Kauneusvloggaaja Henry Harjusolaa haastateltiin taannoin Helsingin Sanomissa otsikolla ”Epäluonnollisen kauneuden aika”. Harjusola on tunnettu paitsi verrattomista meikkaajantaidoistaan, myös tavastaan tavoitella mahdollisimman muovista ja ”keinotekoista” ulkonäköä. Toiset rakastavat häntä, mutta monilla menee yli ymmärryksen.
Ylipäätään nykypäivänä puhe ”epäluonnollisuudesta” yhtään minkään asian yhteydessä on falskia. Emme me ”luonnostamme” liiku kumipyörillä, lämmitä ruokaamme mikroaalloilla tai tehosta puutteellista näköaistiamme silmälaseilla. Koko ihmiskunnan kehitys on nimenomaan tähdännyt siihen, että voisimme ylittää luonnollisuuden rajat ja siten itsemme yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta miksi ulkonäön ei-luonnollisuus on edelleen hankala aihe?
Olemme oppineet, miten kapitalistisessa heteropatriarkaatissa etenkin naisruumis on loputtoman arvottamisen, kontrollin ja sorron kohde. Onneksi feminismi on myös opettanut meille, miten tätä voi haastaa, ja erilaiset kehollisen moninaisuuden hyväksyntään tähtäävät kampanjat (kuten vaikka Vaakakapina) ovatkin onnistuneet muuttamaan monen ajattelua. Meikkaamiseen ja pukeutumiseen on kuitenkin siksikin vaikeampi suhtautua, että niihin liittyvät valtavat teollisuus- ja markkinointikoneistot. On helppo ajatella, että laittautumalla alistaa itsensä näiden koneistojen mannekiiniksi.
Kapitalismikulma ei kuitenkaan anna vastausta siihen, miksi monen silmissä nimenomaan Harjusolan edustama ylenpalttinen meikkaaminen – sukupuolesta riippumatta – on pahasta, ei meikkaaminen ylipäätään. Yksi syy löytyy kulttuurisista sitkeistä stereotypioista, joiden mukaan runsaasti meikkaavat ja ulkonäköön panostavat ovat joko pinnallisia, tyhmiä, itsestään epävarmoja tai kaikkia näitä. Luonnollisestikaan (sic!) mikään näistä ei pidä yleisesti paikkaansa.
Miksi autoa voi tuunata isolla rahalla vuositolkulla niin, että sitä pidetään hienona harrastuksena, mutta naaman laittaminen tuntitolkulla on ajanhukkaa ja kertoo ei-toivotusta persoonallisuudesta?
Ensiksikin mitä edes on ”pinnallisuus”? Estetiikan kaipuuta? Miksi autoa voi tuunata isolla rahalla vuositolkulla niin, että sitä pidetään hienona harrastuksena, mutta naaman laittaminen tuntitolkulla on ajanhukkaa ja kertoo ei-toivotusta persoonallisuudesta? Miksei esimerkiksi Henry Harjusolan meikkaustaitoja arvosteta samalla tavalla kuin vaikkapa soittotaitoa tai perinteisiä käden taitoja? Miksei kauneudesta, muiden tai omasta, saisi nauttia? Ja jos oma kauneuskäsitys ei vastaa jonkun toisen kauneuskäsitystä, miksi sen pitäisi kiinnostaa?
Toisekseen tyhmyyspointti on taas yksi niistä lukemattomista yhteiskuntamme tavoista, joilla diskursiivisesti sorretaan naisia ja osoitetaan kulttuurinen naisen paikka: itseään saa korostaa vain vähän, muttei liikaa. Ajatus siitä, ettei paljon laittautuva voisi olla älykäs (kaikkihan tuntevat stereotypian tyhmästä blondista) on vastenmielinen, misogyninen ja virheellinen, mutta se elää yhä kulttuurisissa kuvastoissamme ja alitajunnassamme raivostuttavan sitkeänä.
Stereotypia asettuu kiinnostavaan suhteeseen myös luokkapohdintojen kanssa. Runsasta meikkiähän tavataan usein pitää alaluokkaisena, ja Hesari alleviivaa tätä epämiellyttävästi nostamalla jatkojuttunsa otsikkoon white trash -käsitteen. Meikin sopiva määrä näyttäytyy sellaisena koodistona, jota vain hyväosaiset joko osaavat tai ymmärtävät toistaa – muovinen ylenpalttisuus leimataan alaluokkaiseksi ja siten torjuttavammaksi. ”Luonnollisuus” on täysin keinotekoinen rakennelma, jonka rajat on piirtänyt valta. Ne pitää haastaa ja ylittää, horjuttaen samalla luokkarajoja.
Kolmanneksi: jos laittautumalla voi tuntea olonsa paremmaksi ja itsevarmemmaksi, entäs sitten? Toki on aivan oma keskustelunaiheensa, onko ulkonäköön keskittyvä nykykulttuuri ylipäätään kovin terve ja miten sitä voisi purkaa, mutta yksilötason halveeraaminen ei ainakaan edistä yhtään ylevää päämäärää. Ulkonäkökeskeisyyttä voisi purkaa muutenkin kuin vähättelemällä ihmisten esteettistä mielihyvää ja itsetuntobuustausta.
”Luonnollisuus” on täysin keinotekoinen rakennelma, jonka rajat on piirtänyt valta
Tietenkin, jos meikkaaminen ei syystä tai toisesta kiinnosta, on myös aivan ok olla sitä tekemättä. On vain väärin pitää omasta poikkeavaa laittautumista huonompana tai yhdistää siihen muita ei-toivottuja ominaisuuksia. Onneksi tässäkin asiassa nuoriso tuntuu olevan meitä aikuisia viisaampia. Ei siitä niin kovin kauaa ole, kun meikkaamista pidettiin epäfeministisenä: nykyään onneksi jo tajutaan, ettei asia ole niin yksioikoinen vaan feministiselle ajattelulle vierasta on nimenomaan esteettisen itseilmaisun rajoittaminen.
Ja siinä, missä keski-ikäiset kauhistelevat kommenttiraidoilla Henry Harjusolan irtoripsiä ja törröhuulia, nuoret nappaavat meikkivinkkejä kauneusvlogeista ja ihastelevat toistensa Insta-kuvia – paljon myönteisempään sävyyn ja luontevammin, mihin minun sukupolveni tuntuu kykenevän. Hyvä niin.
