtotaseiden epätasapainot, riittämätön elvytysvara ja valtioiden konkurssiuhka
Suomen hallitus ei ole tunnistanut näitä kolmea valuvikaa keskeiseksi ongelmaksi, vaan syylliseksi se on osoitellut vastuutonta julkistalouden hoitoa. Ei ole kuitenkaan ihme, että esimerkiksi Yhdysvallat toipui globaalista finanssikriisistä paljon Eurooppaa nopeammin, vaikka sen finanssipolitiikka oli monin verroin ”vastuuttomampaa”.
Euroopan komissio on tunnistanut yllä mainitut valuviat ongelmallisiksi. Korjauskeinoksi se on ehdottanut keskitetyn kontrollin lisäämistä esimerkiksi vahvistamalla talouspolitiikan ohjausjaksoa. Periaatteessa komission lähestymistapa ja kehitys kohti liittovaltiota voisi tehdä eurosta kestävän järjestelmän. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ihanteellinen ratkaisu, eikä se muutenkaan vaikuta poliittisesti realistiselta, koska liittovaltiokehityksellä ei ole takanaan kansalaisten tai edes jäsenmaiden valtionpäähenkilöiden tukea.
Parempi etenemissuunta olisi lisätä jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta, mutta samalla vahvistaa yhteisiä instituutioita. Pohjoiset jäsenmaat ovat korostaneet tarvetta velkajärjestelymekanismille ja tiukasti ehdollista hätälainoitusta, jos kriisiin ajautunut maa ei saa lainaa markkinoilta. Eteläiset jäsenmaat puolestaan haikailevat yhteisen finanssipolitiikan perään.
Omavastuu ja yhteisvastuu voivat täydentää toisiaan. Jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta voidaan lisätä ja finanssipolitiikan säännöt heittää romukoppaan, mutta samalla voidaan rakentaa yhteistä valtiovarainministeriötä, jonka maksukyvyn EKP turvaa. Näin euromaat muodostaisivat rahapoliittisesti suvereenin alueen, joka voisi talouspolitiikan rajoitteista kinastelemisen sijaan keskittyä ratkomaan oikeita yhteiskunnallisia ongelmia.
Tuomas Malinen: Kilpailukykyerot ovat eurokriisin taustalla
Eurokriisin taustalla on sama ongelma, joka on vainonnut valuuttaliittoja jo vuosisatojen ajan. Tuottavuus kehittyy eri maissa eri tahtia, mikä muodostaa pitkäikäisiä kilpailukykyeroja maiden välille. Kelluvissa valuuttakurssijärjestelmissä valuuttakurssien muutokset tasoittavat näitä eroja. Valuuttaunionissa tällaista mahdollisuutta ei luonnollisesti ole.
Taloudellisessa noususuhdanteessa kilpailukykyerot eivät yleensä aiheuta ongelmia. Heikomman kilpailukyvyn maat pystyvät rahoittamaan talouskasvuaan ottamalla velkaa kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta. Laskusuhdanteessa ja taantumissa tilanne kuitenkin muuttuu. Sijoittajat tulevat varovaisemmiksi ja lainojen saanti vaikeutuu. Taantumissa ja etenkin lamoissa pääomat hakeutuvat yleensä rikkaisiin hyvän kilpailukyvyn maihin, mitkä koetaan ”turvasatamiksi”. Pahimmassa tapauksessa pääomavirrat kääntyvät äkillisesti ulos heikon kilpailukyvyn maista. Jos maalla on oma valuuttakurssi, se reagoi tähän laskemalla, mikä vähentää pääomien ulosvirtausta. Koska valuutta-alueella ei ole tällaista tasapainottavaa mekanismia, pääomapaoilla on taipumus kiihtyä. Tämä aiheuttaa valuutta-alueella yhteen maahan tai maaryhmään kohdistuvan epäsymmetrisen shokin.
Euroalueeseen liittyminen johti myös korkojen lähentymiseen, konvergenssiin. Tämän vuoksi monet aiemmin selkeästi korkeammalla korolla lainanneet valtiot, kuten Italia ja Kreikka, saivat kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta lainaa lähtökohtiinsa nähden hyvin halvalla. Sekä yritykset, kansalaiset että valtiot velkaantuivat. Halvalla velkarahalla myös peiteltiin kilpailukykyeroja, jotka yhdessä ylivelkaantumisen kanssa kasvattivat vaihtotaseiden epätasapainoa euroalueella. Erot paljastuivat vasta kun maailmanlaajuinen finanssikriisi käänsi pääomavirrat ulos heikoimmista maista. Euroalue kohtasi epäsymmetrisen shokin.
Euroalueen perustavanlaatuisista ongelmista ei puhuta, koska se johtaisi vääjäämättä poliittisesti epämiellyttäviin ja vaikeisiin ratkaisuvaihtoehtoihin tulonsiirtojen ja euroerojen välillä
Epäsymmetrisiin shokkeihin voidaan vastata tehokkaasti ainoastaan rahaliiton maiden välisillä vastikkeettomilla tulonsiirroilla. Tämä tarkoittaa, että vahvassa taloudellisessa asemassa olevat maat tukevat taantumissa heikompia maita. Tehokkaita keinoja ovat esimerkiksi rahaliiton yhteinen työttömyysvakuutusjärjestelmä ja erilaiset rakenteelliset aluetuet. Näiden avulla Yhdysvallat on selättänyt kaikki taantumansa ja talouskriisinsä 1930-luvulta lähtien. On myös syytä painottaa, että siellä liittovaltio ei vastaa osavaltioiden veloista.
Periaatteessa suhdannetasausrahasto voitaisiin rakentaa vaihtotaseylijäämien varaan. Tietyn ylijäämärajan rikkouduttua maa voitaisiin velvoittaa sijoittamaan joko suhdannetasausrahastoon tai rakennerahastoon. Käytäntö on osoittanut, että tulonsiirroista tulee yleensä pysyviä ja ne suuntautuvat valuuttaliitossa samoihin, talouksiltaan heikompiin jäsenmaihin. Koska vaihtotaseen ylijäämistä ”kärsivät” maat tahtovat pysyä niin ikään samoina, tarkoittaa tämä, että kyseessä olisi pysyvä tulonsiirtomekanismi vahvoista talousmaista heikompiin.
EU:n perussopimukset muodostavat rajoitteen tällaisille rahastoille. Artikla 125 kieltää kaiken yhteisvastuun ”valtioiden, alueviranomaisten tai muiden julkisoikeudellisten yhteisöjen vastuista tai sitoumuksista”. Jokainen pysyviä tulonsiirtoja eri maiden ylijäämien ja alijäämien välillä toteuttava rahasto hyvin todennäköisesti rikkoisi tätä pykälää. Koska myöskään poliittista tahtoa ei tulonsiirtoihin tällä hetkellä ole, johtaisivat ne todennäköisesti populististen liikkeiden voimakkaaseen nousuun kaikissa maksajavaltioissa, eritoten Saksassa.
Euroalueen perustavanlaatuisista ongelmista ei puhuta, koska se johtaisi vääjäämättä poliittisesti epämiellyttäviin ja vaikeisiin ratkaisuvaihtoehtoihin tulonsiirtojen ja euroerojen välillä. EKP:n valtionlainojen osto-ohjelma on mutkistanut tilannetta entisestään. Sen vuoksi valtionlainojen korot ovat epänormaalin alhaisella tasolla, mutta ohjelman on pakko loppua joskus. Mitä sitten tapahtuu, kun markkinat alkavat jälleen hinnoitella euromaiden poliittisia riskejä ilman EKP:n tukea? Ylivelkaantuneiden valtioiden korot nousevat voimakkaasti, mikä on nyt jo nähty Italiassa. Tämä voitaisiin ratkaista velkojen uudelleenjärjestelyllä. Se on kuitenkin vaikeaa, koska euroalueen maat takaavat kriisimaille myönnettyjä velkoja EKP:n ja vakausmekanismien kautta. Jos ylivelkaantuneiden maiden velkoja leikattaisiin, aiheuttaisi se todennäköisesti tappioita jäsenmaille rikkoen artiklaa 125.
Patrizio Lainà: Vaihtotaseiden tasaus ja suhdannetasausmekanismi ratkaisisivat ongelmia
Arvostan Tuomas Malisen analyysia ja olen täysin samaa mieltä ongelmien syistä. En kuitenkaan jaa Malisen pessimistisiä näkemyksiä esittämiäni ratkaisuehdotuksia kohtaan, eikä Malinen itse tarjoa ratkaisua mainitsemiinsa ongelmiin.
Ensinnäkin Malinen lähtee siitä, että epäsymmetrisiin shokkeihin (jotka tässä tapauksessa viittaavat pääomavirtojen äkillisiin muutoksiin) voidaan vastata tehokkaasti vain tulonsiirroilla. Malinen ei kuitenkaan edes harkitse sitä vaihtoehtoa, ettei epäsymmetrisiä shokkeja syntyisi samoissa määrin. Pääomavirtojen äkillisiä ailahteluja voidaan myös ennaltaehkäistä. Vaihtotaseiden tasausjärjestely on eräs varteenotettava keino siihen.
On ilahduttavaa, että Malinen tunnistaa yhdeksi ratkaisuvaihtoehdoksi suhdannetasausmekanismin, joka voitaisiin rakentaa esimerkiksi vaihtotaseiden epätasapainojen varaan. Alkupuheenvuorossani nostin esiin ajatuksen, että vaihtotaseen ollessa yli kolme prosenttia BKT:stä pitäisi jäsenmaan sijoittaa varoja Euroopan investointirahastoon. Tätä olemme ehdottaneet Antti Ronkaisen kanssa myös Helsingin Sanomien vieraskynässä. Vastaavaa järjestelyä ehdotti John Maynard Keynes kansainvälisen kaupan tueksi toisen maailmansodan jälkeen.
Malinen kuitenkin pitää todennäköisenä, että tämä johtaisi pysyviin tulonsiirtoihin. Ylijäämämailla olisi kuitenkin kannustin sulattaa liiallisia ylijäämiä esimerkiksi vauhdikkaamman tulopolitiikan tai elvyttävämmän finanssipolitiikan keinoin. Jos ylijäämämaa tahtoo mieluummin pitää kiinni ylijäämistään, maksaa varoja yhteiseen kassaan ja siten mahdollistaa pidempiaikaiset tulonsiirrot, olisi se ylijäämämaan oma valinta.
Populististen liikkeiden nousu johtuu oman tulkintani mukaan nykyisistä euroalueen rakenteiden ongelmista
Minua kummastuttaa Malisen näkemys, että EU:n perussopimuksen artikla 125 olisi este vaihtotaseiden tasausjärjestelylle. Artikla 125 saattaa kieltää jäsenmaiden yhteisvastuun, mutta jo eurokriisin hoidossa EKP:n harjoittamat rahoitustoimet ja jäsenmaiden toisilleen myöntämän lainat ovat selvä osoitus siitä, että artiklaa voidaan tulkita hyvin joustavasti. Onkin hyvin epätodennäköistä, että vaihtotaseiden epätasapainoihin nojautuva suhdannetasausmekanismi, jossa ei ole sisäänrakennettuna mitään vääjäämätöntä tulonsiirtomekanismia, olisi tulkittavissa artiklan 125 rikkomiseksi.
Malinen pelottelee, että tulonsiirrot johtaisivat populististen liikkeiden nousuun. Väite tuntuu kaukaa haetulta, kun katsoo nykyistä populistiaaltoa tilanteessa, jossa ei ole pysyviä tulonsiirtoja. Populististen liikkeiden nousu johtuu oman tulkintani mukaan nykyisistä euroalueen rakenteiden ongelmista.
Vaihtotaseiden tasausjärjestely ja suhdannetasausmekanismi nimenomaan ratkaisisivat monia ongelmia ja siten luultavasti hillitsisivät populistista liikehdintää. Vai onko ehkä niin, että populistiset liikkeet nousevat euroalueen ongelmien ratkaisijoiksi siksi, koska vanhat valtapuolueet eivät siihen ole kyenneet?
Tuomas Malinen: Euro on epävakaa mutta hyvin suosittu
Patrizion ehdotukset ovat rakentavia ja ne selvästi veisivät euroaluetta eteenpäin. Ehdotuksilla on kuitenkin kolme suurta ongelmaa. Niissä oletetaan vaihtotasehäiriöiden olevan väliaikaisia (ja paikallisia) ja että maat suostuisivat keskusjohtoisuuteen. Lisäksi EU:n perussopimukset estävät niiden toteuttamisen.
Vaikka vaihtotaseen ylijäämämaa onnistuisi heikentämään omaa kilpailukykyään keskusjohtoisuuden hengessä, ei siltikään olisi mitään taetta siitä, että tämä koituisi tulonsiirtoja saavan maan eduksi. Ylijäämämaa saattaisi menettää kilpailukykynsä, mutta sen tuotteisiin kohdistunut kysyntä voisi siirtyä kokonaan euroalueen ulkopuolelle. Jos euroalue olisi suljettu talous, toisin sanoen että muuta maailmaa ei olisi, voisi tällainen mekanismi toimiakin. Keynesin ehdottama järjestelmä koski nimenomaisesti koko maailmaa.
Yritykset tuskin suostuisivat luopumaan hyvästä kilpailukyvystään ja hankkimastaan asemasta maailmanmarkkinoilla ja/tai euroalueen sisämarkkinoilla. Tämä ei myöskään olisi minkään maan kannalta järkevää. Monessa maassa ei myöskään katsottaisi hyvällä hallituksen tuhlailevaa politiikkaa, jolla yritettäisiin vain välttyä maksamasta ”rangaistusmaksua”. Seurauksena olisikin todennäköisesti voimakas poliittinen vastarinta kaikkia tällaisia sopimuksia kohtaan. Rahaliittojen historia muun muassa Yhdysvalloista osoittaa myös, että tulonsiirroilla on taipumus muuttua pysyviksi. Sama koskee alueellisia tulonsiirtoja esimerkiksi Suomessa.
Olisi varauduttava myös siihen epämiellyttävään vaihtoehtoon, että euro ei selviä seuraavasta kriisistä
EU:n tuomioistuimen päätöksen mukaisesti perussopimuksia ei rikota niin kauan kuin jäsenmaille ei koidu tappioita muille euromaille yhteisesti myönnetyistä lainoista. Kreikalle annetut laina-aikojen pidennykset ja korkojen laskeminen rikkovat yhteisvastuun kieltävää artiklaa 125 aatteen tasolla, mutta ne eivät kuitenkaan vielä johda selkeisiin tappioihin ja siten tulonsiirtoon. Kaikki tappiot, joita jäsenmaat joutuisivat kattamaan suoraan budjetistaan, sen sijaan mitä ilmeisimmin rikkoisivat artiklaa 125.
EKP:n velkakirjojen osto-ohjelmat ovat oma lukunsa, ja Euroopan tuomioistuin antaa niistä päätöksensä heinäkuun alussa. Vaikka tuomioistuin tuskin päätyy niitä kieltämään, on todennäköistä, että ohjelmille asetetaan selkeät rajat. Ohjelmien onkin pakko päättyä jossain vaiheessa, koska EKP ei saa rahallisesti tukea jäsenmaita (artikla 123).
Eurosta pitävät lähes kaikki ihmiset ja yritykset koko Euroopassa, mutta se ei ole vakaalla pohjalla, kuten Italian kriisi (jälleen) osoitti. Tilanteen korjaamiseksi tarvittaisiin Patrizion luovien ehdotuksien kaltaisia ratkaisuja, mutta niiden toteuttaminen vaatisi dramaattisia ja vaikeita muutoksia perussopimuksiin. Pohjoisissa jäsenmaissa kategorisesti vastustetaan kaikkia tulonsiirtoja, eikä niistä voi päättää ilman kansan tukea, koska se johtaisi niin kutsuttujen populististen liikkeiden nousuun, mikä on jo nähty esimerkiksi Suomessa ja Saksassa.
Nähtäväksi jää, keksivätkö EU:n päättäjät vielä jonkin ihmeratkaisun, sitten kun kriisi taas toden teolla iskee. Sitä kenenkään ei kuitenkaan pitäisi jäädä odottamaan, vaan olisi varauduttava myös siihen epämiellyttävään vaihtoehtoon, että euro ei selviä seuraavasta kriisistä. Tosiasioiden tunnustaminen on edelleenkin kaiken viisauden alku.
Ruokalähettejä ja vuokralakkolaisia – haastattelussa Plan C
Kuva: Mikael Heikkanen.
Suomessa vieraillut Peter Loo kertoo Ison-Britannian poliittisesta tilanteesta Brexitin jälkeen, yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnasta ja vapaaehtoisena olemisesta Rojavan autonomisella alueella Pohjois-Syyriassa.
Manchesterilainen Peter Loo Plan C -ryhmästä kiertää Eurooppaa puhumassa ajastaan Pohjois-Syyriassa sijaitsevalla Rojavan autonomisella alueella. Puhujakiertue ulottui myös Suomeen, jossa Loo puhui Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Plan C perustettiin Englannissa kouluja vallanneen ja suuria konfrontatiivisia mielenosoituksia järjestäneen opiskelijaliikkeen vanavedessä vuosina 2010–2011. Loo kuvailee Plan C:tä antikapitalistiseksi, libertaarisosialistiseksi ja feministiseksi sekä autonomiseen vasemmistoon kuuluvaksi organisaatioksi. Hän kertoo, että opiskelijaliike sai heidät keskustelemaan siitä millainen organisaatio tarvittaisiin, jotta he voisivat todella osallistua yhteiskunnallisiin kamppailuihin.
”Päätimme muodostaa vuoden 2012 aikoihin uuden organisaation nimeltä Plan C [suom. Suunnitelma C]. A-suunnitelma on uusliberalismi ja B-suunnitelma on sosiaalidemokratia. C-suunnitelma on avoin kysymys, mutta sen ympärillä olevat ajatukset liittyvät kommunismiin tai commonseihin. Tarkoituksena ei ollut olla aktivistien verkosto, jollaisia olimme nähneet ja joihin olimme kuuluneet, mutta ei myöskään perustaa puoluetta. Tarkoituksena oli löytää jotain näiden väliltä, jossa olisi molempien parhaat puolet.”
Isossa-Britanniassa Plan C on toiminut muutaman viime vuoden aikana esimerkiksi tukemalla Deliveroo-ruokalähettien ja vuokralaisten liiton järjestäytymistä sekä osallistumalla antifasistiseen toimintaan ja Kurdistan-solidaarisuuteen. Ryhmä on luonut uusia käytäntöjä ja uutta teoriaa liikkeille osallistumalla autonomisesta feminismistä ammentavaan keskusteluun yhteiskuntalakosta (social strike), uusintavasta työstä (reproductive labour) ja yhteiskunnallisesta uusintamisesta (social reproduction). Suomessa keskustelua samankaltaisista teemoista ovat käyneet esimerkiksi Jussi Vähämäki ja Eetu Virén.
Plan C:llä on ollut alusta lähtien internationalistinen ulottuvuus, joka Loon mukaan erottaa sen monista muista brittiläisistä radikaaliryhmistä. Viime vuonna Hampurin vuoden 2017 G20-huippukokouksen vastaisten mielenosoitusten järjestämiseen aktiivisesti osallistunut Saksassa toimiva …ums Ganze! -ryhmä lähestyi varhain Plan C:tä, jonka seurauksena Plan C päätti liittyä useiden eri maissa olevien antikapitalististen ryhmien muodostamaan Beyond Europe -liittoumaan. Tämän myötä Plan C on osallistunut sellaisiin kansainvälisiin mobilisaatioihin kuin Blockupy-protesti Frankfurtissa ja No Borders -leiri Thessalonikissa. Lisäksi Plan C on osa Transnational Social Strike -verkostoa, johon kuuluu monenlaisia ryhmiä ympäri Eurooppaa. Verkosto hahmottelee teoriassa ja käytännössä ”ylikansallista yhteiskuntalakkoa”, jota on kokeiltu viime aikoina muun muassa Amazonin varastoilla sekä muilla logistiikkaan kytkeytyvillä aloilla. Lisäksi järjestö on luonut yhteyksiä maailman kurdiliikkeeseen Isossa-Britanniassa ja paikan päällä Kurdistanissa. Ryhmän osallistuminen vuonna 2014 syntyneeseen uuteen Kurdistan-solidaarisuusliikkeeseen sai Loon itse lähtemään Pohjois-Syyriaan.
Vapaaehtoisena Rojavassa
Vuonna 2014 Rojavan vallankumous alkoi saada huomiota kansainväliseltä vasemmistolta, kun kurdienemmistöisen alueen asukkaat kävivät puolustustaistelua Kobanen kaupungissa ISIStä vastaan. Loo kertoo kuulleensa tuolloin monien muiden tapaan ensimmäistä kertaa Rojavasta:
”Olimme äimistyneitä kuullessamme hankkeesta, jolla oli niin vallankumouksellinen perspektiivi keskellä Syyriaa, keskellä sisällissotaa ja keskellä Lähi-itää. Mitä enemmän tutustuimme siihen, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa meitä. Ajattelimme myös, että demokraattisen konfederalismin ideat voivat olla yksi malli mitä voimme opiskella. Siten päädyimme tutkimaan Rojavaa ja ymmärsimme, että tämä on jotain mitä haluamme aktiivisesti tukea.”
Isossa-Britanniassa ei ollut lainkaan Kurdistan-solidaarisuusliikettä vuonna 2014, jolloin solidaarisuusrakenteiden pystyttäminen aloitettiin käytännössä tyhjästä. Plan C:n jäsenet tutustuivat sisäisesti itse aiheeseen ja tukivat samaan aikaan ulkoisesti paikallisia kurdiyhteisöjä esimerkiksi tarjoamalla englannin kielen opetusta. Muutamassa vuodessa liike oli organisoitunut paremmin ja Lontoossa järjestettiin suurimmillaan 6 000 ihmisen mielenosoitus Rojavan tueksi. Toimintaa on ollut vaihtelevalla tehokkuudella ja parasta aikaa on muodostumassa uusi Kurdistan-solidaarisuusverkosto, jossa on mukana sekä brittejä että kurdeja.
Brittiläisten saapuessa Rojavaan heitä hämmästytti eniten naisten järjestäytymisen laaja levinneisyys
Tämän lisäksi on olemassa Kurdistan Solidarity Campaign, joka on enemmän ammattiliittojen vetämä ja siksi paremmilla resursseilla varustettu kampanja. Tämä kampanja ottaa mallia Palestiina-solidaarisuuskampanjasta tarjoamalla legitimiteettiä ja näkyvyyttä kurdiliikkeelle. Lisäksi Abdullah Öcalanin vapauttamisen vaatimuksesta halutaan tehdä aikamme vapauttakaa Nelson Mandela -henkinen kampanja. Tietoisuus Kurdistanin tilanteesta on kasvanut Isossa-Britanniassa ja Turkin hyökättyä tammikuussa 2018 Afriniin, mielenosoituksissa kävi jo enemmän ihmisiä kuin Kobanen piirityksen aikaan vuonna 2014.
Loo lähti lokakuussa 2016 itse vapaaehtoiseksi Pohjois-Syyriaan, josta hän kertoi Suomessa pitämillään luennoilla. Brittiläisten saapuessa Rojavaan heitä hämmästytti eniten naisten järjestäytymisen laaja levinneisyys. Etukäteen Loo oli ajatellut, että naisliikkeen roolia on osin suurenneltu tai romantisoitu lännessä. Hän kuitenkin kuvailee innostuneena, että vuonna 2012 alkanut vallankumous on edennyt pisimmälle juuri murtaessaan patriarkaalista kulttuuria ja voimistaessaan naisten osallistumista politiikkaan ja kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin.
Loo oli paikan päällä yhdeksän kuukautta. Alle puolen vuoden vierailuista tai yksittäisistä käynneistä ei ole välttämättä mitään hyötyä Rojavan asukkaille. Niinpä Loo ja muutamat muut Plan C:n jäsenet järjestivät ”vapaaehtoisten ketjun”, jossa myöhemmin saapuva kansainvälinen vapaaehtoinen jatkaa häntä ennen paikalla olleen työtä. Näin solidaarisuustyölle luodaan jatkumoa ja sillä on enemmän käytännön vaikutusta. Englannin opettajana Isossa-Britanniassa työskentelevä Loo opetti myös Rojavassa englantia naapurustossaan. Tämän lisäksi Loo tovereineen työskenteli esimerkiksi paikallisen ammattiyhdistysliikkeen ja diplomaattien kanssa. Samoihin aikoihin Plan C:llä ja vasemmistolla laajemmin oli täysin uusia haasteita Isossa-Britanniassa.
Brexit, Labour ja autonominen vasemmisto
Vuoden 2008 maailmanlaajuisesta talouskriisistä lähtien hallitukset ovat toteuttaneet kovaa kurjistamispolitiikkaa niin Suomessa kuin Isossa-Britanniassakin. Jälkimmäisessä kurjistamispolitiikan vastustuksen järjestämisestä ovat vastanneet pääasiassa ammattiliitot ja jotkin sosialistiset ryhmät. Leikkausten ensimmäisen aallon alkaessa syntyi paljon paikallisia ryhmiä, mutta niillä ei ollut yhteyksiä toisiinsa. Tämä johti siihen, että yksi ryhmä taisteli toisen kirjaston tai naapuruston puolesta ja toinen ryhmä taas toisen puolesta. Tämä väsytti monet osallistujista. Loo uskoo, että osittain tämän seurauksena Ison-Britannian ruohonjuuritason politiikassa syntyi vaaleja korostava käänne. Jeremy Corbyn tuli lähes tyhjästä ja voitti Labour-puolueen johtajuuden. Tämän jälkeen monet ihmiset ovat liittyneet Labour-puolueeseen tai Momentum-liikkeeseen, joka on osa Labouria. Tällä hetkellä radikaalin tai autonomisen vasemmiston piirissä on käynnissä iso väittely Labourista. Plan C on reagoinut tähän yrittämällä rakentaa puolueesta irrallaan olevia autonomisia rakenteita ja samalla pitää ne lähestyttävinä nuorille vasemmistolaisille ihmisille.
Labourin vasemmistosiiven noususta huolimatta niin parlamentaarinen kuin ulkoparlamentaarinen vasemmisto on ollut ulkopuolella Brexit-keskustelusta, jota hallitsi kaksi kilpailevaa argumenttia: Ensimmäinen oli enemmän muukalaiskammoinen ja äärioikeistolainen, joka perustui siirtolaisten hallinnalle ja ”kansakunnan voiman” uudelleen rakentamiselle sekä taaksepäin brittiläisen imperiumin historiaan katsomiselle. Toisen taas esittivät uusliberaalit oikeistolaiset, joiden mielestä on tärkeää tehdä kauppaa Euroopassa.
”Radikaalivasemmisto yleisesti oli erittäin hiljaa koko aiheesta ja meidän organisaatiomme kamppaili löytääkseen oman positionsa asiaan. Lopulta päädyimme pitkin hampain kannattamaan pysymistä, vaikka on vaikea olla innoissaan Euroopan unionista jonka projektia kohtaan olemme hyvin kriittisiä. Emme suoriutuneet tästä ajasta erityisen hyvin. Kävimme keskustelua verkossa, mutta katutasolla olimme hyvin hiljaa”, Loo pohtii.
Loo kuitenkin huomauttaa, että onneksi äärioikeisto oli lyöty kaduilla Brexitiä edeltävinä vuosina. Suurin osa äärioikeiston johtajista oli joko lopettanut tai sitten vankilassa Brexitin tapahtuessa, joten kaduilla ei nähty fasistien mielenosoituksia, mikä olisi pahentanut jo ennestään vaikeaa tilannetta. Tällä hetkellä Brexitin tulevaisuus ja vaikutukset ovat epävarmoja, mikä vaikeuttaa siihen varautumista.
Feminististä luksuskommunismia kaikille
Plan C mainitaan usein täysin automatisoitua luksuskommunismin käsitettä käsittelevissä artikkeleissa. Loon mukaan iskulause täysin automatisoidusta luksuskommunismista on ehdottomasti vedonnut osaan vasemmistosta Isossa-Britanniassa. Se sai alkunsa siitä, kun Novara Media alkoi julkaista juttuja aiheesta joitain vuosia sitten. Plan C yritti murtaa käsityksen kommunismista ankeana ja harmaana asiana, josta tulee mieleen Neuvostoliitto.
Loon paikallisryhmä Manchesterista oli käyttänyt iskulauseita ”Luksusta kaikille!” ja luksuskommunismi. ”Emme olleet erityisen kiinnostuneita automaatiota koskevasta osasta, sillä mielestäni ihmisten pitää tehdä tulevaisuudessakin iso osa töistä. En usko, että monet jättäisivät lapsiaan roboteille.”
Plan C levitti ajatusta luksuskommunismista meemeillä, tarroilla ja muilla keinoin ja Novara Media otti näitä ideoita ja alkoi kiihdyttämään niitä. Taustalla on akselerationalismiin (eli ”kiihtyvismiin”, ks. Elina Ylä-Monosen artikkeli ”Marx palaa tulevaisuuteen”) liittyvä ajattelu sekä automatisoitumista ja työn tulevaisuutta käsittelevä keskustelu. Loon mukaan automatisoituminen nähdään ongelmana tässä yhteiskunnassa, sillä sen nähdään hyökkäävän palkkojamme ja elämänlaatuamme vastaan. ”Elämme hyvin erikoisessa yhteiskunnassa, sillä työn pois ottamista ihmisiltä pidetään huonona asiana. Tulevaisuuden yhteiskunta voisi kuitenkin käyttää automatisointia hyväkseen työn jälkeisessä maailmassa.”, Loo visioi.
Plan C yritti murtaa käsityksen kommunismista ankeana ja harmaana asiana, josta tulee mieleen Neuvostoliitto
Plan C ammentaa marxismin kapitalismikritiikistä ja erityisesti autonomisen marxismin perinteestä, mutta ”mitä tulee poliittiseen organisointiin, emme kannata erityisesti marxilaista tai marxilais-leniniläistä perinnettä. Koen, että Plan C liittyy tavallaan enemmän eurooppalaiseen tapaan järjestäytyä. Katsomme esimerkiksi enemmän poliittiseen perinteeseen Italiassa ja Saksassa kuin Isossa-Britanniassa, joka on perinteisesti trotskilainen maa.” Ryhmälle läheisistä ajattelijoista Loo nostaa esiin sellaisia kuin Silvia Federici ja John Holloway sekä Michael Heinrich ja muut saksalaiset Marx-tutkijat.
Plan C on alusta lähtien työskennellyt myös autonomisesta feministisestä perinteestä tulevien yhteiskunnallisen uusintamisen ja palkattoman työn kysymysten parissa. Erityisen mielenkiinnon kohteena on ollut naisten työnä nähtävä palkaton työ ja sen rooli taloudessa sekä laajemmin yhteiskunnassa. Loon mukaan yhteiskunnallista uusintamista koskevan teorian tarkoitus on ylittää yksinkertaistettu marxilainen käsitys maailmasta tunnistamalla sen, että yhteiskunnan pyörittämiseksi on tehtävä valtava määrä palkatonta työtä. Tällaista työtä on tyypillisimmillään esimerkiksi lastenhoito, ruoanlaitto, siivous ja kasvatus. Taustalla on muun muassa Silvia Federicin ajatukset ja 1970-luvulla ollut Wages for Housework (suom. Palkkaa kotityöstä) -kampanja.
Yhteiskunta-analyysin lisäksi Plan C ottaa nämä kysymykset huomioon myös organisaationsa sisällä kiinnittämällä huomiota siihen, kuka tekee vähemmän hohdokkaana pidetyn ja yleensä näkymättömiin jäävän työn organisaation toiminnassa: “Pyrimme tukemaan naispuolisia jäseniämme eturintamaan näkyvämpiin poliittisiin rooleihin ja järjestäydymme feminististen kysymysten parissa. Jokapäiväisen työn lisäksi osallistumme aktiivisesti esimerkiksi naistenpäivänä järjestettäviin naislakkoihin ja mielenosoituksiin”, Loo kuvailee.
Ruokalähettejä ja vuokralakkolaisia
Perehtyessään yhteiskuntalakon käsitteeseen Plan C alkoi tarkastella palkkatyön muutosta ja sen saamia uusia muotoja. Isossa-Britanniassa käydään parasta aikaa keskustelua keikkataloudesta, joka on erittäin epävarmaa, huonosti palkattua ja joustavaa työtä.
”Jotkut organisaatiomme jäsenistä työskentelevät ruokalähetteinä ympäri maata ja niinpä päätimme käyttää aikaa näiden lähettien organisoimiseen. Aloimme julkaista uutiskirjettä tai pientä lehteä nimeltä Rebel Roo. Tätä ei tehty Plan C:n nimellä vaan teimme sen yhteistyössä kahden ruohonjuuritason ammattiliiton kanssa nimeltä IWW ja IWGP ja aloimme puhua pyörälähettien kanssa kaupungeissa missä toimimme.”
Viimeisen parin vuoden aikana Deliveroon ja Foodoran pyörälähettien parissa on ollut yhä enemmän lakkoja. Pyörälähetit ovat myös alkaneet verkostoitua muualla Euroopassa kamppailevien lähettien kanssa. Loo uskoo, että heidän työnsä on vaikuttanut tähän:
”Ystäviemme tekemässä uudessa Notes from Below -lehdessä on tästä hieno artikkeli, jossa puhutaan näiden lakkojen räjähdysmäisestä kasvusta. Ruokalähettien järjestäyttyminen on esimerkki siitä, miten pyrimme osallistumaan jo olemassa oleviin kamppailuihin ja voimistamaan niitä. Uutiskirje auttoi luomaan yhteyksiä ihmisten välillä ja käytimme sosiaalista mediaa ja rakenteitamme mainostaaksemme ruokalähettien mielenosoituksia. Tällä alalla on nähty voittoja, jotka ovat parantaneet ihmisten työolosuhteita ja palkkaa.”
Viimeisen parin vuoden aikana Isossa-Britanniassa on nähty kasvavissa määrin pyörälähettien lakkoja
Plan C jäsenet ovat myös aktiivisia toimijoita kolme vuotta sitten perustetussa vuokralaisten liitossa nimeltä ACORN. Vuokralaisten liitossa on maanlaajuisesti 3 000–4 000 jäsentä. Liitto kampanjoi samaan aikaan valtakunnallisella tasolla asumista koskevan reformin puolesta ja puolustaa paikallisella tasolla yksittäisiä jäseniä. Vuokraliittolaiset välttävät lakiteitse vaikuttamista ja suosivat sen sijaan yhteisöjen itsepuolustukselle pohjaavaa joukkovoimaa ja suoraa toimintaa. Taktiikoihin kuuluvat esimerkiksi vahdit kiinteistöfirmojen edustalla, ovien lukitseminen sekä huonoista vuokraisännistä naapurustoon tiedottaminen ja sitä kautta julkisen häpäisyn käyttäminen tehokkaana keinona.
Asumismarkkinoiden tilanne on Loon mukaan todella paha Isossa-Britanniassa. Tämä on johtanut siihen, että valtion viranomaiset ja vuokraisännät ovat ”todella laiskoja ja kuvittelevat voivansa tehdä mitä tahansa”. Tämän takia jo pienikin vastarinta on saanut heidät varpailleen ja johtanut useisiin voittoihin. Esimerkiksi Brightonissa toimiva ACORN-ryhmä alkoi tukea opiskelijoita, jotka uhkasivat mennä vuokralakkoon eli lopettavansa vuokranmaksun yliopiston huonokuntoisessa asuntolassa. Tätä ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa, sillä pelkkä uhkaus johti voittoon neljän päivän jälkeen. Yliopisto maksoi opiskelijoille hyvityksenä lähes 60 000 puntaa ja lupasi korjata asunnot.
Autonominen organisaatio
Plan C on pluralistinen organisaatio, joka tarkoittaa, ettei sillä ole kaikkia sitovaa puoluelinjaa asioihin. Sen pluralismista halutaan kuitenkin tehdä merkityksellistä, joka tarkoittaa käytännössä jatkuvaa keskustelua eri aiheista joka käydään usein myös julkisesti. Loon mukaan ”järjestäytyneillä rakenteilla on aina suuri työ ja velvollisuus käydä sellaisia keskusteluja mitä kaikki toverit käyvät keskenään, mutta tehdä se julkisesti. Asiat syntyvät osittain pitkän aikavälin keskustelujen seurauksena, jolla kehitetään käsitteitä.”
Edeltäjien puutteen vuoksi Plan C on joutunut Loon mukaan rakentamaan kaiken itse infrastruktuurista omaan traditioon. Plan C esimerksi järjestää vuosittain omaa festivaalia, jota muut ryhmät Isossa-Britanniassa eivät tee. Lisäksi organisaatio rakentaa autonomisia sosiaalikeskuksia ja kehottaa tukemaan niitä kaikkialla missä niitä perustetaan.
Vuokralaisten liiton ja ruokalähettien tapauksessa keskusteluun vaikutti Plan C:n käsitys organisaation roolista ja siitä miten työskennellä olemassa olevien yhteiskunnallisten kamppailujen kanssa niin, että ei yritä johtaa niitä vaan ainoastaan voimistaa niitä. Organisaatio ei ole etujoukko vaan yksi toimija laajemmassa poliittisessa liikehdinnässä, joka voi vahvistaa yhteiskunnallisia liikkeitä.
Muista ryhmistä Loo nostaa esiin Anti-fascist Networkin (AFN, suom. Antifasistinen verkosto), joka on ollut viime vuosina ”todella tärkeä rakenne Iso-Britanniassa”. Tämän lisäksi maahan on syntynyt useita ruohonjuuritason ammattiliittoja, kuten Industrial Workers of the World (IWW) ja Independent Workers Union of Great Britain (IWGP). Näiden lisäksi on pääosin siivousalalla työskentelevistä siirtolaisista koostuva ja suoraa toimintaa suosiva United Voices of the World (UVW).
* * *
Brexitin mukanaan mahdollisesti tuomasta taloudellisesta taantumasta huolimatta Loo vaikuttaa optimistiselta tulevaisuuden suhteen. Corbynismin nousun myötä vasemmisto on voimistunut Isossa-Britanniassa, ja vaikka Plan C on ulkoparlamentaarinen ryhmä, myös se on kasvussa. Kansainväliseen kurdiliikkeeseen luodut suhteet ovat voimistaneet yhteiskunnallisia liikkeitä ympäri maailmaa ja Rojavan esimerkki on näyttänyt mitä laajamittainen alueellinen autonomia voi tarkoittaa. Plan C järjestää taas elokuussa vuosittaisen Fast Forward -festivaalin, jonka teemana on vuonna 2018 autonomian rakentaminen. Loo toivottaa kaikki tervetulleeksi osallistumaan ryhmän järjestämälle festivaalille ja miettimään yhdessä miten luomme maailmaa muuttamaan kykeneviä radikaaleja yhteiskunnallisia liikkeitä.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jota kiinnostavat jaettua ja hyvää elämää koskevat kysymykset. Narsakka seuraa paikallisia ja globaaleja yhteiskunnallisia liikkeitä sekä luksuskommunismi-meemejä.
MMV: Kaupunki-ilma tekee edelleen vapaaksi
Ensivaikutelmat romukoppaan
Jokainen joka on joskus hakenut töitä, on varmasti törmännyt erilaisiin ohjeisiin työhaastattelua varten. Ole oma, rento itsesi, muista ensivaikutelman tärkeys, pukeudu asiallisesti ja käyttäydy joviaalisti. Mutta entä jos oma ulkonäkö ja ulosanti eivät vastaakaan työnantajan ennakko-oletuksia siitä, miltä hyvä työntekijä näyttää ja kuulostaa? Kysymyksen pitäisi olla retorinen: kaikkihan aina kysyttäessä väittävät, että ehdokkaista paras palkataan habitusseikoista riippumatta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei näin valitettavasti ole – ja rankkaus alkaa paljon ennen haastatteluun pääsyä.
Työmarkkinoilla tunnutaan liikkuvan hakukäytännöissä kahteen suuntaan. Etenkin julkisella sektorilla on kokeiltu anonyymia työnhakua, jossa kaikki taustatekijät työkokemusta, ammattia ja koulutusta (ja muita työn kannalta olennaisia tietoja) lukuun ottamatta on piilotettu. Kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu tämän vähentäneen etenkin ikään ja sukupuoleen perustuvaa syrjintää.
Julkisella sektorilla on kokeiltu anonyymia työnhakua, jossa kaikki taustatekijät työn kannalta olennaisia tietoja lukuun ottamatta on piilotettu
Toisessa suunnassa taas halutaan hakijan naama näytille entistä varhaisemmassa vaiheessa. Nykyään monessa paikassa vaaditaan hakijoilta videota, joiden perusteella voidaan jo karsia hakijoita pois. Video on tietenkin hyvä väline haettaessa ihmisiä töihin, joissa vaaditaan esiintymistaitoja ja sujuvaa ulosantia – sillä voidaan arvioida hakijan ammattitaitoa. Muunlaisissa duuneissa videon vaatiminen on ongelmallista.
Videoon perustuvassa hakumenettelyssä ei tietenkään olisi mitään vikaa, jos ihmiset olisivat aina sataprosenttisen loogisia, osaisivat ylittää ennakkoluulonsa sekä tarkastella vain ja ainoastaan osaamista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan erilaiset tiedostamattomatkin oletukset vaikuttavat valintoihimme. Helsingin Sanomissa haastateltu tutkija Pekka Peltola (juttu valitettavasti maksumuurin takana) huomauttaa, että ihmisillä on vahva taipumus tulkita ihmisen pätevyyttä kasvonpiirteiden perusteella. Esimerkiksi kulmikkaiden kasvojen katsotaan viestivän johtajuutta, pehmeiden piirteiden hoivaavuutta. Kulttuurisesti viehättävinä pidettyihin kasvoihin liitetään ylipäätään positiivisia ominaisuuksia (HS:n maksumuuri).
Ennakkoluulot ulottuvat muuallekin kuin kasvonpiirteisiin. Tiedetään, että Suomessa esimerkiksi venäläistaustaista nimeä käyttävän on hankalampi työllistyä kuin virtasen tai korhosen. Lisäksi syrjintää tapahtuu kehon koon perusteella: useista tutkimuksista tiedetään, että lihavien, etenkin naisten, on paitsi hankalampi työllistyä, he saavat myös hoikempia pienempää palkkaa ja etenevät urallaan kehnommin. Samoin etniseen tai kulttuuriseen vähemmistöön kuuluminen voi muodostua lasikatoksi, etenkin, jos vähemmistöön liitetään laiskuuden tai työnvieroksunnan stigma (kuten somalit tai romanit).
Omat ennakko-oletukset saattavat tuntua niin luonnollisilta, ettei niitä edes yritetä peitellä
Omat ennakko-oletukset saattavat tuntua niin luonnollisilta, ettei niitä edes yritetä peitellä. Esimerkiksi aiemmin linkkaamassani jälkimmäisessä HS:n jutussa (vuodelta 2014) urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuori väittää, että ”on usein perusteltua palkata viehättäviä ihmisiä” ja perustelee tämän ongelmallisella väitteellä siitä, että ”ulkonäkö viestii myös käyttäytymisestä ja arvomaailmasta. Jos pystyy pitämään hyvää huolta vartalostaan, todennäköisesti pystyy huolehtimaan monesta muustakin asiasta.” Juuri tällaiset ajatusmallit kuuluisivat työmarkkinoiden ö-mappiin, sillä ulkonäkö ei suoranaisesti kerro ihmisen elämänhallinnasta yhtään mitään. Onkin epämiellyttävää, miten tällaisista oletuksista on tullut monilla aloilla jopa valtavirtaa: ulkonäköä pidetään jaksamisen ikonina.
Ensivaikutelma on siis kiistatta tärkeä, mutta viisas työnantaja pyrkisi minimoimaan sen vaikutuksen ja keskittymään olennaiseen. Ja koska olemme inhimillisiä, paras keino tähän olisi järjestää työnhaku siten, että ulkoisten ja muuten epäolennaisten seikkojen merkitys olisi mahdollisimman pieni. Samoin omia ennakko-oletuksia ja -luuloja kannattaa tarkastella ja kyseenalaistaa, vaikka ne tuntuisivat kuinka arkijärjen mukaisilta. Välillä työnantajapuolen vaatimuksia irtisanomisen helpottamisesta sun muusta kuunnellessa tulee miettineeksi, että voisivatkohan he parantaa rekrytointiensa onnistumisprosentteja tarkastelemalla omia asenteitaan ja niiden näkymistä henkilövalinnoissa? Tuskin siitä haittaakaan olisi.
![SuoraaToimintaa_etukansiluonnos[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/06/SuoraaToimintaa_etukansiluonnos1-350x350.jpg)
Kirja-arvio: Olin siellä minäkin
![SuoraaToimintaa_etukansiluonnos[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/06/SuoraaToimintaa_etukansiluonnos1-683x1024.jpg)
Anton Monti ja Pontus Purokuru: Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016.
2018. Into, Helsinki. 360 sivua.
Olin siellä minäkin. Olen moneen otteeseen osallistunut erilaisiin autonomisiin projekteihin ja viritelmiin. Omien poliittisten näkemysteni perusta muovautui 2000-luvun alussa, jolloin myös autonomisilla yhteiskunnallisilla liikkeillä oli paljon näkyvyyttä. Kotikaupungissani Torniossa järjestettiin EuroMayDay -mielenosoitus ja talojakin vallattiin. Itse en osallistunut näihin millään tavalla, mutta olin niistä varsin tietoinen. Tuolloin suurin ahdistukseni aihe oli vielä tänäänkin syvenevä ympäristökriisi sekä Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittama Irakin sota.
Myöhemmin muutin Jyväskylään, jossa tutustuin joihinkin autonomimarxilaisen Megafoni-lehden tekijöihin sekä lehden liepeillä pyöriviin henkilöihin. Myös opiskelija-aktivismiin tutustuin Jyväskylässä. Myöhemmin opiskelija-aktivistien 2009 perustamassa Revalvaatio-lehdessä olinkin sitten mukana alusta asti – joskaan en aivan täysillä tehoilla tuolloinkaan. Keskityin omiin juttuihini, mutta symppasin monia autonomisiksi katsottavia liikkeitä. Myöhemmin aktivoiduin nyt jo kuopatussa Vihreässä puolueessa (ViPu), joka sekin jätti jonkinlaisen pienen jäljen autonomisten liikkeiden historiaan.
Vasta luettuani Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjan Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 ymmärsin, kuinka paljon kosketusta minullakin näihin liikkeisiin on ollut. Kirjassa käsitellään paljon erityisesti Jyväskylää sekä kaupungissa tehtyä Megafonia, mutta myös kotikaupunkiani Torniota käsitellään yllättävän paljon. Muutoin kirja on toisinaan kohtuuttoman Helsinki-keskeinen ja etenkin Tampereen autonomista toimintaa käsitellään kirjassa lopulta varsin vähän.
Kirjaa ei malta laskea käsistään, enkä usko että juuri kukaan kirjaan tarttunut on jättänyt kirjaa kesken
Jyväskylän ja Helsingin keskeisyyden kirjassa ymmärtää, kun käsittää kirjoittajien taustat autonomimarxilaisuuden perinteessä. Niin sanottuja ”autonomisia liikkeitä” tarkastellaan tuosta perinteestä käsin. 1980- ja 1990-luvun punk- ja anarkistisia liikkeitä käsitellään oikeastaan vain eräänlaisena ”esinäytöksenä” autonomimarxilaisuudelle. Tämä ei sinänsä minua haittaa, mutta on vaikea niellä kirjan otsikkoa joka väittää kirjan käsittelevän autonomisia liikkeitä yleensä, eikä pääosin autonomimarxilaista perinnettä. Useimmiten kirjan maininnat anarkisteista ja muista ei-autonomimarxilaisista liikkeistä ja ryhmistä vaikuttavat pelkältä kuorrutukselta. Mutta kuten todettua, minua tämä kirjoittajien oma bias ei haittaa, mutta kirjan nimeä voi pitää jossain määrin harhaanjohtavana.
Tyylillisesti kirja on loistava. Kirjaa ei malta laskea käsistään, enkä usko että juuri kukaan kirjaan tarttunut on jättänyt kirjaa kesken. Etenkin suuria mielenosoituksia trillerimäisesti kuvatessaan kirja on vahvoilla. Toisaalta näissä samaisissa kuvauksissa esiintyy miltei häiriöksi asti ultramachoa mellakkaromantiikkaa, joka jättää hieman ikävän sivumaun muuten oivalliseen tekstiin.
Kirjan keskeisin käyttö saattaa kuitenkin löytyä juuri sen affektuaalisuudesta, sen herättämistä tunnetiloista. Se on varmasti innostava teos monelle tulevalle toimijalle. Kirja voi ohjata monia toimimaan radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden parissa. Samalla se kertoo yhden osatotuuden siitä historiasta jonka päälle tulevat aktiivit toimintaansa rakentavat. Kirja ei edes pyri olemaan puhtaasti objektiivinen kuvaus autonomisista liikkeistä (vaikka otsikko niin tuntuu vihjaavan). Siksi olisikin tärkeää että myös muut autonomiset liikkeet kirjoittaisivat kertomuksiaan kirjoiksi.
Kirjoittaja on utopioita tutkiva filosofi ja valtiollisiin askareisiin epäilyllä suhtautuva sosialisti.
Euroopan kommunistien muutos vallan huipulta perinneyhdistyksiksi
Kuva: Mikael Heikkanen.
Kun Euroopan kommunistit kesäkuun 1976 lopulla kokoontuivat Berliinissä, he hallitsivat puolta Eurooppaa. Mutta kommunistien syksy oli jo alkanut, ja 20 vuotta myöhemmin jäljellä oli lähinnä vain pettymys ja syyllisten etsiminen. Vuoden 1976 Euroopan 32 johtavasta kommunistisesta puolueesta osa lopetti toimintansa myöhemmin joko pakosta tai vapaaehtoisesti. Toiset kääntyivät sosiaalidemokraattisiksi puolueiksi. Osa jatkoi marxismi-leninismin tiellä, toiset eurokommunismia kehittäen. Osa muuntui ekososialistisiksi ja feministisiksi vasemmistopuolueiksi, toiset sulautuivat sellaisiin.
Maailman kommunistisen liikkeen valtaosa ryhmittyi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) ympärille aina 1950-luvun lopulle saakka. Suurimman, mutta useimmissa maissa varsin vähäisen särön tähän neuvostoliittolaista linjaa kannattaneiden kommunistien rintamaan aiheuttivat trotskilaiset puolueet, jotka Ranskassa perustivat ”neljännen internationaalin” vuonna 1938.
Tilanne kuitenkin muuttui, kun Kiinan kommunistinen puolue (KKP) julistautui johtavaksi kommunistiseksi puolueeksi. Sen mukaan NKP syyllistyi ”revisionismiin” eli kommunismin oikeistolaisempaan uudelleentulkintaan ja petti kansainvälisen työväenliikkeen katsoessaan, että sosialistiset ja kapitalistiset maat eläisivät jonkin aikaa rauhanomaisesti rinnakkain. Kiinalaiset saivat paljon tukea Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Myös Länsi-Euroopan maihin perustettiin maolaisia ja ”antirevisionistisia” puolueita, moniin maihin useampikin. Euroopan vaikutusvaltaiset puolueet pysyivät NKP:n leirissä tai sen tuntumassa.
Euroopan kommunisteilla oli kuitenkin omat kiistansa. Muun muassa suhtautuminen NKP:n oikeuteen ohjata muiden kommunististen puolueiden päätöksiä aiheutti eripuraa puolueiden välille ja niiden sisällä.
Erimielisyydet tulivat hyvin selkeästi näkyville elokuussa 1968, kun Neuvostoliiton ja viiden muun Varsovan sotilasliiton maat miehittivät Tšekkoslovakian. Romania ja Albania eivät osallistuneet hyökkäykseen, eikä Jugoslavia edes kuulunut sotilasliittoon. Lukuisat kapitalististen maiden kommunistipuolueet tuomitsivat miehityksen, mutta monet tukivat sitä. Puolueiden sisäinen hajautuminen NKP:lle lojaaleihin ja puolueiden itsenäistä päätöksentekoa puolustaviin kommunisteihin vauhdittui, ja samalla muutkin sisäiset erimielisyydet alkoivat nousta esiin.
1970-luvulla kommunistit johtivat puolta Eurooppaa, oikeistodiktatuurit ja terroristit vainosivat lännessä
Euroopan maiden johtavat kommunistiset puolueet pitivät vuonna 1976 tärkeän kokouksen Berliinissä. Kokous oli NKP:n viimeinen mahdollisuus koota kommunistipuolueiden rivit taakseen.
Vuotta aikaisemmin Helsingissä oli pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) huippukokous. Se vahvisti Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen syntyneet rajat, edisti kansainvälisten suhteiden liennytystä ja kulttuurinvaihtoa Euroopassa sekä paransi edellytyksiä toiminnalle ihmisoikeuksien puolesta.
Eurooppa oli neljäkymmentä vuotta sitten kovin erilainen kuin nyt. Kommunistiset puolueet olivat vielä 1970-luvulla yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa. Lähes puolet (47,4 prosenttia) eurooppalaisista asui (reaali)sosialistisissa maissa. Poliittista tilannetta kuvaa hyvin se, että kolmasosa Euroopan hallitusten päämiehistä oli kommunisteja, kolmannes sosiaalidemokraatteja ja kolmannes konservatiivipuolueiden jäseniä. Kommunististen puolueiden ääniosuus oli monen kapitalistisen maan parlamenttivaaleissa suuri: Kyproksella 43,4 prosenttia, Italiassa 34,4, Ranskassa 21,4, Portugalissa 18,9, ja samoin Suomessa kommunistijohtoisella Suomen Kansan Demokraattisella liitolla 18,9 prosenttia.
Kommunistiset puolueet olivat vielä 1970-luvulla yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa
Euroopassa oli tapahtunut paljon kahdeksan Tšekkoslovakian miehityksen jälkeisen vuoden aikana. Kommunisteille kielteistä ilmapiiriä vahvisti marxismi-leninismille uskollisuutta vannoneen länsisaksalaisen Punaisen armeijakunnan (Rote Armee Fraktion, RAF) eli niin sanotun Baader–Meinhof-ryhmän terrori-iskut. Ensimmäiset ryhmän jäsenten vastaiset oikeudenkäynnit olivat juuri alkaneet.
Suuret uutisotsikot eivät koskeneet vain kommunisteja. Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosan vuonna 1974. Pohjois-Irlannissa riehui väkivalta. Vuonna 1976 sai yhteensä 35 ihmistä surmansa Pohjois-Irlannin pommi- ja ampuma-asehyökkäyksissä. Kreikassa vuonna 1967 vallan kaapannut sotilasjuntta joutui väistymään ja Kreikan kolmas tasavalta käynnistyi vuonna 1975. Portugalin oikeistodiktatuuri kaatui ja maa siirtyi parlamentaariseen demokratiaan vuonna 1974. Espanjassa oikeistodiktatuuri horjui jo pahasti, siellä vapaat vaalit järjestettiin vuonna 1977.
Euroopan talousyhteisö EEC oli laajentunut kuudesta yhdeksän valtion organisaatioksi vuonna 1973. Samana vuonna Suomi oli sopinut vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa. Euroopan parlamentin ensimmäiset kansanvaalit olivat tulossa vuonna 1979.
Kommunististen ja työväenpuolueiden Berliinin konferenssiin osallistui 29 puoluetta, jotka edustivat käytännöllisesti katsoen koko Euroopan kommunisteja. Kahdeksan puoluetta johti maansa hallitusta, 14 oli mukana maansa parlamentissa, viisi osallistui vaaleihin mutta ei saanut paikkoja, ja kaksi, Espanjan ja Turkin puolueet, olivat kiellettyjä ja joutuivat toimimaan maan alla.
Albanian työn puolue ja islantilainen Kansan liitto jättäytyivät kokouksesta. Kreikan kommunistisesta puolueesta (KKE) irtaantunut, Tšekkoslovakian miehitystä arvostellut KKE (sisäinen) pyrki kokoukseen, mutta jätettiin ulkopuolelle.
NKP ei Berliinissä onnistunut tavoitteessaan palauttaa kommunistipuolueiden rivit ojennukseen. Kokouksen loppuasiakirja toi paljon uutta Euroopan kommunistipuolueiden huippukokousten linjauksiin. Uutuuksiin sisältyi ajatus jokaisen puolueen oikeudesta itsenäisesti päättää tiestään sosialismiin. Marxismi-leninismiä ei mainittu puolueiden aatteellisteoreettisena perustana, sen sijaan kylläkin viitattiin Marxin, Engelsin ja Leninin suuriin ajatuksiin. Kommunistien yhteisten kannanottojen pakollisiin ilmaisuihin kuulunut proletaarinen internationalismi korvattiin käsitteellä kansainvälinen solidaarisuus.
Missä Berliinin kokouksen puolueet ovat tänään?
Berliinin kokoukseen osallistuneet puolueet joutuivat pohtimaan olemassaolonsa perimmäisiä kysymyksiä vuoden 1990 molemmin puolin, kun kommunistiset puolueet menettivät valtansa reaalisosialistisiksi kutsutuissa maissa.
Berliinin konferenssin osanottajista seitsemän kiellettiin tai lopetti toimintansa, seitsemän puoluetta muutti nimensä ja kirjoitti ohjelmansa sosiaalidemokraattiseksi. Osa kaikkien näiden puolueiden jäsenistä tosin perusti tilalle yhden tai useamman kommunistisen puolueen, jonka korostettiin olevan vanhan kommunistisen puolueen ainoa oikea seuraaja. Itse asiassa näitä korvikepuolueita syntyi paljon enemmän, sillä Euroopan itsenäisten maiden määrä lisääntyi puolella. Neuvostoliiton Eurooppaan kuuluvilla alueilla itsenäisyys palautui tai toteutui kymmenessä maassa, Jugoslavian alueelle syntyi kuusi valtiota ja Tšekkoslovakian tilalle syntyi Tšekin tasavalta ja Slovakia.
Kolmas linja kattaa sekä niin sanotut eurokommunistiset puolueet että muuten vain omaa tietään korostavat puolueet. Myös Berliinin kokousta boikotoineet Albanian ja Islannin puolueet kulkivat täysin omaa tietään.
Belgian kommunistinen puolue ja Ison-Britannian kommunistinen puolue päättivät itse lopettaa toimintansa. Belgian puolueen tilalle perustettiin kaksi kielialueihin perustuvaa puoluetta, jotka jäivät marginaalisiksi. Romanian puolue yksinkertaisesti katosi ja Puolan puolue pakotettiin purkamaan itsensä.
Neuvostoliiton kommunistinen puolue kiellettiin vuonna 1991. Neuvostotasavaltojen NKP:n jäsenpuolueet kaikki purettiin tai kiellettiin vuosina 1990 tai 1991. Vähintään kaksi uutta puoluetta korostaa olevansa NKP:n ja kunkin neuvostotasavallan puolueiden ainoita oikeita toiminnan jatkajia.
Uusista kommunistisista puolueista useimmat ovat lähinnä viisikymmenlukulaisen linjan stalinistisia perinneyhdistyksiä, muutama on osallistunut vaaleihin ja vain harva saanut paikkoja parlamentissa.
Vaaleissa menestyneitä Venäjän ja Valko-Venäjän puolueita pidetään usein valtaapitävien puolueiden apupuolueina, joiden tehtävänä on antaa illuusio valinnanvapaudesta.
Venäjän ja Valko-Venäjän puolueet ovat pysyneet kuvassa mukana vaihtoehtona vanhaa järjestystä kaiholla muisteleville kansalaisille. Ukrainan kommunistit putosivat viime vaaleissa äänikynnyksen alapuolelle. Latvian stalinistisen sosialistisen puolueen ääniosuutta ei taulukossa ole, sillä puolue sai kolme paikkaansa sosiaalidemokraattisen Harmonia-puolueen listalla, joka on 2010 perustettu usean puolueen yhteenliittymä ja Riikan hallitseva puolue.
Moldovan kommunistinen puolue on ainoa entisten neuvostotasavaltojen kommunistinen puolue, joka on ollut enemmistöpuolue maansa hallituksessa itsenäistymisen jälkeen. Puolueen suosio on kuitenkin tällä vuosikymmenellä laskenut rajusti.
Sosiaalidemokraattisiksi ryhtyneet puolueet
Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen aluejärjestönä toiminut Slovakian kommunistinen puolue päätti ryhtyä sosiaalidemokraattiseksi Demokraattisen vaihtoehdon puolueeksi, joka liittyi Suuntana sosiaalidemokratia -puolueeseen vuonna 2004.
Länsi-Euroopan suurin kommunistinen puolue, Italian kommunistinen puolue, purki itsensä vuonna 1991 ja siitä tuli muutaman nimenvaihdon, hajoamisen, yhteenliittymisen ja uudistuksen kautta Italiaa maaliskuun alun vaaleihin asti johtanut Demokraattinen puolue.
Italiaan on perustettu joukko puolueita jatkamaan alkuperäisen kommunistisen puolueen perintöä. Näistä Kommunismin jälleensyntymisen puolue (Partito della Rifondazione Comunista) saikin viisissä parlamenttivaaleissa yli viiden prosentin kannatuksen ja jopa 41 paikkaa edustajainhuoneeseen. Vuodesta 2008 alkaen puolue on osallistunut vaaliliittoihin ja jäänyt ilman paikkoja.
Sosiaalidemokratiaan kääntyminen oli 1990-luvulla onnistunut strategia monelle kommunistiselle puolueelle.
Unkarin ja Bulgarian kommunistipuolueista tuli suuria sosiaalidemokraattisia puolueita. Unkarin sosialistinen puolue sai vuonna 2006 43,2 prosenttia äänistä, ja se oli maan suurin puolue. Sittemmin se putosi kakkospuolueeksi ja tämän vuoden parlamenttivaaleissa kolmanneksi. Bulgarian sosialistinen puolue on vaaleissa koonnut ympärilleen vaaliliiton. Se on useimmissa vaaleissa ollut toiseksi suurin puolue ja oppositiossa, neljästi hallituksessa.
Jugoslavian kommunistien liitto jakaantui peräti kuudeksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Serbian sosialistinen puolue sai viime vaaleissa 20 edustajaa 250 paikkaiseen parlamenttiin, Kroatian sosiaalidemokraattinen puolue 37/151, Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraattinen puolue 12/98, Slovenian Sosiaalidemokraatit-puolue 6/90, Makedonian sosiaalidemokraattinen liitto 49/120 ja Montenegron Sosialistien demokraattinen puolue 35 paikkaa 81 paikasta. Kaikki puolueet ovat edustettuna maansa hallituksessa lukuunottamatta Kroatian ja Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraatteja.
Albanian työn puolue kääntyi sosiaalidemokraattiseksi Sosialistiseksi puolueeksi, joka sai viime vuoden vaaleissa ehdottoman enemmistön. Islannin Kansan liitto perusti yhdessä sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa vuonna 2000 Sosialistisen allianssin.
Marxilais-leniniläiset ja reformistiset puolueet
Berliinin konferenssissa 1976 NKP:lle lojaaleista puolueista ja yhä marxismi-leninismistä kiinni pitävistä puolueista vain Kreikan ja Portugalin kommunistiset puolueet ovat säilyttäneet vahvat asemansa maidensa parlamenteissa.
Nämä puolueet jatkavat itsenäisinä kommunistisina puolueina. Kreikan, Ranskan ja Norjan puolueet ovat kokeilleet osallistumista laajempaan vasemmistoliittoon, mutta palanneet omille listoilleen vaaleissa.
Kreikan kommunistisesta puolueesta (KKE) on tullut Euroopan johtava äkkijyrkkä ”perinteisen linjan” kommunistinen puolue. Se käy taistelua Euroopan vasemmistopuoluetta ja Euroopan parlamentin vasemmistoryhmää vastaan. Sen perustamaan INITIATIVEen kuuluu 29 puoluetta, joista osa pitää täysin avoimesti Stalinia aatteellisena isänään.
Lähes kaikki INITIATIVEn jäsenet ovat enemmän neuvostokommunismin perinneyhdistyksiä kuin puolueita. KKE:n lisäksi järjestön jäsenistä vain Latvian sosialistisella puolueella on kansanedustajia. Vuoden 1976 Berliinin konferenssin osanottajista Norjan kommunistinen puolue kuuluu INITIATIVEen. Puolue sai viime syksyn parlamenttivaaleissa 309 ääntä.
Portugalin kommunistinen puolue korostaa puolueohjelmassaan marxismi-leninismiä, mutta vaikuttaa muuten reformistiselta kommunistipuolueelta. Se on vaaleissa muodostanut vaaliliiton Portugalin vihreän puolueen kanssa vuodesta 1987 lähtien.
Vuoden 1976 konferenssin eurokommunistisista puolueista reformistisella linjalla ja parlamenttipuolueena jatkaa Ranskan kommunistinen puolue. Se osallistui vuoden 2012 kansallisneuvoston vaaleihin Vasemmistorintamassa, mutta oli itsekseen viime kesän vaaleissa, joissa se sai 2,7 prosenttia äänistä. Vuoden 1973 vaaleissa puolueen ääniosuus oli 21,4 prosenttia.
Berliinin kokouksessa kahden päälinjan välissä luovineista puolueista Kyproksen AKEL on edelleen maansa toiseksi suurin puolue ja Sveitsin työn puolue on nipin napin parlamenttipuolue.
Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen työtä Tšekissä jatkava Böömin ja Määrin kommunistinen puolue osallistui INITIATIVEn perustavaan kokoukseen, mutta ei liittynyt siihen. Puolueen kannatus on lähestynyt jopa 20 prosenttia, mutta viime syksyn vaaleissa se putosi ensimmäistä kertaa alle kymmenen prosentin.
Itävallan kommunistinen puolue oli jo Berliinin kokouksen aikaan pudonnut maansa parlamentista, eikä ole sinne palannut. Maan toiseksi suurimman osavaltion Steiermarkin maapäivillä puolueella on kaksi 4,8 prosentin kannatusosuudella saatua edustajaa. Saksan (tässä siis entisen Länsi-Saksan) ja Irlannin kommunistiset puolueet ovat pysyneet marxismi-leninismin linjalla. Puolueiden vaalikannatus ei yllä nyt edes prosentin kymmenykseen.
Kaikkien toimintaansa kommunistisina tai uusvasemmistolaisina jatkaneiden sidonnaisuudet. Vasemmistoliitot: GL-Groen Links, Syr-Syriza, Lin-Die Linke, SU-Yhtynyt vasemmisto, Vas-Vasemmistoliitto, IU-Yhdistynyt vasemmisto, CDU-Yhtynyt demokraattinen liitto, Ø-Yhtenäisyyslista.
Uusi vasemmisto keksi jotain aivan muuta
Jo 1980-luvulla syntyi aivan uudenlaisia vasemmistolaisia liikkeitä ja puolueita. Ne jatkoivat työväenpuolueiden perinteistä työtä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi ja työelämän epäkohtien poistamiseksi sekä toivat yhteiskunnalliseen keskusteluun myös uusia kysymyksiä ja väestöryhmiä. Ne kiinnittivät huomiota pätkätyöläisten ja suuryritysten torppareikseen ulkoistamien ihmisten asemaan, ja avasivat ovensa ekososialismille, feministeille ja akateemisesti koulutetuille.
Uudet vasemmistoliikkeet vastustivat rasismia ja ajoivat vähemmistöjen asioita. Etujen ja oikeuksien ajamisen rinnalle nousivat uudella painokkuudella arvokysymykset: tasa-arvo, ihmisoikeudet ja demokratia.
Etujen ja oikeuksien ajamisen rinnalle nousivat uudella painokkuudella arvokysymykset: tasa-arvo, ihmisoikeudet ja demokratia
Uusi punavihreä vasemmisto nousi kansalaisliikkeistä jotka toimivat ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, asevarustelun lopettamiseksi, talouskuripolitiikan ja globalisoitumisen epäkohtia vastaan demokraattisen kansainvälisen yhteistyön puolesta.
Osa vanhoista kommunistisista puolueista liittyi uuden vasemmiston rakentajiin
Espanjan kommunistinen puolue kuului vuonna 1986 perustetun Yhtyneen vasemmiston (IU) perustajiin. Parhaimmillaan IU:n kannatus oli 10,5 prosenttia vuoden 1996 vaaleissa. Uusi vasemmistoliike Podemos syntyi vuonna 2014 ilman kommunistisen puolueen myötävaikutusta. Vuoden 2015 vaaleissa Podemos sai 20,7 prosenttia äänistä, IU 3,7 prosenttia. Vuoden 2016 vaaleissa IU oli mukana Unidos Podemos vaaliliitossa, joka sai 21,2 prosenttia äänistä.
Kreikan kommunistisesta eronnut eurokommunistinen oppositio KKE (sisäinen) perusti vuonna 1987 Kreikkalainen vasemmisto -puolueen. Se puolestaan sulautui Synaspismos-puolueeseen, joka kuului vuonna 2014 Syrizan perustajiin.
Alankomaiden kommunistinen puolue perusti vuonna 1989 Vihreä vasemmisto -puolueen pienten vasemmistopuolueiden kanssa. Samana vuonna Tanskan kommunistinen puolue perusti Yhtenäisyyslista ‒ punavihreät -puolueen niinikään muiden vasemmistopuolueiden ja -ryhmien kanssa.
Ruotsin Vasemmistopuolue kommunistit pudotti kommunismin nimestään ja kääntyi entistä punavihreämpään suuntaan vuonna 1990. Samana vuonna Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli perustamassa Vasemmistoliittoa ja purki itsensä myöhemmin. Osa kommunistien aiemmissa linjariidoissa NKP:n johtavan osuuden tunnustamista puolustaneista kommunisteista perusti SKP:n uudelleen vuonna 1996.
Uusi SKP on saanut parhaimmillaan 21 079 ääntä ja 0,8 prosentin kannatuksen vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Seuraavan vuoden eurovaaleissa he saivat vielä 10 134 ääntä, mikä oli enemmän kuin Perussuomalaisilla, joka tuolloin oli kolmen edustajan eduskuntapuolue. Puolue hyväksyttiin Euroopan vasemmistopuolueen täysjäseneksi joulukuussa 2010, samanaikaisesti kuin Vasemmistoliitto.
DDR:n valtapuolueen Saksan yhtenäisyyspuolueen (SED) seuraaja Demokraattisen sosialismin puolue (PDS) perusti vuonna 2007 vasemmistopuolueen Die Linke yhdessä vasemmistososiaalidemokraattien Työ ja sosiaalinen oikeudenmukaisuuspuolueen (WASG) kanssa.
San Marinon SU:n tilalle perustettiin viime vuonna SSD, Sosialistinen ja demokraattinen vasemmisto. Espanjan Yhtynyt vasemmisto on jäänyt uudemman Podemoksen varjoon.
Norjan, Kreikan ja Luxemburgin kommunistiset puolueet tekivät ranskalaisen visiitin uuteen vasemmistoon. Norjan kommunistinen puolue oli mukana perustamassa Norjan punavihreätä Sosialistista kansanpuoluetta jo 1970-luvun alkupuolella, mutta vuoden 1975 puoluekokous päätti irtautua hankkeesta. Kreikan KKE oli aluksi mukana Synaspismos-yhteistyössä, mutta päätti sitten ettei revisionistien kanssa parane veljeillä.
Luxemburgin kommunistinen puolue oli yksi Déi Lénk (Vasemmisto) -puolueen perustajista vuonna 1999, mutta riitautui Déi Lénkin enemmistön kanssa, ja palasi omille teilleen. Nyt kommunistinen puolue on ilman kansanedustajia ja Déi Lénk on saanut kaksi paikkaa parlamentissa.
Viime kesänä belgialainen PTB-PVDA aiheutti kohua nousemalla kannatusmittauksissa suosituimmaksi puolueeksi
Vielä on mainittava kaksi maolaistaustaista kommunistista puoluetta, jotka seurasivat ajan merkkejä ja ryhtyivät moderneiksi vasemmistopuolueiksi. Vuonna 1971 perustettu Alankomaiden Sosialistinen puolue luopui marxismi-leninismistä vuonna 1991 ja sai ensimmäiset kansanedustajansa vuonna 1994. Belgian työläisten puolue (PTB-PVDA) perustettiin maolaiseksi puolueeksi vuonna 1979. Sosialismin romahduksen jälkeen puolue kilpaili Kreikan KKE:n kanssa Euroopan johtavan marxilais-leniniläisen puolueen asemasta. Puolue uudisti ohjelmansa ja samalla imagoaan vuonna 2008 ja nousi parlamenttiin vuoden 2014 vaaleissa.
Viime kesänä PTB-PVDA aiheutti kohua nousemalla kannatusmittauksissa suosituimmaksi puolueeksi. Sittemmin gallupkannatus on vähentynyt, mutta näyttää melko varmalta, että puolue nousee keskisuurten puolueiden joukkoon vuoden päästä järjestettävissä vaaleissa.
Irlantilainen Sinn Féin voi vaikuttaa vanhalta ja oudolta tässä joukossa. Puolue on sekä Irlannin tasavallan että Pohjois-Irlannin suurin vasemmistopuolue, ja kuuluu vasemmiston ryhmään Euroopan parlamentissa.
Islannin Vasemmistopuolueen perusti sosiaalidemokraattisen puolueen vasen laita. Slovenian uuden Vasemmisto-puolueen perusti kaksi niistä kolmesta pienestä vasemmistopuolueesta, jotka saivat vaaliliiton avulla ensimmäiset edustajansa parlamenttiin.
Tapaus Enhedslisten – De Rød-Grønne
Tanskan kommunistinen puolue (DKP) tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin satavuotiaasta puolueesta, joka on synnyttänyt itsensä uudelleen ja on keskeinen tekijä sosiaalidemokraateista vasemmalla olevien voimien kokoamisessa uudenlaiseen yhteistyöhön.
Yhtenäisyyspuolue ohitti reippaasti Sosialistisen kansanpuolueen viime vaaleissa. SF myöntyi talouskuripolitiikkaan ja sangen rajoittavaan pakolaispolitiikkaan osallistuessaan sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen. Mielipidemittaukset ovat helmikuun jälkeen näyttäneet Yhtenäisyyspuolueelle 8‒10 prosentin ja Sosialistiselle kansanpuolueelle noin viiden prosentin kannatusta. Seuraavat parlamenttivaalit ovat ensi vuoden keväällä.
Kun Yhtenäisyyslista ‒ Punavihreät (Enhedslisten – De Rød-Grønne) vuonna 1989 perustettiin, oli Sosialistinen kansanpuolue (Socialistisk Folkeparti, SF) ylivoimaisesti suurin vasemmistopuolue. Sen kannatus 1980-luvun vaaleissa oli parhaimmillaan 14,6 prosenttia. Puolueen perusti vuonna 1959 Tanskan kommunistisen puolueen oppositio, joka haki demokraattista, Neuvostoliitosta riippumatonta sosialismia.
SF on ekososialistinen ja feministinen puolue. Se on Pohjoismaiden punavihreän vasemmiston ja Euroopan vihreän puolueen jäsen. Puolueen meppi kuuluu Vihreät-EFA ryhmään Euroopan parlamentissa.
SF asettui Tanskan vihreän puolueen asemaan, kun Vihreät (De Grønne 1983‒2014) ei koskaan saanut laajaa kannatusta, parhaimmillaan 1,4 prosenttia vuonna 1988. Vihreät erotettiin EGP:stä vuoden 2009 Euroopan parlamentin vaalien alla, kun se osallistui vaaleihin EU:n vastaisessa kansanliikkeessä (Folkebevægelsen mod EU), jonka meppi kuuluu Euroopan parlamentin vasemmistoryhmään.
Toiseksi suurin vasemmistopuolue vuonna 1989 oli Sosialistisesta kansanpuolueesta vuonna 1967 eronneen vasemmisto-opposition perustama Vasemmistososialistit (Venstresocialisterne, VS). Erimielisyyksien pääsyynä oli kansanpuolueen osallistuminen sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen.
DKP:n kannatus oli vuoden 1945 vaaleissa 12,5 prosenttia ja sillä oli 18 kansanedustajaa. Hajoamisen aikaan puolueella oli 3,1 prosentin kannatus ja kuusi edustajaa, mutta SF vei kaikki paikat vuoden 1960 vaaleissa. 1970-luvun vaaleissa DKP palasi parlamenttiin, mutta jämähti sitten alle prosentin puolueeksi.
Kolmas Yhtenäisyyslistan perustaja, Sosialistinen työväenpuolue (Socialistisk Arbejderparti) on vuonna 1980 perustettu pieni trotskilainen puolue.
Yhtenäisyyslistan tie Tanskan neljänneksi suurimmaksi puolueeksi oli pitkä. Puolue onnistui ratkaisemaan monta ongelmaa tavalla, joka kelpaa tutkittavaksi muille vasemmistolaisille yhteisiä vaalilistoja tai puolueita rakentaville puolueille ja ryhmille.
Yhtenäisyyslistan perustajat eivät yrittäneetkään sovittaa kolmea puoluetta ja erilaisista kansalaisjärjestöistä ja -liikkeistä tulevia kansalaisia yhteen muottiin. Yhteisessä toiminnassa korostetaan yhteisiä tavoitteita: hyvinvoinnin puolustaminen, rasismin vastustaminen, naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen, ympäristön pelastaminen.
Yhteisessä toiminnassa korostetaan yhteisiä tavoitteita: hyvinvoinnin puolustaminen, rasismin vastustaminen, naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen, ympäristön pelastaminen.
Puolue esittäytyy sosialistisena ja demokraattisena ruohonjuuritason puolueena jolla on paikallisosastoja kaikkialla maassa, ja toivottaa kaikki mukaan toimintaansa.
Yhtenäisyyslista on valinnut muutaman poliittisen painopistealueen, joita se tuo kampajoissaan esille: Julkisen sektorin puolustaminen ja talouskuripolitiikan nimissä tehtyjen työttömien oikeuksia ja vähävaraisimpien sosiaaliturvaa rapauttavien uudistusten vastustaminen on yksi painopistealue. Toinen painopistealue on vihreä politiikka. Yhtenäisyyslista ajaa erityisesti uusia työpaikkoja luovia vihreitä ratkaisuja. Kolmas painopiste on kansainvälisyys. Tanskassa railakas EU-kriittisyys ei ole oikeistopopulistien yksinoikeus. Yhtenäisyyslista ajaa demokratiaan ja tasa-arvoisuuteen perustuvaa yhteistyötä Euroopassa ja koko maailmassa, mutta vastustaa kampanjoissaan Euroopan unionin kansallista itsemääräämisoikeutta rajoittavia ja monopolien mahtia vahvistavia käytäntöjä ja politiikkaa. Yhtenäisyyslistan kansainvälisyyteen kuuluu myös pakolaisten oikeuksien puolustaminen. Punavihreän liiton kannatus onkin korkea alueilla, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.
Yhtenäisyyslista on arjessa enemmän kansalaisjärjestö kuin puolue. Puolueen jäsenet toimivat aktiivisesti kansalaisliikkeissä joiden jäseniä puolestaan liittyy puolueeseen. Puoluekokous myöntää joka vuosi ruohonjuuripalkinnon. Viime vuoden kokouksessa palkinnon sai 17 000 jäsenen lähimmäisapujärjestö, joka organisoi apua talouskuripolitiikan vuoksi pulaan joutuneille.
Yhtenäisyyslistalla on kollektiivinen johto. Puoluetta edustaa julkisuudessa 34-vuotias kansalaisaktivisti Johanne Schmidt-Nielsen. Hän on tullut tunnetuksi monissa näyttävissä kampanjoissa ja tempauksissa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi sekä naisten ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksien puolustamiseksi. Vuoden 2011 parlamenttivaaleissa hän sai 15 000 ääntä enemmän kuin sosiaalidemokraattinen pääministeri Helle Thorning-Schmidt.
***
Kommunistisen liikkeen nouseminen Euroopan johtavaksi poliittiseksi voimaksi näytti uskottavalta sekä kannattajien että monien vastustajien mielessä 1970-luvulla. Kommunistit hallitsivat liki puolta Eurooppaa, ja useissa Länsi-Euroopan maissa kommunistit johtivat valtavia joukkoliikkeitä.
Mutta reaalisosialismi ei ollutkaan sosialismia, ja lännessä työläisten elintaso ja oikeudet näyttivät nousevan sosiaalidemokraattien ja porvareiden konstein. Identifioituminen kommunistisen tulevaisuuden johtavaan voimaan, työväenluokkaan, näytti sekin katoavan tykkänään. Vuosituhannen vaihtuessa vaikutti siltä, että laimennettu sosiaalidemokratia jää poliittisen kentän vasemmaksi laidaksi.
Euroopassa on tänään lähes sata kommunistista puoluetta. Näistä 16 on edustettuna maansa parlamentissa, useimmat yhdellä tai kahdella kansanedustajalla. Vain 20 kommunistista puoluetta saa omilla listoillaan yli yhden prosentin kannatuksen vaaleissa. Useimmat edes vähäistä joukkokannatusta nauttivat puolueet ovat hylänneet marxismi-leninismin.
Tänään useimmat kommunistisen puolueen nimeä kantavat järjestöt ovat pikemminkin pieniä marxismi-leninismin perinneyhdistyksiä eivätkä yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavia puolueita. Ne eivät haasta maidensa valtapuolueita vaan kisaavat politiikan alasarjoissa trotskilaisten ja maolaisten kerhojen kanssa.
Solidaarisuuden kaipuu nosti kommunistisen liikkeen lentoon ensimmäisen maailmansodan raunioilla sata vuotta sitten. Solidaarisuusprojekti jatkuu yhä, mutta useimmat kommunistiset puolueet ovat jääneet kyydistä. Osa puolueista sen sijaan on huomannut, että se juttu olikin solidaarisuus eikä pyhitetyt kirjoitukset. Ne jatkavat kommunistien parhaita perinteitä uudessa, punavihreässä ja feministisessä vasemmistossa.
Kirjoittaja on entinen viestinnän lehtori, joka eläkepäivinään osallistuu Vasen Kaista -verkkolehden tekemiseen.
Lähteet
Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia (2009) “The Left in Europe. Political Parties and Party Alliances between Norway to Turkey”. Rosa-Luxemburg Foundation, Brussels. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/wp-content/files_mf/the_left_in_europe.pdf ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Dominic, Heilig (2016) “Mapping the European Left”. Rosa Luxemburg Stiftung 2016 [http://www.rosalux-nyc.org/mapping-the-european-left/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Eskelinen, Teppo (2016) “The Nordic Radikal Left”. Socialism and Democracy Online 10.12.2016 [http://sdonline.org/69/5324// ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Hildebrandt, Cornelia and Baier, Walter (2017) “Dilemmas of Europe’s Radical Left (Manuscript)”. Verkkojulkaisussa State of affairs in Europe (8‒27) [https://www.transform-network.net/fileadmin/user_upload/hildebrandt_wagner_documentation_berlin_seminar_2016_en.pdf ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Holubec, Stanislav (2016) “The Radical Left of the New EU: Between Communist Nostalgia and Postmodern Radicalism”. Socialism and Democracy Online, 6.12.2016 [http://sdonline.org/69/the-radical-left-of-the-new-eu-between-communist-nostalgia-and-postmodern-radicalism/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Kommunististen ja työväenpuolueiden Berliinin konferenssi 1976, loppuasiakirja. (Skannattu kopio englanninkielisestä kirjasta) [http://leftlibrary.net/2017/02/for-peace-security-cooperation-and-social-progress-in-europe/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Manucci, Luca (2017) “Interview #17: Luke March on left populism”. POP – Political observer on populism, 24.7.2017 [https://populismobserver.com/2017/07/24/interview-17-luke-march-on-left-populism/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
March, Luke (2013) “Euroopan radikaali vasemmisto”. Kansan Sivistystyön Liitto KSL 2013. Myös pdf-verkkojulkaisuna, käännös Maippi Tapaninen [http://www.ksl.fi/wp-content/uploads/2013/12/Euroopan-radikaali-vasemmisto_web.pdf ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Melakoski, Cai (2018) “Vain ruosteen puna jää (Euroopan kommunistit)”. Vasen Kaista -verkkolehti, artikkeli 3 osassa [https://vasenkaista.fi/search/ruosteen+puna ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Moschonas, Gerassimos (2011) “The European Union and the Dilemmas of the Radical Left” Transform Network Yearbook 2011 VSA-Verlag, Hamburg. Myös erillisenä pdf-verkkojulkaisuna [https://www.transform-network.net/publications/yearbook/overview/article/journal-092011/the-european-union-and-the-dilemmas-of-the-radical-left ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Musto, Marcello (2017) “The Post-1989 Radical Left in Europe: Results and Prospects. Socialism and Democracy, Volume 31, 2017 – Issue 2 [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/08854300.2017.1337997 ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Vaalitulokset:
IPUn Parlamenttien välisen liiton tietokanta [http://archive.ipu.org/parline-e/parlinesearch.asp ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Wolfram Nordsieck “Parties and Elections in Europe” [http://www.parties-and-elections.eu/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Wikipedian vaalitulosartikkelit [https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Category:Lists_of_elections_by_year&pagefrom=List+of+elections+in+1907#mw-pages ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Uutisvirran manipulointi ja politiikan uskottavuus
Viime syksynä päättynyt Koneen säätiön ponnistusrahalla toteutettu ”Mediakohut, (dis)informaatio ja tunnemyrskyt internetissä”1 analysoi kohujen rakennetta ja konteksteja. Hanke oli herkullinen, erityisesti siksi, että aivan sen alkuvaiheessa tapahtui perussuomalaisten historiallinen puolueen jakautuminen ja hallituskähmintä vailla vertaa.
Vajaassa viikossa läpikäytiin henkeä salpaava näytelmä, jossa sananmukaisesti revittiin puolue kahtia, valehdeltiin sen kuin ehdittiin, matkustettiin median hämäämiseksi auton takakontissa ja lentokoneellakin sinne tänne.
Analyysissa tuli ilmi se, mikä myöhemmissäkin kohuissa tuli esiin: kriisin ollessa kuumimmillaan tiedotus toimii sekuntipelillä. Kilpailevat otsikot ilmestyvät minuuttien sisään digitaalisessa mediassa, ja lausuntojen kautta saatujen otsikoiden hankinta on avainasemassa. ”Päivystävän dosentin” lisäksi meille on ikään kuin kasvanut ”päivystävä poliitikko” – sekä ”virallinen some-kommentaattori”. Kun kohun käänne ja tiivistyminen tapahtuvat jopa vuorokaudessa, ja loppu on ikään kuin jälkilypsyä, on nopeus valttia.
Uutinen vanhenee pian, ja lakkaa kiinnostamasta. Siksi tämän kevään some-keskustelun erityinen luonne, sen kohujen vahva kymi yllättää. Sitä ei voi sijoittaa yleisen some-myrskyn tai some-raivon nimikkeiden alle. Some-raivo herää nopeasti ja leviää laajalle nimenomaan sosiaalisessa mediassa. Sitä koskeva uutisointi koskee enimmäkseen ihmisten reaktiota ja mielipiteiden jakautumista. Aiheina ovat esimerkiksi vauvan imetyksen paheksuminen tai muu vastaava pysyväisaihe kevätkoiran kakkoineen. Some-myrsky sen sijaan koskettaa syvemmin yhteiskunnallista keskustelua, ja tiivistää keskusteluna sen esille nostamia pitkäaikaisia kipupisteitä, kuten #metoo, siihen liittyvä keskustelu Aku Louhimiehen työtavoista tai kansanedustaja Susanna Kosken kommentit työttömälle.
Soteen liittyvän disinformaation syöttämistä tapahtuu tavalla, josta voi miettiä, onko se tahallista vai poliittista taitamattomuutta
Meneillään olevassa sote-uutisoinnissa kyseessä on pitkäaikainen, junnaava ja vaikeasti hahmotettava sekasotku. Siihen liittyvä some-myrsky junnaa kuin laaja matalapaineen alue. Soteen liittyvän disinformaation syöttämistä tapahtuu tavalla, josta voi miettiä, onko se tahallista vai poliittista taitamattomuutta. Esimerkiksi ministeriön maksamalla sote-mielikuvakampanjalla ja eri ministereiden toistensa kanssa toistuvasti täysin ristiriidassa olevilla lausunnoilla on hybridisodan piirteitä. Tähän liittyy poikkeuksellinen tilanne päätöksenteossa jatkuvine perustuslain testaamisineen ja poliittisesti sovittujen rajojen ylittämisineen. Sote-keväällä jokaisella päivällä tuntuu oleva oma kohunsa, eikä näille päiville tunnu tulevan loppua.
On kiinnostavaa että tämä tapahtuu ajassa, jossa kansalaisaloitteet ovat muun muassa tuoneet tasa-arvoisen avioliiton ja haastavat hallituksen työvoimapoliittista toimenpidettä, aktiivimallia.
Näkyy myös se, että ihmiset ovat kouliintuneet viimeisten vuosien aikana mediakohuihin. Käsite on tuttu, ja mediassa kohujen tarkastelusta on tullut ikään kuin mittari erilaisten mielipideilmastojen tarkastelulle ja kommentaareille. Silti voi kysyä, onko syntynyt uudenlainen kyky tarkastella kohuja, vai onko kohujen käytöstä vain tullut normaali osa poliittisen näkyvyyden hankkimista. Perussuomalaisten räjähtävät lepakot – kampanja tuulivoimaa vastaan – olivat eräänlainen ensimerkki hyvin selvästä median hyväksikäytöstä. Juuri äskettäin kansanedustaja Hjallis Harkimo ilmoitti erostaan juuri samaan aikaan, kun eduskunnassa käsiteltiin aktiivimalli-adressia. Siniset puolestaan kertoivat ”merkittävästä mediauutisesta” samalla hetkellä, kun opposition kansanedustajat ilmoittivat hallituksen kävelleen asiantuntijaprosessin yli. Kukin voi arvata, kumpi asia sai noissa kahdessa tapauksessa enemmän medianäkyvyyttä.
Kohu-hankkeen tutkija Jonne Arjoranta pohti median toimintaa Terrafame-uutisoinnin ja YLE-gate -teoksen ympärillä käydyn keskustelun kautta toukokuussa 2017. Sekä YLE-gate -teos että hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpään arviointiraportti YLEn toiminnasta olivat erittäin kriittiset ja kertoivat osaltaan myös laajemmasta muutoksesta mediakentässä. Tilanne on mielestäni muuttunut vielä paljon tuosta eteenpäin, ja hälyttävään suuntaan.
Miten aikana, jolloin puhutaan enemmän politiikkaa kuin naismuistiin, puoluepoliittinen uutisten ja uutisvirran manipulointi on näin laajaa?
Täysin uusi ilmiö on edellä mainittu hallituksen käyttämien mediatoimistojen mielipidemainonnan julkistus uutisointina, ja ministeriöiden sote-mielikuvamainonnan tekeminen verovaroin. Nämä ”uutiset” erottuvat selvästi uutisvirrasta, mutta toisin kuin yritysmainonnan kohdalla, niitä ei merkitä ”MAINOS”-merkinnällä.
Kysymys on, ovatko tiivistyvät mediakohut olleet merkki median laajemmasta murroksesta? Miten aikana, jolloin puhutaan enemmän politiikkaa kuin naismuistiin, puoluepoliittinen uutisten ja uutisvirran manipulointi on näin laajaa? Vai onko se tullut nyt vain näkyväksi?
Joka tapauksessa mediakohujen rakenne, syntypisteet, kehittyminen ja nyt myös venyminen soten kohdalla nostavat näkyviin mediadynamiikkaa tavalla, joka ansaitsisi tarkempaa analyysia. Yhteiskunnallisessa murroksessa, jossa eittämättä olemme, tiedonkulku, tiedon oikeellisuus, tietoon luottaminen ja mahdollisuus tarkistaa tieto nousee erityisen tärkeään asemaan. Ilmassa on runsaasti signaaleja siitä, että olemme menettämässä tuon mediakriittisyyden – mediassa itsessään. Voisi jo kysyä, kun olemmeko tilanteessa, jossa hallitus jo käyttää mediaa omana propagandavälineenään, olemmeko luisumassa ehkä hallitsemattomaan mediasfääriin, jossa some-kohu on se, joka merkitsee.
[1] Mediakohuja tutkiva hanke käynnistyi huhtikuussa 2017 Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa Koneen säätiön tuella. Projektin vastuullinen johtaja oli yliopistotutkija Urpo Kovala ja muut tutkijat Tuija Saresma, Irma Hirsjärvi, Maria Ruotsalainen sekä Jonne Arjoranta. Hanke tutki vihapuhetta, populismia, nettikeskusteluja ja mediaverkostoja. Katso lisää: www.mediakohu.com
MMV: #ilovemyjob
Italian vasemmiston kärsimykset
Kuva: Mikael Heikkanen.
Maaliskuussa 2018 käytyjen vaalien jälkeen Italian vasemmiston tulevaisuus näyttää synkältä. Onko vaalien voittaja – Viiden tähden liike – mahdollisesti jälkivasemmistolainen poliittinen voima?
Aina 1980-luvulle asti Italian kommunistisella puolueella (Partito comunista italiano, PCI) oli lähes kaksi miljoonaa jäsentä ja se oli maailman kolmanneksi suurin kommunistinen puolue. PCI kykeni vaikuttamaan politiikallaan laajemminkin Euroopassa, kuten puolueen muotoilema ”eurokommunistinen” linja osoitti. PCI:n kannatus oli sodanjälkeisenä aikana vaalista toiseen 30 prosentin tasolla. Vuonna 1976 pidetyissä parlamenttivaaleissa puolue sai ennätykselliset 34,4 prosenttia äänistä. Lähes 13 miljoonaa italialaista äänesti kommunisteja. Kaikki tämä siitä huolimatta, että vuoden 1948 jälkeen puolue ei enää ollut hallituskelpoinen: kylmän sodan realiteetit olivat rautaiset.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen PCI muutti useampaan kertaan nimensä siirtyen samalla asteittain poliittisen kentän keskustaan sulautuen kristillisten, keskustalaisten ja keskustavasemmistolaisten voimien kanssa. Maailmanlaajuisen suurvaltavastakkainasettelun päättyminen ja luopuminen kommunismista mahdollistivat vuonna 1996 entisten kommunistien pääsyn hallitukseen. Vuonna 2008 – viimeisenä muodonmuutoksena – syntyi demokraattinen puolue: Partito Democratico, PD. Puolueen kannatus oli vuoden 2008 vaaleissa 33,2 prosenttia (yli 12 miljoonaa ääntä).
Kymmenen vuotta myöhemmin – vuonna 2018 – puolueen kannatus on enää 18,7 prosenttia ja äänestäjämäärä on puolittunut. Vasemmisto on kadottanut vuosikymmenen kestäneen suuren talouskriisin aikana kuusi miljoonaa äänestäjää. Vaalien jälkeen tehdyt mielipidetiedustelut kertovat, että PD:n kannatus laskee edelleen. Ehkä tärkeämpää kuin pelkkä kannatuksen puolittuminen on kuitenkin puolueen yhteiskunnallisen perustan radikaali muuttuminen: PD:n kannatus nousee äänestäjien tulojen mukaan ja se on huipussaan suurkaupunkien varakkailla alueilla Italian vauraimmissa maakunnissa. Pohjoisen työläiset ja etelän työttömät eivät enää kuulu puolueen kannattajakuntaan.
Helpot vastaukset
Monet ovat tietysti sitä mieltä, että PD ei ole enää vasemmistolainen, eikä edes keskustavasemmistolainen puolue. Yleisesti ajatellaan, että vaalien jälkeen eronnut, mutta edelleen puolueen tosiasiallisena johtajana toimiva Matteo Renzi, on vienyt vuoden 2013 valintansa jälkeen puoluetta vahvasti markkinaliberaaliseen suuntaan ja tehnyt siitä eräänlaisen ”macronilaisen” rakennelman: yhden henkilön puolueen, joka ei ole kiinnostunut perustason jäsenten mielipiteistä. Pääministerikautensa aikana vuosina 2014–2016 Renzi ajautui yhteentörmäykseen ammattiliittojen kanssa, koska hänen johtamansa hallitus heikensi tuntuvasti irtisanomissuojaa. Renzi ei myöskään perunut Mario Montin johtaman hallituksen eläkereformia. Lisäksi koulureformi, jonka PD:n johtama hallitus toteutti, suututti yhden perinteisen vasemmiston kannattajaryhmän: opettajat. Kaiken huipuksi Renzi ja hänen lähipiirinsä on syystä tai syyttä yhdistetty pankkien pelastamiseen piensäästäjien ja veronmaksajien kustannuksella.
Tällaisista lähtökohdista käsin on liiankin helppoa todeta, että Italian vasemmiston kriisi on mahdollista ratkaista ”todellisella vasemmistolla”, joka toimisi arvojensa mukaisesti huomioiden niiden yhteiskunnallisten ryhmien vaatimukset, joita se perinteisesti on edustanut. Myös Jeremy Corbynin ja Bernie Sandersin nimiä on vilautettu esimerkillisinä roolimalleina. Ongelma on kuitenkin siinä, että myös tällaiset ”oikeat” vasemmistolaiset voimat osallistuivat Italian vaaleihin. Nämä voimat puhuivat aitoa vasemmistolaista kieltä: vaaliliitto Liberi e Uguali (LeU) sai 3,4 prosenttia äänistä ja vielä radikaalimpi Potere al Popolo 1,1 prosenttia äänistä. Tämä äänimäärä on puolet siitä, mitä radikaali Rifondazione Comunista sai vuonna 1996. Onko aito vasemmistolainen toivo sittenkin ammattiyhdistysliikkeessä? Italiassa työntekijöiden järjestäytymisaste on edelleen melko korkea, se on noin 37 prosenttia. Vasemmistolaisella CGIL-keskusjärjestöllä on peräti viisi miljoonaa jäsentä. Heistä kuitenkin yli puolet on eläkeläisiä. Italiassa eläkeläiset ovat yksi yhteiskunnan turvatuimmista ryhmistä.
Vasemmisto ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana kyennyt tarjoamaan poliittisesti uskottavia vaihtoehtoja työn murrokselle, globalisoitumiselle ja siirtolaisuudelle
Liberi e Uguali -vaaliliiton johtohahmoihin kuuluva PD:n entinen puoluejohtaja Pierluigi Bersani puhui ennen vaaleja useaan otteeseen siitä, miten vasemmiston on ymmärrettävä, millä tavoin yhteiskunnassa ja työssä tapahtuneet muutokset aiheuttavat aitoa hätää ja epävarmuutta, ja että näille inhimillisille tunteille on annettava järkeviä ja edistyksellisiä poliittisia vastauksia. Tällöin ei jää tilaa katkeruudelle, joka on oikeistopopulismin polttoaine. Bersanin mukaan vasemmisto viimeisten kymmenen vuoden aikana ei ole kyennyt tarjoamaan poliittisesti uskottavia vaihtoehtoja työn murrokselle, globalisoitumiselle ja siirtolaisuudelle. Hänen mielestään lisäksi vasemmisto oli monien italialaisten silmissä toteuttanut juuri sellaisia muutoksia, joita pidettiin välttämättöminä, mutta ne oli toteutettu epäoikeudenmukaisella tavalla, ehkä liikaa uskoen markkinatalouden kasvu- ja korjausmekanismeihin. Bersani katsoo että ihmisille pitäisi tarjota työtä, toimeentuloa, yhteiskunnallisia palveluja ja solidaarisuutta. Kaikki tämä on varmasti oikein, mutta miksi vain vähän yli kolme prosenttia italialaisista luotti häneen? Yksinkertaisten vastausten aika oli ohi.
Hegemonian pitkä varjo
Yksi selityksistä, joita on esitetty Italian vasemmiston kriisistä, on se, että vasemmiston koetaan olevan osa vakiintunutta hallitsevaa poliittista eliittiä. Jos vuosikymmenien saatossa ei kyetä lunastamaan annettuja lupauksia, on mahdollista että jossain vaiheessa ihmiset ajattelevat, että ongelma on toimijoissa, eikä lupauksissa. Italiassa ei ole sosiaalidemokraattista perinnettä, joten vasemmiston historia on aina nivoutunut PCI:n historiaan. Edelleen demokraattisen puolueen vahva alueellinen läsnäolo, joka perustuu noin 400 000 rivijäsenen aktiivisuuteen, pohjautuu PCI:n vanhaan rakenteeseen ja sen aktiiveihin. Iäkkäillä entisillä kommunisteilla on perustasolla merkitystä puolueen toiminnassa. Ei ole harvinaista nähdä PD:n alueellisissa toimistoissa punalippuja sekä Karl Marxin, Antonio Gramscin ja Enrico Berlinguerin valokuvia seinillä. Lippujen ja kuvien lisäksi PCI:n kaksi erityispiirrettä näkyvät PD:n toiminnassa ja niissä ongelmissa, jotka liittyvät tapaan, jolla italialaiset suhtautuvat puolueeseen ja yleensä institutionaaliseen vasemmistoon.
Kommunistisen puolueen perustajan Antonio Gramscin mukaan teollisesti ja yhteiskunnallisesti kehittyneessä ja edistyksellisessä Euroopassa vallankumouksen piti tapahtua laajana ”asemasotana”, eikä äkillisenä bolševistisena vallanottona. Gramsci kiinnitti Vankilavihkoissaan (Quaderni del carcere) huomiota ensisijaisesti yhteiskunnalliseen hegemoniaan. Tässä rauhanomaisessa kamppailussa ihmisten mielistä, kulttuurista ja instituutioista intellektuellien (jonka koostumuksen Gramsci ymmärsi paljon tavanomaista laajempana) ja koulutetun luokan rooli oli hyvin keskeinen.
Gramscin hegemoniateoria poikkesi suuresti sosiaalidemokratiasta. PCI:n tavoite oli kumota porvarillinen parlamentaarinen järjestelmä hegemonisen kamppailun kautta, eikä pelkästään parantaa työväestön elinoloja. PCI:stä ja myöhemmin PD:stä tuli asteittain täysin hegemonisia useilla yhteiskunnan aloilla (esimerkiksi kulttuurissa) ja valtiokoneiston sektoreilla (esimerkiksi oikeuslaitoksessa). Paradoksaalisella tavalla tämä on ollut omiaan vieraannuttamaan potentiaalisia kannattajia puolueesta, joka nyt koetaan elitistisenä ja poliittista valtaa edustavana. Yleisesti ottaen tämä negatiivisuus, jolla suhtaudutaan poliittista valtaa käyttävään vasemmistoon sen potentiaalisten kannattajien piirissä, on ehkä maailmanlaajuinen, eikä pelkästään italialainen ilmiö.
Italian kommunistinen puolue kulki tietä, jossa se ensin samaistui työväestöä laajempien yhteiskunnan osien etuun ja lopuksi valtioon
1940-luvulla Gramscin seuraaja Palmiro Togliatti loi strategian, jonka mukaan PCI:stä piti tulla ”uusi puolue” – il partito nuovo – todellinen massapuolue, jolla oli suuri kannatus älymystön, taiteilijoiden ja kulttuurihenkilöiden piirissä, mutta joka samalla kykeni kokoamaan lippunsa alle koko italialaisen yhteiskunnan kirjon, eikä pelkästään työväestöä. Puolueen jäsenmäärä 1950-luvulla edusti yli viittä prosenttia Italian väestöstä. Se oli koko kansan puolue, eikä pelkästään työväestön edustaja. Se poikkesi tässä mielessä myös muista läntisistä kommunistisista puolueista, jotka olivat joko hyvin pieniä, tai Ranskan kommunistisen puolueen tapauksessa suuria, mutta selkeästi identiteettiin perustuvia ja ideologisia työläispuolueita, jotka olivat eristäytyneet muusta kansalaisyhteiskunnasta.
Uusi puolue ja hegemonian harjoittaminen johtivat siihen, että PCI menetti asteittain luokkakantaisen luonteensa. Puolue kulki tietä, jossa ensin se samaistui työväestöä laajempien yhteiskunnan osien etuun ja lopuksi valtioon. PCI:n, joka ei kelvannut hallitsemaan Italiaa, piti aina todistaa olevansa yleisen edun puolue ja erityisesti Italian valtiolle uskollisin puolue. 1970-luvun dramaattisten ja väkivaltaisten vuosien aikana se oli radikaalin vasemmiston pahin vastustaja ja avoimesti tuki työläisiin kohdistuvaa vyönkiristyspolitiikkaa. Kaikki tämä valtion ja kansakunnan edun nimissä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen PD:n aikoina entinen PCI muuttui lopullisesti ”kansakunnan puolueeksi” (il partito della nazione), jota tukevat valtamedia, finanssimaailma ja suuryritykset.
Ei ole sattuma, että vasemmiston kannatuksen romahdus alkoi vuoden 2008 kriisin myötä. Kymmenen vuoden aikana perinteinen äänestäjäkunta erkaantui puolueesta, joka heidän silmissään edusti valtiota, ei kyennyt vastaamaan talouden taantumaan, edusti kasvotonta Euroopan unionia, jonka päätösten luonnetta ei ymmärretty – ja lopuksi se edusti poliittista luokkaa, joka ei ollut valmis luopumaan edes kriisin hetkillä omista eduistaan. Hegemoniateoria ja uusi puolue olivat toteutuneet, mutta eivät Gramscin ja Togliattin toivomalla tavalla.
Uudet työväenpuolueet: populismin kahdet kasvot?
Italian vuoden 2018 parlamenttivaalit voittivat Pohjoisen liitto (Lega Nord) ja Viiden tähden liike (Movimento Cinque Stelle, M5S). Puolueet edustavat populismin kaksia hyvin erilaisia kasvoja, mutta samalla ne poikkeavat myös siitä populismista, joka haikailee menetettyjä savupiippuja. Yksinkertaistaen: rikkaassa Pohjois-Italiassa kouluttamattomat suhteellisen hyvin toimeentulevat työläiset äänestivät Lega Nordin voittoon ja Etelä-Italiassa nuoret koulutetut työttömät ja prekaarit äänestivät Viiden tähden liikkeen voittoon. Puolueet osasivat antaa vastauksia, ainakin ääneen lausuttujen poliittisten lupausten muodossa, juuri niiden ihmisten tunteille ja tarpeille, jotka vasemmisto oli hylännyt.
Mitkä olivat nämä poliittiset lupaukset, joita vasemmisto ei kyennyt lausumaan? Lega Nord lupasi voimakasta verojen alentamista tasaveron muodossa ja laittoman siirtolaisuuden pysäyttämistä. Pohjoisen suhteellisen hyvin toimeentulevat työläiset eivät siis halunneet ”elättää” köyhän etelän ihmisiä, puhumattakaan siirtolaisista, jotka lisäksi uhkasivat ”italialaista elämäntyyliä”. On myös muistettava, että pienyrittäjyys on yksi Pohjois-Italian tunnuspiirteistä ja Italiassa pienyrittäjyys on eräänlainen valtiollisuuden vastakohta, koska yrittäjiin kohdistuvat byrokraattiset vaatimukset, verot ja muut maksut ovat Italiassa hyvin korkeita ja usein huonosti perusteltuja. Lega Nord lupasi myös kumota muutama vuosi aiemmin toteutetun eläkeuudistuksen. Lupaus sai varmasti tukea niiltä miljoonilta työläisiltä, jotka olivat aloittaneet työuransa 16-vuotiaina, ja joilla oli ollut aiemmin mahdollisuus siirtyä eläkkeelle 41 vuoden työuran jälkeen ja joiden työuraa joissakin tapauksissa eläkeuudistus pidensi kertaheitolla kymmenellä vuodella. Vasemmisto ei ole poliittisen ja taloudellisen realismin vuoksi halunnut taistella eläkeuudistusta vastaan, ei ole kannattanut verojen alentamista, eikä ole ottanut kantaa siirtolaisuuteen puolesta tai vastaan, koska se on pelännyt keskustelun aiheuttavan äänien menettämistä.
Pohjoisen liitto ja Viiden tähden liike osasivat antaa vastauksia, ainakin ääneen lausuttujen poliittisten lupausten muodossa, juuri niiden ihmisten tunteille ja tarpeille, jotka vasemmisto oli hylännyt
Etelän köyhät, prekaarit, työttömät ja nuoret, joilla ei ole tulevaisuudennäkymiä, menivät sankoin joukoin Viiden tähden liikkeen taakse yksiselitteisesti sen vuoksi, että puolue esitti sen tärkeämpänä vaalitavoitteena perustulon käyttöönoton. Kymmenen vuoden aikana Etelä-Italiasta on muuttanut pois 1,7 miljoonaa nuorta ja BKT on samalla tasolla kuin Kreikassa. Viiden tähden liike sai Etelä-Italiassa lähes 50 prosentin kannatuksen. Perustulon vaatimus vetosi myös suureen määrään vasemmiston äänestäjiä, joista yksi kolmasosa (neljä miljoonaa ihmistä) siirtyi Viiden tähden liikkeen taakse. Lähes saman verran vasemmiston entisistä äänestäjistä jätti äänestämättä. Nämä äänestäjät, jotka eivät enää vastanneet vasemmiston kutsuun edustavat juuri sitä yhteiskunnallista ryhmää, jonka asema oli voimakkaasti heikentynyt viimeisten vuosien aikana.
Vasemmiston äänestäjien siirtyminen Viiden tähden liikkeen taakse on oikeastaan varsin ymmärrettävä siirtymä. Liike ajaa perustulon lisäksi uutta energiapolitiikkaa, joka perustuu uusiutuviin lähteisiin fossiilisten sijaan. Se haluaa uudistaa Italian liikenneinfrastruktuuria korvaamalla autoilun raideliikenteellä, julkisilla liikennevälineillä ja pyöräilyllä. Se tavoittelee vihreää taloutta, joka ei enää perustuisi aineelliseen kasvuun, vaan laatuun. Politiikan saralla M5S ajaa päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja poliittisten mandaattien rajaamista kahteen kauteen sekä haluaa suoraa demokratiaa ja kansanäänestyksiä. Liike ei halua erota Euroopan unionista, eikä se kyseenalaista euron käyttöä, mutta se haluaa tasa-arvoisemman Euroopan, jossa olisi paremmat sosiaaliset oikeudet. Lopuksi liike on ehdottanut valtiollisen investointipankin perustamista Italiaan, joka sijoittaisi uusin energiamuotoihin, maan infrastruktuuriin ja uuteen talouteen. Tällaisia vasemmistolaisittain lähes itsestään selviä asioita Italian vasemmisto ei ole kyennyt lausumaan ääneen.
Jälkivasemmiston aakkoset
Viiden tähden liikkeen edustajat ovat sitä mieltä, että he eivät kuulu oikeistoon eivätkä vasemmistoon. Samaa sanovat myös Lega Nordin edustajat. On kuitenkin mahdollista asettaa tässä yhteydessä nämä liikkeet uusiin kategorioihin: jälkioikeisto ja jälkivasemmisto. Käytän näitä termejä, koska edelleen perinteinen vasemmisto ja perinteinen oikeisto, laihoista vaalituloksista huolimatta, ovat olemassa. Jälkivasemmistolaisuudella tarkoitan sellaisia poliittisia liikkeitä, jotka vaikkakin ovat arvomaailmaltaan vasemmistolaisia, ovat luopuneet osittain tai kokonaan eräistä perinteisistä vasemmiston rakenneosista. Jälkivasemmistolaisuus ei näe enää työtä identiteetin ja toimeentulon keskeisenä elementtinä – siksi perustulo – ja se kyseenalaistaa nykyistä puolueisiin perustuvan edustuksellisen demokratian – siksi liikkeet ja suora demokratia. Jälkivasemmistolaisten liikkeiden vahvuus – ainakin M5S:n kohdalla – perustuu siihen, että ne kykenevät muotoilemaan selkeän poliittisen kertomuksen.
Jälkivasemmistolaisuus ei näe enää työtä identiteetin ja toimeentulon keskeisenä elementtinä, sekä kyseenalaistaa nykyistä puolueisiin perustuvan edustuksellisen demokratian
Italialaisella LA7-televisiokanavalla Fiatin Termolin autotehtaan työläinen toteaa haastattelijalle, että hän, joka on ollut töissä tehtaalla 31 vuotta, ja on aina äänestänyt vasemmistoa, on nyt päättänyt äänestää Viiden tähden liikettä, koska perustulo takaa vapauden päättää omista asioista, myös oman toimeentulon muodoista ja tasosta. Perustulo siis ihmisten silmissä takaa sen perusturvan, joka antaa jokaiselle mahdollisuuden ja vapauden luoda itse uudentyyppistä toimintaa. Perustuloa ei siis nähdä köyhäinapuna, vaan uuden talouden kiinteänä osana, sen moottorina. Perustulon perustelut hyvin usein pohjautuvat ajatukseen, että robotisoituminen ja keinoäly mahdollistavat jo nyt inhimillisen työn rajun vähentämisen. Kun tällaiset näkemykset yhdistetään nykyistä vähemmän raaka-aineita kuluttavaan vihreään talouteen ja yleiseen ylikulutuksen kritiikkiin, huomataan, että meillä on silmiemme edessä selkeä kertomus tulevaisuuden taloudesta. Se on ihmisten silmissä houkutteleva ja yksinkertaisesti jäsennettävissä, juuri kuten sosialismin kertomus oli 1800-luvun lopulla.
Vasemmistolaisuuteen on aina liittynyt vaatimus yhtäläisistä poliittisista oikeuksista ja mahdollisuudesta vaikuttaa yhteiskunnallisessa elämässä. Yleinen äänestysoikeus on hyvä esimerkki vasemmiston saavutuksista. Viiden tähden liike näkee kuitenkin, että nykyisessä maailmassa edustuksellinen demokratia on kriisissä, koska se on yhä enemmän muuttunut politiikan ammattilaisten temmellyskentäksi, jossa loppujen lopuksi ajetaan pelkästään omaa etua äänestäjien edun kustannuksella. Edustuksellisen demokratian kriisi johtuu myös siitä, että yhteiskunnallisen elämän tempo on lisääntynyt, ja siitä, että päätökset ovat usein hyvin monimutkaisia. Vaalikaudet ovat aina joko lian pitkiä tai lian lyhyitä. Viiden tähden liike tarjoaa vallitsevan tilanteen vaihtoehdoksi tietoverkossa toteutettavaa suoraa demokratiaa, joka mahdollistaa kaikkien osallistumisen päätöksentekoon reaaliajassa. Tämä voi kuulostaa hyvinkin utopistiselta, kunnes katsotaan miten puolue on syntynyt ja miten se toimii.
Viiden tähden liike tarjoaa vallitsevan tilanteen vaihtoehdoksi tietoverkossa toteutuvaa suoraa demokratiaa, joka mahdollistaa kaikkien osallistumisen päätöksentekoon reaaliajassa
M5S ilmoittaa, että se ei ole puolue, vaan ”vapaa kansalaisyhdistys”, ”poliittinen voima” tai yksinkertaisesti vain ”liike”. Se syntyi lähes spontaanisti kun Beppe Grillon innostamat kansalaiset päättivät ryhtyä poliittiseen toimintaan. Grillo esityksissään puhui tuntikausia tuhansista ihmisistä koostuvan hurmioituneen yleisön edessä irvaillen Italian poliittiselle eliitille. Samalla hän kertoi innostuneesti uudesta ympäristö- ja energiapolitiikasta, kierrätyksestä, uusista liikenneratkaisuista, veganismista ja monenlaisista uusista teknologioista. Vuonna 2005 Grillo ei enää tyytynyt koomikon rooliin. Hän ehdotti yleisölleen Meetup-sovelluksen käyttöä poliittisen toiminnan koordinoimiseksi ja suunnittelemiseksi. Tämä johti vuonna 2007 järjestettyyn V-Day toimintapäivään, jolloin kymmenettuhannet Grillon tukijat kerääntyivät kaduille ja keräsivät nimiä kansalaisaloitteeseen, jonka tavoitteena oli estää tuomittujen henkilöiden ehdolle asettuminen vaaleissa ja rajoittaa kansanedustajien mahdollisuus toimia tehtävässään kahteen vaalikauteen. Liike oli syntynyt verkossa ja verkko on edelleen sen infrastruktuuri. Liikkeellä ei ole toimistoja ja kokoustilat ovat aina tilapäisiä. Koko liikkeen toiminta tapahtuu verkossa sen oman portaalin kautta. Jäsenyys tarkoittaa käytännössä tunnusta ja salasanaa. Sen jälkeen on mahdollista osallistua muun muassa henkilövalintoihin, poliittisiin päätöksiin ja lakialoitteiden laatimiseen. Avoimuuden lisäämiseksi lähes kaikki poliittiset kokoukset näytetään suorana verkon kautta.
Lokakuussa 2012 YouTubessa jaetussa videossa Grillo kehotti kannattajiaan muodostamaan ehdokaslistoja vuoden 2013 parlamenttivaaleja varten. Ehdokkaat valittiin verkkoäänestyksen kautta, joka toteutettiin Grillon blogissa ja johon osallistui 20 252 liikkeen jäsentä. Ehdokkuuden ehtona oli aiempi toiminta liikkeessä. Vaalikampanjan aikana liikkeen ehdokkaat eivät osallistuneet tv-väittelyihin, eivätkä antaneet haastatteluja medialle. Kampanjointi tapahtui ainoastaan verkossa. Viiden tähden liike ei käyttänyt saamansa puoluetukea kampanjointiin, vaan se keräsi kannattajiltaan mikrolahjoituksina 775 000 euroa. Lahjoittajia oli 28 000. Kampanjointiin liike käytti ainoastaan 350 000 euroa ja ylimääräinen osuus lahjoitettiin maanjäristyksessä tuhoutuneen koulun liikuntasalin rakentamiseen. 350 000 euron kampanjointi 60 miljoonan asukkaan maassa toi puolueelle 25,6 prosenttia äänistä ja Italian suurimman puolueen aseman. Se oli aivan mullistava kertomus siitä, miten tavalliset ihmiset käytännössä ilman rahaa ja ainoastaan verkkoa käyttäen kykenivät muuttamaan Italian politiikan.
Eteenpäin
Vasemmisto on kuluneiden viimeisen parinkymmenen vuoden aikana erkaantunut siitä yhteiskunnallisesta ryhmästä, jota se sanoo edustavansa. Prosessi on johtunut siitä, että vasemmisto ei ole ymmärtänyt muuttuneita yhteiskunnallisia ja tuotannollisia oloja ja tapaa, jolla työläiset ja prekaarit kokevat tämän muutoksen. Kun etäisyys edustajien ja edustettavien välillä on kasvanut tarpeeksi suureksi, edustuksellisuus on ajautunut kriisitilanteeseen, jossa poliitikot näyttäytyvät kaukaisena elitistisenä ryhmänä. Italian vasemmistolle on käynyt juuri näin.
Etäisyys vasemmiston ja sen edustaman luokan välillä on kasvanut ennen kaikkea siksi, että vasemmisto ei ole ymmärtänyt miten työ on muuttunut sen materiaalisissa ja juridisissa muodoissa. Vasemmiston vastaukset automatisoitumisen, keinoälyn, globalisoitumisen ja prekarisoitumisen edessä ovat jääneet vähiin. Kun ei ole ymmärretty miten työ on muuttunut, ei ole myöskään ymmärretty miten työläiset ovat muuttuneet ja miten heidän tarpeensa ovat muuttuneet. Jälkivasemmistolaiset liikkeet, päinvastoin kuin perinteinen vasemmisto, ovat oivaltaneet muutoksen sisällön. Työn muuttumiseen ja prekaarisuuteen ne vastaavat perustulolla ja automatisoinnilla. Edustuksellisuuden kriisiin he vastaavat suoralla demokratialla ja puoluemallin ylittämisellä.
Jos Italian vasemmisto haluaa vielä joskus olla ratkaiseva yhteiskunnallinen voima, sen on löydettävä omalla omaperäisellä tavallaan vastaukset näihin suuriin kysymyksiin. Italian vasemmiston kärsimykset ovat osittain koko eurooppalaisen vasemmiston yhteisiä.
Kirjoittaja on suomalais-italialainen tietokirjailija, jonka teokset käsittelevät radikaaleja liikkeitä ja poliittista väkivaltaa. Tällä hetkellä Monti on kirjoittamassa Pontus Purokurun kanssa kirjaa 1968 – Vallankumouksen vuosi, jonka aiheena on suomalainen 1960-luvun radikalismi.
Utopia silittää vastakarvaan
Osallistun heinäkuussa 2018 utopioita käsittelevään kansainväliseen konferenssiin. Tapahtuman teemana on ”harmonia”. Paitsi että termillä ”harmonia” viitataan tässä utopiasosialisti Robert Owenin New Harmonyyn, 1800-luvun alkupuolella tehtyyn yhteisökokeiluun Yhdysvalloissa, Indianassa, niin sillä viitataan myös siihen yleiseen oletukseen utopioista, että utopioille olisi tyypillistä pyrkimys harmoniaan, ristiriitojen ohittamiseen ja ylittämiseen sekä staattisuuteen. Useimmista utopiakirjallisuuden alaan kuuluvista utopiakuvauksista me voimme näin varmasti päätelläkin. Utopiat ovat usein näissä teoksissa harmonisia ja siksi muuttumattomia. Utopiat osoittavat halua paeta ristiriitaisesta, sotkuisesta todellisuudesta täydellisiin yhteisöihin.
Utopiat voidaan kuitenkin ymmärtää myös täysin päinvastaisella tavalla. Utopiat voidaan nähdä ristiriitojen lähteenä, harmoniaa hajottavana projektina, jonka tarkoitus on suhteellistaa, kyseenalaistaa vallitseva todellisuus. Tätä olen kutsunut useammassakin yhteydessä utopioiden kriittiseksi funktioksi. Olen kuitenkin usein keskittynyt pelkästään utopioiden kriittiseen funktioon tekstin, teorian tai pelkästään utooppisten vastakuvien tasolla. Olen esittänyt että utopiat voidaan ymmärtää vallitsevan yhteiskunnan kriittiseksi vastakuvaksi, joka ”suhteellistaa nykyisyyden”.
Utopiat voidaan ymmärtää vallitsevan yhteiskunnan kriittiseksi vastakuvaksi, joka ”suhteellistaa nykyisyyden”
Utopioiden kriittisyys suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan voidaan kuitenkin ymmärtää myös paljon konkreettisemmin erilaisten yhteisöllisten käytänteiden tasolla. Tällöin on tarkasteltava näiden yhteisöllisten käytänteiden sisäistä rakennetta, niiden logiikkaa.
Erilaisissa yhteisöllisissä, taloudellisissa ja kulttuurisissa kokeiluissa voidaan nähdä utooppisia piirteitä kun kiinnitetään huomiota niiden toimintatapoihin eli logiikkaan jonka mukaan ne toimivat. Nämä kokeilut voivat noudattaa joko vallitsevalle yhteiskunnalle rinnakkaista tai vastakkaista logiikkaa. ”Rinnakkaislogiikalla” tarkoitan sellaista käytännön logiikkaa joka asettuu vallitsevan yhteiskunnan rinnalle toteuttamaan omien periaatteiden mukaista yhteisöllistä tai esimerkiksi taloudellista toimintaansa. Rinnakkaislogiikan mukaan toimivat yhteisölliset kokeilut pyrkivät luomaan ja laajentamaan sitä tilaa, jossa vaihtoehtoista elämää voidaan toteuttaa. Ne eivät kuitenkaan suoraan asetu antagonistiseen, vihamieliseen suhteeseen vallitsevan yhteiskunnan kanssa. Rinnakkaislogiikkaa noudattavia yhteisökokeiluja ovat esimerkiksi erilaiset radikaalin osuuskuntatoiminnan muodot sekä erilaiset solidaarisuustalous- ja aikapankkikokeilut. Ne pyrkivät luomaan toisenlaisen elämän tilaa kapitalismin sisälle, mutta eivät ole kumouksellisessa suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan.
Rinnakkaisloogiselle yhteisölliselle toiminnalle vaihtoehtoista yhteisöllisen toiminnan logiikkaa (tai ehkä paremminkin sen kärjistynyttä muotoa) voidaan kutsua vastaloogiseksi. Vastaloogisuus viittaa tässä vallitsevan yhteiskunnan rinnalla elävään, mutta samalla sille vihamieliseen ja siihen kumouksellisesti suhtautuvaan yhteisöön. Nämä yhteisöt pyrkivät rakentamaan kokonaan vaihtoehtoisen elämäntavan vallitsevan yhteiskunnan ”ulkopuolelle” ja ovat valmiita puolustautumaan jopa aseellisesti. Tällaista yhteisöllisen toiminnan logiikkaa voidaan katsoa noudattavan paitsi zapatistien yhteisöt Meksikossa ja kurdien yhteisöt Rojavassa, niin myös ZAD – Zone À Défendre Ranskassa.
Utopia on yhteiskuntaamme jatkuvasti vastakarvaan silittävä näkemys, tavoite ja – ennen kaikkea – käytäntö
Kun Thomas More kirjoitti Utopiansa, hänen voidaan katsoa paitsi suhteellistaneen oman aikansa Englannin kriittisellä vastakuvalla, niin myös kuvailleensa tiettyä vaihtoehtoista toiminnan logiikkaa – toimintaa jota ohjaisivat vallitsevasta yhteiskunnasta poikkeavat (ja jopa sille vihamieliset) arvot.
Kun kiinnitämme huomiota erilaisten vaihtoehtoisten yhteisöjen logiikkaan, ymmärrämme nämä yhteisöt Thomas Moreen, utopiasosialisteihin ja jopa alkukristittyihin asti ulottuvaksi utooppisen vastalogiikan traditioksi. Utooppisuuden tarkasteleminen yhteisöllisen toiminnan logiikkaa vasten avaa meitä näkemään utopioiden yhä jatkuvan elämän vallatuissa taloissa, sissiarmeijoissa, osuuskunnissa ja autonomisissa sosiaalikeskuksissa. Utopia on yhteiskuntaamme jatkuvasti vastakarvaan silittävä näkemys, tavoite ja – ennen kaikkea – käytäntö. Puheet utopioiden kuolemasta ovat vähintäänkin liioiteltuja.
Peruste hakee taiteilijoita
Haluaisitko pientä korvausta vastaan työsi esille yhteiskunnalliseen verkkolehteen?
Verkkolehti Peruste hakee taiteilijoita tuleviin teemanumeroihinsa. Jokaisessa teemassa julkaistaan yksi ”kansikuva” lehden etusivulla ja yksityiskohtia siitä teeman artikkelien yhteydessä.
Kuvataiteen lajia, suuntausta tms. ei ole rajattu. Jos kuvat liittyvät jotenkin numeron teemaan, aina parempi, mutta se ei ole välttämätöntä. Perusteen seuraavan teeman aiheena on ”Sivistys”. Julkaistusta kuvasta maksetaan palkkio.
Mikäli kiinnostuit, lähetä muutama kuva näytteeksi mieluiten JPEG-tiedostoina 11.6. mennessä osoitteeseen miika.salo@vasemmistofoorumi.fi
Peruste on yhteiskuntapoliittinen verkkolehti, joka penkoo ajankohtaisia teemoja pintaa syvemmältä. Se pureutuu poliittisten käsitteiden ja käsitysten perusteisiin ja sukeltaa analyyttisten pohdintojen kautta käytännön ilmiöiden ytimiin. Lehteä julkaisee Vasemmistofoorumi-ajatuspaja.
Kasvot on sun kanvas
Kauneusvloggaaja Henry Harjusolaa haastateltiin taannoin Helsingin Sanomissa otsikolla ”Epäluonnollisen kauneuden aika”. Harjusola on tunnettu paitsi verrattomista meikkaajantaidoistaan, myös tavastaan tavoitella mahdollisimman muovista ja ”keinotekoista” ulkonäköä. Toiset rakastavat häntä, mutta monilla menee yli ymmärryksen.
Ylipäätään nykypäivänä puhe ”epäluonnollisuudesta” yhtään minkään asian yhteydessä on falskia. Emme me ”luonnostamme” liiku kumipyörillä, lämmitä ruokaamme mikroaalloilla tai tehosta puutteellista näköaistiamme silmälaseilla. Koko ihmiskunnan kehitys on nimenomaan tähdännyt siihen, että voisimme ylittää luonnollisuuden rajat ja siten itsemme yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta miksi ulkonäön ei-luonnollisuus on edelleen hankala aihe?
Olemme oppineet, miten kapitalistisessa heteropatriarkaatissa etenkin naisruumis on loputtoman arvottamisen, kontrollin ja sorron kohde. Onneksi feminismi on myös opettanut meille, miten tätä voi haastaa, ja erilaiset kehollisen moninaisuuden hyväksyntään tähtäävät kampanjat (kuten vaikka Vaakakapina) ovatkin onnistuneet muuttamaan monen ajattelua. Meikkaamiseen ja pukeutumiseen on kuitenkin siksikin vaikeampi suhtautua, että niihin liittyvät valtavat teollisuus- ja markkinointikoneistot. On helppo ajatella, että laittautumalla alistaa itsensä näiden koneistojen mannekiiniksi.
Kapitalismikulma ei kuitenkaan anna vastausta siihen, miksi monen silmissä nimenomaan Harjusolan edustama ylenpalttinen meikkaaminen – sukupuolesta riippumatta – on pahasta, ei meikkaaminen ylipäätään. Yksi syy löytyy kulttuurisista sitkeistä stereotypioista, joiden mukaan runsaasti meikkaavat ja ulkonäköön panostavat ovat joko pinnallisia, tyhmiä, itsestään epävarmoja tai kaikkia näitä. Luonnollisestikaan (sic!) mikään näistä ei pidä yleisesti paikkaansa.
Miksi autoa voi tuunata isolla rahalla vuositolkulla niin, että sitä pidetään hienona harrastuksena, mutta naaman laittaminen tuntitolkulla on ajanhukkaa ja kertoo ei-toivotusta persoonallisuudesta?
Ensiksikin mitä edes on ”pinnallisuus”? Estetiikan kaipuuta? Miksi autoa voi tuunata isolla rahalla vuositolkulla niin, että sitä pidetään hienona harrastuksena, mutta naaman laittaminen tuntitolkulla on ajanhukkaa ja kertoo ei-toivotusta persoonallisuudesta? Miksei esimerkiksi Henry Harjusolan meikkaustaitoja arvosteta samalla tavalla kuin vaikkapa soittotaitoa tai perinteisiä käden taitoja? Miksei kauneudesta, muiden tai omasta, saisi nauttia? Ja jos oma kauneuskäsitys ei vastaa jonkun toisen kauneuskäsitystä, miksi sen pitäisi kiinnostaa?
Toisekseen tyhmyyspointti on taas yksi niistä lukemattomista yhteiskuntamme tavoista, joilla diskursiivisesti sorretaan naisia ja osoitetaan kulttuurinen naisen paikka: itseään saa korostaa vain vähän, muttei liikaa. Ajatus siitä, ettei paljon laittautuva voisi olla älykäs (kaikkihan tuntevat stereotypian tyhmästä blondista) on vastenmielinen, misogyninen ja virheellinen, mutta se elää yhä kulttuurisissa kuvastoissamme ja alitajunnassamme raivostuttavan sitkeänä.
Stereotypia asettuu kiinnostavaan suhteeseen myös luokkapohdintojen kanssa. Runsasta meikkiähän tavataan usein pitää alaluokkaisena, ja Hesari alleviivaa tätä epämiellyttävästi nostamalla jatkojuttunsa otsikkoon white trash -käsitteen. Meikin sopiva määrä näyttäytyy sellaisena koodistona, jota vain hyväosaiset joko osaavat tai ymmärtävät toistaa – muovinen ylenpalttisuus leimataan alaluokkaiseksi ja siten torjuttavammaksi. ”Luonnollisuus” on täysin keinotekoinen rakennelma, jonka rajat on piirtänyt valta. Ne pitää haastaa ja ylittää, horjuttaen samalla luokkarajoja.
Kolmanneksi: jos laittautumalla voi tuntea olonsa paremmaksi ja itsevarmemmaksi, entäs sitten? Toki on aivan oma keskustelunaiheensa, onko ulkonäköön keskittyvä nykykulttuuri ylipäätään kovin terve ja miten sitä voisi purkaa, mutta yksilötason halveeraaminen ei ainakaan edistä yhtään ylevää päämäärää. Ulkonäkökeskeisyyttä voisi purkaa muutenkin kuin vähättelemällä ihmisten esteettistä mielihyvää ja itsetuntobuustausta.
”Luonnollisuus” on täysin keinotekoinen rakennelma, jonka rajat on piirtänyt valta
Tietenkin, jos meikkaaminen ei syystä tai toisesta kiinnosta, on myös aivan ok olla sitä tekemättä. On vain väärin pitää omasta poikkeavaa laittautumista huonompana tai yhdistää siihen muita ei-toivottuja ominaisuuksia. Onneksi tässäkin asiassa nuoriso tuntuu olevan meitä aikuisia viisaampia. Ei siitä niin kovin kauaa ole, kun meikkaamista pidettiin epäfeministisenä: nykyään onneksi jo tajutaan, ettei asia ole niin yksioikoinen vaan feministiselle ajattelulle vierasta on nimenomaan esteettisen itseilmaisun rajoittaminen.
Ja siinä, missä keski-ikäiset kauhistelevat kommenttiraidoilla Henry Harjusolan irtoripsiä ja törröhuulia, nuoret nappaavat meikkivinkkejä kauneusvlogeista ja ihastelevat toistensa Insta-kuvia – paljon myönteisempään sävyyn ja luontevammin, mihin minun sukupolveni tuntuu kykenevän. Hyvä niin.
Pääkirjoitus: Poliittinen Eurooppa
Miten vastata oikeistopopulismin nousuun?
Kuva: Mikael Heikkanen.
Oikeistopopulistinen aalto on noussut viimeisen kymmenen Euroopassa nopeammin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Populistisia hallituksia on jo monissa maissa, eikä kehitykselle näy loppua, kun eurooppalaiset äänestäjät purkavat turhautumistaan Euroopan liberaaliin demokratiaan. Vasemmistopuolueet ovat puserrettu politiikan reunoille. Onko Euroopassa tiedossa populistinen valtakausi, vai voiko sitä vielä estää?
Äärioikeisto on aiheuttanut valtavan muutoksen eurooppalaisella puoluekentällä viimeisen 15 vuoden aikana. Sosiaalidemokraatit olivat vuosituhannen alussa Euroopan johtavia poliittisia puolueita, jotka taistelevat nykyisin paikoin pelkästä olemassaolostaan. Vuosituhannen edetessä, erityisesti talouskriisin jälkeen, keskustavasemmistolainen politiikka menetti huomattavan osan kannatuksestaan uusille poliittisille voimille. Puoluepolitiikka kallistui monissa maissa ensin oikealle ja myöhemmin nousevaa äärioikeistoa kohti. Oikeistopopulististen puolueiden johtaessa Eurooppaa vasemmisto rypee edelleen marginaalissa.
Populistijohtajiin viitataan politiikan häirikköinä, mikä ei olekaan kaukana totuudesta. Hyvinvoivassa liberaalissa demokratiassa on totuttu seuraamaan yhteisiä sääntöjä, retoriikkaa ja perustuslakia, joista populistijohtajat harvemmin välittävät. Vielä 2010-luvulla liberaaliin demokratiaan tottunut Eurooppa suhtautui populismiin kevyesti, mutta nykyisin pohditaan jo sitä, miten voidaan säilyttää liberaali demokratia populistisen aallon alla.
Populismi ei ole uusi politiikan ilmiö, vaan populismia on esiintynyt erilaisissa demokraattisissa poliittisissa järjestelmissä jo 1800-luvulta saakka. Esimerkiksi suurin osa Latinalaisen Amerikan valtioista on kokenut populistisia aikakausia, joiden tunnetuimpia johtajia lienevät Argentiinan Juan Perón, Brasilian Getúlio Vargas ja Venezuelan Hugo Chávez.
Populistiset liikkeet olivat useimmiten vasemmistolaisia ja niitä tutkittiin suhteessa maiden demokratisoitumisen vakiintumiseen
1970-luvulla Latinalaisen Amerikan populismia tutkittiin varsin eri lähtökohdista kuin nykyistä eurooppalaista populismia. Populistiset liikkeet olivat useimmiten vasemmistolaisia ja niitä tutkittiin suhteessa maiden demokratisoitumisen vakiintumiseen. Populismi nähtiin ensisijaisesti työväenluokan poliittisen mobilisoitumisen välineenä (Germani, 1978). Esimerkiksi Argentiinan kenraali Juan Perón käytti valtaansa nimenomaan huonoissa työoloissa elävien työläisten, descaminadosien poliittiseen osallistamiseen takaamalla heille paremmat työolot ja laajemmat poliittiset vaikutusmahdollisuudet. Liikkeitä värittivät suuret ja karismaattiset johtohenkilöt, sekä ylhäältä alaspäin toimiva epämuodollinen kannatuskoneisto.
Se, mikä tekee tämänhetkisestä eurooppalaisesta populismin aallosta erilaista, on sen kehkeytyminen maissa, joissa liberaali demokratia on ollut vuosikymmeniä lähes kyseenalaistamaton hallintomuoto.
Eurooppalaisen oikeistopopulismin monet kasvot
Maahanmuuttovastaiset ja euroskeptiset äärioikeiston liikkeet ovat luoneet Euroopan sisälle oman verkoston, jonka sisällä ne osoittavat solidaarisuutta toisilleen. Oikeistopopulistinen maailmankuva pilkahtelee nykyisin lähes jokaisessa Euroopan maassa, joista kirkkaimpina tähtinä loistavat Unkari ja Puola. Unkarin pääministeri Viktor Orbán totesi jo vuonna 2014 pyrkivänsä johtamaan Unkaria kohti ”illiberaalia”, epäliberaalia demokratiaa, jota muun muassa Venäjä ja Turkki edustavat. Vuoden 2018 huhtikuun alussa selkeään vaalivoittoon yltänyt Fidesz-puolue on pyrkinyt matkimaan näiden autoritaaristen demokratioiden hallintojärjestelmiä ja muokannut Unkarin perustuslakia itselleen suotuisaksi. Sen lisäksi Fidesz on supistanut kansalaisjärjestöjen mahdollisuuksia hakea rahoitusta niin Unkarista kuin ulkomailtakin. Vaalivoiton huminassa puolue ennusti panevansa toimeen Stop Soros -lakiuudistuksen, jonka on määrä vaikeuttaa edelleen hallituksen kantojen vastaisten kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiä.
Yhtä lailla Puolan suurin puolue Laki ja oikeus on osoittanut samanlaista demokratian muutoshalua lietsomalla vainoharhaisia kuvitelmia entisen kommunistisen puolueen johtajista, jotka vielä vuosituhannen alussa johtivat Puolaa. Vuosituhannen alusta alkaen puolueen epämuodollinen johtohenkilö Jarosław Kaczyński on junaillut edesmenneen veljensä kanssa Puolaa takaisin kohti autoritarismin suuntaa. Kaczyńskin johtama Laki ja oikeus on muun muassa demonisoinut Eurooppaan pyrkivät turvapaikanhakijat terroristeiksi, estänyt kansalaisten vapaan yhdistymisen ja tehnyt oikeuslaitoksesta tehottoman.
Keskustavasemmiston lähes kymmenvuotinen häviö on vaaraksi hyvinvointiyhteiskunnalle, mutta vielä enemmän liberaalille edustukselliselle demokratialle
Puola ja Unkari ovat jo kauan sitten hyökänneet avoimesti liberaalin demokratian perusperiaatteita vastaan ja lähentelevät nykyisin jo autoritarismin rajapintaa. Nämä maat eivät suinkaan ole erityisiä poikkeuksia nykyisessä Euroopassa. Räikeät EU:n ja maahanmuuton vastaiset puolueet ovat nousseet voimakkaisiin asemiin esimerkiksi Hollannissa, Itävallassa ja Italiassa. Suurista odotuksista huolimatta Hollannin islaminvastaisuudesta vastaava Geert Wildersin Vapauspuolue jäi viime vuonna toiseksi suurimmaksi puolueeksi parlamenttivaaleissa, mutta onnistui nostamaan parlamenttipaikkojen lukumäärää viidellä edelliseen kauteen verrattuna. Itävallan uusi liittokansleri Sebastian Kurz jakaa hallituksen äärioikeistolaisen Vapauspuolueen kanssa ja pyrkii hallituksessaan estämään maahanmuuttoa ja vaikeuttamaan maahanmuuttajien pääsyä sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin. Huolimatta Forza Italian johtajan Silvio Berlusconin virkakiellosta, puolue onnistui keräämään suurimman koalition yhdistymällä oikeistopopulistisen Lega Nordin kanssa. Lista jatkuu Vaihtoehto Saksalle -puolueessa, Ruotsidemokraateissa ja Ranskassa Front Nationalissa nuoremman Le Penin johdolla.
Aikakaudella, jolloin uutiset tulvivat oikeistopuolueiden leikkauksia ja oikeistopopulistien irvokkaita letkautuksia, kaksi eurooppalaista vasemmistopopulistista puoluetta nousevat uutisotsikoihin asti: Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos. Vuonna 2015 Syriza kampanjoi niin poliittisia eliittejä kuin Euroopan unionin säästöpakotteitakin vastaan. Hallituksen muodostamisessa Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras lyöttäytyi yhteen äärioikeiston kanssa enemmistön varmistamiseksi. Espanjan Podemosin nousu vaalivoittoon myöhemmin samana vuonna heijasteli mahdollisesti Kreikasta löytynyttä uutta intoa Euroopan suuriin muutoksiin. Molemmat puolueet nostivat esiin eurooppalaisen demokratian kipukohtia, kuten pohjoismaisia talouksia ja pankkeja suosivan talousjärjestelmän, joka jättää etelässä asuvan tavallisen kansalaisen melkolailla huomiotta. Samaan aikaan ne kampanjoivat oligarkkien tuhoamisen puolesta, ja tuskin tunnustivat muiden poliittisten voimien vaikutusta. Euroopan vasemmistolaisia menestyjiä olivat siis puolueet, jotka oikeistopopulistien lailla puhuivat ”korruptoituneista Euroopan herroista”. Nykyisillä vasemmistopopulisteilla ja oikeistopopulisteilla on paljon yhteistä: vastustajan mielipide ei ole arvokas, jos se merkitsee lainkaan.
Kyseessä ei siis ensisijaisesti ole kysymys oikeisto–vasemmisto-akselin vinoutumasta, vaan liberaalin demokratian murroksesta populistiseen suuntaan. Muutamat tutkijat ovat todenneet, että keskustavasemmiston lähes kymmenvuotinen häviö on vaaraksi hyvinvointiyhteiskunnalle, mutta vielä enemmän liberaalille edustukselliselle demokratialle. Liberaalilta puoluekentältä ei enää löydy eurooppalaisille äänestäjille mielekkäitä vaihtoehtoja, vaan ihmiset hakeutuvat äänestämään järjestelmän vastaisia ehdokkaita ja puolueita. Vielä kun eurooppalaiseen kehitykseen lisätään Yhdysvaltojen presidentin edesottamukset, jotkut ovat julistaneet jo poliittisen liberalismin loppua.
Mitä populismi siis tarkoittaa?
Kreikkalainen professori Takis Pappas selkeyttää modernin populismin termiä: liberaali demokratia nojaa John Rawlsin käsitykseen poliittisesta liberalismista, jossa ihmisten tietyt perusoikeudet ovat taattuja. Poliittinen liberalismi takaa kansalaisten perusvapaudet, tasa-arvon ja kaikkien kansalaisten yhtäläiset mahdollisuudet yhteiskunnassa. Suurimpana poliittisen liberalismin lähtökohtana on ihmisten erilaisten arvopohjien hyväksyminen ja niiden rinnakkaiselo. Pappas määrittelee nykyisen populismin demokraattiseksi illiberalismiksi, mikä haastaa monenlaisten arvopohjien yhdenvertaisen rinnakkaiselon ja niin myös liberaalin demokratian. (Pappas 2016.)
Populismi, eli demokraattinen illiberalismi, liikkuu harmaalla alueella liberaalin demokratian ja vaaliautoritarismin välillä. Pappas toteaa, ettei populismi ole pysyvä hallintomuoto, vaan askel joko autoritaariseen hallintoon tai takaisin liberaaliin demokratiaan. Tähän mennessä populistijohtoiset modernit demokratiat ovat siirtyneet aina vaan pidemmälle autoritaariseen suuntaan. Esimerkiksi Turkki oli vielä 2000-luvun alussa toimiva demokratia, jossa tätä nykyä vangitaan mielivaltaisesti toisinajattelijoita, toimittajia ja tutkijoita. Puolan ja Unkarin odotetaan seuraavan samanlaista linjaa, jossa demokratian ja autoritarismin raja on enää häilyvä.
Yhä useammat kansalaiset kaipaavat karismaattisia, voimakkaita hallitsijoita, jotka osoittavat sormellaan selkeästi kohti yhteiskunnallisia epäkohtia. Mistä johtuu, että jonkinmoiseen poliittiseen vapauteen tottuneet ihmiset hakeutuvat äänestämään itsevaltaisia poliittisia johtajahahmoja?
Karismaattisten itsevaltiaiden viehätys demokraattisessa Euroopassa
Käytännössä katsoen liberaali demokratia on ollut Euroopan ainoa kuviteltava hallintomuoto sitten toisen maailmansodan. Vuosisadan lopulla radikaalit puolueet pysyivät poliittisen kentän reunoilla eikä liberaalille demokratialle osattu ennustaa päätöstä. Viimeaikaiset poliittiset liikehdinnät ovat kuitenkin muuttaneet käsitystä liberaalin demokratian kestävyydestä. Yhdysvaltalainen tutkija Yascha Mounk toteaakin, että Euroopassa vallitsee tällä hetkellä demokratian heikkenemisen aikakausi. Ehtyvä usko demokratiaan luo samalla oivallista pohjaa populistiselle politiikalle. Eurooppalaisilla on joskus ollut toivoa todellisesta poliittisesta osallistumisesta ja itsemääräämisoikeudesta, mikä on sittemmin menetetty tai riistetty väkivalloin.
Fasismin, maailmansotien ja autoritaaristen hallintojärjestelmien jälkeen poliittisesta liberalismista ja yksilöiden oikeuksien takaamisesta tuli käytännössä katsoen ainoa poliittisen jäsentymisen vaihtoehto. Maailmansotien jälkeen köyhyyttä kokeneet kansalaiset saivat uutta toivoa liberaalista demokratiasta, joka antoi heille lupauksen paremmasta elämästä: takuun poliittisesta osallistumisesta, sekä toivon henkilökohtaisesta vaurastumisesta. Neuvostoliiton alaisuudesta itsenäistyneissä maissa valtiollinen suvereniteetti ja sen ylläpito elää poliittisessa kulttuurissa edelleen vahvana, mikä nakertaa maiden suhteita Euroopan unioniin. Vasta saavutettu suvereniteetti luovutetaan lähes saman tien toisaalle, jossa päätöksenteko tuntuu yhtä kaukaiselta ja ulkopuolelta sanellulta. Luottamus politiikkaan ja poliittiseen eliittiin karisee entisestään, kun läntinen ja itäinen Eurooppa pyrkivät eri suuntiin eurooppalaisessa päätöksenteossa. Esimerkiksi kiistelty kiintiöturvapaikkoja jakava Dublinin sopimus on aiheuttanut erityistä vastakkainasettelua idän ja lännen välille, kun monet itäisen Euroopan maat ovat kieltäytyneet ottamasta kiintiöistä tulevia turvapaikanhakijoita vastaan.
Populistien suosio johtuu liberaalin demokratian epäonnistumisesta ottaa tavallinen kansa huomioon poliittisessa päätöksenteossa
Koska populismi ei seuraa tiettyä aatetta, se ei myöskään synny ilman synnyttäjää. Yascha Mounk kirjoittaa, että populistien suosio johtuu liberaalin demokratian epäonnistumisesta ottaa tavallinen kansa huomioon poliittisessa päätöksenteossa. Länsimainen liberaali demokratia suosii eliittejä ja käy poliittista peliä pitkälti korkean tason pelaajien välillä: suuryritysten taloudelliset intressit otetaan järjestelmällisesti paremmin huomioon kuin tavallisen kansan määräenemmistön. Sen ohella poliitikot ovat useimmiten vuorovaikutuksessa lobbareiden kanssa. Huonosta hallinnosta seuraa turhautuneita kansalaisia, jotka tahtovat nopeasti muutosta.
Liberaalin demokratian piti vastata kansalaisten tarpeeseen tulla kuulluksi, mutta osallisuus elää edelleen vain utopioissa. Nykyaikainen eurooppalainen populismi syntyy turhautuneisuudesta, särkyneistä toiveista ja pitkittyneestä osattomuuden tunteesta. Toivo itsemääräämisoikeudesta eli vuosikausia, mikä Euroopan unionin myötä alkoi karata kansalaisten käsistä. Toivo paremmasta elämästä ehtyi ja pian uudet maahanmuuttajaryhmät kilpailivat samasta vauraudesta. Eurooppalaiset oikeistopopulistit ovat ansiokkaasti hyödyntäneet näitä epäonnistumisen tunteita ja niinpä he uskaltavatkin ehdottaa luopumista liberaalista demokratiasta.
Populistinen tulevaisuus?
Jos Eurooppaa vaivaa turhautuminen demokratiaan, niin onko ainoa vaihtoehto hylätä se ja siirtyä autoritaarisiin valtiomuotoihin? Vai olisiko liberaalia demokratiaa mahdollista muuttaa siten, että kansalaiset pääsisivät oikeasti osallisiksi päätöksentekoon? Eurooppa on tällä menolla suuren olemassaoloaan koskevan kysymyksen äärellä: hyväksytäänkö populismin läsnäolo osaksi eurooppalaista demokratiaa, vai pyritäänkö sittenkin perusteellisesti muuttamaan liberaalin demokratian rakenteita?
Kreikkalainen ja espanjalainen vasemmistopopulismi on esittänyt aiheellisia ja pistäviä kysymyksiä Euroopan unionille, mutta samalla se on kääntänyt puoluekentän suunnan liberaalista populistiseen. Vaihtoehtona populismille Mounk ehdottaa, että liberaali demokratia ja liberaalipuolueet korjaisivat liberaalin demokratian kompastuskivet, ennen kuin populismin voidaan odottaa hälvenevän. Jos liberaali demokratia halutaan pitää elossa, on tarkasteltava tapoja, joilla vähennetään ihmisten turhautumista nykyistä yhteiskuntaa kohtaan.
Jos liberaali demokratia halutaan pitää elossa, on tarkasteltava tapoja, joilla vähennetään ihmisten turhautumista nykyistä yhteiskuntaa kohtaan
Mounkin ehdotus liberalismin kokonaisvaltaisesta myllerryksestä on kiehtova, sillä se voi täyttää kansalaiset unelmilla taas uudestaan: Eurooppa, jossa tavallisilla kansalaisilla olisi ainakin yhtä paljon valtaa kuin suuryrityksillä. Jossain määrin samaa on tehnyt yksi Syrizan entisistä johtohahmoista, Kreikan entinen valtiovarainministeri Giánis Varoufákis, joka johtaa yleiseurooppalaista Diem25-kansanliikettä. Diem25 tarttuu nimenomaan Euroopan unionin kipeimpiin demokraattisiin kompastuskiviin, kuten demokratian läpinäkyvyyteen, korruptioon ja tavallisen kansan osallistamiseen. Diem25:n tavoitteena on saada eurooppalainen päätöksenteko järkeväksi ja ymmärrettäväksi eurooppalaisille kansalaisille, ja kirjoittaa lopulta Eurooppaan oma perustuslaki. Ehkä Diem25:n kaltaiset kansanliikkeet voisivat aloittaa keskustelun Euroopan rakenteellisista muutoksista, joiden tavoitteena olisi luoda puitteet, jossa oikeistopopulismille hedelmällinen maaperä kuihtuisi.
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta.
Lähteet
Germani, Gino (1978) Authoritarianism, Fascism, and National Populism. New Brunswick, N.J. Transaction Books.
Pappas, Takis (2016) ”Modern Populism: Research Advances, Conceptual and Methodological Pitfalls, and the Minimal Definition.” Politics: Oxford Research Encyclopedias.
Kaupunki uutena poliittisena keskuksena
Kuva: Mikael Heikkanen.
Olemme radikaalin muutoksen kynnyksellä. Kaupungit ympäri Eurooppaa ovat luoneet erilaisia keinoja ja kanavia, alustoja, liikkeitä ja kansainvälisiä verkostoja, joiden avulla kansalaiset voivat osallistua ja vaikuttaa suoraan politiikkaan.
Joan Subirats on yksi alueellisen kansalaisfoorumin Barcelona en Común perustajista. Subirats keskustelee Lorenzo Marsilin kanssa siitä, miten kaupungit voisivat häivyttää ihmisten kokemaa epävarmuutta ja luoda uudenlaista suojaa kansalaisille. Samalla ne haastavat sekä teknologiajättejä, jotka pyrkivät saamaan omistukseensa kaiken datan, että kansallisvaltioita esimerkiksi niiden harjoittamassa pakolaispolitiikassa.
Lorenzo Marsili: Kaupungit tuntuvat heräävän eloon juuri nyt kaikkialla Euroopassa. Miksi luulet, että sillä mitä teette juuri nyt Barcelonassa, on niin suurta symbolista arvoa?
Joan Subirats: Tähän liittyy monia tekijöitä. Yleisellä tasolla yksi niistä on muutos alustalähtöiseen kapitalismiin ja monopolistiseen, digitaaliseen kapitalismiin. Valtiot ovat menettäneet kykynsä vastata tähän haasteeseen, koska sijoittajat kuten Google, Apple, Facebook ja Microsoft ovat nykyään suuria tekijöitä, kun samaan aikaan valtiot kamppailevat velkataakkaan nojaavan niukkuuden politiikan kanssa. Ihmisillä on yhä suurempia vaikeuksia, heidän elämäänsä leimaa epävarmuus ja pelko. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan: mitä elintasolleni tapahtuu, mitä maalleni tapahtuu ja mitä meitä odottaa? Jo vuosia sitten filosofi Karl Polanyi puhui muutoksesta kohti kaupallistumista, sekä vastaliikkeestä, joka keskittyy eri elämänalueiden suojelemiseen. Mikä taho voisi suojella ihmisiä tässä tilanteessa?
Monen mielestä se on yhä valtio.
Kyllä, valtio on perinteisesti ollut se taho, joka on tarjonnut suojaa. Konservatiivisen, eristäytyneen ja muukalaisvihamielisen ajattelutavan mukaisesti valtio on yhä se taho, joka voi tarjota suojelua sulkemalla rajoja ja yhteiskuntia. Kaupunkien luonne on kuitenkin erilainen, sillä ne ovat syntyneet avoimiksi tiloiksi. Lainaten tunnettua sanontaa: ”kaupungin ilma saa minut tuntemaan itseni vapaaksi”.[1] Kaupungit ovat mahdollisuuksien tiloja. Kaupungin hallinnon ja poliittisten toimijoiden tiivis yhteistyö tarjoaa suojelua, joka on lähempänä ihmisiä ja myös konkreettisempaa. Toisaalta niillä on vähemmän poliittista toimivaltaa ja ylipäätään valtaa kuin kansallisvaltiolla. Kaupungit voivat siten olla tiloja, joissa jotkut asiat – mutta eivät kaikki – voivat kehittyä parempaan suuntaan.
Polanyista puheen ollen, filosofian professori Nancy Fraserin mukaan tämä toinen liike, suojelemiseen keskittyvä liike, on historiallisesti puolustanut etupäässä valkoisten, länsimaisten miesten oikeuksia, ei naisten, vähemmistöjen ja globaalin etelän oikeuksia. Fraser esitteleekin kolmannen liikkeen, joka perustuisi autonomiaan ja vapautumiseen. Missä määrin kaupunkien tarjoama ”suojelu” eroaa perinteisestä valtion suojelupolitiikasta?
Tämä on erittäin hyvä kysymys, sillä se liittyy myös Ada Colauhun, Barcelonaan, PAHiin (asuntovelallisten liike, Platform of People Affected by Mortgages) ja häätöjä vastustavaan liikkeeseen. PAH on yhteydessä muutokseen, joka on mielestäni erittäin merkittävä. Kun ihminen kääntyy PAHin puoleen kertoen, että hänellä on ongelmia asuntovelan maksamisen kanssa ja että hänet tullaan häätämään asunnostaan, hän tapaa samalla muita, joilla on samoja ongelmia. Muut sanovat hänelle: ”Me emme ratkaise sinun ongelmaasi. Sinun on ryhdyttävä aktivistiksi, jotta voimme yhdessä ratkaista ongelmamme.” Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisestä ei tule PAHin asiakasta, vaan hänestä on tultava PAHin aktivisti, jotta he voivat yhdessä muuttaa asioita. Kyse on vapautumisen prosessista, eikä palvelun tuottamisesta, eikä liikkeen toiminta siten noudata ammattiliittojen tai poliittisten puolueiden ulkoistamisen logiikkaa: ”Tule ja delegoi asiasi meille, niin me puolustamme asiaasi sinun nimissäsi.” PAHin toiminnassa ei käytetä delegointia, vaan siellä halutaan tehdä ihmisistä itsestään aktiivisempia.
Miten tämä järjestelmä voitaisiin institutionalisoida? Missä määrin nämä politisoinnin ja aktivoinnin prosessit – jotka liittyvät myös yhteishyödykkeiden, yhteisomistuksen ja yhdessä johtamisen ideoihin – voisivat päätyä hallinnollisiksi linjauksiksi?
Tämä iso hanke aloitettiin toukokuussa 2015. Barcelona en Común vaalijulistuksessa oli neljä keskeistä kohtaa, joita muut samantyyppiset toimijat Espanjassa voisivat hyödyntää. Ensinnäkin instituutioiden kontrolli tulisi palauttaa takaisin ihmisille, sillä instituutiot on kaapattu, eivätkä ne enää palvele meidän etujamme. Toisekseen, ihmisten elämäntilanteet ovat taloudellisesti ja sosiaalisesti yhä epävarmempia. Eriarvoisuus lisääntyy, ja perusturvan mekanismeja tuhotaan. Meidän on saatava takaisin kykymme suojella ihmisiä, silloin kun vastaan tulee hätätilanne, joka vaatii toimia. Kolmanneksi, meidän on rakennettava osallistavampaa demokratiaa, joka ei delegoi vastuuta. Se ei ole helppoa, mutta ihmisten on osallistuttava enemmän päätöksiin, jotka koskevat heitä. Tarvitaan yhdessä tuottamisen politiikkaa, yhdessä tehtyjä päätöksiä ja niin edelleen. Neljäs kohta koskee korruptiota, joka on saatava loppumaan, samoin kuin politiikassa toimiva hyvä veli -järjestelmä, jota tietyssä asemassa olevat pitävät etuoikeutenaan. Palkkoja on pienennettävä, asioita on tehtävä läpinäkyvämmällä tavalla, toimivaltaa on rajoitettava – lyhyesti sanoen, politiikkaan tarvitaan enemmän moraalia.
Ja miten nämä asiat edistyvät?
Eniten edistystä on tapahtunut ilman muuta toisen kohdan suhteen: uusilla toimintatavoilla pystymme vastaamaan paremmin ihmisten hätään. Tämä on palauttanut jossain määrin uskoa myös ensimmäisenä mainitun kohdan edistämiseen: se on esitellyt instituutioille erilaisia politiikan tekemisen tapoja. ”Muutoksen kaupungeissa” ei ole ollut yhtään korruptioskandaalia. Instituutioiden muuttaminen osallistavammiksi on osoittautunut vaikeammaksi tehtäväksi, samoin kuin yhdessä tuottamiseen tähtäävien toimintatapojen kehittäminen. Tämä johtuu siitä, että instituutioiden perinteet, rutiinit ja työtavat ovat niin kaukana uudesta lähestymistavasta. Viranomaislaitoksemme edustavat yhä 1800- ja 1900-luvun asennetta – ne ovat syntyneet ennen digitaalista aikakautta. Jotta yhdessä tuottaminen olisi mahdollista, on kehitettävä toimintatapoja, joilla joukkoäly voidaan sisällyttää niiden toimintaan – tämä ei ole helppoa.
Teknologisesta suvereniteetista käydään parhaillaan kiinnostavaa kansainvälistä keskustelua. Nykyisestä järjestelmästä, jossa Piilaakson jättiyritykset ovat kaupallistaneet kaiken datan sekä ihmisten välisen kanssakäymisen, pyritään irti ja eteenpäin. Mitä teette tällä hetkellä digitaalisten yhteishyödykkeiden saralla?
Kunnallisvaltuuston käyttämä omistusoikeuteen perustuva ohjelmisto on muutettu ja näin on varmistettu, että valtuuston ja ohjelmistontoimittajien välisissä sopimuksissa ei edellytetä palvelunkäyttäjien datan luovuttamista yrityksille. Haluamme varmistaa, että Smart Cities -hankkeen ja Mobile World Congress -tapahtuman kotikaupungissa Barcelonassa teknologiset innovaatiot ovat edelleen osa kaupungin strategiaa. Samaan aikaan näillä foorumeilla käytössä olevat ajattelutavat hiljalleen muuttuvat, vaikkei tämä olekaan helppo tehtävä. Tähän tehtävään olemme nimittäneet innovaatioista ja teknologisesta suvereniteetista vastaavan edustajan. Pyrimme muun muassa saamaan aikaan uuden sopimuksen, joka mahdollistaisi junien, bussien ja metron käyttämisen samalla matkakortilla. Tuottaja vastaisi kortin valmistuksesta, ja sopimuksessa määriteltäisiin, että julkisessa liikenteessä kerättyä barcelonalaisten dataa valvoisi julkishallinto. Tässä on kyse suvereniteetista – ei valtion suvereniteetista, vaan energiaa, vettä, ruokaa ja digitaalista elämää koskevasta suvereniteetista. Keskustelemme juuri nyt näistä yhteisistä tavoitteista ja tarpeista.
Pidän ”läheisyyden suvereniteetin” tai ”suvereniteettien” käsitteestä, sillä usein suvereniteetti liitetään vain valtioon. Mutta monissa perustuslaeissa, kuten Italiassa, määritellään, että ”suvereniteetti kuuluu kansalle”, ei kansallisvaltiolle! Perustuslaeissa kaupunkien rooli on kuitenkin yhä hyvin rajallinen ja niiden todellinen toimivalta kapea. Jotta kaupungit voitaisiin asettaa uudenlaisen hallintotavan keskiöön, eikö olisi käytävä kansallisen tason poliittinen kamppailu, jossa pyrittäisiin muuttamaan eri tasojen toimivaltaa?
Puhun mielelläni ”vastuun eri tasoista” kunnallisessa päätöksenteossa. Se on lähtökohtaisesti korkea, sillä kunnilla on hyvin laaja tehtäväkenttä – niiden on vastattava moniin kansalaisten tarpeisiin. Niillä on kuitenkin suhteessa paljon vähemmän valtaa kuin valtiotasolla. Tietenkään kaikkea ei voida ratkaista paikallisella tasolla, se on selvää. Tämän vuoksi Barcelona en Comú yrittää rakentaa koko Katalonian kattavaa liikettä. Sen nimi on Catalunya en Comú, ja liike toimii aluetasolla yhteistyössä Podemos-puolueen kanssa. Jos liikkeellä ei olisi vaikutusvaltaa Katalonian tasolla, missä koulutus- ja terveydenhuoltopolitiikasta päätetään, tai valtiotasolla, se ei pystyisi toimimaan. Todelliset valtasuhteet eivät kuitenkaan aina kerro totuutta siitä, miten paljon paikallisella tasolla on mahdollista vaikuttaa asioihin. Kyky mobilisoida ihmisiä poliittisesti voi kantaa paljon pidemmälle kuin tietty valta-asema. Toisin sanoen, tietty konflikti ei koskaan liity vain lakiin, vaan se on myös poliittinen. Esimerkiksi asuntopolitiikasta Barcelonassa päättää Kataloniassa itsenäinen Generalitat tai valtio. Mobilisoimalla poliittisen mielenosoituksen on kuitenkin mahdollista viedä asia kaduille. Näin voidaan vaatia asumisongelmien ratkaisua, ja järjestäytyä Airbnb:tä vastaan liittoutumalla samalla Amsterdamin, Berliinin ja New Yorkin kanssa. Tämä pakottaa Airbnb:n tulemaan vastaan asiassa, vaikka Espanjan, Yhdysvaltain tai Alankomaiden valtiot eivät ole pystyneet ratkaisemaan kyseistä ongelmaa. Siksi meidän ei pitäisi ajatella, että ei ole olemassa keinoja puuttua lainsäädäntöön.
Kaupungin ja valtion välinen vastakkainasettelu on kiinnostava. Monet eurooppalaiset kaupungit – kuten Barcelona – haluaisivat toivottaa pakolaiset tervetulleiksi, mutta kansallisvaltiot vastustavat ajatusta. Espanjan hallitus ei tee poikkeusta tässä suhteessa. Voisimmeko suunnitella kansalaistottelemattomuutta, jossa kaupunki yksipuolisesti toivottaisi tervetulleeksi tietyn määrän pakolaisia? Kiinnostavaa kyllä, emme silloin tottelisi kansallista hallitusta, mutta toteuttaisimme pakolaisten jakamista koskevaa eurooppalaista suunnitelmaa, jota kansalliset hallitukset kieltäytyvät noudattamasta.
Tämä on hyvä esimerkki, joka voitaisiin mainiosti toteuttaa. Teolla olisi varmasti enemmän poliittista kuin todellista vaikutusta, sillä se ei ratkaisisi pakolaisten ongelmia. Se kuitenkin lähettäisi hyvin selvän viestin: että kaupunkien on mahdollista tehdä asioita ja että ihmiset ovat valmiita toimimaan, eikä kyse ole vain retoriikasta. Myös muilla alueilla voitaisiin tehdä samankaltaisia asioita. Täällä on esimerkiksi vaikutettu kiinteistösijoittajien toimintaan. Barcelonan kunnanvaltuusto ei pysty rikkomaan lakia, mutta se on vaikeuttanut monin tavoin sijoitusrahastojen kykyä tehdä kauppoja. Joissain tapauksissa se on jopa estänyt kaupat ostamalla rakennuksen itselleen ja estänyt siten sen joutumista keinottelun kohteeksi.
Saksalaisen poliitikon Gesine Schwanin ehdotuksen mukaan Euroopassa olevien pakolaisten sijoittamisesta voitaisiin sopia kuntien ja kaupunkien välillä, ohittamalla valtiot. Pitäisikö sinun mielestäsi Euroopan unionin institutionaalista tasoa arvioida uudelleen, ottaen huomioon että se tällä hetkellä palvelee lähinnä kansallisvaltioita, eikä eurooppalaisia kuntia ja kaupunkeja?
Tässä kohden voisimme jakaa kokemuksia keskenämme. EuroCitiesin kaltaiset järjestöt on luotu juuri kaupunkien välistä esikuva-analyysia (benchmarking) ja oppimista varten. Siellä on työryhmiä, joissa mietitään liikkumista, sosiaalipolitiikkaa ja niin edelleen. Paikallistason yhteistyötä tulisi tehdä enemmän ja etsiä mahdollisuuksia suoraan dialogiin Euroopan unionin kanssa, ohi valtiotason. Tämä ei todellakaan tule olemaan helppoa, sillä kansallisvaltiot ovat kaapanneet eurooppalaisen päätöksenteon rakenteet. Vaikka kaupungeilla olisi liittolaisia unionissa, se ei olisi helppoa, mutta silti mahdollista. Luulen että Euroopan unioni olisi sangen haluton ottamaan tällaista askelta. Yksi mahdollisuus olisi luoda paikallistason toimijoiden välinen eurooppalainen foorumi. Kun se kasvattaisi valtaansa, olisi mahdollista ottaa isompia harppauksia.
Voitko kuvitella sellaista eurooppalaisten muutoksen kaupunkien välistä verkostoa, joka toimisi vastavoimana – sekä Euroopan unionille että kansallisvaltioille?
Uskon että se on paitsi mahdollista myös toivottavaa. Barcelonan aluehallinto on jo kehittymässä kohti tätä suuntaa. Monta vuotta sitten Barcelona teki Sarajevosta yhdennentoista kaupunginosansa, ja sillä on mittavaa yhteistyötä myös Gazan alueen kanssa, muun muassa teknisten viranomaisten kesken. Barcelonassa kansainvälisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet, joten tämän vakiintuneen verkoston päälle on hyvä rakentaa myös uutta toimintaa.
Eurooppa on erityinen, koska siellä on ylikansallinen poliittinen järjestelmä, joka hallitsee meidän tilaamme. Politiikan tutkija Benjamin Barber on ehdottanut maailmanlaajuista pormestarien parlamenttia. Tämä on hyvin kiinnostava ehdotus, sillä globaalia hallintoa ei ole vielä olemassa. Euroopassa kuitenkin on hallinto, joka ainakin muistuttaa sellaista. Voitaisiinko Euroopassa luoda institutionaalisesti tunnustettu sija kaupungeille, eräänlainen eurooppalainen kaupunkien parlamentti?
Se on mahdollista, mutta ollakseen rakentava ja tehokas sekä todella edistyksellinen, tämän ”parlamentin” luojia eivät voi olla instituutiot, byrokraatit tai järjestöt. Sen tulisi perustua ihmisten väliseen kohtaamiseen ja niiden pormestarien vaikutusvaltaan, jotka ovat kyenneet muuttamaan asioita (Napolissa, Madridissa, Barcelonassa jne.). Se tulisi nähdä prosessina, jossa toiminnan idut leviäisivät alhaalta ylöspäin, ilman että sen avulla pyrittäisiin keräämään poliittisia pikavoittoja. Tämä olisi paljon kestävämpi tapa toimia, ja lopulta myös tehokkaampi.
Kaupunkien eurooppalaisen ja kansainvälisen roolin rakentaminen on hyvin vaativa tehtävä. Kun puhun näistä ajatuksista kaupunkien hallinnon kanssa, huomaan usein, ettei kunnilla ja kaupungeilla ole henkilökuntaa tai tiloja, joissa he voisivat hoitaa tämäntyyppistä poliittista tai diplomaattista työtä. Jos toivomme kaupunkien ottavan uudenlaisen roolin globaaleilla tai eurooppalaisilla areenoilla, niiden on voitava panostettava institutionaalisen koneistoon, joka pystyisi toteuttamaan tätä työtä.
Tämä on totta. Mainitsemasi puutteet voitaisiin todellakin ratkaista, jos valitsisimme laajemman näkökulman. Termillä kunta tai kaupunki (municipality) viitataan hyvin eri tyyppisiin asioihin: Madridin pinta-ala on 600 km² ja Barcelonan 100 km². Pariisi on jaettu Pariisin kaupunkiin ja Pariisin suurkaupunkialueeseen. Jos pyrkisimme muodostamaan Barcelonan suurkaupunkialueen sen sijaan että puhumme Barcelonan kaupungista, kasvaisi sen väkiluku 1,5 miljoonasta 3,5 miljoonaan. Metropolialueeseen kuuluvat 25 kaupunginvaltuustoa olisivat varmasti samaa mieltä siitä, että kansainvälisten yhteyksien vaalimiseen kannattaa satsata resursseja. Pariisissa on jo aloitettu tämä työ, ja sen suurkaupunkiulottuvuutta on mahdollista yhä vahvistaa. On totta, että nämä projektit kärsivät sekä henkilökunnan että perinteiden puutteesta. Ihmiset ajattelevat jo globaalisti, mutta eivät usein tule ajatelleeksi, että kaupunkien on yhä käännyttävä valtioiden puoleen voidakseen luoda kansainvälisiä yhteyksiä. Jos keskitymme metropolialueiden kehittämiseen, tilannetta voitaisiin parantaa.
Voisimme lopettaa haastattelun puhumalla vielä globaalista ulottuvuudesta. Yli puolet maapallon asukkaista elää kaupunkialueilla, ja niistä 100 menestyneintä tuottaa hieman alle puolet koko maailman bruttokansantuotteesta. Barcelona isännöi kesäkuussa 2017 kansainvälistä pormestarien huippukokousta. Siellä pyrittiin kehittämään yhteisiä hankkeita, joilla käydä käsiksi globaaleihin haasteisiin, joita kansalliset hallinnot eivät ole pystyneet ratkaisemaan. Mihin suuntaan näet tämän kehityksen jatkuvan? Millaisia konkreettisia hankkeita voitaisiin käynnistää?
Minun mielestäni tarvitsisimme nyt konkreettisen ohjelman, joka ohjaisi työskentelyä ja jonka avulla voisimme paikantaa asiat monia kaupunkeja yhdistävät asiat. Niitä ovat esimerkiksi kysymykset resurssien uudelleenjakamisesta, minimipalkasta, joka on herättänyt keskustelua Lontoossa, Seattlessa ja New Yorkissa, sekä huolet liittyen asumiseen, peruskoulutukseen, energiaan ja veteen. Voisimme aloittaa asioilla, jotka ilmiselvästi ylittävät rajoja ja ovat globaaleja, joilla on merkitystä kaikkialla maailmassa. Samalla voisimme muodostaa erityisiä yhteyksiä niiden eurooppalaisten kaupunkien välillä, joilla on yhteisiä huolenaiheita. Tästä hyötyisivät myös poliittiset ja institutionaaliset toimijat, ja me voisimme tehdä tämän hyppäyksen nopeammin. Kun nykyiseen politiikkaan liittyvät ongelmat havaitaan, kiinnittyy huomio myös nykyisen hallintomuodon puutteisiin.
Lorenzo Marsili DIEM25-kansanliikkeestä haastattelee politiikan tutkija Joan Subiratsia, joka on sekä ollut perustamassa että toiminut johtajana Barcelonan autonomisen yliopiston hallinnon ja julkisen politiikan tutkimuslaitoksella.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Green European Journalissa, vol. 16, “Talk of the Town: Exploring the City in Europe”.
Käännös: Niina Oisalo
Viite
[1] Alkuperäinen muoto, ”Stadtluft macht frei”, on peräisin saksalaisesta keskiaikaisesta sananparresta kuvaten periaatetta, joka tarjosi vapautta sekä maata asukkaille, jotka asettuivat kaupunkiin pidemmäksi kuin ”vuoden ja yhden päivän” ajaksi.
Kirja-arvio: Erilainen yhteinen maailma
Antti Salminen (toim.): Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä.
2017. Siemenpuu-säätiö & Sammakko, Helsinki & Turku. 236 sivua.
Kirjeitä tulevaisuudesta on kirjekokoelma, ja sellaisena tavallista sirpaleisempi. Kirja koostuu eri puolilla maailmaa asuvien erilaisten ihmisten keskusteluista. Ulkoasuun on kiinnitetty huomiota ja pehmeäkantiseksi kirja on kaunis ja hyvin taitettu. Kuvituksena on useiden taiteilijoiden töitä, joille annettua merkitystä korostaa se, ettei taiteilijoiden esittelyä ole jätetty kirjan viimeiseksi.
Keskustelussa eri kulttuurien välillä on haasteita. Tässä kirjassa haasteena on myös hierarkia maailman pohjoisen ja etelän (tai keskusten ja periferioiden) välillä. Ajatuksena kirjassa on että etelän äänet aloittavat aina keskustelun, jolloin ne pääsevät paremmin määrittelemään keskustelun aiheet. Paikoin kirjan keskustelijat saattavat puhua toistensa ohi: tämä on tavallista ja siitä voi päästä eroon vain pitkäaikaisessa kanssakäymisessä, mikä ei tietenkään yksittäisen kirjaprojektin puitteissa ole mahdollista. Keskustelut kiedotaan Antti Salmisen esipuheeseen ja Tere Vadénin jälkisanoihin.
Kirjan aluksi käydään keskusteluja Intian alueella asuvien baigojen eri kyläyhteisöjen kanssa. Metsäkylien kokouksissa tulee selkeästi esiin metsän keskeinen asema baigojen kulttuurissa sekä metsähallinnon, jonka hallinta-alueella baigat asuvat, hakkuiden tuhoava vaikutus heidän perinteiselle elintavalleen ja elinkeinoilleen.
Vanhojen elintapojen ja perinteiden katoaminen sekä muovautuminen kapitalismin vaikutuksesta nähdään – ja myös konkreettisesti koetaan – hyvin kielteisenä kehityksenä kirjassa. Länsimainen (tai ehkäpä tarkemmin) kapitalistinen universalismi levittäytyy kaikkialle haudaten alleen kaiken sitä edeltäneen ja tuoden paikalle kaupungista huolimatta samanlaiset ostoskeskukset samoine kauppoineen. Baigojen viestien innoittamassa suomalaisten keskustelussa Kai Vaara huomauttaakin, että myös Suomessa jokainen alue on omanlaisensa ja paikkaan soveltuva elintapakin on aina erilainen olosuhteista riippuen. Tällöin perinteiden ja perinnetiedon merkitys korostuu. Länsimaissa tämä tieto on jo suurelta osin hävinnyttä.
Markkinoihin ja pääoman etuihin sopeutuneet valtioiden hallitukset tuhoavat niin palveluja kuin alkuperäiskansojakin ympäri maailmaa
Tarvitessaan työläisten helposti mukautuvaa liikkuvuutta ja vaihtuvuutta, kapitalismi tuhoaa samalla paikallisen perinnetiedon. Kapitalismi tuottaa markkinaehtoista yhtenäiskulttuuria, jossa erikoisuudetkin ovat massatuotantoa. Markkinoihin ja pääoman etuihin sopeutuneet valtioiden hallitukset tuhoavat niin palveluja kuin alkuperäiskansojakin ympäri maailmaa. Mika Koskisen kanssa kirjassa keskusteleva Rajesh Daniel lainaa Guardianissa julkaistua artikkelia: ”Jos vallitseva ideologia [uusliberalismi] estää hallituksia muuttamasta yhteiskunnallisia olosuhteita, hallitukset eivät voi enää vastata äänestäjiensä tarpeisiin.” Politiikan tutkimuksessa tätä on kutsuttu muun muassa politiikan tilan kaventumiseksi.
Länsimaisen kulttuurin kietoessa maailmaa sisäänsä yhä laajemmin ja voimakkaammin se yhtenäistää myös sorron kokemuksia, vaikka onkin olemassa selkeä ero erityisesti keskusten ja periferioiden asukkaiden välillä. Kehittyessään Välimeren ympäristössä länsimainen kulttuuri on aina ollut hyvin patriarkaalista, ja kapitalistisen tuotantotavan levittäytyessä koko maapallolle vastaavat sukupuolten väliset hierarkiat ovat läsnä koko kulttuuripiirissä. Suomalaisten ja filippiiniläisen feministin kirjeenvaihdossa tulee esiin miten erilaisissa maissa elävät ihmiset kokevat kuitenkin hyvin samanlaisia sorron muotoja. Ärtymys jota jotkut kanssaihmisemme kokevat kun eivät saa heti selville jonkun henkilön sukupuolta, johtuu nimenomaan siitä, että sukupuoleen liittyvät hierarkiat ovat kulttuurissamme keskeisiä ja tällöin on sosiaalisen kanssakäymisen kannalta tärkeää tietää, ”kumpi” joku on.
Luodessaan markkina-alueita ja valtahierarkiota, sekä vallatessaan luonnonvaroja, kapitalismi on luonut sekä nationalismit että vastanationalismit (kuten Palestiinan, Saamenmaan ja siirtomaiden vastanationalismit). Samoihin hierarkioihin liittyvät myös keskusalueille muuttaneiden periferioiden asukkaiden oman identiteetin ja juurien korostuminen. Kapitalismin globalisoitumisen voimistuminen ja laajentuminen on nostanut myös paikallisuuden merkityksen uuteen arvoonsa.
Mykkä yleisyys metsäkoneiden muodossa murskaa paikallisen erityisyyden samanaikaisesti metsän tuhoamisen kanssa
Paikallisuuden lisäksi ilmastonmuutos tai ekologinen kriisi, jonka vaikutuksen metsäkylien baigatkin ovat huomanneet viime vuosikymmeninä, on toinen kirjassa toistuvasti esiin nousevista teemoista. Nämä aiheet kytkeytyvät toisiinsa länsimaisissa yhteisöissä, joissa pyritään luonnonmukaisempaan elämäntapaan. Suomalaiset ”ekoyhteisöt” ovat suhteellisen uusia ja edustavat jäsenilleen omaehtoisen vapauden saarekkeita, irtiottoa kaupunkilaisesta elämäntavasta ja markkinoiden maailmasta. Maailman etelän perinteisissä elinyhteisöissä näkökulma on toinen: niissä kokemusta leimaa eläminen yritysten vallan alla (tai ainakin sen valta-alueen reunamilla) eli kapitalismin levittäytyminen ja syveneminen heidän perinteiselle alueelleen. Maailman pohjoisessa suunta on vahvemmin kohti vapautumista ja uuden luomista, etelässä pyrkimyksenä on oman elämäntavan säilyttäminen. Luonnon tuhoutumisen ja muutoksen pystyy havaitsemaan kaikkialla maapallolla, mutta käsinkosketeltavimmin se tuntuu maailman etelässä, jossa se suoraan tuhoaa vanhan elämäntavan. Mykkä yleisyys metsäkoneiden muodossa murskaa paikallisen erityisyyden samanaikaisesti metsän tuhoamisen kanssa.
Paikallisuuden merkitystä aletaan ymmärtää vahvemmin kun se on uhattuna. Perinteiden, paikallisuuden ja erilaisten elämäntapojen häviämisen uhka luo erilaisia vastareaktioita. Kirjeitä tulevaisuudesta on uusliberalismin aikakauden myönteinen hedelmä, jossa paikallisuuden puolustaminen ei ole käpertymistä kansallisvaltioon tai nationalismiin, vaan paikallisten erilaisuuksien ymmärtämistä ja vuoropuhelua yhteisöjen kesken. Lisäksi on ymmärrettävä että ihmisille on kehityksessä muotoutunut hyvin monenlaisia yhteisöjä ja kanssakäymisen muotoja, eikä pieni omavarainen paikallisyhteisö ole ainoa vaihtoehto maailmanlaajuiselle kapitalismille.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja.
Globalisaatiokritiikki kuoli, mutta sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan
Filosofi Teppo Eskelinen kysyi pari kuukautta sitten Kepan verkkosivujen kolumnissaan, mitä tapahtui globalisaation hallinnalle. Kysymys on hyvä, sillä koko globalisaation hallinnan käsite tuntuu nykyään pölyttyneeltä anakronismilta.
Vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina globalisaation hallinta oli kuitenkin eräs kansainvälisen politiikan kärkiteemoja. Eri valtioiden päämiehet tehtailivat jatkuvasti uusia globalisaationhallinta-aloitteita. Esimerkiksi Brasilian ja Ranskan presidentit Luiz Inácio Lula da Silva ja Jacques Chirac ehdottivat jo vuonna 2004 erilaisten globaalien verojen käyttöönottamista kehityspolitiikan rahoittamiseksi. Myös Suomi oli globalisaation hallinnassa aloitteellinen ja aloitti muun muassa vuonna 2002 Helsinki-prosessin nimellä kulkeneen globalisaation demokratisoimiseen tähdänneen hankkeen.
Globalisaation hallinnasta käydyn keskustelun häviäminen julkisuudesta ja huippupolitiikasta ajoittuu samaan ajanjaksoon kuin myös globalisaatiokriittisen liikkeen näivettyminen. Tämä ei ole yllättävää, sillä käytännössä globalisaatiokriittisen liikkeen vaatimukset olivat usein niitä samoja, joista puhuttiin globalisaation hallinnan nimellä valtiotason politiikassa. Globalisaatiokriittinen liike toki yleensä vierasti ”hallinnasta” puhumista ja korosti globalisaation poliittista luonnetta, mutta joka tapauksessa globalisaationhallinta-aloitteet olivat ilmeinen vastaus globalisaatiokriittisen liikkeen synnyttämään poliittiseen keskusteluun.
Globalisaation hallinnan häviäminen politiikan asialistalta onkin ehkä keskeisin esimerkki globalisaatiokriittisen liikkeen epäonnistumisesta. Globalisaatiokriittisen liikkeen historiassa riittää vielä tutkittavaa, mutta sen näivettyminen johtuu nähdäkseni kahdesta keskeisestä tekijästä.
Globalisaation hallinnan häviäminen politiikan asialistalta onkin ehkä keskeisin esimerkki globalisaatiokriittisen liikkeen epäonnistumisesta
Ensinnäkin globalisaatiokriittinen liike epäonnistui pahiten juuri siinä, jonka piti olla sen vahvuus. Globalisaatiokriittisen liikkeen tarkoituksena oli osoittaa, että samat globaalin kapitalismin voimat johtavat hyvinvointivaltioiden purkamiseen globaalissa pohjoisessa kuin vaikkapa valuuttakriiseihin globaalissa etelässä. Näin globaalissa pohjoisessa epävarmuuden, pienituloisuuden ja muiden ongelmien kanssa painivat ihmiset voisivat tuntea rajat ylittävää solidaarisuutta.
Liike kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan. Globalisaatiokriittisestä liikkeestä tuli etenkin länsimaissa nuoremman sukupolven kehitysmaaliike. Liike kamppaili esimerkiksi kehitysmaiden velkojen anteeksiantamisen ja IMF:n sekä Maailmanpankin äänestyssääntöjen muuttamisen puolesta. Nämä olivat tärkeitä teemoja, mutta lopulta globalisaatiokriittinen liike pystyi vain harvoin esittämään avauksia, jotka olisivat puhutelleet sorrettua kansanosaa niin New Yorkissa kuin Bamakossa.
Näin globalisaatiokriittisestä liikkeestä tuli etenkin lännessä melko elitisoitunut ja jopa tavanomainen kehitysmaaliike. Se ei onnistunut puhuttelemaan globalisaation myötä työpaikkansa menettäneitä duunareita tai hyvinvointivaltion tulevaisuudesta huolestuneita ihmisiä. Se ei länsimaissa kytkeytynyt riittävästi sellaisiin paikallisiin konflikteihin ja tarpeisiin, jotka olivat tavallisten ihmisten elämän kannalta keskeisiä. Globalisaatiokriittinen liike puhui solidaarisuudesta ja ylevistä arvoista, kun sen olisi pitänyt esittää ratkaisua työttömyyteen, köyhyyteen tai leikkauspolitiikkaan.
Toiseksi globalisaatiokriittisen liikkeen ongelmana oli se, että maailmassa ei ole poliittisia elimiä, jotka edes teoriassa olisivat voineet toimeenpanna merkittävimpiä globaaleja reformeja. Esimerkiksi globaalien verojen tai globaalin kauppavaluutan käyttöönotto olisi edellyttänyt kokonaan uusien toimielimien perustamista tai uudistusten samanaikaista läpivientiä jopa kymmenissä eri maissa.
Ilmastonmuutos ja maailmantalouden epävakaus ovat asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista vain globaalien reformien kautta
Tällaiset tavoitteet tuntuvat ymmärrettävästi monista toivottomilta ja liian abstrakteilta. Viimeistään finanssikriisin ja eurokriisin jälkeen paineet nopeaan poliittiseen muutokseen kasvoivat niin suuriksi, että ihmiset alkoivat hakeutua toisenlaisten toimintamuotojen pariin. Nämä olivat etenkin paikallistason ongelmiin ja valtiotason poliittiseen muutokseen tähtääviä puolueita tai liikkeitä.
Vuosituhannen taitteen globalisaatiokriittinen liike on jo terminaalivaiheessa eikä enää tokene. Jotakin vastaavanlaista kuitenkin tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan.
Ilmastonmuutos ja maailmantalouden epävakaus ovat asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista vain globaalien reformien kautta. Tulevaisuuden globaaliliikkeen on kuitenkin kytkeydyttävä konkreettisemmin ihmisten arkisiin ongelmiin. Uuden globaaliliikkeen on onnistuttava viestimään, että toisenlaista globalisaatiota ei tarvita vain kehitysmaiden köyhien auttamiseksi, vaan kaikkien globalisaation runtelemien tukemiseksi.
Kirja-arvio: Poliittisen osallistumisen ja tutkimisen ongelmia
Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta: Demokratia suomalaisessa lähiössä. 2017. Into, Helsinki. 138 sivua.
Sosiologian dosentti ja apulaisprofessori Eeva Luhtakallio ja toimittaja Maria Mustranta tutkivat poliittista osallistumattomuutta vuosina 2015–2016 yhdessä Helsingin huono-osaisimmista lähiöistä, jossa äänestysprosentti on ollut jo vuosikymmeniä pääkaupunkiseudun alhaisimpia. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten poliittista osallistumista voisi lisätä niiden keskuudessa, joilla se on vähäistä.
Kirjassa kerrotaan tilannekuvien kautta, miten paikallisen perhekahvilan kävijöiden kanssa tehty työpajaprojekti etenee. Lisäksi se perustuu Luhtakallion keräämiin tutkimushaastatteluihin ja kenttätyömuistiinpanoihin neljän vuoden ajalta. Kirjoittajien oman oppimisprosessin kuvaamisen lisäksi osallistujien ja haastateltavien valikoidut äänet tuodaan painokkaasti esiin. Tarkoituksena on kirjoittajien mukaan antaa ”puheenvuoro kaikille kuuluvan kansalaisuuden puolesta” (s. 9) sekä tuoda esiin näkymättömiä, yhteiskunnan rakenteissa piileviä osallistumista rajoittavia tekijöitä, kuten luokka-asemat ja taloudelliset voimavarat. Luhtakallio huomasi kenttätyössään miten alueen asukkaiden keskeisin tunne yhteiskuntaan kuulumiseen liittyen oli turhautuminen. Luhtakallion havaintojen mukaan usein ei tiedetty, miten asioihin voisi vaikuttaa, ja asukkailta puuttui myös usko siihen, että omalla toiminnalla voisi vaikuttaa. Kirjoittajien mukaan monet kokivat ”tulleensa ikään kuin yhteiskunnan nöyryyttämäksi uudestaan ja uudestaan, lapsesta asti” (s. 56).
Lähiöissä asuu suomalaisten enemmistö, joten niissä asuu kirjoittajien mukaan myös suomalainen demokratia. Lähiöiden erot ovat kasvussa monella mittarilla mitattuna, ja tässä tilanteessa olisi tärkeätä tarkastella, miten muutokset vaikuttavat demokratian toteutumiseen.
Demokratian kannalta on olennaista, että resursseista riippumatta jokainen kokee osallistumisen mahdolliseksi
Demokratian kannalta on olennaista, että resursseista riippumatta jokainen kokee osallistumisen mahdolliseksi, on kyse sitten äänestämisestä, vapaaehtoistyöstä tai mielenosoittamisesta. Vähiten äänestävät käyttävät useimmiten eniten yhteiskunnan palveluita ja tukitoimia, ja tutkimusten mukaan äänestysaktiivisuuden vähäisyydellä on suora yhteys useisiin syrjäytymistä ja eriarvoistumista aiheuttaviin tekijöihin, kuten työttömyyteen. Osallistumattomuuden taustalla on kirjoittajien mukaan usein pettymys ja epäluottamus yhteiskuntaa kohtaan. Jotta voi olla pettymystä, täytyy olla odotuksia ja lupauksia. Mitä nämä lupaukset ovat, ja mistä ne tulevat?
Luhtakallio ja Mustranta ehdottavat, että osallistumisen tasa-arvoistumista lisäisi osapuolten näkeminen, tunnistaminen ja arvostaminen. Työpajaprosessin etenemistä kuvataan näiden käsitteiden avulla. Näkeminen tarkoittaa kirjoittajan käsittelyssä ongelmien paikantamista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Tunnistaminen on omien lähtökohtien ja nähdyn ymmärtämistä sekä toisen asemaan asettautumista. Arvostamisen määritellään olevan ”osallistumisen eri muotojen yhtäläistä kohtelua ja kansalaisena toimimisen kunnioittamista riippumatta taustoista, resursseista ja pintasilauksista”. Voisiko yhteispalvelupisteiden poistaminen lähiöistä edustaa tätä ”arvostamisen” puutetta? Käsitteet edustavat tärkeitä arvoja, myös demokratiaan liittyen, mutta jäävät kirjassa jalkautumatta kirjoittajien kuvaamaan todellisuuteen.
Kirjassa haastateltavat ja osallistujat kokevat poliittiset toimijat toisiksi, jopa pettureiksi, jotka pyrkivät vain hyödyntämään asemaansa. Poliittinen toiminta nähdään sijaistoimintona, jota pyöritetään vain pyörittämisen vuoksi ilman todellisia pyrkimyksiä oikeasti toimia asioiden eteen. Kirjoittajien mukaan yhteiskunta ja viranomaiset nähdään lähiössä asuvien silmissä samana asiana. Kirjoittajat kuvaavat virkamiehiä tapauksesta riippumatta toistuvasti ylimielisiksi ja etäisiksi. Virkamiehet ”pönöttävät lavalla” pöytiensä takana ”hyvin pukeutuneina” ja ”terävästi argumentoivina”, kun avuttomana kuvatut lähiön asukkaat ovat yleisönä, permannolla. Ylipormestarin lähiökäynti nimetään kirjassa ”kaupunginhallinnon kiertäväksi sirkukseksi”. Tässä kohtaa lähiö alkaa tekstissä esiintyä ”meidän” lähiönämme.
Tarvitaanko tällaista asenteellisuutta kuvaamaan kahden toistensa ohi puhuvan osallistujaryhmän vuorovaikutusta? Virkamiehillä todetaan olevan aktiivisuutta ja hyvää tahtoa lähiötä kohtaan ja asukkaita kuunnellaan, mutta usein viesti muuttuu matkalla sinne, missä valtaa ja rahaa käytetään. Kirjoittajat toteavat, että asukkaiden näkökulmat muunnettiin ”oikeanlaisen” osallistumisen ja yhteisöllisyyden muotoon. Tavoitteita ei saavuteta, kun kohteita ei ”tunnistettu”. Kirjassa esitetään hyvä kysymys siitä, että olisiko kaupunginhallinto ehdottanut parannustoimia tehtävän talkoilla, jos kohde olisi ollut vauraammassa Kuusisaaressa.
Yksityiskohtaiset kuvaukset esimerkiksi asukasyhdistyksien ja vuokranantajien kokouksista ovat kaikessa ikävyydessäänkin kiinnostavaa luettavaa. Kuvauksilla on pyritty osoittamaan, miten näkeminen, tunnistaminen ja arvostaminen puuttuvat lähiön arjesta, ja mitä seurauksia tästä on. Valitettavasti tulkintaa ja oletuksia puheista, tunteista ja ajatuksista on kuvauksien yhteydessä runsaasti, ja kuvausten perusteella on vaikea käsittää niitä yleispäteviksi.
”Minun on pakko sanoa, että minusta on niin liikuttavaa, että te tätä aamupuuroa täällä vuodesta toiseen keitätte”
Kirjoittajien kipuilu oman yhteiskuntaluokan ja aseman kanssa häiritsee kirjan uskottavuutta. Kirjassa esiteltyjä toimijoita suomitaan ylhäältä alas suuntautuvasta katseesta, mutta kirjoittajien oma asenne suhteessa haastateltaviinsa on jatkuvasti ongelmallinen, mikä heijastuu välillä tilanteiden erikoisina tulkintoina.
Esimerkkinä tästä voisi mainita vuokratalon asukkaiden ja isännöitsijän kokouksen. Eräässä talossa asukkaat olivat vuosien ajan järjestäneet puurokahvilaa vapaaehtoisvoimin joka arkiaamu, ja erään kokouksen jälkeen isännöitsijän kirjataan lausahtaneen: ”Minun on pakko sanoa, että minusta on niin liikuttavaa, että te tätä aamupuuroa täällä vuodesta toiseen keitätte”. Kirjoittajat jatkavat, miten ”talotoimikuntalaiset jäivät istumaan hämmentyneinä, eikä kukaan tuntunut tietävän, miten reagoida… edes pienille lapsille ei sanottaisi näin” (s. 88). Isännöitsijän lausahdus kääntyy kirjoittajien mielessä esimerkiksi alentavasta asenteesta ja arvostuksen puutteesta, vaikka sen voi tulkita yhtä lailla aidoksi arvostukseksi asukkaiden vapaaehtoistyöstä.
Lähiössä asumisen ei pitäisi olla määritelmä jolla ihmistä rajataan, tai jolla kuvataan hänen makuaan tai arvojaan, mutta tämä asetelma toistuu kirjassa toistuvasti. Lähiön asukkaat eivät käy museossa tai taidenäyttelyissä – tai edes Helsingin keskustassa. Asukkailla ei ole kirjoittajien mielestä niihin aikaa, rahaa tai jaksamista, tai kiinnostusta ylittää totuttuja rajoja. Ydinkeskustassa vierailu tuskin liittyy yksiselitteisesti lähiössä asumiseen, vaikka kirjoittajat pitävätkin paikkaa tärkeänä. Miksi Helsingin keskustassa käyminen olisi jotenkin oleellista sen enempää lähiössä kuin vaikkapa Mäntsälässä asuvalle, kun palvelut voidaan hakea lähempää?
Kirjan viimeisessä luvussa etsitään ratkaisuja eriarvoistumisen estämiseksi. Luku on ikään kuin kirjoittajien manifesti, jossa pohditaan aiheen tematiikkaa liput heiluen. Eriarvoistumista tarkastellaan myös menneen kautta, mutta kirjoittajat tulkitsevat historiaa hieman yliolkaisesti harppoen. Sosiaalinen pääoma nähdään tärkeänä tekijänä liittyen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tätä pääomaa pyritään lisäämään yhteisöllisyyden avulla esimerkiksi erilaisten valtion projektien kautta niissä ryhmissä, joissa sitä arvellaan olevan vähän.
Kirja on kiinnostava, vaikkakin hieman ongelmallinen tapausselostus: ovatko lähiön asukkaat rajattavissa tähän hieman yksioikoiseen kuvaan, jota kirjoittajat painottavat? Ansiokasta on, että kirjassa annetaan puheenvuoro niille, jotka harvoin pääsevät käyttämään ääntään julkisesti.
Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian graduvaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.
Sipilän hallituksen taikapiiri
Kirjallisuuden pro gradu -tutkielmassaan Leikki ja peli Hannu Rajaniemen Jean le Flambeur –trilogiassa Aleksi Nikula tarkastelee miten pelille ja leikille ominaiset piirteet toteutuvat Rajaniemen teoksissa, ja miten ne representoituvat teoksen toimijoissa ja ajatusmaailmassa. Tämä erinomainen gradu tuotti oivalluksen, joka ei lainkaan liittynyt Nikulan käsittelemään aiheeseen vaan tämänhetkiseen hallituspolitiikkaan.
Nikula käyttää tutkimuksessaan tunnetun hollantilaisen kulttuurihistorioitsijan, Johan Huizingan käsitettä taikapiiri. Se on mentaalinen tai fyysinen rakenne, joka luo rajapinnan todellisuuden ja leikin välille. Taikapiiri voi olla tila, kuten leikkikenttä, pelilauta tai nukkekoti, tai se voi olla sanaton sopimus, esimerkiksi koti-leikissä tai pihaleikeissä.
Muun muassa tanskalainen peliteoreetikko Jesper Juul huomauttaa, että taikapiiri ei ole pelkästään leikille ominainen, täysin todellisuudesta erillinen konstruktio. Totta onkin, että leikkivä lapsi on jatkuvasti tietoinen reaalimaailmasta, kuten kutsusta syömään tai pihan rajoista. Yllättäen huomasin ajattelevani taikapiirin sovellusta aikuisten maailmassa, ja erityisesti politiikassa.
Nikunen käyttää tutkimuksessaan peliteoreetikkojen taikapiirin pohtijoita, jotka ovat nostaneet Huizingan arvoon. Heidän mukaansa Huizinga nostaa esiin pelimaailman erityisen merkityksen pelitilojen ymmärtämisessä. Esimerkiksi tamperelainen pelitutkija Frans Mäyrä ja ruotsalainen kollegansa Petri Lankoski näkevät Huizingan arvon tavassa, jolla kuvataan pelaajien asenteen muutosta pelin alussa, kun he hyväksyvät muuttuvan suhteen ympäristöönsä ja sosiaaliseen tilaansa. Lankoski ja Mäyrä näkevät taikapiirin eristyneen tilan sijaan enemmänkin jonkinlaisena läpäisevänä kalvona.
Juha Sipilän pääministerikaudella lakiesitykset ovat toistuvasti törmänneet perustuslakiin ainutlaatuisella tavalla
Mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa?
Olemme historiallisessa tilanteessa suomalaisen poliittisen päätöksenteon suhteen. Juha Sipilän pääministerikaudella lakiesitykset ovat toistuvasti törmänneet perustuslakiin ainutlaatuisella tavalla. Jatkuva asiantuntijoiden kuulemattomuus on aiheuttanut muun muassa aktiivimallin tapaisen ilmiön seuraamuksineen. Turvapaikanhakijoiden oikeusturvan heikentämisen kautta on luotu tilanne, jossa olemme muun muassa YK:n, UNHCR:n, Amnesty Internationalin, lakiasiantuntijoiden ja lapsiasiavaltuutetun vakavien huomautusten kohteena. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä päätöksistä, joissa laaja kansalaismielipide, maamme kärkiasiantuntijat ja jopa hallituspuolueen oma väki eivät ole olleet näiden päätösten takana.
Politiikka on peli. Se on kuitenkin peli, jota pelataan kansalaisilla, ja siihen on kehittynyt monenlaisia palautejärjestelmiä. Näitä ovat esimerkiksi vaalit, valiokuntalausunnot, asiantuntijaseminaarit ja julkinen keskustelu. Nyt niillä ei tunnu olevan merkitystä, vaan hallitukselle sen toimista annetut kommentit eivät tunnu mitenkään kuuluvan siihen maailmaan jota he elävät: he ovat kuin taikapiirissä.
Pelitutkimuksissa keskustellaan siitä, kuinka merkittävä rooli narratiivilla, kertomuksella pelissä on. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että peleihin aina sisältyy narratiivi. Ja mikä onkaan nyt historiallisen suuri narratiivi poliittisessa päätöksenteossa? Aivan. SOTE, maakuntamalli ja valinnanvapaus. Uudenlainen Suomi.
Tuota narratiivia pidetään yllä tiukasti. Hallitus on kovan kritiikin lisäksi esimerkiksi kestänyt yhden poliittisen historian merkillisimmistä lehmänkaupoista perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen, kun siitä eronneet muodostivat oman ryhmänsä, siniset, ja pelastivat toimenpiteellään hallituksen kaatumasta. Sinisillä ei ole ollut hallituksessa mitään muuta roolia kuin pitää se kasassa, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta oman kannatuksensa pienuuden vuoksi kuin pysyä mukana leikissä. Asia kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Kaj Turunen loikkasi sinistä kokoomukseen, ilman että kokoomus informoi etukäteen asiasta kumpaakaan hallituskumppaniaan. Silti hallitus pysyi koossa, ja suuri narratiivi säilyi.
Taikapiiri näkyy esimerkiksi siinä, kun hallituksen suulla kerrotaan, että Suomi tekee nyt ”maamme historian suurinta muutosta”. Tässä jätetään huomiotta erityisesti naisten ja laajan kansalaistoiminnan tuloksena tapahtunut nousu köyhästä sodanjälkeisestä maatalousvaltaisesta maasta hyvinvointivaltioksi ja koulutuksen ja kansanterveyden kärkimaaksi. Tämä hallituksen ainutlaatuisuuden röyhkeä ja todellisuudesta piittaamaton harha on mielestäni sangen ainutlaatuinen mittakaavassaan.
Hallituksen mukaan suuri tehtävä vaatii nyt tekoja, jotka tekevät kipeää, mutta se on välttämätöntä
Muita ovat jatkuva asiantuntijoiden, kommentaarien ja muiden puolueiden esittämien, perusteltujen kommenttien ja asiantuntijalausuntojen väheksyntä, sekä perustuslakivaliokunnan olemassaolon kieltäminen: se näkyy järjestelmällisenä kuulemattomuutena ja torjuntana. Hallituksen mukaan suuri tehtävä vaatii nyt tekoja, jotka tekevät kipeää, mutta se on välttämätöntä. Alun perin riemukkaasti all male -hallituksen fistailuin alkanut leikki on kuitenkin alkanut hajota, kuten joskus leikissä käy. Taikapiirin kalvo repeilee.
Nikusen gradun lainaus Huizingalta voisi olla hallituksen toiminnan alkuvaiheen kuvausta. Siinä leikki nähdään ”vapaaehtoiseksi toiminnaksi, joka suoritetaan määrätyssä ajan ja paikan rajoissa vapaaehtoisesi hyväksyttyjen, mutta ehdottomasti sitovien sääntöjen mukaan; se on oma tarkoitusperänsä, ja sitä seuraa jännityksen ja ilon tunne sekä tietoisuus jostakin, mikä on toista kuin ’tavallinen elämä’.”
Politiikan toimia olisi ehkä hyvä enemmänkin tarkastella leikkiteorian taikapiirin käsiteen kautta. Voi kysyä, tuleeko leikissä vaihe, jossa ilta alkaa hämärtää ja kuuluu ensimmäinen huuto: ”syömään”. Aurinko ei enää lämmitä, on vähän vilu ja aika kova nälkä, mutta piilossa on vielä viisi kaveria. Leikin voi lopettaa, taikapiiristä voi astua ulos, mennä kotiin kylpyyn ja kaakaolle. Mutta mitä tapahtuu politiikassa, kun taikapiirin illuusio raukeaa?
Veroparatiiseista voidaan päästä eroon
Kuva: Sonja Siikanen.
”Pakko ei ole kuin maksaa veroja ja kuolla”. Äärimmäisen rikkaisiin ei sanonnan ensimmäinen osa kuitenkaan päde, siitä pitävät huolen veroparatiisit. Rikkaat rikastuvat ja eriarvoisuus kasvaa samalla, kun verotuloja tarvittaisiin kipeästi hyvinvoinnin rahoittamiseen ja työn murrokseen sopeutumiseen. Suunnanmuutos on poliittisten päättäjien ulottuvilla, mutta miten siihen päästään?
Veroparatiisit rikastuttavat rikkaita ja köyhdyttävät köyhiä
Kehitysjärjestö Oxfam julkaisee vuosittain lukuja kuilusta kaikkein rikkaimpien ja köyhien välillä, ja ne kertovat karuja asioita kuilun kasvusta. Vuonna 2017 miljardöörit kasvattivat yhteenlaskettua omaisuuttaan 762 miljardilla dollarilla. Rikkain prosentti maailman väestöstä haali 82 prosenttia kaikesta varallisuuden kasvusta, kun taas köyhimmälle puolikkaalle ei jäänyt käteen mitään.
Valtiot eivät ole onnistuneet varmistamaan, että globalisoituminen vahvistaisi kaikkien ihmisten toimeentuloa. Lisäksi ne ovat antaneet superrikkaiden vaurastua entisestään. Osittain kyse on siitä, ettei pääomaa olla onnistuttu verottamaan tai siihen ei ole ollut tahtoa. Verotuksella voisi tasata varallisuus- ja tuloeroja sekä rahoittaa koulutusta, infrastruktuuria ja muita palveluita, joita köyhyyden vähentäminen vaatii.
Arvostettu taloustieteilijä Gabriel Zucman on arvioinut, että maailman rikkain prosentti on kätkenyt veroparatiiseihin varallisuutta vähintään 7 600 miljardin dollarin edestä. Vertailun vuoksi Suomen valtion budjetti on vuonna 2018 noin 56 miljardia euroa. Zucmanin arvioita on jopa kritisoitu liian mataliksi, sillä niistä puuttuu tuhansien miljardien edestä huvijahteja, kultaa ja taideaarteita.
Jopa 80 prosenttia veroparatiisivarallisuudesta omistaa kotitalouksien rikkain promille
Jopa 80 prosenttia veroparatiisivarallisuudesta omistaa kotitalouksien rikkain promille. Veroja välttelevälle superrikkaalle jää enemmän varallisuutta eteenpäin sijoitettavaksi, ja kuilu tavallisten palkkatyöläisten tuloihin ja maailman köyhimpiin kasvaa kiihtyvällä tahdilla.
Maailman rikkaimmat eivät ole keskiverto-otos maailman väestöstä. Talousmedia Forbesin miljardöörilistan kymmenen rikkainta ovat kaikki miehiä, seitsemän heistä Yhdysvalloista. Yli kahden tuhannen nimenä kattavalla listalla on vain kaksi afrikkalaista naista: Angolan entisen diktaattorin tytär Isabel dos Santos ja nigerialainen öljyoikeuksilla rikastunut Folorunso Alakija. Tilastollisesti heitä pitäisi olla mukana noin 260, jos eri jakauma maanosien ja sukupuolten välillä olisi tasainen.
Veroparatiisitalouden suuria häviäjiä ovat afrikkalaiset naiset. Afrikan maat ovat muita riippuvaisempia yritysten maksamista veroista: ne keräävät yrityksiltä keskimäärin 30 prosenttia koko veropotista. Samalla maat ovat alttiimpia monikansallisten yritysten aggressiiviselle verosuunnittelulle, jossa hyödynnetään Afrikan veroviranomaisten rajallista kykyä valvoa sitä, ettei voittoja siirretä veroparatiiseihin.
Menetetyt verotulot tuntuvat erityisesti köyhien naisten ja lasten elämässä. Ilman verotuloja ei ole julkisia palveluita kuten lasten päivähoitoa, terveyspalveluita tai vanhainkoteja. Naiset jäävät miehiä useammin kotiin hoitamaan perheen heikoimpia. Yritysveromenetyksiä paikataan kulutusveroilla, joita on helpompi kerätä. Ne iskevät erityisesti naisiin, koska he käyttävät enemmän rahaa perheen yhteisiin menoihin kuten koulutarvikkeisiin ja ruokaan.
Yritysten verovälttely rikastuttaa omistajia
Rikkaista rikkain mies on tällä hetkellä verkkojättiläinen Amazonin toimitusjohtaja ja perustaja Jeff Bezos. Amazonin aggressiivinen verosuunnittelu on noussut julkisuuteen. Lokakuussa 2017 Euroopan komissio määräsi Luxemburgin perimään yritykseltä 250 miljoonan euron edestä maksamattomia veroja. Amazon oli pienentänyt verotettavaa tulostaan Euroopassa siirtämällä voittoja verovapaaseen holding-yhtiöön.
Veroparatiisikeskustelu juuttuu usein määritelmiin. Veroparatiiseista hyötyville on edullista, että käsite pysyy abstraktina ja kaukaisena. Silloin niiden torjuminenkin tuntuu toisten tehtävältä. Puhtaan veroparatiisin piirteitä ovat alhainen verotus, vahva pankkisalaisuus ja anonyymit omistukset. Maailmantalous on kuitenkin verkko, eikä veroparatiisitaloudessa ole kyse yhdestä tai kahdesta palmusaaresta.
Javier Garcia-Bernardo ja hänen tutkijakollegansa kävivät läpi suuren määrän yrityskohtaista omistusdataa ja tekivät kiinnostavan havainnon. Yritysten käyttämät veroparatiisit jakautuvat ”altaisiin” ja ”kanaviin”[1]. Allasmaat ovat perinteisempiä veroparatiiseja, joissa yritykset myös säilyttävät pääomia. Listan kärjessä ovat muun muassa Luxemburg ja useat Karibian saaret.
Tutkijat kartoittivat myös reittejä, joita pitkin raha altaisiin kulkee. Lähes puolet altaisiin päätyvistä monikansallisten yritysten varoista kulki vain viiden kanavamaan kautta. Nämä maat mahdollistavat voittojen siirtämisen lopulliseen veroparatiisiin. Listan kärjessä oleva Hollanti ei juurikaan verota sen kautta kulkevia varoja. Yrityksen on helppo siirtää sinne kanavoidut voitot eteenpäin esimerkiksi korkoina tai rojalteina.
Paratiisin paperit -tietovuoto paljasti, että urheilujätti Nike ensin kanavoi lähes kymmenen vuoden ajan Euroopassa tehtyjä voittoja Hollannin kautta nollaverotuksen Bermudalle. Veroviranomaisten kanssa tehdyn sopimuksen lähestyessä loppuaan Nike perusti Hollantiin kommandiittiyhtiön, jonka voittoja kukaan ei verottanut. Hollannin verottaja katsoo, että tällaisen yhtiön tulo on ulkomaista eikä kuulu sille, kun taas muiden maiden viranomaiset pitivät verottamista Hollannin asiana.
Viidestä merkittävimmästä kanavamaasta neljä on Euroopassa: Hollanti, Irlanti, Iso-Britannia ja Sveitsi. Meidän tulisikin kääntää huomiomme palmusaarilta omille takapihoillemme. Euroopan unioni onkin kieltänyt Hollannin suositut verottajan suuntaan ”huomaamattomat” kommandiittiyhtiöt, mutta vasta vuodesta 2022. EU:ssa päätöksentekoa vaikeuttaa se, että verokysymyksissä vaaditaan jäsenmaiden yksimielisyys. Yksikin maa voi pysäyttää uudistukset, ellei päätöksentekotapaa uudisteta.
Työ on murroksessa, pääomat on saatava verolle
Bezosin ja Amazonin esimerkki osoittaa, kuinka äärimmäinen rikkaus ja monikansallisten yritysten aggressiivinen verosuunnittelu nivoutuvat yhteen. Osa veroparatiiseista profiloituu ennen kaikkea turvasatamina rikkaille, jotka haluavat piilottaa varansa verottajalta. Toiset ovat erikoistuneet yritysverokeitaiksi, jotka mahdollistavat aggressiivisen verosuunnittelun. Monet tarjoavat molempia näitä.
Yritysten aggressiivisesta verosuunnittelusta hyötyvät niiden omistajat, joille jää jaettavaksi enemmän osinkoa. Monikansallisten yritysten suuromistajat ovat usein samoja heppuja, jotka keikkuvat rikkaimpien listalla. Vastaavasti yritysveroleikkaukset hyödyttävät ennen kaikkea omistajia. On esimerkiksi arvioitu, että Trumpin yritysveroalennuksen hyödystä 80 prosenttia menee osakkeenomistajille ja vain 20 prosenttia työntekijöille.
Yritysten aggressiivisesta verosuunnittelusta hyötyvät niiden omistajat, joille jää jaettavaksi enemmän osinkoa
Automaatio ja tekoäly korvaavat ihmisten tekemää työtä nyt tahdilla, jota kutsutaan jopa neljänneksi teolliseksi vallankumoukseksi. Töissä, jonka kone pystyy tekemään, palkkataso laskee. Konsulttiyritys McKinsey arvioi, että tuloerojen kasvu saattaa hyvinkin jatkua. Suuri murros vaatii McKinseyn mukaan toimia valtioilta. Ensiarvoisen tärkeitä ovat investoinnit koulutukseen, mutta myös esimerkiksi infrastruktuuri-investoinneilla voidaan lieventää shokkia, sillä ne tarjoavat töitä. Kaikki tämä vaatii julkista rahaa, siis verotuloja.
Jos automaatio etenee vauhdikkaammin kuin uutta työtä syntyy, on edessä kaksinkertainen haaste. Verotettavia ansiotuloja on vähemmän, mutta ihmisiä, joiden toimeentulo pitää turvata, on enemmän. Keskiöön nousee pääomien verottaminen. Siinä on onnistuttava, tai automaation hyödyt uhkaavat keskittyä pienelle porukalle, joka omistaa teknologiaa hyödyntävät yritykset. Yritysten tuloksen verottaminen on yksi keskeinen keino teknologisen kehityksen hyötyjen jakamiseen ilman että kehitystä tarvitsee jarruttaa.
Reilu kilpailu edellyttää reilua verotusta
Kuvatun tulevaisuuden näkymän valossa puhe verokilpailusta on erityisen tuhoisaa. Euroopassa yhteisöverokannat ovat enemmän kuin puolittuneet viimeisten 35 vuoden aikana. Poliitikot puhuvat veronalennuksista keinona houkutella yrityksiä ja sijoittajia, vaikka kyseessä on kilpajuoksu, jossa kaikki osallistujat häviävät. Myös Kansainvälisen valuuttarahaston johtaja Christine Lagarde on varoittanut haitallisesta trendistä.
Olisi virhe ajatella, että veroparatiisit ja äärimmäinen rikkaus ovat välttämätön osa markkinataloutta. Ne ovat häiriö, joka on korjattavissa. Oxfamin selvityksen mukaan kaksi kolmasosaa miljardöörien varallisuudesta on peräisin perinnöistä, monopoleista tai hyvä veli -järjestelyistä. Yhdysvalloissa on viime aikoina kirjoitettu paljon siitä, että markkinat ovat keskittyneet harvojen suuryritysten käsiin. Monopoliasetelmasta kärsivät kuluttajat, uudet yritykset ja markkinat kokonaisuutena.
Ilmiöön linkittyy amerikkalaisten suuryritysten teollisen mittakaavan verovälttely. Viidellä teknologiajättiläisellä on veroparatiiseissa säilössä yhteensä yli 500 miljardin dollarin edestä varoja. Trumpin ajama verouudistus antaa niille mahdollisuuden kotiuttaa voittoja Yhdysvaltoihin alennetulla veroprosentilla. Oikeustieteiden professori David Herzig kuvailee tätä New York Timesissa valtavaksi lahjaksi osakkeenomistajille.
Aggressiivinen verosuunnittelu antaa veroja vältteleville monikansallisille yrityksille epäreilun kilpailuedun ja vääristää markkinoita. Verotuksen minimointiin tähtäävä strategia myös ohjaa yrityksen huomiota pois olennaisesta: parempien ja kilpailukykyisempien tuotteiden suunnittelusta ja valmistamisesta.
Ratkaisut ovat päättäjien ulottuvilla
Ratkaisut veroparatiisitalouden torjumiseen ovat olemassa: enemmän avoimuutta, parempia lakeja ja kansainvälistä yhteistyötä. Niiden toteuttamisen suurin este on se, että veroparatiiseista hyötyvillä on valtaa taloutta koskevassa päätöksenteossa. Vauraus ja valta kulkevat käsi kädessä. Rikkailla yksilöillä on hyvät yhteydet päättäjiin ja mahdollisuus rahoittaa ehdokkaita avokätisesti. Suurilla yrityksillä ja niiden edunvalvontajärjestöillä on pelotteluvaltaa ja isot resurssit. Ne maalaavat uhkakuvia kansallisen kilpailukyvyn heikentymisestä ja vastustavat usein sääntelyä sen varjolla.
Vastaus rahan valtaan on kansan valta. Poliittisessa päätöksenteossa yhteisen edun ja ihmisten hyvinvoinnin pitäisi aina ajaa yksittäisten yritysten intressien edelle, mutta tämä ei toteudu ilman demokraattista osallistumista. Päättäjien on kuultava nykyistä laajemmin erilaisia näkemyksiä, varmistettava kansalaisyhteiskunnan edellytykset osallistua ja opittava pitämään yritykset turvavälin päässä päätöksenteosta. Avoimuus on keskeistä. Toisaalta myös kansalaisjärjestöjen on edelleen kehitettävä osaamistaan, jotta yhä useammat pystyvät käymään vaativaa keskustelua talouden uudistamista ja toimimaan köyhimpien edunvalvojina.
Kirjoittaja toimii Kepassa vero- ja yritysvastuuasiantuntijana. Työssään hän vaikuttaa suomalaisiin päättäjiin, jotta nämä edistäisivät oikeudenmukaisempaa globaalia taloutta.
Viite
[1] Englanniksi ”veroparatiisi” on tax haven eli verojen turvasatama.
Yhteishyödykkeitä voi nähdä kaikkialla
Kuva: Sonja Siikanen.
Maailmassa on valtavasti eriarvoisuutta, jota puretaan uusilla ja kekseliäillä tavoilla sekä maailman Etelässä että Pohjoisessa. Yksi uusi järjestäytymisen keino on yhteishyödykkeet (commons). Ihmiset kamppailevat oikeudestaan nähdä yhteishyödykkeitä ympärillään ja kerääntyä niiden ympärille. Tämän oikeuden toteuttamista voisi vahvistaa perustulo, joka olisi mahdollista rahoittaa vaihtoehtoisella valuutalla esimerkiksi aikaveron kautta.
Jakamistalouden edistämiseen keskittyvän Commons Strategies Groupin perustajajäsen, aktivisti ja kirjailija Silke Helfrich on esittänyt, että yhteishyödykkeet voivat toimia eräänlaisina silmälaseina, joiden kautta taloutta on mahdollista tarkastella erilaisesta näkökulmasta. Tästä näkökulmasta kalavedet, ruoka, geneettinen perintö, osuuskunnat, kieli, happi, kumppanuusmaatalous, mineraalit ja valuutta voidaan kaikki nähdä yhteishyödykkeinä silloin kun näitä asioita pidetään yhteisinä ja ne tuotetaan yhdessä erilaisin tavoin.
Voimme puhua esimerkiksi ekologisista, sosiaalisista ja verkoston yhteishyödykkeistä. Ekologisiin yhteishyödykkeisiin kuuluvat happi ja vesi ovat elämälle perustavan tärkeitä, mutta ympäristön tuhoaminen sekä yksityistäminen uhkaavat niiden vapaata käyttöä. Sosiaalisina yhteishyödykkeinä voidaan pitää kieltä ja tunteita sekä yhdessä toimimista. Verkostomaiset yhteishyödykkeet liittyvät informaatioteknologiaan, jonka merkitys tässä kontekstissa on kasvanut erityisesti avoimeen tietoon ja lähdekoodiin liittyvien keskustelujen myötä. Näiden hyödykkeiden ytimessä on yhdessä tuottaminen, joka perustuu vapaaehtoiseen työpanokseen ja palvelee yhteistä tuotantoprosessia.
Oli sitten kyse metsästä tai ideoista, ajatusta yhteishyödykkeistä voi parhaiten ymmärtää historioitsija Peter Linebaugh’n termin ”yhteistäminen” (commoning) kautta. Termillä hän viittaa kaikkiin yhdessä tekemisen käytäntöihin: yhdessä toteuttamiseen, yhdessä hallinnoimiseen ja yhdessä hoitamiseen. Näihin hankkeisiin ottaa osaa yhteisö tai verkostoituneiden ihmisten ryhmä, ja joka vaalii yhteishyödykkeitä – luonnonvaroja tai ideoita – kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti, käyttäjien päättämällä tavalla. Yhteishyödykkeitä ei ole olemassa ilman yhteistämistä. Yhteishyödykkeiden oikeudenmukainen jakaminen edellyttää myös suoran demokratian periaatteiden soveltamista.
Jotta yhteishyödykkeisiin perustuva ajattelu toimisi käytännössä, on valtion ja markkinoiden välisiä suhteita selkeytettävä. Yhteishyödykkeissä on kyse siitä, että käyttöarvoa luodaan ilman valtion tai markkinoiden puuttumista. Helfrich on kuvannut tätä valtioiden ja markkinoiden ”ylittämiseksi”, vaikka valtio ja markkinat voivat kuitenkin samaan aikaan osallistua käytännön toimintaan. On tärkeää tehdä ero kahden vaihtoehdon välillä: joko yritykset ylläpitävät yhteishyödykkeitä ja hyötyvät niistä, tai solidaarisuustalouden kehitys johtaa yhteistämisen ja yhteishyödykkeiden lisääntymiseen. Tällöin kehityksen taustalla on sellaisten taloudellisten toimijoiden linkittyminen, joiden toiminta ei perustu rahallisen hyödyn tavoitteluun vaan toisenlaisiin arvoihin.
Raha yhteishyödykkeenä
Termi globaali epäoikeudenmukaisuus tuo monille ensimmäisenä mieleen rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ymmärrettynä erityisesti rahassa mitattavan varallisuuden erona. Ajatus yhteishyödykkeistä saa kuitenkin näkemään rahan uudella tavalla. Tällöin tasa-arvo voidaan saavuttaa myös muilla keinoilla kuin jakamalla rahaa uudelleen.
Kuten Jem Bendell, Cumbrian yliopiston kestävän kehityksen johtamisen (Sustainability Leadership) professori, hienosti kiteytti Yhteishyödykkeiden konferenssissa Berliinissä 2013, on yleisesti hyväksytty tosiasia, että yksityiset pankit luovat 97 prosenttia rahasta myöntäessään meille lainoja. Koska suurin osa rahasta luodaan sellaisilla instrumenteilla, jotka velvoittavat takaisinmaksuun ja korkojen perintään, velkaa on aina olemassa enemmän kuin rahaa. Lainat palvelevat taloudellisen aktiviteetin kasvua, jolloin ne edistävät kasvun imperatiivia. Tämä imperatiivi taas johtaa elämän ja resurssien kasvavaan hyväksikäyttöön ja kaupallistamiseen, jotta velasta syntyvät korot voitaisiin maksaa takaisin.
Velkaan perustuva rahajärjestelmä myös muokkaa ihmisten välisiä suhteita, perustaen ne niukkuuden ja kilpailun periaatteille tuottaen samalla valtavaa eriarvoisuutta. ”Ajattelemme että vaurautta on vähän, ja että meidän on kilpailtava keskenämme, jotta saamme osuuden siitä. Todellisuudessa me olemme se vauraus”, sanoo Bendell. Hänen mukaansa nykyinen rahajärjestelmä ruokkii epäluottamusta toisiin ihmisiin. Sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän talouden luomiseksi meidän on kehitettävä uudenlaisia rahan muotoja.
”Ajattelemme että vaurautta on vähän, ja että meidän on kilpailtava keskenämme, jotta saamme osuuden siitä. Todellisuudessa me olemme se vauraus”, sanoo Bendell.
Keskusteluissa rahan uusista muodoista on noussut esiin ehdotus yhteishyödykkeisiin perustuvasta taloudesta, joka hylkäisi keinotekoisen niukkuuden ajatuksen, nykyisen rahajärjestelmän sekä markkinat ja luopuisi rahasta. Tasavertaisen vaihdon ideaa on kritisoitu, ja vaikka se tarjoaakin hyvän lähtökohdan erilaisille yhdessä tuottamisen ja itseorganisoitumisen malleille, on vielä epäselvää miten kaikki voitaisiin saada mukaan tähän prosessiin.
Toinen ehdotus on valuutan itsensä muuttaminen yhteishyödykkeeksi. Tähän liittyy kuitenkin tärkeä kysymys: miten voimme luoda valuuttoja, jotka vaalivat ihmisten välisiä suhteita? Stadin aikapankin[1] kehittämisestä saadut kokemukset tarjoavat uusia näkökulmia – miten luoda uusi valuutta, miten sitä voidaan käyttää pedagogisena prosessina ja työkaluna, ja tuoda ihmisiä yhteen oppimaan sekä osallistumaan yhteistämiseen (jos valuutta muutetaan yhteishyödykkeeksi, on sitä hallittava yhdessä ja kannettava vastuu yhteisvaluutasta). Stadin aikapankin tapauksessa yhteisön jäsenet kehittivät yhteisesti periaatteet, jotka muun muassa määrittelevät millaisia arvoja yhteisöön liittyvien taloudellisten toimijoiden on noudatettava. Kun valuutta nähdään yhteishyödykkeenä, yhteisön jäsenet pääsevät luomaan säännöt sille, millaista toimintaa valuutan kautta kannustetaan ja edesautetaan.
Maailman Etelässä keskustelu valuutasta yhteishyödykkeenä, ja siitä ketä tai mitä uusi valuutta hyödyttää, on vilkastunut. Viime vuoden elokuussa aktivisti Kemy Seba sytytti 5 000 CFA-frangin (noin seitsemän euroa) setelin tuleen Senegalissa, ja CFA:ta vastaan järjestettiin mielenosoituksia useissa Euroopan ja Afrikan maissa sekä Haitissa. Valuuttaa (josta on olemassa kaksi eri versiota, Länsi- ja Keski-Afrikan) käytetään neljässätoista CFA-alueeseen kuuluvassa maassa, ja teollaan Seba nosti tietoisuutta jaetun valuutan ongelmallisuudesta.
CFA muistuttaa luonteeltaan enemmän euroon sidottua ”kuponkia” kuin todellista valuuttaa. Sen koloniaalisiin suhteisiin liittyvä alkuperä nähdään myös todisteena siitä, miten valuutta palvelee vain Ranskan pankin etuja ja maan kaupankäynnin intressejä, edustaen siten ranskalaista monetaarisen imperialismin muotoa. CFA-valuuttaan kuuluvien maiden marginalisaatio ja niiden kyvyttömyys johtaa julkista talouttaan voidaan yhdistää suoraan tilanteeseen, jossa Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki ja niiden rakenteelliset sopeutusohjelmat pakottavat velkojen takaisinmaksun uhalla maat avaamaan markkinansa suurille kaivosyhtiöille, jotka eivät jätä maan sisälle juuri mitään jaettavaa.
Erinomaisen konkreettinen ja menestyksekäs esimerkki täydentävän yhteisvaluutan käyttöönotosta Afrikassa on Will Ruddickin ja hänen kumppaniensa Grassroots Economics -järjestössä tekemä työ Bangla Pesan bangladeshilaisessa slummissa Kenian Mombasassa käytetyn valuutan eteen. Valuutta tuotiin markkinoille 2013, ja sen tarkoituksena on tukea epävirallisissa asumuksissa elävien taloutta tarjoamalla pienyrityksille verkostoja, joiden kautta niiden jäsenet voivat hyödyntää yhteisvaluuttaa ja käydä kauppaa. Järjestelmässä saadut ”krediitit” on mahdollista muuttaa paperiksi kupongeiksi, joita voi käytää maksuna palveluista ja hyödykkeistä.
Toisin kuin tuotteet joita valtavirran talousjärjestelmämme tuottaa lisäten samalla eriarvoisuutta, valuutta yhteishyödykkeenä voi auttaa rakentamaan tasa-arvoisuuteen perustuvia suhteita.
Ruoka yhteishyödykkeenä
Keskusteluissa maailmanlaajuisista eriarvoisuuksista nousee usein rahan lisäksi esiin ruoka. Ruoan näkeminen yhteishyödykkeenä laajentaa edelleen perinteistä käsitystä tasa-arvosta pelkkänä uudelleenjakamisen kysymyksenä.
Sekä Etelässä että Pohjoisessa on noussut halu nähdä ruoka yhteishyödykkeenä, jonka tuottamisesta voitaisiin vastata yhdessä. Tämä kumpuaa myös tavoitteesta omavaraisuuteen ruoan suhteen. Ruokasuvereniteetin käsitteen takana on La Via Campesina, maailman suurin kansalaisliike, jossa on mukana noin 200 miljoonaa maanviljelijää – pienviljelijöitä, maataloustyöntekijöitä, kalastusyhteisöjä, maattomia ja alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä ympäri maailmaa.
Kuten termin historiasta kirjoittavat tulevat kertomaan, maatalouden säännöstelystä ja maatalousbisneksestä on tullut maailmanlaajuisia ilmiöitä. Etelän maanviljelijöiden on kilpailtava halvan tuonnin ja hypertuotteliaan Euroopan ja Amerikan voimakkaasti tuettujen maataloustuotteiden kanssa. Etelän pienviljelijöiden on siten kehitettävä yhteinen visio ja puolustettava itseään, jotta he voisivat osallistua suoraan päätöksentekoon joka vaikuttaa heidän elämäänsä. Ruokaomavaraisuuden ajatus asettaa maataloustuottajat ja kuluttajat keskiöön: se tukee ihmisten oikeutta viljellä oman ruokansa, itsenäisinä kansainvälisistä markkinoista sekä oikeutta kuluttaa paikallisia ruokatarvikkeita. Ruokasuvereniteetti tarkoittaa siten kaikkien ihmisten oikeutta päättää demokraattisesti miten ruokaa tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan. Tästä pääsemmekin keskusteluun ruoasta yhteishyödykkeenä.
Ruokasuvereniteetti tarkoittaa kaikkien ihmisten oikeutta päättää demokraattisesti miten ruokaa tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan
Viime vuosikymmenen aikana maailman Pohjoisessa työskentelevät ruoantuottajat ovat huomanneet, että ruokasuvereniteetti koskee myös heitä. Kuten Etelän viljelijät, hekin joutuvat taistelemaan ruoantuotantoa hallitsemaan pyrkivää maatalousteollisuutta vastaan, ja uhmaamaan vahvistuvaa korporatiivista kontrollia, eli maailmanlaajuisten järjestöjen, kuten Maailman kauppajärjestön (WTO), vallan kasvua useilla ruoantuotantoon, -jakeluun ja kuluttamiseen liittyvillä alueilla.
Ruokasuvereniteetin käsite viittaa myös paradigman muutokseen: kasvavaan tarpeeseen muuttaa nykyistä järjestelmää. Kuten Jukka Lassila, Oma Maa -ruokaosuuskunnan[2] viljelijä Tuusulasta, sanoo: ”Ruoka on yhteiskunnallinen asia. Ensinnäkin se yhdistää kaikkia maailman ihmisiä, ja se on läsnä jokaisessa päivässä. Ja toisaalta, se jonka hallussa ruoantuotanto ja vesi kulloinkin on, hallitsee myös koko yhteiskuntaa. Ruoan avulla pystytään ohjaamaan ihmisiä, tai toisaalta ihmiset pystyvät itse ohjaamaan omaa elämäänsä, jos ruoka on heidän hallussaan. Sillä tavalla kaikki pyrkimykset, joilla pyritään saamaan ruoka takaisin ihmisten haltuun ovat tärkeitä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta, koska vain tätä kautta voidaan muuttaa koko yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi ja reilummaksi.”
Luonnonmukaisen ja paikallisesti tuotetun ruoan kysyntä kasvaa myös Suomessa. On perustettu monia ryhmiä ja tehty aloitteita, joilla ruoan jakelun välikäsiä saataisiin vähennettyä (esimerkiksi erilaiset ruoanvaihtoringit Facebookissa). Lähemmäksi järjestelmän muuttamista, eikä pelkkää konsumerismin ”korjailua”, ja ruoan ymmärtämistä yhteishyödykkeeksi pääsemme kuitenkin kumppanuusmaataloudessa (community-supported agriculture, CSA).
Kumppanuusmaataloudessa jäsenet sitoutuvat jakamaan riskejä ja luonnonmukaisella viljelyllä tuotettua satoa, tavoitteenaan sosiaalisesti (erityisesti niin, että viljelijälle maksetaan reilua palkkaa) ja ekologisesti kestävällä tavalla tuotettu ruoka. Näin viljelijät ja perheet muodostavat keskinäisen tuen verkoston. Tämän yleisen viitekehyksen sisällä toimintaa voidaan organisoida monin eri tavoin, mutta kumppanuusmaatalous saa meidät ajattelemaan eri tavalla suhdettamme ruokaan ja osallistumaan ruoantuotantoon – näkemään ruoan yhteishyödykkeenä.
Ruoan ymmärtäminen yhteishyödykkeenä edellyttää myös että Etelä ja Pohjoinen tunnustavat olevansa riippuvaisia toisistaan. Ruokasuvereniteettia ei saavuteta koskaan Etelässä, ellei sitä ole Pohjoisessa. Hyvin kuvaava on vastaus, jonka intialaiset maanviljelijät antoivat 2013 suomalaiselle aktivistille Niklas Toivokaiselle tämän kuunneltua viljelijöiden kertomuksia raskaasta työstä ja itsemurhista sekä kysyessä, mitä meidän täällä Suomessa pitäisi tehdä asialle: ”Kasvattakaa oma ruokanne.”
Miten yhteistäminen rahoitetaan: perustulo voidaan maksaa aikaverolla
Edellisissä esimerkeissä kuvasin taistelua tasa-arvosta niiden kamppailujen kautta, joita juuri nyt käydään rahan ja ruoan ympärillä. Mainitsin useita konkreettisia esimerkkejä siitä, miten rahaa ja ruokaa kohdellaan yhteishyödykkeinä eri maissa. En ole kuitenkaan vielä käsitellyt haasteita, jotka näiden hankkeiden on voitettava voidakseen kukoistaa.
Pula resursseista ja ajasta on eräs yhteishyödykeprojektien vaikeuksista, joka liittyy myös muihin talouden rakenteisiin. Sellaisten hankkeiden aloittaminen, jotka eivät operoi valtavirran logiikan mukaisesti, voi olla hankalaa ja aikaa vievää, ennen kuin niiden toiminta on vakaalla pohjalla ja ne pystyvät esimerkiksi maksamaan palkkaa työntekijöilleen. Ihmisten elämä voi olla joskus hektistä ja kaoottista, ja heistä voi tuntua mahdottomalta sitoutua koko järjestelmän laajuista muutosta vaativiin vaihtoehtoihin. Vaikka monet haluaisivat tehdä paljon enemmän, tarve ansaita ja käyttää aikaa palkkatyöhön määrittelee usein heidän tekemiään valintoja. Toisaalta työttömyyskorvausten saamisen edellytykset voivat joskus olla niin kapeasti määriteltyjä, että ne rajoittavat ihmisten mahdollisuutta osallistua yhteisiin projekteihin.
Siksi kiinnostavan vaihtoehdon tarjoaa perustulo, joka voitaisiin rahoittaa osittain aikaverolla. Barcelonalainen ekonomi Susana Belmonte, joka on mukana paikallisen vaihtoehtoisen valuutan kehittämisessä, selittää aikaveron ideaa tavalla, joka muistuttaa Stadin aikapankin toimintaa: ”Järjestelmään osallistuminen tarkoittaisi mahdollisuutta saada perustuloa ja samaan aikaan velvollisuutta maksaa aikaveroa.”
Aikavero olisi siis jotain, mikä maksettaisiin luomalla rahaa, niin että liittyessään perustulojärjestelmään ja saadessaan siltä etuuksia, perustulon saajat tulisivat samalla velallisiksi vaihtoehtoisessa valuutassa maksettavan aikaveron kautta. Heillä olisi siten tarve työskennellä yhteishyödykkeitä kehittävissä projekteissa, jotta he saisivat palkkion vaihtoehtoisessa valuutassa ja voisivat maksaa velkansa samalla valuutalla. Kun vaihtoehtoinen valuutta luodaan, yhteishyödykehankkeiden vastuulla olisi sekä maksaa jäsenilleen että saada projektinsa päätökseen.
Perustuloehdotus mahdollistaisi rinnakkaisvaluutan liikkeelle laskemisen. Tätä valuuttaa hallinnoitaisiin demokraattisesti, ja se edistäisi yhteistä hyvää palvelevia hankkeita, kuten paikallista kumppanuusmaatalousprojektia.
Näin tasa-arvoa voidaan luoda monin eri keinoin näkemällä raha ja ruoka yhteishyödykkeinä, ja tukemalla samalla taistelua (ruoan ja rahan) itsehallinnon puolesta myös muualla maailmassa.
Vahvistamalla oikeutta pitää useampia asioita yhteishyödykkeinä ja oikeutta kokoontua niiden ympärille, on mahdollista tukea myös siirtymistä kapitalismia palvelevasta hyödykkeiden kierrosta toisenlaiseen järjestelmään, jossa liikkuvat yhteishyödykkeet.
Kirjoittaja on kansainvälinen ihmisoikeusaktivisti, jonka erityiskiinnostuksen kohteena on solidaarisuustalous. Hän osallistuu aktiivisesti muun muassa Osuuskunta Oma Maan, Stadin Aikapankin sekä Commons.fin toimintaan.
Käännös: Niina Oisalo.
Viitteet
[1] Aikapankin jäsenet vaihtavat järjestelmässä erilaisia palveluita aikaan. Vaihdon pääperiaatteena on, että jokaisen jäsenen aika, työ ja tarpeet ovat samanarvoisia.
[2] Oma Maa on ruokaosuuskunta, jonka toiminta perustuu tuottajien ja kuluttajien kumppanuusmaatalouteen sekä ympäristön ja ihmisten kannalta kestäviin ruoantuotantomenetelmiin. Ruoantuotanto tapahtuu Lassilan perhetilalla Tuusulassa, lähellä Helsinkiä. Osuuskunnan tavoitteena on kasvaa yhteisöksi, jonka ruoantuotanto voisi elättää 200 henkeä.
MMV: Pölhöuutiset
On uusien aloitteiden aika
Klassisessa vallankumouksellisessa perinteessä, niin marxilaisessa kuin anarkistisessakin, on usein nähty erilaisten yhteiskunnallisten kriisien luovan tilaa uuden yhteiskunnan synnyttävälle yhteiskunnalliselle liikkeelle. Ainakin kriisiaikoina erilaiset radikaalia yhteiskunnallista muutosta vaativat maailmankatsomukset saavat tiettyä uskottavuutta, jota niillä ei muuten välttämättä olisi vallitsevaa yhteiskuntaa tukevan ja oikeuttavan ideologian luonteesta johtuen.
Antonio Gramsci puhui omassa teoreettisessa tuotannossaan interregnumista, jolla hän tarkoitti tilannetta jossa vanha yhteiskunnallinen todellisuus oli kuolemassa, mutta jossa mikään uusi ei pääse myöskään syntymään.
Alkujaan interregnumilla tarkoitettiin sitä viivettä, joka ilmenee väistämättä vanhan kuninkaan kuolemisen ja uuden kuninkaan kruunaamisen välillä. Gramsci kuitenkin antoi tälle termille uuden merkityksen, joka korosti laajempaa sosiaalista, poliittista ja juridista järjestystä sekä sosiaalis-kulttuurisia olosuhteita. Interregnum merkitsi Gramscille sitä sekasortoista aikaa, joka vallitsee vanhan yhteiskuntamuodon rappeutumisen ja tuhoutumisen sekä uuden syntymisen välillä. Se viittasi hänelle myös vallankumoukselliseen tilanteeseen, jossa – kuten Lenin oli määritellyt – hallitsijat eivät enää kykene hallitsemaan eivätkä hallitut enää halua tulla hallituiksi.
Kriisikausina hallitsevalla hegemonialla on taipumus menettää uskottavuutensa, jolloin voi hyvinkin syntyä tilaa uusille yhteiskunnallisille visioille
Yhteiskunnalliset (ja planetaariset) kriisit eivät tietenkään automaattisesti tuota uutta yhteiskunnallista todellisuutta, mutta yhteiskunnallisilla kriiseillä on taipumusta kyseenalaistaa vallitsevaa yhteiskuntaa oikeuttavan ideologian legitimiteetti. Kriisikausina hallitsevalla hegemonialla on taipumus menettää uskottavuutensa, jolloin voi hyvinkin syntyä tilaa uusille yhteiskunnallisille visioille. Juuri tällaisina hetkinä oma-aloitteisella poliittisella liikkeellä voi olla mahdollisuus edistää omaa projektiaan mikäli se vain kykenee vakuuttamaan oman projektinsa mielekkyydestä. Tämän vakuuttamisen tueksi tarvitaan vakuuttavaa kertomusta siitä millainen on yhteiskuntamme historia ja millainen voisi olla sen tulevaisuus. Tarvitaan niin sanoakseni ”suuria kertomuksia” ja utopioita näyttämään tie ulos kriiseistä. Juuri nyt utopiaamme on sisällytettävä ennen kaikkea ajatus planeettamme elonkehän pelastamisesta.
Interregnumin aikana utopioiden merkitys tulee ehdottoman tärkeäksi. Utopia välttämättä ole harmitonta (tai harmillista) haaveilua vaan sillä voi olla elintärkeä merkitys sen visioimisessa, mitä voisi tulla juuri nyt tuhoutuvan yhteiskunnallisen järjestelmän tilalle. Kriisiytyneessä yhteiskunnassa ihmiset kokevat elämänsä syvenevästi epävarmaksi, he ovat ahdistuneita tulevaisuudesta ja usein hakevat monitahoisille prosesseille syyllisiä. Tästä voi seurata pahimmillaan vain reaktiivista sulkeutuneisuutta, joka ilmenee nationalistisissa, naisvihamielisissä sekä jopa selkeän rasistisissa ja fasistisissa muodoissa.
Näiden reaktioiden yleisyys kielii ainoastaan siitä, että vasemmisto ei ole kyennyt vakuuttamaan ihmisiä omasta utopiastaan, omasta ”suuresta kertomuksestaan” – mikäli tällaista kertomusta nykyvasemmistolla enää edes on. Valtakamppailut ovat tietenkin aina politiikan ytimessä, mutta näiden valtakamppailujen ydintä puolestaan ovat utopioiden, yhteiskunnallisten visioiden väliset kamppailut. Ja jollei selkeää visiota tulevaisuuden yhteiskunnasta kyetä muodostamaan, joudutaan tarttumaan menneisyyden suurtekoihin. Niin hieno luomus kuin hyvinvointivaltio olikin, ei mikään politiikkaa tukeva visio voi milloinkaan kiinnittyä vain pelkästään menneisyyteen kurottavaan hyvinvointivaltionostalgiaan.
Vasemmisto ei ole kyennyt vakuuttamaan ihmisiä omasta utopiastaan, omasta ”suuresta kertomuksestaan” – mikäli tällaista kertomusta nykyvasemmistolla enää on
Politiikka suuntautuu aina tulevaisuuteen ja siksi juuri näkemys tulevaisuuden yhteiskunnasta on keskeinen. Tällainen visiointi on kaiken politiikan ydin. Ilman yhteiskunnallisia visioita ei ole tulevaisuutta, eikä siten myöskään politiikkaa.
Nyt on uusien aloitteiden aika. Poliittinen toiminta tarvitsee suunnan jota kohden edetä sekä ”kompassin”, jonka avulla suunnistaa. Vaikka etenemisen tielle tulisi railoja, seinämiä tai vuoria ja jouduttaisiin ottamaan takapakkia näiden esteiden voittamiseksi, on meillä oltava kompassi joka näyttää tilanteesta riippumatta suunnan kohti parempaa, kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Vauraus ja rikkaat ympäristöongelmana
Kuva: Sonja Siikanen.
Globaalia eriarvoisuutta on aihetta tarkastella myös ympäristönäkökulmasta, sillä tuloilla ja ympäristövahingolla on voimakas yhteys. Valtavat tuloerot tarkoittavat myös hyvin suuria eroja siinä, miten eri tuloluokat saastuttavat, yksipuolistavat ekosysteemejä tai kuluttavat rajallisia luonnonvaroja loppuun. On aika todeta, että vauraus ja rikkaat ovat yksi aikamme suurimmista ympäristöongelmista.
Suuret tulot, suuri ympäristöhaitta
Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Thorsten Veblen analysoi tarkasti rikkaiden taipumusta kerskakulutukseen jo 1900-luvun alkupuolella. Hänen teoriansa joutilaasta luokasta esittää kerskakulutuksen tuhlaukseksi, jolla pyritään osoittamaan oma status muita korkeammaksi. (Veblen 2002.)
Vakavaksi ongelmaksi aseman osoittaminen kerskakulutuksella on tullut teollistumisen myötä, koska hyvätuloisten määrä, ostovoima ja niihin liittyvä ympärikuormitus ovat moninkertaistuneet. Rikkauteen onkin syytä paneutua aivan uudella tavalla ympäristöongelmien aiheuttajana. Tarvitaan myös uudenlaista ”plutopolitiikkaa” (kreikan πλοῦτος, ploutos eli vauraus), jolla rikkauteen liittyvä valtasuhteiden, kulttuurin ja ympäristövahingon tuhoisa monimutkainen kokonaisuus saadaan korjattua.
Usein esitetään virheellisesti, että maailman köyhät aiheuttavat eniten ympäristöongelmia, koska heillä ei ole varaa kunnolliseen jätehuoltoon, puhtaaseen teknologiaan tai muihin keinoihin huolehtia ympäristöstään. Totuus on kuitenkin toinen: mitä suuremmat tulot, sitä suurempi kulutus ja sitä suurempi ympäristövahinko.
Mitä suuremmat tulot, sitä suurempi kulutus ja sitä suurempi ympäristövahinko
Tulojen ja ympäristövahingon vahva yhteys johtuu siitä, että hyvästä ostovoimasta seuraa runsasta kulutusta ja kulutuksesta syntyy ympäristövaikutuksia. Vaikka tulot ja ympäristöhaitta eivät kytkeydy täydellisesti yhteen, näiden suhde on hyvin vahva. Itse asiassa tuloja tai bruttokansantuotetta voi käyttää melko tarkkana maailmanlaajuisten ympäristöongelmien synnyttämisen mittarina.
Pätevän tilastoinnin ansiosta Suomessa näyttö tulojen ja ympäristökuormituksen yhteydestä on kiistaton. Vuoden 2012 kuluttajatutkimusaineiston perusteella nähdään miten suoraviivaisesti ilmastopäästöt ja luonnonvarojen kulutus lisääntyvät tulojen kasvaessa (Kuvio 1). Tuolloin rikkaimpaan kymmenykseen lukeutuvat kotitaloudet tuottivat 2,4 kertaa enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin pienituloisimman kymmenyksen jäsenet. Vastaava ero oli raaka-aineiden käytössä 2,8-kertainen. Aineistossa riippuvuutta kuvaava korrelaatio on vahva sekä kasvihuonekaasupäästöjen (r = 0,89) että raaka-aineiden (r = 0,91) suhteen.
Kuvio 1: Tulokymmenyksittäin jaoteltu raaka-aineiden käyttö ja kasvihuonekaasupäästöt kilogrammoissa kulutusyksikköä kohti Suomessa vuonna 2012 (des 1 = köyhin ja des 10 = rikkain väestön kymmenesosa) (lähde: Nurmela & Mäenpää 2014).
Tulojen ja ympäristökuormituksen välinen suhde pätee myös globaalissa tarkastelussa. Englantilaisen Oxfam-kehitysyhteistyöjärjestön teettämän selvityksen mukaan maailman rikkain kymmenys tuottaa lähes puolet yksityisen kulutuksen hiilidioksidipäästöistä. Samaan aikaan maailman köyhin puolisko tuottaa vastaavista päästöistä vain kymmenyksen (Kuvio 2).
Kuvio 2: Maailman väestön osuudet yksityisestä kulutuksesta aiheutuvista hiilidioksidipäästöistä tulokymmenyksittäin (lähde: Oxfam 2015).
Tavallinen vastaus tämän tyyppisten tosiasioiden esittelyyn on, että näin on kyllä ollut, mutta aivan pian siirrytään aineettomaan kulutukseen ja tulojen ja ympäristövahingon liitos katkeaa. Utopistisimmat ajattelijat, kuten professorit Markku Ollikainen ja Matti Pohjala esimerkiksi toteavat, että koska talouskasvun tärkein lähde ovat ideat (teknologia, tieto, ”tuotereseptit”) eikä niille ylärajaa, ”ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita, vaikka luonnonvarojen määrä maapallolla onkin rajallinen” (Ollikainen & Pohjola 2013).
Aineettoman talouden utopia on täysin epäuskottava sekä fysiikan lakien että arkikokemuksen perusteella. Biofyysisen talousteorian kehittelijät Nicholas Georgesgu-Roegenistä alkaen ovat osoittaneet, miten termodynamiikan lait pätevät myös talouden prosesseissa, ja teollinen tuotanto vääjäämättä heikentää ympäristön tilaa ja omaa luonnonvaraperustaansa (Georgesgu-Roegen 1972). Arjessa kuka tahansa teknologiaa käyttänyt tietää hyvin, että ilman raaka-ainetta ja energiaa siitä ei irtoa hyötyä. Vai onko joku tehnyt leivän ilman jauhoja ja lämpöä tai käyttänyt internetiä ilman sähköä?
Väite aineettomasta taloudesta on myytti, jonka ylläpitäminen kiihdyttää ympäristölle vahingollista toimintaa
Surkuhupaisasti aineettoman talouden esimerkeiksi nostetaan usein juurikin internet, vaikka se on hyvin sähkösyöppöä toimintaa. Esimerkiksi Suomessa palvelinkeskuksille annetaan kevennys sähköverosta, koska energiaintensiivistä teollisuutta halutaan houkutella maahan verotuen avulla. Palvelualaa pidetään yleisesti vähemmän ympäristöä kuormittavana, vaikka esimerkiksi turismi tai suuret viihdetapahtumat kuluttavat euroa kohden energiaa ja luonnonvaroja vähintään yhtä paljon kuin monet tavarat. Väite aineettomasta taloudesta on myytti, jonka ylläpitäminen kiihdyttää ympäristölle vahingollista toimintaa.
Ylikuluttajat
Jotta hyvien tulojen mahdollistamaan ylikulutukseen voitaisiin puuttua, on tarpeen selvittää missä ylikulutukset rajat kulkevat. Englantilainen tarveteorian kehittäjä Ian Gough käyttää tähän kestävän kulutuksen käytävän käsitettä. Siinä otetaan lähtökohdaksi yhtäältä arvokkaaseen elämään liittyvät perustarpeet ja toisaalta niiden tyydyttämiseen liittyvä ekologinen kuormitus. Gough ehdottaa, että käytävän määrittelyssä on syytä käyttää sekä ulkopuolista tieteellistä tarkastelua että ihmisten kokemukseen perustuvaa käsitystä. (Gough 2017.)
Tällaista ajattelua on ainakin muutaman vuosikymmenen ajan ollut ympäristöjärjestöjen selvityksissä ja politiikkaesityksissä. Esimerkiksi Euroopan Maan ystävien Kestävä Eurooppa (Sustainable Europe) -hanke 1990-luvulla lanseerasi oikeudenmukaisen ympäristövaran (environmental space) käsitteen ja johti siitä suosituksia ylikulutuksen puolelle ajautuneiden yhteiskuntien uudistamiseen (esim. Ulvila ja Åkerman 1996).
Tukholman ympäristöinstituutti SEI:n tutkijat esittelivät 00-luvun loppupuolella Greenhouse Development Rights -laskelmillaan, että kun bruttokansantuotteen taso ylittää 7 500 dollaria vuodessa henkeä kohden, perustarpeet tulevat tyydytetyksi ja vastuu ilmaston suojelutoimista ja kustannusten kattamisesta alkaa (Baer et al 2009). Tästä lähtökohdasta ryhmä muodosti kullekin maalle vastuuseen ja kykyyn perustuvan oikeudenmukaisen ehdotuksen ilmastopäästöjen vähentämistavoitteiksi ja kansainvälisen ilmastorahoituksen osuudeksi.
Vuonna 2015 Pariisin ilmastokokouksen alla ranskalaiset taloustieteilijät Lucas Chancel ja Thomas Piketty tekivät tähän asti tarkimman selvityksen tulotilastoihin perustuvasta ilmaston kuormittamisesta. Heidän tavoitteensa oli selvittää, mikä olisi oikeudenmukainen tapa kerätä 150 miljardin euron rahasto ilmastonmuutoksesta pahiten kärsivien auttamiseksi. Tätä varten he kävivät läpi maailmanlaajuiset tulotietokannat ja yhdistivät ne kansantalouksien hiili-intensiteettiin eli suhdelukuun, miten paljon fossiilista energia käytetään suhteessa talouden kokoon.
Laskelmillaan Chancel ja Piketty selvittivät miten paljon ja missä maissa ilmastoa kuormittavaa väestöä on. He valitsivat kolme eri kategoriaa: ihmiskunnan keskiarvon ylittäjät, eniten saastuttavan kymmenesosan ja sadasosan. Alla taulukossa 1 on esitetty Chancelin ja Pikettyn raportista poimitut tulotasot ja pahimmin saastuttavien määrät eri maantieteellisillä alueilla.
Taulukko 1. Kolmen ilmastopäästökategorian mukaiset tulorajat ja väestömäärät. Kategorian henkilöluvusta vähennetty pienemmän ryhmän määrä. Lähde: Chancel & Piketty 2015.
Chancelin ja Pikettyn laskelmien mukaan EU:n alueella maailman saastuttavimpaan kolmannekseen lukeutuu jo reilun 6 000 euron vuosituloilla ja kaikkein pahimmin saastuttavaan kymmenykseen vajaan 14 000 euron tuloilla. Occupy-liikkeen esiin nostamaan rikkaimpaan prosenttiin pääsee Euroopassa 71 000 euron vuosituloilla.
Luvut voivat olla suomalaisten näkökulmasta hämmentäviä, sillä itseymmärryksemme mukaan olemme ympäristöasioissa esimerkillisiä ja tulotasossammekin olisi reippaasti parantamisen varaa. Maailmanlaajuisessa tarkastelussa tavallinen pohjoismaalainen elämämme osoittautuu kuitenkin luonnonvaroja aivan liikaa kuluttavaksi ja saastuttavaksi eliitin menoksi. Tätä havaintoa peittää vahvasti se, että kasvihuonekaasut ovat näkymättömiä ja talouttamme ruokkivat öljykentät, kaivokset ja plantaasit ovat tuhansien kilometrien päässä. Maailman ympäristön ja ihmiskunnan kestävän hyvinvoinnin kannalta pohjoismainen hyvinvointivaltio alkaakin näyttää ongelmalliselta.
Plutopolitiikan aika
Rikkaiden aiheuttama kohtuuton ympäristövahinko ei ole mikään erillinen ilmiö, vaan yhteiskunnan valtasuhteisiin ja kulttuurin rakenteisiin kietoutuvan monimutkaisen kokonaisuuden yksi ulottuvuus. Siksi ongelmaa täytyykin alkaa ratkaista kokonaisvaltaisesti siten, että rikkaus nähdään ongelmana eikä tavoiteltavana tilana ja sen mahdollistavat tekijät poistetaan yhteiskunnan rakenteista. Tällaista muutostyötä voidaan kutsua rikkauteen puuttuvaksi ”plutopolitiikaksi”.
Pluto-alkuista poliittista sanastoa onkin alkanut näkyä viime vuosikymmeninä, kun mm. todellisen kansanvallan vaalijat ovat todenneet nykyisen hallintajärjestelmän olevan plutokratia demokratian sijaan. Ylikansallinen pankkiryhmä Citigroup lanseerasi 00-luvun nousuhuumassa käsitteen plutonomia kuvaamaan rikkaimpia suosivaa taloutta. Sittemmin sitä on hyödynnetty vaurainta prosenttia hyödyttävän talouden kriittisessä analyysissa. (DeMuzio 2015, ks. myös Kenner 2015.) Ympäristökeskustelua on rikastuttanut plutoseenin käsite, jolla on alleviivattu antroposeenin olevan enimmäkseen hyvätuloisten ihmisten toiminnan seurausta. (Ulvila & Wilen 2017.)
Rikkauden aiheuttaman ympäristövahingon torjumisessa törmätään toistuvasti siihen ongelmaan, että valta ja vauraus ovat lujasti kytköksissä toisiinsa
Rikkauden aiheuttaman ympäristövahingon torjumisessa törmätään toistuvasti siihen ongelmaan, että valta ja vauraus ovat lujasti kytköksissä toisiinsa. Suhteetonta yhteiskunnallista valtaa käyttävät rikkaat ovat onnistuneet kevyesti sivuttamaan heihin kohdistuneet muutosvaatimukset. Esimerkiksi Rion ympäristökokouksessa vuonna 1992 Yhdysvaltojen silloisen presidentin George Bushin kuultiin sanovan, että amerikkalaisesta elämäntavasta ei neuvotella. Niinpä YK:n kestävän kehityksen prosesseissa teema ”tuotanto- ja kulutusrakenteet” onkin pysynyt vaatimattomana keskustelufoorumina aktiivisen politiikan toimeenpanon sijaan. Tästä kertoo myös se, että hyvätuloisten suosiman lentoliikenteen polttoaineet ovat mittavasta ympäristöhaitasta huolimatta edelleen verovapaita.
Plutopolitiikan ensimmäinen vaatimus onkin siirtyminen plutokratiasta todelliseen kansanvaltaan. Tämä tarkoittaa keskeisiltä osin sitä, että myös talous ja omistaminen saatetaan kansanvaltaisen päätöksenteon piirin, tavoitteena kaikkien kestävä hyvinvointi. Fossiilikapitalismissa itsestään selvinä pidettävät instituutiot kuten osakeyhtiöt, patentit ja perinnöt tai teknologiat kuten polttomoottorit ja tekoäly otetaankin kriittiseen tarkasteluun ja niille annetaan vain sellainen sija, joka luotettavasti palvelee kaikkien kestävän hyvinvoinnin tavoitetta. Muunlaiselle toiminnalle ei ole kansanvaltaista lupaa.
Toinen välttämätön muutos on rikkauden saattaminen tavoitellusta kulttuurisesti kyseenalaiseksi ja ympäristöhaitan osalta rikolliseksi toiminnaksi. Ilman tällaista kulttuurista täyskäännöstä on vaikea nähdä, miten ihmiskunta välttyisi todella suurilta vaikeuksilta lähitulevaisuudessa, sillä vaurastumisen ja talouden kasvun lähes universaali ideaali on kestämätön rajallisella maapallolla.
Vaikka tällä hetkellä kerskakuluttamisen kriminalisointi tuntuu utopistiselta, aikaisemmat käänteet antavat toivoa siitä, että tällainenkin muutos on mahdollinen. Vielä muutama vuosikymmentä sitten lasten tulevaisuuden saattoi pilata väkivaltaisella kurituksella, nyt sellainen käytös on kielletty rikoslailla. Samanlaisia käänteitä tyylikkäästä kielletyksi ovat kokeneet muun muassa tupakointi julkisissa tiloissa tai harvinaisten suurpetojen metsästys.
Marko Ulvila on tietokirjailija ja demokratia-aktivisti.
Kuvioiden grafiikat teoksesta Joutsenvirta et al 2016.
Lähteet
Baer P, Athanasiou T, Kartha S, Kemp-Benedict E. (2009) The Greenhouse Development Rights Framework. Berlin: Heinrich Böll Foundation, Christian Aid, EcoEquity and the Stockholm Environment Institute. 2009.
Chancel, Lukas & Piketty, Thomas (2015). Carbon and inequality: From Kyoto to Paris. Paris: Paris School of Economics. [http://piketty.pse.ens.fr/files/ChancelPiketty2015.pdf Tarkastettu 14.1.2016].
DiMuzzio, Tim (2015) The Plutonomy of the 1%: Dominant Ownership and Conspicuous Consumption in the New Gilded Age. Millennium: Journal of International Studies, Vol. 43(2) 492–510.
Gough, Ian (2017) Heat, Greed and Human Need: Climate change, capitalism and sustainable wellbeing. Glos: Edgar Elgar.
Joutsenvirta, Maria; Hirvilammi, Tuuli; Ulvila, Marko & Wilen Kristoffer (2016). Talous kasvun jälkeen. Helsinki: Gaudeamus.
Kenner, Dario (2015). Inequality of overconsumption: The ecological footprint of the richest. GSI Working Paper 2015/2. Cambridge: Global Sustainability Institute, Anglia Ruskin University.
Nurmela, Juha & Mäenpää, Ilmo (2014). Perustarpeet rasittavat ympäristöä eniten. Tieto&Trendit 6/2014. [http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/92/ Tarkistettu 21.2.2017].
Ollikainen, Markku & Matti Pohjola (2013). Talouskasvu ja kestävä kehitys. Suomalaisen Tiedeakatemian kannanottoja 4. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia. [www.acadsci.fi/kannanottoja/talouskasvu.pdf> Tarkastettu 31.5.2015].
Oxfam (2015) Extreme Carbon Inequality. Author: Timothy Gore. [https://www.oxfam.org/sites/www.oxfam.org/files/file_attachments/mb- extreme-carbon-inequality-021215-en.pdf Tarkastettu 20.3.2016].
Ulvila, Marko & Åkerman, Maria (1996) Kestävä Suomi – kohti oikeudenmukaista ympäristövaraa. Helsinki: Maan ystävät.
Ulvila, Marko & Wilen, Kristoffer (2017) Engaging with the Plutocene: moving towards degrowth and postcapitalist futures. Teoksessa. Heikkurinen, P. (ed) Sustainability and Peaceful Coexistence for the Anthropocene. New York and London: Routledge.
Veblen, Thorsten (2002) Joutilias luokka. Helsinki: Art House.
Lääkitystäsi ei tarvitse kelata
Toimeentulotuen siirtyminen Kelaan vuodenvaihteessa ei ole sujunut kaikilta osin kitkatta. Viime päivinä on uutisoitu tapauksista, joissa esimerkiksi ADHD:ta sairastavilta tai transihmisiltä on vaadittu lisäselvityksiä heidän lääkityksestään. Suurin osa toimeentulotuen hakijoista saa edelleen lääkkeensä normaalisti, Kela rauhoittelee. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaisiin lääkitystarpeisiin lisäselvitysvaade näyttää iskevän: leimattuihin, vaiettuihin, jopa kyseenalaistettuihin.
Ensiksikin on hämmentävää, millä oikeutuksella Kela lähtee kyseenalaistamaan lääkkeet määränneen lääkärin ammattitaitoa ja asiantuntemusta. Jos ollaan huolissaan siitä, että ihmisille määrätään ”turhia” lääkkeitä, tämä on aivan väärä tapa toimia. Ja jos olisin lääkäri, olisin pikkuisen näreissäni tällaisesta.
Toinen – ja nähdäkseni tässä se isompi – ongelma on se, että rajaamalla vain tietyt lääkitykset erityistarkastelun piiriin Kela tulee samalla määrittäneeksi ne kyseenalaisiksi. Tähän ei Kelalla pitäisi olla minkäänlaista sananvaltaa. Nyt tulleiden tietojen ja potilaskokemusten perusteella vieläpä näyttäisi, etteivät nämä ole valikoituneet sattumanvaraisesti vaan rajaus tukee yhteiskunnassamme vallitsevaa jaottelua hyväksyttyihin ja kyseenalaistettuihin lääkitystarpeisiin. Tämä tekee Kelan menettelystä entistä vastenmielisemmän, sillä toiminnallaan se paitsi hankaloittaa ihmisten elämää, myös vahvistaa stigmoja ja heittää bensaa liekkeihin esimerkiksi transvihamielisiin keskusteluihin.
Kelan lisäselvitysvaateet näyttäisivätkin olevan taas yksi esimerkki siitä, miten säästämisen varjolla hankaloitetaan jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten elämää
Apulaisoikeusasiamies onkin aiheellisesti huomauttanut Kelaa syrjivästä käytännöstä. Oikeusasiamiehen mukaan laissa korvattavuuteen riittää, mikäli lääke on tarpeellinen – sen ei tarvitse olla välttämätön. Toki voi perustellusti kysyä, onko testosteronivalmiste transmiehelle tarpeellinen vai välttämätön, mikäli ilman sitä hän ei pysty elämään ihmisarvoista elämää omassa sukupuolessaan? Tai ADHD-lääke: tuskin kukaan ilman sitä ainakaan välittömästi kuolee, mutta hyvinvoinnista tai elämänlaadusta joutuu tinkimään enemmän kuin olisi inhimillisesti suotavaa.
Kelan lisäselvitysvaateet näyttäisivätkin olevan taas yksi esimerkki siitä, miten säästämisen varjolla hankaloitetaan jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten elämää. Esimerkiksi ihmiset, joilla on ADHD tai kilpirauhasen toimintahäiriö, saavat luultavasti arjessaan selitellä vaivojaan aivan riittävästi – eikä asiaa auta se, että säännöllisin väliajoin mediaan ilmestyy joku puoskari kertomaan, ettei tällaisia vaivoja oikeasti ole edes olemassa tai ainakaan ne eivät ole niin yleisiä kuin oletetaan. Tosiasiassahan kyse on ennemmin alidiagnosoiduista vaivoista, eivätkä Kelan käytännöt ainakaan helpota uusien diagnoosien asianmukaista hoitoa.
Transsukupuolisten tilanne on tässä aivan erityisen hankala. Transsukupuoliset joutuvat nykyään saadakseen hormonilääkitystä käymään läpi lukuisia ja pitkäkestoisia tutkimuksia sekä perustelemaan omaa identiteettiään tavalla, jota ei cis-sukupuolisilta (siis sellaisilta, joiden sukupuoli vastaa syntymässä määriteltyä) vaadita koskaan missään. Se, että kaiken tämän jälkeen Kela katsoo oikeudekseen kyseenalaistaa lääkärin määräämän lääkityksen ja siten ihmisen koko sukupuoli-identiteetin, on moukkamaista, röyhkeää, vastenmielistä ja yksiselitteisen väärin.
Kaiken tämän jälkeen Kela katsoo oikeudekseen kyseenalaistaa lääkärin määräämän lääkityksen ja siten ihmisen koko sukupuoli-identiteetin
Lisäselvitykset eivät tietenkään koske kaikkia sairaita tai transihmisiä, vain niitä, jotka saavat toimeentulotukea lääkitykseensä – toisin sanoen köyhiä. Siinä ei tietenkään ole mitään uutta, että yhteiskunnan huono-osaisimmat ovat aivan eri tavalla tilivelvollisia tekemisistään kuin hyvinvoivemmat. Kärjistäen siinä, missä isotuloiset voivat vaikkapa kikkailla verotuksellaan ilman, että se kiinnostaa juuri ketään, joutuvat toimeentulotukea saavat avaamaan kuukausittain melkein koko elämänsä virkailijoille.
Monet ovat kokeneet selvityspyynnöt stressaaviksi. Kun lisäksi tiedämme, miten esimerkiksi kilpirauhasvaivat aiheuttavat myös mielenterveysongelmia kuten masennusta, on todennäköistä että monelta jää paperit lähettämättä ja siten lääke saamatta. Jos tämä sitten johtaa hankalampiin komplikaatioihin ja kalliiseen sairaalahoitoon, kuka ottaa vastuun?
Lisäselvitysrumba vaikuttaisikin olevan osa samaa kehityskulkua kuin vaikka aktiivimalli: jos olet köyhä, sairas, kuulut sukupuolivähemmistöön tai olet muuten jotenkin epäilyttävä, sinun on perusteltava oikeuttasi olemassaoloon jatkuvasti ja sinnikkäästi, muuten sinua rangaistaan. Tämä tuo mieleen aivan muunlaiset yhteiskuntajärjestelmät kuin pohjoismaisen hyvinvointivaltion, jollaisessa haluaisimme kuvitella elävämme.
Nälkätaiteilijamyytin todentajat
Itsensä työllistävät taiteilijat ovat erityisen uhanalainen joukko, joka elää todeksi nälkätaiteilijamyytin. Sipilän hallituksen voimaansaama työllisyyslaki sivuuttaa tämän ammattiryhmän edut jättäen heidät yrittäjätulkinnan vuoksi mahdollisesti puille paljaille.
Itsensä työllistävien taiteilijoiden tilanteeseen vaikuttavat suoraan yhteiskunnalliset olosuhteet ja näistä tärkeimpänä hallitusten päätökset. Sipilän hallituksen kärkihankkeisiin on kuulunut niin sanottu yrittäjyyspaketti, joka on vaikeuttanut itsensätyöllistäjien asemaa.
Vuoden 2016 alussa tuli voimaan uusi työttömyysturvalaki, jolla omassa työssä työllistyvistä ei-työsuhteisista itsensätyöllistäjistä tehtiin yhdessä yössä yrittäjiä. Tämä on jättänyt monen itsensätyöllistävän taiteilijan kokonaan sosiaaliturvan ulkopuolelle. Kollektiivinen neuvotteluvalmius itsensätyöllistäjiltä puuttuu kokonaan ja he joutuvatkin usein myymään ammattitaitoaan polkuhinnalla.
Aktiivimalli ankeuttaa tilannetta edelleen. Jos taiteentekijä onnistuu pääsemään edellisen taiteellisen projektinsa loputtua työmarkkinatuelle (työssäoloehto kertyy aniharvalla vapaalla taiteilijalla), aktiivisuusedellytyksen onnistuu kenties suurella itsensä myymisellä toteuttamaan. Se on pois taiteellisesta ja ajattelutyöstä.
Osa itsensätyöllistäjistä maksaa yrittäjäeläkevakuutusta, tieteen ja taiteen edustajat maatalousyrittäjien eläkevakuutusta. Joidenkin tilastojen mukaan joka kymmenes itsensä työllistäjä ei pysty maksamaan eläketurvaa itselleen. Alle puolet, 43 prosenttia, alivakuuttaa itsensä. Tuon edellä mainitun kymmenesosan joukossa uskon olevan suurimman osan itsensätyöllistävistä taiteilijoista.
Huonosti valmisteltu laki nostattaa huolta
Kahdenkymmenenkahdeksan luovan alan ammatti- ja muun järjestön yhteenliittymä Tekijäfoorumi1 jätti joulukuun 2015 alussa Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle lausunnon hallituksen esityksestä työttömyysetuuksien rahoituksesta annetun lain ja työttömyysturvalain muuttamisesta.
Lausunnossaan Tekijäfoorumi kritisoi hallituksen kaavailemia muutoksia, jotka tulisivat Tekijäfoorumin arvioiden mukaan entisestään vaikeuttamaan itsensä työllistämistä ja työttömyysturvan saamista. Tekijäfoorumi ei pidä ehdotettuja muutoksia perusteltuina nykyisillä työmarkkinoilla, joilla itsensä työllistäjät ovat kasvava joukko.
Myös Taiteen keskustoimikunta (Taike) ja lukuisat taiteilijajärjestöt olivat huolissaan uudesta laista, joka tuli kulttuuri- ja taidealan tietoon vasta marraskuun 2015 lopulla. Taiken mukaan se jättäisi pahimmillaan itsensätyöllistäjät kokonaan työttömyysturvan ulkopuolelle. Suomen Taiteilijaseura huomautti, ettei lakiesitys huomioi esimerkiksi ammattikuvataiteilijoiden erityistä asemaa palkansaajan ja yrittäjän välimaastossa. Näyttelijäliiton mukaan kyse oli todellisesta ”sosiaaliturva-ansan” rakentamisesta esimerkiksi liiton yhdeksälle sadalle jäsenelle, mutta myös monen muun taiteen alan ammattilaiselle.
Järjestöjen lausunnoista huolimatta laki astui voimaan huonosti valmisteltuna ja sai aikaan väliinputoajia.
Vasemmistoliiton itsensätyöllistäjiä koskeva kampanja
Journalisti-lehti lähetti helmikuun 2015 lopulla puolueille kyselyn, jonka vastauksissa sosiaalidemokraatit, keskusta, vasemmistoliitto ja vihreät suhtautuivat nollatuntisopimusten kieltämiseen myönteisesti. Kokoomus ja kristillisdemokraatit olivat kieltoa vastaan. Kokoomus, perussuomalaiset ja keskusta olivat ainoita puolueita, jotka eivät osanneet päättää kantaansa tekijänoikeuksien vähimmäisoikeuksista neuvottelemiseen. Kaikki muut tukivat kollektiivisia neuvotteluja tekijänoikeuksien vähimmäisoikeuksista.
Vasemmistoliitto on puolueista ainoa, joka on tehnyt oman erillisen raportin itsensätyöllistäjistä. Puolue aloitti vuoden 2016 lopulla itsensätyöllistäjiä koskevan kampanjan, jossa pyritään selvittämään tarkemmin heidän työmarkkina-asemaansa ja tekemään käytännöllisiä ehdotuksia, joiden avulla parannetaan itsensätyöllistäjien toimeentuloa ja sosiaaliturvaa.
Li Andersson ja Anna Kontula esittävät raportissaan Kun ei kiitoksella elä – itsensätyöllistäjän asemasta, että moni itsensätyöllistäjä ei uskalla vastaanottaa keikkatyötä työttömyysetuuden menettämisen pelossa. He esittävät ratkaisuksi hakuprosessien selkeyttämistä: ”Itsensätyöllistäjän sosiaaliturvan kannalta kaikkein tärkeintä olisi selkiyttää, yksinkertaistaa ja yhdenmukaistaa työttömyysturvalainsäädäntöä siten, että hakuprosessit nopeutuvat ja hakijan on mahdollista tietää etukäteen, miten jokin työmahdollisuuden vastaanottaminen vaikuttaa hänen sosiaaliturvaansa.”
Lakialoite on yksi kuudesta toimenpiteestä, joita Vasemmistoliitto esitti lokakuussa 2016 itsensätyöllistäjien aseman parantamiseksi. Muut esitetyt toimenpiteet ovat ennakkopäätösjärjestelmä työttömyysturvaan, työttömyysturvan 300 euron suojaosuuden ulottaminen kaikkiin tuloihin, yhdistelmävakuutus, järjestäytymisoikeus sekä arvonlisäveron alarajan nosto 25 000 euroon
Anderssonin ja Kontulan raporttia voi kritisoida siitä, että se esittelee lähinnä parhaimmin toimeentulevaa osaa itsensätyöllistäjistä. Se käsittelee itsensätyöllistäjiä harmaana monoliittina, eikä huomioi, että joukossa on toimeentulonsa kanssa vaikeuksissa olevia itsensätyöllistäjiä, kuten esimerkiksi taiteilijat. Arvonlisäveron nosto 25 000 euroon ei merkitse mitään köyhyysrajan alapuolelle jäävillä tuloilla sinnitteleville itsensätyöllistäville taiteilijoille.
Työssä loppuun palava, keskituloinen moniosaaja
Taiken erikoissuunnittelija Kaija Rensujeffin selvityksen pohjalta julkaistun raportin Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus johtopäätökset perustuvat 2010 taiteilija-apurahaa saaneiden vastauksiin. Edellinen vastaava tutkimus toteutettiin kymmenen vuotta aiemmin. Siihen verrattuna taiteilijajärjestöjen jäsenmäärä on kasvanut lähes viidenneksen. Erityisen suuri kasvu on esimerkiksi elokuvataiteen alalla, jossa jäsenmäärä on kasvanut reilulla puolella. Myös monialaisten taiteilijoiden määrä on noussut 2000-luvulla erityisesti kirjallisuuden ja näyttämötaiteen alalla.
Täytyy muistaa, että Rensujeffin otoksen vuosiapurahaa nauttivat taiteilijat eivät kuitenkaan edusta tulotasoltaan taiteilijakunnan mediaania vaan niin sanottua eliittiä. Kovin monen freelancerin tai itsensä työllistäjän vuositulot tuskin ylittävät 20 000 euroa, vaikka laskuissa yhdistettäisiin eri tulolähteet. Tässä mielessä tutkimuksen otos on olosuhteita kaunistava.
Rensujeffin raportissa havaittiin, että koulutustausta oli keskeinen työmarkkina-asemaan vaikuttava tekijä. Moniosaajuudesta on tullut keskeinen työssä toimimisen elinehto. Koulutuksen lisääntyessä taiteilijat tekevät paitsi oman ja muiden taiteenalojen töitä, myös taiteen ulkopuolisia tehtäviä (multible-job-holding). Tämä koettiin kuitenkin vahingollisena omalle taiteenteolle. Taiteellista työtä rahoitettiin myös muilla töillä.
Koulutuksen lisääntyessä taiteilijat tekevät paitsi oman ja muiden taiteenalojen töitä, myös taiteen ulkopuolisia tehtäviä
Liian vähäiset apurahat ja sosiaalisten kontaktien tarve olivat syitä taiteen ulkopuoliseen työntekoon. Esimerkiksi kuvataiteilijoilla syyt taiteen ulkopuolisen työn tekemiseen olivat nousseet vuoden 2000 kolmestakymmenestäkolmesta prosentista vuoden 2010 seitsemäänkymmeneen prosenttiin. Työaikaa koskeviin kysymyksiin jätettiin paljon vastaamatta, mikä ei ole ihme: moni taiteilija työskentelee lähes koko valveillaoloaikansa aamusta iltaan. Silti yleisesti yli 40-tuntisen työviikon tekijöiden määrä oli laskenut kolmasosasta neljäsosaan.
Taiteellinen työ muodosti 39 prosentilla toimeentulon perustan. Tärkeimmässä asemassa olivat taiteellisesta työstä saadut apurahat ja palkat (35 prosenttia). Apurahat olivat tärkein toimeentulon lähde yhdeksälle prosentille vastaajista. Muu työ oli tärkein tulonlähde 11 prosentille vastaajista. Näyttämö- ja elokuvataiteen edustajista peräti puolet, 52 ja 49 prosenttia, sijoittui veronalaisten tulojen osalta 20 000–39 999 euron tuloluokkaan. Esimerkiksi kirjailijoista 43 prosentilla veronalaisten tulojen määrä jäi alle 20 000 euron. Erityisen huono tilanne on tanssitaiteilijoilla, joista noin puolet tekee työtään ilmaiseksi. Apurahatulot ovat hyvin pieniä ja lippukassatulot olemattomia. Tanssijoita on tuhatkunta ja heistä vain viidelläkymmenellä on virka. Työsuhteessa olevat näyttämötyöntekijät tekevät kuitenkin kuusipäiväistä työviikkoa. Myös elokuvatyöntekijät kamppailevat toimeentulostaan: yli tuhat alan ihmistä kamppailee noin kahdenkymmenen pitkän elokuvan tuotannosta. Enemmistö on työttömänä osan vuodesta.
Taiteilijabarometri
Taike ja Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore ovat yhteistyössä kehittäneet taiteen ja kulttuurin barometrin tukemaan julkista keskustelua, joka ylittää taiteenrajat.2 Tarkoitus on herättää taidepoliittista keskustelua kokoamalla yhteen alan asiantuntijoiden näkemyksiä. Taiteilijabarometrin tarkoitus on olla myös ajankohtaisten asenteiden puntari.
Taiteen ja kulttuurin barometri 2016 kertoo taiteilijajärjestöjen johdon3 näkemyksistä taiteilijoiden nykytilasta. Taiteilijajärjestöt ovat tärkeitä taidepoliittisia vaikuttajia ja taiteilijakunnan etujen valvojia.4 Maaliskuussa 2018 julkaistu vuoden 2017 barometri keskittyy nuoriin, alle 35-vuotiaisiin taiteentekijöihin, joiden vastaukset vahvistavat edellisen barometrin osoittamia tuloksia.
Työskentelyn sirpaleisuus ja työskentely lyhytaikaisissa työsuhteissa tuli esiin kaikissa haastatteluissa. Palkaton työ on ongelmista suurimpia, samoin toimeentulokilpailun koveneminen.
Taiteelle ja taiteilijajärjestöille asetetut vaatimukset
Lähes kaikki vuoden 2016 barometriin vastaajat (95 %) olivat jokseenkin samaa mieltä siitä, että apurahojen määrää tulisi lisätä. Myös ajatusta koulutettujen tuottajien palkkaamista tuettiin: ”On kestämätöntä, että taiteilijat ja työryhmät tekevät tuotantotyön ja sisällöntuottamisen täysin ilmaiseksi, eikä tehtyyn työhön voi saada apurahaa, vaikka projekti olisi käynnissä. Taiteilijat ylläpitävät siten ilmaisen työn kulttuuria ja käyttävät aikansa kaikkeen muuhun kuin taiteen tekemiseen, jonka pitäisi olla pääasia.”
Suuri enemmistö vastaajista piti ”kokonaisvaltaista moniosaamista” taiteellisen työn edellytyksenä. Taiteen haluttiin olevan ennen kaikkea laadukasta. Suhtautuminen oman osaamisen markkinointiin oli varovaista koko vastaajajoukossa.
Ilmaistyöhön voisi tulla ratkaisu, jos julkista rahoitusta saavia toimijoita edellytettäisiin maksamaan taiteellisesta työstä samalla tavalla kuin muustakin työstä
Ilmaistyö on taidealalla suuri ongelma. Tähän voisi tulla ratkaisu, jos julkista rahoitusta saavia toimijoita edellytettäisiin maksamaan taiteellisesta työstä samalla tavalla kuin muustakin työstä maksetaan. Ratkaisuna pidetään taiteilijoiden boikottia ja taiteilijajärjestöjen tiedotusta aiheesta. Muutos tapahtuisi nopeasti, jos järjestäjät maksaisivat taiteilijoille palkkaa tehdystä työstä. Vaikka taiteilijuus on kutsumus, se on myös yksi ammatti muiden joukossa. Kaikkien ei tarvitse tehdä työtään kutsumuksesta. Taiteilija on vapaa ammattinimike, eli kentällä ei ole yksiselitteisiä sääntöjä sille, kuka saa esiintyä taiteilijana. Yhteisenä huolenaiheena on kilpailun lisääntyminen, joka vaikeuttaa apurahojen saamista.
Taiteilijajärjestöt ovat toimineet viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana merkittävinä asiantuntijoina. Silti uusia innovaatioita pitää hyödyntää resurssien niuketessa jatkuvasti.
Taiteilijoiden aseman parantaminen
Itsensätyöllistävien taiteilijoiden väliinputoaja-asema on ratkaistava ennen kaikkea poliittisin toimin. Nyt liian moni joutuu sinnittelemään joskus jopa ilman sosiaaliturvaa tai työmarkkinatukea, ja eläkenäkymätkin ovat usein karut ja takuueläkkeen varassa. Kuinka moni muu korkeasti koulutettu ammattiryhmä joutuu elämään tällaisessa ahdingossa? Miten olisi kansalaispalkka, taiteilijapalkka tai perustulo, johon voisi ajatella porrasjärjestelmää koulutuksen mukaan? Vuoden 2017 barometrin mukaan 72 prosenttia nuorista taiteentekijöistä pitäisi perustuloa ratkaisuna taiteilijan työhön liittyviin sosiaaliturvaongelmiin.
Tuskin kovinkaan moni yhden tai nykyään usein jopa kaksi ylempää korkeakoulututkintoa suorittanut, lukuisia näyttöjä antanut taiteilija pitää itseään proletariaatin edustajana, vaikka näin varmasti tulotason osalta onkin. Taiteilijan edustama uusi tietotyöläinen kuuluu ennemmin akatemian ulkopuoliseen älymystöön, jota media käyttää turhan harvoin lausunnonantajana.
Itsensätyöllistävien taiteilijoiden väliinputoaja-asema on ratkaistava ennen kaikkea poliittisin toimin
Kuten General Intellect -kollektiivi toteaa kirjassa Vasemmisto etsii työtä, vasemmiston ongelma on työläinen, joka ei koe itseään työväestöön kuuluvaksi. Tehdas on laajentunut koko yhteiskunnan alalle, olemme sirpaloituneita yhteiskuntaruumiin osasia jokainen. Kuinka puhutella identiteettikriisissä olevaa tietotyöläistä?
Suurimmat ongelmat taiteilijoilla liittyvät taloudelliseen ympäristöön. Rahoitus ei pysy kehityksen mukana, ja uudet mallit, kuten jakamistalous, lisääntyvät. Tulevaisuuden nähdään yksiselitteisesti vaativan uudistumisvalmiutta ja taiteilija-ammatin monipuolistumista. Kun apurahoja on yhä vaikeampi saada, moni ajautuu pakkoyrittäjäksi. ”Artisti maksaa” -periaatteen ja ilmaistyön olisi vähennyttävä. Taitelijabarometrin vastausten perusteella voidaan nähdä vastuun jakautuvan kolmelle taholle: julkinen rahoittaja, yksittäiset toimeksiantajat ja taiteilijayhteisö. Julkisesta rahoituksesta päättäville tahoille ehdotettiin muun muassa sitä, että taiteellinen työ on rinnastettava muihin, muun alan töihin julkisesti rahoitetussa toiminnassa. Toimeksiantajien suuntaan korostettiin ensisijaisesti työehtosopimusten noudattamista. Eri taidealojen järjestöjen olisi tehtävä yhteistyötä ja yhteisiä keskustelunavauksia.
Järjestäytymisoikeuden osalta Suomen tulisi seurata Tanskan esimerkkiä ja tulkita itsensätyöllistäjät mahdollisimman laajasti ”työmarkkinoiden kolmanteen ryhmään”, jonka kollektiivista järjestäytymistä EU:n kilpailulainsäädäntö ei rajoita.
Kaiken kaikkiaan tilannetta parannettaisiin rahoituksella, tiedottamisella ja asennemuutoksella.
Vaikka taiteen arvostus on laskenut, moniosaajuuden vaatimukset ovat koko ajan lisääntyneet. Taiteilijoiden osaamista ei silti hyödynnetä riittävästi, eikä siitä olla valmiita maksamaan riittävästi. Samaan aikaan kilpailu toimeentulosta kovenee entisestään, kun perinteiset ansaintamuodot ovat katoamassa. Taiteilijan on pystyttävä keskittymään pelkästään taiteelliseen työhön.
Kirjoittaja on VTM, FM ja tuleva journalismin YAMK (medianomi) ja AmO-opiskelija. Hän on 18 teosta julkaissut kirjailija, joka on sekaantunut runouden lisäksi lyhytproosaan, tieto- ja matkakirjallisuuteen. Eräs uusimmista kirjoistaan on Itsensä työllistävät taiteijat Suomessa. Yhteys: ritdahl@gmail.com
Viitteet
[1] Tekijäfoorumiin kuuluvat kaikki keskeiset taiteen alan tekijöitä edustavat tekijäjärjestöt, joiden joukossa myös Suomen Kirjailijaliitto, Suomen Tietokirjailijat ja Suomen Journalistiliitto.
[2] Pilottibarometri toteutettiin vuonna 2015. Pilottibarometrin perusteella laajennettiin mm. aineistonkeruuta.
[3] Kysely lähetettiin 44 taiteilijajärjestön toiminnanjohtajalle. Taiteilijabarometriin vastasi yhteensä 36 taiteilijajärjestöä eli vastausprosentti oli 80. Kyselyyn osallistuneet järjestöt edustavat yli 20 000 taiteilijaa Suomessa.
[4] Katto-organisaatioita ovat Forum Artis ry, Suomen Taiteilijaseura, TEME, Teollisuustaiteen liitto Ornamo. Kirjallisuuden suurin toimija on Suomen Kirjailijaliitto ja musiikin alalla Suomen Muusikkojen Liitto. Taiteilijajärjestön jäsenkriteereistä tärkein oli ammattimainen toiminta. Puolella järjestöistä kriteerin täyttymisestä vastasi vertaisarviointi.
Uuden pysähtyneisyyden aika
Presidentinvaalin jälkeiset viikot Venäjällä ovat täyttyneet monenlaisista keskusteluista. Silmiini on osunut teema, jota on sivuttu jo aiemmin, mutta nyt se on käynyt yhä selkeämmäksi: muutosta ei tule ja sitä on turha edes miettiä.
Pietarilainen ystäväni sanoi äskeisessä keskustelussamme, että kun hän näkee joka päivä itselleen tärkeiden paikkojen ja instituutioiden murenevan ympäriltä – kuten Eurooppalaisen yliopiston tai Dom kino -elokuvakeskuksen häädöt niiden historiallisista rakennuksista, niiden toiminnan rajoittaminen ja näivettäminen – hänet valtaa toivottomuus. Hänen elämänpiirinsä ihmiset häviävät ympäriltä, pyrkivät muuttamaan ulkomaille. Ystäväni sanoi kokevansa syyllisyyttä siitä, että hänen poikansa joutuu kasvamaan tässä toivottomuuden ilmapiirissä, täysin syyttä.
Tämä ilmapiiri tuntuu tutulta. Olenhan kasvanut Neuvostoliitossa pysähtyneisyyden aikana, ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Muutosta ei tule. Tämä on ikuisesti. Tämä tulee olemaan elämäni kulissi.
* * *
Ensimmäinen selkeästi käsittämäni pysähtyneisyyden kuvaus oli elokuva nimeltä Teema. Ohjaaja Gleb Panfilov kuvasi sen vuonna 1979, mutta se päästettiin elokuvateattereihin vasta perestroikan alettua vuonna 1986. Seuraavana vuonna se sai Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon.
Elokuva kertoo nimekkään moskovalaisen kirjailijan uuden näytelmän teemanhakumatkasta vanhaan Suzdal-nimiseen kaupunkiin, jossa elämä on näennäisesti pysähtynyt ja kehittymätöntä, eivätkä kaupungin todelliset tapahtumat näy ulkopuolisille. Paatunut kirjailija ihastuu museotyöntekijänaiseen, joka ei tästä välitä, vaan yrittää estää miesystäväänsä emigroitumasta Yhdysvaltoihin. Miesystäväkin on kirjailija, mutta ei pääse julkaisemaan teoksiaan Neuvostoliitossa. Siihen aikaan maastamuutto oli yhtä kuin läheisen kuolema niille, jotka jäivät kotimaahan. Moskovalainen järjestelmässä menestynyt kirjailija jää osattomaksi tästä todellisesta draamasta ja naisen tunteista, ja sakeassa tyytymättömyydessään ja tuskassaan ajaa kolarin. Pysähtyneisyys tappaa niin ne, jotka siitä hyötyvät kuin nekin, jotka pyrkivät sitä pakenemaan.
On oireellista, että nykyään tehtävissä elokuvissa palataan samoihin teemoihin kuin pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitossa
On oireellista, että nykyään tehtävissä elokuvissa palataan samoihin teemoihin kuin pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitossa – ja jopa samoihin aikoihin.
Tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dovlatov kertoo Yhdysvaltoihin emigroitumisensa jälkeen legendaariseksi nousseen kirjailija Sergei Dovlatovin elämästä Leningradissa vuonna 1971. Hän ei pääse julkaisemaan teoksiaan, ja hänen ystävänsä, tuleva Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja Iosif Brodski valmistautuu emigroitumaan niin ikään Yhdysvaltoihin. Kirjailijan piiri muodostuu samankaltaisista, lahjakkaista kirjailijoista ja taidemaalareista, joita järjestelmä ei päästä julkaisemaan teoksiaan ja joiden ainoa keino selvitä tästä kaikesta on olla yhdessä – ja juopotella. Dovlatovin suhde vaimoonsa kärsii mahdottomuudesta toteuttaa itseään kirjailijana. Ohjaaja Aleksei German (nuorempi) luo taitavasti 1970-luvun pysähtyneisyyden ilmapiirin. Mikään ei muutu, minnekään ei pääse, ellei ala myötäillä järjestelmää ja lakkaa olemasta oma itsensä. Luovan älymystön tilanne on kaikin puolin prekaari, ja kuolema on koko ajan lähellä, fyysinen tai henkinen. Kaupasta ei pysty ostamaan edes nukkea lapselle. On ilmeistä, ettei ohjaajan tavoitteena ollut pelkästään seurata ohjaajaisänsä jalanjälkiä ja luoda elävän tuntuinen ajankuvaus vaan keskustella katsojan kanssa meidän nykyisestä ajastamme. Tähänkö olemme tulossa, olemmeko valmiit?
Moni kriitikko on pitänyt Boris Hlebnikovin elokuvaa Rytmihäiriö onnistuneena kuvauksena ajastamme. Tämänkin elokuvan keskiössä on perhedraama: nuori lääkäripariskunta on eroamassa. Väsynyt välien selvittely tapahtuu vasten heidän arkeaan, joka koostuu rankasta työnteosta ambulanssissa ja ensiavussa sekä ryyppäämisestä tai nukkumisesta kotona. Mies, jota kriitikot ovat sanoneet ”aikamme sankariksi”, tekee työtään arkisesti ja oikeamielisesti, pelastaen ihmishenkiä yhä epäinhimillisemmiksi käyvissä olosuhteissa. Uusi ambulanssiaseman pomo vaatii enemmän tuloksia ja tehostaa yksikköjensä työskentelyä: potilaan luona ei saa olla enempää kuin 20 minuuttia, ambulanssin sijainti ja toiminta on jatkuvasti raportoitava keskukseen, ja tavoitteena on vastata niin moneen kutsuun kuin mahdollista. Tämä tehokkuustavoite törmää oikeaan elämään, joka vaatii lääkäriltä läsnäoloa potilaan luona ja inhimillisyyttä, joilla taas ei ole sijaa uudessa järjestelmässä. Pomo heittää idealistilääkärin pihalle – mutta samalla tämä saa vaimonsa kanssa välit toimiviksi ja ilmeisesti pääsee uuteen työpaikkaan, toiseen ambulanssiasemaan töihin.
Epäinhimillisessä järjestelmässä yksilöiden inhimillisyys on ainoa voima, joka pitää yhteiskuntaa yllä
Epäinhimillisessä järjestelmässä yksilöiden inhimillisyys on ainoa voima, joka pitää yhteiskuntaa yllä. Tai itse asiassa yhteiskuntaa ei ole – raskaan työnteon rääkkääminä ja kaikelle muulle välinpitämättöminä ja voipuneina ihmiset eivät osallistu mihinkään muuhun kuin työntekoon tai välillä illanistujaisiin kavereidensa kanssa. On vain raaka järjestelmä ja ihmisyyttä ihmeellisellä tavalla säästäviä ihmisiä. Rytmihäiriössä pysähtyneisyyttä ei tarkastella älymystön ja luovan työn näkökulmasta, vaan ihmiselämän ylläpitämisen kannalta tärkeimpiin asioihin kuuluvan työn kautta. Järjestelmä, joka ei kuule työntekijää, vaan toimii uusliberaalin tehostamislogiikan mukaan, muodostuu ihmiselämälle vaaralliseksi ja yhteiskuntaa tuhoavaksi. Elokuvan idealistinen (ja katsojassa ikään kuin jonkinlaista toivoa ylläpitävä) sanoma on siinä, että yksittäisen ihmisen inhimillisyyden säilyttäminen on keino selvitä järjestelmässä, edes jotenkin.
Ohjaaja Andrei Zvjagintsevin Leviathan (2014) puolestaan ei jätä mitään mahdollisuutta ”positiiviselle ajattelulle”. Palkitussa elokuvassa korruptoitunut kaupunginjohtaja yhdessä yhtä korruptoituneen oikeuslaitoksen kanssa häätää pääsankarin, ”tavallisen ihmisen”, tämän kodista ja loppujen lopuksi saa hänet telkien taakse vaimonsa murhasta. Vaimo tapahtumien edetessä hukuttautuu, kaikki ihmissuhteet särkyvät, ja kirkko pappeineen esiintyy ihmisvastaisen valtiokoneiston ruuvina. Perimmäistä hyvyyttä ja inhimillisyyttä löytyy vain hyvin vähän, eikä se kanna eteenpäin, vaan miehen elämä murskautuu.
* * *
Luin 2000-luvun alussa kirjailija Vladimir Sorokinin arvion uudesta ajasta, joka jäi mieleeni. Hän sanoi haastattelussa, että leuto sää on loppumassa ja Venäjällä pakastuu. Pakkasten aikaan ajattelu hänen mukaansa kirkastuu ja se synnyttää hyvää taidetta. Tämä on yksi näkemys siitä, mitä uusi pysähtyneisyys tuo tullessaan. Kuitenkin, tätä laajemmin ovat levinneet pelko ja melankolia.
Katsomani elokuvat luovat varsin toivottoman kuvan pysähtyneisyydestä, joka nivoutuu raakaan uusliberaaliin kapitalismiin. Kysymys siitä, voiko 1970–1980-lukujen pysähtyneisyydestä selviämisen keinot ottaa käyttöön tänään, jää avoimeksi.
Maailman absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys
Kuva: Sonja Siikanen.
Köyhyyttä on maailmassa mitattu klassisesti kahdella eri tavalla: kehitysmaissa on laskettu absoluuttista köyhyyttä, jossa rahat eivät riitä perustarpeiden tyydyttämiseen; länsimaissa puolestaan suhteellista köyhyyttä, jolloin köyhän asema on heikko suhteessa tulotasoon. Kehitysmaiden talouksien kasvaessa tämä kahtiajako ei enää päde. Miten globaalia köyhyyttä voidaan nyt arvioida, miltä köyhien määrä tässä tarkastelussa näyttää, ja miten sekä absoluuttinen että suhteellinen köyhyys saadaan laskuun?
Absoluuttinen köyhyys vähenee
Köyhyyttä mitataan joko absoluuttisesti (köyhän rahat eivät riitä perustarpeiden tyydyttämiseen) tai suhteellisesti (köyhän asema on heikko suhteessa yhteiskunnan yleiseen tulotasoon). Suhteellinen köyhyysmittari on siksi kiinteästi yhteydessä tuloeroihin. Köyhissä maissa köyhyyttä on perinteisesti mitattu absoluuttisesti ja Euroopan maissa suhteellisesti. Kehitysmaiden talouksien kasvaessa on tullut entistä tärkeämmäksi ottaa huomioon suhteellinen mittari niissäkin.
Sekä absoluuttisessa että suhteellisessa mittaustavassa on ensin asetettava köyhyysraja. Jos kotitalouden tulot tai kulutus jäävät köyhyysrajan alapuolelle, lasketaan kotitalous köyhäksi.
Absoluuttisessa tavassa otetaan huomioon kotitalouden koko ja koostumus, eli siellä asuvien ihmisten ikä ja sukupuoli. Ravitsemustiede määrittelee niiden mukaan ravitsemustarpeen. Kun tiedetään maan tai alueen tyypillinen ruokakulutuskori ja ruokien hinnat, saadaan summa, joka kullakin kotitaloudella tulisi olla käytettävissään riittävän kaloritason turvaamiseksi. Tähän summaan lisätään varaus kohtuulliselle muulle kulutukselle, kuten hygienia- ja asumismenoille.
Kussakin maassa käytetään hieman eri metodeja, mutta 1990-luvulla huomattiin, että köyhimmissä maissa kansalliset köyhyysrajat asettuivat lähelle yhtä Yhdysvaltain dollaria henkeä kohden päivässä. Siitä syystä absoluuttista köyhyyttä alettiin maailmassa mitata dollari per päivä -menetelmällä. Inflaation myötä raja nostettiin hiljattain 1,9 dollariin päivässä.
Köyhyys maailmassa on laskenut voimakkaasti käytetyimmällä köyhyysmittarilla eli ”nuppilukumittarilla” mitattuna
Tällä tavoin mitattuna köyhyys maailmassa on laskenut voimakkaasti käytetyimmällä köyhyysmittarilla eli ”nuppilukumittarilla” mitattuna. Tämä kertoo köyhien kotitalouksien osuuden kaikista kotitalouksista. Erityisen voimakkaasti köyhyys on alentunut Kiinassa ripeän talouskasvun ansiosta. Afrikassakin köyhien osuus on laskenut, mutta köyhien kotitalouksien määrä on hiukan kasvanut nopean väestönkasvun vuoksi. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka kotitaloudet ovat päässeet köyhyysrajan yli, tuo köyhyysraja on kuitenkin hyvin alhainen: sen mukaiset tulot riittävät juuri ja juuri alhaisimpien perustarpeiden tyydyttämiseen.
Toinen tapa mitata köyhyyttä on suhteellinen, jossa köyhyysraja asetetaan tietyksi osuudeksi mediaanitulosta. Tällöin köyhyys voi kasvaa, vaikka köyhän asema absoluuttisesti paranisi, jos muiden tulot kasvavat nopeammin. Kyse on siis myös tulonjaosta.
Eriarvoisuus on suhteellista
Perinteisesti eriarvoisuutta on arvioitu maan sisällä. Tyypilliset mittarit, kuten niin sanottu Gini-kerroin, ovat riippumattomia maan keskitulosta. Jos kaikkien maan kansalaisten tulot kasvavat samassa suhteessa, kerroin ei muutu. Toki tällöin absoluuttiset erot tyypillisesti kasvavat: köyhälle kymmenen prosentin tulonlisäys on euroissa vähemmän kuin miljonäärille.
Jos samanlainen mittari lasketaan koko maapallon väestölle, huomataan että viime vuosikymmeninä maapallon eriarvoisuus on alentunut. Tämä johtuu siitä, että maiden keskitulojen erot ovat vähentyneet, vaikka monien maiden sisäinen eriarvoisuus on kasvanut.
Kokonaisuudessaan maailmasta on tullut taloudellisesti yhdenvertaisempi: absoluuttinen köyhyys ja eriarvoisuus ovat vähentyneet. Syytä tyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole, sillä yksikin absoluuttisesti köyhä on liikaa, ja eriarvoisuuden taso maailmassa on yhä huikea ja kasvussa monen maan sisällä.
Miten köyhyysmittausta tulisi kehittää
Maailmanpankki julkaisi vuonna 2016 laajan asiantuntijaraportin, jossa annetaan käyttökelpoisia suosituksia köyhyyslaskennan parantamiseksi. Yhden suosituksen mukaan pitäisi köyhissäkin maissa edetä suuntaan, jossa absoluuttisen köyhyyden lisäksi otetaan huomioon myös köyhien suhteellinen asema. Näin siksi, että on monia perusteita sille, miksi ihmisen suhteellinen asema vaikuttaa hänen hyvinvointiinsa absoluuttisen aseman lisäksi. Vertaamme asemaamme muihin, ja riittävän hyvän elämän aineelliset edellytykset riippuvat myös ympäröivän yhteiskunnan elintasosta.
Ravallion ja Chen (2017) esittävät yhden kiinnostavan tavan tällaiseen köyhyysmittaukseen. Heidän mittarissaan köyhyys ei voi koskaan olla pienempää kuin absoluuttisesti mitattuna. Lisäksi köyhyys riippuu muiden yhteisön jäsenten tuloista, mutta ei välttämättä ole siihen suoraan verrannollinen, vaan köyhyysraja voi nousta esimerkiksi 50 prosentilla mediaanitulojen noususta.
Tutkijat laskevat tällä tavoin sen tason, jolle köyhyys asettuu: Alaraja muodostuu absoluuttisesta köyhyydestä ja yläraja suhteellisesta köyhyydestä, jos köyhyysmittari on hyvin herkkä mediaanitulon nousulle. Globaali köyhyys on laskenut, mutta jos suhteelliselle asemalle annetaan suuri paino, lasku on ollut melko vähäistä.
Mitä köyhyyden vähentämiseksi voitaisiin tehdä
Yksi seikka on varma: absoluuttisen köyhyyden laskemiseksi tarvitaan talouskasvua. Kehitysmaat ovat keskimäärinkin niin köyhiä, ettei niiden sisäisellä tulonjaon uudelleenjärjestelyllä voida poistaa köyhyyttä (Ravallion 2010). Maiden sisäisten ”rikkaiden”, eli ihmisten jotka eivät länsimaissa olisi köyhiä, veroaste tulisi olla yli sata prosenttia tulonsiirtojen rahoittamiseksi. Tämä ei ole mahdollista, mutta rahoitusta helpottaa, jos kehitysapua voidaan nostaa ja sitä käytetään tehokkaasti.
Talouskasvu ei yksinään riitä vaan tarvitaan sosiaaliturvaa. Ei voida olettaa että kaikki kotitaloudet voivat osallistua työelämään. Sosiaaliturvaa on rahojen puutteessa pakko suunnata köyhimmille, sillä universaaliin perustuloon ei ole rahaa. Sen sijaan kohdennetulla perustulolla (kuten tulonsiirroilla tietyntyyppisille kotitalouksille, esimerkiksi vanhuksille) voidaan toteutettavissa olevin keinoin päästä alemmalle köyhyystasolle.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori ja Non-Resident Senior Research Fellow YK:n kehitystalouden yliopisto UNU-WIDER:ssa.
Lähteet
Niño-Zarazúa , M., Roope, L. ja F. Tarp (2017): Global Inequality: Relatively Lower, Absolutely Higher. Review of Income and Wealth, 63, 661–684.
Ravallion, M. (2010), “Do Poorer Countries Have Less Capacity for Redistribution?”, Journal of Globalization and Development 1(2), 1–31.
Ravallion, M. ja S. Chen (2017) Welfare Consistent Global Poverty Measures. NBER Working Paper No. 23739.
MMV: Suuri ilmastojakso
Perusteen lukijakysely 2018
Yhteiskuntatiede on aina osa politiikkaa
Harvasta asiasta on viime vuosina puhuttu yhtä paljon kuin asiantuntijuuden väheksynnästä ja ”totuuden jälkeisestä ajasta”. Huoli on ollut ymmärrettävä, sillä vihamielisyys tieteellistä tietoa ja eksperttejä kohtaan on ollut keskeinen osa kansalliskonservatiivisten poliittisten voimien strategiaa.
Vastauksena totuuden jälkeiseen aikaan monet politiikan kommentaattorit ovat alkaneet vaatia politiikan perustamista tieteellisiin tosiasioihin. Tämän näkemyksen on parhaiten kiteyttänyt Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen. Hän on useissa puheenvuoroissaan (kuten tässä, tässä ja tässä) korostanut, että asiantuntijoiden tehtävänä on ”kertoa faktat” ja kuvata politiikan todelliset vaihtoehdot. Demokraattisesti valittujen päätöksentekijöiden roolina on taas tehdä annettujen faktojen ja vaihtoehtojen pohjalta arvovalinta.
Tällaisen näkemyksen hyväksyminen saattaa kaventaa demokratian alaa merkittävästi. Käytetyt asiantuntijat saavat silloin käytännössä määritellä politiikan liikkumatilan. Lopputuloksena on helposti tilanne, jossa poliittisen keskustelun ala kaventuu hyvin pieneksi. Silloin asiantuntijayhteisö tekee omaa analyysiaan muodostaessaan yhteiskunnallisen kehityksen kannalta keskeisimmät valinnat ja demokratian piiriin jäävät enää detaljitason kysymykset.
Lopputuloksena on helposti tilanne, jossa poliittisen keskustelun ala kaventuu hyvin pieneksi
Demokratian alan kaventumisen lisäksi asiantuntijoille annettu määrittelyvalta on uhka akateemiselle vapaudelle sekä rationaaliselle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Tilanne, jossa tutkijat määrittelevät politiikan reunaehdot, johtaa helposti tutkijoihin kohdistuvaan poliittiseen painostukseen. Tutkijoiden poliittisia taustoja ja motiiveja aletaan esitellä ja retostella, jotta heidän uskottavuuttaan saataisiin horjutettua.
Samalla yhteiskunnallinen keskustelu etääntyy sisällöistä. Koska vain tutkijoilla ja muutamilla muilla eksperttiryhmillä on oikeus ja uskottavuus esittää totuusväittämiä, jää vaaleilla valittujen poliitikkojen tehtäväksi listata kuinka suuri osa asiantuntijoista tukee heidän mielipidettään.
Tällainen metakeskustelu on riivannut jo vuosia talouspolitiikasta käytyä julkista debattia, jossa keskitytään usein vain toistelemaan kuinka valtiovarainministeriö, Bengt Holmström tai yksinkertaisesti vain ”ekonomistit” tukevat omaa mielipidettä. Viime aikoina sama absurditeetti on siirtynyt sote-keskusteluun, jossa sisältöjen sijaan on käyty varjonyrkkeilyä siitä mitä mieltä asiantuntijat missäkin vaiheessa ovat olleet esityksestä.
Julkinen keskustelu tieteen ja politiikan välisestä suhteesta koskee useimmiten yhteiskuntatieteen roolia, koska sillä on ratkaiseva asema esimerkiksi talous- ja sosiaalipoliittisten päätösten kehystämisessä ja oikeuttamisessa. Yhteiskuntatieteen ja politiikan välinen jännite vähentyisi, jos niiden keskinäinen suhde ymmärrettäisiin paremmin.
Länsimaisessa politiikassa ei ole koskaan ollut kyse ensisijaisesti arvovalinnoista, vaan nimenomaan erilaisista totuusväittämistä
Länsimaisessa politiikassa ei ole koskaan ollut kyse ensisijaisesti arvovalinnoista, vaan nimenomaan erilaisista totuusväittämistä. Jako oikeistoon ja vasemmistoon on historiallisesti perustunut eriäviin käsityksiin kapitalistisen talousjärjestelmän toiminnasta. Vasemmistopuolueet eivät aikanaan syntyneet puolustamaan jotakin tiettyä gini-kertoimen arvoa, vaan marxilaista käsitystä talouden mekanismien ja taloudellisten valtasuhteiden toiminnasta. Samalla tavalla liberaalin oikeiston juuret olivat klassisessa poliittisessa taloustieteessä eli Adam Smithin, David Ricardon ja monien muiden markkinoiden itseohjautuvuutta korostaneiden teoreetikkojen teksteissä.
Joku voi tietenkin väittää, että jos keskeisimmät poliittiset konfliktit koskevat totuusväittämiä, ne olisi ratkaistavissa objektiivisella tieteellisellä analyysilla. Erilaisten yhteiskuntatieteellisten lähestymistapojen välisten syvimpien erimielisyyksien ratkaiseminen on kuitenkin useimmiten mahdotonta, koska ne eroavat oletuksiltaan, käsitteiltään ja metodeiltaan toisistaan niin perustavalla tavalla.
Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että eläisimme postmodernissa hötössä, jossa totuudella ei ole merkitystä. Niin erilaisten poliittisten voimien kuin yhteiskuntatieteilijöidenkin on pyrittävä selityksissään totuuteen ja mahdollisimman hyvin perusteltujen argumenttien muodostamiseen.
Tämä ei myöskään tarkoita sitä, etteikö yhteiskuntatieteilijöiden tai muiden ihmistieteilijöiden puheenvuoroille pitäisi antaa erityistä painoarvoa. Vertaisarvioinnin kaltaisilla rakenteilla kyetään ainakin terveissä tiedeyhteisöissä turvaamaan se, että tutkijoiden näkemykset ovat johdonmukaisia ja että tutkijat ovat ottaneet olennaiset vasta-argumentit huomioon mielipiteitään muodostaessaan.
Sen sijaan yhteiskuntatieteelle ei voida antaa roolia, jossa se määrittelee poliittisen keskustelun reunaehdot. Poliittinen keskustelu on aina myös kamppailua eri väitteiden totuudellisuudesta.
Äärimmäinen rikkaus ja eriarvoisuuden nousu
Kuva: Sonja Siikanen
Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu jatkaa kasvamistaan. Samalla köyhyyden maantiede muuttaa muotoaan: Pohjoisen ja Etelän maiden välinen vastakkainasettelu on pikku hiljaa muuttumassa eriarvoisuudeksi kaikkialla. Kehitysyhteistyötä motivoinut köyhyyden vähentäminen on tässä todellisuudessa varsin hampaaton poliittinen väline, sillä sen avulla ei voida puuttua suurimpaan ongelmaan – äärimmäiseen rikkauteen.
Globaali eriarvoisuus on kasvanut niin suureksi, että yksittäiset tilastotiedot aiheesta vaikuttavat jo irvokkailta. Yhdysvaltojen kolmella rikkaimmalla miehellä on yhtä paljon varallisuutta kuin väestön köyhimmällä puolikkaalla, johon kuuluu 160 miljoonaa ihmistä (Collins & Hoxie 2017). Maailman tasolla kahdeksan rikkainta miestä omistaa saman verran kuin koko ihmiskunnan köyhin puolikas (Hardoon 2017). Jopa Suomessa seitsemän rikkaimman ihmisen varallisuus vastaa köyhimmän 40 prosentin varallisuutta (Liski 2018).
Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu onkin paitsi suurempi kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, myös kasvaa koko ajan. Yksin viime vuoden aikana maailman 500 rikkaimman ihmisen yhteenlaskettu omaisuus kasvoi noin tuhat miljardia (1012) dollaria, erityisesti osakemarkkinoiden valtavan arvonnousun vuoksi (Neate 2017). Samaan aikaan köyhimpien miljardien ihmisten varallisuus pysyi ennallaan tai jopa supistui.
Köyhyys ja eriarvoisuus kehityspolitiikan agendalla
Globaalipolitiikan piirissä puhutaan paljon taloudellisista asemista, mutta keskustelun painopiste on ollut lähes yksinomaan köyhyydessä. Erityisesti kansainvälinen kehitysapujärjestelmä näkee ”köyhyyden vastaisen taistelun” olemassaolonsa moraalisena peruspilarina. Kehitysapu on kuitenkin kautta historiansa perustunut oletukselle siitä, että köyhyyttä voidaan torjua puuttumatta rikkauteen.
Varhaista kehitysapua motivoi erityisesti ”alikehityksen” teoria, jonka parissa rikkaiden ja köyhien väliset globaalit suhteet nähtiin evolutionaaristen kehitysasteiden kautta. Toisin sanoen köyhien maiden ajateltiin olevan vain ”jäljessä” (Rist 1997, luku 4). Yleinen oletus oli, että kun köyhimmät maat saavat tarpeeksi pääomaa, niissä lähtee käyntiin kaikki ihmiset vauraaseen massakuluttajuuteen nostava itseään ruokkiva prosessi (Rostow 1960). Siksi pyrkimyksenä oli ennen kaikkea siirtää pääomaa Pohjoisesta Etelään.
Myöhemmin modernisaation huomattiin kuitenkin tuottavan vaurauden sijaan pääosin moderneja köyhyyden muotoja. Tavoitteiden muotoilun painopiste siirtyikin talouskasvusta ja pääoman viennistä ”köyhyyden vähentämiseen”. Käytännössä muutos ei kuitenkaan välttämättä ollut kovinkaan suuri, ja joka tapauksessa keskeisenä tavoitteena pysyi köyhyyteen puuttuminen puuttumatta rikkauteen. Kehitysapua motivoivan moraalisen puheen ytimessä olivat mitattavissa olevat perustarpeet, tekniset apuinterventiot ja köyhyys yksilön ostovoimaksi ymmärrettynä.
Tämä kehitysapujärjestelmän itseymmärrys on myös sen suurin ongelma: ikään kuin köyhyys voisi poistua puuttumatta taloudellisiin suhteisiin
Vuonna 2000 voimaan tulleissa niin sanotuissa vuosituhannen kehitystavoitteissa (MDG) määriteltiin seitsemän tavoitetta hyvin tarkkoine alatavoitteineen ja indikaattoreineen (UN 2018a). Ne koskivat erilaisten köyhyys- ja hyvinvointimittareiden tilaa maailman köyhimmissä maissa. Näiden lisäksi MDG-agendaan kuului yksi selvästi epämääräisemmin muotoiltu tavoite, jossa rikkaat maat lupasivat ”kumppanuutta” tämän agendan toteuttamiseen, käytännössä siis kehitysrahoitusta. Köyhyyden nähtiin siis olevan mitattava ongelma, johon voidaan puuttua teknisillä ratkaisuilla, ja tämä liittyi rikkaisiin vain siten, että nämä tekniset ratkaisut maksavat. Tämä kehitysapujärjestelmän itseymmärrys on myös sen suurin ongelma: ikään kuin köyhyys voisi poistua puuttumatta taloudellisiin suhteisiin. Bill Gatesille ei ole ongelma rahoittaa köyhyyden vähentämistä juuri siksi, ettei köyhyyden vähentämisen hallitseva tulkinta sisällä poliittista ohjelmaa, joka uhkaisi Gatesin asemaa millään tavalla. Valtiollinen kehitysapu diplomatiana taas varoo ottamasta kantaa paikallisten eliittien asemaan, ja siksi paikalliset eliitit toivovat enemmän ”kehitystä”: he tietävät, ettei se merkitse varallisuuden uusjakoa.
Tätä taustaa vasten on silmiinpistävää, että viime vuosina eriarvoisuus on tullut osaksi globaalipolitiikan agendaa. Vuonna 2015 loppuneiden MDG-tavoitteiden jälkeen sovittiin kestävän kehityksen tavoitteista (SDG), joiden osana mainitaan tavoite vähentää eriarvoisuutta maiden välillä ja maiden sisällä (UN 2018b). Jopa Maailmanpankki on ryhtynyt julkaisemaan ”eriarvoisuusraporttia”. Se suosittelee eriarvoisuuden torjumiseksi klassisia hyvinvointivaltion keinoja, kuten progressiivista verotusta, tulonsiirtoja ja universaalisti saatavilla olevia terveyspalveluita ja peruskoulutusta (World Bank 2016). Samoin IMF:n pääjohtaja Chistine Lagarde on toistuvasti varoitellut nykyisen eriarvoisuuden olevan kestämätöntä (Thomson 2017).
Globaalipoliitiikassa pyritään varmasti jatkossakin eriarvoisuuden ongelman teknistämiseen, koska järjestelmä on huono käsittelemään valtasuhteita. Järjestelmän sisällä on kuitenkin jouduttu myöntämään, ettei perinteinen ymmärrys ”köyhyyden vähentämisestä” lopeta köyhyyttä. MDG-kaudella ostovoiman nousi matalissa tuloluokissa maailmanlaajuisesti jonkin verran, mutta taloudelliset erot kärjistyivät niin suuriksi, että kehityspolitiikan tekijöille tuli yhä ilmeisemmäksi, ettei köyhyys poistu puuttumatta eriarvoisuuteen.
Katse rikkauteen
Eriarvoisuuden nousemiseen agendalle on vaikuttanut joukko erilaisia ilmiöitä. Teoreettisten keskustelujen piirissä toimintakykyajattelun nousu on kiinnittänyt huomiota siihen, että ”pelkkä” suhteellinen köyhyys merkitsee usein todellisten toimintakykyjen absoluuttista heikkenemistä. Perustarpeiden näkökulmasta on taas tullut entistä ilmeisemmäksi, että markkinatalouden tapa jakaa resursseja ei tunnista mitään tarpeiden ideaa. Esimerkiksi ruoka ei jakaudu globaalisti niin, että se päätyisi ensin varakkaammille ja sitten köyhemmille (saati että kaikki saisivat tarpeidensa mukaan), vaan varakkaampien sekundääriset tarpeet (lemmikkien ruoka, ruoan tuhlaava käyttö) menevät köyhien perustarpeiden edelle, jos ostovoiman jakautuma on vinoutunut.
Kuitenkin merkittävin viimeaikainen muutos liittyy nopeaan siirtymään köyhyyden maantieteen piirissä. Kuluneen vuosikymmenen aikana köyhien maiden joukko on kasvattanut talouttaan rikkaiden maiden joukkoa nopeammin – toki kiinnioton vauhti on kaukana riittävästä (World Bank 2018). Toisaalta siinä missä perinteisesti äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten enemmistö on elänyt maissa, joiden keskeinen ongelma on yleinen köyhyys, viime vuosina monet väkiluvultaan suuret kehitysmaat ovat nousseet keskituloisten maiden kategoriaan. Tämän muutoksen myötä äärimmäisen köyhien ihmisten enemmistö elää tänä päivänä keskituloisissa maissa. (Milanovic 2016; Alkire et al 2013; Sumner 2012). Toisin sanoen, köyhyydessä elävät ihmiset kärsivät entistä yleisemmin nimenomaan eriarvoistavista yhteiskunnallisista rakenteista, eivätkä niinkään ”kehitysmaan” yleisen kurjasta tilanteesta tai ”alikehityksestä”.
Köyhyydessä elävät ihmiset kärsivät entistä yleisemmin nimenomaan eriarvoistavista yhteiskunnallisista rakenteista
Mitä selvemmin köyhien ongelmana on nimenomaan eriarvoisuus, sitä selvemmin ”äärimmäinen rikkaus” on äärimmäisen köyhyyden vastapaino ja peilikuva. Uskottava köyhyyden vähentäminen edellyttää tasa-arvoisempia yhteiskuntia. Tämä lähtökohta on välttämätön vaikka se on myös kansainväliselle yhteisölle selvästi hankala. Onhan tuo yhteisö tottunut näkemään muusta resurssien jaosta irrotetun äärimmäisen köyhyyden ongelmana, jota se on ratkaisemassa.
”Äärimmäisen rikkauden vähentäminen” edellyttää kahta asiaa. Ensimmäinen on räikeän eliitin riisuminen vallasta sekä globaalisti että paikallisesti. Tällainen räikeä eliitti on kärkäs sabotoimaan tasa-arvoisten instituutioiden rakentamista, koska sillä on asemansa johdosta huomattavasti poliittista vaikutusvaltaa ja jonkinlainen asema perustavien instituutioiden yläpuolella. Mitä enemmän rikkaiden vaikutusvalta betonoituu, sitä vaikeampi on toteuttaa demokraattisesti tasa-arvoa lisääviä uudistuksia.
Toinen on ”katseen kääntäminen itseen”, eli pois pyrkimyksistä muuttaa ainoastaan köyhien elämää. Tämä tarkoittaa, että Pohjoisen valta ja ylikulutuksen globaalit vaikutukset on voitava tunnistaa ongelmaksi. Rikkaudesta tihkuu usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kehityspuhe on pitkällinen yritys kääntää huomio pois kolonialismin vaikutuksista, taloussuhteiden epäoikeudenmukaisuudesta, suuryritysten määräysvallasta ja ekologisten haittojen epätasaisesta jakautumisesta – köyhyyden vakavasti ottaminen merkitsee juuri tämän katseen kääntämistä.
On myös kyettävä tunnistamaan ja jalostamaan tasa-arvoa tuottavia instituutioita, mekanismeja ja prosesseja. Tällaiset instituutiot voisivatkin olla parasta ”suomalaista lisäarvoa”, mitä kehitysavun piirissä usein peräänkuulutetaan. Suhteellisen tasa-arvoinen valtio voi tarjota globaalisti tärkeän mallin. Malliin kuuluu merkittävä joukko tasa-arvoa edistäviä innovaatiota: peruskoulu, ay-liike, ja niin edelleen. Keskeiset niistä liittyvät pikemmin rikkaiden ja köyhien väliseen ”kulttuuriseen etäisyyteen” kuin numeroilla mitattavissa olevaan tulonjakoon. Toisaalta katsetta on käännettävä itseen päin siksikin, että tasa-arvon instituutioista ei ole malliksi, ellei niitä pystytä vahvistamaan ”kotona”. Eriarvoisuus tappaa konkreettisesti ihmisiä myös rikkaissa maissa (Therborn 2013) ja korreloi suuren määrän sosiaalisen pahoinvoinnin indikaattoreita kanssa (Wilkinson & Pickett 2010).
Pinnan alla kytee
Köyhyys ei ole koskaan loppunut mistään ulkoisen hyväntekeväisyyden ansiosta, vaikka ”köyhyyden vähentäminen” toki voikin parantaa välittömiä olosuhteita. Käytännössä se on loppunut vain kahdella keinolla. Ensinnäkin köyhien kyvyllä itse parantaa asemaansa ja pakottaa rikkaammat tasa-arvoa lisääviin poliittisiin järjestelyihin – “mahdollisuuksien tasa-arvoa” ja muita liberaaleja utopioita ei ole koskaan saavutettu ilman raskasta poliittista kamppailua. Toiseksi aktiivisella teollisuuspolitiikalla, jonka avulla valtio on voinut suunnitella ja koordinoida tuotantoa ja tuottaa näin lisäarvoa.
Tällä hetkellä hyvin näkyvä superrikkaiden hermostuneisuus viestii siitä, että pinnan alla kytee. Superrikkaiden avustajat varoittelevat heitä ”vastaiskusta” (Neate 2017). Monet tutkijat uskovat, että varallisuuden keskittyminen ei ole ainoastaan taloudellinen vaan myös moraalinen kriisi, joka saa yhä useammat liittymään ”nousevaan eriarvoisuuden vastaiseen liikkeeseen” (Collins & Hoxie 2017). Joissakin tutkimuksissa luonnonresurssien jatkuvan kestämättömän käytön ja eriarvoisen resurssien jakautumisen yhteisvaikutusta on pidetty uhkana koko sivilisaatiolle (Ahmed 2014). Myös monessa kehitysmaassa paikallinen taloudellis-poliittinen eliitti on paitsi rikastunut entisestään, myös kiristänyt otettaan demokratiasta ja kansalaistoiminnasta, luoden räjähdysherkkää ilmapiiriä.
Eriarvoisuuden paremman huomioimisen myötä useat tutkijat ovat pyrkineet artikuloimaan jonkinlaista globalisoitua sosiaalidemokraattista ohjelmaa. Tällaisissa avauksissa esitetään erityisesti vahvaa oikeudenmukaisen verotuksen järjestelmää (Hardoon 2017), erityisesti varallisuuden ja perintöjen progressiivista verotusta (Piketty 2014), sekä puuttumista veronkiertoon ja veroparatiiseihin sekä valtioiden voimaantumista julkisen varallisuuden tulevaisuuteen investoimisen kautta (Alvaredo et al. 2017).
Eriarvoisuuteen puuttuminen edellyttää varmasti sekä yhteiskunnallista liikehdintää että tällaisia konkreettisia reformiohjelmia. Se vaatii myös merkittävää ideologista työtä eriarvoisuuden pitämiseksi puheenaiheena ja työlästä kulttuurista käännöstä, jossa hyväntahtoisen köyhien elämään puuttumisen ohella ja sijaan on osattava puuttua rikkaiden elämään – juuri näiden köyhien asian vuoksi.
Kirjoittaja on tietokirjailija, filosofi sekä Jyväskylän yliopiston kehitysyhteistyön yliopistonlehtori.
Lähteet
Ahmed, Nafeez (2014) Nasa-funded study: industrial civilisation headed for ’irreversible collapse’? The Guardian 14.3.2014.
Alkire, Sabina; Roche, Jose Manuel & Sumner, Andy (2013) Where do the Multi-dimensionally Poor Live? OPHI Working Paper. Oxford: OPHI.
Alvaredo, Facundo; Chancel, Lucas; Piketty, Thomas; Saez, Emmanuel & Zucman, Gabriel (2017) World Inequality report 2018. World Inequality lab.
Collins, Chuck & Hoxie, Josh (2017) Billionaire Bonanza 2017: The Forbes 400 and the rest of us. Washington DC: Institute for policy studies.
Hardoon, Deborah (2017) An economy for the 99%. Oxford: Oxfam.
Liski, Jarno (2018) Seura laski: seitsemällä suomalaisella on varallisuutta yhtä paljon kuin 40 prosentilla vähävaraisimmista yhteensä.
Milanovic, Branko (2016) Global Inequality. A New Approach for the Age of Globalization. Cambridge, MA: Harvard University press.
Neate, Rupert (2017) World’s richest 500 see their wealth increase by $1tn this year. The Guardian 27.12.2017
Piketty, Thomas (2014) A global progressive tax on individual net worth would offer the best solution to the worlds spiralling levels of inequality. LSE blogs April 17th, 2014
Rist, Gilbert (1997) The history of development from western origins to global faith. Lontoo: Zed books.
Rostow, W.W. (1960) Stages of economic growth. A non-communist manifesto. Cambridge: Cambridge University press.
Sumner, Andy (2012) Where do the Poor Live? World Development, 40(5): 865–77.
Therborn, Göran (2013) The killing fields of inequality. Lontoo: Polity press. (Suom. Eriarvoisuus tappaa, Vastapaino 2014.)
Thomson, Stephanie (2017) Christine Lagarde to Davos leaders: I warned about the dangers of inequality in 2013 and nobody listened. World Economic Forum 12.1.2017
UN [United Nations] (2018a) We can end poverty. Millennium development goals and beyond 2015. http://www.un.org/millenniumgoals/
UN [United Nations] (2018b) Sustainable development goals. 17 goals to transform our world. http://www.un.org/sustainabledevelopment/sustainable-development-goals/
Wilkinson, Richard & Pickett, Kate (2010) The spirit level: why equality is better for everyone. Lontoo: Penguin.
World Bank (2016) Poverty and Shared Prosperity 2016. Taking on inequality. Washington DC: World Bank.
World Bank (2018) World Bank / data /GDP growth http://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG/countries/1W-XM?display=default
Pääkirjoitus: Köyhyyden vähentämisestä eriarvoisuuden poistamiseen
MMV: Suomiräpin sosiaalidemokratia
Debatti: Maksaako Suomi liikaa maataloustukia?
Ovatko maataloustuet tarpeetonta markkinamekanismin häirintää vai kansallisen tuotannon kilpailukyvyn säilyttämisen elinehto? Pitäisikö Suomen vähentää kansallisia maataloustukia vai turvataanko niiden nykytasolla paikallinen ruokaomavaraisuus?
Peruste kutsui Liberan toiminnanjohtajan Mikko Kiesiläisen ja maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtajan Anne Kalmarin debatoimaan aiheesta.
Mikko Kiesiläinen: Suomi käyttää liikaa rahaa maataloustukiin
Normaalissa yritystoiminnassa tuotannontekijöistä kannattaa maksaa niiden tuottavuuden mukaisesti. Tämä tarkoittaa, että tuottavammalle työntekijälle kannattaa maksaa enemmän palkkaa kuin muille työntekijöille ja tuottavammasta tehtaasta kannattaa maksaa suurempi summa kuin vähemmän tuottavasta tehtaasta.
Sama logiikka pätee myös maataloudessa pellon hintaan. Maaperän hedelmällisyys ja kasvukauden pituus vaikuttavat siihen kuinka paljon pellosta kannattaa maksaa. Tämän takia Suomen korkeimmat peltojen hinnat ovat Varsinais-Suomen alueella, missä kasvukausi on Suomen pisin ja maaperä hedelmällistä. Siellä pellosta joutuu maksamaan yli 10 000 euroa hehtaarilta. Vastaavasti Lapista saa peltoa alle 2 000 eurolla per hehtaari.
Ruotsissa maatalous on keskittynyt maan eteläosaan niin voimakkaasti, että 81 % maan kaikista pelloista sijaitsee Suomen eteläkärjen eteläpuolella. Koska Ruotsin pellot sijaitsevat pääasiassa alueella, jolla kasvukausi on pidempi kuin Suomessa, voisi olettaa, että peltojen hinnat ovat selvästi Suomea korkeammat. Kun verrataan koko maan keskiarvoja, käy kuitenkin ilmi, että Suomen peltojen keskihinta, 9 121 euroa hehtaarilta, on 15 prosenttia korkeampi kuin Ruotsin.
Pellon hintaan siis vaikuttavat muutkin seikat kuin sen tuottavuus. Kyse on maataloustuista. Mitä enemmän pelloilla tapahtuvaa maataloustoimintaa tuetaan, sitä enemmän pellosta kannattaa maksaa.
Ruotsi on luopunut kansallisista maataloustuista käytännössä kokonaan ja siellä maataloustuottajat ovat oikeutettuja vain EU:n maksamiin maataloustukiin. Suomessa sen sijaan maksetaan noin 1,3 miljardin euron EU-tukien päälle vielä 1,4 miljardia euroa kansallisia maataloustukia.
Suomen korkeita maataloustukia usein perustellaan sillä, että maamme sijaitsee pohjoisessa ja että vaikean ilmaston vuoksi on välttämätöntä, että maksamme kansallisia tukia. Muuten maataloustuotanto loppuisi kuin seinään. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa vaan Suomen maataloustuet ylikompensoivat heikommat kasvuolosuhteemme. Maataloustukia maksetaan siis liikaa.
Suomen ei missään nimessä pitäisi maksaa kansallisia maataloustukia niin paljoa, että maamme peltojen hinnat nousevat korkeammiksi kuin maissa, joissa on paremmat kasvuolosuhteet, kuten Ruotsissa.
Nyt liian korkeat maataloustuet pääomittuvat peltojen hintoihin
Nyt liian korkeat maataloustuet pääomittuvat peltojen hintoihin. Koska yli kolmannes kaikesta peltoalasta on vuokrattua, huomattavan iso osa ylisuurista maataloustuista valuu muualle kuin itse maataloustuottajalle. Nykypolitiikasta kärsivät veronmaksajat eikä hyötykään osu minne sen pitäisi.
Huoltovarmuus on maataloustukien puolustajien yleisimmin käyttämä argumentti. Huoltovarmuudella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä Suomen maatalouspolitiikan kanssa. Monet maataloustukijärjestelmän piirteet ovat juuri huoltovarmuuden kannalta nurinkurisia. Esimerkiksi käytäntö maksaa korotettua tuotantotukea Suomen itärajan tuntumaan on tietenkin ohjannut tuotantoa keskittymään lähelle Venäjän rajaa. Tämä idea on tuskin tullut huoltovarmuuskeskukselta.
Jos huoltovarmuus olisi pääasiallinen tavoite, tuet tulisi keskittää niille toimijoille jotka voivat kustannustehokkaasti ja luotettavasti tuottaa elintarvikkeita. Suomen maatiloista puolet tuottaa 95 prosenttia tuotannosta ja toinen puolikas tuottaa vain viisi prosenttia tuotannosta. Suomessa on yhteensä 50 000 maatilaa eli noin 25 000 maatilan osuus kokonaistuotannosta on hyvin marginaalinen.
Monilla maatalousyrittäjillä menee taloudellisesti huonosti tällä hetkellä. Järkevintä olisi uudelleen kohdistaa osa maataloustuista lopettamistukiin. Näin ne tuottajat, joilla menee kaikkein heikoimmin, saisivat mahdollisuuden lopettaa kannattamattoman toiminnan ilman että siitä koituisi henkilökohtainen konkurssi. Tämä järkevöittäisi Suomen tilarakennetta ja mahdollistaisi maataloustukien vähentämisen.
Anne Kalmari: Suomessa ei makseta liikaa maataloustukia
Maataloustukia maksetaan kaikissa Euroopan maissa. Jos ne lopetettaisiin Suomessa, se tarkoittaisi maatalouden alasajoa. Menettäisimme suuren osan elintarvikesektorin 340 000 työpaikasta ja ruoka tuotaisiin Suomeen maailmanmarkkinoilta.
Kiesiläinen haluaa tahattomasti tai tieten tahtoen sekoittaa puurot ja vellit. Hänen ilmaisemaansa maataloustukipottiin mahtuvat niin MYEL-vakuutusjärjestelmät kuin vaikkapa tutkimushankerahoitusta. Varsinaisten maataloustukien määrä on noin 1,85 miljardia euroa, josta investointituet ovat 100 miljoonaa euroa. Varsinaisista tulotuista/korvauksista noin 350 miljoonaa euroa on kokonaan kansallista ja ne maksetaan lähes 95-prosenttisesti muuten kuin peltoalaperusteisesti, eli tältä osin perustelu ontuu.
Kiesiläinen väittää, että kansalliset tuet ylikompensoivat heikommat kasvuolosuhteet. Hän vertaa meitä Ruotsiin, missä kansalliset tuet ovat huomattavasti pienemmät. Suurin osa Ruotsin maataloustuotannosta sijaitsee Etelä-Ruotsissa, jossa olosuhteet maatalouden harjoittamiselle ovat hyvät. Ylikompensoivan tuen voisi olettaa näkyvän selvänä tuotannon ja viennin kasvuna. Tilastojen perusteella tuotanto on kuitenkin monilta osin laskussa.
Tukijakauma on edelleen se, että Italiaan maksetaan keskimäärin 400 euroa ja Suomessa vajaa 240 euroa hehtaarille. Jos tuet poistetaan jostakin maasta, sen kilpailukyky loppuu. Maataloustuki on tärkeä huoltovarmuuden kannalta. Tukien poisto romahduttaisi suomalaisen viljantuotannon kannattavuuden. Myös kotieläintuotanto vähenisi.
Kiesiläinen haluaisi keskittää tuet vain toimijoille jotka voivat kustannustehokkaasti ja luotettavasti tuottaa elintarvikkeita. Hänen ajatuksissaan pienet tilat eivät menesty ja tuet niiltä pitäisi lopettaa. Perheviljelmät ovat kuitenkin kuluttajien haluama tuotantotapa.
Vaikka tukia ohjattaisiin entistä enemmän investointeihin ja lisäarvon kehittämiseen, se ei saa koskea vain isojen tilojen tukemista. Pitäisikö meillä yleisestikin olla tavoitteena vähentää pienten yritysten määrää? Alle 15 hehtaarin tilat saavat vain 4,45 prosenttia tuista, vaikka näitä tiloja on noin neljännes.
Suomen kansalliset maataloustuet ohjaavat tuottamaan monipuolisesti
Ympäristöasioita ei pitäisi rahoittaa maatalouden potista, eikä laskea maatalouden tukina ilmoitettavaan summaan. Tukia tulee suunnata aktiiviviljelyyn ja vähentää byrokratiaa. Suomen maataloustukien tavoitteeksi tulee ottaa ruoantuotannon tukeminen. Tukien saamisen ehtona tulisi olla myyntitulojen syntyminen tilatasolla.
Suomen kansalliset maataloustuet ohjaavat tuottamaan monipuolisesti. Niillä turvataan kotimaisten elintarvikkeiden saatavuus.
Väite että tuotanto olisi tukien ohjaamana keskittynyt lähelle Venäjän rajaa korkeamman tukivyöhykkeen vuoksi ei pidä paikkaansa. EU-jäsenyyden aikana kotieläintuotanto on nimenomaisesti paennut Itä-Suomesta – erityisesti Pohjois-Karjalan osalta vauhti uhkaa vain kiihtyä. Tuotanto keskittyy parhaille viljelyalueillemme Lounais-Suomessa ja Pohjanmaalla, missä myös peltojen hinnat ovat sen mukaiset.
Maataloustuki laskee ruoan hintaa. Maataloutta tuetaan, jotta ruoan hinta olisi edullisempi. Maatalous sekä elintarviketeollisuus työllistävät yli 10 % maamme kaikista työllisistä. Maataloustuista hyötyy koko ketju. Tuissa on kyse myös maaseudun asuttuna pitämisestä. Maaseudulla tehdään iso osa tuottavasta työstä. Sen hyvinvointi näkyy myös alueiden elinvoimassa. Siitä hyötyvät myös kaupunkilaiset, sillä ilman vakituisia asukkaita ei ole matkailijoiden, retkeilijöiden ja mökkiläisten palveluja tarjolla.
Laadukkaan ruoan turvaaminen puoltaa maataloustuotannon säilyttämistä ja tukemista. Joudumme tinkimään ruokaturvallisuudesta, jos ruoantuotannon omavaraisuus laskee. Olemme jo nyt rankasti ruoan nettotuoja. Meidän tulee jatkaa toimia suunnan muuttamiseksi!
Mikko Kiesiläinen: Maataloustukijärjestelmä on tulonsiirto kaupungeista maaseudulle
Anne Kalmari kertoo kuinka maataloustukien lopettamisella olisi ikäviä seurauksia. Se on täysin tarpeeton varoitus, sillä kukaan ei ole ehdottanut maataloustukien lopettamista kokonaan.
EU:n maksamista maataloustuista Suomen kannattaa tietenkin ottaa vastaan kaikki mitä saadaan. EU-tukia voidaan vähentää vain yhteistyössä kaikkien EU-maiden kanssa ja siten että tuet vähenevät tasapuolisesti kaikissa maissa. Suomalaisten veronmaksajien kokonaan itse maksamia kansallisia maataloustukia olisi sen sijaan syytä vähentää.
Kansallisiin maataloustukiin kuuluvat myös maatalousyrittäjien alennetut eläkemaksut. Maatalousyrittäjät maksavat alempaa eläkemaksua kuin kaikkien muiden alojen yrittäjät. Muut veronmaksajat maksavat alennetuista maksuista muodostuvan vajeen. Koska alennus koskee vain ja ainoastaan maatalousyrittäjiä, on selvää, että kyseessä on maataloustuki, vaikka maksuperuste on tavallisesta maataloustuesta poikkeava.
Maataloustuet eivät myöskään alenna ruoan hintaa. EU:ssa ruoan hinta määräytyy koko EU:n tuotannon ja kysynnän mukaan. Suomessa hinta ei laske markkinahinnan alapuolelle, koska silloin suomalaiset maataloustuottajat myisivät tuotantonsa muihin EU-maihin paremmalla hinnalla.
Kansallinen maataloustukijärjestelmä on valtava miljardiluokan tulonsiirto kaupungeista maaseudulle
Kalmari kirjoittaa myös, että nyt on erityisen huono hetki vähentää maataloustukia, kun maatalous on kannattavuuskriisissä. Viimeisimpien vuotta 2016 koskevien tulonjakotilastojen mukaan maatalousyrittäjien kotitalouksien tulot olivat 12 % korkeammat kuin palkansaajien. Tämä koskee siis samaa vuotta, jona maatalousyrittäjät järjestivät traktorimarssin Helsingin keskustaan. Joukossa on toki huonosti toimeentulevia maatalousyrittäjiä ja sen vuoksi maataloustukia tulee uudelleen kohdistaa lopettamistukeen, jotta he voivat lopettaa kannattamattoman toiminnan ilman henkilökohtaista konkurssia.
Lisäksi Kalmari väittää että ”perheviljelmät ovat kuitenkin kuluttajien haluama tuotantotapa.” Jos näin on, mikään ei estä kuluttajia valitsemasta jatkossakin perheviljelijän tuottamaa ruokaa. Jos Audi valmistaa kuluttajien haluamia autoja, niin kuluttajat valitsevat niitä. Se ei tarkoita että valtion pitäisi ruveta tukemaan Audien valmistusta.
Anne Kalmarikin on samaa mieltä, että tuet pääomittuvat pellon hintaan. Se että Suomessa pellosta maksetaan enemmän kuin Ruotsissa johtuu juuri tästä. Pääomittuminen myös selittää sen miksi Suomen liian korkea tukitaso ei näy tuotannon kasvuna, niin kuin Kalmari pohtii. Ruotsin saamat EU-maataloustuet ovat samaa tasoa kuin Suomen.
Lopuksi Kalmari nostaa perusteluksi, että maataloustuissa on kyse maaseudun asuttuna pitämisestä. Tässä hän on aivan oikeassa. Suomen nykyinen kansallinen maataloustukijärjestelmä on valtava miljardiluokan tulonsiirto kaupungeista maaseudulle, jonka pääasiallinen tarkoitus on jarruttaa kaupungistumista. Tämä tulee kalliiksi niin kaupungeille, jotka maksavat laskun, kuin myös koko maalle, koska kaupungistumisen jarruttaminen tuhoaa taloudellista hyvinvointia.
Anne Kalmari: Kansalliset tuet turvaavat tuotannon eivätkä omistamista
Kun puhutaan kansallisista maataloustuista, on syytä pidättäytyä kansallisissa tuissa. Eläkejärjestelmämme, jossa työnantajana osallistun palkan lisäksi 24 % eläkemaksulla työntekijäni eläkemaksuun, tai joka huolehtii myös kansaneläkkeestä, on aivan eri keskustelun aihe. Sotien jälkeinen asutustoiminta oli historiallinen selviytymistarina, josta Kiesiläisenkin kannattaa olla ylpeä. Suomen rakentaneet sukupolvet, jotka raivasivat pellot, turvasivat ruokahuollon, hoitivat vanhukset ja kasvattivat lapset ovat mielestäni eläkkeensä ansainneet. Nykyään MYEL-vakuutettuna ovat myös tieteen ja taiteen apurahansaajat, kalastajat, metsäyrittäjät ja poronhoitajat. Rahallisesti merkittävintä osaa näyttelevät kuitenkin juuri entiset pientilalliset. Maatalousyrittäjien eläke on noin 500 euroa eli kolmanneksen pienempi kuin muulla eläkeläisväestöllä. Heidänkö pienet eläkkeensä pitäisi leikata?
Tuet alentavat nimenomaan ruoan hintaa. Koko maataloustukijärjestelmä EU:ssa perustuu hinnanalennuskorvaukseen. Kun markkinahintoja laskettiin, tuonti maailmanmarkkinoilta vapautettiin ja tuottajille maksettiin kompensaatio CAP-tuella, eli hinnanalennuskorvauksella. Korvauksen suuruus perustui satotasoon, eli suuremman sadon tuottava alue sai suuremman korvauksen. Suomen elintarvikemarkkinat eivät toimi reilusti, mutta tähän ollaan onneksi puuttumassa sekä valtion että EU:n taholta.
Perheviljelmien tuottamaa ruokaa ei voi valita, jos emme politiikalla mahdollista perheviljelmiä ja ohjaamme tuet vain suurille. Jos kuluttajat haluavat ”Audeja”, ei niitä tarvitse erityisesti tukea, mutta ei voi olla niinkään, että vain muut automerkit saavat tukea. Tällä viittaan myös siihen, että lähes kaikissa maissa tuetaan maataloutta. Oman tuotantomme on säilytettävä kilpailukykynsä.
Oman tuotantomme on säilytettävä kilpailukykynsä
Aivan erityisen törkeää on luoda mielikuva maataloudella toimeentulonsa tienaavien hyvästä elintasosta. Vuotta 2016 koskevien tulonjakotilastojen mukaan maatalousyrittäjien kotitalouksien tulot olivat 12 % korkeammat kuin palkansaajien. Kaikki tietävät, että vain harva kasvinviljelytila tuo toimeentulon perheelle – ja valitettavasti näin on tapahtumassa myös kotieläintuotannon puolella. Investointeja tehneillä tiloilla on pakko olla palkkatuloja, jotta lainoja saadaan lyhennettyä, vaikka tulot eivät tulisikaan maataloudesta. Ei pidä sotkea maatalouden tuloihin kotitalouden muita palkkatuloja. Yhtä hyvin olisi voitu perustella vaikkapa lastentarhaopettajien matalia palkkoja kotitalouksien hyvillä kokonaisansioilla.
Luopumistukijärjestelmä on ollut käytössä Suomessa, mutta se täytyi EU:n sääntöjen vuoksi ajaa alas. Tuella pyrittiin sekä nuorentamaan viljelijöiden ikärakennetta, että parantamaan rakennekehitystä. Koska tämä on ollut tuloksellista politiikkaa, EU pohtii voisiko kuitenkin toimia niin päin, että Suomen järjestelmän tapainen voisi ollakin mallina koko EU:lle.
Kansallisten maataloustukien määrä vuonna 2018 on noin 325 miljoonaa euroa. Minusta se on pieni vastaantulo siihen nähden, että maalaiset ovat mukana rahoittamassa miljardien länsimetroja, kehäratoja, musiikkitaloja, keskuskirjastoja ja kolmen miljardin edestä valtion työpaikkoja pääkaupunkiseudulle. Asumistuestakin yli 40 % menee etelän viiteen suurimpaan kaupunkiin, vaikka niissä asuu vain reilu neljännes väestöstä. Maaseudun väki ei näistä valtavista investoinneista hyödy, mutta eivät silti valita. Vastakkainasettelu on vanhakantaista. Ennemmin kehitys kannattaa hyväksyä ja mahdollistaa koko maassamme.
Suomen turvapaikkapolitiikka Euroopan ihmisoikeustuomio-istuimeen?
Oman poliittinen aktiivisuuteni alkoi 12-vuotiaana Biafran nälänhädän ja Vietnamin sodan herättämänä. Siksi en ihmettele lainkaan Yhdysvaltojen aselakien muuttamista vaativien nuorten kykyä osata ilmaista itseään ja ottaa kantaa. Kansalaisuuden ja puheoikeuden katsotaan olevan länsimaisen demokratian rakennusosia.
Koko ikäni olen ajatellut Suomen olevan tässä suhteessa mallimaana. Ihmisoikeusongelmat olisivat muualla: suurvaltojen vallankäytössä, diktatuureissa, kaoottisissa, sotaakäyvissä yhteiskunnissa, nälänhädän ja poikkeusolojen maissa.
Tästä syystä on jotakin sanoin kuvaamattoman outoa ja vieraannuttavaa havaita elävänsä yhteiskunnassa, jossa perusihmisoikeuksien hakeminen osoittautuu ensinnäkin tarpeelliseksi, ja toisekseen äärimmäisen vaikeaksi. Olemme tottuneet siihen, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat virkamiesten toimin, ja että vain harvoin kansalaiset joutuvat ottamaan kantaa lakien ja asetusten toteutumiseen. Olemme tottuneet ajattelemaan, että Suomi on oikeusvaltio.
Olemme tottuneet siihen, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat virkamiesten toimin, ja että vain harvoin kansalaiset joutuvat ottamaan kantaa lakien ja asetusten toteutumiseen
Nyt monet asiat kertovat Suomen jatkuvista ihmisoikeusrikkomuksista. Yhä enenevässä määrin asioita tuodaan esiin median ja kansalaisaloitteiden kautta. Kuntatasolla ovat kriisiytyneet kaikki hoivan ja koulutuksen sektorit, mutta selvästi pahiten vanhustenhoito ja päivähoito, sekä toisen asteen koulutus nuorisotyöttömyyksineen ja kadonneine poikineen. Normaalin viranomaistoiminnan lisäksi on tullut tarpeen kannella aluehallintoon ja tehdä kriisi-ilmoituksia, kun esimerkiksi sijaiskielto aiheuttaa vaaratilanteita hoivayksiköissä.
Suomen valtio on suhteellisen lyhyessä ajassa kerännyt myös huomattavan raskaat kansainväliset moitteet nimenomaan ihmisoikeusasioissa.
Kansainvälinen ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti joutunut korjaamaan koko Suomen oikeusjärjestelmän läpikäyneitä kielteisiä päätöksiä, esimerkiksi kidutuksen uhrien osalta. Ranska kieltäytyi toistuvasti palauttamasta turvapaikanhakijaa, koska ei luota Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Suomen turvapaikkapolitiikan epäonnistumisesta ovat huomauttaneet vakavasti YK ja Amnesty International. Myös Unicef on antanut Suomelle vakavan huomautuksen alaikäisten kohtelusta oikeusprosessissa. Suomen lapsiasiavaltuutettu on toistuvasti arvostellut turvapaikkapolitiikkamme seurauksista, jotka koskevat myös palautettujen lasten Suomeen jääviä tovereita.
Taustaa tilanteelle antaa Turun yliopiston, Åbo Akademin ja yhdenvertaisuusvaltuutetun 22.3.2018 julkistama tutkimus maahanmuuttovirasto Migrin toiminnasta. Se osoittaa, että hallitus on tarkoituksellisesti heikentänyt turvapaikanhakijoiden oikeudellista asemaa. Vuosien 2015 ja 2018 turvapaikkapäätösten vertailu osoittaa selvästi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan romahtaneen.
Hallitus on tarkoituksellisesti heikentänyt turvapaikanhakijoiden oikeudellista asemaa
Turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia koskeva muutos tapahtui 1.1.2016 kun ulkomaalaislakiin tehtiin heikennyksiä turvapaikanhakijoiden oikeusapuun. Ulkomaalaislaki on sinänsä pätevä, ja näyttää antavan takuut turvapaikanhakijan oikeudesta saada asiansa tutkituksi. Nopeasti katsottuna vaikuttaisi siltä, että tammikuun alussa 2016 tehdyt lainmuutokset olisivat olleet vain pieniä heikennyksiä turvapaikanhakuprosessiin.
Kuitenkin, Turun yliopiston, Åbo Akademin ja yhdenvertaisuusvaltuutetun julkistaman tutkimuksen valossa ne ovat Migrin heikkojen haastattelujen kanssa olleet katastrofaalinen käänne ihmisoikeuksille maassamme. Tutkimuksessa näkyy, että viranomaisten tulkintalinja vuonna 2017 on kiristynyt selvästi vuoteen 2015 verrattuna. Ilman kunnollista lakiapua turvapaikanhakijalla ei ole kunnollisia mahdollisuuksia virheiden korjaamiseen, valittamiseen tai prosessin valvomiseen.
Turvapaikanhakijoiden heikennetty tutkinta, lakiapu ja sitä kautta virheellisiin premisseihin pohjautuvat oikeusprosessit ovat aiheuttaneet sen, että lakiprosessit eivät toteuta lain kirjainta eivätkä sen henkeä. Niissä tapauksissa, joissa vapaaehtoisvoimin on autettu turvapaikanhakijaa, on asiaa voitu korjata kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen kautta. Perustavanlaatuisten oikeuksien toteutuminen ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi oikeusvaltiossa riippua sattumasta. Tästä huomauttaa muun muassa vuonna 2015 julkaistu Turvapaikkaa, rajoja ja maahanmuuttoa koskevan Eurooppa-oikeuden käsikirja.
Vuonna 2016 Suomen ulkomaalaislakiin tehdyt muutokset kohdistuvat nimenomaan turvapaikanhakijan oikeuteen saada lakiapua. Tämän kuitenkin pitäisi olla taattu lainsäädäntömme lisäksi myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen kautta. Euroopan neuvoston jäsenmaat kuuluvat sen piiriin, ja sen noudattamista voidaan valvoa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Sen määräykset myös ulottuvat rikosoikeudellista oikeudenkäyttöä laajemmalle hallinto-oikeudelliseen toimintaan. Turun tutkimuksen pohjalta voimme ilmeisesti nyt kysyä, olemmeko nyt siinä vaiheessa, että tämä prosessi tulisi ottaa käyttöön?
MMV: Sinäkin olet uusliberaali
Todellisten utopioiden mahdollisuus
Utopian todellisuudesta, mahdollisesta tai jopa todellisesta utopiasta puhuminen voi kuulostaa eräänlaiselta oksymoronilta, ristiriidalta, jonka kokee välittömästi mahdottomana yhtälönä.
Utopia ymmärretään arkisessa kielenkäytössämme joksikin saavuttamattomissa olevaksi asiantilaksi, pelkäksi lapselliseksi fantasiaksi, jonka toteuttamisen yrittäminen olisi parhaimmillaankin turhaa, pahimmillaan suorastaan vaarallista. Esimerkiksi muun muassa luonnontieteiden ja utopian filosofiaa tutkinut Rainer E. Zimmermann on ehdottanut utopian käsitteen rinnalle ”metopian” käsitettä, jota hän ehdottaa käytettäväksi silloin kun puhumme mahdollisista yhteiskunnallisista tavoitteista mahdottomaan viittavan ”utopian” sijaan.
Yhteiskunnallisia utopioita koskevassa keskustelussa utopian toteuttamista, mahdottoman mahdollisuutta, ei kuitenkaan ole pelätty tarkastella laajemminkin.
Sana ”utopia” koostuu toisaalta paikka tilaa tai aluetta merkitsevästä kreikankielen sanasta ”topos” sekä vaihtelevasti kahdesta siihen liitetystä etuliitteestä: onnellisuuteen tai ideaalisuuteen viittaavaasta ”eu” -etuliitteestä ja kieltoa merkitsevästä etuliitteestä ”ou”. ”Utopia” voidaankin kääntää suomeksi ”tilaksi, jota ei ole”. Tätä määritelmää voidaan kuitenkin täsmentää muotoon: utopia on tila, jota ei (ainakaan vielä) ole. Tähän täsmennettyyn määritelmään sisältyy ajatus siitä, että utopia olisi mahdollinen ainakin jossakin vaiheessa ihmiskunnan historiaa.
Saksalaisfilosofi Ernst Blochin mukaan utopia täytyy ymmärtää toisaalta abstraktiksi, toisaalta konkreetiksi utopiaksi
Saksalaisfilosofi Ernst Blochin mukaan utopia täytyy ymmärtää toisaalta abstraktiksi, toisaalta konkreetiksi utopiaksi. Abstraktilla utopialla Bloch tarkoittaa sellaista utopiaa, jota muotoiltaessa ei ole otettu huomioon historiallisia olosuhteita, sen asettamia rajoituksia tai sen tarjoamia mahdollisuuksia. Historiallisiin olosuhteisiin liittyy paitsi tiettyjä tendenssejä, rakenteellisia ”pakkoja”, jotka asettavat rajoituksia toiminnallemme, niin myös niihin sisältyviä latentteja, piileviä mahdollisuuksia.
Esimerkiksi perinteisessä marxilaisuudessa kapitalistiseen tuotantotapaan sisältyy tiettyjä rakenteellisia rajoituksia, mutta samalla sosialistisen vallankumouksen piilevä mahdollisuus. Konkreetti utopia merkitseekin aina sellaista subjektiivista toivetta, joka ottaa huomioon historiallisen prosessin tendenssin ja latenssin, eli kehityksen suunnan ja viivästymän.
Blochin filosofian kanssa jossain määrin yhtenevä, mutta kuitenkin hänelle melko kaukainen teoreetikko Erik Olin Wright on omassa tuotannossaan puhunut niin kutsutuista ”todellisista utopioista”. Laittaessaan sanan ”utopia” eteen määreen ”todellinen”, Wright pyrkii tietoisesti sisäisesti ristiriitaiseen ajatukseen. Hän on tietoinen tästä ristiriidasta, mutta pitää siitä kiinni provosoidakseen ja stimuloidakseen ajattelua. Hän haluaa ihmisten pitävän kiinni ideaaleistaan, mutta samanaikaisesti tunnustavan tosiseikat. Tämä onkin sanan ”todellinen” ensimmäinen merkitys: realismi. Hän ei halua ihmisten kyynistyvän tai sopeuttavan ideaalejaan kapitalismin realiteetteihin, mutta samanaikaisesti hän vaatii huolehtimaan näiden ideaalien ristiriidoista sekä niihin mahdollisesti (ja todennäköisesti) liittyvistä tragedioista.
Tämä kuitenkin vaatii huomattavan paljon vahvempaa puoluevasemmistoa, mikä itsessään on äärettömän kivikkoinen tie
Realismin lisäksi sanalla ”todellinen” on Wrightin teoriassa toinenkin merkitys. Se viittaa tosimaailman utooppisiin kokeiluihin, yhteisöihin ja hankkeisiin, joita voidaan tutkia empiirisen yhteiskuntateorian näkökulmasta. Näistä tosielämän utooppisista kokeiluista voidaan esimerkkinä mainita erilaiset työläisosuuskunnat, osallistuva budjetointi, perustulo ja Wikipedia. Kaikkiin näistä liittyy Wrightin mukaan kapitalismin huokosiin tai ”rakoihin” kasvava ei-kapitalistisen elämän mahdollisuus. Näitä mikrotason utooppisia kokeiluja voidaan hänen mukaansa aktiivisesti raottaa paitsi näihin kokeiluihin osallistuvien ihmisten toiminnalla, myös valtiollisen tason reformeilla. Jotkut näistä kokeiluista (kuten perustulo) ovatkin puhtaasti institutionaalisen politiikan tasolla toteutettavia reformeja, joiden tarkoitus kasvattaa kapitalismin sisälle syntyneitä ei-kapitalistisia – tai jopa anti-kapitalistisia – saarekkeita.
Todellisten tai konkreettien utopioiden vaatiminen on ehdoton lähtökohta luhistuvassa maailmassamme. Institutionaalisen politiikan lisäksi meidän on panostettava yhä lisääntyviin ja laajentuviin talouden ja yhteisöjen uusiin muotoihin. Institutionaalisen politiikan on kuitenkin tässä välttämättä jäätävä taka-alalle tulituen asemaan. Sen on luotava reformeja, jotka mahdollistavat ja laajentavat ei-kapitalistisen elämän mahdollisuutta. Tämä kuitenkin vaatii huomattavan paljon vahvempaa puoluevasemmistoa, mikä itsessään on äärettömän kivikkoinen tie.
Missä media ei ole koskaan ennen käynyt
Whoopi Goldberg on kertonut erään lapsuutensa tärkeimmistä kokemuksista olleen sen, kun hän yhdeksänvuotiaana sattui puolivahingossa katsomaan Star Trekiä. Sarja oli aikanaan monella tapaa edistyksellinen, jopa vallankumouksellinen – eikä vähiten siksi, että luutnantti Uhuraa esitti musta nainen, Nichelle Nichols. Goldberg muistelee hämmentyneensä näystä kovasti ja huutaneen äitiänsä katsomaan: televisiossa on musta nainen, joka ei ole piika!
Myöhemmin, kuten tiedämme, Goldbergistä itsestäänkin tuli arvostettu näyttelijä. Kuin kunnianosoituksena lapsuutensa sankarille hän on myös esiintynyt Star Trek: The Next Generation -sarjassa Guinanin roolissa.
Representaatioilla on väliä. Sillä, millaisia ihmisiä näemme televisiossa, lehdissä ja sosiaalisessa mediassa, mistä he puhuvat ja miten heitä arvotetaan, on aidosti merkitystä. Median tarkoitus on kertoa meille, millainen maailma on kaikessa moninaisuudessaan. Naistenpäivän kunniaksi Helsingin Sanomat julkisti sukupuolilaskurin, mittarin, joka seuraa naisten ja miesten edustusta lehden palstoilla. Lehti oli tullut laskelmissaan tulokseen, että naiset ovat sen sisällöissä selvästi aliedustettuja: ”heikoimpina” päivinä vain neljännes jutuissa esiintyneistä ihmisistä oli naisia.
Tällaisessa mekaanisessa laskemisessa on kuitenkin runsaasti ongelmia. Ensiksikin pelkkä määrällinen edustus ei välttämättä kerro juuri mitään. Kuten lehti itsekin huomauttaa, vielä tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitä eri sukupuolet lehdessä tekevät ja sanovat ja millaisissa rooleissa he esiintyvät. Toimittajien pitäisi kyseenalaistaa omia toimintatapojaan: kysynkö lausuntoa taas siltä tutulta miesasiantuntijalta, vai löytyisikö jostain yhtä pätevä nainen kommentoimaan? Sukupuolten tasa-arvoa ei myöskään saavuteta sillä, että samaan juttuun haastatellaan miestä asiantuntijana ja naista kokemusasiantuntijana, arjen äänenä. Tämä varsin tyypillinen asetelma on omiaan vahvistamaan mielikuvia julkisuudesta miesten pelikenttänä, siinä missä privaatti ja arkinen ovat naisten heiniä.
Toimittajien pitäisi kyseenalaistaa omia toimintatapojaan: kysynkö lausuntoa taas siltä tutulta miesasiantuntijalta, vai löytyisikö jostain yhtä pätevä nainen kommentoimaan?
Toisekseen laskuri hukkaa tasa-arvon muut ulottuvuudet. On monia asioita, joissa sukupuolijako ei ole ainoa eikä edes merkityksellisin erottelija. Esimerkiksi puhuttaessa peruskoulusta tavataan toistaa, miten pojat alisuoriutuvat suhteessa tyttöihin. Tosiasiassa heikosti pärjäävät nimenomaan työväenluokkaiset pojat. Jos media ei nosta esiin luokkaulottuvuutta, ei sen merkitystä välttämättä osata riittävästi nähdä – eikä osata vaatia luokkatietoista politiikkaa asian korjaamiseksi. Tämä on intersektionaalista feminismiä, ajattelua, jossa hahmotetaan ihmisten kuuluminen erilaisiin ryhmiin, jotka tuottavat erilaisia asemia yhteiskunnassa. Lisäksi ihan oma kysymyksensä on se, että sukupuolen jakaminen vain kahteen sulkeistaa monen sukupuoli-identiteetin käsittelyn ulkopuolelle – mikä on symbolista väkivaltaa.
Tästä näkökulmasta on tärkeää, että näemme päivittäin muutakin kuin valkoisia, terveitä, heteroseksuaaleja keski- ja yläluokkaisia miehiä ja naisia: julkisuudessa on oltava tilaa myös rodullistetuille, vammaisille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, työväenluokkaisille ja syrjäytetyille. Erityisen tärkeää olisi antaa vähemmistöille ääni myös muuten kuin vain heitä koskevissa asioissa. Rodullistettuja voi haastatella muutenkin kuin monikulttuurisuuskysymyksistä; vammaisilla on ihan yhtä lailla näkemyksiä kotimaan politiikasta kuin vammattomillakin; yhdessä asuva homopariskunta voi aivan hyvin antaa lausuntoja vaikkapa rahankäytöstä parisuhteessa ilman, että heidän seksuaalisuudestaan tehdään numeroa.
Kun tasa-arvo kehystetään vain miesten ja naisten osuuksien laskemiseksi, annetaan antifeministeille ladattu ase käteen
Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, miten ihmisistä puhutaan. Poliitikkonaisten yhteydessä yhä edelleen puhutaan ulkonäöstä tavalla, joka miespoliitikkojen yhteydessä tuntuisi irvokkaalta. Samoin heidän perheasiansa (ja niiden vaikutus työhön) tuntuvat kiinnostavan toimittajia huomattavasti enemmän kuin miesten, mikä uusintaa perinteistä mielikuvaa naisista miehiä hoivaavampina ja perhekeskeisempinä.
Hesarin laskurissa on lisäksi yksi suuri ongelma: sen voi erittäin helposti kääntää itseään vastaan. Kun tasa-arvo kehystetään vain miesten ja naisten osuuksien laskemiseksi, annetaan antifeministeille ladattu ase käteen. Kaiken maailman ankeuttajat olivatkin jo tätä kirjoitettaessa ehtineet täyttää kommenttipalstat naureskeluillaan ja väitteillään siitä, että tällaisella etäännytään entistä kauemmas objektiivisesta journalismista ja että tällaisen myötähän voi jotain tärkeitä asioita jäädä kertomatta, jos sukupuolikiintiö on päivältä täysi.
Erilaisten ihmisryhmien edustus julkisuudessa on liian tärkeä asia jätettäväksi uuvattien reposteltavaksi, ja toivottavasti Hesarin pelinavaus herättää lisää ihan oikeaa keskustelua – medialla kun on oikeasti merkitystä siihen, miten asioista ajattelemme, mitä pidämme tärkeänä ja minkä ajattelemme olevan ihmisille mahdollista. 1960-luvulla musta nainen tv-sarjassa oli uutinen, muutama vuosikymmen myöhemmin arkipäivää. Samoin olemme jo tottuneet näkemään viihdeohjelmissa seksuaalivähemmistöjä monenlaisissa rooleissa, vaikka jotkut änkyrimmät yhä jaksavat nikotella.
Aivan saman kehityksen pitäisi olla mahdollinen journalismissakin, ja vielä pidemmälle. Se ei ole todellisuuden vääristelyä tai propagandaa vaan oikeudenmukaisuutta.
Suussa sulava subjekti
Kuva: Anssi Ylirönni.
Kilpailu nautinnoista on nykykapitalismin dynaaminen tekijä. Mitä sisäisempiä ja eriytyneimpiä nautinnot ovat, sitä enemmän ne voimistavat markkinoiden kykyä luoda yhä uusia elämystuotteita. Varsinainen nautinto on kuitenkin korvautunut pakolla nauttia ensin kilpailusta, jotta voisi sitten nauttia jostakin muusta.
Ruokaan ja syömiseen liitetyt nautinnot ja kieltäymykset näyttävät olevan hyvin keskeisellä sijalla nykykapitalismin keinovalikoimassa ja pyrkimyksessä uusintaa ja laajentaa itseään. Kapitalismin kyky tuottaa ja muokata puhuvan ruumiin kokemusta ja subjektiviteettia nautintoja säätelemällä ei ole mikään uusi asia, mutta nautintojen ja nautinnoista puhumisen suhteissa on tapahtunut olennaisia liikahduksia. Perinteiset seksuaalisuuteen liitetyt nautinnot ovat toki edelleen voimissaan nykykapitalismin riiston logiikoissa. Näiden rinnalle ja jopa ohi on kuitenkin noussut ruoan, syömisen ja niistä puhumisen outo kolmiyhteys. Pelkkä vilkaisu valtamedioiden päivittäiseen tarjontaan kirvoittaa ähkyn, ylensyönnin ja nälkiintymisen inhan jännitteen.
Nautinto ja lupaus menestyksestä paikantuvat nykyisin voimakkaasti suun alueelle, suun aistimis- ja ilmaisuvoimaan. Tästä ovat esimerkkeinä lukuisat ruokaohjelmat, laulukilpailut ja muut vastaavat menestyksen subjektia tuottavat performatiivit.
Onko kulttuurimme tällä hetkellä jollakin erityisellä tavalla ”oraalinen”? Onko suhteissamme suullisuuteen, syömisen ja puheen nautintoa tuottavaan voimaan, havaittavissa jonkinlaista pakonomaisuutta tai peräti regressiota, ja miten tämä liittyy laajemmin kapitalismin alistussuhteisiin ja sen kykyyn muokata subjektiviteettia?
Ensin kuitenkin lyhyt katsaus vallitsevaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Suu säkkiä myöten – ja säkki suuhun
Kuluvalla hallituskaudella erityisesti kokoomus on entistä avoimemmin pyrkinyt saavuttamaan lopullisia ratkaisuja hyvinvointivaltiokysymyksessä – kaikki on yksityistettävä ja työväenliikkeen saavutukset mitätöitävä. Selvimmin tämä näkyy siinä ideologisessa ummehtuneisuudessa, jonka voi tiivistää perverssiin sanontaan ”ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.”
Liekö sattumaa, että kokoomuksen kansanedustajista juuri Juhana Vartiainen, joka muutenkin erityisen kiihkeästi fantasioi luokkayhteiskunnan kärjistymisen puolesta, on ottanut asiakseen kommentoida köyhien ruokailua ja työttömien hammaskalustoa[1]. Tällainen ylhäältäpäin asemoitu toisten ruumiillisuuksien kommentointi on erityisen irvokasta siksi, että se naamioi todelliset vaikuttimensa. Helpoimmin naamiointi onnistuu vetäytymällä teknis-hallinnollisen ja taloustieteellisen puheen suojiin, jolloin voidaan luoda kuva neutraalista asiantuntijuudesta, eräänlaisesta järjen äänestä. Se mikä yritetään kätkeä, on perimmäinen valtasuhde. Ja valta on aina nautinnon jakamista – kuka saa nauttia ja miten. Eikä nautinto kysy järkeä.
Talouspuheen väitetty rationaalisuus on osa sen valtaa ja harjoittajilleen tuottamaa nautintoa
Valtajulkisuudessa pääomavaltaa uusintava talouspuhe saa osan voimastaan vetoamalla eräänlaiseen kansanomaiseen kotitalousajatteluun. Tyypillisenä esimerkkinä tästä on valtionvelan rinnastaminen yksittäisen henkilön velkoihin ja erityisesti agraarimaisemista kielikuvansa ammentava puhe syömävelasta.
Velka on tunnetusti mitä tehokkain kontrollin ja alistamisen muoto. Kun ajatus velasta vielä liitetään syömiseen ja nälkään, on kapitalismi saanut lujan kuritusotteen ihmisen sisäisestä ”nautintotaloudesta”. Vallitsevan talouspuheen voikin nähdä eräänlaisena riittinä, joka oikeaoppisen papistonsa maagisten sanojen voimalla takaa nautinnon jakautumisen vallitsevien valtasuhteiden mukaisesti. Talouspuheen väitetty rationaalisuus on osa sen valtaa ja harjoittajilleen tuottamaa nautintoa.
Porvarillinen järjestys kokonaisuudessaan on historiallisesti kehkeytynyt nautinnon jakamisen muoto, jonka ehtona on suhteellisen pysyvät alistussuhteet. Nämä suhteet näyttäytyvät paljaana kapitalismin perimmäisen talousviisauden kiteyttävässä kuvassa kuuluisasta ruokapöydästä, jolta putoilee murusia myös vähäosaisille, jotka sitten omalta osaltaan taas vahvistavat talouden kokonaiskiertoa. Vatsassa kiertää – taloudessa kiertää. Sen lisäksi, että kuva pöydältä köyhien hyväksi putoilevista murusista on vastenmielinen ja alentava, on se myös asiallisesti tarkasteltuna virheellinen – rikkaus ei valu hyvinvointina alaspäin vaan päinvastoin alempien luokkien köyhyys mahdollistaa ylempien rikkauden.
Millaiset subjektipositiot tällaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa vallitsevat ja ovat elinvoimaisia? Mitä eri subjektityypit merkitsevät halun ja nautinnon tuotannoissa? Kuinka subjektit syövät ja tulevat syödyiksi?
Taantumus, edistys, nautinto?
Ranskalainen filosofi Alain Badiou on tuotantonsa eri vaiheissa hahmotellut omintakeista teoriaa subjektista.[2] Badioun kuvaileman kolmen subjektityypin jäsennyksen pohjalta voi analysoida nykykapitalismin tilaa suhteessa nautintoon ja kieltäymykseen.
Badiou nimeää subjektityyppinsä uskolliseksi, reaktiiviseksi ja hämäräksi (toisinaan vihamieliseksi). Uskollista subjektia luonnehtii liittyminen totuuden ruumiiseen, innoittunut suhtautuminen siihen, mikä tilanteessa on uutta, ja aktiivinen uskollisuus sille, mikä on paikallisesti mullistanut maailman lait. Politiikkaa esimerkkinä käyttäen Badiou sanoo, että esimerkiksi suhteessa Venäjän 1917 kumoukseen uskollinen subjekti on erilaisten uskollisten (yksilö, puolue, kansallisvaltio) tahojen liittymistä maailmanlaajuisen kommunistisen liikkeen monimutkaiseen järjestelmään.
Reaktiivinen (tai välinpitämätön) subjekti haluaa tapahtuman tilannetta perusteellisesti myllertävästä luonteesta huolimatta pitää kiinni sitä edeltävästä poliittisesta ja taloudellista järjestyksestä. Se on Badioun mukaan demokraattinen, porvarillinen subjekti, joka haluaa taata oman jatkuvuutensa. Reaktiivinen subjekti yrittää mitätöidä tapahtuman vaikutukset tai jatkaa elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan (josta absurdina esimerkkinä politiikan ohella käyvät myös erilaiset vielä yli 150 vuotta Darwinin jälkeenkin pyristelevät kreationistiset liikkeet Yhdysvalloissa). Toisaalta reaktiivinen subjekti ottaa huomioon uuden ruumiin olemassaolon. Tällaisena huomioonottamisena Badiou mainitsee kapitalismin yritykset suitsia työväenliikettä erilaisilla lainsäädännöllisillä ja sosiaalisilla myönnytyksillä, kuten esimerkiksi New Deal Yhdysvalloissa, toisaalta myös sosiaalidemokratia. Reaktiivinen subjekti suostuu pakon edessä konservatiivisiin reformeihin.
Hämärä tai vihamielinen subjekti haluaa yksiselitteisesti tuhota uuden ruumiin. Sille, toisin kuin reaktiiviselle subjektille, ei riitä vanhan transsendentaalin säilyttäminen. Esimerkkinä tällaisesta subjektista Badiou nostaa esille 1900-luvun fasismin eri muunnelmineen. Hämärä subjekti haluaa päästä eroon uskollisen subjektin mahdollistamasta uudesta nykyisyydestä kerta kaikkiaan. Uutta totuuden ruumista vasten hämärän subjektin on vielä tekaistava jokin täysin tuulesta temmattu ja kuvitteellinen ruumis. Tällaisen fasismien hellimän ruumiin täytyy olla Badioun mukaan jotakin substantiaalista: rotu, kulttuuri, kansa tai Jumala. Badiou kirjoittaa: ”Vihamielinen, hämärä subjekti asettaa siis totuusprosessin alati muuttuvaa ja liikkuvaa ruumista vastaan kansallisen, rodullisen tai uskonnollisen substanssin vakaan ja pysähtyneen, menneen nykyhetken. Sen lupaus ei kuitenkaan ole lunastettavissa. […] Näiden kolmen subjektin vaihtelevat suhteet luonnehtivat kutakin historiallista ajanjaksoa.”[3]
Vallitsevat valtasuhteet määräävät kulloisenkin nautinnon mielen ja tilan
Uskollisen, tai toisin sanoen emansipatorisen, tasa-arvon lähtökohdakseen ottavan subjektin nautintoa voisi luonnehtia jakamisen nautinnoksi. Tässä subjektin nautinnon voima lisääntyy jakamisen ja jakautumisen myötä. Jakautuminen koskee myös subjektia itseään. Tämä tarkoittaa, että subjekti ei nautinnossaan ole kokonainen, itseriittoinen ja tarkkarajainen suljettu entiteetti (se kuuluisa porvarillinen minuus), vaan ”pelkkä” kyky elämänvoimien moninkertaistumiseen jaollisuuksissaan ja jakautumisissaan. Nautintoa leimaa näin avoin vastavuoroisuus, ilmaisuus ja ansioiden laskemisen poissaolo. Tällaista tapahtumaa voisi kutsua ilon politiikaksi.
Reaktiivisen, porvarillisen subjektin nautintoja puolestaan määrittää erityisesti juuri ansaitsemisen periaate. Vallitsevat valtasuhteet määräävät kulloisenkin nautinnon mielen ja tilan. Nautintoja edeltää kieltäymys ja kamppailu, joiden lunastava voima asettaa nautinnon oikeisiin puitteisiin. Tärkeää on mittakaava, asioiden keskinäinen verrannollisuus ja mitattavuus, siis eräänlainen sulle mulle -periaate. Mitään ylimääräistä tai periaatteessa vastikkeetonta ei voi olla. Tätä voisi kutsua tasapäistämisen ja pysyvyyden politiikaksi.
Edellisistä poiketen hämärä subjekti perustaa nautintonsa erityiseen kieltämiseen. Kyseessä on porvarillisen subjektin perversoitunut muoto. Nautinnon perverssiys piilee kiellossa itsessään. Nautintojen määrättyä ansaitsemistakin tärkeämpää on sen varmistaminen, että jokin taho ei varmasti nauti. Yhteys sadismiin on ilmeinen. Tällainen vääristynyt nautinto ei voi synnyttää eikä innoittaa mitään varsinaista politiikkaa, vaan se manifestoi politiikan lakkauttamista jonkin absoluutin hyväksi. Näin nautinto nautintona käy viime kädessä mahdottomaksi.
Kuvatunlaiset nautintomuodot ovat osa arkipäiväistä elämäämme. Ne ruumiillistuvat joka päivä erilaisissa yhteiskunnallisissa käytännöissä. Ruoka, syöminen ja niistä puhuminen eivät tee tästä poikkeusta.
Hyvää ruokaa ja hyvää halua
Ruoan ja syömisen suhteen nykykapitalismi pelaa omituisella jännitteellä. Selvimmin tämä näkyy nautinnon kuluttajasubjektin rakentamisena valtavirtamedioissa. Lukuisissa ja erimuotoisissa ruoan ja ruokailun ympärille kyhätyissä tv-ohjelmissa ruoka ja siitä puhuminen rakentavat ja uusintavat kuvaa menestyvästä yksilösubjektista, joka osaa annostella ja jäsentää suun nautinnot oikein. Ruokaan ja syömiseen liittyvät yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat loistavat poissaolollaan. Jopa näennäisen valistuneet ruokaohjelmat, jotka keskittyvät esimerkiksi ruoan terveysvaikutuksiin tai kulttuurisiin arvoihin, jakavat saman oletuksen, jonka mukaan syöminen on jokaisen oma asia. Erilaiset ruokakulttuurit antimineen esitellään uusina mahdollisuuksina makuelämyksiin, jotka vain odottavat kuluttajaansa.
Tässä voi nähdä yhteyden myös muihin kulttuurituotteisiin, jotka perustavat oikeutuksensa niiden elämysvaikutuksiin. Kuluta elämyksiä ja nauti niistä! – siinä ajallemme tyypillinen imperatiivi. Näin ruoan ja syömisen diskurssit muovaavat voimallisesti subjektiviteettia ja kokemuksellisuutta. Badioun mallin mukaiset emansipatorinen, porvarillinen ja hämärä subjekti kohtaavat myös ruokapöydässä. Kysymys kuuluu: nautitaanko yhdessä, erikseen vai eikö ollenkaan?
Nautintojen kulutus ei saa vaarantaa porvarillisen uskontunnustuksen keskeistä kohtaa eli käskyä huolehtia itsestä
Kehotukseen kuluttaa nautintoja liittyy myös sille vastakkainen viesti: Nautintojen kulutus ei saa vaarantaa porvarillisen uskontunnustuksen keskeistä kohtaa eli käskyä huolehtia itsestä. Elämästä tulee nauttia (kuluttamalla) muttei liikaa. Selvimmin tämä kaksoissidos toteutuu tv-mainoksissa. Yhden mainoskatkon aikana saman näyttelijän pehmeä ääni kehottaa ensin herkuttelun autuuteen ja jo kohta varautumaan herkuttelun seurauksiin laihdutuslääkkeillä tai laksatiiveilla. Näin kuluttajan ruokaympyrä pysyy tasapainossa ja markkinat voivat tehdä voittoa nautinnolla ja sen seurauksilla samanaikaisesti. Subjektin tehtäväksi jää sulattaa tämä markkinalogiikka osaksi omaa sisäisyyttään ja käsittää se välttämättömyydeksi, joka takaa talouden toimivuuden.
Vatsan ja talouden kierto kietoutuvat kuin kohtalonomaisesti yhteen. Hyvän kansalaisen tulee ymmärtää syöminen sijoitukseksi itseen, joka saattaa poikia jotakin menestyksen kaltaista tulevaisuudessa. Näin syömisen välttämättömyydestä tulee kuin huomaamatta hyve, joka voimistaa itseriittoisen yksilön ihmiskuvaa kapitalismin tarpeisiin. Olet mitä syöt – syöt mitä olet.
Kuka nauttii eniten?
Nykykapitalismin oloissa kaikki nautinnot voidaan kytkeä kilpailuun. Tämäkin näkyy räikeän selvästi valtamedioiden tarjonnassa – lähes kaikkia tarjoiltuja elämyksiä ehdollistaa jonkinasteinen kilpailu. Varsinainen nautinto, josta jokaisella olisi periaatteessa mahdollisuus tulla osalliseksi, on korvautunut pakolla nauttia ensin kilpailusta, jotta voisi sitten nauttia jostakin muusta. Tällainen asetelma tietenkin vahvistaa yksilöiden eriytymistä ja tunnetta kamppailusta elämän ehdottomana perusvireenä. Näin kankea darwinismi ja elämysmarkkinat löytävät toisensa ja rakentavat yhtäältä yhä autoritaarisemman kapitalismin hahmoa. Toisaalta vallitsevan kilpailun ontologisointi ei ole muuta kuin eräänlaista paluuta hobbeslaiseen kaikkien sota kaikkia vastaan –tilanteeseen. Näin nautinnon ja vallan kytkös sulattaa historiallisen valistuksen subjektin, joka vielä Kantille ja kumppaneille oli päämäärä itsessään, takaisin pelkäksi välineeksi kapitalismin voitontavoittelun taistelukentille. Onko kyseessä jonkinlainen historian torjutun paluu?
Varsinainen nautinto on korvautunut pakolla nauttia ensin kilpailusta, jotta voisi sitten nauttia jostakin muusta
Jo klassikon aseman saaneessa teoksessaan Valistuksen dialektiikka – filosofisia sirpaleita Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer esittävät valistuksen kriittisen tarkastelun. Analyysinsa kivijalaksi kirjoittajat ottavat homeerisen odysseian. Eepoksen sankarin Odysseuksen seikkailuissa syömisellä ja kilpailulla on mitä merkittävin rooli. Myös syödyksi tulemisen pelko varjostaa tarinaa ja varsinaiset nautinnotkin voivat olla uhkaavia, kuten lootuksen syöjien kokema unohdus ja letargia osoittavat. Selviytyäkseen koetuksista Odysseuksen on turvauduttava oveluuteen ja petollisuuteen. Hänen on kovetettava oma luontonsa. Tällaisessa kovettumisessa Adorno ja Horkheimer näkevät tulevan porvarillisen subjektin siemenen. Menestys, oman edun tavoittelu ja tulevaisuuden nautinnot lyövät kättä. Syömisen juhla on aina ja ennen muuta myös kamppailun juhlaa. Nykyisyys on voitava uhrata tulevan hyväksi. Tässä tiivistyy kapitalismin perusvire – uhraa itsesi tänään, niin sitten huomenna sinä tai lapsesi voivat… niin mitä? Kapitalismi on aina pelkkä lupaus tulevaisuudesta, joka ei koskaan koita. Nautintoa on vain nautinnon odotus. Tässä mielessä kapitalismi todellakin on eräänlainen uskonto.
Kilpailu nautinnoista on siis nykykapitalismin dynaaminen tekijä. Mitä sisäisempiä ja eriytyneimpiä nautinnot ovat, sitä enemmän ne voimistavat markkinoiden kykyä luoda yhä uusia elämystuotteita. Kunnon kansalaisen on käännettävä katseensa viimeinkin sisäänpäin ja uskottava itseensä nautinnon viimekätisenä tuottajana ja takeena. Totuus nautinnosta löytyy markkinoihin sopeutuvasta yksilöstä, joka juhlii erityislaatuaan kamppailussa kaltaistensa keskellä ja kaltaisiaan vastaan. Toinen ei todellakaan ole ensimmäinen tai edes viimeinen, toista ei ylipäätään edes ole eikä voi olla. Itseriittoinen subjekti voi vihdoin täydellistyä nautintojensa yksinäisessä loputtomuudessa. Ruoka on nyt valmista, käyn pöytään.
Tyhjä pöytä on täysi
Subjekti on aina ajan pyörteissä ja nautinnot muokkaavat ajan tuntua. Myös valta pelaa ajalla. Nykyistä yhteiskunnallista aikaamme leimaavat hätiköinti, kiire ja paniikinomainen sekavuus ovat osittain tarkoituksellisestikin tuotettua todellisuutta ja yksi vaihtoehto myös tulevaisuuden kokemukselle. Toisenlaisiakin reittejä voi olla. Ne edellyttävät nautinnon ja vallan suhteiden kriittistä tarkastelua sekä uusien vastarinnan muotojen väsymätöntä kehittelyä. Jokapäiväinen leipämme ei ole alati kovenevan kapitalismin oloissa mikään itsestäänselvyys.
Istuvat samassa pöydässä
vuodenajat
ympäriinsä, ja nyt taas,
nyt taas ne alkavat riidellä perinnönjaosta,
joka on tehty ajat sitten.
Turha niille on sanoa,
menkää säälliseen aikaan siitä,
vuosi ei seuraa vuotta, tyhjä pöytä on tilattu.
Eivät ne mene,
ne vaihtavat lautasta,
ne puhuvat toistensa suuhun.
(Mirkka Rekola, Kohtaamispaikka vuosi.)
Kirjoittaja on tamperelainen teatteriohjaaja ja esitystaiteilija.
Viitteet
[1] Iltasanomat 29.12.2017 ja Demokraatti.fi 28.11.2017.
[2] Katso tarkemmin esim. Badiou 2012 ja Pluth 2015.
[3] Badiou, 2012, 171–172.
Lähteet
Badiou, Alain (2012), Filosofian puolesta. Kaksi manifestia. Suomentanut Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus.
Homeros (2012), Odysseia, Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.
Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (2008), Valistuksen dialektiikka – filosofisia sirpaleita. Suomentanut Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.
Pluth, Ed (2015), Badiou – Uuden filosofia. Suomentanut Lauri Pekonen ja Janne Kurki. Helsinki: Apeiron Kirjat.
Rekola, Mirkka (2009), Virran molemmin puolin. Runot 1954–2004. Helsinki: WSOY.
MMV: Cuck-maskuliinisuuden kuninkaat
Hallituksen poliittisen projektin tulevaisuus on vihreiden käsissä
Pääministeri Juha Sipilä uhkasi helmi–maaliskuun vaihteessa ties kuinka monennen kerran tällä eduskuntakaudella kaataa hallituksensa, jos sosiaali- ja terveyspalveluiden markkinoistamishanke ei mene eduskunnan äänestyksessä läpi. Sipilän puheita ei kuitenkaan tälläkään kertaa kannata ottaa kovin vakavasti.
Ensinnäkin on todennäköistä, että sote-hanke menee läpi. Lakipakettia vastustava kokoomuksen Elina Lepomäki tuskin saa tuekseen riittävää määrää vastustajia hallituspuolueiden riveistä. Toiseksi vaikka hallitus on kipuillut nimenomaan soten kanssa, on se historiallisesti tarkasteltuna poikkeuksellisen ideologisesti yhtenäinen.
Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä hallituksilla on harvoin selvää poliittista missiota. Sipilän hallituksen keskeisimmät poliittiset tavoitteet ovat kuitenkin olleet alusta saakka johdonmukaisia. Hallituksen keskeisimpänä talouspoliittisena tavoitteena on ollut nykyisen työmarkkinajärjestelmän alasajo ja ennen kaikkea ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluaseman heikentäminen.
Tällä tavoitellaan rakenteellisen työttömyysasteen alentamista. Onnistuessaan tällainen politiikka vaikuttaisi myös työn ja pääoman välisen tulonjaon kääntymiseen selvemmin pääoman hyväksi.
Alun perin hallitus tavoitteli jopa sadan tunnin palkatonta lisäystä vuosityöaikaan. Tämän kaaduttua se pyrki laatimaan pakkolait, joiden kautta työehtoja voitaisiin heikentää työehtosopimusneuvotteluiden ulkopuolelta. Pakkolait kaatuivat ammattiyhdistysliikkeen suurmielenosoitukseen, mutta palkanalennuksia hallitus onnistui kuitenkin lypsämään kilpailukykysopimuksen kautta.
Hallituksen työmarkkinapoliittiset tavoitteet eivät ole puoluetoimistojen päähänpistoja, vaan elinkeinoelämän ja joidenkin ekonomistien jo pitkään ajamia vaatimuksia
Hallituspuolueissa vaikuttaa edelleen olevan haluja myös laajempaan järjestelmämuutokseen. Viimeaikaisten puheiden perusteella keskeisimpänä tavoitteena näyttää olevan työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen. Tämä heikentäisi työntekijöiden neuvotteluasemaa merkittävästi. Samanlainen vaikutus on myös työttömyysturvan tason laskulla tai sen saannin ehtojen kiristämisellä.
Kyse ei ole pelkästään puoluepoliittisesta pisteiden keruusta, vaan laajemmasta ideologisesta konfliktista. Hallituspuolueiden pyrkimyksiä järjestelmämuutokseen tukee myös Elinkeinoelämän keskusliiton päätös lakkauttaa toimintansa sopimusosapuolena, mikä tekee tulopoliittisista kokonaisratkaisuista mahdottomia. Hallituksen työmarkkinapoliittiset tavoitteet eivät olekaan puoluetoimistojen päähänpistoja, vaan elinkeinoelämän ja joidenkin ekonomistien jo pitkään ajamia vaatimuksia.
Vaikuttaakin todennäköiseltä, että nykyinen hallituspohja jatkaisi mielellään myös vaalien jälkeen. Ongelma on kuitenkin siinä, että nykyiset hallituspuolueet eivät näytä saavan uskottavaa koalitiota kokoon, vaikka RKP ja kristillisdemokraatitkin otettaisiin vielä vaihtopenkiltä mukaan.
Toimivan hallituksen rakentaminen vuoden 2019 vaalien jälkeen edellyttää todennäköisesti ainakin yhden puolueen kolmikosta vihreät–SDP–vasemmistoliitto saamista mukaan seuraavaan hallitukseen. Vasemmistoliitto tai Antti Rinteen SDP eivät lähde yleissitovuutta alasajavaan tai muuten merkittävästi työvoiman neuvotteluasemaa heikentävään hallitukseen.
Ainoa edes teoreettinen mahdollisuus jatkaa nykyisen hallituksen poliittista projektia on vihreiden saaminen mukaan hallitukseen yhdessä kokoomuksen ja keskustan kanssa. Niinpä suomalaisen yhteiskuntamallin tulevaisuus riippuu poikkeuksellisen paljon vihreiden sisäisistä ratkaisuista ja valtasuhteista.
Suomalaisen yhteiskuntamallin tulevaisuus riippuu poikkeuksellisen paljon vihreiden sisäisistä ratkaisuista ja valtasuhteista
Viime vuosina vihreiden kannattajakunta on muovautunut vasemmistolaisemmaksi. Puolue on myös kritisoinut oppositiossa aktiivisesti hallituksen leikkauspolitiikkaa. Toisaalta makrotaloutta ja työmarkkinoita koskevaan keskusteluun osallistuu vain harva vihreä.
Näkyvimpiä vihreitä talouspoliittisia keskustelijoita ovat Osmo Soininvaara ja Antero Vartia, joille ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluasemaa heikentävä linja olisi varmasti mieluinen. Monet muut vihreät taas ottavat talouspoliittiseen keskusteluun kantaa usein ensisijaisesti moraalisesta näkökulmasta. Moraalipuhe kuitenkin yleensä aina häviää ”talouden kylmille faktoille”.
Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta olisi tärkeää, että vihreät tekisivät oman makrotalouspoliittisen linjansa nykyistä selvemmäksi hyvissä ajoin ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Jos taas vihreiden sisällä on laajempaa vastustusta vallitsevaa talous- ja työmarkkinapolitiikkaa kohtaan, olisi puolueen kriitikoiden myös syytä ottaa nykyistä aktiivisempi ja rohkeampi rooli talouspoliittisessa keskustelussa.
Sanat ja syömiset
Kuva: Anssi Ylirönni.
Suomalaisessa ruokakeskustelussa on vahvana oletus siitä, että kaikki ovat yhtä kykeneviä tekemään ruokaan liittyviä valintoja. Tällöin oletetaan kaikkien olevan kykeneviä terveelliseen ja eettisesti vastuulliseen ruokavalioon. Lisäksi kieltäymyksiin perustuvat ruokavaliot näyttäytyvät tavoiteltavana elämänhallintana ja positiivisena identiteetin rakennustyönä – ja kyvyttömyys noudattaa niitä typistyy yksilön kelvottomuuteen. Tällainen ruokapuhe tuottaa ja uusintaa paitsi yhteiskunnan hierarkioita, myös tavoiteltavaa yhteiskunnallista subjektia: aktiivista, toimintakykyistä ja vapaasti valitsevaa yksilöä.
Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen nostatti pienen somekohun viime marraskuussa. Vartiainen kiitteli Demokraatti-verkkolehdessä Demarinuorten arvonlisäverokantoja ja tuli siinä samassa lausuneeksi, että ”[k]aikki syö suunnilleen sen mitä ne syö. Kukaan ei vähennä syömistä sen takia, että ruoka olisi kalliimpaa”.
On helppoa ymmärtää, miksi Vartiaisen sanomiset herättivät kiukkua. Moni tietää omasta tai läheistensä arjesta, miten taloudellisesti niukkoina aikoina myös ruoasta on säästettävä – paitsi sen laadusta, myös määrästä. Kouluissakin kuluu maanantaisin eniten ruokaa, kun lapset ovat viikonlopun jäljiltä nälkäisiä.
Kuitenkin, kun tarkastellaan ruoasta käytävää julkista keskustelua, Vartiaisen kommentti ei suoruudestaan ja röyhkeydestään huolimatta sisällöltään ole edes kovin poikkeuksellinen. Tällainen taloudellisen eriarvoisuuden sivuuttava puhe on luokkasyrjintää (classism), mikä ilmenee ruoasta käytävässä keskustelussa monin tavoin. Puhetapa on linjassa julkisen köyhyyspuheen kanssa: esimerkiksi Suuren köyhyyskyselyn (2016) mukaan suomalaiset pitävät köyhyyttä pääasiassa ihmisen omana syynä (Isola & Suominen 2016, 68). Yhteiskunnallisten ongelmien yksilöllistäminen johtaa siihen, että myös epäterveellinen, riittämätön tai eettisesti kyseenalainen ruokavalio katsotaan ihmisen laiskuudeksi tai välinpitämättömyydeksi sen sijaan, että nähtäisiin taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset tekijät.
Suomalaisessa ruokapuheessa[1] elää vahvana myös toimintakykynormi eli oletus siitä, että kaikki kansalaiset olisivat yhtä kykeneviä tekemään ruokaan liittyviä, esimerkiksi eettisiä ja terveydellisiä, valintoja. Toimintakykynormi saa ihmiset olettamaan kaikkien olevan terveitä, vammattomia ja rationaalisesti kommunikoivia – mikä sulkee varsin suuren osan ihmisistä ulos (Seta ym. 2013, 78). Etenkin vammaisaktivistien keskuudessa tällaista diskurssia on kutsuttu ableistiseksi (able = kykenevä). Ableistisessa ruokapuheessa kyse ei ole ainoastaan siitä, että oletamme kaikilla olevan varaa syödä tarpeeksi vaan myös siitä, että oletamme kaikkien kykenevän myös terveelliseen ja vastuulliseen ruokavalioon niin halutessaan.
Me keskiluokkaiset kanansyöjät
Yksilökeskeinen ruokapuhe johtaa siihen, että yksittäisten ihmisten kokemukset ja toimintatavat voidaan yleistää koko väestöä koskeviksi. Tämä saa aikaan ruokapuhetta, joka tosiasiassa hävittää yksilölliset erot. Julkisessa sanassa äänensä saavat useimmiten kuuluviin Juhana Vartiaisen kaltaiset hyväosaiset, jolloin heidän tapansa sanallistaa maailmaa asettuu etusijalle toisenlaisiin puhetapoihin nähden.
Toimittaja ja kirjailija Joonas Konstig kertaa kirjansa Pyhä ruoka esipuheessa omaa ruokavaliohistoriaansa, joka kieltämättä on vaikuttava. ”Olin kasvissyöjä 26-vuotiaaksi asti, ja siitä puoli vuotta vegaaninakin”, hän kirjoittaa. ”Sen jälkeen olen kokeillut muun muassa bodarien ja muiden urheilijoiden suosimaa korkeaproteiinista ruokavaliota, vähähiilihydraattista ruokavaliota, ajoittain jopa sen äärimmäistä ketogeenistakin versiota. Olen elänyt eineksillä ja itse kokkaamallani ruoalla. Olen ryhtynyt metsästäjäksi ja pihaviljelijäksi, saanut lapsia ja koettanut ruokkia heitä.” Myöhemmin kirjassaan hän voivottelee, miten ”[o]n sääli, että syömme nykyään niin paljon huonommin kuin voisimme. Se on gastronominen, terveydellinen ja kulttuurinen menetys. Olemme niin tottuneita kananrintafileeseen, ettemme ehkä edes ymmärrä, kuinka köyhästi syömme.” (Konstig 2016, 9–10, 271.)
Pohdinnoissaan Konstigilla on vain yksi iso ongelma, toimintakykynormatiivisuus. Hän olettaa, että vastaavanlaiset ruokakokeilut ja ruokaan liittyvät valinnat ovat samalla tavalla mahdollisia kaikille. Konstigin näkökulmasta tilanne näyttäytyy ihmisten ymmärtämättömyytenä ja laiskuutena, vaikka tosiasiassa kyse on usein ihan aidoista, taloudellisista tai terveydellisistä, esteistä – siis ihan oikeasta köyhyydestä, ei vain köyhästä ruokavaliosta. Tämä on diskursiivista luokkasyrjintää: Konstigin kananrintafileeseen tottunut ”me” ei sisällä kaikkia suomalaisia, ainoastaan varsin hyvinvoivan osan kansasta.
Julkisessa keskustelussa ateriointi näyttäytyy valintojen ja kokeilujen maailmana, josta haetaan enemmän elämyksiä kuin nälän torjuntaa
Anu Raijas nosti nälkäisen kissan pöydälle viime syksynä Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä todeten, että kaikkein heikoimmassa taloudellisessa tilanteessa olevat joutuvat todennäköisesti nipistämään ruokamenoistaan. Samalla kun ruoan hinnasta tulee ensisijainen ostopäätöstä määräävä tekijä, jäävät terveellisyys ja vastuulliset valinnat taka-alalle. Raijas pohtii, joutuvatko vähävaraiset vasten omaa tahtoaan tinkimään ruoan ravitsevuudesta ja vastuullisuudesta – kyse siis ei olisi tiedon tai ymmärryksen puutteesta. (Raijas 2017, 470.) Pienituloisten ihmisten syyllistäminen epäeettisestä kuluttamisesta on älyllisesti epärehellistä, he kun olosuhteiden pakosta kuluttavat vähän mikä lähtökohtaisesti on myös ekologisesti kestävää.
Konstig ei ole toimintakykynormatiivisine puheineen yksin. Julkisessa keskustelussa niin lehdissä, televisiossa kuin sosiaalisessa mediassa ateriointi näyttäytyy valintojen ja kokeilujen maailmana, josta haetaan enemmän elämyksiä kuin nälän torjuntaa. Näkökulma on voimakkaan keskiluokkainen ja hyvinvoiva – mikä toki sopinee monien julkaisujen kohderyhmäajatteluun. Samoin jokainen tällainen julkaistu teksti omalta osaltaan rakentaa ja uusintaa julkisen ruokapuheen subjektia hyvinvoivana ja etuoikeutettuna.[2]
Brunssia köyhyyssimulaatiossa
Toinen esimerkki julkisen ruokapuheen vinoumista on juttutyyppi, jossa toimittaja tai joku muu koehenkilö testaa köyhänä, esimerkiksi toimeentulotuella, elämistä. Tulokset ovat välillä tahattoman koomisia. Hyvä esimerkki on Anna-lehden juttu, jossa toimittaja tuli todistaneeksi, että 50 euroa riittää aivan hyvin viikon ruokaostoksiin, kunhan duunissa saa välillä brunssia, kotona on perusruokatarpeita hyllyt täynnä ja välillä on juhlia, joissa saa syödäkseen. Ei varmastikaan tarvitse erikseen alleviivata, mikä asetelmassa on pielessä.
Juttujen ongelmallisuus ei kuitenkaan aina ole näin silmiinpistävää, ja usein niillä on varmasti aivan hyvät tarkoitusperät: halutaan osoittaa, että pienelläkin budjetilla tulee toimeen, kun suunnittelee ja järkeistää menonsa. Tällaisilla köyhyyssimulaatioilla ei vain ole juuri mitään tekemistä oikean, jatkuvan köyhyyden kanssa. Ne typistävät köyhyyden pelkäksi taloudelliseksi ongelmaksi, mikä on tyypillistä ajattelua sellaisille ihmisille, jotka itse eivät ole köyhyyttä kokeneet. Omakohtaisesti huono-osaisuudesta kärsineet korostavat ennemmin osallisuuden puutetta ja yhteyttä ”tavalliseen suomalaiseen elämään”. (Ks. Isola & Suominen 2016, 71.)
Juttujen näkökulma onkin richsplainaava[3]: hyväosaiset kertovat huonommassa asemassa oleville, miten heidän tulisi elää (kun eivät hölmöyttään sitä ymmärrä). Toinen tyyppiesimerkki tästä on epäloogisten köyhien kauhistelu: miksi ihmeessä köyhät tekevät typeriltä näyttäviä päätöksiä kuten ottavat pikavippejä, joita eivät pysty maksamaan? Järjettömyydelle on itse asiassa aivan järjellinen selitys: köyhyys kaventaa kognitiivisia kykyjä ja heikentää päätöksentekoa.
Kieltäymys jalostaa hyvinvoivaa
Erilaisista muodikkaista tai muuten keskusteluttavista ruokavalioista (kuten vaikkapa karppaus tai veganismi) puhuttaessa tavataan usein korostaa, miten ne ovat kaikille mahdollisia. Väite on sekä luokkasyrjivä että ableistinen. Ensiksikin tällaiset normista poikkeavat ruokavaliot vaativat kyvykkyyttä suunnitella, organisoida ja ottaa selvää esimerkiksi ravitsemuksellisista kysymyksistä. Mielenterveysongelmaiselle tai muuten sairaalle tällainen ajattelu voi olla hyvin vaikeaa, ja kun tiedämme huono-osaisuuden kasautuvan, tulee kuvioihin tavallisesti mukaan myös vähävaraisuus. Samoin monet sairaudet itsessään rajoittavat ateriointia. Esimerkiksi soijalle allergisen keliaakikon voi olla kimuranttia koostaa täysipainoista vegaanista ruokavaliota, samoin erilaisista suolistosairauksista kärsivien.
Normista poikkeavat ruokavaliot vaativat kyvykkyyttä suunnitella, organisoida ja ottaa selvää esimerkiksi ravitsemuksellisista kysymyksistä
Monet ruokavaliot perustuvat tavalla tai toisella kieltäymykseen: vältellään hiilihydraatteja, eläinperäisiä raaka-aineita, gluteenia ja niin edelleen. Vaikuttimet voivat olla uskonnollisia, terveydellisiä tai elämänkatsomuksellisia. Ruoka-askeesi on ilmiönä lähes ikiaikainen, ja esimerkiksi lähes kaikista maailmanuskonnoista löytyy paastoamisen kaltaisia traditioita. Näillä on tavoiteltu itsehillinnän kautta henkistä kasvua. (Puuronen 2008, 189, 191.) Yhä edelleen julkisessa ruokapuheessa kieltäymyksiin perustuvat ruokavaliot näyttäytyvät tavoiteltavana elämänhallintana ja positiivisena identiteetin rakennustyönä – ja kyvyttömyys noudattaa niitä typistyy yksilön kelvottomuuteen.
Dippailua ruokaluokkaretkellä
Ruoka on paitsi välttämättömän tarpeen tyydyttämistä, myös identiteettipolitiikkaa ja elämäntyylivalintoja. Mitä hyväosaisempia ja etuoikeutetumpia olemme, sitä laajempi on mahdollisten valintojen palettimme myös ruoan suhteen. Pierre Bourdieun ajattelussa erot ruokamaussa jakavat ihmiset hallittuihin ja hallitseviin, työväenluokkaan ja yläluokkaan. Mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa mennään, sitä enemmän valintoja leimaavat luksus ja elämyshakuisuus välttämättömyyden sijaan. ”Rahvaan” makua kuvaavat hyvin vaikkapa ruotsinlaivojen noutopöydät siinä missä eliitti hakeutuu pienten ja esteettisesti houkuttelevien annosten pariin. Kyse on myös eräänlaisesta kulttuurisesta lukutaidosta, kyvystä havaita merkityksellisiä nyansseja ruoassa. (Bourdieu 1994, 177; Purhonen 2014, 183.) Julkinen ruokapuhe osaltaan tuottaa ja uusintaa näitä hierarkioita.
Suomalaisten ruokamaussa ja ruokailutottumuksissa näkyvät sosioekonomiset jaot. Työväenluokassa nautitaan konstailemattomista ja perinteisistä (liha)ruoista sekä saatetaan tuntea suoranaista epäluuloa ”ulkomaisia kotkotuksia” kohtaan. Toimihenkilöammateissa toimivat ja opiskelijat ovat usein avoimempia uusille ruokakokemuksille, mutta heidänkin ruokailussaan korostuu tavanomaisuus. Yläluokan makua taas leimaa gourmet ja pienten vivahteiden korostaminen. (Purhonen ym. 2014, 205.) Yläluokan maku on Bourdieun termein legitiimiä: sitä, mitä yleisesti pidetään ”hyvänä” makuna.
Tämänhetkisessä ruokapuheessa korostuu monipuolisuuden ihannointi, mitä voi pitää myös nykyisen legitiimin ruokamaun tunnusmerkkinä. Voidaan puhua erilaisten ruokaperinteiden ja -kulttuurien ”dippaamisesta”, testaamisesta ja tutustumisesta, ja moni kokee noloutta, mikäli jokin uusi trendi on vielä maistamatta (Puuronen 2008, 196–197). Nolostuminen paljastaa tällaisen ”dippaamiskulttuurin” legitiimiyden: se tunnistetaan tavoiteltavaksi, vaikkei siihen itse kyettäisikään.
Mitä korkeammalle yhteiskunnallisessa hierarkiassa mennään, sitä enemmän valintoja leimaavat luksus ja elämyshakuisuus välttämättömyyden sijaan
Julkinen ruokapuhe myötäileekin kulttuurisia arvoarvostelmia ja hierarkioita. Puhe, jossa piiloisesti korotetaan gourmet-ruokailu, trendien dippailu ja kaikkiruokaisuus tavoiteltavaksi normiksi, rakentaa myös vastapooliaan eli ei-tavoiteltavaa tilaa. Kun tämä yhdistetään ruokapuheen toimintakykynormatiivisuuteen ja yksilöllistävyyteen, saadaan aikaan diskurssi, jossa normista poikkeavat tottumukset näyttäytyvät yksilön laiskuutena, vastuuttomuutena tai hölmöytenä.
Pikaruokapaikoissa syömistä pidetään yleisesti rahvaanomaisena, eettisesti epäilyttävänä ja epäterveellisenä valintana. Etenkin rasvaiset, nopeasti tarjoiltavat ja kaavamaisessa esteettisessä ympäristössä syötävät purilaisateriat ovat kaukana legitiimistä mausta. McDonald’s-ketjun vegaanipurilaisen ympärille viime vuonna kehkeytynyt hype paljasti omalla tavallaan makuhierarkioiden ehdottomuuden: moni eettisesti kunnianhimoinen kasvisruoan ystävä ilmoitti esimerkiksi Facebookin keskusteluissa rikkovansa vuosien McDonald’s-boikottinsa voidakseen käydä ”tyyppaamassa” uutuusburgerin. Puhetavassa oli tärkeää korostaa nimenomaan kokeilunhalua (omanlaistaan ”dippaamista”) ja oman maun legitimiteettiä (normaalistihan en pikaruokapaikoissa käy, mutta…).
Ruokaluokkaretket, dippailut rahvaan kulttuurin piiriin eivät itse asiassa horjuta kulttuurisia hierarkioita vaan vahvistavat niitä. Itselle vieras kulttuuri määrittyy kokeiltavaksi kertaelämyksen lähteeksi, vähän köyhyyssimulaatioartikkelien tapaan.
Puhe on valtaa
Ruokaan liittyvät puhetavat eivät ole yhteiskunnallisesti merkityksettömiä. Julkinen ruokapuhe tuottaa ja uusintaa paitsi yhteiskunnan hierarkioita, myös tavoiteltavaa yhteiskunnallista subjektia: aktiivista, toimintakykyistä ja vapaasti valitsevaa yksilöä. Gastronomian kentällä legitiimisti toimiminen vaatii yksilöltä varsin turvattua asemaa. Toimeentulotuella elävän on hankala dippailla ruokakulttuureita; samoin vakavasti masentuneen ja siksi ruokahaluttoman arjessa minkä tahansa syöminen on plussaa.
Julkisen ruokapuheen subjekti onkin sekä luokkasyrjivä että ableistinen. Tämän diskurssin purkaminen on haastavaa, koska se, kuten olen aiemmin maininnut, mukailee muiden yhteiskunnan sektoreiden hierarkioita. Ableistisen ja luokkasyrjivän ruokapuheen haastaminen merkitsee myös sitä, että hyväksymme köyhät, sairaat, vammaiset ja muuten toimintakykynormista poikkeavat tasavertaisiksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi hyväosaisten, terveiden ja etuoikeutettujen kanssa. Puhe köyhien ”vääränlaisesta” syömisestä heidän omana valintanaan vahvistaa mielikuvaa köyhistä alempana kastina, joiden huono-osaisuus on vain itsestä kiinni. Tällaiset puheet vahvistavat empatiakuilua ja solidaarisuusvajetta, eriarvoistuvan yhteiskunnan ilmiöitä, joissa ei kyetä ymmärtämään heikommassa asemassa olevien ihmisten elämäntodellisuutta. Nämä sosiaalisen sääntelyn mekanismit rajoittavat ja vahvistavat luokkien, kulttuurien ja statusten vaikutusta luomalla muukalaisuutta tuottavia rajoja (Saari 2015,95).
Monet yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo kauan aikaa sitten ymmärtäneet kielen voiman yhteiskunnan muuttamisessa. Esimerkiksi feministit ja antirasistiset aktivistit ovat tehneet valtavan työn saadessaan meidät ymmärtämään, miten vaikkapa puheen heteronormatiivisuus (puhe, jossa oletetaan olevan vain kaksi sukupuolta, joiden edustajat tuntevat toisiaan kohtaan halua) tai valkoisuuden ottaminen normiksi muovaavat aidosti sitä tapaa, jolla asioista ajattelemme. Ruoka koskettaa meitä jokaista, ja siksi siihen liittyvien diskurssien purkaminen ja haastaminen on tärkeää.
Ensisijaisesti pallo on tässä medialla ja muilla julkisilla puheentuottajilla, kuten poliitikoilla. Journalismissa on annettava puhevaltaa myös toisenlaisille äänille, ja sanavalintoihin sekä näkökulmiin on kiinnitettävä huomiota. Samoin on vältettävä harhaanjohtavia yleistyksiä (tämä koskee myös Juhana Vartiaista), joilla lakaistaan iso osa ihmisistä maton alle piiloon. ”Check your privileges”, tarkista etuoikeutesi, on hyvä neuvo kaikille julkisille toimijoille.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi, joka rakastaa pizzaa eikä osaa syödä haarukalla ja veitsellä oikein päin.
Viitteet
[1] Tarkoitan (julkisella) ruokapuheella kielenkäytön tapaa, jolla ruokaa ja syömistä käsitellään tiedotusvälineissä sekä sosiaalisessa mediassa. Tällä puheella on myös tosiasiallisia vaikutuksia ihmisten kulutuskäyttäytymiseen. Esimerkiksi kasvisten syönnin kasvu loppui taannoin hetkellisesti etenkin sosiaalisessa mediassa nousseen karppausbuumin myötä (Risku-Norja 2016, 161).
[2] Viime aikoina käyty alkoholipoliittinen keskustelu osoittaa hyvin, miksi etuoikeutettujen subjektien nostaminen keskustelun keskiöön on ongelmallista. Lainsäädäntöä uudistettaessa tunnuttiin korotettavan hyvinvoivien herkuttelutarpeet päihdeongelmaisten ja suurkuluttajien terveyden edelle.
[3] Richsplainingilla (engl. rich = rikas, explain = selittää) tarkoitetaan puhetapaa, jossa hyväosaiset, köyhyyttä kokemattomat ihmiset katsovat olevansa oikeutettuja kertomaan köyhille, miten heidän tulisi toimia. Saara Särmä on kääntänyt termin vaurausselittämiseksi.
Lähteet
Bourdieu, Pierre (1994): Distinction. A social critique of the judgement of taste. Routledge, Lontoo.
Isola, Anna-Maria & Suominen, Esa (2016): Suomalainen köyhyys. Into Kustannus, Helsinki.
Konstig, Joonas (2016): Pyhä ruoka. Mitä oikein saa syödä? Kosmos Kirjat.
Mattila, Hanna (toim.) (2016): Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria. Gaudeamus, Helsinki.
Niemi, Mari K. (toim.) (2008): Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Ajatus Kirjat, Jyväskylä.
Purhonen, Semi & työryhmä (2014): Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus, Helsinki.
Puuronen, Anne (2008): Olet mitä et syö. Teoksessa Mari K. Niemi (toim.) (2008): Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa.
Raijas, Anu (2017): Onko kaikilla varaa syödä terveellisesti ja vastuullisesti? Yhteiskuntapolitiikka 4/2017, 468- 471.
Risku-Norja, Helmi (2016): Miten yhteiskunta muokkaa ruokatottumuksia. Kirjassa Mattila, Hanna (toim.) (2016): Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria, 149–172.
Saari, Juho (2015): Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Gaudeamus, Helsinki.
Seta (2013): Älä oleta – normit nurin! Seta-julkaisuja 22.
Populaarikulttuuri ja Yhdysvaltojen vallankumous
”Meillä ei ole mitään menetettävää. Tässä tilanteessa meillä on saavutettavana vain turvallisuutemme.” Kouluampumisesta selviytynyt floridalainen opiskelija Delaney Tarr piti puheensa Floridassa, ja minä katselin sitä Jyväskylässä. Nykymedia tekee mahdolliseksi asioiden seuraamisen, tiedon ja tunteen jakamisen, asioihin reagoimisen ja yhteisen keskustelun reaaliajassa.
Video oli julkaistu Yes she can -sivulla, jonka kuvaus kuuluu: ”Uskomme että naisten voimaannuttaminen politiikassa ja yhteiskunnassa voi muuttaa maailmaa.” Sivun tarkoituksena oli seurata ”ensimmäisen naisen” Michelle Obaman elämää, mutta se, kuten Family Obama -sivukin, on elänyt aktiivista poliittista elämäänsä Donald Trumpin valinnan jälkeenkin.
Uutislähetyksessä, josta Tarrin puhe oli otettu, samassa kuvassa puhujan kanssa seurataan opiskelijoiden mielenosoitusta valkoisen talon luona, sekä näytetään edellisten päivien aikana kuvattuja otoksia opiskelijoiden ulosmarsseista ja mielenosoituksista ympäri maata.
Tarr on yksi floridalaisista koululaisista, jotka ovat lähteneet liikkeelle. Viesti on kaikilla sama: me emme tätä haluaisi, mutta emme halua joutua ammutuksi, joten meidän on tehtävä jotain. Nuorten kanta Yhdysvaltojen aselakeihin on yksinkertainen: onko oikeus kantaa aseita suurempi kuin minun oikeuteni olla joutua ammutuksi?
Koululaisten liikkeellelähtö on ennennäkemätön. Se ei ole ainoa lyhyen ajan sisällä käynnistynyt poliittinen liike Yhdysvalloissa. Näyttäisi siltä, että poliittiset liikkeet ovat voimistuneet vuosikymmenten tauon jälkeen. Ilmiö ei ole irrallaan mediasfääristä.
Television suorat lähetykset ja 1960-luvun yhtenäismedia loivat pohjan Vietnamin sodan vastustamiselle, mustien vapausliikkeelle ja feministeille. Liikkeiden saavutukset pitivät pitkään yllä jonkinlaista demokraattisen valtion tunnetta. Ne kuitenkin kuihtuivat ruohonjuuritasolla, sosiaalisina liikkeinä, ja vuosikymmeniä vallalla on ollut konservatiivisuuden nousu, muuallakin kuin Yhdysvalloissa.
Sarjakuva, elokuva ja TV-sarjat ovat olleet moninaisuuden laajentajia ja vallankumouksen kielen kuvaajia
Ajatus vallankumouksesta, utopioista ja vastarinnan mahdollisuudesta tuntui pysyvän Star Warsin vastarintaliikkeen tavoin kituen hengissä 1970–2000-luvuilla niin taiteessa kuin populaarikulttuurissakin. Nyt yhteiskunnallinen kritiikki tuntuu taas kukoistavan lähinnä populaarikulttuurin ilmiöissä: sarjakuva, elokuva ja TV-sarjat ovat olleet moninaisuuden laajentajia ja vallankumouksen kielen kuvaajia, toisenlaisen maailmanjärjestyksen esittäjiä. Niitä ovat esittäneet supersankarit, kuten Patty Jenkisin ohjaamassa elokuvassa Wonder Woman (2017). Totalitarismia purki Wachowskin veljesten käsikirjoittama V for Vendetta (2005) ja vallankumousta tekivät Hunger games -elokuvat.
Viime vuosien aikana hyvinkin suorat analogiat – ei ainoastaan luokkayhteiskunnan kuvaamiseen, vaan myös täysimittaiseen vallankumoukseen – ovat tulleet jo arkikieleksi, kuten esimerkiksi Justin Timberlaken ja Amanda Seyfriden tähdittämässä, Andrew Niccolin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa In Time (2011).
Ei ole sattuma, että Delaney Tarrin puhe ilmestyi First ladyn Facebook-sivulla. Barack Obaman presidenttiys on ollut suorastaan utooppinen ilmestys muutoin jähmettyneessä globaalissa tilanteessa. Hänen vaalivoittonsa ja menestyksensä on vahvasti sidoksissa hänen kampanjointinsa ja medianäkyvyytensä kykyyn liittyä populaariin kuvastoon ja aikalaismediakommentointiin, pop-taiteesta, Mad-lehdestä, supersankareista ja erityisesti mustan musiikin ilmiöistä lähtien. Populaarikulttuuri on vastakulttuuria, se pukee sanoiksi rakenteita ja antaa kielen vastaansanomiselle. Barack ja Michelle Obama toimivat aktiivisesti nyt voimakkaana poliittisena fanikulttuurisena kontrastina trumpilaiselle aikakaudelle, joka on laajempi kuin itse Trumpin hallinto.
Populaarikulttuuri purkaa länsimaista kapitalismia tehokkaasti symbolisin viestein
Populaarikulttuuri purkaa länsimaista kapitalismia tehokkaasti symbolisin viestein. Se myös luo ja kehittää utooppisia kuvia sellaisten toteuttajille. Aikakaudesta ja valtakulttuurista riippuen populaarikulttuurin valtakulttuurille esittämien haasteiden nostattamat reaktiot vaihtelevat. Mustan ja valkoisen näyttelijän suudelma jäi huomiotta brittiläisen Granadan Play of the week -sarjan näytelmässä You in Your Small Corner vuonna 1962, koska se ei ollut siinä ajassa ja paikassa vallankumouksellinen. Sen sijaan kuusi vuotta myöhemmin kapteeni Kirkin ja luutnantti Uhuran suudelma amerikkalaisessa Star Trek -tv-sarjassa nostatti kohun, koska sille oli kontekstina ja taustana jenkkikulttuuri.
Ei ole niin, että vain puoluepoliittiset ohjelmat voivat olla utopian malleja. Ne kokoavat toteuttamiskelpoisia malleja, tavoitteellisia ohjelmia. Mutta tavoittavatko ne meneillään olevaa muutosta ruohonjuuritasolla? Pitäisikö hieman enemmän seurata myös sitä, miten mielikuvituksen ammattilaiset luovat meille tavoitteellisia maailmoja? Kysyä, millä tavoin populaarikulttuuri herättää ihmiset parempaan yhteiskuntaan?
Nykyvasemmisto on osa pitkää historiallista ketjua, ja se on koko ajan ollut aloittamassa ja saattamassa vallankumouksellisia liikkeitä ideoillaan alulle monin tavoin, kirjoittamassa ”saavuttamattomia utopioita” ilmaisuiksi, jotka nyt näkyvät populaarikulttuurissa. Nyt populaarikulttuuri vie ja yhdistää muutosta. Yhdessä sosiaalisen median kanssa ne antavat ääntä nopealle, globaalille muutokselle arvoissa ja asenteissa. Meillä on monia ryhmiä, joiden viesti on ”meillä ei ole mitään menetettävää”, ja he puhuvat nyt yhteen ääneen, koko ajan yhtä aikaa joka paikassa.
MMV: Voiko julkisuutta hallita?
Saako kasveja jalostaa? Ruoka ja kasvinjalostus
Kuva: Anssi Ylirönni.
Kymmenen tuhatta vuotta sitten kasvinviljely ja -jalostus toivat ihmisille enemmän ruokaa, jolloin työnjako ja nykyaikaiset kulttuurit pääsivät syntymään. Uudella täsmäjalostuksella pystytään jo parantamaan myös ruokakasvien laatua, ravintoarvoa ja terveellisyyttä. Maailman tuhannet tärkeät kasvilajikkeet on nopeasti jalostettava satoisammiksi, kestävämmiksi ja ravitsevammiksi, jotta ruokaa ja raaka-aineita saadaan yhä kasvavalle ihmiskunnalle, suurten muutosten maailmassa, luonnon rippeitä hävittämättä.
Australian alkuasukkaat uskovat, että linnut tahtovat lentää nuoliimme, joten syömme niitä hyvää hyvyyttämme. Englannin tunnetuin geenivastustaja Mae-Wan Ho vaatii, että vanhoille perunoille järjestettäisiin kiitosjuhlia, ”kun ne ovat täyttäneet kutsumuksensa ihmisten ruokkimiseksi”. Perunoilla vain on todellisuudessa aivan muut kutsumukset – ne kun ovat myrkkykasveja, koska eivät ”tahdo” tulla syödyiksi.
Eloyhteisöä eivät auta myytit, joilla elämän ikävistä välttämättömyyksistä[1] taiotaan herttaista huvia tai reteää rituaalia. Tiedettä tarvitaan, jos aiotaan ruokkia iso ihmiskunta ja pelastaa luonnon rippeet, nopeasti muuttuvassa maailmassa. (Tammisola 2017a.)
Viljely, jalostus ja kulttuuri
Kasvit torjuvat haittaeliöitä, meitäkin, tarpeen mukaan myrkyin, piikein, poltoin tai kitkeryydellä (Tammisola 2012, osa 1). Poikkeuksena ovat vain eräät marjat ja hedelmät, joiden siemeniä kelpaisimme levittämään – jos vain täyttäisimme osamme ”ekosopimuksesta” eli kakkisimme yhä maastoon. Monet niistäkin ovat meille myrkyllisiä ja sopeutuneet lintujen levitettäviksi, kuten esimerkiksi näsiä, tuomi ja konnanmarja.
Ihminen on 11 000 vuoden ajan vallannut luonnolta käyttöönsä monia vastahakoisia villikasveja muuttamalla niiden ominaisuuksia paremmin viljelyyn ja käyttöömme sopiviksi
Kasvien ominaisuudet, kuten satoisuus, maku ja ravitsevuus, ovat usein kaukana toiveistamme – nehän vastaavat kasvin omia tarpeita. Ihminen onkin 11 000 vuoden ajan vallannut luonnolta käyttöönsä monia vastahakoisia villikasveja muuttamalla niiden ominaisuuksia paremmin viljelyyn ja käyttöömme sopiviksi. On jalostettu parempia kasvilajikkeita, kehitetty niille soveltuvia viljelymenetelmiä ja parannettu satotuotteita monenmoisilla ”ovelilla” käsittelyillä eli prosessoinnilla.
Näiden oivallusten vuoksi viljelykasvien hehtaarisato on kasvanut usein 10–30-kertaiseksi ja sadon myrkyt vähentyneet. Tuottavuuden kohotessa ei ravinnon haalimiseen enää tarvittu jokaisen täyttä työpanosta, joten erikoistuminen, työnjako[2] ja vaihdanta tulivat mahdollisiksi. Tämä loi perustan tietojen ja osaamisen kehittymiselle ja nykyaikaisten kulttuurien syntymiselle. (Tammisola 2012, osa 2, 1–12; 2013c, osa1, 32.)
Uudet haasteet
Maailman kasvintuotantoa koettelee 2000-luvulla kolme kovaa haastetta: väestönkasvu, viljelyolojen huononeminen tärkeillä tuotantoalueilla, sekä siirtyminen uusiutuviin raaka-aineisiin ja energiaan. Emme selviydy ilman parasta uutta biologiaa, kuten täsmämuuntelua. Nopean muutoksen oloissa kasvaa kasvinjalostuksen vastuu ruoan, rehujen, kuitujen ja polttoaineiden saannistamme (EASAC 2013, Tammisola 2009, 2010b–c, 2013c, osa1, 14). Elontieteissä osaamista olisi, mutta politiikka hyydyttää sovellukset nykyisellä ”uskottelun aikakaudella”.
Jalostustutkimus osoittaa, että viljelykasvien satotasoa, tuotelaatua, energia- ja ekotehokkuutta sekä ekologista kestävyyttä voidaan paljon parantaa. Apua toisi muun muassa maailman kymmenen tuhannen heinälajin geneettinen aarreaitta, jota tulisi hyödyntää viljelykasveissa puhtaimmin keinoin eli täsmäjalostuksella (Tammisola 2015a; 2017a, 35). Raaka-aineiden ja energian tarve voitaisiin tyydyttää vaarantamatta maailman ruokaturvaa ja biologisen monimuotoisuuden rippeitä – jos näin halutaan tehdä (Tammisola 2010b–c; 2013d).
…mutta saako kasveja muuttaa?
Määritelmäni[3] mukaan kasvinjalostus on tuotantokasvin perimän muuttamista ihmisen toivomaan suuntaan (OECD 2000, 8).
”GMO-vapaana vyöhykkeenä” Kurikan valtuusto torjui lokakuussa 2010 kasvien geeniperimän muuttamisen – eli evoluution ja kasvinjalostuksen – äänin 34 vastaan 9, asiantuntijanaan paikallinen luomutuottaja. Onneksemme luonnonlait eivät kuulu valtuuston toimialaan.
”Mehän saimme kasvilajikkeet Jumalalta” ja jalostajat, jotka yrittävät niitä muuttaa, tekevät ”maailmanhistorian suurimman rikoksen Jumalaa ja ihmiskuntaa kohtaan”. Näin neuvoo tiedeseminaareissa antroposofian harrastaja – ”okkultismin tieteen” nimeen. Kasveja kuitenkin täytyy yhä jalostaa, vastaa elämän tiede, ettei luontoa syödä loppuun, ja jotta saamme terveellisempää ja maukkaampaa ruokaa (Tammisola 2012, osa 6a, 3). Joku muistaa myös biotalouden ja uusiutuvat raaka-aineet. Luontaisromantiikalla kasvaa vain hurskas kurjuus – ravinnon tuotannossa biologiasta olisi apua. (Tammisola 2006.)
Julkisen biotutkimuksen hedelmät on lahjoitettu rikkaiden suurfirmojen monopoliksi
Kun kasveja muutetaan, kannattaa käyttää parhaita menetelmiä. Maailman yliopistot ja tutkimuslaitokset haluaisivat ottaa vastuunsa ja kehittää ihmisille – miljardeille köyhillekin – parempia viljelykasveja (Tammisola 2008). Uuden biologian hyödyntäminen on kuitenkin tehty luuloihin perustuvalla geenisäädännöllä käytännössä mahdottomaksi.
Uusi täsmämuuntelu olisi paljon nopeampaa, puhtaampaa, tarkempaa ja halvempaa kuin perinteinen jalostus. Muunnetun kasvin hyväksyttäminen käyttöön maksaisi nykyisen lainsäädännön takia kuitenkin miljoonia, eikä yliopistoilla ole siihen varaa. Julkisen biotutkimuksen hedelmät on näin lahjoitettu rikkaiden suurfirmojen monopoliksi hyvää tarkoittavien kansalaisten geenikampanjoilla. Tosielämässä ”kapitalistit saavat, bioprofessorit eivät”.
Ruokaa sellaisena kuin luonto sen tarkoitti?
Terveellisemmäksi jalostetun porkkanan sijasta ranskalainen Rachel valitsisi ”tavallisen porkkanan”, koska ”luonto teki siitä juuri sellaisen, kuin on hyvä” (MT 17.2.2003). Näinköhän? Vai oliko ihmisellä sormensa pelissä?
Suurin villiporkkana (vasemmalla) ja pienehkö jalostettu porkkana (oikealla).
Kuva: J. Tammisola, Mallorca 2010.
Luomu – ”ruokaa sellaisena kuin Luonto sen tarkoitti”, markkinoi Suomen puolivirallinen Ruokatietoyhdistys[4]. Kuvassa sellaista on vasemmalla: villiporkkanan kookkain muoto, isoporkkana (Daucus carota ssp. maximus) – hailakka ”hiirenhäntä”, josta en itse aivan innostuisi. Jos päivän maata kuopisi, vatsansa voisi saada puolitäyteen kuorta.[5]
Oikealla on pienehkö 150 gramman nykyporkkana, joka on perimältään parannettu kuten muutkin viljelykasvit – ruokaa, makua ja A-vitamiinin esiastetta melko mukavasti. Vuosituhansien mittaan on porkkanasta toki jalostettu myös monenvärisiä lajikkeita, kuten keltaisia, mustia ja purppuran värisiä. Tuttu porkkanan oranssi on sekin peräisin 1600-luvun Hollannista, jonka hallitsijasuvun Orania-Nassaun tunnusväri oranssi oli. Violetteja ja valkoisia porkkanoita risteyttämällä väri saatiin oikeanlaiseksi, ja porkkanoita voitiin nyt syödä ”sellaisina kuin ihminen ruokansa halusi” (Tammisola 2012, osa 2, 8).
Raakaa luontoa vai ravitsevaa ruokaa?
Huono ruoka on suurin yksittäinen henkeä ja terveyttä uhkaava tekijä maailmassa. (Forouzanfar & 721 2015; Tammisola 2017a, 36.)
Luontaista raakuutta ei kannata ihannoida, sillä ravinto on usein suotuisampaa käsiteltynä (Tammisola 2013a). Käärmekin kasvaisi kolmanneksen paremmin, kun saisi saaliinsa kypsennettynä. Parempi ravinto lienee ollut perusedellytys aivojemme evoluutiolle, harppauksessa ihmisen esimuodoista nykyihmiseksi (Wrangham 2013; Carroll 2005).
Raakaravinto voi joskus olla hyvinkin haitallista: raa’at luomuidut tappoivat viisikymmentä ihmistä Euroopassa vuonna 2011, ja 4 000 sai niistä vaarallisen veriripulin tai munuaisvaurioita. Aasiassa on aina ymmärretty tarjota idut prosessoituina, sattuneista syistä.
Maatalousministeri innostettiin mukaan puuhaan: pastöroimaton maito – kultakaivos meidän maidontuottajillemme! (Tammisola 2013b.) Se junailtiin laajaan myyntiin ruokakaupoissa, lääkäreitä uskomatta. Raakamaito lunasti ”lupauksiaan” pian: myynti piti keskeyttää, kun maito aiheutti laajan tautiepidemian Uudellamaalla. Se levitti vaarallista yersiniaa ja aiheutti ruokamyrkytyksiä (kampylobakteeri). Turun Kuralassa puolestaan ulkomuseon raaka luomumaito tartutti kuusi pikkulasta hengenvaarallisilla EHEC-kolibakteereilla.
Haitta-aineiden vähentäminen jalostuksella
Villiperunoita tunnetaan kaksisataa lajia, joista useimmat ovat vaarallisen myrkyllisiä. Ihminen söi niitä silti – loppuun asti prosessoituina. Kun mukulat kuorittiin, keitettiin, jauhettiin, uutettiin, sotkettiin saveen ja niin edelleen, saatiin lopulta silkkaa tärkkelysjauhoa. Energiaa se kyllä antoi, mutta tärkeät suojaravinteet puuttuivat.
Parempaa ruokaa saatiin valintajalostuksella (Tammisola 2012, osa2, 29). Vuosisatojen työllä viljelyperunoiden myrkkypitoisuus on saatu alenemaan turvalliselle tasolle.
Puuvillansiemenistä saisi laatuproteiinia puolelle miljardille ihmiselle. Kasvissa on kuitenkin myrkkyä (gossypol), jonka vuoksi siemeniä ei voi syödä. Vanhalla mutaatiojalostuksella saatiin gossypol-geeni[6] kyllä särkymään, jolloin myrkkyä ei enää tullut. Tuloksena oli että puuvillakasvi menetti suojansa ja otukset kiittivät syömällä koeviljelmät suihinsa.
Toisin kuin perinteisellä jalostuksella, uudella täsmämuuntelulla geenitoimintaa voidaan jo säädellä kohdennetusti, halutussa kasvinosassa. Tulos on usein parempi ihmisen, kasvin ja ympäristön kannalta.
Syötäviä puuvillansiemeniä saatiin käyttämällä Nobel-palkittua RNA-häirintää (Tammisola 2013c, osa 2, 13): kasvi tuotti gossypol-geeniä estävää RNA-molekyyliä siemensolukoissaan. Nyt voitaisiin ehkä gossypol-geenin ”toimintakytkimiä”[7] (Carroll 2005) jo muuntaa ”geenisaksien”[8] avulla niin, ettei geeni enää käynnistyisi siemenissä, vaikka se toimisikin muualla kasvissa. (Tammisola 2017a, 18.)
Rypsiöljyssä söimme haitallista erukahappoa 4 500 vuoden ajan. Se poistettiin 1960-luvulla mutaatiojalostuksella. Rypsin siemeniä liotettiin mutageenikemikaaleissa ja ammuttiin gammasäteilyllä.[9] Satojatuhansia jälkeläiskasvien siemeniä tutkittiin sitten yksittäin, pienten siementen puolikkaista, erukahapotonta mutanttia etsien. Hirmuinen urakka, mutta löytyi pari kasvia, joiden erukahappogeeni oli särkynyt. Öljy muuttui ”yhdellä iskulla” lähes terveystuotteeksi.
Uudella täsmämuuntelulla haittageenejä voi sammuttaa helposti, se on jo rutiinia. ”Likaisia” perinnemenetelmiä (Tammisola 2017a, 21, 23–26) ei enää tulisi tähän käyttää. Geenisaksien avulla (Tammisola 2017a, 18) voidaan ohjelmoida haittageeniin vika tai loppumerkki, jotta sen entsyymistä syntyisi vain ”sammunutta” tynkämuotoa. Nykyään saisi aikaan jo aromivehnänkin (Tammisola 2013c, osa2, 14).
Ravitsevuutta osataan jo jalostaa
Ravitsevuuden lisääminen helpottaisi vihdoin ravinteensa lähinnä kasveista saavien vegaanienkin elämää. Kasvituotteissa on ravinnepuutteita, koska niiden koostumus vastaa kasvin eikä ihmisen tarpeita. Yksimahaisina sian ja ihmisen on saatava ruoasta tärkeitä aineita, kuten vitamiineja ja eräitä aminohappoja, joita elimistömme ei osaa valmistaa. Monimahaiset, kuten lehmät, eivät oikeasti syö kasveja vaan bakteereita, joita ne viljelevät kasvimössöllä laajassa suolistossaan. Vitamiineja ja aminohappoja ne saavat bakteereiltaan.
Maailman pääravintokasvit ovat viljoja, kuten riisi, vehnä, maissi, ohra, durra ja kaura (ruista syödään vähän). Jyvistä saamme tärkkelystä, siis energiaa, mutta välttämättömiä aminohappoja, kuten lysiiniä ja tryptofaania, niiden proteiinissa on niukasti. Proteiinipitoisuuskin on usein matala.
Lapset ja possut pitävät maissista, jonka ravitsevuus on viljoista surkein. Sillä lihoo hyvin mutta kasvaa huonosti, sillä proteiinia jyvissä on vain yhdeksän prosenttia, siinäkin lysiiniä ja tryptofaania kovin vähän.
Viljojen ravintoarvoa on yritetty jalostaa jo ihmisiän. Vanhoin keinoin tulokset jäivät vähiin. Poikkeuksena on yksi onnenkantamoinen: trooppinen proteiinimaissi. Se syntyi 35 vuoden yritysten ja erehdysten jälkeen ”hyvällä tuurilla”, ja CIMMYT, YK:n tukema Maailman maissintutkimuskeskus Meksikossa, jalostaa siitä kymmeniä lajikkeita tropiikin kehitysmaille.
Proteiini imeytyy proteiinimaissin jyvistä hyvin, ja siinä on kaksin verroin lysiiniä ja tryptofaania, joten se kasvattaa porsaita ja lapsia tuplasti paremmin kuin muut maissit (Nuss & Tanumihardjo 2011). Luontoa säästyy, kun pienempi pelto riittää perheen elantoon, ja siatkin saastuttavat vähemmän.
Uusilla täsmämenetelmillä mukula- ja jyväproteiinien ravintolaatua ja määrää voidaan alkaa jalostaa toden teolla. Peruna sopisi hyvin kehitysmaille. Se vaatii paljon vähemmän vettä kuin riisi ja on kymmenen kertaa satoisampi kuin maissi; mukuloissa vain on proteiinia turhan vähän. Proteiinin pitoisuus nousi 50 prosenttia Intiassa vuonna 2003, kun kasviin tuotiin vilja-amarantista erittäin ravitsevan proteiinin geeni. Käyttöön tätä terveyslisää ei ole GMO-pelottelun vuoksi saatu.
Kehitysmaat tarvitsevat väestölleen ravitsevampia lajikkeita, sillä kaikki perusravinteet olisi saatava pääviljelykasveista
Maniokin eli kassavan matala proteiinipitoisuus (alle kolme prosenttia) on BiocassavaPlus-ohjelmassa (Tammisola 2017a, 109–113) saatu jo nousemaan kolminkertaiseksi tehostamalla yhden sen oman geenin toimintaa juuristossa. Samalla myrkyt vähenivät 80 prosenttia (Leyva-Guerrero ym. 2012). Biokassava toisi parempaa perusruokaa 800 miljoonalle ihmiselle kehitysmaissa – jos se sallittaisiin (110 Nobelists 2016).
Kehitysmaat tarvitsevat väestölleen ravitsevampia lajikkeita. Kaikki perusravinteet olisi saatava pääviljelykasveista – lihaa on tarjolla vain harvoin. Hyönteiset eivät ole riittävä ratkaisu ongelmaan, sillä ne voivat olla epäterveellisiä, allergisoivia, myrkyllisiä tai pahan makuisia niiden sisältämien haitta-aineiden, sisälmysten ja kitiinin vuoksi. Lisäksi niidenkin proteiineissa on puutetta tärkeistä aminohapoista, kuten lysiinistä. (Schlüter et al. 2017.)
Myös kasviöljyjen terveellisyyttä voidaan parantaa. Pitkäketjuisia omega-3-rasvahappoja tarvittaisiin aivorappeutumien ja sydäntautien ehkäisemiseksi. Merikalat saavat ne mikrolevistä ja me puolestaan saamme niitä ylikalastetuista merikaloista – viljelykasvit eivät niitä tee ja mikrolevien kasvatuksessa on vielä puutteita. Kun soijaan tuotiin kaksi hyötygeeniä – toinen kasvista, toinen sienestä – se alkoi tuottaa terveysöljyä papuihinsa. (Tammisola 2013c, osa2, 24–26.)
Ravinnepuutokset ovat suuri tappaja kehitysmaissa (Tammisola 2017a, 37). Monilla kasveilla (kuten kassava, riisi, banaani) on satoon saatu lisää vitamiineja (A ja E) ja tärkeitä mineraaleja (rauta, sinkki) noutamalla hyötygeenejä esimerkiksi maissista, ohrasta tai pavuista. Pitoisuudet ovat usein kohentuneet monin- tai monikymmenkertaisiksi, mutta geenimuuntelun vastaiset kampanjat hyydyttävät terveyslajikkeiden pääsyä lautasille. (Tammisola 2017a, 106, 111–112; 2013c, osa2, 21–23.)
Myrkkyjen vähentäminen jalostuksella parantaisi ruoan ravintoarvoa, kun turha myrkynkeitto jää pois. Esimerkiksi kassavan juurakoita on prosessoitava kolmesta kuuteen vuorokautta eri tavoin, jotta tappava syaanivety saadaan poistetuksi, ja samalla suuri osa ravinteista hukkaantuu. Geenimuuntelulla on jo onnistuttu vähentämään juurakoiden myrkkyä viidesosaan ja parantamaan sen poistettavuutta viisikymmenkertaisesti. Niinpä lyhyet käsittelyt riittäisivät, ja kassavaruoasta tulisi ravinteikkaampaa. (Tammisola 2017a, 109–113.)
Saako lajirajan ylittää?
Joudummeko syömään ”kalamansikkaa”, jos geenimuuntelulla voidaan ylittää lajirajat? Marjamailla kalamansikka ei tosin ole koskaan uinut – mielenosoitusten kylteissä kylläkin. Itse asiassa tärkeimmät geenimme ovat varsin samanlaisia ihmisestä banaanikärpäseen ja hiivaan asti. Suuret eromme johtuvat pääosin geenien kytkinten mutaatioista, joiden ansiosta evoluutio on löytänyt vanhoille geeneille uusia käyttötapoja (Carroll 2005). Sitä jalostuskin tavoittelee luonnon rikkaasta geenivarannosta. (Tammisola 2017a, 32; 2010c, 1–3.)
Luonnolle ”lajit” eivät ole pyhiä. Ne ovat vain yksi evoluution väline, jolla elämän muodot voivat sovittautua tarkemmin maailman moninaisiin ympäristöihin. Laji”raja” kahden eliöpopulaation välillä tarkoittaa vain, että geenivirta niiden kesken (Ritala ym. 2002) on vähentynyt niin paljon, että populaatiot ovat voineet erilaistua geenitaajuuksiltaan ja sopeutua oloihinsa paremmin – eli löytää vapaan ”ekolokeron” itselleen.
Lisääntymistä populaatioiden välillä voivat rajoittaa maantieteelliset, ekologiset, fysiologiset tai geneettiset esteet.[10]
Luonto ylittää lajirajoja usein, etenkin mikrobi- ja kasvikunnissa
Luonto ylittää lajirajoja usein, etenkin mikrobi- ja kasvikunnissa. Suomessa kelta- ja paimenmatara risteytyvät helposti jos kasvavat lähekkäin. Useimmat kasvilajit ja viljelykasvitkin ovat alkuperältään lajiristeytymiä. Rapsi on kahden, vehnä kolmen ja ruisvehnä neljän lajin risteytymä. Tuhansia ”vieraita” geenejä saapui karviaiseen mustaherukasta, lupia kyselemättä, kun lajit risteytettiin ”karukaksi”. (Tammisola 2012, osa 2, 13–21.)
Risteytymistä erilaisten kasvien välillä tarvitaan, jotta saadaan uutta geneettistä vaihtelua valinnan pohjaksi. Ilman tätä vaihtelua ei evoluutio etene, eikä jalostuskaan. Luonnossa mutaatioita[11] syntyy niin hitaasti, ettemme ehdi niitä odotella. (Tammisola 2017a, 23.)
Miten jalostettu geeni käyttäytyy?
Luonnontieteiden yhteisössä on jo vuosikymmeniä vallinnut laaja yhteisymmärrys, että ominaisuus ratkaisee eikä jalostusmenetelmä.
Muunnetut geenit käyttäytyvät samojen geneettisten ja ekologisten lainalaisuuksien mukaisesti kuin muutkin geenit. Ne eivät leviä sen vahvemmin luonnossa, siirry kerkeämmin eliöstä toiseen tai säily ympäristössä sitkeämmin kuin muut geenit.
Muunnetut geenit käyttäytyvät samojen geneettisten ja ekologisten lainalaisuuksien mukaisesti kuin muutkin geenit
Ovatko geneettisen muutoksen vaikutukset hyödyksi tai haitaksi kasville, meille tai ympäristölle, riippuu siitä, millaisen kasvin saimme aikaan eli mikä on jalostuksen lopputulos. Toisin sanoen vaikutukset riippuvat siitä, mitä ominaisuuksia kasviin jalostettiin eli mitä muuttuneet geenit kasvissa tekevät ja millaisen säätelyn ohjaamina. Ne eivät riipu siitä, millä menetelmillä muutos jalostettiin. Tosin uusi osaaminen on puhtaampaa ja tarkempaa, siis turvallisempaa kuin vanha, koska sivuvaikutukset vähenevät. (Eucarpia 1989; NRC 2004; von Wright 2009; Tammisola 2012, osa4, 11–13, 18–22; 2013d.)
Olisiko geenimuuntelu päästettävä pannasta?
Kasvitieteen perustutkijoiden suuri enemmistö Ruotsissa päättelee: ”On ehdottoman välttämätöntä, että muuntogeenisten kasvien käyttöä säänneltäisiin samalla tavoin kuin tavanomaisesti jalostettujen kasvien käyttöä […] Kasvin ominaisuuksien eikä käytettyjen jalostusmenetelmien tulee ratkaista, vaaditaanko kasvista erityisiä selvityksiä. Nykyiset geenimuuntelua koskevat säännökset ovat vanhentuneita eivätkä ota huomioon uusinta tietoa geenimuuntelusta ja perinnöllisestä vaihtelusta […] Muuntogeenisten viljelykasvien kohtelu tulee korjata ja säädökset uudistaa, jotta ravinnon ja energian saanti voidaan turvata kasvavalle ihmiskunnalle rajallisen energian maailmassa.” (Jansson et al. 2011.)
Meillä 333 tohtoria jätti Eduskunnalle biovetoomuksen muuntogeenisten lajikkeiden syrjintää vastaan Suomessa (Teeri ym. 2011).
Lääke- ja luonnontieteiden nobelistit (110 Nobelists 2016) vetoavatkin ympäristöväkeen ja päättäjiin kasvien geenimuuntelun päästämiseksi pannasta. Hienoimmalla biologian osaamisella on saatava kehittää elintärkeitä kasvilajikkeita miljardeille parempaa ravintoa tarvitseville ihmisille.
Jussi Tammisola on kasvinjalostuksen dosentti, FL, MMT. Hän on opettanut jalostustiedettä 49 vuotta ja toiminut biotekniikan erikoistutkijana kaksi vuosikymmentä. Hänellä on ollut useita asiantuntijatehtäviä kotimaassa, EU:ssa ja OECD:ssä.
Viitteet
[1] Lapsi sen näkee: ”Vaikka sydän särkyis, ihmisen on uskottava, että eläinten pitää saada ruokaa toisista eläimistä!” ”Se ei ole mikään naurun asia, jos myrkkysieni kuolee.” (Outi 4v.)
[2] Työnjako – tuo ihmiskunnan onnettomuuksien alkusyy, romantikko Rousseaun mukaan.
[3] Toimin OECD:n asiantuntijatyöryhmässä, ja järjestö omaksui määritelmäni käyttöönsä.
[4] Joulukuussa 2009 Finfood – Suomen Ruokatieto ry muutti nimensä Ruokatieto Yhdistys ry:ksi.
[5] Kaivoin kuvan juurakkoa ylös puoli päivää, kivikovasta jankosta ”rautakautisilla” kaluilla (eli lusikalla ja veitsellä).
[6] ”Gossypol-geeni” ei tuota gossypolia, joka on myrkyllinen fenoli, vaan entsyymiä, jonka avulla solu valmistaa gossypolia muista kemikaaleista.
[7] Kytkimiä voi olla monta erilaista, ja ne sijaitsevat yleensä geenin lähistöllä kromosomissa. Kytkin menee ”päälle”, kun juuri sen valvoma asia on ”oikealla tolalla” – kun vaikkapa on helle (tai kasvi on nuori, tai kyseessä on lehtisolu jne). Geeni toimii oikeissa oloissa, eli kun sen kytkimien yhdistelmä antaa käynnistysluvan.
[8] Mm. sinkkisorminukleaasit ja Crispr-Cas9.
[9] Mukana minäkin: kesätöissä 1965.
[10] Itse olen tutkinut geenivirtaa muun muassa ohrapellolla, metsäpuilla ja mesimarjalla.
[11] ”Monta monta vuotta sitten ei ollu ihmisiä eikä eläimiä. Sitten koteloista rupesi poksahtelemaan kaikenlaisia eläimiä. Se oli hassua, kun muista mimosan munista tuli vain mimosakasveja, mutta yhdestä mimosan munasta näkyi piikkejä, ja sieltä tulikin kaktus!” (Outi 4v.)
Lähteet
110 Nobelists (2016) ”Laureates Letter Supporting Precision Agriculture (GMOs)”, 29 June, 2016. [http://supportprecisionagriculture.org/nobel-laureate-gmo-letter_rjr.html – tarkistettu 19.1.2018]
Carroll, Sean B. (2005) ”Endless Forms Most Beautiful: The New Science of Evo Devo and the Making of the Animal Kingdom”. W.W.Norton USA. [”Loputtomat kauniit muodot”, suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2007, 328 s.]
EASAC (2013) ”Planting the future.” Non-technical summary, 16 p. European Academies Science Advisory Council [Euroopan Tiedeakatemioiden Neuvosto] June 16, 2013. [http://www.easac.eu/fileadmin/Reports/Planting_the_Future/EASAC_Planting_the_Future_LAY_SUMMARY.pdf tarkistettu 18.1.2018]
EUCARPIA (1989) ”Statement of EUCARPIA on Risk Assessment Regarding the Release of Transgenic Plants.” European Association for Research on Plant Breeding. EUCARPIA Bulletin 18, 16. [http://www.geenit.fi/Euc1989.pdf tarkistettu 21.1.2018]
Forouzanfar, Mohammad H. & 721 others (2015) ” Global, regional, and national comparative risk assessment of 79 behavioural, environmental and occupational, and metabolic risks or clusters of risks in 188 countries, 1990–2013: a systematic analysis for the Global Burden of Disease Study 2013.” Lancet 386, 2287–2323. [http://www.thelancet.com/pdfs/journals/lancet/PIIS0140-6736(15)00128-2.pdf tarkistettu 19.1.2018]
Forssell, Jarno (2010) ”Tutustu tutkijaan: Kasvinjalostaja löytää aidointa luomua geeneistä”. Tiede 7/2010, 4s. [http://geenit.fi/Tiede7_10.pdf tarkistettu 20.1.2018]
Jansson, Stefan et al. (2011). ”Quasi-science prevents an environmentally friendly agriculture and forestry.” SLU Forskarbloggen 5.10.2011. [http://blogg.slu.se/forskarbloggen/quasi-science-prevents-an-environmentally-friendly-agriculture-and-forestry/ tarkistettu 19.1.2018]
Leyva-Guerrero, Elisa, Narayanan, Narayanan N., Ihemere, Uzoma & Sayre, Richard T. (2012) ”Iron and protein biofortification of cassava: lessons learned”. Curr. Opin. Biotechnol. 23, 257264. [Abstract: https://www.researchgate.net/publication/221730371_Iron_and_protein_biofortification_of_cassava_Lessons_learned tarkistettu 17.1.2018]
NRC (2004) ”Composition of Altered Food Products, Not Method Used to Create Them, Should Be Basis for Federal Safety Assessment.” The National Academies, USA, July 27, 2004. [http://geenit.fi/USATiedeNeuv270704.pdf tarkistettu 19.1.2018]
Nuss, Emily T. & Tanumihardjo, Sherry A. (2011) ”Quality Protein Maize for Africa: Closing the Protein Inadequacy Gap in Vulnerable Populations”. Adv. Nutr. 2, 217–224. [http://advances.nutrition.org/content/2/3/217.full.pdf+html tarkistettu 17.1.2018]
OECD (2000). ”Report of the Task Force for Safety of Novel Foods and Feeds, C(2000)86/ADD1”, s. 8. OECD, May 17, 2000, 72 p. [https://www.oecd.org/chemicalsafety/biotrack/REPORT-OF-THE-TASK-FORCE-FOR-THE-SAFETY-OF-NOVEL.pdf tarkastettu 10.1.2018]
Rautio, Seija (2013). ”Geenimuuntelu”. Haastattelu. Yle Radio 1, Ykkösaamu 16.7.2013, 13 min. [http://geenit.fi/YleR1-160713.wma tarkistettu 15.1.2018]
Ritala, Anneli, Nuutila, Anna M., Aikasalo, Reino, Kauppinen, Veli & Tammisola, Jussi (2002) ”Measuring gene flow in the cultivation of transgenic barley”. Crop Science 42(1), 278–285. [http://geenit.fi/RitalaCroSci.pdf tarkistettu 15.1.2018]
Schlüter, Oliver, Rumpold, Birgit, Holzhauser, Thomas, Roth, Angelika, Vogel, Rudi F. & al. (2017) ”Safety aspects of the production of foods and food ingredients from insects.” Review. Mol. Nutr. Food Res. 61, 6, 1600520, 14 p. [Abstract: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/mnfr.201600520/full tarkistettu 19.1.2018]
Tammisola, Jussi (2004) ”Kasvinjalostus on arpapeliä”. HS Tiede 17.8.2004, 7s. [http://geenit.fi/HSTKas110804.pdf tarkistettu 15.1.2018]
Tammisola, Jussi (2006) ”Natural Romanticism Only Yields Need and Misery.” AgBioView Nov. 27, 2006, 4p. [http://geenit.fi/AgBioView271106.pdf tarkistettu 20.1.2018]
Tammisola, Jussi (2008) ”Biologia avuksi kehitysmaille? Köyhätkin tarvitsevat kasvinjalostusta.” SuomiNicaragua-seura. Katsaus Nicaraguaan 9, 8–15, 18–19. [http://geenit.fi/Nic08Laht.pdf tarkistettu 17.1.2018]
Tammisola, Jussi (2009) ”Luomu ei valitettavasti pelasta maailmaa. Tarvitaan luonnon viisautta ja ihmisen osaamista.” Helsingin Sanomat 29.3.2009. [http://geenit.fi/HS290309.pdf tarkistettu 18.1.2018]
Tammisola, Jussi (2010a) ”Terveyttä, laatua ja ruokaturvaa kasvinjalostuksella”. Natura 47 (4), 38–42. [http://geenit.fi/Natura4_2010.pdf tarkistettu 21.1.2018]
Tammisola, Jussi (2010b) ”Fossiilitaloudesta uusiutuviin raaka-aineisiin kasvibiologian eväillä”. Natura 47 (3), 30–34. [http://geenit.fi/Natura3_2010.pdf tarkistettu 21.1.2018]
Tammisola, Jussi (2010c) ”Review: Towards much more efficient biofuel crops can sugarcane pave the way?” GM Crops 1(4), 181–198. (193 viitettä). Hyväksytty käsikirjoitus (hyperlinkein): [http://www.geenit.fi/E/GmCrops10.pdf tarkistettu 15.1.2018]. Lopullinen julkaisu (ei linkkejä): [https://www.tandfonline.com/doi/pdf/10.4161/gmcr.1.4.13173?needAccess=true – tarkistettu 3.3.2018]
Tammisola, Jussi (2012) ”Ruoka ja geenit”. Luento 13.9.2012 (HY). [linkit tarkistettu 15.1.2018]
Osa 1. ”Kasvit ja ravinto”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt1.pdf]
Osa 2. ”Perinteinen kasvinjalostus”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt2.pdf]
Osa 3. ”Kasvibiotekniikan menetelmiä”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt3.pdf]
Osa 4. ”Jalostuksen turvallisuus”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt4.pdf]
Osa 5. ”Kuinka vehnää pelastetaan perinnejalostuksella?”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt5.pdf]
Osa 6a. ”Geenimuuntelun uusia sovelluksia I”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt6a.pdf]
Osa 6b. ”Geenimuuntelun uusia sovelluksia II”. [http://geenit.fi/E/Palm130912jt6b.pdf]
Tammisola, Jussi (2013a) ”Raakaa tietoa ravinnosta”. Maaseudun Tulevaisuus 3.3.2003, 2 s. [http://geenit.fi/MT030303.pdf tarkistettu 14.1.2018]
Tammisola, Jussi (2013b) ”Säästetään lapset raakamaidolta”. Aamulehti 13.5.2013, 3 s. [http://geenit.fi/AL130513v.pdf tarkistettu 14.1.2018]
Tammisola, Jussi (2013c) ”Geenitekniikka, luulot ja luomu – tiede, turvallisuus ja luonto luontaiskulttien kuristuksessa EU:ssa”. Yleisöluento 2.12.2013, Haukilahti. [linkit tarkistettu 15.1.2018]
Osa 1. ”Kasvit ja kasvinjalostus”. [http://geenit.fi/Klubi51osa1.pdf].
Osa 2. ”Parempia lajikkeita geenimuuntelulla” [http://geenit.fi/Klubi51osa2.pdf].
Osa 3. ”Luomun salaisuudet” [http://geenit.fi/Klubi51osa3.pdf].
Tammisola, Jussi (2013d) ”GMO för miljöns och mänskans bästa”. Finlands Natur 4/2013 s. 37. [http://geenit.fi/FinlNatur4-2013.pdf tarkistettu 19.1.2018]. ”Parempia kasvituotteita luontoa säästäen uudella kasvinjalostuksella.” Käsikirjoitus viittein, 5 s. [http://geenit.fi/FinlNatur4-2013s.pdf tarkistettu 19.1.2018]
Tammisola, Jussi (2015a) ”Puhtainta mahdollista kasvinjalostusta” (julkaistiin otsikolla ”Muuntogeeninen ruoka on turvallista”). Helsingin Sanomat 16.2.2015, 1 s. [http://geenit.fi/HS160215.pdf tarkistettu 15.1.2018]
Tammisola, Jussi (2015b). Yleistajuisia kirjoituksia 1998–2015. [http://geenit.fi/JulkJT.pdf, 9–21, tarkistettu 21.1.2018]
Tammisola, Jussi (2017) ”Syödään luonto? GMO, luomu ja tiede – myytit ja todellisuus”. Skepsis-luento, Tieteiden talo, Helsinki 5.4.2017.
(2017a) Luentokalvot. [http://www.skepsis.fi/jutut/Skepsis050417JT.pdf tarkistettu 15.1.2018]
(2017b) Video. [https://www.youtube.com/watch?v=MFOWh7tYE58 tarkistettu 15.1.2018]
Teeri, Teemu ym. (2011). ”333 tohtorin biovetoomus muuntogeenisten lajikkeiden syrjintää vastaan Suomessa”, 18 s.[http://geenit.fi/RinnakkaiseloTurvattava.pdf tarkistettu 19.1.2018]
von Wright, Atte (2009) ”Meni susi hukkaan.” Viikkosavo 19.3.2009. [http://geenit.fi/VS190309.pdf tarkistettu 19.1.2018]
Wrangham, Richard (2013) ”The evolution of human nutrition”. Guest Editorial. Curr. Biol. 23(9), R354–R355. [http://www.cell.com/current-biology/pdf/S0960-9822(13)00363-1.pdf – tarkistettu 10.1.2018]
Ruoantuotannon moninaiset taloudet ja tulevaisuudet
Kuva: Anssi Ylirönni.
Ruoantuotanto on sekä elämälle välttämätöntä että monissa nykyisissä muodoissaan elinympäristöille tuhoisaa. Ruoantuotannosta puhuminen yhtenä ongelmakimppuna johtaa kuitenkin harhaan ja saattaa jopa herättää toivottomuutta: jotainhan on syötävä. Ruoka ja sen tuotannon tavat ovat valtavan monitahoisia ilmiöitä, ja tästä moninaisuudesta voidaan löytää mahdollisuuksia ruokajärjestelmien uudelleenjärjestelyyn elämää ylläpitäviksi. Tämä edellyttää ruoantuotannon taloussuhteiden toisinajattelua siten, että luodaan tilaa eettiseen harkintaan ja neuvotteluihin pohjautuville ja keskinäisriippuvuudet tunnustaville ruokatalouden käytännöille.
Ruoantuotanto on tulevaisuuksien tekemistä: se on elämiseen tarvittavan energian ja ravintoaineiden syötävään muotoon muokkaamista, jota ilman mikään inhimillinen toiminta ei voisi pitkään jatkua. Ruoantuotannossa tuotetaan kuitenkin paljon muitakin tulevaisuuden rakennusaineita kuin ruokaa, kuten kasvihuonekaasuja, fosforipäästöjä, torjunta-aineiden jäämiä ja hedelmättömäksi tomuksi muuttunutta maata. Teollistuneen maataloustuotannon raaka-aineita ja energiaa paljon kuluttavat käytännöt eivät tuota elinkelpoisia tulevaisuuksia kuin harvoille. Ne muokkaavat elinympäristöjä tavoilla, jotka murentavat sekä inhimillisten että ei-inhimillisten olentojen toimeentulon edellytyksiä.
Suurista hehtaarisadoistaan huolimatta tehomaatalous ei ole ainoa tapa tuottaa ruokaa. Ruoantuotannon erilaisten muotojen ja käytäntöjen kirjo on valtava syötävien kasvien keräilystä hiiltä sitovaan peltoviljelyyn, takapihojen peruna- ja kassavamaista kaupunkilaiskanoihin sekä pian kenties myös laboratorio-oloissa kasvatettavaan syötävään solumassaan. Vaihtoehdot ovat varteenotettavia jo nyt: globaalisti katsoen pien- ja perheviljelmät ovat maailman ruokaturvan selkäranka (FAO 2014). Tästä ja haitallisista ympäristövaikutuksistaan huolimatta suurimittainen ja voimaperäinen maataloustuotanto näyttäytyy usein modernin ruoantuotannon kehityksen huippuna.
Tehotuotannon hegemoninen asema kytkeytyy vallitseviin ymmärryksiin taloudesta. Palkkatyöhön, yksityisomistukseen, rahamuotoisiin sijoituksiin ja velkaan perustuva, yksityistä voittoa kerryttävä massatuotanto rahavälitteisille markkinoille nähdään tehokkaana ja optimaalisena ruokatalouden toimintana. Talous ei kuitenkaan ole muuttumaton elämän reunaehto, vaan alati muotoutuva sosiaalinen, kulttuurinen ja materiaalinen kokonaisuus. Pienviljelyn ja muiden ruoantuotannon moninaisten muotojen näkyväksi tekemistä ja niiden merkitysten ymmärtämistä voisikin edesauttaa toisenlainen ymmärrys siitä, mitä talous on.
Ruokatalouden moninaisuudesta eettisiin neuvotteluihin
Talousmaantieteilijä J. K. Gibson-Grahamin (1996; 2006) kehittämä ja sittemmin Community Economies Research Network -verkostossa edelleen teoretisoitu, tutkittu ja toiminnallistettu moninaisen talouden lähestymistapa lähtee liikkeelle feministisestä taloustieteestä, jossa talouden alaa on laajennettu kattamaan monia naistapaisia ja feminiinisiksi merkittyjä elämänalueita kuten kotitöitä ja hoivaa (ks. esim. Federici 2012; Vainio 2000). Gibson-Graham (1996) kritisoi kapitalosentristä talouden ymmärrystä, joka on tyypillinen niin kapitalismin vastustajien kuin siihen suopeammin suhtautuvienkin parissa. Kapitalosentrisesti taloutta tarkasteltaessa muunlaiset talouden muodot ymmärretään aina vain suhteessa ensisijaiseksi määriteltyihin kapitalistisiin järjestyksiin. Tällöin esimerkiksi kotityöt nähdään palkkatyötä täydentävänä työn muotona, lahjavaihto perifeerisenä tai menneen maailman vaihdantana ja yhteisomistus marginaalisena resurssien hallintatapana (ks. Gibson-Graham 1996, 6).
Moninaisen talouden lähestymistavassa ei kuitenkaan vain lisätä uusia ilmiöitä osaksi ennalta tiedettyä taloutta, vaan performatiivisen politiikan hengessä määritellään uudelleen, mitä talous on. Performatiivisesti tarkasteltuna ilmiöistä tietämisen ja niiden kielellistämisen tavat tuottavat todellisuutta sen sijaan, että ne yksinomaan kuvaisivat sitä. (Gibson-Graham 2008; MacKenzie ym. 2007.) Performatiivisuus antaa työkaluja tarkastella kriittisesti sitä, miten todellisuutta tuotetaan ja millaisia yhteiskunnallisia seurauksia esimerkiksi tietyntyyppisillä taloudesta puhumisen tavoilla, taloudellisilla mallinnuksilla ja talouden toimintaan osallistumisella on (ks. esim. Butler 2010; Mitchell 2011).
Ruokatalouden moninaisuuden kartoittaminen auttaa kyseenalaistamaan totunnaisia käsityksiä siitä, miten ruokaa tuotetaan
Talouden moninaisuuden havainnointi ruoantuotannossa tarkoittaa esimerkiksi ruoan viljelyyn ja prosessointiin liittyvän palkattoman työn, ruoan tuottamisen mahdollistavien yhteisvaurauden muotojen, ruoan ja sen tuotantopanosten moninaisten markkinoiden tarkastelemista nykyisten ja tulevien ruokajärjestelmien vakavasti otettavina rakennuspalikoina. Kapitalististen talouden suhteiden merkitystä ruokajärjestelmissä ei kielletä, mutta sen sijaan että ne nähtäisiin ruoantuotantoa yksiselitteisesti määräävinä, huomio kiinnitetään tuotannon tapojen eroavaisuuksiin ja paikalliseen variaatioon (ks. Harris 2008).
Talouden moninaisuuden havainnoimisessa pyritään välttämään normatiivisia arvostuksia. Moninaisen ruokatalouden osina nähdään yhtä lailla kaakaoplantaasien palkaton pakkotyö ja laidunten tieltä tuhotut trooppiset metsät kuin yhteisöviljelmien jaetut tuotantovälineetkin. Moninaisuuden kartoittaminen onkin vasta ensimmäinen askel, joka auttaa kyseenalaistamaan totunnaisia käsityksiä siitä, miten ruokaa tuotetaan. Samalla laajennetaan ruoantuotannon mahdollisten tulevaisuuksien kenttää tunnistamalla ruoantuotannon toisintekemisen paikkoja sekä avaamalla tilaa ruokatalouden haltuunotolle. (Gibson-Graham 2008.)
Haltuunottoa hankaluuksien kera
Ruoantuotannossa taloutta on otettu tietoisesti haltuun monin tavoin jo nyt. Esimerkiksi kumppanuusmaatalous, yhteisöviljely, lähiruokapiirit, solidaarinen kauppa ja vaikkapa erilaiset siemenvaihdon järjestelmät ovat jo olemassa olevia tapoja tehdä toisin ruoantuotannon taloussuhteita (ks. myös Cameron & Gordon 2010). Näitä moninaisia käytäntöjä yhdistää se, että niihin sisältyy tietoisia pyrkimyksiä ottaa ruoantuotantoon osallistuvia toimijoita mukaan päätöksentekoon siitä, mitä ja miten tuotetaan ja millaisia korvauksia vastaan ruoka siirtyy sen kuluttajille. Näin avautuu tilaa ruokatalouden eettisille neuvotteluille, joissa erilaiset keskinäisriippuvuudet tehdään näkyviksi ja joissa keskinäistä toimeentuloa tavoitellaan ennalta määräämättömissä prosesseissa (Gibson-Graham 2008).
Eettisiä neuvotteluja ruokatalouden järjestymisestä ei käydä vain sopimuspapereiden ääressä inhimillisten toimijoiden kesken. Erilaisten ei-inhimillisten eliöiden osallisuutta ruoantuotantoon huomioidaan esimerkiksi minimoimalla alkutuotannon ympäristövaikutuksia tai kieltäytymällä kokonaan selkärankaisten syömisestä. Kun ruoantuotanto kuitenkin perustuu ei-inhimillisten eliöiden syötäväksi tekemiselle, ja kun nämä syötäväksi tekemisen prosessit väistämättä vaikuttavat suoraan tai epäsuorasti laajoihin joukkoihin muitakin lajeja ja yksilöitä, lajien välisten suhteiden näkökulmasta ruoantuotannossa ei voida pyrkiä täydelliseen hierarkiattomuuteen (ks. Haraway 2008). Lajisorron kysymys ruoantuotannossa tuokin näkyviin talouden suhteiden sotkuisuutta, eettisten neuvotteluiden jatkuvuutta ja lopullisten vastausten tavoittamattomuutta.
Totunnaisten järjestysten kyseenalaistaminen ja neuvottelutilan avaaminen mahdollistavat toimijoiden välisten hierarkioiden havainnoinnin ja purkamisen
Esimerkkinä ruokatalouden hankalista suhteista ja jatkuvista neuvotteluista voidaan tarkastella rikkakasvien torjuntaa (Hyvärinen 2017). Vihannesviljelyssä rikkakasvien kontrollointi on välttämätöntä, mutta sen toteuttaminen kemiallisilla torjunta-aineilla ei ota huomioon monien nykyisten eikä tulevien eliöiden tarpeita. Mekaaninen käsin kitkeminen taas on hidasta ja puuduttavaa, perinteisesti naistapaista työtä, jota teetetään usein siirtolaistaustaisilla ihmisillä matalapalkkatyönä tai yhteisöllisen ruoantuotannon parissa myös omaehtoisena palkattomana tai vaihtoehtoisesti palkattuna työnä. Matalapalkkatyöhön liittyvät sosiaaliset ongelmat ovat ilmeisiä, mutta myös vapaaehtoistyön moninaiset muodot voivat ylläpitää ja vahvistaa esimerkiksi luokkaan ja rotuun liittyviä yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia.
Rikkakasvit eivät kuitenkaan anna odottaa erilaisten hierarkioiden purkamista vaan tukahduttavalla elinvoimaisuudellaan ne osoittavat torjunnan jatkuvan tarpeen, mikäli vihannesten ylipäänsä halutaan kasvavan. Ruokatalouden uudelleenmäärittelyissä on siis lähdettävä liikkeelle usein ongelmallisistakin lähtökohdista ja rakennettava toivotunlaisia tulevaisuuksia tälle perustalle (ks. Gibson-Graham 2006). Keskeistä on totunnaisten järjestysten kyseenalaistaminen ja neuvottelutilan avaaminen, sillä ne mahdollistavat toimijoiden välisten hierarkioiden havainnoinnin ja purkamisen. Kun esimerkiksi kitkeminen otetaan vakavasti varteenotettavana ruoantuotannon käytäntönä, voidaan seuraavaksi alkaa neuvotella siitä, miten kitkemistä tehdään ja mitä merkitsee se, miten sitä tehdään – millaisia tulevaisuuksia tällöin rakennetaan.
Ruoantuotannon tulevaisuuksia tekemässä
Rikkakasvien kitkeminen on hyvä esimerkki ruoantuotannon ja talouden moninaisista käytännöistä myös siinä mielessä, että se voi helposti näyttäytyä päämäärättömänä puuhasteluna kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Tämäntyyppisessä kritiikissä kaikuu kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa tuttu paradoksi: muualta kuin tunnustetuista valtapositioista käsin toimimista on vaikea nähdä vaikuttavana, vaikka se on aina ollut edellytys valtarakenteiden muuttumiselle. Tällaista ilmiöiden tarkastelutapaa voi feministiteoreetikko Eve Kosofsky Sedgwickin (2003) jalanjäljissä nimittää paranoidiksi luennaksi, jossa vältetään yllättymisiä ja ennalta varmuuden vuoksi tiedetään, että esimerkiksi moninaiset ruoantuotannon muodot ovat lopulta osa yhtä ja samaa uusliberaalia kapitalismia tai tukevat sitä tavalla tai toisella (ks. myös Alhojärvi 2017).
Paranoidin luennan ja siihen kytkeytyvän aukottoman, ”vahvan” teoreettisen tietämisen sijaan Gibson-Graham (2008) ehdottaa talouden toisinajattelun työkaluksi ”heikkoa” teoriaa. Heikon teorian valossa ilmiöt, kuten yhteisöllisen maatalouden omaehtoinen kitkemistyö, eivät asetu ennalta määriteltyihin kategorioihin, eikä tällöin pyritä selittämään pois niiden ristiriitaisuuksia tai hankaluuksia. Kitkeminen voi eri muodoissaan uusintaa yhteiskunnallisia hierarkioita ja kytkeytyä niin fossiilisiin polttoaineisiin kuin linnake-Euroopan rajoihinkin, mutta samalla siinä voidaan esimerkiksi tehdä toisin sukupuolten välistä työnjakoa tai suhteita ei-inhimillisiin eliöihin (Hyvärinen 2017).
Moninaisen talouden kehyksissä toisenlaiset tulevaisuudet eivät siis valmiiksi määrity mahdottomiksi, vaan talouden kenttä avautuu alttiiksi kokeellisuudelle ja konteksti- ja tilannesidonnaiselle tekemiselle. Ruoantuotannon muodot ja käytännöt kiinnittyvät aina paikallisiin olosuhteisiin ja toimijoihin, jolloin yleispätevien suuntaviivojen piirtäminen kohti tulevaisuuden ruokajärjestelmiä ei ole mielekästä: muutos on monipaikkaista ja suuntautuu samaan aikaan moniaalle. Monitahoista muutosta voi kuitenkin paikasta riippumatta suunnata kohti elinkelpoisempia tulevaisuuksia määrittelemällä taloutta uudelleen moninaiseksi keskinäisriippuvuuksien ja toimeentuloa tuottavien käytäntöjen kudelmaksi ja kysymällä, miten ruokatalouden moninaisia osallisia tunnistetaan, millaista niiden keskinäinen vuorovaikutus on ja miten ruokaa voidaan tuottaa toimijoiden erilaiset tarpeet huomioiden.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.
Lähteet
Alhojärvi, Tuomo (2017) Yllättymisiä: antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteinen ongelma. Tiede & Edistys 1/2017. 36–56.
Butler, Judith (2010) Performative Agency. Journal of Cultural Economy 3 (2), 147–161.
FAO (2014) The State of Food and Agriculture 2014. Innovation in Family Farming. Rome: Food and Agriculture Organization of the United Nations.
Federici, Silvia (2012) Revolution at Point Zero: Housework, Reproduction, and Feminist Struggle, Brooklyn & Oakland: Common Notions/PM Press.
Gibson-Graham, J. K. (2008) Diverse Economies: Performative Practices for ‘Other Worlds’. Progress in Human Geography 35:5, 613–632.
Gibson-Graham, J. K. (2006) A Postcapitalist Politics. Minneapolis & Lontoo: University of Minnesota Press.
Gibson-Graham, J. K. (1996) The End of Capitalism (as we knew it). A Feminist Critique of Political Economy. Oxford: Blackwell Publishers.
Haraway, Donna (2016) Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Durham: Duke University Press.
Harris, Edmund (2009) Neoliberal subjectivities or a politics of the possible? Reading for difference in alternative food networks. Area 41:1, 55–63.
Hyvärinen, Pieta (2017) Ruoantuotannon ristiriitoja rikkaruohonjuuritasolla. Kitkeminen työnä, tiedontuotantona ja tulevaisuuksien tekemisenä. Sukupuolentutkimus-Genusforskning 30:2, 35–48.
MacKenzie, Donald, Muniesa, Fabian & Siu, Lucia (toim.) 2007. Do Economists Make Markets? On the Performativity of Economics. Princeton: Princeton University Press.
Mitchell, Timothy (2011) Carbon Democracy. Political Power in the Age of Oil. London: Verso.
Sedgwick, Eve Kosofsky (2003) Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Durham: Duke University Press.
Vainio, Tiina (toim.) (2000) Naisten talouskirja. Helsinki: Gaudeamus.
Nykyisyyden suhteellisuus
Yhteiskunnallisista utopioista keskusteltaessa utopiasta puhutaan tavallisesti kirjallisuuden genrenä tai sitten keskitymme pohtimaan sitä, millaisia periaatteita oma ihanneyhteiskuntamme mahtaisi sisältää. Nämä näkökulmat ovat utopioiden suhteen aivan perusteltuja, mutta eivät suinkaan ainoat mahdolliset.
Utopioilla voidaan katsoa olevan myös muutamia tehtäviä poliittisessa ajattelussa ja toiminnassa. Utopian mahdollisia funktioita on ainakin kolme: mobilisaatio, kompensaatio ja kritiikki. Mobilisaatiolla tarkoitetaan tässä utopioiden yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivää ja toimintaa innostavaa funktiota. Kompensaatiolla puolestaan tarkoitetaan utopioiden mahdollista täysin päinvastaista funktiota. Utopiat voivat pahimmassa tapauksessa estää yhteiskunnallista muutosta, jos utopiat ovat pelkästään abstrakteja passiivisen haaveilun kohteita eivätkä kiinnity konkreettiseen elämään millään tavoin. Utopioiden kriittinen funktio on kuitenkin näistä kolmesta funktiosta mielestäni tärkein. Utooppinen ajattelu kritisoi vallitsevaa yhteiskuntaa esittämällä sille kriittisen vastakuvan utopian muodossa.
Kun Thomas More kirjoitti vuonna 1516 Utopiansa, hän jakoi teoksen kahteen osaan. Ensimmäinen osa keskittyi kritisoimaan Moren ajan Englantia ja toinen piirtämään kuvaa Utopian saaresta, jossa kaikki olisi merkittävästi toisin. Jälkimmäisen osan tarkoituksena oli suhteellistaa ja tuomita Englanti. Sen tarkoituksena oli luoda kontrastivaikutus, joka ohjaisi lukijaa suhteuttamaan Moren ajan yhteiskunta vain yhdeksi mahdolliseksi asiantilaksi ja siten raivaamaan tilaa mahdollisten maailmojen kuvittelulle. Utopian yhtenä tarkoituksena onkin herättää epäilyksiä nykyisyyden moraalista ylemmyyttä kohtaan.
Utopiat suhteellistavat nykyisyyden, rikkovat sen oletetun ehdottomuuden ja tekevät tilaa yhteiskuntakriittiselle ajattelulle ja toiminnalle
Tämä utopioiden niin sanottu kriittinen funktio on esitetty monessa muodossa aiheeseen keskittyvässä kirjallisuudessa. Erään parhaista ilmaisuista sille on esittänyt Zygmunt Bauman teoksessaan Socialism. The Active Utopia (1976). Baumanin mukaan utopiat suhteellistavat nykyisyyden, rikkovat sen oletetun ehdottomuuden ja tekevät tilaa yhteiskuntakriittiselle ajattelulle ja toiminnalle vapauttaessaan yhteiskunnallista mielikuvitustamme. Termi ”kriittinen funktio” viittaakin tässä juuri utopioiden rooliin vallitsevan maailman suhteellistajana ja kyseenalaistajana. Riippumatta siitä kuinka realistisen utopian katsotaan olevan, suhtautuu se kuitenkin enemmän tai vähemmän kriittisesti vallitsevaan yhteiskuntaan.
Utopiat voivat auttaa lukijaa havaitsemaan nykyisen olemassaolon puutteita ja ongelmia sekä tiivistää joukon sitä kohtaan esitettyjä kritiikkejä. Utopiat toimivatkin erityisen arvokkaina kritiikin välineinä niin kauan kuin ne onnistuvat tekemään nykyisyyden käsittämättömäksi.
Utopia on aina suhteessa omaan yhteiskuntaamme. Se vieraannuttaa ja etäännyttää meitä olemassa olevasta yhteiskunnasta. Jokaiselle aikakaudelle, jokaiselle yhteiskunnalle kehittyy omat vastakuvansa, omat sille vastakkaiset utopiansa. Utooppinen ajattelu konstruoi tilan, joka ei ole (ainakaan vielä) olemassa. Tämä fiktiivinen tila on vastakohtasuhteessa sen olemassa olevan tilan kanssa, jossa utopian kirjoittaja tai lukija elää. Utopia havainnollistaa jo lähtökohtaisesti toisenlaisen tilan mahdollisuutta ja suhteellistaa nykyisyyden.
Puoluevasemmistolaista ajattelua on riivannut kyvyttömyys ajatella yhteiskunnallisia suhteita ei-kapitalistisesti
Viime vuosikymmeninä etenkin puoluevasemmistolaista ajattelua on riivannut eräänlainen mielikuvituksettomuus: kyvyttömyys ajatella yhteiskunnallisia suhteita ei-kapitalistisesti. Vasemmisto on tällöin kyvytön katsomaan kapitalismin asettamien rajojen ohi ja yli.
Vasemmisto tuntuu nielaisseen sellaisenaan paitsi Margaret Thatcherin TINA (There Is No Alternative, ”Vaihtoehtoa ei ole”) -periaatteen kuin myös Francis Fukuyaman teesin historian lopusta. Vaihtoehtoa kapitalismille ei kyetä näkemään, vaan päinvastoin politiikan keskeiset visiot pysyvät yhä tiukasti porvarillisen yhteiskunnan puitteissa. Vasemmiston on opittava suhteellistamaan vallitseva yhteiskunta ja nostettava esille kysymys koko kapitalistisen järjestelmän perimmäisestä mielekkyydestä piiloutumatta ”vastuullisen markkinatalouden” harhaanjohtavan käsitteen taakse. Muussa tapauksessa vasemmistolle on vaikea nähdä mitään historiallista roolia.
Footer
