demokratia_lahiossa

Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta: Demokratia suomalaisessa lähiössä. 2017. Into, Helsinki. 138 sivua.

Sosiologian dosentti ja apulaisprofessori Eeva Luhtakallio ja toimittaja Maria Mustranta tutkivat poliittista osallistumattomuutta vuosina 2015–2016 yhdessä Helsingin huono-osaisimmista lähiöistä, jossa äänestysprosentti on ollut jo vuosikymmeniä pääkaupunkiseudun alhaisimpia. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten poliittista osallistumista voisi lisätä niiden keskuudessa, joilla se on vähäistä.

Kirjassa kerrotaan tilannekuvien kautta, miten paikallisen perhekahvilan kävijöiden kanssa tehty työpajaprojekti etenee. Lisäksi se perustuu Luhtakallion keräämiin tutkimushaastatteluihin ja kenttätyömuistiinpanoihin neljän vuoden ajalta. Kirjoittajien oman oppimisprosessin kuvaamisen lisäksi osallistujien ja haastateltavien valikoidut äänet tuodaan painokkaasti esiin. Tarkoituksena on kirjoittajien mukaan antaa ”puheenvuoro kaikille kuuluvan kansalaisuuden puolesta” (s. 9) sekä tuoda esiin näkymättömiä, yhteiskunnan rakenteissa piileviä osallistumista rajoittavia tekijöitä, kuten luokka-asemat ja taloudelliset voimavarat. Luhtakallio huomasi kenttätyössään miten alueen asukkaiden keskeisin tunne yhteiskuntaan kuulumiseen liittyen oli turhautuminen. Luhtakallion havaintojen mukaan usein ei tiedetty, miten asioihin voisi vaikuttaa, ja asukkailta puuttui myös usko siihen, että omalla toiminnalla voisi vaikuttaa. Kirjoittajien mukaan monet kokivat ”tulleensa ikään kuin yhteiskunnan nöyryyttämäksi uudestaan ja uudestaan, lapsesta asti” (s. 56).

Lähiöissä asuu suomalaisten enemmistö, joten niissä asuu kirjoittajien mukaan myös suomalainen demokratia. Lähiöiden erot ovat kasvussa monella mittarilla mitattuna, ja tässä tilanteessa olisi tärkeätä tarkastella, miten muutokset vaikuttavat demokratian toteutumiseen.

Demokratian kannalta on olennaista, että resursseista riippumatta jokainen kokee osallistumisen mahdolliseksi

Demokratian kannalta on olennaista, että resursseista riippumatta jokainen kokee osallistumisen mahdolliseksi, on kyse sitten äänestämisestä, vapaaehtoistyöstä tai mielenosoittamisesta. Vähiten äänestävät käyttävät useimmiten eniten yhteiskunnan palveluita ja tukitoimia, ja tutkimusten mukaan äänestysaktiivisuuden vähäisyydellä on suora yhteys useisiin syrjäytymistä ja eriarvoistumista aiheuttaviin tekijöihin, kuten työttömyyteen. Osallistumattomuuden taustalla on kirjoittajien mukaan usein pettymys ja epäluottamus yhteiskuntaa kohtaan. Jotta voi olla pettymystä, täytyy olla odotuksia ja lupauksia. Mitä nämä lupaukset ovat, ja mistä ne tulevat?

Luhtakallio ja Mustranta ehdottavat, että osallistumisen tasa-arvoistumista lisäisi osapuolten näkeminen, tunnistaminen ja arvostaminen. Työpajaprosessin etenemistä kuvataan näiden käsitteiden avulla. Näkeminen tarkoittaa kirjoittajan käsittelyssä ongelmien paikantamista ja kokonaisuuksien hahmottamista. Tunnistaminen on omien lähtökohtien ja nähdyn ymmärtämistä sekä toisen asemaan asettautumista. Arvostamisen määritellään olevan ”osallistumisen eri muotojen yhtäläistä kohtelua ja kansalaisena toimimisen kunnioittamista riippumatta taustoista, resursseista ja pintasilauksista”. Voisiko yhteispalvelupisteiden poistaminen lähiöistä edustaa tätä ”arvostamisen” puutetta? Käsitteet edustavat tärkeitä arvoja, myös demokratiaan liittyen, mutta jäävät kirjassa jalkautumatta kirjoittajien kuvaamaan todellisuuteen.

Kirjassa haastateltavat ja osallistujat kokevat poliittiset toimijat toisiksi, jopa pettureiksi, jotka pyrkivät vain hyödyntämään asemaansa. Poliittinen toiminta nähdään sijaistoimintona, jota pyöritetään vain pyörittämisen vuoksi ilman todellisia pyrkimyksiä oikeasti toimia asioiden eteen. Kirjoittajien mukaan yhteiskunta ja viranomaiset nähdään lähiössä asuvien silmissä samana asiana. Kirjoittajat kuvaavat virkamiehiä tapauksesta riippumatta toistuvasti ylimielisiksi ja etäisiksi. Virkamiehet ”pönöttävät lavalla” pöytiensä takana ”hyvin pukeutuneina” ja ”terävästi argumentoivina”, kun avuttomana kuvatut lähiön asukkaat ovat yleisönä, permannolla. Ylipormestarin lähiökäynti nimetään kirjassa ”kaupunginhallinnon kiertäväksi sirkukseksi”. Tässä kohtaa lähiö alkaa tekstissä esiintyä ”meidän” lähiönämme.

Tarvitaanko tällaista asenteellisuutta kuvaamaan kahden toistensa ohi puhuvan osallistujaryhmän vuorovaikutusta? Virkamiehillä todetaan olevan aktiivisuutta ja hyvää tahtoa lähiötä kohtaan ja asukkaita kuunnellaan, mutta usein viesti muuttuu matkalla sinne, missä valtaa ja rahaa käytetään. Kirjoittajat toteavat, että asukkaiden näkökulmat muunnettiin ”oikeanlaisen” osallistumisen ja yhteisöllisyyden muotoon. Tavoitteita ei saavuteta, kun kohteita ei ”tunnistettu”. Kirjassa esitetään hyvä kysymys siitä, että olisiko kaupunginhallinto ehdottanut parannustoimia tehtävän talkoilla, jos kohde olisi ollut vauraammassa Kuusisaaressa.

Yksityiskohtaiset kuvaukset esimerkiksi asukasyhdistyksien ja vuokranantajien kokouksista ovat kaikessa ikävyydessäänkin kiinnostavaa luettavaa. Kuvauksilla on pyritty osoittamaan, miten näkeminen, tunnistaminen ja arvostaminen puuttuvat lähiön arjesta, ja mitä seurauksia tästä on. Valitettavasti tulkintaa ja oletuksia puheista, tunteista ja ajatuksista on kuvauksien yhteydessä runsaasti, ja kuvausten perusteella on vaikea käsittää niitä yleispäteviksi.

”Minun on pakko sanoa, että minusta on niin liikuttavaa, että te tätä aamupuuroa täällä vuodesta toiseen keitätte”

Kirjoittajien kipuilu oman yhteiskuntaluokan ja aseman kanssa häiritsee kirjan uskottavuutta. Kirjassa esiteltyjä toimijoita suomitaan ylhäältä alas suuntautuvasta katseesta, mutta kirjoittajien oma asenne suhteessa haastateltaviinsa on jatkuvasti ongelmallinen, mikä heijastuu välillä tilanteiden erikoisina tulkintoina.

Esimerkkinä tästä voisi mainita vuokratalon asukkaiden ja isännöitsijän kokouksen. Eräässä talossa asukkaat olivat vuosien ajan järjestäneet puurokahvilaa vapaaehtoisvoimin joka arkiaamu, ja erään kokouksen jälkeen isännöitsijän kirjataan lausahtaneen: ”Minun on pakko sanoa, että minusta on niin liikuttavaa, että te tätä aamupuuroa täällä vuodesta toiseen keitätte”. Kirjoittajat jatkavat, miten ”talotoimikuntalaiset jäivät istumaan hämmentyneinä, eikä kukaan tuntunut tietävän, miten reagoida… edes pienille lapsille ei sanottaisi näin” (s. 88). Isännöitsijän lausahdus kääntyy kirjoittajien mielessä esimerkiksi alentavasta asenteesta ja arvostuksen puutteesta, vaikka sen voi tulkita yhtä lailla aidoksi arvostukseksi asukkaiden vapaaehtoistyöstä.

Lähiössä asumisen ei pitäisi olla määritelmä jolla ihmistä rajataan, tai jolla kuvataan hänen makuaan tai arvojaan, mutta tämä asetelma toistuu kirjassa toistuvasti. Lähiön asukkaat eivät käy museossa tai taidenäyttelyissä – tai edes Helsingin keskustassa. Asukkailla ei ole kirjoittajien mielestä niihin aikaa, rahaa tai jaksamista, tai kiinnostusta ylittää totuttuja rajoja. Ydinkeskustassa vierailu tuskin liittyy yksiselitteisesti lähiössä asumiseen, vaikka kirjoittajat pitävätkin paikkaa tärkeänä. Miksi Helsingin keskustassa käyminen olisi jotenkin oleellista sen enempää lähiössä kuin vaikkapa Mäntsälässä asuvalle, kun palvelut voidaan hakea lähempää?

Kirjan viimeisessä luvussa etsitään ratkaisuja eriarvoistumisen estämiseksi. Luku on ikään kuin kirjoittajien manifesti, jossa pohditaan aiheen tematiikkaa liput heiluen. Eriarvoistumista tarkastellaan myös menneen kautta, mutta kirjoittajat tulkitsevat historiaa hieman yliolkaisesti harppoen. Sosiaalinen pääoma nähdään tärkeänä tekijänä liittyen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tätä pääomaa pyritään lisäämään yhteisöllisyyden avulla esimerkiksi erilaisten valtion projektien kautta niissä ryhmissä, joissa sitä arvellaan olevan vähän.

Kirja on kiinnostava, vaikkakin hieman ongelmallinen tapausselostus: ovatko lähiön asukkaat rajattavissa tähän hieman yksioikoiseen kuvaan, jota kirjoittajat painottavat? Ansiokasta on, että kirjassa annetaan puheenvuoro niille, jotka harvoin pääsevät käyttämään ääntään julkisesti.

Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian graduvaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Skip links

Anu Järveläinen

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus