Oman poliittinen aktiivisuuteni alkoi 12-vuotiaana Biafran nälänhädän ja Vietnamin sodan herättämänä. Siksi en ihmettele lainkaan Yhdysvaltojen aselakien muuttamista vaativien nuorten kykyä osata ilmaista itseään ja ottaa kantaa. Kansalaisuuden ja puheoikeuden katsotaan olevan länsimaisen demokratian rakennusosia.
Koko ikäni olen ajatellut Suomen olevan tässä suhteessa mallimaana. Ihmisoikeusongelmat olisivat muualla: suurvaltojen vallankäytössä, diktatuureissa, kaoottisissa, sotaakäyvissä yhteiskunnissa, nälänhädän ja poikkeusolojen maissa.
Tästä syystä on jotakin sanoin kuvaamattoman outoa ja vieraannuttavaa havaita elävänsä yhteiskunnassa, jossa perusihmisoikeuksien hakeminen osoittautuu ensinnäkin tarpeelliseksi, ja toisekseen äärimmäisen vaikeaksi. Olemme tottuneet siihen, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat virkamiesten toimin, ja että vain harvoin kansalaiset joutuvat ottamaan kantaa lakien ja asetusten toteutumiseen. Olemme tottuneet ajattelemaan, että Suomi on oikeusvaltio.
Olemme tottuneet siihen, että perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat virkamiesten toimin, ja että vain harvoin kansalaiset joutuvat ottamaan kantaa lakien ja asetusten toteutumiseen
Nyt monet asiat kertovat Suomen jatkuvista ihmisoikeusrikkomuksista. Yhä enenevässä määrin asioita tuodaan esiin median ja kansalaisaloitteiden kautta. Kuntatasolla ovat kriisiytyneet kaikki hoivan ja koulutuksen sektorit, mutta selvästi pahiten vanhustenhoito ja päivähoito, sekä toisen asteen koulutus nuorisotyöttömyyksineen ja kadonneine poikineen. Normaalin viranomaistoiminnan lisäksi on tullut tarpeen kannella aluehallintoon ja tehdä kriisi-ilmoituksia, kun esimerkiksi sijaiskielto aiheuttaa vaaratilanteita hoivayksiköissä.
Suomen valtio on suhteellisen lyhyessä ajassa kerännyt myös huomattavan raskaat kansainväliset moitteet nimenomaan ihmisoikeusasioissa.
Kansainvälinen ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti joutunut korjaamaan koko Suomen oikeusjärjestelmän läpikäyneitä kielteisiä päätöksiä, esimerkiksi kidutuksen uhrien osalta. Ranska kieltäytyi toistuvasti palauttamasta turvapaikanhakijaa, koska ei luota Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Suomen turvapaikkapolitiikan epäonnistumisesta ovat huomauttaneet vakavasti YK ja Amnesty International. Myös Unicef on antanut Suomelle vakavan huomautuksen alaikäisten kohtelusta oikeusprosessissa. Suomen lapsiasiavaltuutettu on toistuvasti arvostellut turvapaikkapolitiikkamme seurauksista, jotka koskevat myös palautettujen lasten Suomeen jääviä tovereita.
Taustaa tilanteelle antaa Turun yliopiston, Åbo Akademin ja yhdenvertaisuusvaltuutetun 22.3.2018 julkistama tutkimus maahanmuuttovirasto Migrin toiminnasta. Se osoittaa, että hallitus on tarkoituksellisesti heikentänyt turvapaikanhakijoiden oikeudellista asemaa. Vuosien 2015 ja 2018 turvapaikkapäätösten vertailu osoittaa selvästi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan romahtaneen.
Hallitus on tarkoituksellisesti heikentänyt turvapaikanhakijoiden oikeudellista asemaa
Turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia koskeva muutos tapahtui 1.1.2016 kun ulkomaalaislakiin tehtiin heikennyksiä turvapaikanhakijoiden oikeusapuun. Ulkomaalaislaki on sinänsä pätevä, ja näyttää antavan takuut turvapaikanhakijan oikeudesta saada asiansa tutkituksi. Nopeasti katsottuna vaikuttaisi siltä, että tammikuun alussa 2016 tehdyt lainmuutokset olisivat olleet vain pieniä heikennyksiä turvapaikanhakuprosessiin.
Kuitenkin, Turun yliopiston, Åbo Akademin ja yhdenvertaisuusvaltuutetun julkistaman tutkimuksen valossa ne ovat Migrin heikkojen haastattelujen kanssa olleet katastrofaalinen käänne ihmisoikeuksille maassamme. Tutkimuksessa näkyy, että viranomaisten tulkintalinja vuonna 2017 on kiristynyt selvästi vuoteen 2015 verrattuna. Ilman kunnollista lakiapua turvapaikanhakijalla ei ole kunnollisia mahdollisuuksia virheiden korjaamiseen, valittamiseen tai prosessin valvomiseen.
Turvapaikanhakijoiden heikennetty tutkinta, lakiapu ja sitä kautta virheellisiin premisseihin pohjautuvat oikeusprosessit ovat aiheuttaneet sen, että lakiprosessit eivät toteuta lain kirjainta eivätkä sen henkeä. Niissä tapauksissa, joissa vapaaehtoisvoimin on autettu turvapaikanhakijaa, on asiaa voitu korjata kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen kautta. Perustavanlaatuisten oikeuksien toteutuminen ei kuitenkaan missään tapauksessa saisi oikeusvaltiossa riippua sattumasta. Tästä huomauttaa muun muassa vuonna 2015 julkaistu Turvapaikkaa, rajoja ja maahanmuuttoa koskevan Eurooppa-oikeuden käsikirja.
Vuonna 2016 Suomen ulkomaalaislakiin tehdyt muutokset kohdistuvat nimenomaan turvapaikanhakijan oikeuteen saada lakiapua. Tämän kuitenkin pitäisi olla taattu lainsäädäntömme lisäksi myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen kautta. Euroopan neuvoston jäsenmaat kuuluvat sen piiriin, ja sen noudattamista voidaan valvoa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Sen määräykset myös ulottuvat rikosoikeudellista oikeudenkäyttöä laajemmalle hallinto-oikeudelliseen toimintaan. Turun tutkimuksen pohjalta voimme ilmeisesti nyt kysyä, olemmeko nyt siinä vaiheessa, että tämä prosessi tulisi ottaa käyttöön?
