Harvaan asiaan suhtaudutaan Suomessa samanlaisella pilkalla ja raivolla kuin sanan ”uusliberalismi” käyttämiseen. Puhe uusliberalismista nähdään usein halpamaisena leimaamisena, jossa rationaaliset melkeindemarit yritetään esittää Ayn Randia fanittavina anarkokapitalisteina. Yleensä myös julistetaan, että ainakaan Suomesta ei uusliberaaleja löydy, jollei joku halua Wahlroosia sellaiseksi kutsua.
Reaktio on siinä mielessä ymmärrettävä, että uusliberalismi-termiä on käytetty huolimattomasti niin julkisessa kuin akateemisessakin keskustelussa viime vuosikymmenien aikana. On silti virheellistä väittää, että uusliberalismi olisi sisällötön käsite. Yhtä lailla on väärin väittää, että uusliberalismi liittyisi anarkokapitalismiin tai toisaalta että se olisi jonkinlaista varttisosiaalidemokratiaa.
Nykyään harva enää julistautuu uusliberaaliksi, mutta aina näin ei ole ollut. 1930-luvulta aina 70-luvulle saakka uusliberalismi oli käsite, jonka kautta moni talousliberaali yhteiskuntatieteilijä, juristi ja filosofi määritteli itsensä. Alun perin termiä alkoi käyttää joukko tutkijoita saksalaisessa Freiburgin yliopistossa 1930-luvulla. Freiburgin koulukunnan keskeiset teoreetikot, kuten Walter Eucken, Wilhem Röpke ja Alexander Rüstow, käyttivät alun perin uusliberalismin ja ordoliberalismin termejä toisiaan vastaavina puhuessaan kehittämästään normatiivisesta yhteiskuntateoriasta.
Varhaisten uusliberaalien tavoitteena oli kaventaa demokraattisten vaateiden alaa talouden kentällä
Uusliberalismin historian tutkimuksessa erityisen olennaisena on pidetty Pariisissa vuonna 1938 järjestettyä tieteellistä seminaaria, jonka pääpuhujana toimi yhdysvaltalainen journalisti ja mediateoreetikko Walter Lippmann. Seminaarin myötä termi uusliberalismi vakiintui kuvaamaan osallistujien yhdessä kehittämää yhteiskuntateoriaa.
Alun perin uusliberalismi luotiin nimenomaan vastavoimaksi 1800-luvun ja 1900-luvun alun laissez faire -liberalismille, jonka edustajat olivat kannattaneet minimalistista yövartijavaltiota. Uusliberaalien mielestä laissez faire oli epäonnistunut kahdesta syystä:
Ensinnäkin se oli epäonnistunut kilpailullisten markkinoiden luomisessa. Monopolisoituminen ja kartellisoituminen luonnehtivat kapitalismin varhaishistoriaa, mistä kärsi koko talousjärjestelmän oikeutus. Uusliberaalit halusivat korjata tilanteen luomalla uutta kilpailulainsäädäntöä ja perustamalla aiempaa vahvempia kilpailuviranomaisia. Ajatus siitä, että kilpailu ei syntyisikään luonnollisesti, vaan edellyttäisi valtion sääntelyä, oli perinteisten laissez faire -liberaalien mielestä pöyristyttävä.
Toiseksi uusliberaalit katsoivat, että kapitalismin oikeutus edellyttäisi ainakin minimaalisen sosiaaliturvajärjestelmän luomista sekä köyhyyden ja muun kurjuuden torjumista. Tämän vuoksi etenkin saksalaiset uusliberaalit kuvasivat kehittämäänsä järjestelmää myös sosiaaliseksi markkinataloudeksi. Tästä huolimatta uusliberalismin perinteessä on yleensä suhtauduttu vähintäänkin penseästi universalismin periaatteisiin nojaavaan sosiaalidemokraattiseen hyvinvointimalliin, jossa tulonsiirtoja ja runsaita julkisia palveluita on tarjolla koko väestölle.
Uusliberaalit pitivät vihollisenaan myös demokraattisia pyrkimyksiä suunnitella ja ohjata talouden kehitystä
Varhaiset uusliberaalit vastustivat erityisesti totalitaristisia poliittisia liikkeitä, mutta he pitivät lähes yhtä suurena vihollisenaan myös demokraattisia pyrkimyksiä suunnitella ja ohjata talouden kehitystä. Esimerkiksi Franklin D. Rooseveltin hallinnon New Deal -politiikka oli Lippmannin kritiikin keskiössä. Saksalaiset uusliberaalit taas vastustivat rajusti taloustieteilijä John Maynard Keynesin ja hänen Cambridgen kollegojensa politiikkasuosituksia.
Uusliberaalien mielestä valtion aktiivinen puuttuminen talouden toimintaan voi johtaa mielivaltaan ja epävakauteen. Tämän vuoksi etenkin saksalaisessa uusliberalismin perinteessä on vaadittu keskuspankkien erottamista poliittisesta kontrollista ja keskittymistä yksinomaan hintavakauden ylläpitämiseen. Lisäksi finanssipolitiikalle olisi luotava selkeät säännöt, ja julkista velkaantumista hillittävä tarvittaessa jopa lainsäädännön kautta.
Varhaisten uusliberaalien tavoitteena oli siis kaventaa demokraattisten vaateiden alaa talouden kentällä. He uskoivat, että yksilön taloudellisten vapauksien turvaaminen oli ihmisten autonomian kannalta olennaisempaa kuin demokratian laajentaminen myös talouden piiriin. Vapautta he pyrkivät lisäämään myös levittämällä markkinamekanismia mahdollisimman monille yhteiskunnan osa-alueille.
1970-luvulla uusliberalismi yhdistettiin Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin ajamaan talouspolitiikkaan, minkä vuoksi uusliberalismi-termistä alkoi tulla taakka sen kannattajille. Uusliberalismin aatehistorian tutkijat ovatkin havainneet, että viimeistään 70-luvulta lähtien (ja joidenkin mielestä jo hiukan aiemmin) uusliberaaliin traditioon kytkeytyneet ajattelijat ovat alkaneet kutsua itseään vain ”liberaaleiksi” tai joissakin tapauksissa myös klassisiksi liberaaleiksi.
Varhaisten uusliberaalien ajatukset ovat nyt suositumpia kuin koskaan aiemmin
Vaikka nykyään uusliberalismi-sanaa harvemmin käytetään positiivisessa merkityksessä, ovat varhaisten uusliberaalien ajatukset nyt suositumpia kuin koskaan aiemmin. Kenties juuri yksittäisten uusliberaalien ideoiden laajan levinneisyyden ja hiukan erilaisten kansallisten ilmenemismuotojen vuoksi uusliberalismia on enää hankala tunnistaa itsenäiseksi poliittiseksi aatesuuntaukseksi.
Näiden ideoiden filosofinen oikeutus kuitenkin juontaa juurensa itsenäisestä ja omaleimaisesta poliittisen ajattelun perinteestä, jota sen kehittäjät kutsuivat alun perin uusliberalismiksi. Tämä perinne on yhtä kaukana anarkokapitalistisista utopioista kuin sosiaalidemokraattisesta hyvinvointimallistakin.
