Teivo Teivainen: Maailmanpoliittinen kansalliskävely.
2017. Into, Helsinki. 267 sivua.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen Maailmanpoliittinen kansalliskävely perustuu loistavalle idealle: kaupunkitilassa ja arkkitehtuurissa on nähtävillä poliittista historiaa ja laajemminkin yhteiskunnallisia rakenteita. Idean kaupunkikävelyihin Teivainen sai 2000-luvun alussa newyorkilaisessa kahvilassa, jonka seinällä paikallista kävelykierrosta mainostettiin.

Maailmanpoliittisia kaupunkikävelyjä Teivainen on järjestänyt vuodesta 2012. Kirjana näistä ”kävelyluennoista” tulee kokoelma esseitä. Teivainen tarkastelee esseissään kulttuuristen yksityiskohtien kautta laajempia kokonaisuuksia, kuten sitä miten historian kipupisteistä on puhuttu tai miten niistä on vaiettu.

Kirjassaan Teivainen kävelee Helsingissä kysyen kysymyksiä Suomesta ja sen tulevaisuudesta. Kävelyreitti liittää sinänsä muuten toisistaan irralliset esseet toisiinsa.

Omaperäisin anti teoksessa on sen käyttökelpoisuus poliittisena matkaoppaana: lukiessa tulee samalla seurattua myös kartalta, missä mennään. Toisena kantavana ajatuksena kirjassa on oivallus, että provokaatiot voivat olla oppimisen väline. Tämä näkyy esimerkiksi muutamissa otsikoissa, kuten ”Siniristijihadismi” ja ”Erillishakaristi”.

Esseissään Teivainen käsittelee runsaasti suomalaista nationalismia ja siihen kytkeytyen nykyistä rasismia. Hän tuo esiin myös saamelaisten aseman. Suomalaisessa nationalismissa esiinnytään usein sorretussa asemassa, mutta Suomen valtion rakentamiseen liittyy myös sortoa niin työväenliikettä kuin myös vähemmistökansallisuuksia kohtaan.

Suomessa saamelaisten sorrosta ei ole juuri puhuttu, mutta saamelaisten kokemuksen voi hyvin rinnastaa pohjoisen Amerikan ja Australian alkuperäisväestöjen kohteluun. Yhtymäkohtana ovat esimerkiksi asuntolakoulut. Saamelaisuus on pyritty eristämään ja hävittämään, ja toisaalta muuntamaan sitä turismin käyttöön.

Symbolien tärkein merkitys ei ole suoraan johdettavissa niiden alkuperästä

Suomalaiseen nationalismiin liittyy myös vahva miehinen ja väkivaltainen vire. Sodat ja Suomi-neidon puolesta annettavat urhoollisten miesten veriuhrit ovat yleistä kansallistunnetta rakentavia kuvastoja. Kansallisvaltion symboleista eräs keskeisin on siniristilippumme, jolle koululaiset laulavat kunnioitustaan: ”Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan.” Omien perinteiden ongelmallisuutta on vaikeampi nähdä kuin jos tarkastelisi asiaa ulkopuolisen silmin. Jos näkisimme ryhmän lapsia Lähi-idässä tekemässä vastaavaa valanvannontaa omalle lipulleen, näkisimme asiassa varmasti selvemmin monia ongelmallisia seikkoja, ja tapahtuma voisi vaikuttaa meistä oudolta aivopesulta.

* * *

Suurin kaupunkikävelyihin liittyvä kohu nousi heti ensimmäisten kävelyjen yhteydessä – tosin varsin tahattomasti provosoituna – Uspenskin katedraalin vieressä, jossa kaksi suomalaistaiteilijaa lausui värikkäissä, kasvot peittävissä villapipoissa ”Free Pussy Riot”. Tuolloin puheenaiheena ollut Pussy Riot -ryhmä oli aiemmin Venäjällä osunut moniin poliittisiin kipupisteisiin kirkkoperformanssillaan. Yllättäen kipu osoittautui niin voimakkaaksi, että kaupunkikävelylläkin tapahtunut pieni tuenosoitus Pussy Riotille muuntui venäläisessä mediassa ”iskun” toistamiseksi ja irstaaksi ”homopropagandaksi”.

Myös ”erillishakaristi” on noussut otsikoihin ulkomaita myöden. Kuten Teivainen hyvin huomauttaa (s. 60), symbolien tärkein merkitys ei ole suoraan johdettavissa niiden alkuperästä. Symbolien merkitykset saattavat muuttua ajan myötä ja niitä voidaan tulkita useasti uudelleen.

Kreivi Eric von Rosen lahjoitti lentokoneen Suomen sisällissodan valkoisille maaliskuussa 1918. Koneen kylkeen tämä myöhemmin Ruotsissa kansallissosialistista puoluetta perustamassa ollut kreivi maalasi sinisen hakaristin, josta Suomen ilmavoimien edelleen käyttämä hakaristi on lähtöisin. Nykyaikana lennoston käyttämän hakaristin hämmentävyyttä lisää sen käytännössä täydellinen identtisyys natsien käyttämään hakaristiin.

On selvää, että oli hakaristin historia minkälainen tahansa, nykyisin se yhdistetään länsimaisissa mielissä lähinnä natseihin. On myös kiistatonta, että Euroopassa sen käytön lähihistoria kytkeytyy äärioikeistoon: arjalaisuuteen viittaava symboli oli jo vuosikymmeniä ennen natsipuolueen perustamista yleisessä käytössä Saksan ja muidenkin maiden äärioikeistolaisissa ja nationalistisissa liikkeissä.

Mutta kansalliset perinteet ovat ”jääräpäisiä”, kuten Teivainen (s. 64) huomauttaa, ja lennoston hakaristi on ”erillishakaristi”, eikä sillä suinkaan ole mitään tekemistä äärioikeiston kanssa.

Olisi erittäin mielenkiintoista tehdä vastaavia kävelyretkiä myös muihin Suomen kaupunkeihin

Kansallista muistia määrittävät ne käsitteet, joilla historiasta puhutaan. Teivaisen sanoin oppimisen peruskysymyksiä on, miksi asiat ovat juuri näin eivätkä jotenkin toisin. Historian meille antama opetus on, että asiat muuttuvat. Teivainen toivoo enemmän ”jossittelua”: mitä jos oppisimme paremmin havaitsemaan perinteidemme jännitteitä ja ristiriitoja ja tekisimme useammin kävelyretkiä historiaan?

Kirjan tapa käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä pienten, kaupunkitilassa nähtävillä olevien yksityiskohtien kautta on mainio, ja tällaista toivoisi tehtävän enemmänkin. Yhteiskunnallisia rakenteita voi nostaa esiin tarkasteltaviksi pienten arkipäiväisten yksityiskohtien kautta. Lyhyistä esseistä koostuvassa kirjassa käsittely jää toki paljolti pintaraapaisuiksi. Joissain esseissä Teivainen pääsee syvemmälle vallitseviin rakenteisiin, toisissa hän tuntuu nostavan esiin vain hänelle mieleen tulleen idean.

Olisi erittäin mielenkiintoista tehdä vastaavia kävelyretkiä myös muihin Suomen kaupunkeihin.

Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja.