Kuva: Mikael Heikkanen.

Oikeistopopulistinen aalto on noussut viimeisen kymmenen Euroopassa nopeammin kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Populistisia hallituksia on jo monissa maissa, eikä kehitykselle näy loppua, kun eurooppalaiset äänestäjät purkavat turhautumistaan Euroopan liberaaliin demokratiaan. Vasemmistopuolueet ovat puserrettu politiikan reunoille. Onko Euroopassa tiedossa populistinen valtakausi, vai voiko sitä vielä estää?

Äärioikeisto on aiheuttanut valtavan muutoksen eurooppalaisella puoluekentällä viimeisen 15 vuoden aikana. Sosiaalidemokraatit olivat vuosituhannen alussa Euroopan johtavia poliittisia puolueita, jotka taistelevat nykyisin paikoin pelkästä olemassaolostaan. Vuosituhannen edetessä, erityisesti talouskriisin jälkeen, keskustavasemmistolainen politiikka menetti huomattavan osan kannatuksestaan uusille poliittisille voimille. Puoluepolitiikka kallistui monissa maissa ensin oikealle ja myöhemmin nousevaa äärioikeistoa kohti. Oikeistopopulististen puolueiden johtaessa Eurooppaa vasemmisto rypee edelleen marginaalissa.

Populistijohtajiin viitataan politiikan häirikköinä, mikä ei olekaan kaukana totuudesta. Hyvinvoivassa liberaalissa demokratiassa on totuttu seuraamaan yhteisiä sääntöjä, retoriikkaa ja perustuslakia, joista populistijohtajat harvemmin välittävät. Vielä 2010-luvulla liberaaliin demokratiaan tottunut Eurooppa suhtautui populismiin kevyesti, mutta nykyisin pohditaan jo sitä, miten voidaan säilyttää liberaali demokratia populistisen aallon alla.

Populismi ei ole uusi politiikan ilmiö, vaan populismia on esiintynyt erilaisissa demokraattisissa poliittisissa järjestelmissä jo 1800-luvulta saakka. Esimerkiksi suurin osa Latinalaisen Amerikan valtioista on kokenut populistisia aikakausia, joiden tunnetuimpia johtajia lienevät Argentiinan Juan Perón, Brasilian Getúlio Vargas ja Venezuelan Hugo Chávez.

Populistiset liikkeet olivat useimmiten vasemmistolaisia ja niitä tutkittiin suhteessa maiden demokratisoitumisen vakiintumiseen

1970-luvulla Latinalaisen Amerikan populismia tutkittiin varsin eri lähtökohdista kuin nykyistä eurooppalaista populismia. Populistiset liikkeet olivat useimmiten vasemmistolaisia ja niitä tutkittiin suhteessa maiden demokratisoitumisen vakiintumiseen. Populismi nähtiin ensisijaisesti työväenluokan poliittisen mobilisoitumisen välineenä (Germani, 1978). Esimerkiksi Argentiinan kenraali Juan Perón käytti valtaansa nimenomaan huonoissa työoloissa elävien työläisten, descaminadosien poliittiseen osallistamiseen takaamalla heille paremmat työolot ja laajemmat poliittiset vaikutusmahdollisuudet. Liikkeitä värittivät suuret ja karismaattiset johtohenkilöt, sekä ylhäältä alaspäin toimiva epämuodollinen kannatuskoneisto.

Se, mikä tekee tämänhetkisestä eurooppalaisesta populismin aallosta erilaista, on sen kehkeytyminen maissa, joissa liberaali demokratia on ollut vuosikymmeniä lähes kyseenalaistamaton hallintomuoto.

Eurooppalaisen oikeistopopulismin monet kasvot

Maahanmuuttovastaiset ja euroskeptiset äärioikeiston liikkeet ovat luoneet Euroopan sisälle oman verkoston, jonka sisällä ne osoittavat solidaarisuutta toisilleen. Oikeistopopulistinen maailmankuva pilkahtelee nykyisin lähes jokaisessa Euroopan maassa, joista kirkkaimpina tähtinä loistavat Unkari ja Puola. Unkarin pääministeri Viktor Orbán totesi jo vuonna 2014 pyrkivänsä johtamaan Unkaria kohti ”illiberaalia”, epäliberaalia demokratiaa, jota muun muassa Venäjä ja Turkki edustavat. Vuoden 2018 huhtikuun alussa selkeään vaalivoittoon yltänyt Fidesz-puolue on pyrkinyt matkimaan näiden autoritaaristen demokratioiden hallintojärjestelmiä ja muokannut Unkarin perustuslakia itselleen suotuisaksi. Sen lisäksi Fidesz on supistanut kansalaisjärjestöjen mahdollisuuksia hakea rahoitusta niin Unkarista kuin ulkomailtakin. Vaalivoiton huminassa puolue ennusti panevansa toimeen Stop Soros -lakiuudistuksen, jonka on määrä vaikeuttaa edelleen hallituksen kantojen vastaisten kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiä.

Yhtä lailla Puolan suurin puolue Laki ja oikeus on osoittanut samanlaista demokratian muutoshalua lietsomalla vainoharhaisia kuvitelmia entisen kommunistisen puolueen johtajista, jotka vielä vuosituhannen alussa johtivat Puolaa. Vuosituhannen alusta alkaen puolueen epämuodollinen johtohenkilö Jarosław Kaczyński on junaillut edesmenneen veljensä kanssa Puolaa takaisin kohti autoritarismin suuntaa. Kaczyńskin johtama Laki ja oikeus on muun muassa demonisoinut Eurooppaan pyrkivät turvapaikanhakijat terroristeiksi, estänyt kansalaisten vapaan yhdistymisen ja tehnyt oikeuslaitoksesta tehottoman.

Keskustavasemmiston lähes kymmenvuotinen häviö on vaaraksi hyvinvointiyhteiskunnalle, mutta vielä enemmän liberaalille edustukselliselle demokratialle

Puola ja Unkari ovat jo kauan sitten hyökänneet avoimesti liberaalin demokratian perusperiaatteita vastaan ja lähentelevät nykyisin jo autoritarismin rajapintaa. Nämä maat eivät suinkaan ole erityisiä poikkeuksia nykyisessä Euroopassa. Räikeät EU:n ja maahanmuuton vastaiset puolueet ovat nousseet voimakkaisiin asemiin esimerkiksi Hollannissa, Itävallassa ja Italiassa. Suurista odotuksista huolimatta Hollannin islaminvastaisuudesta vastaava Geert Wildersin Vapauspuolue jäi viime vuonna toiseksi suurimmaksi puolueeksi parlamenttivaaleissa, mutta onnistui nostamaan parlamenttipaikkojen lukumäärää viidellä edelliseen kauteen verrattuna. Itävallan uusi liittokansleri Sebastian Kurz jakaa hallituksen äärioikeistolaisen Vapauspuolueen kanssa ja pyrkii hallituksessaan estämään maahanmuuttoa ja vaikeuttamaan maahanmuuttajien pääsyä sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin. Huolimatta Forza Italian johtajan Silvio Berlusconin virkakiellosta, puolue onnistui keräämään suurimman koalition yhdistymällä oikeistopopulistisen Lega Nordin kanssa. Lista jatkuu Vaihtoehto Saksalle -puolueessa, Ruotsidemokraateissa ja Ranskassa Front Nationalissa nuoremman Le Penin johdolla.

Aikakaudella, jolloin uutiset tulvivat oikeistopuolueiden leikkauksia ja oikeistopopulistien irvokkaita letkautuksia, kaksi eurooppalaista vasemmistopopulistista puoluetta nousevat uutisotsikoihin asti: Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos. Vuonna 2015 Syriza kampanjoi niin poliittisia eliittejä kuin Euroopan unionin säästöpakotteitakin vastaan. Hallituksen muodostamisessa Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras lyöttäytyi yhteen äärioikeiston kanssa enemmistön varmistamiseksi. Espanjan Podemosin nousu vaalivoittoon myöhemmin samana vuonna heijasteli mahdollisesti Kreikasta löytynyttä uutta intoa Euroopan suuriin muutoksiin. Molemmat puolueet nostivat esiin eurooppalaisen demokratian kipukohtia, kuten pohjoismaisia talouksia ja pankkeja suosivan talousjärjestelmän, joka jättää etelässä asuvan tavallisen kansalaisen melkolailla huomiotta. Samaan aikaan ne kampanjoivat oligarkkien tuhoamisen puolesta, ja tuskin tunnustivat muiden poliittisten voimien vaikutusta. Euroopan vasemmistolaisia menestyjiä olivat siis puolueet, jotka oikeistopopulistien lailla puhuivat ”korruptoituneista Euroopan herroista”. Nykyisillä vasemmistopopulisteilla ja oikeistopopulisteilla on paljon yhteistä: vastustajan mielipide ei ole arvokas, jos se merkitsee lainkaan.

Kyseessä ei siis ensisijaisesti ole kysymys oikeisto–vasemmisto-akselin vinoutumasta, vaan liberaalin demokratian murroksesta populistiseen suuntaan. Muutamat tutkijat ovat todenneet, että keskustavasemmiston lähes kymmenvuotinen häviö on vaaraksi hyvinvointiyhteiskunnalle, mutta vielä enemmän liberaalille edustukselliselle demokratialle. Liberaalilta puoluekentältä ei enää löydy eurooppalaisille äänestäjille mielekkäitä vaihtoehtoja, vaan ihmiset hakeutuvat äänestämään järjestelmän vastaisia ehdokkaita ja puolueita. Vielä kun eurooppalaiseen kehitykseen lisätään Yhdysvaltojen presidentin edesottamukset, jotkut ovat julistaneet jo poliittisen liberalismin loppua.

Mitä populismi siis tarkoittaa?

Kreikkalainen professori Takis Pappas selkeyttää modernin populismin termiä: liberaali demokratia nojaa John Rawlsin käsitykseen poliittisesta liberalismista, jossa ihmisten tietyt perusoikeudet ovat taattuja. Poliittinen liberalismi takaa kansalaisten perusvapaudet, tasa-arvon ja kaikkien kansalaisten yhtäläiset mahdollisuudet yhteiskunnassa. Suurimpana poliittisen liberalismin lähtökohtana on ihmisten erilaisten arvopohjien hyväksyminen ja niiden rinnakkaiselo. Pappas määrittelee nykyisen populismin demokraattiseksi illiberalismiksi, mikä haastaa monenlaisten arvopohjien yhdenvertaisen rinnakkaiselon ja niin myös liberaalin demokratian. (Pappas 2016.)

Populismi, eli demokraattinen illiberalismi, liikkuu harmaalla alueella liberaalin demokratian ja vaaliautoritarismin välillä. Pappas toteaa, ettei populismi ole pysyvä hallintomuoto, vaan askel joko autoritaariseen hallintoon tai takaisin liberaaliin demokratiaan. Tähän mennessä populistijohtoiset modernit demokratiat ovat siirtyneet aina vaan pidemmälle autoritaariseen suuntaan. Esimerkiksi Turkki oli vielä 2000-luvun alussa toimiva demokratia, jossa tätä nykyä vangitaan mielivaltaisesti toisinajattelijoita, toimittajia ja tutkijoita. Puolan ja Unkarin odotetaan seuraavan samanlaista linjaa, jossa demokratian ja autoritarismin raja on enää häilyvä.

Yhä useammat kansalaiset kaipaavat karismaattisia, voimakkaita hallitsijoita, jotka osoittavat sormellaan selkeästi kohti yhteiskunnallisia epäkohtia. Mistä johtuu, että jonkinmoiseen poliittiseen vapauteen tottuneet ihmiset hakeutuvat äänestämään itsevaltaisia poliittisia johtajahahmoja?

Karismaattisten itsevaltiaiden viehätys demokraattisessa Euroopassa

Käytännössä katsoen liberaali demokratia on ollut Euroopan ainoa kuviteltava hallintomuoto sitten toisen maailmansodan. Vuosisadan lopulla radikaalit puolueet pysyivät poliittisen kentän reunoilla eikä liberaalille demokratialle osattu ennustaa päätöstä. Viimeaikaiset poliittiset liikehdinnät ovat kuitenkin muuttaneet käsitystä liberaalin demokratian kestävyydestä. Yhdysvaltalainen tutkija Yascha Mounk toteaakin, että Euroopassa vallitsee tällä hetkellä demokratian heikkenemisen aikakausi. Ehtyvä usko demokratiaan luo samalla oivallista pohjaa populistiselle politiikalle. Eurooppalaisilla on joskus ollut toivoa todellisesta poliittisesta osallistumisesta ja itsemääräämisoikeudesta, mikä on sittemmin menetetty tai riistetty väkivalloin.

Fasismin, maailmansotien ja autoritaaristen hallintojärjestelmien jälkeen poliittisesta liberalismista ja yksilöiden oikeuksien takaamisesta tuli käytännössä katsoen ainoa poliittisen jäsentymisen vaihtoehto. Maailmansotien jälkeen köyhyyttä kokeneet kansalaiset saivat uutta toivoa liberaalista demokratiasta, joka antoi heille lupauksen paremmasta elämästä: takuun poliittisesta osallistumisesta, sekä toivon henkilökohtaisesta vaurastumisesta. Neuvostoliiton alaisuudesta itsenäistyneissä maissa valtiollinen suvereniteetti ja sen ylläpito elää poliittisessa kulttuurissa edelleen vahvana, mikä nakertaa maiden suhteita Euroopan unioniin. Vasta saavutettu suvereniteetti luovutetaan lähes saman tien toisaalle, jossa päätöksenteko tuntuu yhtä kaukaiselta ja ulkopuolelta sanellulta. Luottamus politiikkaan ja poliittiseen eliittiin karisee entisestään, kun läntinen ja itäinen Eurooppa pyrkivät eri suuntiin eurooppalaisessa päätöksenteossa. Esimerkiksi kiistelty kiintiöturvapaikkoja jakava Dublinin sopimus on aiheuttanut erityistä vastakkainasettelua idän ja lännen välille, kun monet itäisen Euroopan maat ovat kieltäytyneet ottamasta kiintiöistä tulevia turvapaikanhakijoita vastaan.

Populistien suosio johtuu liberaalin demokratian epäonnistumisesta ottaa tavallinen kansa huomioon poliittisessa päätöksenteossa

Koska populismi ei seuraa tiettyä aatetta, se ei myöskään synny ilman synnyttäjää. Yascha Mounk kirjoittaa, että populistien suosio johtuu liberaalin demokratian epäonnistumisesta ottaa tavallinen kansa huomioon poliittisessa päätöksenteossa. Länsimainen liberaali demokratia suosii eliittejä ja käy poliittista peliä pitkälti korkean tason pelaajien välillä: suuryritysten taloudelliset intressit otetaan järjestelmällisesti paremmin huomioon kuin tavallisen kansan määräenemmistön. Sen ohella poliitikot ovat useimmiten vuorovaikutuksessa lobbareiden kanssa. Huonosta hallinnosta seuraa turhautuneita kansalaisia, jotka tahtovat nopeasti muutosta.

Liberaalin demokratian piti vastata kansalaisten tarpeeseen tulla kuulluksi, mutta osallisuus elää edelleen vain utopioissa. Nykyaikainen eurooppalainen populismi syntyy turhautuneisuudesta, särkyneistä toiveista ja pitkittyneestä osattomuuden tunteesta. Toivo itsemääräämisoikeudesta eli vuosikausia, mikä Euroopan unionin myötä alkoi karata kansalaisten käsistä. Toivo paremmasta elämästä ehtyi ja pian uudet maahanmuuttajaryhmät kilpailivat samasta vauraudesta. Eurooppalaiset oikeistopopulistit ovat ansiokkaasti hyödyntäneet näitä epäonnistumisen tunteita ja niinpä he uskaltavatkin ehdottaa luopumista liberaalista demokratiasta.

Populistinen tulevaisuus?

Jos Eurooppaa vaivaa turhautuminen demokratiaan, niin onko ainoa vaihtoehto hylätä se ja siirtyä autoritaarisiin valtiomuotoihin? Vai olisiko liberaalia demokratiaa mahdollista muuttaa siten, että kansalaiset pääsisivät oikeasti osallisiksi päätöksentekoon? Eurooppa on tällä menolla suuren olemassaoloaan koskevan kysymyksen äärellä: hyväksytäänkö populismin läsnäolo osaksi eurooppalaista demokratiaa, vai pyritäänkö sittenkin perusteellisesti muuttamaan liberaalin demokratian rakenteita?

Kreikkalainen ja espanjalainen vasemmistopopulismi on esittänyt aiheellisia ja pistäviä kysymyksiä Euroopan unionille, mutta samalla se on kääntänyt puoluekentän suunnan liberaalista populistiseen. Vaihtoehtona populismille Mounk ehdottaa, että liberaali demokratia ja liberaalipuolueet korjaisivat liberaalin demokratian kompastuskivet, ennen kuin populismin voidaan odottaa hälvenevän. Jos liberaali demokratia halutaan pitää elossa, on tarkasteltava tapoja, joilla vähennetään ihmisten turhautumista nykyistä yhteiskuntaa kohtaan.

Jos liberaali demokratia halutaan pitää elossa, on tarkasteltava tapoja, joilla vähennetään ihmisten turhautumista nykyistä yhteiskuntaa kohtaan

Mounkin ehdotus liberalismin kokonaisvaltaisesta myllerryksestä on kiehtova, sillä se voi täyttää kansalaiset unelmilla taas uudestaan: Eurooppa, jossa tavallisilla kansalaisilla olisi ainakin yhtä paljon valtaa kuin suuryrityksillä. Jossain määrin samaa on tehnyt yksi Syrizan entisistä johtohahmoista, Kreikan entinen valtiovarainministeri Giánis Varoufákis, joka johtaa yleiseurooppalaista Diem25-kansanliikettä. Diem25 tarttuu nimenomaan Euroopan unionin kipeimpiin demokraattisiin kompastuskiviin, kuten demokratian läpinäkyvyyteen, korruptioon ja tavallisen kansan osallistamiseen. Diem25:n tavoitteena on saada eurooppalainen päätöksenteko järkeväksi ja ymmärrettäväksi eurooppalaisille kansalaisille, ja kirjoittaa lopulta Eurooppaan oma perustuslaki. Ehkä Diem25:n kaltaiset kansanliikkeet voisivat aloittaa keskustelun Euroopan rakenteellisista muutoksista, joiden tavoitteena olisi luoda puitteet, jossa oikeistopopulismille hedelmällinen maaperä kuihtuisi.

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta.

Lähteet

Germani, Gino (1978) Authoritarianism, Fascism, and National Populism. New Brunswick, N.J. Transaction Books.

Pappas, Takis (2016) ”Modern Populism: Research Advances, Conceptual and Methodological Pitfalls, and the Minimal Definition.” Politics: Oxford Research Encyclopedias.