Anton Monti ja Pontus Purokuru: Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016.
2018. Into, Helsinki. 360 sivua.

Olin siellä minäkin. Olen moneen otteeseen osallistunut erilaisiin autonomisiin projekteihin ja viritelmiin. Omien poliittisten näkemysteni perusta muovautui 2000-luvun alussa, jolloin myös autonomisilla yhteiskunnallisilla liikkeillä oli paljon näkyvyyttä. Kotikaupungissani Torniossa järjestettiin EuroMayDay -mielenosoitus ja talojakin vallattiin. Itse en osallistunut näihin millään tavalla, mutta olin niistä varsin tietoinen. Tuolloin suurin ahdistukseni aihe oli vielä tänäänkin syvenevä ympäristökriisi sekä Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittama Irakin sota.

Myöhemmin muutin Jyväskylään, jossa tutustuin joihinkin autonomimarxilaisen Megafoni-lehden tekijöihin sekä lehden liepeillä pyöriviin henkilöihin. Myös opiskelija-aktivismiin tutustuin Jyväskylässä. Myöhemmin opiskelija-aktivistien 2009 perustamassa Revalvaatio-lehdessä olinkin sitten mukana alusta asti – joskaan en aivan täysillä tehoilla tuolloinkaan. Keskityin omiin juttuihini, mutta symppasin monia autonomisiksi katsottavia liikkeitä. Myöhemmin aktivoiduin nyt jo kuopatussa Vihreässä puolueessa (ViPu), joka sekin jätti jonkinlaisen pienen jäljen autonomisten liikkeiden historiaan.

Vasta luettuani Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjan Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 ymmärsin, kuinka paljon kosketusta minullakin näihin liikkeisiin on ollut. Kirjassa käsitellään paljon erityisesti Jyväskylää sekä kaupungissa tehtyä Megafonia, mutta myös kotikaupunkiani Torniota käsitellään yllättävän paljon. Muutoin kirja on toisinaan kohtuuttoman Helsinki-keskeinen ja etenkin Tampereen autonomista toimintaa käsitellään kirjassa lopulta varsin vähän.

Kirjaa ei malta laskea käsistään, enkä usko että juuri kukaan kirjaan tarttunut on jättänyt kirjaa kesken

Jyväskylän ja Helsingin keskeisyyden kirjassa ymmärtää, kun käsittää kirjoittajien taustat autonomimarxilaisuuden perinteessä. Niin sanottuja ”autonomisia liikkeitä” tarkastellaan tuosta perinteestä käsin. 1980- ja 1990-luvun punk- ja anarkistisia liikkeitä käsitellään oikeastaan vain eräänlaisena ”esinäytöksenä” autonomimarxilaisuudelle. Tämä ei sinänsä minua haittaa, mutta on vaikea niellä kirjan otsikkoa joka väittää kirjan käsittelevän autonomisia liikkeitä yleensä, eikä pääosin autonomimarxilaista perinnettä. Useimmiten kirjan maininnat anarkisteista ja muista ei-autonomimarxilaisista liikkeistä ja ryhmistä vaikuttavat pelkältä kuorrutukselta. Mutta kuten todettua, minua tämä kirjoittajien oma bias ei haittaa, mutta kirjan nimeä voi pitää jossain määrin harhaanjohtavana.

Tyylillisesti kirja on loistava. Kirjaa ei malta laskea käsistään, enkä usko että juuri kukaan kirjaan tarttunut on jättänyt kirjaa kesken. Etenkin suuria mielenosoituksia trillerimäisesti kuvatessaan kirja on vahvoilla. Toisaalta näissä samaisissa kuvauksissa esiintyy miltei häiriöksi asti ultramachoa mellakkaromantiikkaa, joka jättää hieman ikävän sivumaun muuten oivalliseen tekstiin.

Kirjan keskeisin käyttö saattaa kuitenkin löytyä juuri sen affektuaalisuudesta, sen herättämistä tunnetiloista. Se on varmasti innostava teos monelle tulevalle toimijalle. Kirja voi ohjata monia toimimaan radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden parissa. Samalla se kertoo yhden osatotuuden siitä historiasta jonka päälle tulevat aktiivit toimintaansa rakentavat. Kirja ei edes pyri olemaan puhtaasti objektiivinen kuvaus autonomisista liikkeistä (vaikka otsikko niin tuntuu vihjaavan). Siksi olisikin tärkeää että myös muut autonomiset liikkeet kirjoittaisivat kertomuksiaan kirjoiksi.

Kirjoittaja on utopioita tutkiva filosofi ja valtiollisiin askareisiin epäilyllä suhtautuva sosialisti.