Kuva: Mikael Heikkanen.
Kun Euroopan kommunistit kesäkuun 1976 lopulla kokoontuivat Berliinissä, he hallitsivat puolta Eurooppaa. Mutta kommunistien syksy oli jo alkanut, ja 20 vuotta myöhemmin jäljellä oli lähinnä vain pettymys ja syyllisten etsiminen. Vuoden 1976 Euroopan 32 johtavasta kommunistisesta puolueesta osa lopetti toimintansa myöhemmin joko pakosta tai vapaaehtoisesti. Toiset kääntyivät sosiaalidemokraattisiksi puolueiksi. Osa jatkoi marxismi-leninismin tiellä, toiset eurokommunismia kehittäen. Osa muuntui ekososialistisiksi ja feministisiksi vasemmistopuolueiksi, toiset sulautuivat sellaisiin.
Maailman kommunistisen liikkeen valtaosa ryhmittyi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) ympärille aina 1950-luvun lopulle saakka. Suurimman, mutta useimmissa maissa varsin vähäisen särön tähän neuvostoliittolaista linjaa kannattaneiden kommunistien rintamaan aiheuttivat trotskilaiset puolueet, jotka Ranskassa perustivat ”neljännen internationaalin” vuonna 1938.
Tilanne kuitenkin muuttui, kun Kiinan kommunistinen puolue (KKP) julistautui johtavaksi kommunistiseksi puolueeksi. Sen mukaan NKP syyllistyi ”revisionismiin” eli kommunismin oikeistolaisempaan uudelleentulkintaan ja petti kansainvälisen työväenliikkeen katsoessaan, että sosialistiset ja kapitalistiset maat eläisivät jonkin aikaa rauhanomaisesti rinnakkain. Kiinalaiset saivat paljon tukea Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Myös Länsi-Euroopan maihin perustettiin maolaisia ja ”antirevisionistisia” puolueita, moniin maihin useampikin. Euroopan vaikutusvaltaiset puolueet pysyivät NKP:n leirissä tai sen tuntumassa.
Euroopan kommunisteilla oli kuitenkin omat kiistansa. Muun muassa suhtautuminen NKP:n oikeuteen ohjata muiden kommunististen puolueiden päätöksiä aiheutti eripuraa puolueiden välille ja niiden sisällä.
Erimielisyydet tulivat hyvin selkeästi näkyville elokuussa 1968, kun Neuvostoliiton ja viiden muun Varsovan sotilasliiton maat miehittivät Tšekkoslovakian. Romania ja Albania eivät osallistuneet hyökkäykseen, eikä Jugoslavia edes kuulunut sotilasliittoon. Lukuisat kapitalististen maiden kommunistipuolueet tuomitsivat miehityksen, mutta monet tukivat sitä. Puolueiden sisäinen hajautuminen NKP:lle lojaaleihin ja puolueiden itsenäistä päätöksentekoa puolustaviin kommunisteihin vauhdittui, ja samalla muutkin sisäiset erimielisyydet alkoivat nousta esiin.
1970-luvulla kommunistit johtivat puolta Eurooppaa, oikeistodiktatuurit ja terroristit vainosivat lännessä
Euroopan maiden johtavat kommunistiset puolueet pitivät vuonna 1976 tärkeän kokouksen Berliinissä. Kokous oli NKP:n viimeinen mahdollisuus koota kommunistipuolueiden rivit taakseen.
Vuotta aikaisemmin Helsingissä oli pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) huippukokous. Se vahvisti Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen syntyneet rajat, edisti kansainvälisten suhteiden liennytystä ja kulttuurinvaihtoa Euroopassa sekä paransi edellytyksiä toiminnalle ihmisoikeuksien puolesta.
Eurooppa oli neljäkymmentä vuotta sitten kovin erilainen kuin nyt. Kommunistiset puolueet olivat vielä 1970-luvulla yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa. Lähes puolet (47,4 prosenttia) eurooppalaisista asui (reaali)sosialistisissa maissa. Poliittista tilannetta kuvaa hyvin se, että kolmasosa Euroopan hallitusten päämiehistä oli kommunisteja, kolmannes sosiaalidemokraatteja ja kolmannes konservatiivipuolueiden jäseniä. Kommunististen puolueiden ääniosuus oli monen kapitalistisen maan parlamenttivaaleissa suuri: Kyproksella 43,4 prosenttia, Italiassa 34,4, Ranskassa 21,4, Portugalissa 18,9, ja samoin Suomessa kommunistijohtoisella Suomen Kansan Demokraattisella liitolla 18,9 prosenttia.
Kommunistiset puolueet olivat vielä 1970-luvulla yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa
Euroopassa oli tapahtunut paljon kahdeksan Tšekkoslovakian miehityksen jälkeisen vuoden aikana. Kommunisteille kielteistä ilmapiiriä vahvisti marxismi-leninismille uskollisuutta vannoneen länsisaksalaisen Punaisen armeijakunnan (Rote Armee Fraktion, RAF) eli niin sanotun Baader–Meinhof-ryhmän terrori-iskut. Ensimmäiset ryhmän jäsenten vastaiset oikeudenkäynnit olivat juuri alkaneet.
Suuret uutisotsikot eivät koskeneet vain kommunisteja. Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosan vuonna 1974. Pohjois-Irlannissa riehui väkivalta. Vuonna 1976 sai yhteensä 35 ihmistä surmansa Pohjois-Irlannin pommi- ja ampuma-asehyökkäyksissä. Kreikassa vuonna 1967 vallan kaapannut sotilasjuntta joutui väistymään ja Kreikan kolmas tasavalta käynnistyi vuonna 1975. Portugalin oikeistodiktatuuri kaatui ja maa siirtyi parlamentaariseen demokratiaan vuonna 1974. Espanjassa oikeistodiktatuuri horjui jo pahasti, siellä vapaat vaalit järjestettiin vuonna 1977.
Euroopan talousyhteisö EEC oli laajentunut kuudesta yhdeksän valtion organisaatioksi vuonna 1973. Samana vuonna Suomi oli sopinut vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa. Euroopan parlamentin ensimmäiset kansanvaalit olivat tulossa vuonna 1979.
Kommunististen ja työväenpuolueiden Berliinin konferenssiin osallistui 29 puoluetta, jotka edustivat käytännöllisesti katsoen koko Euroopan kommunisteja. Kahdeksan puoluetta johti maansa hallitusta, 14 oli mukana maansa parlamentissa, viisi osallistui vaaleihin mutta ei saanut paikkoja, ja kaksi, Espanjan ja Turkin puolueet, olivat kiellettyjä ja joutuivat toimimaan maan alla.
Albanian työn puolue ja islantilainen Kansan liitto jättäytyivät kokouksesta. Kreikan kommunistisesta puolueesta (KKE) irtaantunut, Tšekkoslovakian miehitystä arvostellut KKE (sisäinen) pyrki kokoukseen, mutta jätettiin ulkopuolelle.
NKP ei Berliinissä onnistunut tavoitteessaan palauttaa kommunistipuolueiden rivit ojennukseen. Kokouksen loppuasiakirja toi paljon uutta Euroopan kommunistipuolueiden huippukokousten linjauksiin. Uutuuksiin sisältyi ajatus jokaisen puolueen oikeudesta itsenäisesti päättää tiestään sosialismiin. Marxismi-leninismiä ei mainittu puolueiden aatteellisteoreettisena perustana, sen sijaan kylläkin viitattiin Marxin, Engelsin ja Leninin suuriin ajatuksiin. Kommunistien yhteisten kannanottojen pakollisiin ilmaisuihin kuulunut proletaarinen internationalismi korvattiin käsitteellä kansainvälinen solidaarisuus.
Missä Berliinin kokouksen puolueet ovat tänään?
Berliinin kokoukseen osallistuneet puolueet joutuivat pohtimaan olemassaolonsa perimmäisiä kysymyksiä vuoden 1990 molemmin puolin, kun kommunistiset puolueet menettivät valtansa reaalisosialistisiksi kutsutuissa maissa.
Berliinin konferenssin osanottajista seitsemän kiellettiin tai lopetti toimintansa, seitsemän puoluetta muutti nimensä ja kirjoitti ohjelmansa sosiaalidemokraattiseksi. Osa kaikkien näiden puolueiden jäsenistä tosin perusti tilalle yhden tai useamman kommunistisen puolueen, jonka korostettiin olevan vanhan kommunistisen puolueen ainoa oikea seuraaja. Itse asiassa näitä korvikepuolueita syntyi paljon enemmän, sillä Euroopan itsenäisten maiden määrä lisääntyi puolella. Neuvostoliiton Eurooppaan kuuluvilla alueilla itsenäisyys palautui tai toteutui kymmenessä maassa, Jugoslavian alueelle syntyi kuusi valtiota ja Tšekkoslovakian tilalle syntyi Tšekin tasavalta ja Slovakia.
Kolmas linja kattaa sekä niin sanotut eurokommunistiset puolueet että muuten vain omaa tietään korostavat puolueet. Myös Berliinin kokousta boikotoineet Albanian ja Islannin puolueet kulkivat täysin omaa tietään.
Belgian kommunistinen puolue ja Ison-Britannian kommunistinen puolue päättivät itse lopettaa toimintansa. Belgian puolueen tilalle perustettiin kaksi kielialueihin perustuvaa puoluetta, jotka jäivät marginaalisiksi. Romanian puolue yksinkertaisesti katosi ja Puolan puolue pakotettiin purkamaan itsensä.
Neuvostoliiton kommunistinen puolue kiellettiin vuonna 1991. Neuvostotasavaltojen NKP:n jäsenpuolueet kaikki purettiin tai kiellettiin vuosina 1990 tai 1991. Vähintään kaksi uutta puoluetta korostaa olevansa NKP:n ja kunkin neuvostotasavallan puolueiden ainoita oikeita toiminnan jatkajia.
Uusista kommunistisista puolueista useimmat ovat lähinnä viisikymmenlukulaisen linjan stalinistisia perinneyhdistyksiä, muutama on osallistunut vaaleihin ja vain harva saanut paikkoja parlamentissa.
Vaaleissa menestyneitä Venäjän ja Valko-Venäjän puolueita pidetään usein valtaapitävien puolueiden apupuolueina, joiden tehtävänä on antaa illuusio valinnanvapaudesta.
Venäjän ja Valko-Venäjän puolueet ovat pysyneet kuvassa mukana vaihtoehtona vanhaa järjestystä kaiholla muisteleville kansalaisille. Ukrainan kommunistit putosivat viime vaaleissa äänikynnyksen alapuolelle. Latvian stalinistisen sosialistisen puolueen ääniosuutta ei taulukossa ole, sillä puolue sai kolme paikkaansa sosiaalidemokraattisen Harmonia-puolueen listalla, joka on 2010 perustettu usean puolueen yhteenliittymä ja Riikan hallitseva puolue.
Moldovan kommunistinen puolue on ainoa entisten neuvostotasavaltojen kommunistinen puolue, joka on ollut enemmistöpuolue maansa hallituksessa itsenäistymisen jälkeen. Puolueen suosio on kuitenkin tällä vuosikymmenellä laskenut rajusti.
Sosiaalidemokraattisiksi ryhtyneet puolueet
Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen aluejärjestönä toiminut Slovakian kommunistinen puolue päätti ryhtyä sosiaalidemokraattiseksi Demokraattisen vaihtoehdon puolueeksi, joka liittyi Suuntana sosiaalidemokratia -puolueeseen vuonna 2004.
Länsi-Euroopan suurin kommunistinen puolue, Italian kommunistinen puolue, purki itsensä vuonna 1991 ja siitä tuli muutaman nimenvaihdon, hajoamisen, yhteenliittymisen ja uudistuksen kautta Italiaa maaliskuun alun vaaleihin asti johtanut Demokraattinen puolue.
Italiaan on perustettu joukko puolueita jatkamaan alkuperäisen kommunistisen puolueen perintöä. Näistä Kommunismin jälleensyntymisen puolue (Partito della Rifondazione Comunista) saikin viisissä parlamenttivaaleissa yli viiden prosentin kannatuksen ja jopa 41 paikkaa edustajainhuoneeseen. Vuodesta 2008 alkaen puolue on osallistunut vaaliliittoihin ja jäänyt ilman paikkoja.
Sosiaalidemokratiaan kääntyminen oli 1990-luvulla onnistunut strategia monelle kommunistiselle puolueelle.
Unkarin ja Bulgarian kommunistipuolueista tuli suuria sosiaalidemokraattisia puolueita. Unkarin sosialistinen puolue sai vuonna 2006 43,2 prosenttia äänistä, ja se oli maan suurin puolue. Sittemmin se putosi kakkospuolueeksi ja tämän vuoden parlamenttivaaleissa kolmanneksi. Bulgarian sosialistinen puolue on vaaleissa koonnut ympärilleen vaaliliiton. Se on useimmissa vaaleissa ollut toiseksi suurin puolue ja oppositiossa, neljästi hallituksessa.
Jugoslavian kommunistien liitto jakaantui peräti kuudeksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Serbian sosialistinen puolue sai viime vaaleissa 20 edustajaa 250 paikkaiseen parlamenttiin, Kroatian sosiaalidemokraattinen puolue 37/151, Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraattinen puolue 12/98, Slovenian Sosiaalidemokraatit-puolue 6/90, Makedonian sosiaalidemokraattinen liitto 49/120 ja Montenegron Sosialistien demokraattinen puolue 35 paikkaa 81 paikasta. Kaikki puolueet ovat edustettuna maansa hallituksessa lukuunottamatta Kroatian ja Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraatteja.
Albanian työn puolue kääntyi sosiaalidemokraattiseksi Sosialistiseksi puolueeksi, joka sai viime vuoden vaaleissa ehdottoman enemmistön. Islannin Kansan liitto perusti yhdessä sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa vuonna 2000 Sosialistisen allianssin.
Marxilais-leniniläiset ja reformistiset puolueet
Berliinin konferenssissa 1976 NKP:lle lojaaleista puolueista ja yhä marxismi-leninismistä kiinni pitävistä puolueista vain Kreikan ja Portugalin kommunistiset puolueet ovat säilyttäneet vahvat asemansa maidensa parlamenteissa.
Nämä puolueet jatkavat itsenäisinä kommunistisina puolueina. Kreikan, Ranskan ja Norjan puolueet ovat kokeilleet osallistumista laajempaan vasemmistoliittoon, mutta palanneet omille listoilleen vaaleissa.
Kreikan kommunistisesta puolueesta (KKE) on tullut Euroopan johtava äkkijyrkkä ”perinteisen linjan” kommunistinen puolue. Se käy taistelua Euroopan vasemmistopuoluetta ja Euroopan parlamentin vasemmistoryhmää vastaan. Sen perustamaan INITIATIVEen kuuluu 29 puoluetta, joista osa pitää täysin avoimesti Stalinia aatteellisena isänään.
Lähes kaikki INITIATIVEn jäsenet ovat enemmän neuvostokommunismin perinneyhdistyksiä kuin puolueita. KKE:n lisäksi järjestön jäsenistä vain Latvian sosialistisella puolueella on kansanedustajia. Vuoden 1976 Berliinin konferenssin osanottajista Norjan kommunistinen puolue kuuluu INITIATIVEen. Puolue sai viime syksyn parlamenttivaaleissa 309 ääntä.
Portugalin kommunistinen puolue korostaa puolueohjelmassaan marxismi-leninismiä, mutta vaikuttaa muuten reformistiselta kommunistipuolueelta. Se on vaaleissa muodostanut vaaliliiton Portugalin vihreän puolueen kanssa vuodesta 1987 lähtien.
Vuoden 1976 konferenssin eurokommunistisista puolueista reformistisella linjalla ja parlamenttipuolueena jatkaa Ranskan kommunistinen puolue. Se osallistui vuoden 2012 kansallisneuvoston vaaleihin Vasemmistorintamassa, mutta oli itsekseen viime kesän vaaleissa, joissa se sai 2,7 prosenttia äänistä. Vuoden 1973 vaaleissa puolueen ääniosuus oli 21,4 prosenttia.
Berliinin kokouksessa kahden päälinjan välissä luovineista puolueista Kyproksen AKEL on edelleen maansa toiseksi suurin puolue ja Sveitsin työn puolue on nipin napin parlamenttipuolue.
Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen työtä Tšekissä jatkava Böömin ja Määrin kommunistinen puolue osallistui INITIATIVEn perustavaan kokoukseen, mutta ei liittynyt siihen. Puolueen kannatus on lähestynyt jopa 20 prosenttia, mutta viime syksyn vaaleissa se putosi ensimmäistä kertaa alle kymmenen prosentin.
Itävallan kommunistinen puolue oli jo Berliinin kokouksen aikaan pudonnut maansa parlamentista, eikä ole sinne palannut. Maan toiseksi suurimman osavaltion Steiermarkin maapäivillä puolueella on kaksi 4,8 prosentin kannatusosuudella saatua edustajaa. Saksan (tässä siis entisen Länsi-Saksan) ja Irlannin kommunistiset puolueet ovat pysyneet marxismi-leninismin linjalla. Puolueiden vaalikannatus ei yllä nyt edes prosentin kymmenykseen.
Kaikkien toimintaansa kommunistisina tai uusvasemmistolaisina jatkaneiden sidonnaisuudet. Vasemmistoliitot: GL-Groen Links, Syr-Syriza, Lin-Die Linke, SU-Yhtynyt vasemmisto, Vas-Vasemmistoliitto, IU-Yhdistynyt vasemmisto, CDU-Yhtynyt demokraattinen liitto, Ø-Yhtenäisyyslista.
Uusi vasemmisto keksi jotain aivan muuta
Jo 1980-luvulla syntyi aivan uudenlaisia vasemmistolaisia liikkeitä ja puolueita. Ne jatkoivat työväenpuolueiden perinteistä työtä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi ja työelämän epäkohtien poistamiseksi sekä toivat yhteiskunnalliseen keskusteluun myös uusia kysymyksiä ja väestöryhmiä. Ne kiinnittivät huomiota pätkätyöläisten ja suuryritysten torppareikseen ulkoistamien ihmisten asemaan, ja avasivat ovensa ekososialismille, feministeille ja akateemisesti koulutetuille.
Uudet vasemmistoliikkeet vastustivat rasismia ja ajoivat vähemmistöjen asioita. Etujen ja oikeuksien ajamisen rinnalle nousivat uudella painokkuudella arvokysymykset: tasa-arvo, ihmisoikeudet ja demokratia.
Etujen ja oikeuksien ajamisen rinnalle nousivat uudella painokkuudella arvokysymykset: tasa-arvo, ihmisoikeudet ja demokratia
Uusi punavihreä vasemmisto nousi kansalaisliikkeistä jotka toimivat ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, asevarustelun lopettamiseksi, talouskuripolitiikan ja globalisoitumisen epäkohtia vastaan demokraattisen kansainvälisen yhteistyön puolesta.
Osa vanhoista kommunistisista puolueista liittyi uuden vasemmiston rakentajiin
Espanjan kommunistinen puolue kuului vuonna 1986 perustetun Yhtyneen vasemmiston (IU) perustajiin. Parhaimmillaan IU:n kannatus oli 10,5 prosenttia vuoden 1996 vaaleissa. Uusi vasemmistoliike Podemos syntyi vuonna 2014 ilman kommunistisen puolueen myötävaikutusta. Vuoden 2015 vaaleissa Podemos sai 20,7 prosenttia äänistä, IU 3,7 prosenttia. Vuoden 2016 vaaleissa IU oli mukana Unidos Podemos vaaliliitossa, joka sai 21,2 prosenttia äänistä.
Kreikan kommunistisesta eronnut eurokommunistinen oppositio KKE (sisäinen) perusti vuonna 1987 Kreikkalainen vasemmisto -puolueen. Se puolestaan sulautui Synaspismos-puolueeseen, joka kuului vuonna 2014 Syrizan perustajiin.
Alankomaiden kommunistinen puolue perusti vuonna 1989 Vihreä vasemmisto -puolueen pienten vasemmistopuolueiden kanssa. Samana vuonna Tanskan kommunistinen puolue perusti Yhtenäisyyslista ‒ punavihreät -puolueen niinikään muiden vasemmistopuolueiden ja -ryhmien kanssa.
Ruotsin Vasemmistopuolue kommunistit pudotti kommunismin nimestään ja kääntyi entistä punavihreämpään suuntaan vuonna 1990. Samana vuonna Suomen kommunistinen puolue (SKP) oli perustamassa Vasemmistoliittoa ja purki itsensä myöhemmin. Osa kommunistien aiemmissa linjariidoissa NKP:n johtavan osuuden tunnustamista puolustaneista kommunisteista perusti SKP:n uudelleen vuonna 1996.
Uusi SKP on saanut parhaimmillaan 21 079 ääntä ja 0,8 prosentin kannatuksen vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Seuraavan vuoden eurovaaleissa he saivat vielä 10 134 ääntä, mikä oli enemmän kuin Perussuomalaisilla, joka tuolloin oli kolmen edustajan eduskuntapuolue. Puolue hyväksyttiin Euroopan vasemmistopuolueen täysjäseneksi joulukuussa 2010, samanaikaisesti kuin Vasemmistoliitto.
DDR:n valtapuolueen Saksan yhtenäisyyspuolueen (SED) seuraaja Demokraattisen sosialismin puolue (PDS) perusti vuonna 2007 vasemmistopuolueen Die Linke yhdessä vasemmistososiaalidemokraattien Työ ja sosiaalinen oikeudenmukaisuuspuolueen (WASG) kanssa.
San Marinon SU:n tilalle perustettiin viime vuonna SSD, Sosialistinen ja demokraattinen vasemmisto. Espanjan Yhtynyt vasemmisto on jäänyt uudemman Podemoksen varjoon.
Norjan, Kreikan ja Luxemburgin kommunistiset puolueet tekivät ranskalaisen visiitin uuteen vasemmistoon. Norjan kommunistinen puolue oli mukana perustamassa Norjan punavihreätä Sosialistista kansanpuoluetta jo 1970-luvun alkupuolella, mutta vuoden 1975 puoluekokous päätti irtautua hankkeesta. Kreikan KKE oli aluksi mukana Synaspismos-yhteistyössä, mutta päätti sitten ettei revisionistien kanssa parane veljeillä.
Luxemburgin kommunistinen puolue oli yksi Déi Lénk (Vasemmisto) -puolueen perustajista vuonna 1999, mutta riitautui Déi Lénkin enemmistön kanssa, ja palasi omille teilleen. Nyt kommunistinen puolue on ilman kansanedustajia ja Déi Lénk on saanut kaksi paikkaa parlamentissa.
Viime kesänä belgialainen PTB-PVDA aiheutti kohua nousemalla kannatusmittauksissa suosituimmaksi puolueeksi
Vielä on mainittava kaksi maolaistaustaista kommunistista puoluetta, jotka seurasivat ajan merkkejä ja ryhtyivät moderneiksi vasemmistopuolueiksi. Vuonna 1971 perustettu Alankomaiden Sosialistinen puolue luopui marxismi-leninismistä vuonna 1991 ja sai ensimmäiset kansanedustajansa vuonna 1994. Belgian työläisten puolue (PTB-PVDA) perustettiin maolaiseksi puolueeksi vuonna 1979. Sosialismin romahduksen jälkeen puolue kilpaili Kreikan KKE:n kanssa Euroopan johtavan marxilais-leniniläisen puolueen asemasta. Puolue uudisti ohjelmansa ja samalla imagoaan vuonna 2008 ja nousi parlamenttiin vuoden 2014 vaaleissa.
Viime kesänä PTB-PVDA aiheutti kohua nousemalla kannatusmittauksissa suosituimmaksi puolueeksi. Sittemmin gallupkannatus on vähentynyt, mutta näyttää melko varmalta, että puolue nousee keskisuurten puolueiden joukkoon vuoden päästä järjestettävissä vaaleissa.
Irlantilainen Sinn Féin voi vaikuttaa vanhalta ja oudolta tässä joukossa. Puolue on sekä Irlannin tasavallan että Pohjois-Irlannin suurin vasemmistopuolue, ja kuuluu vasemmiston ryhmään Euroopan parlamentissa.
Islannin Vasemmistopuolueen perusti sosiaalidemokraattisen puolueen vasen laita. Slovenian uuden Vasemmisto-puolueen perusti kaksi niistä kolmesta pienestä vasemmistopuolueesta, jotka saivat vaaliliiton avulla ensimmäiset edustajansa parlamenttiin.
Tapaus Enhedslisten – De Rød-Grønne
Tanskan kommunistinen puolue (DKP) tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin satavuotiaasta puolueesta, joka on synnyttänyt itsensä uudelleen ja on keskeinen tekijä sosiaalidemokraateista vasemmalla olevien voimien kokoamisessa uudenlaiseen yhteistyöhön.
Yhtenäisyyspuolue ohitti reippaasti Sosialistisen kansanpuolueen viime vaaleissa. SF myöntyi talouskuripolitiikkaan ja sangen rajoittavaan pakolaispolitiikkaan osallistuessaan sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen. Mielipidemittaukset ovat helmikuun jälkeen näyttäneet Yhtenäisyyspuolueelle 8‒10 prosentin ja Sosialistiselle kansanpuolueelle noin viiden prosentin kannatusta. Seuraavat parlamenttivaalit ovat ensi vuoden keväällä.
Kun Yhtenäisyyslista ‒ Punavihreät (Enhedslisten – De Rød-Grønne) vuonna 1989 perustettiin, oli Sosialistinen kansanpuolue (Socialistisk Folkeparti, SF) ylivoimaisesti suurin vasemmistopuolue. Sen kannatus 1980-luvun vaaleissa oli parhaimmillaan 14,6 prosenttia. Puolueen perusti vuonna 1959 Tanskan kommunistisen puolueen oppositio, joka haki demokraattista, Neuvostoliitosta riippumatonta sosialismia.
SF on ekososialistinen ja feministinen puolue. Se on Pohjoismaiden punavihreän vasemmiston ja Euroopan vihreän puolueen jäsen. Puolueen meppi kuuluu Vihreät-EFA ryhmään Euroopan parlamentissa.
SF asettui Tanskan vihreän puolueen asemaan, kun Vihreät (De Grønne 1983‒2014) ei koskaan saanut laajaa kannatusta, parhaimmillaan 1,4 prosenttia vuonna 1988. Vihreät erotettiin EGP:stä vuoden 2009 Euroopan parlamentin vaalien alla, kun se osallistui vaaleihin EU:n vastaisessa kansanliikkeessä (Folkebevægelsen mod EU), jonka meppi kuuluu Euroopan parlamentin vasemmistoryhmään.
Toiseksi suurin vasemmistopuolue vuonna 1989 oli Sosialistisesta kansanpuolueesta vuonna 1967 eronneen vasemmisto-opposition perustama Vasemmistososialistit (Venstresocialisterne, VS). Erimielisyyksien pääsyynä oli kansanpuolueen osallistuminen sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen.
DKP:n kannatus oli vuoden 1945 vaaleissa 12,5 prosenttia ja sillä oli 18 kansanedustajaa. Hajoamisen aikaan puolueella oli 3,1 prosentin kannatus ja kuusi edustajaa, mutta SF vei kaikki paikat vuoden 1960 vaaleissa. 1970-luvun vaaleissa DKP palasi parlamenttiin, mutta jämähti sitten alle prosentin puolueeksi.
Kolmas Yhtenäisyyslistan perustaja, Sosialistinen työväenpuolue (Socialistisk Arbejderparti) on vuonna 1980 perustettu pieni trotskilainen puolue.
Yhtenäisyyslistan tie Tanskan neljänneksi suurimmaksi puolueeksi oli pitkä. Puolue onnistui ratkaisemaan monta ongelmaa tavalla, joka kelpaa tutkittavaksi muille vasemmistolaisille yhteisiä vaalilistoja tai puolueita rakentaville puolueille ja ryhmille.
Yhtenäisyyslistan perustajat eivät yrittäneetkään sovittaa kolmea puoluetta ja erilaisista kansalaisjärjestöistä ja -liikkeistä tulevia kansalaisia yhteen muottiin. Yhteisessä toiminnassa korostetaan yhteisiä tavoitteita: hyvinvoinnin puolustaminen, rasismin vastustaminen, naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen, ympäristön pelastaminen.
Yhteisessä toiminnassa korostetaan yhteisiä tavoitteita: hyvinvoinnin puolustaminen, rasismin vastustaminen, naisten ja vähemmistöjen oikeuksien ajaminen, ympäristön pelastaminen.
Puolue esittäytyy sosialistisena ja demokraattisena ruohonjuuritason puolueena jolla on paikallisosastoja kaikkialla maassa, ja toivottaa kaikki mukaan toimintaansa.
Yhtenäisyyslista on valinnut muutaman poliittisen painopistealueen, joita se tuo kampajoissaan esille: Julkisen sektorin puolustaminen ja talouskuripolitiikan nimissä tehtyjen työttömien oikeuksia ja vähävaraisimpien sosiaaliturvaa rapauttavien uudistusten vastustaminen on yksi painopistealue. Toinen painopistealue on vihreä politiikka. Yhtenäisyyslista ajaa erityisesti uusia työpaikkoja luovia vihreitä ratkaisuja. Kolmas painopiste on kansainvälisyys. Tanskassa railakas EU-kriittisyys ei ole oikeistopopulistien yksinoikeus. Yhtenäisyyslista ajaa demokratiaan ja tasa-arvoisuuteen perustuvaa yhteistyötä Euroopassa ja koko maailmassa, mutta vastustaa kampanjoissaan Euroopan unionin kansallista itsemääräämisoikeutta rajoittavia ja monopolien mahtia vahvistavia käytäntöjä ja politiikkaa. Yhtenäisyyslistan kansainvälisyyteen kuuluu myös pakolaisten oikeuksien puolustaminen. Punavihreän liiton kannatus onkin korkea alueilla, joissa asuu paljon maahanmuuttajia.
Yhtenäisyyslista on arjessa enemmän kansalaisjärjestö kuin puolue. Puolueen jäsenet toimivat aktiivisesti kansalaisliikkeissä joiden jäseniä puolestaan liittyy puolueeseen. Puoluekokous myöntää joka vuosi ruohonjuuripalkinnon. Viime vuoden kokouksessa palkinnon sai 17 000 jäsenen lähimmäisapujärjestö, joka organisoi apua talouskuripolitiikan vuoksi pulaan joutuneille.
Yhtenäisyyslistalla on kollektiivinen johto. Puoluetta edustaa julkisuudessa 34-vuotias kansalaisaktivisti Johanne Schmidt-Nielsen. Hän on tullut tunnetuksi monissa näyttävissä kampanjoissa ja tempauksissa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi sekä naisten ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksien puolustamiseksi. Vuoden 2011 parlamenttivaaleissa hän sai 15 000 ääntä enemmän kuin sosiaalidemokraattinen pääministeri Helle Thorning-Schmidt.
***
Kommunistisen liikkeen nouseminen Euroopan johtavaksi poliittiseksi voimaksi näytti uskottavalta sekä kannattajien että monien vastustajien mielessä 1970-luvulla. Kommunistit hallitsivat liki puolta Eurooppaa, ja useissa Länsi-Euroopan maissa kommunistit johtivat valtavia joukkoliikkeitä.
Mutta reaalisosialismi ei ollutkaan sosialismia, ja lännessä työläisten elintaso ja oikeudet näyttivät nousevan sosiaalidemokraattien ja porvareiden konstein. Identifioituminen kommunistisen tulevaisuuden johtavaan voimaan, työväenluokkaan, näytti sekin katoavan tykkänään. Vuosituhannen vaihtuessa vaikutti siltä, että laimennettu sosiaalidemokratia jää poliittisen kentän vasemmaksi laidaksi.
Euroopassa on tänään lähes sata kommunistista puoluetta. Näistä 16 on edustettuna maansa parlamentissa, useimmat yhdellä tai kahdella kansanedustajalla. Vain 20 kommunistista puoluetta saa omilla listoillaan yli yhden prosentin kannatuksen vaaleissa. Useimmat edes vähäistä joukkokannatusta nauttivat puolueet ovat hylänneet marxismi-leninismin.
Tänään useimmat kommunistisen puolueen nimeä kantavat järjestöt ovat pikemminkin pieniä marxismi-leninismin perinneyhdistyksiä eivätkä yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavia puolueita. Ne eivät haasta maidensa valtapuolueita vaan kisaavat politiikan alasarjoissa trotskilaisten ja maolaisten kerhojen kanssa.
Solidaarisuuden kaipuu nosti kommunistisen liikkeen lentoon ensimmäisen maailmansodan raunioilla sata vuotta sitten. Solidaarisuusprojekti jatkuu yhä, mutta useimmat kommunistiset puolueet ovat jääneet kyydistä. Osa puolueista sen sijaan on huomannut, että se juttu olikin solidaarisuus eikä pyhitetyt kirjoitukset. Ne jatkavat kommunistien parhaita perinteitä uudessa, punavihreässä ja feministisessä vasemmistossa.
Kirjoittaja on entinen viestinnän lehtori, joka eläkepäivinään osallistuu Vasen Kaista -verkkolehden tekemiseen.
Lähteet
Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia (2009) “The Left in Europe. Political Parties and Party Alliances between Norway to Turkey”. Rosa-Luxemburg Foundation, Brussels. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/wp-content/files_mf/the_left_in_europe.pdf ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Dominic, Heilig (2016) “Mapping the European Left”. Rosa Luxemburg Stiftung 2016 [http://www.rosalux-nyc.org/mapping-the-european-left/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Eskelinen, Teppo (2016) “The Nordic Radikal Left”. Socialism and Democracy Online 10.12.2016 [http://sdonline.org/69/5324// ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Hildebrandt, Cornelia and Baier, Walter (2017) “Dilemmas of Europe’s Radical Left (Manuscript)”. Verkkojulkaisussa State of affairs in Europe (8‒27) [https://www.transform-network.net/fileadmin/user_upload/hildebrandt_wagner_documentation_berlin_seminar_2016_en.pdf ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Holubec, Stanislav (2016) “The Radical Left of the New EU: Between Communist Nostalgia and Postmodern Radicalism”. Socialism and Democracy Online, 6.12.2016 [http://sdonline.org/69/the-radical-left-of-the-new-eu-between-communist-nostalgia-and-postmodern-radicalism/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Kommunististen ja työväenpuolueiden Berliinin konferenssi 1976, loppuasiakirja. (Skannattu kopio englanninkielisestä kirjasta) [http://leftlibrary.net/2017/02/for-peace-security-cooperation-and-social-progress-in-europe/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Manucci, Luca (2017) “Interview #17: Luke March on left populism”. POP – Political observer on populism, 24.7.2017 [https://populismobserver.com/2017/07/24/interview-17-luke-march-on-left-populism/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
March, Luke (2013) “Euroopan radikaali vasemmisto”. Kansan Sivistystyön Liitto KSL 2013. Myös pdf-verkkojulkaisuna, käännös Maippi Tapaninen [http://www.ksl.fi/wp-content/uploads/2013/12/Euroopan-radikaali-vasemmisto_web.pdf ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Melakoski, Cai (2018) “Vain ruosteen puna jää (Euroopan kommunistit)”. Vasen Kaista -verkkolehti, artikkeli 3 osassa [https://vasenkaista.fi/search/ruosteen+puna ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Moschonas, Gerassimos (2011) “The European Union and the Dilemmas of the Radical Left” Transform Network Yearbook 2011 VSA-Verlag, Hamburg. Myös erillisenä pdf-verkkojulkaisuna [https://www.transform-network.net/publications/yearbook/overview/article/journal-092011/the-european-union-and-the-dilemmas-of-the-radical-left ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Musto, Marcello (2017) “The Post-1989 Radical Left in Europe: Results and Prospects. Socialism and Democracy, Volume 31, 2017 – Issue 2 [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/08854300.2017.1337997 ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Vaalitulokset:
IPUn Parlamenttien välisen liiton tietokanta [http://archive.ipu.org/parline-e/parlinesearch.asp ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Wolfram Nordsieck “Parties and Elections in Europe” [http://www.parties-and-elections.eu/ ‒ tarkistettu 22.4.2018]
Wikipedian vaalitulosartikkelit [https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Category:Lists_of_elections_by_year&pagefrom=List+of+elections+in+1907#mw-pages ‒ tarkistettu 22.4.2018]
