Vapaakaupan ontuva taloustieteellinen puolustus
Kuva: Kimmo Timonen
Taloustieteen kenties kiihkeimmin seurattu opinkappale väittää, että vapaakaupasta hyötyvät kansainvälisessä taloudessa kaikki osapuolet. Kuinka vahvalla pohjalla tämä uskomus on? Tässä artikkelissa argumentoimme, että kansainvälisessä taloudessa ei ole vallalla suhteellinen vaan absoluuttinen etu. Siksi vapaakaupan arvostelijoiden huoli sääntelemättömän kapitalistisen kehityksen epätasaisista seurauksista on hyvin perusteltu.
Vapaakauppa lisää kansakuntien taloudellista vaurautta ja parantaa kaikkien osapuolten hyvinvointia ‒ ainakin pitkällä aikavälillä. Tästä vapaakauppaa koskevasta liberaalista konsensuksesta on tullut instituutio, joka nojaa nyt jo vuosisataiseen traditioon (Driskill 2012, 1).
Taloustieteessä vapaakauppaa on David Ricardosta (1772–1823) lähtien puolustettu vetoamalla suhteellisen edun ideaan. Tämän periaatteen tarjoamana johtopäätöksenä on, että kansainvälisessä kaupassa toteutuu suurin mahdollinen hyvä kaikille osapuolille, kunhan taloudet avataan kilpailulle maailmanmarkkinoilla ja osapuolet erikoistuvat aloille, joilla ne ovat suhteellisesti vahvimpia (Krugman & Obstfeld 2009, 36–42).[1] Taloustieteilijöiden ammattikunnan piirissä luottamus vapaakaupan ihanteeseen on vankkumaton (Driskill 2012, 2; Schumacher 2013, 83).
Kun kansainvälisen kaupan avoimuutta arvostellaan tai sen sääntelyä vaaditaan, taloustieteilijät ovat tottuneet astumaan esiin korjaamaan kriitikoiden ”virheellisiä käsityksiä” ja kouluttamaan heitä ”oikeisiin” ajattelumalleihin. Ekonomisteille ei yleensä edes juolahda mieleen, että käsitysten korjausta ja koulutusta tarvitsevat he itse.
Tässä artikkelissa argumentoimme, että suhteellisen edun idean ympärille rakentuva vapaakaupan taloustieteellinen standardipuolustus ei ole teoreettisesti tai empiirisesti kestävä. Suhteelliseen etuun pohjautuva teoria ontuu, koska kansainvälinen kauppa ja pääomaliikkeet eivät todellisessa kapitalismissa toimi sen mukaisesti (Schumacher 2013; Shaikh 2016, luku 11). Myöskään taloushistoriallinen todistusaineisto ei tue vapaakauppaideologian mukaista käsitystä kaupan vapauttamisen taloudellista vaurautta ja yleistä hyvinvointia luovasta vaikutuksesta.
Suhteellisen edun sijaan kapitalistisessa maailmantaloudessa vallitsee absoluuttinen etu: kansainvälisessä kilpailussa menestyvät ne maat, joissa yritykset toimivat tehokkaimmin ja kykenevät lyömään kilpailijansa (Shaikh 2016, 508–522). Tällaisessa tilanteessa ei ole takeita, että kauppa hyödyttää kaikkia osapuolia. Päinvastoin on hyvin todellinen mahdollisuus, että kaupan ollessa vapaata, rikkaat kansakunnat rikastuvat köyhien jatkaessa köyhtymistä.
Vapaakaupan idean synty
Vapaakauppaideologian muodostuminen hallitsevaksi taloustieteelliseksi ajattelumalliksi on ollut hidas ja runsasvaiheinen kehityskulku. Taloustiede ei ole aina puolustanut vapaakauppaa. Britanniassa 1500-luvulla alkanut merkantilistinen kirjallisuus lähti liikkeelle päinvastaisesta ideasta eli ulkomaankaupan sääntelyn tarpeellisuudesta.
Merkantilisteille kansojen varallisuus ilmeni rahan (jalometallien) määrän kasvuna. Rahan maahantuonnin varmin tae puolestaan oli ylijäämäinen kauppatase, jota maat tavoittelivat tuontia rajaamalla (tullit, tuontikiellot) ja vientiä tukemalla (viennin verovapaudet, vientipalkkiot, kauppasopimukset ja siirtokuntien perustaminen) (Smith 1776/2016, 442–444). Ulkomaankaupan ei pitänyt olla ”vapaata”, vaan päinvastoin valtion tuli puuttua talouselämän kulkuun aktiivisilla toimilla, jotka edistivät rahan kerääntymistä maahan. Merkantilistisen suojatullijärjestelmän tarkoituksena oli “tuottaa kapitalisteja emämaahan” (Marx 1867/1974, 685).
Britannian nousu johtavaksi teolliseksi mahdiksi ja siirtomaiden hankinta tekivät suojatulleista ja vientituista enenevässä määrin tarpeettomia pääomien kasaamisen välineinä. Merkantilismi säilyi Englannissa vallitsevana ajattelutapana 1700-luvulle asti, mutta kapitalististen taloussuhteiden levitessä se kohtasi kasvavaa arvostelua. Kun kapitalistiset tuotantosuhteet oli perustettu Englantiin ja maalla oli kilpailullinen etulyöntiasema maailmanmarkkinoilla, ei enää ollut vastaavaa tarvetta oman tuotannon suojelu- ja tukitoimien jatkamiselle.
1700-luvun puolivälin jälkeen kehittynyt klassinen poliittinen taloustiede merkitsi vanhan merkantilistisen ajattelumallin kumoamista ja vapaakauppaopin nostamista jalustalle taloustieteessä. Klassisen poliittisen taloustieteen merkkinä pidetään usein tinkimättömän laissez-faire -talouspolitiikan kannattamista. Sen mukaan markkinavoimien vapauttaminen on riittävä toimenpide talouden kehittämiseksi. Kuten yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja taloushistorioitsija Michael Perelman (2000) on tuonut esiin, tämä tulkinta on puutteellinen, sillä laissez-faire -ideologian kääntöpuolena oli yhteiskunnan muuttaminen markkinasuuntautuneeksi pakkokeinoin. Valtion oli aktiivisin toimin luotava kotimarkkinoille matalapalkkainen köyhälistö. Tämä edellytti maaseudun perinteisten elinkeinojen aktiivista tuhoamista rajoittamalla niiden elinkelpoisuutta eri tavoin, esimerkiksi aitaamalla yhteismaita ja säätämällä ankaria irtolais- ja köyhäinhoitolakeja (Perelman 2000, 2–9). Yhtä lailla valtion oli pakon ja väkivallan avulla luotava kansainväliset markkinat emämaan vientituotteille ja varmistettava raaka-aineiden saatavuus siirtomaista. Vapaakaupan ihanteen juuret löytyvät siirtomaiden valloituksesta ja Atlantin yli käydystä orjakaupasta.
Kun kansainvälisen kaupan todellinen historia otetaan huomioon, ei ole yllättävää, että vapaakaupan ajatukseen on suhtauduttu epäilyksellä kapitalistisen maailmantalouden ydinalueiden ulkopuolella. Esimerkiksi 1800-luvun nousevissa talouksissa, kuten Saksassa ja Yhdysvalloissa, kotimaisen teollisuuden suojelua ja ulkomaankaupan sääntelyä puolustavat näkökannat pysyivät vallitsevina 1900-luvun alkuun asti.
Taloustieteen sisällä vasta 1900-luku merkitsi uusklassisen taloustieteen valta-aseman vakiintumista johtavana taloudellisena ideologiana
Taloustieteen sisällä vasta 1900-luku merkitsi uusklassisen taloustieteen valta-aseman vakiintumista johtavana taloudellisena ideologiana. Tämä merkitsi taloustieteen irtautumista yhä kauemmas todellisen kapitalismin analyysista. Taloudellinen analyysi muuttui tekniseksi peliksi, jossa yhteiskunnallisista suhteista erkaantuneita matemaattisia malleja käytetään todellisen maailman arvioinnin mittapuuna. Yhteiskunnalliset eturistiriidat ja vallankäyttö lakaistiin maton alle.[2] Vaikka uusklassinen taloustiede merkitsi taloudellisen analyysin teknisyyden ja matemaattisuuden nostamista uudelle tasolle, kansainvälisen kaupan teoriassaan se nojasi edelleen suhteellisen edun ideaan. Talouspolitiikassa tämä periaate kääntyi luontevasti vapaakaupan järkähtämättömäksi puolustukseksi.
Suhteellisen edun periaate
Poliittisen taloustieteen klassikot lähtivät ajatuksesta, että talousalueen sisäistä markkinakilpailua ohjaa absoluuttinen kustannusetu: tehokkaat pääomat voivat tuottaa tavaroita alhaisemmin kustannuksin kuin tehottomat, mikä mahdollistaa kilpailijoiden lyömisen laudalta alhaisempien hintojen avulla (Shaikh 2016, 502–503). Absoluuttisen kustannusedun näkökulmasta tehottomampi tuottaja tai kansantalous todennäköisesti häviää kansainvälisessä kilpailussa, jossa ”vahvat syövät heikot”. Näin ollen kaupan vapauttamisessa on vähemmänkehittyneille kansantalouksille merkittäviä riskejä.
Vaikuttaisi luontevalta ajatella, että suoraviivainen periaate alhaisten tuotantokustannusten ja yritysten menestyksen yhteydestä pätee myös kansainvälisessä kaupassa. Vaikka tämä absoluuttisen kustannusedun idea on intuitiivinen, taloustieteen valtavirrassa on kuitenkin David Ricardosta lähtien ajateltu, että kansainvälistä kauppaa säätelee suhteellinen kustannusetu (Ricardo 1821/1937, 161–164). Täten kansainvälisessä kaupassa ei teorian mukaan ole kyse sotaa muistuttavasta ankarasta kilpailusta, vaan ”molemminpuolisesti hyödyllisestä vaihdosta” (Krugman 1997, 120).
Teorian mukaan kansainvälisestä kaupasta hyötyvät myös absoluuttisesti heikoimmat osapuolet, kunhan ne erikoistuvat tuotteisiin, joissa niillä on suhteellinen etu (Krugman & Obstfeld 2009, 40).[3] Sen pohjalta on mahdollista argumentoida, että kaupan vapauttaminen johtaa ainakin pitkällä aikavälillä kaikkien osapuolten kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen: vapaakauppa antaa kullekin kansantaloudelle mahdollisuuden tuottaa ja viedä sellaisia tuotteita, jotka ovat suhteellisesti edullisempia kotimaassa, ja tuoda maahan sellaisia tuotteita, jotka ovat siellä suhteellisesti kalliimpia kuin ulkomailla.
Taloustieteen valtavirrassa on David Ricardosta lähtien ajateltu, että kansainvälistä kauppaa säätelee suhteellinen kustannusetu
Suhteellisen edun periaatetta voidaan havainnollistaa Ricardon (1821/1937, 162–163) esittämän esimerkin avulla. Tarkastellaan kahta maata, Portugalia ja Englantia, joissa tuotantoa ohjaavat erilaiset kustannus- ja hintarakenteet. Molemmissa maissa tuotetaan verkaa ja viiniä. Alkutilanteessa sekä Portugali että Englanti tuottavat tarvitsemansa viinin ja veran itse käymättä kauppaa keskenään. Taulukko 1 havainnollistaa Portugalin ja Englannin erilaisia tuottavuuden tasoja viinin ja veran tuotannossa. Taulukossa esiintyvät neljä numeroa kuvaavat työmääriä, joita tarvitaan tiettyjen (tarkemmin määrittelemättömien) verka- ja viinimäärien valmistamiseen. Ricardon numerot merkitsevät, että Portugalilla on absoluuttinen kustannusetu kummallakin tuotannonalalla (Shaikh 1980, 206). Tämä tarkoittaa, että kun kauppa maiden välillä aloitetaan, englantilaisille tuotteille ei ole kysyntää Portugalissa. Aluksi vienti suuntautuu siis Portugalista Englantiin.
Taulukko 1. Tarvittavat henkilötyövuodet viinin ja veran valmistuksessa Portugalissa ja Englannissa.
| Viini | Verka | |
| Portugali |
80 |
90 |
| Englanti |
120 |
100 |
Taulukossa 1 esiintyvien ”neljän maagisen numeron” avulla Ricardo pyrkii osoittamaan, että kullekin maalle on hyödyllistä erikoistua sille suhteellisesti edullisemmalle alalle ja alkaa käydä kauppaa muiden maiden kanssa. Tämä tarkoittaa Englannin erikoistumista veran ja Portugalin erikoistumista viinin tuotantoon. Taulukko 2 havainnollistaa tilannetta, jossa suhteelliseen etuun perustuva erikoistuminen on viety loppuun asti.[4]
Taulukko 2. Tarvittavat henkilötyövuodet viinin ja veran valmistuksessa, kun Portugali erikoistuu täydellisesti viinin ja Englanti veran tuotantoon.
| Viini | Verka | |
| Portugali |
160 |
– |
| Englanti |
– |
200 |
Taulukon 2 esittämässä tilanteessa Portugali ja Englanti erikoistuvat tuotteisiin, joiden valmistuksessa niillä on suhteellinen kustannusetu. Erikoistumisen avulla molemmat maat voivat säästää tuotannon reaalikustannuksissa. Siinä missä Portugali ennen käytti yhteensä 170 henkilötyövuotta viinin ja veran valmistukseen, se voi nyt käyttää 160 henkilötyövuotta viinin tuottamiseen ja säästää kymmenen henkilötyövuotta saadakseen saman verran tavaroita kuin ennen. Vastaavasti Englanti pystyy vapauttamaan 20 henkilötyövuotta. Aiemmin Englanti käytti 220 henkilötyövuotta tuottaakseen viiniä ja verkaa, uudessa tilanteessa se selviää 200 henkilötyövuodella. Vaikka työn tuottavuus on Englannissa heikompi molemmilla aloilla, se hyötyy Ricardon esimerkissä kansainvälisestä kaupasta jopa Portugalia enemmän.
Taulukko 3 tuo esiin nämä kansainvälisen kaupan tarjoamat mahdolliset hyödyt.
Taulukko 3. Erikoistumisen ja kansainvälisen kaupan tuomat säästöt henkilötyövuosina.
| Henkilötyövuodet ennen erikoistumista | Henkilötyövuodet erikoistumisen jälkeen | Säästetyt henkilötyövuodet | |
| Portugali |
170 |
160 |
10 |
| Englanti |
220 |
200 |
20 |
Taulukko 3 osoittaa, että erikoistumalla ja käymällä ulkomaankauppaa Englanti voi hyötyä kahdenkymmenen englantilaisen vuosityön ja Portugali kymmenen portugalilaisen vuosityön verran. Taulukko 3 ei kuitenkaan osoita, miten suhteellisen kustannusedun mukainen lopputulos kansainvälisessä kaupassa saavutetaan. Tämän perustelemiseksi Ricardo joutuu vetoamaan kahteen lisäehtoon: 1) pääomien ja työvoiman liikkumattomuuteen maiden välillä (1821/1937, 164) sekä 2) metallivirtamekanismin (specie flow mechanism) toimintaan tavalla, joka muuntaa maiden suhteelliset kustannusedut niiden absoluuttisiksi hintaeduiksi (1823/1937, 164–170).
Näiden lisäoletusten avulla Ricardo esittää, että tuotteiden arvolaki ei päde kansainvälisessä kaupassa. Näin ollen hänen kotimarkkinoiden analyysissä hyödyntämänsä työarvoteoria ei ole oikea väline hinnanmuodostuksen tarkasteluun maailmanmarkkinoiden mittakaavassa.[5] Kansainvälistä kauppaa maailmanmarkkinoilla säätelee Ricardon mukaan arvolain ja sen kanssa yhteensopivan absoluuttisen edun sijaan suhteellisen edun periaate (Shaikh 1980, 208). Ricardo kirjoittaa tyylilleen poikkeuksellisesti lähes hurmioituneeseen sävyyn, kuinka vapaakauppajärjestelmä avulla tuo yksilöllisen eduntavoittelun ”ihmeellisellä tavalla” harmoniaan yleisen edun kanssa kansainvälisessä taloudessa (Ricardo 1821/1937, 161) . Valitettavasti asian hienovaraisempi tarkastelu paljastaa, että Ricardon optimismi tässä asiassa on heikoilla teoreettisilla ja empiirisillä kantimilla.
Suhteellisen edun periaatteen puutteet
Tieteellisissä teorioissa joudutaan väistämättä yksinkertaistamaan todellisuutta, jotta ilmiöiden moninaisuudesta saadaan yksilöityä oleelliset tekijät. Tämä ei kuitenkaan vapauta meitä kysymästä, minkälaiset yksinkertaistukset ovat mielekkäitä.
Kansainvälisen kaupan standarditeoria perustuu ajatukselle suhteellisen edun toteutumisesta, kun kauppaa käydään vapaasti ilman valtioiden puuttumista markkinamekanismin toimintaan. Seuraavassa arvostelemme eräitä teoreettisia oletuksia, joiden varaan tämä teoria rakentuu. Argumentoimme, että Ricardon ja häntä seuraavien ortodoksisten taloustieteilijöiden tekemät teoreettiset valinnat eivät ole mielekkäitä koettaessamme ymmärtää kansainvälistä taloutta.[6]
- Työvoiman ja pääomien liikkumattomuus
Oletus työvoiman ja pääoman liikkumattomuudesta kansantalouksien välillä on olennainen osa ricardolaista argumenttia suhteellisen edun toteutumisesta kansainvälisessä kaupassa. Kuten Ricardo (1821/1937, 164) itse avoimesti myöntää, suhteelliset kustannusedut eivät määrittäisi ulkomaankaupan rakennetta, mikäli työvoima ja pääoma liikkuisivat maasta toiseen. Tässä tilanteessa pääomat ja työvoima siirtyisivät Englannista kohti absoluuttisesta kilpailuedusta nauttivaa Portugalia. Teorian modernissa uusklassisessa muotoiluissa kysymys tuotannontekijöiden (eli työvoiman ja pääoman) liikkumattomuudesta kierretään olettamalla molempiin maihin sama tuotantoteknologia. Tällaista oletusta Ricardo ei koskaan tehnyt. Näin voidaan päästä johtopäätökseen, että tuotannontekijöiden hinnat tasoittuvat eri talouksien välillä (Schumacher 2013, 88–89).
- Automaattinen tasapainottumismekanismi
Ricardo on täsmällinen huomauttaessaan, että absoluuttinen etu muuttuu suhteelliseksi eduksi ”ihmeellisellä tavalla”. Hänen esittämänsä metallivirtamekanismi on todella niin ihmeellinen, että se ei toteudu kapitalistisilla maailmanmarkkinoilla. Jo Marx huomautti tätä mekanismia vastaan, että ”tosiasiassa kullan paljouden pieneneminen kohottaa ainoastaan korkokantaa” (Marx 1894/1976, 546) eikä laske hintatasoa. Myöhemmin asiaan samaan kiinnitti huomiota Roy Harrod (1959, 130–133), jonka mukaan kauppataseen ylijäämä tuo kyllä maahan rahavirtoja, mutta sen sijaan että nämä rahavirrat nostaisivat hintoja, ne usein lisäävät maan rahoitusvarallisuutta ja tätä kautta ensisijaisesti laskevat korkotasoa. Näin ollen ei ole yllättävää, että ulkomaankaupan pysyvät epätasapainot ovat maailmantalouden normi, eivätkä poikkeus, kuten kansainvälisen kaupan standarditeorian mukaan voisi odottaa (Shaikh 2016, luku 11).
- Rajaus kaupan tuomiin staattisiin hyötyihin
Kansainvälisen kaupan standarditeoriassa oletetaan, että kaupan hyödyt ovat staattisia eli koskevat olemassa olevien resurssien käytön tehokkuutta sekä ulkomaankaupan avulla lisääntynyttä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää. Tämä rajaus sivuuttaa kaupan dynaamisten vaikutusten, kuten tuottavuuden kasvun ja teknologisen kehityksen, merkityksen. Ricardon esimerkissä Portugalin ja Englannin väliset tuottavuuserot säilyvät ennallaan maiden erikoistumisesta ja kaupankäynnistä huolimatta (Schumacher 2013, 93). Uusklassiset muotoilut teoriasta vuorostaan olettavat, että kansakuntien tuottavuuserot johtuvat niiden haltuun ”luonnollisesti” päätyneistä työ-, pääoma- ja luonnonvararesursseista, joihin kauppa ei vaikuta dynaamisesti. Taipumus painottaa kaupan staattisia hyötyjä on ongelmallinen, sillä kansakuntien varallisuuden kasvun kannalta teknologian muutos ja tuottavuuden kehitys ovat olleet historiallisesti tärkeämpiä kuin resurssien käytön optimointi.
- Täystyöllisyysoletus
Työttömyys on kapitalistisen talouden normaali tila. Miksi kansainvälisen kaupan standarditeoria lähtee silti liikkeelle täystyöllisyysoletuksesta? Viime kädessä tämä johtuu teorian staattisesta tasapainokehikosta. Suhteellista kustannusetua painottava näkemys nojaa vaihtoehtoiskustannuskäsitteeseen. Käsitteen avulla yhden tavaran (viini) yhteiskunnallinen kustannus kansakunnalle määritellään toisina tavaroina (verka), joista kansakunnan on luovuttava voidakseen tuottaa yhden lisäyksikön kyseessä olevaa tavaraa (so. viiniä). Ongelmallista teorian kannalta on, että työttömyystilanteessa tuotteen vaihtoehtoiskustannusta ei voida määritellä, koska silloin mitä tahansa tuotetta voidaan valmistaa lisää ilman, että toisen tuotteen valmistamisesta täytyy luopua. Viinin tuotantoa ei tarvitse vähentää, jos työttömiä laitetaan valmistamaan verkaa. Ilman täystyöllisyysoletusta kansainvälisen kaupan oletettu hyöty, eli saatavilla olevien tuotteiden suurempi määrä, voitaisiin saavuttaa työllistämällä työttömät ja panemalla vajaakäytössä olevat taloudelliset resurssit käyttöön (Schumacher 2013, 94).
- Kapitalistisen kilpailun harmoninen luonne
Miten kilpailu toimii kansainvälisillä markkinoilla? Kansainvälisen kaupan standarditeoria antaa kysymykseen lempeän vastauksen: yhdenkään maan tai järkevän ihmisen ei tarvitse pelätä vapaakauppaa, joka alentaa mahtavan ja ylentää alhaisen (Shaikh 1980, 205). Kansainvälisen kaupan vaikutus yritysten kannattavuuteen tai työllisyyteen ei edellytä tarkempaa analyysia.
Todellisessa kapitalistisessa kilpailussa tilanne on huomattavasti ikävämpi: se on yhtä kaukana uusklassisen talousteorian vertailukohtana käyttämästä täydellisestä kilpailusta kuin sota on baletista (Shaikh 2016, 259). Ensinnäkään kansainväliseen kauppaan eivät osallistu vaihtokauppaa käyvät kansakunnat, vaan voittoa tavoittelevat liikeyritykset (Schumacher 2013, 95–96). Toiseksi tässä yritysten välisessä kilpailussa keskeistä on kustannusten leikkaaminen, koska tämä mahdollistaa hintojen pitämisen alhaalla ja markkinaosuuden valtaamisen kilpailijoilta. Todellinen kilpailu kapitalistisilla markkinoilla palkitsee vahvan ja syöksee heikon kadotukseen (Shaikh 2016, luku 7). Kun suhteellisen edun toteutumiselta on katkaistu tie, absoluuttinen kilpailuetu nousee valtaistuimelle. Krugman ja Obstfeld (2009, 40) pitävät tätä käsitystä vapaakaupan arvostelijoiden hellimänä myyttinä. Todellisuudessa se on lopputulos, jota empiirisen todistusaineiston valossa on hyvin vaikea sivuuttaa (Shaikh 2016, luku 11).
Kansainvälinen kauppa ilman myyttejä
Maailmankauppa ei tänään, kuten ei historiassa aiemminkaan, ole erityisen vapaata tai oikeudenmukaista. Suurin osa maailman maista alistettiin siirtomaiksi osana kapitalismin historiaa. Nämä kansakunnat pakotettiin raaka-aineiden tuottajiksi ne alistaneelle emämaalle. Monella tapaa nykyajan vapaakauppasopimusten tarkoituksena on jatkaa tätä perintöä saattamalla voimaan sellaiset kansainväliset rakenteet, jotka ylläpitävät siirtomaa-ajalta juontuvia tuotantosuhteita.[7]
Vapaakauppa onkin ennen kaikkea ideologinen tunnus, jonka tehtävänä on toimia savuverhona kansainvälisen talouden todellisille käytännöille ja prosesseille. Suhteessa tähän tunnukseen taloustieteilijöiden pyhäksi nostama suhteellisen edun periaate on merkittävin yksittäinen vapaakauppaideologian puolustukseksi pystytetty teoreettinen rakennelma. Tätä periaatetta voidaan käyttää sen todistamiseen, että erikoistuminen mahdollistaa tuotannon lisäämisen ja johtaa kasvaneeseen kulutukseen. Tämän tuloksen johtaminen kuitenkin nojaa useisiin teoreettisesti ja empiirisesti perusteettomiin lisäoletuksiin.
Vapaakauppa onkin ennen kaikkea ideologinen tunnus, jonka tehtävänä on toimia savuverhona kansainvälisen talouden todellisille käytännöille ja prosesseille
Esimerkiksi Ricardo joutui väittämään, että työvoima ja pääomat eivät liiku maasta toiseen ja että kansainväliset rahatavaravirrat toimivat ”ihmeellisenä” automaattisena tasapainomekanismina, jotka kohottavat heikon ja madaltavat vahvan. Suhteellisen edun periaate on riippuvainen ennen kaikkea staattisesta kehyksestä, joka asettaa resurssien kohdentamisen tarkastelun niiden tuotannon edelle. Vapaakaupan arvostelijoiden vastaväitteet näyttävätkin typeriltä ainoastaan, mikäli niitä katsoo näkökulmasta, jossa taloudelliset resurssit ovat kapitalismissa aina täydessä käytössä ja kilpailu kansainvälisillä markkinoilla ”käy kuin tanssi”. Näiden uskomusten ilmeisen epäuskottavuuden valossa ekonomistien luottamus suhteellisen edun periaatteen oikeutukseen tuntuu hämmästyttävän ylimitoitetulta.
Kansainvälisellä kaupalla on historiallisesti ollut myös myönteisiä vaikutuksia. Näitä ei kuitenkaan voi perustella vetoamalla suhteelliseen etuun. Maailmanmarkkinoiden tarjoamat hyödyt ovat ennen kaikkea dynaamisia. Taloudellisen kehityksen kannalta on ollut esimerkiksi tärkeää, että kansainvälinen kauppa on mahdollistanut markkinoiden alan laajentumisen, syventänyt yhteiskunnallista työnjakoa ja siten luonut edellytyksiä työn tuottavuuden parantamiselle. Osallistuminen maailmanmarkkinoille on yleensä ollut nopean taloudellisen kehityksen ehto, sillä se tarjoaa pääomien kasautumisen kannalta riittävän tuotantovälineiden tarjonnan ja toisaalta riittävän kysynnän valmistetuille tuotteille. Samalla vapaakaupan merkitys on kuitenkin ollut ristiriitainen. Taloudellisen kehityksen ja menestyksen kääntöpuolella on alikehityksen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen prosessit. Harvojen menestys on historiallisesti usein edellyttänyt monien epäonnistumista. Nostamalla vapaakauppa jalustalle epäjumalaksi nämä ristiriitaiset vaikutukset peittyvät näkyvistä.
Kansainvälisen kaupan ja rahoituksen vapauttaminen ei viime vuosikymmenten aikana ole johtanut taloudellisen kehityksen nopeutumiseen
Päinvastoin kuin ortodoksisen talousteorian mukaisesti voisi odottaa, kansainvälisen kaupan ja rahoituksen vapauttaminen ei viime vuosikymmenten aikana ole johtanut taloudellisen kehityksen nopeutumiseen. Samalla yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymisestä on tullut järjestelmän erottamaton osa. Tästä muutoksesta ei kannata syyttää teknologista murrosta, vaan kiinnittää huomio kansainvälisen poliittisen talouden prosesseihin. Esimerkiksi jos kansainvälisten kauppasopimusten tarkoitus tänä päivänä on ensisijaisesti palvella pääoman kasautumisedellytyksiä, viime kädessä ylikansallisia yrityksiä, on olemassa vaara, että neuvottelun alla olevilla uusilla vapaakauppasopimuksilla (CETA, TTIP, TiSA) viedään radikaalilla tavalla tilaa puuttua poliittisesti yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kuitenkin ne muruset, jotka kapitalismin ruokapöydästä tippuvat lattiatason suoritusportaalle ovat harvoin pudonneet itsestään, vaan se on useimmiten vaatinut järjestelmän ravistelemista, aktiivista kamppailua alueellisesta itsemääräämisoikeudesta (esimerkiksi tilaa aktiiviselle teollisuus- ja elinkeinopolitiikalle) ja paremmista elinoloista (esimerkiksi ammatillista järjestäytymistä ja aktiivista tulonjakokamppailua).
Ajamalla läpi uusia vapaakauppasopimuksia länsimaiden eliitit ovat luomassa ”kolmatta maailmaa” omien maidensa sisälle. Tämän projektin vastustamisessa läntisen työväenluokan ja kehittyvien talouksien työläisten luokkaintressit lyövät kättä.
Miika Kabata on VTM ja jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Joel Kaitila on YTM ja yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.
Viitteet
[1] Ricardon suhteellisen edun malli on yleensä kaikkien kansainvälisen kaupan teorian oppikirjojen ensimmäinen ”kivijalka”. Tyypillisesti ricardolaisesta klassisesta mallista liikutaan uusklassiseen Heckscher-Ohlin-Samuelson -malliin, joka on modernimpi muotoilu suhteellisen edun toteutumisesta markkinoilla ja joka toimii edelleen useimmiten teoreettisena mittapuuna kansainvälisen kaupan hyötyjen ja haittojen arvioimisessa (esim. Krugman & Obstfeld 2009, luvut 3, 4 ja 5). Näistä malleista käytetään tässä kirjoituksessa nimitystä kansainvälisen kaupan standarditeoria. Suhteellisen edun käsitteeseen nojaavaa argumenttia puolestaan kutsutaan tässä vapaakaupan taloustieteelliseksi standardipuolustukseksi.
[2] Jo käytettyjen teoreettisten abstraktioiden nimet, kuten ”täydellinen kilpailu”, ”yleinen tasapaino” tai ”rationaaliset odotukset”, heijastavat yrityksen pohjimmiltaan ideologista luonnetta.
[3] Ajatus vapaakaupan ja globaalin kilpailun myönteisestä vaikutuksesta hyvinvointiin on nostettu uusklassisessa kansainvälisen kaupan standarditeoriassa ”pyhäksi opinkappaleeksi” (Krugman 1987, 131). Krugmanin ilmausta ”pyhä opinkappale” ei pidä tulkita ironisena huomautuksena, vaan kirjaimellisena kuvauksena vapaakaupan ihanteen roolista olennaisena osana taloustieteen ideologiaa.
[4] Taulukoissa 2 ja 3 edellytetään vakioiset mittakaavatuotot. Tämä oletus ei ole teoreettisesti tai empiirisesti perusteltu, mutta se on suhteellisen edun logiikan kannalta ohittamaton.
[5] Arvolain mukaan tavaroiden hinnat määräytyvät niiden tuottamisen reaalisen kustannuksen perusteella. Työarvoteoriassa tuotannon reaalikustannus palautetaan tuotteen sisältämään suoraan ja epäsuoraan työmäärään.
[6] Osa näistä ongelmallisista oletuksista koskee ricardolaista mallia, osa uusklassista HOS-mallia ja osa molempia. Tässä tekstissä ei yksilöidä tarkemmin arvostelun täsmällistä kohdetta.Seuraamme tässä erityisesti Reinhard Schumacherin (2013, 88-97) tapaa jäsentää kansainvälisen kaupan standarditeorian ongelmia.
[7] Voidaan jopa sanoa, että puhe kansainvälisen kaupan järjestelmästä on pitkälti harhaanjohtavaa. Globaalissa kapitalismissa vaihto on pitkälti alistettu tuotantojärjestelmälle: tuotantosuhteet määrävät kaupan suuntaa.
Lähteet
Driskill, Robert (2012). ”Deconstructing the Argument for Free Trade: A Case Study of the Role of Economists in Policy Debates”, Economics and Philosophy 28: 1–30.
Harrod, Roy (1959). International Economics. James Nisbet & Co., Cambridge.
Krugman, Paul (1987). ”Is Free Trade Passé?”, Journal of Economic Perspectives 1: 131–146.
Krugman, Paul (1997). Pop Internationalism, MIT Press, Cambridge.
Krugman, Paul & Maurice Obstfeld (2009). International economics: Theory and policy. Addison-Wesley, Reading (4. painos).
Marx, Karl (1867/1974). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Edistys, Moskova. (Suom. O. V. Louhivuori)
Marx, Karl (1894/1976). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Edistys, Moskova. (Suom. Antero Tiusanen)
Perelman, Michael (2000). The Invention of Capitalism: The Secret History of Primitive Accumulation, Duke University Press, Durham.
Ricardo, David (1821/1937). Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. WSOY, Porvoo–Helsinki. (Suom. B. Tuunanen)
Schumacher, Reinhard (2013). ”Deconstructing the Theory of Comparative Advantage”, World Economic Review 2: 83–105.
Shaikh, Anwar (1980). ”On the laws of international exchange”, ss. 204–235 teoksessa Ed Nell (toim.), Growth, Profits and Property. Cambridge University Press, Cambridge.
Shaikh, Anwar (2016). Capitalism. Competition, Conflict, Crises. Oxford University Press, Oxford.
Smith, Adam (1776/2016). Kansojen varallisuus. Tutkimus sen luonteesta ja syistä. WSOY, Helsinki. (Suom. Jaakko Kankaanpää)
Debatti: Venäjä-pakotteet
Venäjän vallattua Krimin niemimaan alkuvuodesta 2014 Euroopan unioni ja Yhdysvallat asettivat Venäjälle pakotteita. Ovatko pakotteet saavuttaneet tavoitteensa? Mitä vaikutuksia niillä on ollut ja tulisiko niitä jotenkin muuttaa tai jopa purkaa?
Peruste kutsui Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron ja Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Kristi Raikin debatoimaan aiheesta.
Markku Kangaspuro: Pakotepolitiikka on epäjohdonmukaista
Venäjän vastaisesta pakotepolitiikasta ei ole odotettavissa enää lisähyötyä ja se on vaarassa muuttua Venäjän ja lännen kriisiä eskaloivaksi tekijäksi. Kun EU ja Yhdysvallat käynnistivät Venäjän vastaiset pakotteet vastalauseena Venäjän maaliskuussa 2014 suorittamalle laittomalle Krimin liittämiselle alueeseensa, kysymys oli suhteellisen tarkasti kohdennetusta poliittisesta vastatoimesta.
Seuraava vaihe oli pakotteiden laajentaminen, kun Itä-Ukrainan aseistetut separatistit valtasivat huhtikuussa hallintorakennuksia ja vallanvaihdoksessa valtaan noussut hallitus käynnisti sotilaalliset vastatoimet, ja separatistit ilmeisesti ampuivat alas malesialaisen siviilikoneen.
Tähän saakka pakotteiden asettaminen tapahtui suhteellisen loogisesti. Niillä lähetettiin vahva poliittinen viesti Venäjälle siitä, että sen toimia Ukrainassa ei hyväksytä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että pakotteet olivat myös viesti Yhdysvaltojen ja EU:n sisällä sotaisampaa Venäjä-retoriikkaa viljelleille. Siinä esitettiin vaatimuksia uudesta sotilaallisesta varustautumisesta Venäjää vastaan ja pakotteiden lopettamisen sitomisesta Putinin syrjäyttämiseen vallasta.
Ilmeisesti tämä Eurooppaa jakava erimielisyys pragmaatikkojen ja kovaa Venäjä-linjaa ajavien välillä johti seuraavaan epäjohdonmukaisuuteen: vaikka Itä-Ukrainan kriisiin saatiin Minskin rauhanneuvotteluissa Saksan johdolla aikaan myönteinen käänne, Yhdysvallat ja EU asettivat lisäpakotteita Venäjää vastaan. Tämä tapahtui luultavasti kompromissina Yhdysvaltojen uhkaamiin sotilaallisiin toimiin ryhtymisen sijaan. Kansalaisille lisäpakotteita perusteltiin Venäjän painostamisella toteuttamaan sopimuksia, vaikka muste oli hädin tuskin ehtinyt kuivua paperilla.
Ennen kuin tähän päädyttiin, Itä-Ukraina oli muuttunut lähes täysimittaiseksi sotatantereeksi ja vain Venäjän sotilaallinen tuki separatisteille pelasti ne varmalta tappiolta. Minskin onnistuminen oli siinä, että saatiin aikaan tulitauko ja hillittiin vaatimuksia Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten valtioiden sotilaallisesta sekaantumisesta kriisiin. Taistelut asettuivat aiempaa matalammalle tasolle ja ajoittain myös tulitauko piti.
Poliittisen ratkaisun ytimen sisältäviä askelia ei ole kuitenkaan otettu. Hallitus ja separatistit eivät ole käyneet minkäänlaisia keskusteluja Itä-Ukrainan itsehallinnollista asemaa koskevasta ratkaisusta. Myöskään presidentti Porošenkon tekemistä parista aloitteesta huolimatta asiassa ei ole päästy eteenpäin, koska parlamentin enemmistö ei kannata alueiden laajempaa itsehallintoa. Ukrainan johdossa on myös laaja konsensus siitä, että hallitus ei neuvottele separatistien kanssa.
Tästä asetelmasta on vaikea löytää tilanteeseen ulospääsyä, ellei sitten tavoitteena ole epärealistinen ajatus sotilaallisesta ratkaisusta.
Pakotteista on tullut Venäjän ja lännen välisen, alun perin Ukrainan asemaa koskeneen etupiirikonfliktin väline ja kärjistäjä
Pakotteet eivät tuota Itä-Ukrainaan toivottua tulosta, koska tilanneanalyysi on epätarkka. Pakotteilla tavoitellaan myös erilaisia päämääriä maasta ja niiden johtavista piireistä riippuen. Viimeistään Yhdysvaltojen uusimman pakotepäätöksen jälkeen ne ovat myös irronneet suorasta yhteydestään Ukrainaan ja muuttuneet osaksi Yhdysvaltojen sisäpoliittista kamppailua sekä sen maailmanlaajuista johtoasemaa turvaamaan pyrkivää ulkopolitiikkaa. Pakotteista on tullut Venäjän ja lännen välisen, alun perin Ukrainan asemaa koskeneen etupiirikonfliktin väline ja kärjistäjä.
Pakotteilla on kyllä vahingoitettu Venäjän taloutta ja haitattu listalle asetettujen henkilöiden matkustamista ja liiketoimia, mutta odotettua Venäjän rahastojen hupenemista ja talouden romahdusta ei ole tapahtunut. Myös vallanvaihdos näyttää nyt melko kaukaiselta toiveelta.
Lisäksi on selvää, ettei Venäjällä ole Minskin sopimuksen toimeenpanon kaikkia avaimia hallussaan. Sillä on välineet painostaa Itä-Ukrainan johtajia, mutta toisaalta sillä ei ole mitään tarvetta tyytyä vähempään kuin mistä Minskissä on sovittu. Siksi separatistit voivat luottaa Venäjän tukeen eikä heillä ole syytä luopua linjastaan.
Toisaalla taas Ukrainan hallitus voi jatkaa nykyistä politiikkaansa ilman tarpeellisia uudistuksia niin kauan kuin Yhdysvallat ja EU tukevat sitä. Pakotepolitiikasta on siten muodostunut sekä Ukrainan hallinnon, että separatistijohtajien vallassa pysymisen edellytys.
Pakotteiden suurimpia häviäjiä ovat Eurooppa ja Venäjä, jotka ovat nyt vaarassa joutua myös Yhdysvaltojen uusien pakotteiden maksajiksi. Poliittisen ulospääsyn löytäminen Venäjän ja lännen vastakkainasettelusta tulee joka kierroksella aina vain vaikeammaksi. Suomi on osa sitä läntistä Eurooppaa, jonka intresseissä on etsiä poliittista ratkaisua ulos vastakkainasettelun kierteestä ja pitää sotilaallinen jännite Euroopassa mahdollisimman matalana.
Kristi Raik: Pakotteet hillitsevät Venäjän voimatoimia
EU:n ja Yhdysvaltojen Venäjän-vastaisilla pakotteilla on ollut selkeä syy ja tavoite. Syitä on oikeastaan kaksi: Krimin miehitys maaliskuussa 2014 ja pian sen jälkeen alkaneet sotatoimet itäisessä Ukrainassa. EU:n pakotteissa nämä kaksi tapahtumaa on erotettu selkeästi toisistaan. Osa pakotteista pysyy voimassa, kunnes Krimin laiton miehitys päättyy. Itä-Ukrainan sotaan liittyvien pakotteiden poistamisen ehtona on puolestaan Minskin sopimuksen toimeenpano. Valitettavasti ei ole näköpiirissä, että Minskin sopimus toteutuisi. Vielä vähemmän on syytä odottaa, että Venäjä luopuisi Krimistä. Ukrainan konflikti on pattitilanteessa.
Pakotteet osoittavat konkreettisesti, kuka on ensisijaisesti vastuussa konfliktin aiheuttamisesta ja myös avainasemassa sen lopettamisen kannalta. Venäjä on Ukrainassa rikkonut keskeisiä YK:n ja Etyjin turvallisuusnormeja. Jotta näillä normeilla olisi merkitystä jatkossakin, pitää rikkomuksilla olla seurauksia. Tämä on varsinkin Venäjän pienempien naapurimaiden edun mukaista.
Venäjällä virisi huoli Ukrainan ”menettämisestä” jo vuosia ennen vuoden 2014 kriisin puhkeamista. Ukraina asetti 2000-luvun alussa EU-suuntauksen ulkopolitiikkansa etusijalle. Käytännössä EU-suhteita jarrutti ennen kaikkea se, ettei Ukrainan sisäinen kehitys vastannut EU:n eikä sen paremmin ukrainalaisten itsensä odotuksia. Korruptio rehotti ja oligarkeilla oli vahva ote maan politiikkaan. Ikävä kyllä tilanne on parantunut viime vuosina vain vähän. Maan sisäiset heikkoudet ovat tehneet Ukrainan haavoittuvaksi ulkoiselle sekaantumiselle.
Venäjä ryhtyi 2010-luvun alussa voimakkaasti tavoittelemaan Euraasian integraatiota. Ukrainalla oli siinä visiossa keskeinen paikka osana Euraasian unionia. Ukraina vain ei ole ollut missään vaiheessa halukas liittymään tähän unioniin. Presidentti Putin ei pidä Ukrainaa kansakuntana eikä normaalina suvereenina valtiona.
Konfliktin ytimessä ovat perustavanlaatuiset erimielisyydet Ukrainan asemasta ja myös Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista
Konfliktin ytimessä ovat perustavanlaatuiset erimielisyydet Ukrainan asemasta ja myös Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista. Venäjä pyrkii rakentamaan ympärilleen alueellista liittoumaa, joka vahvistaisi sen suurvalta-asemaa. Se on painostanut entisen Neuvostoliiton maita osaksi omaa vaikutuspiiriään käyttäen erilaisia painostuskeinoja, kauppapakotteita ja jopa sotatoimia.
Venäjän näkökulmasta Ukrainan kriisi voidaan ymmärtää etupiirikonfliktina. EU:n näkökulmasta koko ajatus etupiireistä ei ole hyväksyttävä. EU ei ole painostanut Ukrainaa tiivistämään EU-suhteita; päinvastoin Ukraina on aina toivonut EU:lta enemmän – viime kädessä jäsenyyttä – kuin mitä unioni on ollut valmis tarjoamaan. EU ei tavoittele etupiiriä, mutta se ei voi myöskään hyväksyä sitä, että Venäjä pakottaa muita eurooppalaisia valtioita osaksi omaa etupiiriään.
Ukrainan kriisiä kehystää epäsymmetrinen asetelma Venäjän ja lännen välillä. Ainostaan Venäjä on ollut valmis käyttämään Ukrainassa sotilaallista voimaa. Yhdysvalloissa ja joissakin Euroopan maissa on käyty keskustelua puolustustarkoitukseen soveltuvan aseellisen avun antamisesta Ukrainalle. Missään länsimaassa ei ole ollut varteenotettavaa kannatusta ajatukselle sotatoimiin ryhtymisestä Ukrainan maaperällä, toisin kuin Markku antaa ymmärtää.
Toinen harhaanjohtava oletus Markun analyysissa on se, että Itä-Ukrainan separatistit olisivat itsenäinen toimija. Tällä kysymyksellä on keskeinen merkitys konfliktin kululle ja sen ratkaisuyrityksille. Paikalliset separatistit ovat näyttelijöitä Moskovan laatimassa skenaariossa – ja mikäli ne yrittävät siitä poiketa, niille voi käydä huonosti.
Venäjä on ohjaillut, rahoittanut ja aseistanut kapinallisia siitä lähtien, kun ne valtasivat hallintorakennuksia Donbassissa huhtikuussa 2014. Sotaan on osallistunut myös venäläisiä sotilaita ja vapaaehtoisia. Venäjä on pyrkinyt häivyttämään oman roolinsa näkymättömiin, mutta todisteita on kertynyt vuosien varrella kasvava määrä.
Venäjä on pyrkinyt käyttämään Minskin sopimusta välineenä itse kontrolloimiensa separatistien aseman laillistamiseksi osana Ukrainan poliittista järjestelmää. Laajempi tavoite on saavuttaa Venäjälle vahva vaikutusvalta koko Ukrainaan. Niin kauan kuin Venäjän näkemys Ukrainan asemasta ei muutu, ja ukrainalaiset puolestaan ovat valmiit puolustamaan itsenäisyyttään, konflikti jatkuu. Pakotteilla voidaan hillitä Venäjän voimatoimia ja lisätä painetta poliittisen ratkaisun etsimiseen.
Markku Kangaspuro: Pakotepolitiikka ei toimi
Kristin kritiikki ei osunut aivan maaliin. Ennen Minskin toista sopimusta konfliktin sotilaallinen laajeneminen oli todellinen uhka. Kuten Kristi totesi, Yhdysvalloissa ja eräissä Naton itäisen Euroopan jäsenmaissa esiintyi äänekkäitä vaatimuksia ryhtyä toimittamaan Ukrainaan aseistusta ja sotilaskouluttajia. Tämä olisi tarkoittanut niiden sotilaallista sekaantumista kriisiin ja olisi voinut johtaa sen eskalaatioon. Tätä Saksa ja Ranska eivät halunneet nähdä ja tekivät aloitteen Minskin rauhansopimusneuvotteluista.
Toinen Kristin turhan yksioikoinen vastaväite koski sitä, että mainitsin Minskin sopimuksen edellyttävän keskusteluja hallituksen ja separatistien välillä Itä-Ukrainan itsehallinnosta. Kristin lähtökohta, jossa kielletään separatistien subjektius ja siten keskustelut heidän kanssaan koska Venäjä tukee heitä, on ongelmallinen kahdesta syystä.
Ensinnäkin kiellettäessä itäukrainalaisten toimijuus konfliktissa, Itä-Ukrainan jo vuosikausia olemassa olleet ongelmat ulkoistetaan Venäjän syyksi ja itäukrainalaiset suljetaan kansakunnan ulkopuolelle. Tällä sivuutetaan ongelmien ratkaisuun paneutuminen ja kielletään mahdollisuus sodan rampauttaman kansakunnan traumojen ylittämiseen vuoropuhelun avulla.
Toinen ongelma on se, että jos Itä-Ukrainan separatistien kanssa ei keskustella, toisin kuin Minskin sopimuksissa sovittiin, nykyinen umpikuja jatkuu. Lähtökohta estää ainoan reaalisen kriisistä ulospääsyyn pyrkivän ratkaisun edistymisen. Tässä tapauksessa myös Venäjän vastaiset pakotteet jatkunevat hamaan tulevaisuuteen.
Ovatko pakotteet sitten vaikuttaneet Venäjään toivotulla tavalla? Lyhyt vastaus on että eivät ole.
Ovatko pakotteet sitten vaikuttaneet Venäjään toivotulla tavalla? Lyhyt vastaus on että eivät ole. Minskin rauhansopimuksen toteuttamista niillä ei ole edistetty. EU-kansalaisille pakotteet symbolisoivat Venäjän tuomitsemisesta, mutta Venäjällä pakotepolitiikan seuraukset ovat olleet pääasiassa muita kuin mihin sillä on sanottu pyrityn.
Usein ennustettua Venäjän talouden kriisiytymistä ei ole tapahtunut ja se on onnistunut tasapainottamaan budjettinsa. Myös sen rahastot ovat suuremmat kuin ennen pakotteita.
Investointeihin ja Venäjän saamaan rahoitukseen pakotteet vaikuttavat, mutta samalla se on johtanut Venäjän hakeutumiseen muille rahoitusmarkkinoille. Venäjän riittämätön investointiaste on vuosikymmeniä jatkunut ongelma ja monen tekijän summa. Tässä kuormassa pakotteet ovat tuorein taakka. Mutta kuten Suomen ja Venäjän välisen kaupan tänä vuonna alkanut vahva kasvu osoittaa, pakotteiden vaikutus on rajallinen ja liike-elämä myös oppii elämään niiden kanssa.
Merkittävin vaikutus pakotteilla on ollut yleiseen mielipiteeseen Venäjällä. Toisin kuin moni toivoi, se ei ole kääntynyt Putinin politiikkaa vaan länttä vastaan. Putinin kannatus on niin korkealla, että jos hän asettuu presidenttiehdokkaaksi, jatkokausi näyttää jo tästä syystä selvältä. Samalla liberaalista länsimielisestä oppositiosta on tullut heikompi kuin koskaan.
On ilmeistä, että Itä-Ukrainaa koskevien pakotteiden tie on kuljettu loppuun ja se on kääntynyt osittain tarkoitustaan vastaan. Siksi nyt olisi syytä arvioida tarkemmin, mitkä ovat seuraavat vaadittavat askeleet Minskin sopimusten toteuttamiseksi.
Kristi Raik: Pakotepolitiikan on oltava pitkäjänteistä
Kritiikki ei osu maaliin, jos vastapuoli yrittää siirtää maalin pois näkyvistä. Ukrainan konfliktissa vain Venäjä on syyllistynyt voimankäyttöön toista valtiota vastaan.
Kysymys siitä, missä muodossa länsimaiden on parasta auttaa Ukrainaa puolustautumaan, on vaikea. Ukraina vetosi voimakkaasti Yhdysvaltoihin sotilaallisen avun saamiseksi konfliktin alkuvaiheessa. Nyt mahdollisella aseavulla ei ole enää yhtä suurta merkitystä, sillä Ukraina on viime vuosien aikana huomattavasti vahvistanut armeijaansa.
Kysymys siitä, missä muodossa länsimaiden on parasta auttaa Ukrainaa puolustautumaan, on vaikea
Koko konfliktin ajan Ukrainassa ja lännessä on pelätty eskalaatiota Venäjän taholta ja spekuloitu sillä, pyrkiikö Venäjä valtaamaan lisää alueita. Vuonna 2014 Venäjällä oli vahvasti esillä Novorossija-käsite, mikä pitää sisällään itä- ja etelä-Ukrainan ja viittasi siten laajempiin alueellisiin tavoitteisiin. Helmikuussa 2015 Venäjän ja kapinallisten joukot valtasivat tuhoisien taistelujen tuloksena Debaltseven alueen, rikkoen näin ollen Minskin sopimusta välittömästi sen solmimisen jälkeen.
Kaiken kaikkiaan Venäjä on kuitenkin toiminut melko hillitysti, mikä selittynee sillä, että eskalaation hinta kävisi liian kovaksi ja saavutukset olisivat epävarmoja. Tästä tullaan jälleen pakotteiden merkitykseen: ne ovat omalta osaltaan lisänneet voimankäytön hintaa. Venäjän tiedossa on myös, että sotatoimien laajentaminen johtaisi todennäköisesti pakotteiden kiristymiseen entisestään.
Markun väitteet itäukrainalaisten toimijuuden kieltämisestä eivät kestä lähempää tarkastelua. Separatistijohtajat eivät ole Donbassin väestön saatikka itäukrainalaisten edustajia. Kapinallisten hallussa on vain noin viisi prosenttia koko Ukrainan alueesta, mikä on alle puolet Donbassin alueesta, joka puolestaan on osa laajemmasta Itä-Ukrainasta. Separatismilla ei ole merkittävää kannatusta itäisen Ukrainan väestön keskuudessa. Venäjän ajama liittovaltiomalli ei myöskään ole lähtöisin paikallisten toiveista.
Tällä hetkellä ei ole saatavissa luotettavaa tietoa niiden ihmisten mielipiteistä, jotka yhä asuvat kapinallisten hallussa olevilla alueilla. Suuri osa alueiden väestöstä on paennut muualle Ukrainaan tai Venäjälle. Muualla Itä-Ukrainassa ja koko maassa saa ylivoimaisesti eniten kannatusta ratkaisu, joka säilyttäisi konfliktialueet osana Ukrainaa samalla statuksella kuin ennen sotaa.
Minskin sopimukseen sisältyy kuitenkin vuoropuhelu kapinallisalueiden edustajien ja Ukrainan johdon välillä, kuten Markku muistuttaa. Dialogin yhtenä tavoitteena on paikallisvaalien järjestäminen kansainvälisten tarkkailijoiden valvonnassa. Jotta siihen voitaisiin päästä, pitäisi ensin saavuttaa tulitauko ja saada alueen turvallisuustilanne hallintaan. Kansainvälisillä toimijoilla, mukaan lukien Etyjin tarkkailijoilla, on toistaiseksi vain hyvin rajattu pääsy kapinallisalueille.
Tässä isommassa kuvassa pakotteet ovat yksi läntisen politiikan väline muiden joukossa. Sitä on syytä käyttää johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti. Samaan aikaan jatkuu diplomaattinen vuoropuhelu etenkin Venäjän, Ukrainan, Yhdysvaltojen, Saksan ja Ranskan kesken. Kestävä rauha edellyttää Ukrainan itsemääräämisoikeuden kunnioittamista.
Pääkirjoitus: Tarvitsemme parempaa kauppaa
KEN: Työttömyys
Pentti Linkola, suomalainen ajattelija
Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran Tuhon profeetta. Pentti Linkolan elämä johdosta Helsingin Sanomat haastatteli Linkolaa. Haastattelussa hän esitti tutuimman teesinsä – maailmassa on liikaa ihmisiä ja mikä tahansa väkiluvun vähennys on toivottavaa – käpytikka-vertauksen avulla:
”Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta.”
Toisin kuin voisi Linkolan julkikuvasta ankaran johdonmukaisena ajattelijana päätellä, käpytikka-vertaus on ristiriitainen. Yhtäältä se katsoo eläinlajeja viileän biologisesti. Ekologisilla lokeroilla on kantokykynsä, jonka ylittäneen lajin elämän jatkumisen kannalta on tarkoituksenmukaista, että kanta pienenee, vaikka rajustikin. Toisaalta vertaus olettaa, että eläinten kohtuullinen määrä ja lajien elämän jatkuminen on hyvä asia. Tällaista väitettä biologia ei kuitenkaan sisällä.
Jos elämää tarkastellaan vain biologisena ilmiönä, lajeilla ja niiden eloonjäämisillä ei ole merkitystä. Eloonjäänti ja sukupuutto ovat saman tason fysiikkaa ja kemiaa. Jos taas elämää pidetään hyvänä asiana, biologia ei voi ainakaan yksin sanella merkityksellisyyden ehtoja.
Linkola on oikeassa vaatiessaan ihmisiä tarkastelemaan itseään yhtenä lajina, jonka määrälle on maapallolla rajat. Samaan aikaan hän on väärässä olettaessaan, että nimenomaan biologialla voitaisiin perustella, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa, tai että sellainen perustelu tavoittaisi ihmisjoukot.
Jos väestönkasvua halutaan hillitä ja väestömäärää vähentää, kaikki keinot eivät ole samanveroisia
Linkolan väitteisiin vastaavassa haastattelussa tutkija Ville Lähde osoittaa käpytikka-vertauksen toisen ongelman: Jos väestönkasvua halutaan hillitä ja väestömäärää vähentää, kaikki keinot eivät ole samanveroisia. Muiden tieteiden kuin biologian opit nimittäin kertovat, että parhaita lääkkeitä ovat ”terveydenhuolto, sosiaaliturva, koulutus ja yhteiskunnallinen vakaus”. Sota ja epävakaat olot eivät suinkaan ole keinoja väestön vähentämiseen, ja tämä on tieteellisesti todettu seikka.
Moni kauhistelee, miten jotkut voivat kiistää ihmisperäisen ilmastonmuutoksen olemassaolon. Haastattelussa Linkola toteaa, että Laura Huhtasaaren kaltaisille ihmisille, jotka eivät usko evoluutioon eivätkä tieteen tuloksiin, ei pitäisi antaa suunvuoroa lainkaan. Ehkä tiedekielteisyys tulee ymmärrettävämmäksi juuri näin: Linkola, joka uskoo muita vankemmin seuraavansa tieteellistä järkeä ja sen tuloksia, kuitenkin väestökysymyksen kohdalla kiistää tieteen tulokset tai ei ole kiinnostunut niistä. On täysin mahdollista ja jopa tavallista uskoa tieteeseen yhtäällä mutta ei toisaalla.
Julkisuudessa Linkola on jäänyt käpytikka-vertauksensa ja sen ”johdonmukaisten” seurausten latelun vangiksi. Toimittajia huvittaa hakea Linkolalta jokin ”laivakirveellä kädet poikki” -lainaus, jonka hän tietenkin rehellisenä miehenä tarjoaa. Linkolalla on kuitenkin paljon enemmän annettavaa ajattelijana. Jo 60-luvulta lähtien hän on huomauttanut, että Suomen teollistaminen ja vaurastuminen tarkoittaa samalla kulttuurista köyhtymistä. Linkola on kirjoittanut myös tekstejä, jotka puhuvat lintujen, kuten kalalokin tai mustarastaan, ilosta ja leikistä, luonnon elämästä kapeasti ymmärretyn eloonjäännin tuolla puolen.
Linkola on huomauttanut, että Suomen teollistaminen ja vaurastuminen tarkoittaa samalla kulttuurista köyhtymistä
Toki Linkola sanoo mitä sanoo väestön vähentämisestä ja kulutustarpeiden karsimisesta. Mutta ehkä kapea kuva Linkolasta ekofasistina on myös vastaanottokyvyttömyyden luoma. Esimerkiksi Linkolan syvästi tuntema ja kauniisti kirjoittama suru luonnon kurjistumisesta ja kuolemasta jää vähemmälle huomiolle.
Yksi Linkolan teeseistä on, että suomalaiset vihaavat isoja ja vanhoja puita. Tämän voi hänen mukaansa nähdä siitä, miten vanhat ja suuret puut kaadetaan sumeilematta, toisin kuin esimerkiksi monissa Keski-Euroopan maissa, joissa kaupungeissakin näkee taloja ja teitä, jotka on laitettu kiertämään puita.
Viha voi todellakin olla osa ilmiötä, jonka toinen puoli on kyvyttömyys arvostaa sitä, mikä on lähellä ja mille ei ole valtakulttuurin hyväksyntää. Puissa avostetaan ”vihreää kultaa”, niiden taloudellista arvoa, ja omassa itsessä tunteilematonta suhtautumista luontoon. Samoin Linkolassa arvostetaan ”johdonmukaista” järjenkäyttöä ja totuuksien laukomista.
Mutta entä jos Linkolassa johdonmukaisinta ei olekaan hänen järkensä, vaan hänen surunsa? Entä jos Linkola ajattelijana ei ole parhaimmillaan, kun hän esittää insinöörijärjen purskahduksia, vaan kun hän kutsuu meitä itsenäistymään?
Ja entä jos Suomen luonnossa tärkeintä ja pyhintä ei olekaan Koli, kansallispuistot ja suurpedot, vaan lähimetsä ja -järvi? Entä jos suojella pitäisikin sitä pihapuuta ja mökkilampea, johon on haavellinen tunneside?
Suomen venäjänkieliset monietnisessä julkisuudessa
Julkisuusteorian mukaan demokraattisen yhteiskunnan legitiimi päätöksenteko on mahdotonta ilman toimivaa julkista tilaa. Yhteiskunta ei ole tasapaksu samanlaisten kansalaisten kokoelma, vaan eri ryhmillä on omat intressinsä, joten julkisuus koostuu monista osajulkisuuksista. Monietnisen julkisuuden ideaalimallissa etnisille ja uskonnollisille vähemmistöille on turvattava oikeus viestittää, oikeus tulla kuulluksi sekä universaalien oikeuksien lisäksi erilliset kulttuuriset oikeudet.
Tässä mallissa yhteiskunnallinen kommunikaatio tapahtuu moneen suuntaan – ei pelkästään ”enemmistöltä” ”vähemmistön” suuntaan, vaan myös toisinpäin sekä eri ryhmien välissä, ja kulttuurista eroa arvostetaan. Monietnisen julkisuuden mallin taustalla on ajatus yhteiskunnan integraatiosta kansallisvaltion sisällä.
Keskustelua monietnisestä julkisuudesta on 2000-luvulla luonnehtinut internetin mahdollistaman ylirajaisen julkisuuden pohdinta. Tämän pohdinnan kohteena ovat sellaiset kysymykset, kuten miten julkisuuden yleisöt muodostuvat, missä kommunikatiivisessa ympäristössä ne toimivat ja mille taholle ne mielipiteensä osoittavat. Monietnisessä yhteiskunnassa etenkin vähemmistöt ovat ylirajaisten julkisuuksien muodostumisen keskiössä. Viestintäteknologian avulla on mahdollista seurata lähtömaan mediaa ja keskusteluita sekä osallistua niihin. Tämä saattaa johtaa siihen, että kosketuspinta kohdemaan mediaan ja julkisuuteen jää ohueksi.
”Etninen media” eli maahanmuuttomaassa vähemmistön itselleen tuottama media toimii kahtalaisesti: toisaalta se kytkee sitä seuraavia ihmisiä heidän nykyiseen asuinmaahansa, toisaalta se rakentaa suhdetta lähtömaan mediaan. Näin se toimii osana sekä maahanmuuttomaan julkisuutta että mahdollista ylirajaista julkisuutta.
Suomessa tuotettu venäjänkielinen media kohtaa kaikki Suomen valtamedian kehitystrendit ja ongelmat, lisättynä ylirajaisella painostuksella. Tutkimuksemme on tuonut esille, ettei Suomen noin 80 000 venäjänkielisen käyttämä mediatila ole yhtenäistä, mediaa käytetään ylirajaisesti ja hyvin eri tavoin, ja että Suomessa tuotetun venäjänkielisen median käyttö on vähäistä. Suomen venäjänkielistä mediatilaa pidetään kehittymättömänä, vaikkakin laajana. Samankielisen vähemmistön julkisuus hajautuu lukuisiin eri kupliin.
Venäjän valtamedia edistää epädemokraattisia, konservatiivista ja autoritaarista hallintotapaa tukevia arvoja
Venäjänkielisten kohdalla medioiden käytön ylirajaisuus herättää huolestuneisuutta. Venäjän valtamedia, etenkin televisiokanavat, on 2000-luvun alusta menettänyt riippumattomuutensa ja edistää epädemokraattisia, konservatiivista ja autoritaarista hallintotapaa tukevia arvoja. Arvokonflikti näkyy monien Suomen venäjänkielisten haastatteluissa tyytymättömyytenä siihen, kuinka Suomen media – eritoten televisio ja Yle – kuvaa Venäjää ja sen toimia kansainvälisellä areenalla. Se nähdään Venäjä-kuvan tahallisena vääristelynä.
Periaatteessa ihmisten pitäisi olla kiinnostuneempia heitä lähellä olevista tapahtumista ja keskusteluaiheista kuin kaukana olevista. Näin ollen media, jossa muodostetaan mielipiteitä paikallisista asioista, olisi merkityksellinen. Juuri sellaisen tehtävän voi ottaa itselleen venäjänkielinen media Suomessa – ja ilmeisesti näin on ajateltu Ylen venäjänkielisten uutisten toimivan.
Yle tuottaa jokapäiväiset viisiminuuttiset venäjänkieliset televisiouutiset ja suhteellisen kattavasti käännetyn uutisvirran nettisivulleen. Kuitenkin sen julkilausuttu tavoite ”tuottaa uutisia suomalaisesta näkökulmasta” yhdistettynä rajalliseen rahoitukseen johtaa siihen, että nämä uutiset koetaan ”käännetyiksi” eikä omassa venäjänkielisessä ympäristössä tuotetuiksi.
Julkisella rahoituksella tuotetut Ylen venäjänkieliset uutiset on näyttävin – ja monille myös etäisin – segmentti Suomessa tuotettavaa venäjänkielistä mediaa. Toisaalta lukuisia sosiaalisen median muodostamia keskusteluympäristöjä ei koeta riittävän arvo- ja vaikutusvaltaisiksi. Vaikuttaa siltä, että Suomen venäjänkielinen mediaympäristö ei tarjoa riittäviä mahdollisuuksia puhua eikä tulla kuulluksi. Venäjänkieliset aktivistit ovat usein valittaneet, että venäjänkielisiä koskevia päätöksiä tehdään ilman heidän mielipiteensä kuulemista. Tämä tapahtuu muun muassa Suomen venäjänkielisen mediatilan hajautuneisuuden vuoksi.
Vastaus tähän kysymykseen olisi demokraattisesti ja osallistavasti toimivan etnisen median tukeminen
Nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa on erittäin tärkeää miettiä nimenomaan demokraattisen valtion roolia. Jos maahanmuuttajien lähtömaa (tai muu taho) voi manipuloida ylirajaisesti muodostuvaa mielipidettä niin tehokkaasti kuin Venäjän valtamedia tekee, miten on maahanmuuttovaltioiden ja yhteiskuntien toimittava, että demokraattinen julkisuus säilyisi? Ilmiselvä vastaus tähän kysymykseen olisi demokraattisesti ja osallistavasti toimivan etnisen median tukeminen.
Saksa tarjoaa varoittavan esimerkin siitä, kuinka Venäjän media toimii ylirajaisesti ja vahvistaa manipuloinnillaan äärioikeistoa länsimaisessa demokratiassa.
RTVD-nettitelevisiokanava uutisoi venäjänkielisestä Alternativ für Deutschland (AfD) -puolueen kokouksesta, jonka osallistujat puhuivat siitä, että 95 prosenttia Saksan ”venäjänsaksalaisista”* on sen kannattajia. AfD järjesti yhdessä venäjänsaksalaisten järjestöjen kanssa mielenosoituksia Saksan maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuutta vastaan, kun Venäjän päätelevisiokanava oli uutisoinut valheellisesti venäjänsaksalaisen tytön raiskauksesta. AfD tuli näin voimakkaasti yhdistäneeksi venäjänsaksalaisia.
Vaikka valhe tuli paljastetuksi, muukalaisvihamielisyys, rasismi, ”perinteiset perhearvot” ja antifeminismi ovat vahvoilla venäjänkielisten keskuudessa. Kuten Nikolai Mitrohinin kirjoitus osoittaa, Venäjän valtamedian ylirajaisella käytöllä on näiden arvojen muodostuksessa keskeinen asema.
*Venäjänsaksalaiset ovat Saksaan entisen Neuvostoliiton maista ”paluumuuttajina” muuttaneita etnisiä saksalaisia, jotka ovat venäjänkielisiä.
Tsemppaa taikka kuole
Suomessa on nyt hyvä meininki. Valtiovarainministeriö tuplasi talousennusteen ja työttömyysaste on pienenemässä. Tästä huolimatta Suomen työttömyysaste on Eurostatin mukaan EU:n keskiarvoa korkeampi eikä hallitus tule pääsemään 72 prosentin työllisyystavoitteeseensa. Hyvä, jos edes lähelle.
On kiinnostava kysymys, mitä nämä laihat vuodet, leikkauspolitiikka ja suurtyöttömyys ovat tehneet ihmisten mielenmaisemalle. Vastauksen tähän tulemme tietämään vasta vuosien kuluttua. 1990-luvun laman vaikutuksista vuonna 1987 syntyneisiin on tutkimustietoa. THL:n laajassa tutkimuksessa seurattiin tätä ikäpolvea lähes kaikkien kuviteltavissa olevien rekisterien avulla. Tulokset olivat hätkähdyttävät. Ne osoittivat muun muassa aineellisen köyhyyden selkeän periytymisen: yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista peräti 70 prosenttia sai toimeentulotukea. Vähäosaisuus näkyi jopa lasten alempana syntymäpainona.
Eräs vastenmielisimmistä ilmiöistä, jota olen työssäkäyvänä sivusta saanut seurata, on työttömiin kohdistuva teennäinen tsemppaushenki
Viimeisin taantuma ei ehkä ollut yhtä jyrkkä kuin 1990-luvun lama, mutta kesti paljon kauemmin. Eräs vastenmielisimmistä ilmiöistä, jota olen työssäkäyvänä sivusta saanut seurata, on työttömiin kohdistuva teennäinen tsemppaushenki. Ajokoiravartaloinen toimitusjohtaja kertoo minuuttiohjelmastaan ja kyvystään hallita aikaansa ja kokonaisuuksia ja uraohjusvaimoa ja kilpaurheilevia lapsiaan. Työttömän pitäisi paitsi ottaa vastaan ”mitä tahansa työtä” (jota ”tekevälle aina löytyy”), myös kehittää itseään ja ottaa vastoinkäymiset mahdollisuutena.
Pörssiyhtiö Sanoman omistama Oikotie-työpaikkasivusto julkaisi viime viikolla huonoudessaan harvinaisen lörinän aiheesta. Kauppatieteiden maisteri ja ”Holistic Health Coach” – joka kysyy nettisivuillaan vaatimattomasti englanniksi, että ”voisiko elämäsi muuttua yhden keskustelun aikana?” – paljastaa blogissaan muun muassa että ”tosimenestyjä muuttaa lahjakkuutensa ja jopa vastoinkäymisensä rahaksi.” Työttömyys ei siis ole taloudellisten huolien, ahdistuksen ja kelpaamattomuuden tunteiden täyttämä pelonsekainen periodi, vaan palkitsevaa uuden kynnyksellä seisoskelua samppanjalasi kädessä. Holistisen valmentajan mukaan ”se joutoaika, jonka aikuinen ihminen saa viettää itseensä ja omiin tavoitteisiinsa keskittyen, osoittautuu usein lottovoitoksi sekä henkilökohtaisen elämän, uran että tulevan työnantajan kannalta.”
En ole journalistina huolissani siitä, että Sanoma julkaisee tällaista ”sisällöntuotantoa”, saati siitä, että joku espoolainen ekonomi moista tuubaa espressokoneensa ääreltä tuottaa.
Ajattelu on pohjimmiltaan aivan samaa nallewahlroosia, jota tässä on pitkään kuunneltu: työttömyys on lopulta oma vika, ja ”menestyminen” kenen tahansa ulottuvilla
Olen huolissani tekstin ja sen varmasti naiiviuudessaan vilpittömän kirjoittajan syvästä ideologisuudesta. Ajattelu on pohjimmiltaan aivan samaa nallewahlroosia, jota tässä on pitkään kuunneltu: työttömyys on lopulta oma vika, ja ”menestyminen” kenen tahansa ulottuvilla. Eriarvoistumista ei ole olemassa. Ei ole huono-osaisia perheitä, ei ole fyysisiä ja henkisiä sairauksia, ei ole mahdollisuuksien epätasa-arvoa, ei periytyvää huono-osaisuuta. Ei laajaa tutkimusaineistoa vuoden 1987 lapsista, jonka pohjalta tutkijat totesivat, että kannattaisi panostaa ennaltaehkäisyyn eikä seurausten korjaamiseen.
Downshiftaaminen on ihanaa sille, jolla on hyvin ansaitseva puoliso, rahaa tilillä, oikeanlainen koulutus ja henkisiä voimavaroja. Kaikille muille työttömyys on työttömyyttä: pelkoa, huolta ja ahdistusta. Merkityssisältöjen kadottamista. Häpeääkin.
Tsemppaaminen, liikunta ja hengittely ei auta nurkkaan käpertynyttä. Ja vielä vähemmän häntä auttavat hyväosaisten tarinat sisäisestä sankaruudesta.
Vasemmistopopulismi syntyi eliitin halveksunnasta
Muutaman viime vuoden aikana populistinen suuntaus on voimistunut vasemmiston sisällä useissa eri maissa. Ensimmäisiä merkkejä tästä olivat Podemoksen ja Syrizan vaalivoitot Espanjassa ja Kreikassa, mutta Bernie Sandersin ja Jean-Luc Mélenchonin yllättävän menestyksekkäät vaalikampanjat Yhdysvalloissa ja Ranskassa sekä Jeremy Corbynin johtaman Työväenpuolueen vaalivoitto Britanniassa ovat vahvistaneet suuntausta.
Populismilla en tässä yhteydessä viittaa politiikkaan joka nojaa valheiden ja puolitotuuksien levittämiseen tai äänestäjien kosiskeluun. Nämä elementit ovat aina olleet jossain määrin läsnä länsimaisessa puoluepolitiikassa, vaikka Donald Trump onkin vienyt ne aivan uudelle tasolle. Akateemisessa mielessä populismia määrittelee enemmän politiikan kuvaaminen epäsymmetrisenä konfliktina, jonka osapuolina ovat valtaapitävä eliitti ja altavastaajan rooliin jäänyt yhteiskunnan enemmistö.
Uusi vasemmistopopulismi eroaa vasemmiston viime vuosikymmenten pääsuuntauksesta nostamalla ideologiansa ytimeen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisen vallanjaon epätasa-arvoisuuden. Kenties vielä suurempi ero vallitsee kuitenkin politiikan tekemisen tavoissa. Vasemmistopopulistit ovat osittain hylänneet perinteisen median poliittisessa kommunikaatiossaan. He pyrkivät suorempaan yhteyteen äänestäjien kanssa. Tästä syystä esimerkiksi Britannian Työväenpuolueen johto antoi alkukesän vaaleissa huomattavan vähän haastatteluja perinteiselle printtimedialle. Resurssit käytettiin massiiviseen kampanjointiin sosiaalisessa mediassa sekä ihmisten tavoittamiseen näkyvillä yleisötilaisuuksilla ja ovelta ovelle -kampanjoinnilla.
Uusi vasemmistopopulismi nostaa ideologiansa ytimeen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisen vallanjaon epätasa-arvoisuuden
Eliitin vastainen retoriikka ja perinteisen median väheksyntä eivät ole olleet Corbynille, Sandersille ja kumppaneille kuitenkaan vain tietoisia strategisia ratkaisuja. Osittain tämä linja on ollut heille nuivasta julkisesta keskustelusta johtuva välttämättömyys.
Rationaalisen poliittisen keskustelun tila on jatkuvasti kaventunut politiikan perinteisillä areenoilla. Rationaalisella keskustelulla tarkoitan tässä yhteydessä sellaista debattia, joka perustuu pyrkimykseen kumota vastapuolen argumentit paremmilla perusteluilla ilman pilkkaamis- tai leimaamispyrkimyksiä.
Viimeisen 30 vuoden aikana vasemmiston on ollut vaikea osallistua etenkin talouspolitiikasta käytävään keskusteluun. Erityisesti talouden kentällä väittelystrategioina ovat korostuneet auktoriteettiin vetoaminen ja vastapuolen uskottavuuden romuttamispyrkimykset.
Parhaiten tämän havaitsi Kreikan Syriza, joka yritti saada muutosta euroalueen tappavaan talouskurilinjaan argumentoimalla huolellisesti yleiseurooppalaisen investointiohjelman puolesta euroryhmässä. Muut valtiovarainministerit eivät kuitenkaan vastanneet Syrizan argumentteihin juuri millään tavalla, vaan keskittyivät jankkaamaan mediassa Kreikan hallituksen ”vastuuttomuudesta”.
Suomessa samalla vastuullisuusretoriikalla voidaan lopettaa mikä tahansa keskustelu talouspolitiikan suunnasta. Tämän sai kokea esimerkiksi Vasemmistoliitto viime eduskuntavaaleissa, kun se ainoana puolueena argumentoi elvyttävämmän finanssipolitiikan puolesta. Muut puolueet eivät esittäneet juuri lainkaan sisällöllisiä vasta-argumentteja Vasemmistoliiton näkemyksille. Yleensä puolueelle vastattiin toistelemalla vastuullisuus-sanaa ja julistamalla uskollisuutta valtiovarainministeriölle.
Vastuullisuusretoriikalla voidaan lopettaa mikä tahansa keskustelu talouspolitiikan suunnasta
Talouskeskustelun ongelmat eivät kuitenkaan rajaudu vain puoluepoliittiseen retoriikkaan. Myös valtavirran mediakeskustelussa niin Sanders, Corbyn, Mélenchon, Syriza kuin Podemoskin on vuoronperään kuvattu vailla mahdollisuuksia olevina kaheleina – tai vain ytimekkäästi ”äärivasemmistona”.
Argumenteista ja järjenkäytöstä irtaantunut keskustelu ei ole ollut ainoastaan vasemmistolaisten poliitikkojen riesa, vaan kaikkia talouskonsensuksen kriitikkoja on kohdeltu samalla tavalla. Esimerkiksi ennen viime eduskuntavaaleja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kertoi elvytyspolitiikan kannattajien olevan ”linimenttikauppiaita”.
Tällaisessa tilanteessa vasemmistolla ei ole mahdollisuuksia edistää tavoitteitaan politiikan perinteisillä näyttämöillä ja tavanomaisilla kommunikaatiokeinoilla. Vasemmiston populistinen käänne on siis olennaisilta osin ollut seurausta siitä, että rationaalinen keskustelu vasemmiston tavoitteista on käynyt mahdottomaksi näillä kentillä. Tällaisessa tilanteessa on ollut mielekkäämpää hyökätä eliitin keskusteluareenoja vastaan kuin yrittää epätoivoisesti saada siellä viestiään läpi.
Populistinen strategia näyttää useissa maissa toimivan erinomaisesti vasemmistolle. Demokratian kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos kaikille yhteisten keskustelutilojen merkitys politiikassa kaventuu. Äänestäjillä on politiikassa todellinen valinnan mahdollisuus vain, jos eri ideologiat kohtaavat avoimessa ja järkiperäisessä debatissa. Siksi rationaalisen keskustelun sääntöjen olisi koskettava koko politiikan pelikenttää.
Muuttuva työ ja muuttuvan työelämän sosiaalinen luonne – durkheimilainen tulkinta
Työnjako on tuottanut yhteisöjen kiinteyden sosiaaliset rakenteet modernissa yhteiskunnassa. Vuokratyö, digitalisaatio, työn monialaistuminen ja sopimuskäytäntöjen pirstoutuminen muuttavat kuitenkin työn merkitystä. Tuottaako työ enää kiinteitä sosiaalisia suhteita? Miten työ ylipäänsä koetaan?
Klassisessa taloustieteessä ja Karl Marxinkin ajattelussa esiintyvä työnjaon käsite oli merkityksellinen myös sosiologi Émile Durkheimille (1858–1917). Durkheimin sosiologiassa työ ei ole vain esineitä valmistavaa tai taloudellisesti tuottavaa toimintaa vaan se tuottaa myös yhteiskunnallisen ja sosiaalisen elämän kiinteyden.
Durkheim pyrki selittämään, mikä tuottaa yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet ja käytännöt, sekä arvioimaan yhteisöllisyyden kiinteyden astetta. Tässä tekstissä tarkastelen, miltä tämän päivän työelämä ja työmarkkinat näyttävät Durkheimin sosiologian valossa. Miten erilaiset työsuhteet, vuokratyö, sopimuskäytäntöjen pirstoutuminen tai työn monialaistuminen vaikuttavat työn merkitykseen sosiaalisten suhteiden luojana?
Työnjaon merkitys
Durkheimin varhaisin klassikkoteos Sosiaalisesta työnjaosta (De la division du travail social, 1893) pyrki määrittelemään teollistuvien ja modernisoituvien yhteiskuntien sosiaalisen siteen luonteen. Teoksessa Durkheim määrittelee sosiaalisen solidaarisuuden kaksi muotoa: mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden. Niiden avulla Durkheim kuvaa yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen tunnuspiirteiden eroja traditionaalisessa (mekaaninen) ja modernissa yhteiskunnassa (orgaaninen).
Mainittujen solidaarisuuden muotojen keskeinen ero on työnjaon aste. Työnjako taloustieteen käsitteenä on lähtöisin ”kapitalismin isän” Adam Smithin teoksesta Kansojen varallisuus (Wealth of Nations, 1776). Kun työnjako eriytyy eli kun yhteiskunnassa kehittyy uusia työnmuotoja, syntyy vaurautta (esim. Gronow, 2006, 46-51). Työnjaon eriytymisen ohella vaurautta kerryttävät uudet työvälineet sekä työtä nopeuttavat toimintatavat: tehostaminen tai työvaiheista luopuminen. Työnjaon eriytymisen myötä syntyvät pidemmälle jalostetut hyödykkeet, sekä ylellisyystuotteet.
Marx ei kyseenalaistanut, etteikö työnjako kerryttäisi vaurautta, mutta hänelle työnjako edusti ennen kaikkea yhteiskunnallisen vieraantumisen synnyttävää lähdettä. Yksilö ajautuu työnjaon myötä tekemäänsä työhön ja ”toimintakehään”, johon hän on toimeentulonsa vuoksi sidottu. (Ks. Marx & Engels, 1846, 1.luku). Durkheim taas ajatteli oppi-isänsä Auguste Comten tavoin työnjaolla olevan muitakin tehtäviä kuin taloudellisen tehokkuuden lisääminen (Töttö, 2006, 180).
Durkheimin teorian mukaan työnjako tuottaa yksilöllisyyttä positiivisessa mielessä. Vaikka työnjaon eriytyessä yksilöllisyys kehittyy, myös yksilöiden välinen solidaarisuus muuttuu tiiviimmäksi (Aro & Jokivuori, 2010,103).
Työnjako määrittää yhteiskunnan arvoja ja lainsäädäntöä (Durkheim, 1893, 73). Työnjaon kehityksen myötä syntyvä yksilöiden välinen solidaarisuus ilmenee esimerkiksi sopimuksellisessa solidaarisuudessa, sopimisoikeuteen perustuvassa kooperatiivisessa laissa.
Lisäksi työnjaon kehittyessä yksilöt ovat vähemmän riippuvaisia sosiaalisesta kokonaisuudesta, yhteiskunnasta. Traditionaalisen yhteiskunnan mekaanisessa solidaarisuudessa kollektiivinen tajunta[1] on sosiaalisen elämän lähde. Tämän tajunnan aste on aina sitä vahvempi, mitä traditionaalisempi yhteiskunta on. Modernissa, orgaanisessa solidaarisuudessa, yhteiskunta ei kykene enää tuottamaan sosiaalisen elämän mahdollistavaa kollektiivista tajuntaa. Orgaanisessa solidaarisuudessa yksilön tajunta ja yksilöllisyys saavat työnjaon erikoistuessa tilaa kollektiivisen tajunnan vaikutukselta.
Sosiaalinen elämä on lähtöisin ”yksilöiden tajunnan samanlaisuudesta ja sosiaalisesta työnjaosta” (Durkheim 1893 211). Sosiaalinen riippuvuus näkyy ihmisen luonnollisena taipumuksena kokea lojaalisuutta samanlaisiaan kohtaan (Durkheim 1893, 146; Arppe, 2016, 41-42). Työnjaon tuottama sosiaalisen elämän kiinteys ilmenee ensi kädessä työssä ja sen piiriin kuuluvissa yhteisöissä.
Korporaatiot ja sopimuksellinen solidaarisuus
Miten työnjako kykenee pitämään yhteisöt ja yhteiskunnan koossa? Durkheim osoittaa, että niin mekaanisessa kuin orgaanisessa solidaarisuudessa, on ammattikilloilla ollut historiallinen merkitys solidaarisuuden ja lojaalisuuden luojina. Modernin yhteiskunnan orgaanisessa solidaarisuudessa tämä tehtävä kuuluu Durkheimin kuvaamille korporaatioille. Korporaation tärkein tehtävä ei ole taloudellinen vaan moraalinen tehtävä: asettaa yhteisön etu yksilöä määrittävän edun edelle (Töttö, 2006, 203).
Ammattiliittojen alkuperäiset tehtävät vastaavatkin paljolti Durkheimin korporaatioille määrittämiä tehtäviä. Durkheimin määrittelemä korporaatio on ammatillisesti järjestäytynyt ryhmä, jonka tehtäviin kuuluu alan sisäisen toiminnan ja tarpeiden välinen sääntely (Durkheim, 1893, 21).
Pohjoismaiden kaltaisissa korporativistisissa valtioissa onkin korostunut sopimusoikeuteen perustuva kooperatiivinen laki, ”sopimuksellinen solidaarisuus”. Suomessa tätä piirrettä ovat edustaneet kolmikantaiset työmarkkinaratkaisut, joihin valtio on tunnetusti osallistunut sovittelevassa roolissa työntekijä- ja työnantajajärjestöjen sopiessa keskenään työmarkkinoita koskevista kysymyksistä.
Työmarkkinoilla on olemassa kaikkia työntekijöitä velvoittavia lakeja (esimerkiksi työturvallisuuslaki), sekä sopimusoikeudellisia sopimuksia, joiden piirissä eivät ole kaikki työntekijät (työehtosopimukset). Jälkimmäisten sovellettavuus on tapauskohtaista etenkin moninaistuvien työn muotojen piirissä. Vuokratyöntekijät eivät esimerkiksi yleensä ole tekemänsä työn työehtosopimukseen sisältyvien etujen piirissä (Tanskanen, 2012, 62). [2] Tämä on ongelma nykyisille ammattiliitoille niin sopimuksellisessa mielessä kuin toiminnan harjoittamisen kannalta. Ammattiliitot joutuvat keksimään uudenlaisia edunvalvonnan muotoja ja pohtimaan, miten kannustaa vuokratyöntekijöitä järjestäytymään. Epätyypilliset työsuhteet myös murentavat työntekijöiden keskinäistä solidaarisuutta. Työn vastaanottaminen halvemmalla palkalla ja huonommin työehdoin heikentää aina kaikkien samaa työtä harjoittavien etuja ja palkkatasoa.
Työn vastaanottaminen halvemmalla palkalla ja huonommin työehdoin heikentää aina kaikkien samaa työtä harjoittavien etuja ja palkkatasoa.
Durkheim esittää, että ammattiin liittyvät rikkeet aiheuttavat yleisiä moraalisia normeja vähemmän paheksuntaa, mutta työhön kytkeytyvät moraalisäännöt ovat muiden moraalisääntöjen tavoin silti yhtä pakottavia. (Durkheim 1893,212). Työlainsäädännön funktio on yksilöä velvoittava siinä mielessä, että yksilö joutuu toimimaan omien intressiensä vastaisesti ja hyväksymään sovitteluratkaisuja korkeampien intressien takia. Korkeampia intressejä keskitetyissä ratkaisuissa ovat olleet talouden vakauttaminen työrauhalla ja talouden ennustettavuus. Täten myös heikommissa työsuhteen muodoissa toimivat työntekijät joutuvat asettamaan nämä intressit omien oikeuksiensa edelle.
Yhteiskunnan rooli ei ole Durkheimille pelkästään sopimusten noudattamisen tarkkailu vaan myös ehtojen asettaminen sopimiselle (Durkheim 1893, 202). Työehtosopimisen ja siihen liittyvien käytäntöjen tulevaisuus on avoin kysymys suomalaisella työmarkkinakentällä. Työnantajajärjestöt ovat ilmoittaneet luopuvansa keskitetyistä ratkaisuista ja haluaisivat lisätä paikallista sopimista. Työntekijäjärjestöt haluavat varmistaa, että paikallinen sopiminen ei tarkoita samaa asiaa kuin yleissitovien työehtosopimusten murtaminen. Lainsäädännön ja sopimuskäytäntöjen pirstoutumisella saattaisi olla laajempia vaikutuksia työelämän laadullisen kokemisen kannalta, kenties jopa negatiivisia sosiaalisia vaikutuksia.
Durkheimin kanta onkin, että mitä pidemmälle työnjako kehittyy, sitä pidemmälle yhteiskunnan sekä itse lainsäädännön tulee kehittyä (Durkheim 1893, 209). Sopimisen vapauden tai keskitettyjen ratkaisujen rinnalla tulisikin pohtia myös kaikkia työntekijöitä ja työnantajia velvoittavaa lainsäädäntöä. Olisi syytä tarkastella esimerkiksi työsuhteen muotoihin liittyviä ehtoja tai sopimusvapautta pakottavia lakeja.
Missä ovat sosiaaliset suhteet?
Tuottaako työ enää kiinteitä sosiaalisia suhteita Durkheimin tarkoittamassa mielessä ? Miten työ ylipäänsä koetaan? Digitaalisen kehityksen tuloksena meillä on mahdollisuus olla jatkuvasti yhteydessä lähipiiriimme, sukulaisiin ja ystäviin verkon tarjoamien yhteisöalustojen kautta. Näin ollen työyhteisössä ei ole samassa määrin tarvetta kiinteälle sosiaaliselle toiminnalle kuin aiemmin.
Sosiaalinen media on tuonut myös uusia työtehtäviä, kuten uudenlaiset viestinnän ja joukkotiedotuksen muodot. Nämä työtehtävät korreloivat työntekijän sosioekonomisen aseman mukaan (TEM 2016, 33). Tämä saattaa olla yksi syy, miksi alemmat ja ylemmät toimihenkilöt kokevat omat työyhteisönsä yhteisöllisempinä kuin työntekijät (TEM 2016, 56). Toimihenkilöt käyttävät kenties taukonsa keskusteluun työkavereiden kanssa, eivätkä käyttämillään työalustoilla. Työntekijöiden ja toimihenkilöiden työolojen eroissa on kuitenkin monia sosioekonomisesti erottavia tekijöitä. Näitä ovat muun muassa työoloihin vaikuttamisen mahdollisuudet (TEM 2016, 21), saatavan palautteen järjestelmällisyys ja kannustimet (TEM 2016, 79), sekä työn kuormittavuus (TEM 2016, 72). Työntekijät kokevat työnsä toimihenkilöihin verrattuna fyysisesti raskaammaksi ja selkeästi raskaammaksi kuin kymmenen vuotta sitten. Alemmat ja ylemmät toimihenkilöt kokevat työnsä taas henkisesti raskaammaksi verrattuna työntekijöihin. Edellä mainituin syin voidaan päätellä, että sosioekonominen asema vaikuttaa ylipäätänsä itse työympäristöön, jossa työelämän sosiaalinen elämä tapahtuu.
Durkheimin työnjaon epätyypilliset muodot ja muuttuva työ
Durkheim ei väitä, että työnjako etenisi markkinatalouteen perustuvissa yhteiskunnissa mutkattomasti. Työnjako voi esiintyä myös patologisissa, poikkeavissa muodoissa. Näitä ovat anominen, väkinäinen, sekä Durkheimin määrittelemätön ”toisenlainen epätyypillinen työnjako” (Durkheim, 1893, 323-324).[3] Nämä työnjaon muodot eivät tuota sosiaalista solidaarisuutta vaan näillä on sen kannalta vastakkaisia seurauksia. Anominen työnjako on teollisuuden tai kaupan kriisien ja vararikkojen seuraus (Durkheim 1893, 324). Väkinäinen työnjako taas on seurausta siitä, että yksilöt eivät ajaudu luonnollisia ominaisuuksiaan ja taitojaan vastaaviin tehtäviin (Durkheim 1893, 343-344). Kolmas tyyppi on seurausta huonosta työtehtävien järjestämisestä ja suunnittelusta (Durkheim 1893, 353).
Anomisessa työnjaossa yksilö saattaa tuntea työn kautta itsensä ja elämänsä merkityksettömäksi (Aro & Jokivuori 2010, 103). Vaikka anomia onkin lähellä Marxin vieraantumisen käsitettä, ei se ole vastaava käsite. Marxille vieraantuminen käsitteenä edustaa työntekijän välistä suhdetta valmistamiinsa esineisiin ja esinemuotoiseen maailmaan ja tämän kautta ihmisluontoon (ks. luku Vieraantunut työ. Marx, 1844).
Durkheimille anomia viestii yhteiskunnan ja yhteisön välisestä normittomuuden tilasta (Allardt, 1971, 91). [4] Anomia voi ilmetä yhteiskunnallisena tilana paitsi talouden kriiseissä, myös jatkuvassa talouskasvussa, jolloin yksilöiden talouteen ja kuluttamiseen liittyvät arvot muuttuvat. Säästäväisyys ei välttämättä olekaan enää hyve ja kuluttaminen voi saada 1980-luvun ”juppivuosien” kaltaisia piirteitä (Aro & Jokivuori 2010, 105).
Väkinäisessä työnjaossa yksilöt eivät ajaudu yhteiskunnassa toteuttamaan tehtäviä, joita näiden luonnolliset taidot vastaavat. Tämän työnjaon muodon voisi ajatella vastaavan ainakin rationalisoitavaa tai automatisoitavaa työtä, oikeastaan mitä tahansa työtä, jossa pyritään työn uudelleen suunnittelulla tehokkuuteen. Väkinäisen työnjaon vastakohta olisi pakottamaton työnjako, jossa yksilöillä ei ole esteitä näiden tehtävien harjoittamiseksi tai näihin asemiin pääsemiseksi (Aro & Jokivuori 2010, 103). Pakottamattomassa työnjaossa yksilö saa tekemästään työstään oikeudenmukaisen palkkion perustuen tämän takaavaan sopimukseen.
Tehostuva työ ja työelämän laatu
Durkheimin mainitsema ”kolmas työnjaon epänormaali tyyppi” ei jätä tarpeeksi tilaa yksilön toiminnalle (Durkheim, 1893, 353). Tämä on seurausta työn huonosta suunnittelusta, jonka seurauksena työntekijät eivät kykene perehtymään mihinkään saamaansa työtehtävään tarpeeksi. Täten ilmenee sosiaalista hajanaisuutta ja epäjärjestyneisyyttä. Jalostuksen menetettyä asemaansa työllisyyden muotona kotimaisilla työmarkkinoilla ei työn tehostaminen aina tapahdukaan välttämättä automatisaatiolla tai työvaiheiden pilkkomisella vaan työn järjestämisellä kokonaan uudestaan. Tähän voi kuulua myös työnmuotojen sekoittuminen toisiinsa.
Durkheimin kuvaamat työnjaon patologiset muodot vaikuttaisivat yleistyneen nykypäivän työelämässä.
Durkheim ei nähnyt ongelmaa eri ammattien välisessä kilpailussa, koska nämä tähtäävät eri päämääriin (Durkheim 1893, 247). Muuttuvassa työssä työ tehostuu kuitenkin niin suorittavassa työssä kuin tietotyössä uusin työtehtävin. Julkisilla ja palvelualoilla yleistyvät monipalvelutyöt, joissa työntekijät hoitavat yhä useamman alan ja ammatin tehtäviä samalla palkalla. Postityöntekijän leikatessa nurmikkoa ja kioskin työntekijän myydessä tuotteita konserttilipusta krakovanmakkaraan herää kysymys paitsi yleisestä työn merkityksellisyyden tunteesta myös itse työn tehokkuudesta. Kioskityöntekijä joutuu pohtimaan uusien opeteltavien tehtävien listaa ja varsinaisten palveluiden laatu kärsii. Postin jakelu tökkii. Kolmannen sukupolven nakkikioskiyrittäjä joutuu kilpailemaan useita palveluita tuottavan kioskiketjun kanssa.
Lopuksi
Työ on tärkeä ihmiselämän aktiviteetti, joka vie keskeisen osan ihmisen valveillaoloajasta. Työn yhteiskunnallista merkitystä voi kuvata monella tapaa. Voidaan tarkastella työn kustannuksia palkkojen määränä ja kustannusten vaikutuksina kilpailukykyyn. Työllisyysasteella voidaan tarkastella töissä käyvien määrää ja veronkannon valtiolle tuomia tuloja, sekä työttömyyden kustannuksia kuten tulonsiirtoihin menevää rahan määrää.
Työllä on kuitenkin aina myös rooli elämän merkitysten ja siten hyvinvoinnin sekä yksilöllisen persoonallisuuden rakentajana. Durkheimin kuvaamat työnjaon patologiset muodot vaikuttaisivat yleistyneen nykypäivän työelämässä. Tämä vaikuttaa väistämättä siihen, miten työn merkityksellisyyden kokemukset ja solidaarisuus rakentuvat.
Kirjoittaja Joonas Pulkkinen on estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
Lähteet:
Allardt, Erik :Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Porvoo: WSOY.
Aro, Jari & Jokivuori, Petri: Klassisen sosiologia ja moderni maailma. Helsinki: WSOYpro Oy.
Arppe, Tiina 2016: Uskonto ja väkivalta. Durkheimin perilliset. Helsinki: Tutkijaliitto.
Bernard, Phillippe 2002: Suicide and anomie. Teoksessa. Durkheim Today. Toim. W.S.F Pickering. New York: Berghan Books.
Durkheim, Émile 1893/1990: Sosiaalisesta työnjaosta. Suom. Seppo Randell. Jyväskylä: Gaudeamus.
Gronow, Jukka 2006: Valistusfilosofia ja poliittinen taloustiede: Yhteiskunta omalakisena järjestelmänä. Teoksessa. Sosiologian klassikot. Toim. Jukka Gronow, Arto Noro, Pertti Töttö. Jyväskylä: Gaudeamus (1.p 1996).
Marx, Karl & Engels, Friedrich 1846: Saksalainen ideologia. Suom. Tuntematon. Viitattu. 26.4 https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1846/saksalainen-ideologia/index.htm
Marx, Karl 1844: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset. Suom. Antero Tiusanen. Viitattu. 18.4. https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1844/taloudellis-filosofiset-kasikirjoitukset/index.htm
Tanskanen, Antti 2012: Huono-osaisia työntekijöitä? Tutkimus vuokratyöntekijöiden työelämän laadusta. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta. Sosiaalitieteiden laitos.
Töttö, Pertti 2006: Émile Durkheim – Kaikki on sosiaalista. Teoksessa. Sosiologian klassikot. Toim. Jukka Gronow, Arto Noro, Pertti Töttö. Jyväskylä: Gaudeamus (1.p 1996).
TEM 2016: Työolobarometri. Ennakkotiedot, syksy 2016. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. TEM raportteja 10/2017. Viitattu 4.4.2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-197-5
[1] Kollektiivinen tajunta (tai Jungin tapauksessa myös alitajunta) on käsitteenä tunnetumpi psykoanalyytikko C.G. Jungin tuotannosta, mutta on alun perin Durkheimin käsite. Jungin ja Durkheimin tavat käyttää käsitettä eivät kuitenkaan ole yhtenevät.
[2] Vuokratyön käytön lisääntyneestä määrästä ks. Työolobarometri. Ennakkotiedot, syksy 2016, 14.
[3] Tämä on pelkistys Durkheimin ajattelusta, poikkeamatyyppejä voi olla hänen mukaansa muitakin. Ks. viite.
[4] Anomiaa ei käsitteenä juurikaan sosiologisessa tutkimuksissa enää käytetä. ks. esim. Bernard, 2002, 82.
Onko aktivoivalla työvoimapolitiikalla tulevaisuutta?
Suomessa pyritään tällä hetkellä aktivoimaan työttömiä monin eri tavoin. Aktivointipolitiikan hyödyt yhteiskunnalle ovat kuitenkin kyseenalaiset. Lisäksi työmarkkinoiden epävarmuus asettaa politiikalle omat haasteensa.
Aktivoiva työvoimapolitiikka ei juurikaan auta työttömiä työllistymään varsinkaan taantuma-aikana. Vain jos sen tukena on paketillinen muita tukitoimenpiteitä, siitä voi olla hyötyä myös korkean työttömyyden vallitessa. Mutta vähänkö vai ei juuri ollenkaan – siitä tutkijat ovat erimielisiä keskenään. (Martin 2014, s.29-30).
Silti työttömille suunnattuja tiukasti sanktioihin kytkettyjä aktivointitoimenpiteitä jatketaan Suomessa. Eikä tässä kaikki: tällä hetkellä hallitus suunnittelee vielä kiristävänsä työttömyyspäivärahan saamisen ehtoja. Viimeisimpänä ehdotuksena se esitti suurimittaista työnhakupakkoa: työtön joutuisi ”tehtailemaan” useita työpaikkahakemuksia kuukaudessa saadakseen työttömyyskorvauksensa.
Ehdotus on herättänyt laajaa ja voimakasta kritiikkiä niin työtekijöiltä kuin työantajiltakin, niin vasemmalta kuin oikealtakin (esim. Suomen Kuvalehti 26.5.2017). On todennäköistä, että idean toteutuessa yhä suurempi osa työttömistä katoaisi TE-toimistojen ja aktivoinnin ulottumattomiin; absurdeiksi ja nöyryyttäviksi koetut toimenpiteet saavat osan työttömistä ”katoamaan” sanktioiden saamisenkin uhalla. Ainakaan vielä hallituksemme ei ole ideaa kuitenkaan haudannut.
Suomalainen aktivoiva työvoimapolitiikka on tällä hetkellä jos ei kriisissä, niin ainakin umpikujassa. Jotain uutta on keksittävä. Työnhakupakko on vain yksi idea. Lisäksi se jäänee toteutumatta työnantajien vastustuksen vuoksi. Nimenomaan työnantajien vastustus on tässä oleellista; työntekijäpuolen tai työttömien ääni ei mediapelissä ja huutoäänestyksissä yhtä paljon paina.
Hallituksemme on esittänyt muutamia muitakin ideoita ja lanseerannut kokeiluja. Ennen kaikkea sitkeä pitkäaikaistyöttömyys ja korkea nuorisotyöttömyys ovat taas kerran muodostumassa taloustaantuman pitkiksi ja sitkeiksi ”hänniksi”, vaikka työmarkkinat näyttävät – ainakin tällä hetkellä – vetävän paremmin kuin taantuman alhoissa.
Jotain on tehtävä
Paraikaa meneillään oleva perustulokokeilu vaikuttaa ensi näkemältä lähes vastakkaiselta idealta ”yliaktivoinnille”. Kokeilua evaluoiva Kela on rakentanut vertailuasetelman, jossa perustuloa kokeiluluonteisesti saavien työttömien verrokkiryhmänä ovat perustuloa vaille jäävät ”tavalliset” työttömät. Tehtävässä tutkimuksessa pyritään päättelemään, lisääkö perustulon saaminen työttömien aktiivisuutta hakeutua työmarkkinoille vai ei.
Asian arvioiminen lienee haasteellista. Olipa tulos mikä tahansa, myös poliittiset tuulet ja intohimot vaikuttavat vahvasti siihen, tuleeko Suomeen hamassa tulevaisuudessa kansalaisoikeudeksi perustulon saaminen vai ei (Perkiö ja Suopanki toim. 2012).
Perustulon myötä työttömien ”aktivointi” vähintäänkin muuttaisi muotoaan, ellei loppuisi kokonaan. Perustulon myötä työttömyyskorvauksen saamisen ehdot – aktivointeihin osallistumisineen ja työnhakuihin velvoittamisineen – loppuisivat, koska työttömyyskorvausta nykymuodossaan ei enää olisi. Toisaalta perustulo on summana niin pieni, että sillä ei käytännössä kykenisi elämään ilman lisätukia tai lisäansioita. Siksi sen oletetaan kannustavan työnhakuun, ainakin silppu- ja pätkätöiden hakemiseen.
Ehkä perustulon ajatellaankin kannustavan nimenomaan tällaisiin töihin. Kokeilu on lanseerattu osin ehkä siksi, että työmarkkinoiden oletetaan muuttuvan yhä enemmän silppu siellä, pätkä täällä -tyyppisiksi. Perustulo auttaisi kansalaisia sopeutumaan juuri tämän kaltaisiin työmarkkinoihin ja luovimaan niissä.
Kohti vastikkeellista sosiaaliturvaa?
Samaan aikaan päättäjillämme on pohdittavanaan toinen, ainakin jossain määrin vaihtoehtoinen kehittämisidea: osallistava sosiaaliturva. Sen toteutuessa ”osallistettaisiin” joutilaita sosiaaliturvan varassa eläviä tekemään edes jotakin niin sanotusti hyödyllistä. Miten tämä ”hyödyllisyys” sitten määriteltäisiin, on edelleen hieman auki. Eräänlaisesta joutomiesten ja -naisten aktivoinnista olisi joka tapauksessa kysymys. (ks. Hiilamo ym. 2016.)
Tämän suuntainen askel on itse asiassa jo käytännössäkin otettu: on lanseerattu kokeilu nimeltään ”työelämäkokeilu”, jolla korvataan epäonnistuneeksi todettu kuntouttava työtoiminta. Kyse on määräaikaisesta työelämäkokeilusta, jossa pitkäaikaistyöttömät työskentelisivät työttömyystuen turvin kunnissa tai yrityksissä 4-8 tuntia päivässä korkeintaan viitenä päivänä viikossa puolesta vuodesta vuoteen kestävän jakson ajan. Työmarkkinatuen lisäksi työtön saisi yhdeksän euron päivittäisen kulukorvauksen työmarkkinatuen lisäksi.
Toisaalta perustulo käytännössä pakottaisi monet työttömät ottamaan vastaan silppu- ja pätkätöitä huonoin työehdoin, koska perustulon tuoman leivän päälle usein tarvitaan myös voita.
Ainakin blogikirjoittaja Saku Timonen katsoo, että Hiilamon työryhmän raportti ”osallistamisesta” ja siihen perustuva kokeilu kertovat sosiaalipolitiikan paradigman muutoksesta: sosiaalietuuksien saamiseksi on tehtävä työtä. Alun perin, viime hallituskaudella, puhuttiin ”vastikkeellisesta sosiaaliturvasta”, varsinkin ministeri Paula Risikon (kok) suulla. Nimike on nyt ”häveliäisyyssyistä” muutettu ”osallistumistuloksi”, kirjoittaa Timonen.
Tämän hetken Suomessa työttömiä pyritään entistä intensiivisemmin ”aktivoimaan” eli patistamaan sanktioiden uhalla joko kursseille ja työpaikkoja hakemaan tai työharjoitteluun ja edellä mainittuun ”työkokeiluun”. Vain perustulokokeiluun ei sisälly sanktioita. Toisaalta perustulo käytännössä pakottaisi monet työttömät ottamaan vastaan silppu- ja pätkätöitä huonoin työehdoin, koska perustulon tuoman leivän päälle usein tarvitaan myös voita.
Aktivointia, vaikka töitä ei olisikaan
Nyt Suomessa on pitkän taantuman jälkeen lievä noususuhdanne, ja työvoiman kysyntäkin on hieman lisääntynyt. STTK:n pääekonomisti Ralf Sund olettaa, että voimistunut töihin patistelu liittyy tähän: kaikkia potentiaalisia työnhakijoita pyritään pakottamaan liikkeelle, töitä hakemaan (Suomen Kuvalehti 26.5.2017). Ehkäpä näin.
Mutta jos palkkatöitä on tulevaisuudessa yhä vähemmän, mikä on silloin aktivoivan työvoimapolitiikan ja toisaalta aktivoivan sosiaaliturvan tulevaisuus? Yksi tulevaisuuden ja työn tutkimuksen haara ennustaa, että perinteiset palkkatyöt tulevat kiihtyvän robotisaation, automatisoinnin ja digitalisaation myötä lähes katoamaan ainakin jälkiteollisista länsimaista. Toki on toinen ennustusten suunta, jonka mukaan palkkatyöt eivät tule katoamaan, eivät edes vähentymään, ainoastaan muuttamaan muotoaan.
Vähenivätpä perinteiset palkkatyöt tulevaisuudessa tai eivät, on kiistämätöntä, että työmarkkinat ovat jo muuttuneet entistä epävarmemmiksi silppu- pätkä- ja nollatuntisopimustöineen. (Esim. Nuutinen toim. 2017.) Aktivoiva työvoimapolitiikka voi parhaassa tapauksessa valmentaa työttömiä tällaisiin töihin, tai sitten huonossa tapauksessa ei-mihinkään. Mistä siis muodostuu aktivoinnin mielekkyys, toisaalta aktivoinneissa oleville, toisaalta yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle, joka aktivointisirkusta pyörittää?
Aktivoinnin mieli ja mielettömyys
Olen itse tutkinut aktivoinnin kohteena olevia nuoria työttömiä Suomen Akatemian projektissa ”Young unemployed, activating labour market policies and paradoxes of agency” (Helsingin Yliopistossa, v. 2012-2016). Haastatteluiden perusteella nuoret voivat kokea aktivoinnin omalla kohdallaan joko mielekkääksi tai ”älyttömäksi” systeemiksi, johon on sopeuduttava saadakseen työttömyyskorvausta. Mielekkyyden kokemuksissa ei välttämättä ole kyse työllistymismahdollisuuksien paranemisesta. Esimerkiksi työpajassa olo voidaan kokea mielekkääksi, vaikka palkkatyötä ei sen jälkeen olisikaan luvassa. ”Saa omaa päätä kasaan”, ”tunnen itseni taas ihmiseksi” ja ”parempi tämä on kuin ei mitään” ovat muutamia nuorten työttömien mielekkyysperusteluja. Juuri kukaan haastattelemistani nuorista ei edes olettanut saavansa työelämävalmiuksia aktivointitoimenpiteissä. Silti osa oli niihin tyytyväisiä.
”Älyttömäksi” tai mahdottomaksi aktivointitoimenpiteissä olo koetaan tutkimusaineistoni valossa silloin, kun toimenpiteet koetaan nöyryyttäväksi ”työn esittämiseksi”. Työllistymistä edistämään tarkoitettuja kursseja on monen tasoisia, mutta usein niiden taso on kehno. Tällöin kurssitettavissa herää tyrmistys ja huijatuksi tulemisen tunne, esimerkiksi havaitessa, että kurssilla käydäänkin läpi ”Cosmopolitan-lehden psykologisia luokitteluja”, tai kurssin opettaja sanoo suoraan oppilailleen, että ”en ikinä tekisi tällaista työtä, mutta on pakko, kun olisi muuten itse työtön”.
Se, että toimenpiteisiin, niin kirjavan tasoisille kursseille kuin palkattomiin työharjoitteluihinkin on mentävä, jotta ei menettäisi työttömyyspäivärahaansa, saa monet vihaisiksi. Tämä ei ole mikään uutinen. On jo tiedossa, että yhä useammat työttömät häviävät ”työnhakijoiden” kategoriasta ja TE-toimistojen katseen ja aktivointipyrintöjen kantamattomiin, samalla työttömyysetuutensa menettäen. He eivät siis työllisty, ainakaan virallisesti, vaan yksinkertaisesti katoavat viranomaisten ulottumattomiin, jonnekin (ks. TEM-analyysi 79/2017).
Minne? Miksi? Sitä ei tiedetä, ja viranomaiset ovat ilmiöstä ihmeissään ja huolissaan. Tutkimustietoa ”katoajista” ei ole – ei vähiten siksi, että kukaan ei tiedä, mistä heitä tavoittaisi. Omassa haastatteluaineistossani tuli esiin, että osa nuorista oli välillä tällä tavoin ”kadonnut”, mutta palannut aktivointisirkukseen. Ennemmin tai myöhemmin aktivoinneista katoavien viimesijaista toimentuloakin leikataan 20-40 prosenttia. ”Routa porsaan kotiin ajaa”, myös takaisin aktivointien piiriin.
Aktivointitoimenpiteistä pois toviksi tai jopa pariksi vuodeksi hypänneiden nuorten kuvailuissa esiintyi sana nöyryytys. Ne nuoret, jotka olivat kokeneet tietyt aktivointitoimenpiteet niin järjettömiksi, keinotekoisiksi ja ”työn esittämiseksi” – kuten yksi nuori tiivisti – eivät olisi enää voineet säilyttää itsekunnioitustaan, jos olisivat jääneet tiettyihin työharjoitteluihin. Muutama keskeyttänyt oli puolestaan ollut työharjoittelussa, jossa joutui juoksemaan ja raatamaan kohtuuttoman paljon: tauotta, ilman oikeutta pitää lakisääteisiä taukoja.
Jos aktivointi on sellaista, jossa ihmistä – olipa hän nuori tai vanha – nöyryytetään ”muka-työn- tekemisellä” tai ”höykkyytetään” kohtuuttomasti, hän saattaa lähteä, vaikka menettäisi työttömyyskorvauksensa ja lopulta osan viimesijaisesta toimeentulotuestaankin. Monet ihmiset toimivat näin, tietoisina seurauksista.
Osaksi yhteiskuntaa aktivoinneilla?
Professori Hiilamon työryhmän ehdottamassa ”osallistumistulossa” on paljon kauniita ideoita siitä, kuinka työtön ja viranomainen ”yhdessä sopivat” aktiivisuuden muodosta ja sisällöstä. Jos kaunis idea muuntuu käytännöissä villiksi länneksi, jossa työttömiä voidaan joko pakottaa raatamaan ilman että työlainsäädäntöä vaikkapa pakollisista tauoista noudatetaan tai vaihtoehtoisesti ”esittämään työtä”, rakentamaan lauta-aita ja sitten purkamaan se, ihmisiä tulee livistämään senkin piiristä. Sitten he elävät joko kokonaan tai osittain ilman toimeentulotukea.
Mielekkyys aktivoinnissa voi jopa osin säilyä, ainakin nuorten työttömien piirissä, vaikka työpaikkaa sen jälkeen ei olisikaan luvassa: jos toimenpiteessä oppii uusia taitoja, ”saa päätään kasattua” tai saa tukea ja ihmisarvoista kohtelua. Vanhempien aktivoinneissa olevien työttömien kokemuksista on yllättävän vähän tutkimustietoa. Tanskasta, aktivoinnin ihmemaasta, tiedetään, että siellä osa kokee aktivointijärjestelmän mielekkääksi, osa vankilaksi (Andersson 2001).
Mikä aktivoivan työvoimapolitiikan mielekkyys sitten on yhteiskunnalle, ”systeemille” – varsinkin jos toteutuu skenaario, jossa palkkatöitä on tarjolla yhä vähemmän? Ainakin ihmisten pakottaminen aktivointitoimenpiteisiin sanktioiden uhalla on yhä vaikeammin argumentoitavissa kohteille. Tällöin toimenpiteistä ei todennäköisesti seuraa ”kohteiden” integroitumista yhteiskuntaan, joka on yksi aktivointipolitiikan tavoite, vaan jopa päinvastainen kehitys. Samoin voi käydä Hiilamon raportissa visioidun osallistumistulon kanssa – ainakin, jos sen käytännön toteutus sisältää mielivaltaisia elementtejä.
Jos hintana on yhä useampien kansalaisten vihamielisyys yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, onkohan hinta kuitenkin yhteiskunnalle turhan korkea?
Jos aktivoinnista ja osallistamisesta ei seuraa kohteidensa yhteiskuntaan integroitumista, vaan pikemminkin siitä vieraantumista ja jopa vihamielisyyttä ”systeemiä” kohtaan, mikä silloin on aktivoinnin mieli koko yhteiskunnan kannalta? Sitä on vaikea nähdä ainakaan sosiologin näkökulmasta. Ehkä se sitten jää hyödyttämään valtion taloutta ja markkinavoimia: saadaan ilmaista työvoimaa, vaikkapa siivoojia kunnan virastoihin tai kaupan alalle kiireapulaisia jouluisin, jos ei muuta. Jos hintana on yhä useampien kansalaisten vihamielisyys yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, onkohan hinta kuitenkin yhteiskunnalle turhan korkea?
Ehkä tuota pohdiskelua ja punnintaa ei tarvita, jos perustulokokeilun jälkeen päädytään sen käyttöön ottoon. Jos perustulokokeilu toteutuu, yksi esiin nouseva kysymys on, miten käy Nuorisotakuun, jota jo nyt on leikelty laidoiltaan. Haudataanko se kaikessa hiljaisuudessa lopullisesti? Entä olisiko sen hautaaminen nuorten kannalta lopulta hyvä vai paha asia? (ks. Lähteenmaa 2014.) Kaikki edellä mainitut vaihtoehdot ovat riippuvaisia – poliittisten voimasuhteiden muutosten lisäksi – Suomen valtion taloudesta, joka taas on riippuvainen globaalin kvartaalitalouden käänteistä, Euroopan Unionin harjoittamasta talouspolitiikasta, maailmanpolitiikan ja –talouden käänteistä ja jopa ilmastonmuutoksen etenemisestä.
Lopuksi
Sekä nyt harjoitettava aktivoiva työvoimapolitiikka että sen eräänlainen vaihtoehto, perustulo kokeiltavassa muodossaan, nojaavat oletukseen siitä, että palkkatöitä on jatkossakin tarjolla – jos ei kaikille, niin ainakin useimmille kansalaisille.
Suomalaisessa perustulokokeilussa, joka juuri on meneillään, testataan sitä, hakeutuvatko sitä saavat työttömät avoimille työmarkkinoille hanakammin kuin ne työttömät, jotka eivät kyseistä tuloa saa. Jos näin ei käy, perustulo arvioidaan mitä ilmeisimmin epäonnistuneeksi järjestelyksi. Perustulollakin pyritään siis kannustamaan ihmisiä työnhakuun, ei ”oleiluun”. Onhan istuva presidenttimme Sauli Niinistökin korostanut taannoin puheessaan, ettei Suomesta ole tarkoitus tehdä ”oleiluyhteiskuntaa”.
Entä jos palkkatyöt oikeasti vähenevät radikaalisti, kuten toisessa automatisaation vaikutuksia ja työyhteiskunnan tulevaisuutta koskevassa skenaariossa ennustetaan? Tällöin aktivoiva työvoimapolitiikka ja perustulokin – siinä muodossa, jollaiseksi sitä nyt pyritään rakentamaan – ovat todellisessa kriisissä. Tätä tulevaisuuden visiota ei haluta pohtia eikä siihen varautua, ei ainakaan päivänpoliittisessa keskustelussa. Se on ymmärrettävää. Olisi toki mukavaa, jos ihmistyövoiman tarpeen radikaalisti vähentyessä toteutuisi Karl Marxin utopia: ”kaikilta kykyjensä mukaan, ja kaikille tarpeidensa mukaan”.
Oma kysymyksensä on se, kuinka tämä kustannettaisiin. Marxin utopia on helpommin sanottu kuin toteutettu.
Kirjoittaja Jaana Lähteenmaa on dosentti, tutkija ja tietokirjailija.
Lähteet:
Andersson, Annette (2001): Fånget i systemet. En debatbog om ledighed. Borgen, Kobenhavn.
Hiilamo, Heikki et al. (2016): Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia. Valtioneuvoston kanslia 8.2.2017. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 18/2017.
Lähteenmaa, Jaana: (2014) Liata kätensä vaan ei sydäntään? Tutkijan ristiriitaisia tunnustuksia aktivointia koskevista ajatuksistaan. Teoksessa
Gretschel, Anu et al.(toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto ja Nuorisotutkimusseura, julkaisuja no 150 / verkkojulkaisu 76. Helsinki.
Lähteenmaa, Jaana (2017): ”Työttömien yliaktivointi voi ajaa itsensä umpikujaan” https://blogi.thl.fi/web/yhteiskuntapolitiikka/blogitekstit/-/blogs/tyottomien-yliaktivointi-voi-ajaa-itsensa-umpikujaan
Martin, John P. (2014): Activation and ALPs in OECD-countries: stylized facts and evidence of effectiveness. IZA (Forschungsinstitut zur Zukunft der Arbeit) – policy papers , no 84. www.za.de.
Nuutinen, Veera (toim.) (2017) : Uusi työväki. Työ ja yrittäjyys prekarisoituvan palkkatyön yhteiskunnassa. Into Kustannus, Helsinki.
Perkiö, Johanna ja Suopanki, Kaisu (toim.) (2012): Perustulon aika. Into Kustannus, Helsinki.
Rämö, Aurora (2017): Tämä on katastrofi. Suomen Kuvalehti 21/2017.
Työllisyyskatsaus huhtikuussa 2017. TEM-raportteja 79/2017. www.tem.fi
Työtakuu uuden työllisyyspolitiikan avaimena
Syyperusteinen ja tarveharkintainen toimeentuloturva on tulossa tiensä päähän. Jos haluamme yhteiskunnan, joka tarjoaa kaikille autonomiaa ja mahdollisuuden työntekoon, tarvitaan sekä perustuloa että työtakuuta.
Työtakuun idea on, että järjestetään työpaikka kaikille työkykyisille ja työhaluisille täysi-ikäisille ihmisille. Täystyöllisyys siis varmistetaan tarjoamalla yhteiskunnallisesti merkityksellisiä työpaikkoja niille, joilla on vaikeuksia päästä avoimille työmarkkinoille.
Työtakuun puolestapuhujat korostavat, että työmarkkinat eivät täystyöllisyyttä lähestyttäessäkään työllistä sellaisia työnhakijoita, joilla on eri syistä ongelmia sopeutua työmarkkinoiden kysynnän vaatimuksiin. Työtakuun tehtävänä on taata tällaistenkin työnhakijoiden mahdollisuus työllistymiseen. Työtakuuta kaivataan erityisen kipeästi laajan työttömyyden oloissa estämään laajamittaista työmarkkinoilta syrjäytymistä, jollaista tapahtui Suomessa 1990-luvun alun laman sekä vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena.
Tarkoitus on, että työtakuun työpaikat lisäävät kansalaisten hyvinvoinnin edellyttämiä palveluja, vahvistavat niissä työskentelevien ammatillisia taitoja ja tukevat alueellisen kehityksen edellytyksiä. Näin työtakuu olisi paitsi avain rakennetyöttömyyden ongelman ratkaisemiseen, se myös edistäisi hyvinvointia, osaamista ja alueellista tasapainoa.
Työtakuu osana jälkikeynesiläisyyttä
William (Bill) Mitchellin vetämä tutkimusryhmä julkaisi vuonna 2008 kirjan Creating effective local labour markets (Cook ym. 2008). Teos sisältää perusteellisen raportin työtakuusta ja ehdotuksen sen toteuttamiseksi Australiassa. Tässä artikkelissa arvioin työtakuun mahdollisuuksia kirjan pohjalta.
Mitchell on tunnettu jälkikeynesiläinen taloustieteilijä. Jälkikeynesiläisyyden ytimessä on ajatus, että vastoin perinteistä uusklassista käsitystä talous ei itsestään tasapainotu. Tasapainoinen korkean työllisyyden kehitys edellyttää valtion jatkuvaa aktiivista osallistumista talouteen. Erityisesti laskusuhdanteessa kysynnän ollessa riittämätöntä tarvitaan jälkikeynesiläisten mukaan vahvaa finanssipoliittista elvytystä ja sitä tukevaa keskuspankin rahanluontia.
Kirjan esittelemässä työtakuussa etsitään työtehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, mutta jotka eivät toteudu nykyisten työmarkkinoiden puitteissa: vähäisen ammattitaidon edellyttämiä tehtäviä, joista maksetaan toimeentulon turvaava minimipalkka, joka on niin alhainen, ettei se ”vääristä” työmarkkinoita. Silloin takuutyöpaikkoihin työllistetyillä on taloudellinen kannustin hakeutua avoimille työmarkkinoille.
Kirjan erityinen panos on konkreettinen ehdotus työtakuun toteuttamisesta Australiassa. Ehdotuksen perustana on yksityiskohtainen kuvaus Australian työllisyystilanteesta ja työvoimapolitiikasta sekä Australian työllisyysalan toimijoille tehty laaja kysely.
Kirjassa esitetyn työtakuun tavoitteena on täystyöllisyys (full employment). Täystyöllisyys tosin jää aina pyrkimykseksi, sillä aina on jokin määrä kitkatyöttömyyttä. Työtakuu on osa suhdannevaihteluja tasaavaa keynesiläistä talouspolitiikkaa. Keinoina ovat työllisyystyöt, palkkatuet, työpajat ja vastaavat toimet, joilla synnytetään työpaikkoja, jotka eivät olisi syntyneet ilman erityisiä toimia. Kirja tarjoaa työtakuuta tätä keinovalikoimaa kokoavaksi yhteiskunnalliseksi toimeksi.
Työtakuun vaikutuksista
Työtakuun työpaikkojen tulee edellyttää suhteellisen vähän ammattitaitoa, jotta ne voivat työllistää työttömiä työnhakijoita. Mitchellin tutkimusryhmä pyysi Australian alueellisia ja paikallisia työllisyyden asiantuntijoita ja työllisyyspalvelujen toimijoita arvioimaan, millaisia voisivat olla työtakuun tehtävät ja kuinka paljon niitä voisi olla. Niitä löytyi eniten sosiaalisissa palveluissa, mutta runsaasti myös kuljetuksissa, virkistyksen ja kulttuurin alalla sekä terveyden ja turvallisuuden tehtävissä. Tarpeellisia uusia työtehtäviä löytyi paljon myös asuntotuotannon ja julkisen infrastruktuurin rakentamisessa.
Työnkuvat olivat hyvin monenlaisia. Mittavia määriä työntekijöitä arvioitiin tarvittavan muun muassa ikäihmisten hoitoon, kouluavustajiksi ja kuljetustehtäviin. Asiantuntijoiden ilmoittamien työtehtävien toteuttaminen työtakuutyöpaikkona olisi vienyt Australian pitkän askeleen kohti täystyöllisyyttä. Työttömyys olisi vähentynyt noin kahdella prosenttiyksiköllä.
Kirjan esittämässä työtakuun mallissa työtakuun työpaikkoihin kytketään vahvaa ammattitaidon kehittämistä. Lähes kaikkiin tehtäviin sisällytetään oppisopimuskoulutusta, jossa otetaan huomioon alueen elinkeinoelämän kehittämisen tarpeet. Työtakuu esitetään osana kansallista ammattitaidon kehittämisen ohjelmaa.
Työtakuun työpaikkojen määrittelyssä voidaan ottaa tavoitteeksi edistää alueen kehittymistä. Aluepolitiikka saa uuden välineen.
Vanha aluepolitiikka hajasijoitti ja yritti määritellä uusien työpaikkojen alueellista sijoittumista. Uudessa aluepolitiikassa korostetaan sen sijaan kunkin alueen luontaisten edellytysten hyödyntämistä. Uuden aluepolitiikan ongelma on ollut pula keinoista. Miten edistää luontaisten edellytysten hyödyntämistä?
Mitchellin ryhmän mallissa työtakuu tulee avuksi. Työtakuun työpaikkojen määrittelyssä voidaan ottaa tavoitteeksi edistää alueen kehittymistä. Aluepolitiikka saa uuden välineen.
Paltamon työtakuu
Paltamossa vuosien 2009 – 2013 täystyöllisyyskokeilussa toteutettiin työtakuu. Jokaiselle hankkeeseen tulleelle Paltamon työttömälle osoitettiin työtä, jos tulija pystyi työskentelemään vähintään 4 tuntia 45 minuuttia päivässä. Palkka noudatti työehtosopimuksia.
Kokeilu kattoi koko yhdyskunnan, eikä tiedossani ole yhtä kattavaa kokeilua. Paltamon kokeilun arviointi (Alaja & Kajanoja 2017; Kokko ym. 2013) tarjoaa hyödyllisiä näkökohtia työtakuun mahdollisuuksiin ja ongelmiin.
Työttömien määrä aleni Paltamossa parissa vuodessa kolmestasadasta viiteenkymmeneen ja työttömyysprosentti kahdeksastatoista neljään. TE-toimiston virkailijan mukaan niillä Paltamon työttömillä, jotka eivät olleet hankkeessa, oli useimmiten luonteva selitys. He olivat lomautettuja, eläkettä tai koulutuksen alkua odottavia tai uuteen työpaikkaan jo nimettyjä, mutta ei vielä työtä vastaanottaneita. Paltamoon jäänyt työttömyys oli pääasiassa niin sanottua kitkatyöttömyyttä.
Verrattuna kirjan esittämään työtakuuseen Paltamon hankkeessa oli suuri ongelma – työpaikkojen puute. Kokeilusta tuli enimmältään suuri työpaja, jossa oli jonkin verran vaikeuksia keksiä mielekkäitä työtehtäviä. Lähiympäristössä oli vähän yrityksiä ja hallintoa, joiden kanssa oltaisiin voitu sopia yhteisistä hankkeista. Ongelmana oli myös kilpailulainsäädäntö ja sen jyrkkä toteuttaminen. Paltamon vanhusten kotiavustamista ja jopa tienvarsien ympäristötöitä ei voitu toteuttaa, koska niitä saattoi toteuttaa yksityinen yritys, jonka kilpailuasema olisi heikentynyt.
Kirjan ajatus, että ensin haetaan yhteiskunnallista hyvää tuottavat työtehtävät ja niihin haetaan työntekijät, on Paltamon kokemusten perusteella oivallinen etenemisen järjestys. Vielä paremmaksi etenemisen tekee, kun tehtäviä määriteltäessä ja niihin työntekijöitä rekrytoitaessa otetaan huomioon alueelliset ja osaamisen kehittämisen mahdollisuudet.
Toinen merkittävä Paltamon kokeilun heikko kohta siitä tehdyn arviointitutkimuksen mukaan oli työhön opastamisen voimavarat ja osaaminen. Se vaatii riittävää henkilökuntaa, taitoa ja kokemusta. Hyvä työllistettävien kohtaaminen ja osaava opastaminen on vaativa tehtävä. Paltamossa ei ollut helppo rekrytoida osaavia opastajia. Mitchellin ryhmän kirja ei kiinnitä tähän asiaan erityistä huomiota.
Kolmas Paltamon arvioissa mainittu ongelma oli taloon juuttuminen eli korkea kynnys lähteä takuutyön taanneesta työvoimatalosta avoimille työmarkkinoille. Siirtyminen työkokeiluun Kajaaniin oli kitkaista, vaikka kokeilun aikana olisi saanut Paltamon hankkeessa maksettua työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Talossa saatava toimeentulo oli sellainen, että moni nuori ja vanhempikin tyytyi siihen eikä yrittänyt hakeutua talon ulkopuolelle avoimille markkinoille. Nuorelle yli tuhannen euron kuukausiansiolta on melkoinen taloudellinen kynnys siirtyä opintotuen piiriin. Työvoimatalo oli turvallinen ja helppo työpaikka.
Ongelma on tuttu muistakin työllistämishankkeista. Asia on monimutkainen. Esimerkiksi hankkeeseen työllistetty hoiti lähiomaista ja silloin siirtyminen työhön vaikkapa Kajaaniin saattoi merkitä lähiomaisen joutumista laitoshoitoon, mikä olisi ollut yhteiskunnallisesti epätarkoituksenmukaista.
Paltamon kokeilu antoi tukea työtakuulle.
Entä tuliko Paltamon täystyöllisyyskokeilu kalliiksi? Julkinen sektori (kokeilun rahoitus tuli valtion budjetista) rahoitti kokeilua vajaalla 14 miljoonalla eurolla. Siitä palautui kokeilun aikana julkiselle taloudelle noin 10 miljoonaa euroa. Yhtä työllistetyn työvuotta kohden nettokustannukset julkiselle sektorille olivat noin 4000 euroa.[1] Suurin palautunut erä olivat säästyneet työttömyyspäivärahat. Terveydenhoitomenot kasvoivat, kun kokeilussa mukana olleiden ihmisten terveysongelmia löydettiin ja niitä hoidettiin. Kokeiluun tulleet työttömät pääsivät työterveyshuollon piiriin.
Edellä esitetyt luvut koskevat vain kokeilun aikaa. Taloudellisia seurauksia voi arvioida aikaisintaan muutamien vuosien kuluttua, kun on nähty, miten hanke on vaikuttanut hankkeeseen työllistettyjen elämään. Terveydenhoitomenot kasvoivat kokeilun aikana, mutta niiden voi odottaa alenevan tulevaisuudessa, koska ongelmia on ryhdytty enenevässä määrin hoitamaan. Yhden ihmisen syrjäytymisen elinikäiset kokonaiskustannukset julkiselle taloudelle ovat laskelmien mukaan kymmeniä tai satoja tuhansia euroa, suurimmillaan ne voivat nousta yli miljoonaan. Mikäli kokeilu on estänyt muutaman nuoren syrjäytymisen, se on taloudellisesti ja inhimillisesti kannattava.
Keskeisin tulos Paltamon kokeilusta oli arviointitutkimusten mukaan, että työllistyminen hankkeeseen synnytti sosiaalisia suhteita ja säännöllisti elämänrytmiä. Työkunnon ylläpito ja itseluottamus vahvistuivat. Alkoholin käyttö ja tupakointi vähenivät ja usko tulevaisuuteen parani. Ulosotot vähenivät. Kokeilu oli merkityksellinen elämänhallinnan, työelämään pääsyn ja opintoihin lähtemisen kannalta. Paltamon kokeilu antoi tukea työtakuulle.
Ongelmia ja arviointia
Työtakuun ajatus herättää monia kysymyksiä. Miten Mitchellin ryhmän kirjan esittämän työtakuun avoimia työmarkkinoita alempi palkka sopii pohjoismaiseen työmarkkina- ja sosiaaliturvajärjestelmään? Millaisia kannustinloukkuja siihen liittyy? Tuleeko siitä matalapalkkainen pakkotyöjärjestelmä? Tuleeko työtakuusta loukku, johon juututaan eikä hakeuduta avoimille työmarkkinoille? Miten työtakuun työt kyetään määrittelemään siten, etteivät ne syrjäytä avoimien työmarkkinoiden työpaikkoja ja luo epäreilua kilpailua samoilla toimialoilla markkinaehtoisesti toimivien yritysten tai julkisen hallinnon yksikköjen kanssa?
Kaikkia näitä ongelmia esiintyi Paltamon kokeilussa, mutta mikä tärkeää, ei kovin vakavina. Kirjassa ongelmat saavat osakseen melko vähän huomiota kannustinkysymystä lukuun ottamatta. Niihin on kuitenkin syytä keksiä vähintään kohtuullisia ratkaisuja, jos pyritään täystyöllisyyteen luomalla julkisin varoin synnytettyjä tai tuettuja työpaikkoja.
Avoimia työpaikkoja korvaava vaikutus
Kirjassa ei oteta huomioon työtakuun työpaikkojen syrjäyttävää vaikutusta. Tähän kohtaan kytkeytyy luullakseni vakavin valtavirran talousoppineiden työtakuuseen kohdistama kritiikki.
Syrjäyttämisellä tarkoitetaan valtavirtaisessa taloustieteessä sitä, että työtakuun työpaikat korvaavat avoimien työmarkkinoiden työpaikkoja. Esimerkiksi kunta saattaa sopia paikallisen työtakuuyksikön kanssa siitä, että kunta palkkaa kouluavustajan työtakuuyksiköltä, koska saa sen sieltä halvemmalla eikä palkkaakaan kouluavustajaa avoimilta työmarkkinoilta normaalilla budjettirahoituksella. Tai esimerkiksi työtakuuyksikkö järjestää paikkakunnan kotona asuville vanhuksille heiltä puuttuvaa hoivatukea ja mahdollistaa siten vanhusten kotona asumisen. On mahdollista, että samaa tehtävää saattaisi tulla hoitamaan hoivapalveluja tarjoava yritys, jolta työtakuutyöpaikka vie toiminnan edellytyksiä.
Työtakuun puolestapuhujat vastaavat, että työtakuuseen valitaan huolellisesti vain sellaisia tehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä, mutta eivät nyt tule hoidetuiksi avoimilla työmarkkinoilla. Lienee kuitenkin mahdotonta estää kokonaan tällainen vuoto, eli se, että työtakuun työpaikat jossakin määrin korvaavat avoimien työmarkkinoiden työpaikkoja. Tämä ei välttämättä ole ongelmallista: on perusteltua, että avoimien työmarkkinoiden syrjäyttämistä jossakin määrin tapahtuu pyrittäessä työtakuun avulla ehkäisemään syrjäytymistä työmarkkinoilta. Kirjassa on kuitenkin ongelmallista, ettei tätä oteta huomioon arvioitaessa työtakuun toteuttamisen taloudellisia seurauksia.
Vaikutus inflaatioon
Kirjan esittämässä työtakuun mallissa korostetaan useaan kertaan, ettei se aiheuta inflaatiota eli että se ei aiheuta lisäpaineita korottaa palkkoja avoimilla työmarkkinoilla. Tämä johtuu siitä, että työtakuutyöpaikkojen palkat ovat avoimien työmarkkinoiden palkkoja alemmat.
Kuitenkin esimerkiksi Paltamon kokeilu ja muutkin työllistämiskokeilut ovat kertoneet, että tuollaiseen työllistämiseen liittyy ”loukkuvaikutusta”. Paltamossa palkat olivat työehtosopimusten mukaisia, mutta ne määräytyivät matalan työehtosopimuspalkan mukaan ja useimmat tekivät normaalia lyhyempää työpäivää. Siten palkka oli useimpien avoimien työpaikojen palkkaa selvästi alempi. Silti takuutyöpaikka on niin varma ja turvallinen, etteivät kaikki halua sieltä lähteä avoimilla työmarkkinoilla vapautuviin työpaikkoihin, vaikka niistä saisi tuntuvastikin paremman palkan. Näin takuutyö kuitenkin vähentää työn tarjontaa avoimilla työmarkkinoilla, mikä puolestaan todennäköisesti aiheuttaa palkkojen nousua ja inflaatiota.
Toisaalta kirjan työtakuuehdotuksessa korostetaan, että työtakuun työpaikat suunnitellaan siten, että ne lisäävät paikallisilla työmarkkinoilla tarvittavaa ammattitaitoa. Lisäksi työtakuun työpaikat turvaavat työntekijöiden pysymisen työn tekemisen piirissä ja estävät heidän työkykyjensä rapautumista ja syrjäytymistä. Siten työtakuun työpaikat lisäävät työn tarjontaa ja ehkäisevät työn tarjonnan inflatorisia pullonkauloja.
On vaikea arvioida, kumpi edellä esitetyistä vaikutuksista on voimakkaampi. On uskottavalta vaikuttavia perusteluja sille, että jälkimmäinen on merkittävämpi, jolloin työtakuun toimeenpano voi jopa ehkäistä inflaatiota. En siis osaa pitää erityisenä ongelmana sitä, että kirjassa ohitetaan ajatus työtakuun inflaatiota kiihdyttävästä vaikutuksesta.
Työtakuun toteuttaminen yhteistyössä yritysten ja kolmannen sektorin kanssa
Kirjan ehdotuksessa työtakuun toteuttaminen annetaan julkisten työtakuuyritysten tehtäväksi. En löytänyt kirjasta näkemystä, jonka mukaan toimeenpano voisi olla yksityisten yritysten tai kolmannen sektorin vastuulla. Kuitenkin yritysten ja kolmannen sektorin osallistuminen työtakuun toteuttamiseen voisi olla tarkoituksenmukaista.
Asunto- ja infrastruktuurin rakennushankkeissa voisi olla järkevää tehdä sopimuksia kokeneiden rakennusyritysten kanssa, jotka vuokraisivat työtakuuyksikön henkilökuntaa rakennustehtäviin. Työtakuuna tehtävä hoivatyö saattaisi hyvin sopia ainakin osin kolmannen sektorin toimeenpantavaksi. Myös siinä voitaisiin käyttää työtakuuyksikön palkkaaman työvoiman vuokrausta.
Työtakuu, matalapalkkaisuus ja minimipalkat
Kirjassa ehdotetussa työtakuun mallissa työtakuun työpaikoissa maksettava palkka tarjoaa kohtuullisen toimeentulon. Ajatus on paljon merkittävämpi kuin päällisin puolin näyttää. Kehittyneissä markkinatalousmaissa on paljon työpaikkoja, jotka eivät tarjoa kohtuullista toimeentuloa. Käytössä on monenlaisia matalapalkkatukia ja työssä oleville maksettavia toimeentulon muotoja (asumistuki, soviteltu työttömyyspäiväraha, toimeentulotuki), joiden tehtävänä on turvata toimeentulon edellyttämät tulot. Työtakuun työpaikoissa olisi kuitenkin parempi palkka kuin monissa nykyisissä palkkatyösuhteissa. Mitä siitä seuraa?
Luultavasti työtakuun työpaikoissa maksettava palkka tulisi ajan mittaan tosiasiassa määrittämään yhteiskunnan minimipalkan. Myös kirjassa asia esitetään näin, mutta kirjassa ei käydä keskustelua sen seurauksista. Syynä saattaa olla se, että kirjan mallia esitetään anglosaksiseen Australiaan, jossa kohtuullinen toimeentulo ymmärretään luultavasti alemmaksi kuin Pohjoismaissa eikä pienituloisten toimeentuloturva ole pohjoismaisella tasolla.
Pohjoismaissa tuloksena olisi luultavasti paitsi sellaisten työpaikkojen väheneminen tai poistuminen, joissa maksetaan työtakuun työpaikkoja alempaa palkkaa, myös työssäkäyville maksettavan toimeentuloturvan tuntuva väheneminen. Molemmat muutokset voi nähdä myönteisinä, mutta niihin liittyisi niin mittava työmarkkinoiden ja toimeentuloturvan muutos, että muutoksen monenlaisia seurauksia tulisi tarkoin pohtia toimeenpanon yhteydessä.
Työtakuun tuotos yhteiskunnalle
Työtakuun toteuttaminen merkitsisi nykyisen työllisyyspolitiikan suunnan muutosta. Se toisi työkykyisille ja työhaluisille subjektiivisen oikeuden saada palkkatyötä. Se toisi työvoimapolitiikkaan uuden välineen, toimintamallin, joka ratkoisi työvoimapolitiikan kipeimpiä ongelmia. Se ratkoisi myös hyvinvointipolitiikan tarpeita parantamalla hyvinvointipalveluja. Se kehittäisi aluepolitiikkaa rakentaessaan paikallisia kehitysedellytyksiä. Se tuottaisi ammattitaidon kehittämistä luodessaan sellaisia työpaikkoja, joissa työskentely oppisopimuskoulutuksella täydennettynä lisäisi tarjontaa alueen työvoiman kysynnän tarpeisiin. Tarjoamalla työpaikkoja kaikille työkykyisille ja työhaluisille se ehkäisisi työtaitojen rapautumista ja syrjäytymistä ja ennen kaikkea loisi kansalaisille osallistumisen mahdollisuuden yhteiskunnallisesti merkittävään työtoimintaan.
Täystyöllisyys ja täystyöllistettävyys
Suomessa on menossa siirtymä kysyntää ja täystyöllisyyttä korostavasta työvoimapolitiikasta kohti työllistettävyyttä korostavaa tarjonnan politiikkaa. Työllisyystyöt eivät ole suosiossa. Palkkatukea vähennetään. Aktivointia ja sanktioita lisätään. Yksi esimerkki suuntauksesta on työ- ja elinkeinoministeriön päätös siirtää palkkatukien käytön painopistettä järjestöistä yritysten suuntaan.
Monet pitävät täystyöllistettävyyttä (full employability) työvoimapolitiikan ensisijaisena tavoitteena. Täystyöllistettävyyden käsite on jälkikeynesiläistä ironiaa tarjontaa korostavasta taloustieteestä, mutta kuvaa osuvasti sitä, mistä ajattelutavassa on kyse.
Täystyöllistettävyyden kannattajat eivät korosta työpaikkojen lisäämistä. Heidän mielestään työpaikat syntyvät työmarkkinoiden tasapainomekanismien tuloksena. Heille keskeistä on työvoiman tarjonta lisäämällä aktiivisten työnhakijoiden määrää ja heidän työllistettävyyttään.
Keinoina ovat työvoimakoulutus, työharjoittelu ja työkokeilu, palkkatuki, cv:n teon koulutus ja monet muut työnhakijoiden taitoja parantavat toimet. Ne eivät synnytä työpaikkoja vaan parantavat työttömien valmiuksia ottaa vastaan tarjolla olevia työpaikkoja ja lisäävät aktiivisuutta etsiä työmahdollisuuksia. Tähän kuuluu myös työttömän toimeentuloturvan heikentäminen työttömyyden pitkittyessä ja sanktiot eli toimeentuloturvan heikennykset, mikäli työtön kieltäytyy tarjotusta työstä tai työvoimapoliittisesta toimenpiteestä. Lähtökohtana on tarjonnan taloustiede ja tavoitteena täystyöllistettävyys.
Täystyöllisyys on siis myös hyvää täystyöllistettävyyden politiikkaa.
Myös täystyöllisyyden pyrkimystä korostavat toimijat pitävät tärkeänä pyrkimystä kohti täystyöllistettävyyttä. Mitä valmiimpia työnhakijat ovat vastaanottamaan tarjolla olevia työpaikkoja, sen parempi täystyöllisyyden kannalta. Ero ilmenee siinä, että tarjontaa ja työllistettävyyttä ensisijaisesti korostavat tahot suhtautuvat torjuvasti työn kysynnän lisäämiseen työvoimapoliittisin toimenpitein tai ainakin pitävät kysynnän lisäämiseen tähtäävien toimenpiteiden rahoituksen vähentämistä hyväksyttävänä.
Työtakuun puolestapuhujat taas pitävät työvoimapolitiikkaa sekä täystyöllisyyden takaajana että täystyöllistettävyyden edistäjänä. Kun työkykyiset ja työhaluiset työllistetään työtakuun turvin, työvoima pysyy kiinni työelämässä eikä syrjäydy vaikeasti työllistettäväksi. Täystyöllisyys on siis myös hyvää täystyöllistettävyyden politiikkaa.
Työtakuu ja perustulo
Työelämä on tulossa niin monimuotoiseksi, työurat niin monipolvisiksi ja elämäntarinat niin vaihteleviksi, että perinteinen syyperusteinen ja tarveharkintainen sosiaalipoliittinen toimeentuloturva on tulossa tiensä päähän. Toimeentuloturvasta on tulossa liian monimutkainen, byrokraattinen ja kahlehtiva. Se menettää mahdollistavaa ja edistävää kykyään. Yhä useampi elää pitkiä aikoja tarveharkintaisen ja kontrolloivan toimeentulotuen varassa. Se lannistaa.
On perusteltua edetä perustulon suuntaan. Se on etenemistä tarveharkinnasta ja syyperusteisesta toimeentuloturvasta universaaliin suuntaan. Se synnyttää autonomiaa. Tuen saajat valitsevat eivätkä enää ole alamaisia. He voivat itse valita, mitä elämällään tekevät.
Perustulon vastustajat kutsuvat perustuloa heitteillejätöksi. Jos saa sellaisen tuen, että sillä tulee toimeen eikä se edellytä valmiutta työn vastaanottamiseen, tulee houkutus jäädä elämään sen varassa. Vaikka on näyttöä siitä, että perustulon kaltainen vastikkeeton toimeentulon turva lisää aktiivisuutta, on myös todennäköistä, että se lisää jättäytymistä yhteiskunnallisesti hyödyllisen toiminnan ulkopuolelle, irrottaa työelämästä ja eristää sosiaalisista suhteista.
Hyvä vastalääke tähän on työtakuu, jossa jokaiselle työkykyiselle ja työhaluiselle luodaan toteutettavissa oleva mahdollisuus osallistua työelämään. Heitteille jättäytymisen riski vähenee.
Olennaista on, että ilman takuutyötä tulee toimeen.
Toisaalta työtakuun olisi hyvä olla vapaaehtoista. Paltamon täystyöllisyyskokeiluun osallistumisen piti alun perin olla vapaaehtoista, mutta TE-toimistojen käytäntö teki siitä ”pakollista”. Kokeiluun osallistuminen kirjattiin henkilökohtaiseen työllistämisen suunnitelmaan ja poikkeaminen sen noudattamisesta aiheutti sanktion eli työmarkkinatuen maksatus keskeytettiin ja toimeentulotukeakin saatettiin alentaa. Siten säällinen toimeentulo edellytti hankkeeseen osallistumista. Keskustelin tästä täystyöllisyyskokeilussa työskennelleiden kanssa ja kävi ilmeiseksi, että vapaaehtoisuus olisi ollut parempi. Melkein kaikki hankkeeseen tulleet olisivat tulleet – ainakin ajan myötä – ilman sanktioita ja koko hankkeen luonne olisi muuttunut myönteisemmäksi. Sillä olisi ollut iso merkitys.
Kirjoituksen pohjana olevassa työtakuukirjassa ei työtakuun vapaaehtoisuuteen oteta selvää kantaa. Luultavasti kirjoittajat eivät kannata perustuloa ja pitävät oikeutettuna sanktioida takuutyön vastaanottamisesta kieltäytymisen. Tähän käsitykseen jäin pari vuotta sitten käydyssä keskustelussa kirjoittajaryhmän vetäjän Bill Mitchellin kanssa.
Kuten todettua, Paltamon kokeilun kokemukset tukevat kuitenkin vapaaehtoisuutta. Ja jotta työtakuu olisi oikeasti vapaaehtoinen, edellytyksenä on perustulo. Se voi olla negatiivinen tulovero, joka takaa toimeentulon tietyn tulorajan alittaville. Olennaista on, että ilman takuutyötä tulee toimeen.
Toimeentulon turvaavaan perustuloon siirtyminen on niin radikaali muutos, että se ei käy kädenkäänteessä vaan vaatii pitkän ja seuraavia askeleita pohdiskelevan ehkä vuosikymmeniä kestävän siirtymän. Siirtymä voisi alkaa työelämän marginaaliin jäävistä eli niistä, jotka todennäköisimmin olisivat työtakuutyöpaikkoihin palkattavia. Suomessa menossa oleva perustulokokeilu kohdistuu juuri tuollaiseen – vaikka aivan liian ahtaasti rajattuun – ryhmään.
Työtakuuseen yhdistettynä se voisi olla merkittävä työllisyyspoliittinen uudistus. Jos haluamme yhteiskunnan, joka tarjoaa kaikille autonomiaa ja mahdollisuuden työntekoon, tarvitaan sekä perustuloa että työtakuuta.
Kirjoittaja Jouko Kajanoja on valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.
Lähteet:
Alaja, Antti & Kajanoja, Jouko (2017): Paltamo Full Employment Experiment in Finland: A Neo-chartalist Job Guarantee Pilot Program? In Michael J. Murray and Mathew Forstater (eds.): The Job Guarantee and Modern Money Theory: Realizing Keyne’s Labor Standard. London: Palgrave MacMillan.
Cook, Beth; William Mitchell, Victor Quirk & Martin Watts (2008). Creating effective local labour markets: a new framework for regional employment policy. Centre of Full Employment and Equity, University of Newcastle.
Kokko, Riitta-Liisa; Nenonen, Tellervo; Martelin, Tuija; Koskinen, Seppo (toim.) (2013) Työllisyys, terveys ja hyvinvointi – Paltamon työllistämismallin vaikutusten arviointitutkimus 2009 – 2013. Hankkeen loppuraportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. URL-osoite: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-245-980-0
[1] Bruttomenot julkiselle sektorille olivat 13,8 milj.€. Kun mukaan lasketaan julkiselle sektorille palautuvat verotulot sekä eläke- ja vakuutusmaksut, kustannussäästöt (sosiaaliturvamenot) ja menolisäykset (esimerkiksi terveysmenoja ja lasten päivähoito), olivat kokeilun nettomenot 3,8 milj.€. Kokeilu työllisti kaikkiaan 945 työvuotta. 3,8 milj.€ / 945 vuotta = 4021 €/v.
Antroposeenin ihminen kulkee unessa
Ihmisen toiminnan vaikutus maapalloon on geologisesti tarkastellen samassa mittaluokassa asteroidien törmäysten, tulivuorenpurkausten ja mannerlaattojen liikkeiden kanssa. Siksi on ehdotettu, että elämme ajanjaksoa nimeltä antroposeeni (kr. anthropos, mies, ihminen), erotuksena edellisestä geologisesta aikakaudesta nimeltään holoseeni, joka alkoi noin 9600 eaa.
Nimenä ja käsitteellistyksenä termi ”antroposeeni” on selvästi toimiva. Se on muutamassa vuodessa levinnyt sangen rajoittuneesta ympäristöstä – Kansainvälisen stratigrafiakomission työskentelystä – aina sanomalehtien pääkirjoituksiin asti. On tarvittu nimi havainnolle, että ihmistoimien vaikutukset ovat peruuttamattomia ja kaikkialla.
Nimityksen helppoa omaksuttavuutta selittää se, että se perustuu luonnontieteelliseen havaintoon. Geologit näkevät ihmistoiminnan muutokset kivikehässä, siis elämme antroposeenissä. Tällaisena havaintona antroposeeni ei velvoita mihinkään tiettyyn poliittiseen tai ekologiseen kantaan. Antroposeenin voi tulkita tarkoittavan, että ihmisen on rajoitettava toimintaansa, tai yhtä hyvin, että ihmisen on muokattava maapalloa entistä voimaperäisemmin ja suunnitelmallisemmin. Nimitykseen sisältyvä epäpoliittisuus kiteytyy filosofi Bruno Latourin tokaisussa, että antroposeeni näkee ihmisen kivenä, aktiivisena mineraalina. Antroposeeni epäpolitisoi luonnon muokkaamista, ikään kuin luonnon muokkaus olisi jotenkin ihmiselle – ihmisluonnolle – ominaista.
Termillä on ongelmansa. On selvää, että tälläkään hetkellä kaikki ihmiset eivät elä tavalla, joka jättää geologisen mittakaavan jälkiä. Kaikki eivät elä edes tavalla, joka pahentaa ilmastonmuutosta. Antroposeenin ”antropos” ei olekaan kaikki, ei välttämättä edes enemmistö tällä hetkellä elävistä ihmisistä. Toisaalta filosofi Timothy Morton on korostanut nimenomaan yleispätevän ”antropos”-luokittelun hyviä puolia: ihmisinä olemme vastussa ihmisyydestä, joten kellään ei pitäisi olla pakotietä syyllisyydestä antroposeeniin.
Toinen ongelma on termin ajallinen ja paikallinen epätarkkuus. Alueilla joista rikkaiden teollisuusmaiden käyttämät raaka-aineet ovat peräisin ei suinkaan tule yllätyksenä, että maa on lohduttomasti myllätty. Antroposeeni on eräällä tavalla myöhäisherännäinen termi, jonka ottaa käyttöön etuoikeutettu ryhmä, joka on asuinpaikkansa ja elintasonsa vuoksi pisimpään saanut olla kokematta antroposeenia ihollaan. Antroposeeni on käyttöyhteyksiensä ja maantieteensä puolesta angloseeni.
Eivätkä teollisuusmaissakaan ihmiset osallistu antroposeeniin yksinä ja yhtäläisinä ihmisinä. Marxilaisuutta ja ekologista ajattelua yhdistelevä filosofi Jason W. Moore painottaa, että antroposeeni on täsmällisemmin kapitaloseeni. Kaikissa luokka-asemissa ei ole päätetty eikä edelleenkään päätetä luonnonvarojen käytöstä yhtä lailla – ei varsinkaan nykyään, taloudellisen epätasa-arvon uudella kultakaudella. Koska esimerkiksi kotitalouksien kasvihuonepäästöt korreloivat käytännössä yksi-yhteen tulotason kanssa, voi antroposeeniä kutsua myös plutoseeniksi, rahatalouden vallan geologiseksi ajaksi.
Kapitaloseeni tavoittaa keskeisen yhteyden kasvupakkoisen talousjärjestelmän ja toimeliaisuuden välillä. Ihan partaveitsenterävä nimitys sekään ei tosin ole, koska kokemus reaalisosialismista osoittaa, että myös suunnitelmatalous olisi pystynyt ja osin pystyi saman mittakaavan myllerrykseen.
Vesivoima-kapitalismi tai ydinvoima-sosialismi ovat ajatusrakennelmina mahdollisia, mutta tällä maapallolla antroposeeni on naftoseeni (kr. naphtha, öljy), öljyn käytöstä seurannut tila.
Mielenkiintoista antroposeeni-termissä on, että se tunnistaa nimenomaan ihmistoiminnan jäljet maapallolla. Juurikin jäljet – ei suinkaan tarkoituksella tehdyt tulokset saati teokset, esimerkiksi taideteosten tai muiden taidokkaiden luomusten mielessä. Antroposeeniin herätään jälkikäteen, kun antroposeeniä on jo eletty pitkän aikaa. Suuri osa jäljistä, kuten vaikkapa hiilidioksidipäästöt, ydinlaskeumat ja muovimeret, ovat tahattomia. Antroposeeni on teollisten sivilisaatioiden jälkiä, jätteitä, mutta ei niiden teoksia, tietoisia tuotoksia. Tämä jälki-keskeisyys viittoilee antroposeenin unenomaiseen laatuun.
Kapitalismi kätkeytyy puolihuolimattomasti antropoksen sisään nimessä antroposeeni. Fossiiliset polttoaineet puolestaan kätkeytyvät samaan tapaan kapitalismin (tai reaalisosialismin) sisään. Luonnon muokkaaminen geologisessa mittakaavassa olisi kenties periaatteessa mahdollista jonkin muunkin energialähteen varassa, mutta tosiasiassa antroposeeni on syntynyt hiiltä ja öljyä polttamalla ja ”jalostamalla”. Vesivoima-kapitalismi tai ydinvoima-sosialismi ovat ajatusrakennelmina mahdollisia, mutta tällä maapallolla antroposeeni on naftoseeni (kr. naphtha, öljy), öljyn käytöstä seurannut tila. Mikään muu tunnettu energialähde ei ole kietoutunut yhtä tiukasti teolliseen sivilisaatioomme.
Tässä on toinen unenomainen piirre: ihminen (tarkemmin: teollinen sivilisaatio) laskee antroposeeni-nimityksessä ansiokseen asioita (maapallon geologisen mittakaavan muokkaus), johon hän ei olisi pystynyt ilman tiettyjä, jopa täsmällisesti määriteltävissä olevia luonnonantimia. Jos fossiilisia polttoaineita ei olisi ollut maan kuoren sisällä, antroposeeni ei olisi ollut mahdollinen.
Toisin sanoen hyvässä ja pahassa antroposeeni on vähemmän ihmisen ansiota kuin hän kuvittelee. Antroposeenin käsitteeseen sisältyy edelleen luontoriippuvaisuuden tunnistamattomuus. Ajatus antroposeenistä kätkee sen, mikä ihmisen toimeliaisuudessa on ihmis-luontoa, mikä sosiaalista; mikä kulttuuria, mikä ei-inhimillistä luontoa. Antroposeenin ihminen kulkee edelleen unessa, hypnoseenin (kr. hypnos, uni) ajassa ja paikassa.
Kun laki ja ihmisoikeudet ovat ristiriidassa
Osallistuin viime syksynä Santahaminan varuskunta-alueella Turvallisuuskahvila-tilaisuuteen. Yhden iltapäivän kestänyt koulutustilaisuus keräsi siviilejä, akateemisia asiantuntijoita ja sotilaita pohtimaan turvallisuuskysymyksiä.
Erityisen kiinnostava illassa oli viimeinen osio, jossa sotajohtamisen professori Mika Hyytiäinen puhui siviilivastarinnasta. Hän käytti esimerkkinä Baltian läpi kulkenutta ihmisketjua, jolla aikanaan vastustettiin neuvostomiehitystä. Hyytiäisen mielestä siviilivastarintaa olisi syytä pohtia myös tänä päivänä.
Jäin pohtimaan ajatusta. Soitin Hyytiäiselle. Hän täsmensi puhuvansa siviilivastarinnasta nimenomaan sotilaan näkökulmasta. Professori myös kertoi, että 1970-luvulla Sadankomitea lanseerasi Suomeen ajatuksen siviilivastarinnasta yksinomaisena puolustusdoktriinina. Vuonna 1973 parlamentaarinen puolustuskomitea jopa linjasi, että siviilivastarintaa ja sotilaallista voimaa tulisi käyttää rinta rinnan. 1970-luvun jälkeen ajatus kuitenkin vaipui Suomessa unholaan.
Tänä päivänä siviilivastarintaa pohditaan aktiivisesti muun muassa Baltiassa. Hyytiäinen lähetti minulle luettavaksi liettualaisen kansalaisohjekirjan otsikolla Prepare to survive emergencies and war: a cheerful take on serious recommendations. Reippain, iloisin piirustuksin kuvitettu kirja kertoo esimerkiksi miten oman kellarin saa muutettua väestönsuojaksi, miten suojautua kemialliselta hyökkäykseltä, ja miten käyttäytyä, jos vieraita sotilaita alkaa pyöriä kotialueella. Näissä kirjasissa siviilitottelemattomuudella tarkoitetaan toimia, joilla vastustetaan vierasta maahantunkeutujaa. ”Paradoksi tässä liittynee siihen, mitä vastustetaan”, Hyytiäinen kirjoitti vielä minulle.
Hyytiäinen osui asian ytimeen.
Toukokuun alussa vastavalittu oikeusministeri Antti Häkkänen tuomitsi televisiossa kansalaistottelemattomuuden. Häkkäsen mielestä se on ongelma, että Suomessa julkisesti kyseenalaistetaan lakien noudattamista. Eniten Häkkästä huolestuttivat turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin liittyvät kysymykset.
Milloin ihmisoikeuksien puolustamisesta tuli radikaalia, milloin siitä tuli vastarintaa?
Häkkäselle ei tullut mieleen, että tänä päivänä Suomessa laki ja ihmisoikeudet ovat monella tavalla ristiriidassa. Suomessa kokonainen ihmisryhmä – paperittomat – on linjattu laittomaksi. Ihmisoikeusliitto ja Suomen sosiaalioikeudellinen seura linjasivat varjoraportissaan Euroopan neuvostolle, että tämänhetkinen paperittomien tilanne loukkaa YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien ja Euroopan sosiaalisen peruskirjan paperittomille turvaamia terveydellisiä oikeuksia.
Mitä ihminen siis voi tehdä, kun valtio rikkoo ihmisoikeuksia? Mitä vaikkapa kirkon työntekijä tai terveydenhuollon henkilökunta voi tehdä, kun vaitiolovelvollisuus, ammattietiikka ja palkanmaksajan – viime kädessä valtion – ohjeet ovat ristiriidassa keskenään? Sosiaalityöntekijöiden seuran puheenjohtaja Eeva Elfving ja varapuheenjohtaja Sonja Perttula muistuttivat Helsingin Sanomissa toukokuun 22. päivänä ihmisoikeuksista: sosiaali- ja terveysministeriön antama suositus paperittoman kiireellisestä sosiaalihuollosta ohjaa palauttamaan paperittomia lähtömaahansa. ”Epäsuorasti STM siis ohjeistaa sosiaalityöntekijöitä rikkomaan paitsi ammattieettisiä ohjeitaan myös vaitiolovelvollisuuttaan,” Elfving ja Perttula muistuttivat.
Milloin ihmisoikeuksien puolustamisesta tuli radikaalia, milloin siitä tuli vastarintaa?
Jos oikeudenmukaisuuden toteuttaminen edellyttää vastarintaa, tehtäköön sitä. Olkoon se mielenosoituksissa käymistä, paperittoman henkilön majoittamista, hänen sairauksiensa hoitamista tai vallanpitäjien kovaäänistä arvostelua.
Lainatakseni keskitysleiriltä selviytyneen Stéphane Hesselin maailmankuulua YK:n ihmisoikeusjulistusta puolustavaa Vastarintaan-pamflettia: ”Niille, jotka vielä tekevät 2000-luvun, sanomme rakkaudella: Luominen on vastarintaa, vastarinta on luomista.”
Mielipide ei ole kokemus, eikä politiikassa ole puhtaita faktoja
Politiikan ongelmien standardiselitykseksi on yleistymässä se, että subjektiivinen kokemuksellisuus on ohittanut faktat. Tunteisiin ja kokemuksiin perustuvan politiikan nousulla selitetään erityisesti oikeistopopulismia.
”Näin asiat koetaan” on muodostunut eräänlaiseksi lentävän lauseen ja mitätöivän vasta-argumentin välimuodoksi. Se tarkoittaa suurin piirtein, että faktat on keksitty omasta päästä.
Ajatus faktojen jälkeisestä politiikasta on kuitenkin hatara teoria, erityisesti jos sen on tarkoitus sanoa jotain oman aikamme erityisyydestä. Tunteet, subjektiivinen kokemuksellisuus ja mutu-argumentaatio kun ovat aina kuuluneet politiikkaan.
Puhtaisiin faktoihin perustuva politiikka on muutenkin lähinnä teknokraattinen fantasia ja oikeutustarina. Vaikka todella ja epätodella on eroa ja tuon eron täytyy olla selvä, yhteiskunnalliset faktat saavat politiikassa aina merkityksensä jonkin poliittisen ideologian kautta. Poliittisten ideologioiden on taas aina tavalla tai toisella resonoitava todellisten kokemusten kanssa.
* * *
Kokemuspuheella on ollut nimenomaan oikeistopopulismissa keskeinen funktio. Oikeistopopulistisessa kokemuspuheessa olennaisinta ei kuitenkaan ole subjektiivisuuden ja faktojen erottelu, vaan puhevallan valikoivuus.
”On kuunneltava ihmisten kokemuksia” on banaliteetti, jota poliitikot ovat toistelleet aina. Oikeistopopulistien käytössä se saa erityisen merkityksen. Se on viesti siitä, ketä tulisi kuunnella: oikeistopopulistien maailmankuvan jakavia ihmisiä.
Puhe ”totuuden jälkeisyydestä” sivuuttaa kokemuspuheen valikoivan käytön
Jos se, miten asiat koetaan, olisi aidosti kiinnostuksen kohteena, keskustelun kuvittelisi koskevan sellaisia yhteiskunnallisia kokemuksia, joita poliittisella koneistolla on vaikeuksia käsitellä siksi, että tuo koneisto operoi väistämättä arjen tason yläpuolella. Tyyppiesimerkkejä tällaisista ovat arjen syrjintä ja painostus, kuten rasismi tai seksuaalinen häirintä.
Mutta tietysti juuri tämän tyyppiset kokemukset naurunalaistetaan, kiistetään ja sivuutetaan herkkänahkaisuutena siinä keskustelussa, jossa vaaditaan kuulemaan, miten ”asiat koetaan”. ”Kokemuksilla” ei oikeistopopulistisessa puheessa viitatakaan kokemuksiin, vaan virallisen yhteiskunnan (hyvästä syystä) karttamiin mielipiteisiin. Mielipiteet ovat kuitenkin mielipiteitä, eivät kokemuksia.
* * *
Oikeistopopulismin nimenomaiseen ideaan kuuluu, että jotkut mielipiteet nostetaan keskiöön puhumalla niistä muita mielipiteitä autenttisempina. Niitä kutsutaan ”ihmisten kokemuksiksi”.
Strategia on osoittautunut valitettavan tehokkaaksi. Puhe ”totuuden jälkeisyydestä” sivuuttaa kokemuspuheen valikoivan käytön: sen, että tuo puhe pohjautuu hierarkioiden rakentamiseen. Samalla se luo asetelman, jossa kasvottoman teknokratian ja taloushallinnoinnin vastakohtana näyttäytyy nimenomaan ”kokemukseksi” itseään kutsuvien mielipiteiden joukko.
Keskustelun merkitystä korostava metakeskustelu ei myöskään auta asiaa. Se kun tulee helposti epähuomiossa välittäneeksi ajatusta, että juuri oikeistopopulistinen mielipidepaletti edustaa sivuutettua yhteiskunnallista kokemusta.
* * *
Heikossa valta-asemassa olevien ryhmien äänten tuominen esiin voi olla vasemmistolainen klisee, mutta mitä muuta itseään kunnioittava vasemmisto voisi tehdä? Tietysti ihmisten kokemuksilla on väliä jotta politiikassa olisi mieltä, mutta silloin keskeistä on tasa-arvo ja keskittyminen todellisiin kokemuksiin, ei mielipiteisiin.
Marginalisoitujen ihmisten yhteiskunnallisten kokemusten ylenkatsova sivuuttaminen kun on ihan oikea, ja nyky-ilmapiirissä pahentuva, yhteiskunnallinen ongelma.
CETA uhkaa murentaa työntekijöiden oikeuksia – Onko ay-liike tilanteen tasalla?
Suomen hallitus valmistelee EU:n ja Kanadan välisen CETA-sopimuksen hyväksymistä. Sitä ovat vastustaneet nykyisessä muodossaan muun muassa ay-liikkeen kansainväliset kattojärjestöt Atlantin molemmin puolin. Suomessa ay-liikkeen toimijoiden kannat kuitenkin vaihtelevat.
Viime lokakuussa pienellä Vallonian alueella Belgiassa tapahtui kummia. Vallonia ponnahti hetkeksi mediahuomion keskipisteeseen, kun sen alueparlamentti nousi vastustamaan EU:n ja Kanadan välisen laaja-alaisen talous- ja kauppasopimuksen (CETA) hyväksymistä. Valloniassa perusteltiin sopimuksen vastustamista muun muassa alueen maataloustyöpaikkojen suojelemisella. Yle kirjoitti Vallonian vastustavan CETA:a, sillä sopimuksen nähdään vievän enemmän työpaikkoja, kuin mitä sen solmiminen toisi.
Työllisyys ja työoikeudet ovatkin yksi keskeisimpiä kansainvälisen kauppapolitiikan kiistakapuloita. Työllisyysvaikutuksia käytetään perusteena sekä kauppasopimusten solmimiselle että niiden torjumiselle. Esimerkiksi Euroopan komissio ja Suomen ulkoministeriö ovat perustelleet EU:n neuvottelemia kauppasopimuksia nimenomaan viennin kasvulla ja työllisyyden lisääntymisellä. Myös Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa todetaan ykskantaan vapaakaupan edistämisen parantavan Suomen vientiteollisuuden markkinoillepääsyä ja avaavan Suomelle mahdollisuuksia.
Kysymys kansainvälisen kaupan ja investointien työllisyysvaikutuksista ei ole kuitenkaan yksioikoinen. Taloushyödyt, joilla Euroopan komissio on neuvottelemiaan sopimuksia puolustanut, ovat todellisuudessa olleet paitsi marginaalisia myös hyvin kiistanalaisia. Tuftsin yliopiston raportin mukaan laskelmien ongelmana on ollut se, että ne nojaavat epärealistisiin oletuksiin, eivätkä siksi pysty ottamaan kantaa esimerkiksi työllisyyden kehitykseen. Saman ongelman nostaa esiin myös keväällä 2016 julkaistu tutkimusartikkeli, jonka mukaan samalla mallinnuksella tehdyt aiemmatkin vaikutusarviot ovat epäonnistuneet pahemman kerran. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen NAFTA:n luvattiin tuovan yksin Yhdysvaltoihin satoja tuhansia uusia työpaikkoja, mutta lopputulos oli päinvastainen.
Sopimuksen painoarvon huomioon ottaen sopimuksen vaikutuksista työn tulevaisuudelle on kuitenkin käyty ihmeen vähän julkista keskustelua.
Yksipuolisen positiiviset työllisyys- ja palkkaodotukset astuvat siis harhaan. Economic Policy instituten mukaan ne eivät ota huomioon kauppapolitiikan peruslainalaisuutta, jonka mukaan lisääntyvä kauppa sekä synnyttää että hävittää työpaikkoja. Vientialojen työpaikat voivat lisääntyä kaupan vapautuessa, kun taas joillekin sektoreille koituu kohtaloksi tuontitavaran ja -palveluiden lisääntyminen. CETA:a koskevien vaikutusarvioiden osalta voidaan pitää ongelmallisena myös sitä, että niissä EU:ia on tarkasteltu homogeenisena kokonaisuutena, vaikka esimerkiksi Saksan vientisektorille ennustetut hyödyt tuskin parantavat muiden EU-maiden työllisyystilannetta.
CETA-sopimuksen koskiessa keskeisesti työlainsäädännön tulevaisuutta, merkitsee sen solmiminen historiallista hetkeä myös ay-liikkeelle. Suomessa hallituksen esitys sopimuksen hyväksymisestä on jo valmisteilla, ja sen arvioidaan tulevan eduskunnan käsittelyyn alkusyksystä 2017. Sopimuksen painoarvon huomioon ottaen sopimuksen vaikutuksista työn tulevaisuudelle on kuitenkin käyty ihmeen vähän julkista keskustelua.
Ammattiliitot eri linjoilla
Vallonian alueparlamentti ei ole ainoa taho, joka on noussut vastustamaan CETA-sopimusta. Esimerkiksi Euroopan julkisen alan ammattiliittojen kattojärjestö EPSU, Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö ETUC sekä Kanadan palkansaajajärjestöjen keskusliitto CLC ovat kaikki olleet hyvin kriittisiä CETA-sopimuksen suhteen ja ensin mainittu on kampanjoinut aktiivisesti sitä vastaan. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK on kuitenkin eri linjoilla.
SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta tulkitsee CETA:sta tehtyjä vaikutusarvioita niin, että sekä EU että Kanada hyötyvät taloudellisesti sopimuksesta. “Suurimpia vaikutuksia odotetaan palvelualoille ja maatalouteen, joissa kaupan esteitä puretaan erityisen paljon”, Eloranta toteaa. “Tästä hyötyvät myös Suomen työntekijät. Yrityksemme ovat pärjänneet hyvin Kanadan markkinoilla. Kaupan esteiden purkaminen vahvistaa entisestään vientimahdollisuuksia ja siten Suomen työllisyyttä. CETA tuonee myös lisää kanadalaisia investointeja Suomeen, mikä sekin tuo lisää työpaikkoja.”
SAK:hon kuuluvan Julkisten ja hyvinvointialojen liiton (JHL) puheenjohtaja Päivi Niemi-Laine ei puolestaan usko väitteisiin, joiden mukaan työpaikkoja syntyisi paljon CETA:n solmimisen myötä. “CETA:n tarkoituksena on heikentää työntekijöiden asemaa, oikeusturvaa ja ihan perimmiltään ihmisoikeuksia. Meillä on huoli siitä, että työntekijöiden perusoikeuksista, jotka perustuvat Suomen perustuslakiin, ei pidetä enää kiinni.” JHL:ssa ei pidetä suositeltavana CETA-sopimuksen ratifioimista sen nykymuodossa. ”Meidän mielestämme täytyy pitää huoli siitä, että ihmisillä on oikeus kunnon palkkaan ja toimeentuloon”, Niemi-Laine toteaa.
CETA etenee soten kainalossa
JHL:n Niemi-Laine on huolissaan myös CETA:n ja sote-uudistuksen yhteisvaikutuksesta. “Henkilökohtaisesti näen vahvasti, että Suomen hallitus säätää sote-lainsäädäntöä, joka avaa markkinat monikansallisille yrityksille. Soten ja CETA-sopimuksen samanaikaisuus tarkoittaa sitä, että CETA-sopimus tulee varkain siinä soten ohella täytäntöön. Olen huolissani siitä, ettei tähän ole varauduttu mitenkään. Kansainvälisille yrityksille ei ole laadittu mitään pelisääntöjä.”
Huolen julkisista palveluista ja niitä koskevan poliittisen liikkumatilan kapenemisesta jakavat myös Euroopan ja Kanadan palkansaajajärjestöjen kattojärjestöt. Järjestöt ovat vaatineet, että julkiset palvelut turvattaisiin CETA:ssa aukottomasti ja investointisuoja poistettaisiin sopimuksesta kokonaan.
Koska näin ei ole tapahtunut, CETA:n voimaansaattamisen myötä sote-uudistus voisi tulla Suomelle vielä pelättyäkin kalliimmaksi. Mikäli Suomessa päätettäisiin jossain vaiheessa purkaa sote-kokeilu toimimattomana, sote-bisnekseen investoineet kanadalaiset pääomasijoitusyhtiöt voisivat vaatia investointisuojaan vedoten valtiolta miljoonien tai jopa miljardien eurojen hyvityksiä menetetyistä voitoistaan. Sama mahdollisuus avautuisi myös yhdysvaltalaisille yhtiöille, jotka olisivat järjestäneet sijoituksensa kanadalaisten tytäryhtiöidensä kautta.
Yritysten ja työntekijöiden oikeudet asettuvat siis sekä sote-uudistuksessa että CETA:ssa selkeästi vastakkain. “Soten kauttakin olemme nähneet, kuinka hyvinvointirakenteita murennetaan ja niitä murennetaan yhä enemmän, kun demokratiaa vähennetään ja yritysten valtaa lisätään. (…) Samalla heikennetään työntekijöiden toimeentuloa”, Niemi-Laine toteaa.
CETA:n työoikeuksien suoja heikko
Yritysten toimintaa valvovan CEO-tutkimuslaitoksen mukaan Euroopan komissio ylistää perusteettomasti CETA:n tarjoamaa työoikeuksien suojaa. CEO:n mukaan palkansaajien asema CETA:ssa on tosiasiallisesti hyvin heikko; CETA:n kauppaa ja työtä koskevassa kappaleessa on paljon hyviä periaatteita, mutta koska niiden laiminlyömisestä ei ole määrätty minkäänlaisia sanktioita, ne ovat käytännössä tyhjiä kirjaimia. Työoikeuksien heikko asema CETA:ssa voi näin ollen uhata ammattiliittojen historiallisilla taisteluilla saavuttamia oikeuksia. Tuftsin yliopiston arviossa myös palkkakehitys voi vaarantua CETA:n myötä; vuoteen 2023 mennessä työntekijän keskimääräinen vuosipalkka saattaa olla Kanadassa 1776 euroa matalampi ja EU:ssa 316-1331 euroa matalampi verrattuna skenaarioon, jossa CETA-sopimusta ei solmittaisi.
Suomen ay-toimijoiden voisi nyt olla syytä arvioida uudelleen omaa CETA-kantaansa.
Elorannan mukaan CETA:sta tulee kuitenkin olemaan työntekijöille paljon enemmän hyötyä kuin haittaa, minkä vuoksi SAK kannattaa sopimuksen ratifiointia. “Kansainvälinen ay-liike on korostanut CETA:n haittapuolia, ja osin tämän ansiosta sopimuksen suurimpia puutteita korjattiinkin loppumetreillä. Mahdollisuus ratkoa investointiriitoja ongelmallisen välimiesmenettely ISDS:n kautta otettiin lopulta kokonaan pois sopimuksesta ja korvattiin läpinäkyvämmällä investointituomioistuimella ICS:llä. EU ja Kanada sopivat myös että CETA:an lisätään pian sen voimaantulon jälkeen määräyksiä, joilla vahvistetaan työntekijöiden oikeuksien koskevien määräysten toimeenpanoa.”
JHL:n Niemi-Laine näkee sopimuksen kriittisemmässä valossa. “Haluaisin olla rakentava tämän sopimuksen suhteen, mutta en pysty siihen, ennen kuin saamme kunnollista sääntelyä aikaiseksi. Kyllä CETA-maailmassakin täytyy olla oikeuksia ihmisillä, ei ainoastaan tavaroilla, omistuksilla ja rahalla.“
Sopimuksen todelliset vaikutukset selville
Ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisyhteiskunnan vuosien työ CETA:n ongelmien esiin nostamiseksi on tuonut sopimukseen parannuksia, mutta Euroopan ammatillisen yhteistyöjärjestön mukaan saavutetut parannukset eivät ole riittäviä. ETUC ilmoitti joulukuussa 2016, että sopimukseen vaaditaan edelleen ratkaisevia muutoksia, ennen kuin se voidaan ratifioida Euroopan parlamentissa ja jäsenmaissa.
Kriittisten arvioiden vakuuttamana myös Euroopan parlamentin työllisyysvaliokunta päätyi marraskuussa 2016 suosittamaan, ettei CETA-sopimusta hyväksyttäisi. Valiokunta perusteli kantaansa sopimuksen negatiivisilla vaikutuksilla työllisyydelle. Valiokunnan lausunnon mukaan sopimus myös lisäisi eriarvoisuutta kasvattamalla tuloeroja matalammin ja korkeammin koulutetun työvoiman välillä ja merkitsisi tulonsiirtoa työntekijöiltä pääoman omistajille. Valiokunnan suosituksesta huolimatta parlamentti päätyi hyväksymään CETA-sopimuksen, ja se siirtyi jäsenmaiden ratifioitavaksi.
Sopimus tulee eduskunnan äänestykseen näillä näkymin jo alkusyksystä. Suomen ay-toimijoiden voisi nyt olla syytä arvioida uudelleen omaa CETA-kantaansa. Myös muiden nykymuotoista sote-uudistusta vastustavien ryhmien kannattaa perehtyä CETA-sopimukseen ja ottaa kantaa Suomen tulevaan päätökseen.
Vallonian alueparlamentin puheenjohtaja Paul Magnette totesi helmikuussa EU:n parlamentin hyväksyttyä CETA-sopimuksen: “Lopulta kyse on ideologiaan pohjautuvasta vapaakaupan ihannoinnista. Kun kysymme heiltä, minne sopimus luo työpaikkoja, eivät he koskaan vastaa. Mille sektorille? Missä sopimus tuhoaa työpaikkoja? Kuinka paljon työpaikkoja tuhoutuu? He eivät vastaa.”
Marissa Varmavuori ja Anna Pulkka ovat yhteiskuntatieteilijöitä ja toimivat useissa yhteiskunnallisissa liikkeissä.
CETA
CETA (Comprehensive Economic and Trade Agreement) on EU:n ja Kanadan välinen laaja-alainen talous- ja kauppasopimus. CETA:n kiistanalaisimpia kohtia on siihen sisältyvä investointisuojamekanismi ICS. CETA hyväksyttiin Euroopan parlamentissa helmikuussa 2017, minkä jälkeen sopimuksen väliaikainen soveltaminen on mahdollista aloittaa niiltä osin kuin sen katsotaan kuuluvan yksiselitteisesti EU:n toimivallan piiriin.
Sopimuksen sinetöimisestä puuttuu kuitenkin vielä hyväksyntä kansallisissa päätöksentekoelimissä. Suomessa hallituksen esitys sopimuksen hyväksymisestä on jo valmisteilla, ja sen arvioidaan tulevan eduskunnan käsittelyyn alkusyksystä 2017.
EU:n neuvottelemien uusien kauppa- ja investointisopimusten ala on huomattavasti perinteisiä kauppasopimuksia laajempi, ja niiden rajaama poliittinen liikkumatila vaikuttaa merkittävästi myös Suomen tulevaan työelämään. Ajankohtaisin sopimuksista on EU:n ja Kanadan välinen CETA-sopimus.
Osuuskunnat työn ja tuotannon tiloina – työllistävistä osuuskunnista radikaaliin osuuskuntaliikkeeseen
(Kuvat: Carita Maury)
Työosuuskunnat mahdollistavat toimeentulon hankkimisen demokraattisessa yhteisyrityksessä. Oikealla tavalla järjestettynä ne voivat olla vastaliike yrittäjäksi pakottamiselle ja viranomaisten mielivallalle. Osuuskunnissa työväki ja prekariaatti voivat organisoitua itsensä työnantajaksi ja kehittää työntekijävaltaisia käytäntöjä.
Työosuuskunnaksi kutsutaan osuuskuntaa, joka pyrkii työllistämään jäseniään. Tyypillinen työosuuskunta on monialainen yritys, joka profiloituu usealle toimialalle jäsenistönsä osaamisen mukaan, esimerkiksi graafiseen suunnitteluun ja viestintään.
Uusien osuuskuntien perustaminen on Suomessa kasvussa. Osuuskuntia perustetaan noin 200 vuosittain, ja monet niistä ovat juuri työosuuskuntia. Kasvusta huolimatta osuuskunnat muodostavat vain marginaalisen osan suomalaisesta yrityskannasta. Työosuuskunta on yhä harvinainen työllistymisen muoto. [1]
Suomessa on arviolta 1 500 – 2 000 työosuuskuntaa, joissa on jäseniä noin 13 000. Tyypillinen työosuuskunta on kymmenen hengen porukka, josta osa työllistyy osuuskunnassa aktiivisesti ja osa on mukana vain jäsenenä. Työosuuskuntien jäsenet eivät siis välttämättä työllisty osuuskunnassa kokoaikaisesti. Osuuskunta voi olla perustettu vain jäsenistön satunnaista toimeentulon hankkimista varten. Osuuskunta voidaan myös perustaa liikeidean kehittämiseksi ja kokeilemiseksi.
Toisin kuin laskutusyrityksissä [2], työosuuskunnassa työllistyminen tapahtuu työsuhteisesti [3]. Se tarkoittaa, että osuuskunta on osuuskunnassa työllistyvien työnantaja. Laskutusyrityksissä itsensä työllistäjät myyvät omaa osaamistaan henkilökohtaisesti ja vain laskuttavat yrityksen kautta.
Osuuskunta on jäsentensä omistama tai hallinnoima yritys, jossa vallitsee ääni per jäsen -periaate. Tämä tekee yritysmuodosta demokraattisen. Osuuskunnat mielletään usein osaksi niin sanottua kolmatta sektoria ja siten lähemmäksi yhdistys- kuin yritystoimintaa. Osuuskunta kuitenkin poikkeaa yhdistyksestä muun muassa siten, että yrityksenä osuuskunta saa tehdä tilinpäätöksessään vapaasti voittoa. Osuuskunnalla on aina myös omistajansa toisin kuin yhdistyksillä.
Osakeyhtiöstä osuuskunta eroaa esimerkiksi siten, että osuuskuntaan voi liittyä ja siitä voi erota joustavasti, sillä osuuskunnan osuusmaksut ovat vaihtuvaa pääomaa. Osuudet eivät ole siirtokelpoisia eli niitä ei voi myydä suoraan ulos. Osuuskunnasta voi tulla myös erotetuksi. Osakeyhtiössä osuudesta luopuminen tapahtuu aina osakkeiden myynnin kautta. Osakeyhtiössä omistajien äänivalta perustuu siihen, paljonko he yrityksestä omistavat. [4]
Työosuuskunnassa työllistytään yleensä joko vakituisessa tai määräaikaisessa työsuhteessa. Silloin kun toiminta perustuu osuuskunnalle tuleviin tilauksiin ja toimeksiantoihin, työsuhteet ovat tyypillisesti lyhyitä, määräaikaisia ”pätkiä”. Osuuskunnassa työllistyminen kiinnostaa ihmisiä usein erityisesti siksi, että heillä säilyisi näin oikeus työntekijän työttömyysturvaan keikkaluonteisten tai osa-aikaisten töiden välissä.
Usein ajatellaan, että osuuskunnan jäsen on työttömyysajallaan ilman muuta oikeutettu työntekijän työttömyyskorvaukseen, kunhan osuuskunnassa on vähintään seitsemän jäsentä. Tällöin osuuskunnan jäsenet omistavat yrityksestä alle 15 prosenttia, eikä heitä määritellä työttömyysturvalaissa yrittäjiksi.
Tämä on kuitenkin vain yksi edellytyksistä, joiden tulee täyttyä, jotta osuuskunnan työntekijä voi saada palkansaajan työttömyyskorvausta. Osuuskunnan on lisäksi täytettävä työnantaja-asemaan liittyvät velvoitteet. Elleivät työnantajavelvoitteet täyty, osuuskunnassa työllistyvä työtön työnhakija katsotaan yrittäjäksi. Tähän palaamme myöhemmin.
Yrityksenä osuuskunta voi tehdä voittoa, jota kutsutaan osuuskunnan tapauksessa ylijäämäksi. Suhtautuminen ylijäämän jakamiseen on yksi osuuskunnan ydinkysymyksiä, johon osuuskuntahistoria tuntee pääpiirteissään kaksi vastausta. Ensimmäinen on ylijäämän palauttaminen jäsenille samassa suhteessa kuin jäsenet ovat käyttäneet osuuskunnan palveluja. Näin esimerkiksi osuuskaupat ovat tavanneet jakaa ylijäämän palautuksia asiakkailleen. Toinen tapa on se, että ylijäämää ei palauteta, vaan se käytetään osuuskunnan kehittämiseksi ja sille mahdollisesti määritellyn yhteiskunnallisen tavoitteen edistämiseksi. Jälkimmäinen lähestymistapa on ollut käytössä erityisesti työväenliikkeen osuuskunnissa, jotka ovat tavoitelleet yhteiskunnallista muutosta. Käytännössä osuuskunnat tasapainoilevat näiden vaihtoehtojen välillä suuntaan ja toiseen. [5]
Ensimmäisen tavan ongelmana voi pitää sitä, että se asettaa jäsenet tavoittelemaan vain yksilöllistä hyötyä ja kehittämään osuuskuntaa voitontavoittelun ehdoilla. Jos yhteisvaurautta taas käytetään yhteisen tavoitteen eteen, haasteena on yhteisen tavoitteen kehittäminen ja siitä huolehtiminen. Tässä artikkelissa puollamme yhteisvaurauden näkökulmaa pelkän yksilöllisen edun sijaan. Perimmiltään tämä tarkoittaa sitä, että emme ole tyytyväisiä työosuuskuntien tämänhetkiseen rooliin yhteiskunnassa vaan haluamme haastaa työosuuskunnat ylittämään itsensä.
Vaikka puhumme osuuskuntien puolesta, osuuskuntamuoto ei ole oikotie onneen. Osuuskunta ei tuota rahaa itsestään, eikä se ole välttämättä parempi työpaikka tai eettisempi toimija kuin mikä tahansa yritys. Osuuskunta soveltuu kuitenkin hyvin maaperäksi yhteiskunnallisesti muutosvoimaisen yritystoiminnan rakentamiselle.
Osuuskunta on demokraattinen yritysmuoto, ja jäsendemokratia on parhaimmillaan jäsenistön suoraa osallistumista osuuskunnan päätöksentekoon ja toimintaan. Tälle perustalle voidaan rakentaa taloudellista toimintaa, jolla on muitakin tavoitteita kuin jäsenten välittömän taloudellisen hyödyn palveleminen voittoa tavoittelemalla.
Kerromme artikkelissamme, mitä työosuuskunnassa työllistyminen tarkoittaa ja miten se eroaa itsensä työllistämisestä ja yrittämisestä. Tarkastelemme osuuskuntaa työnantajana ja yhteisyrityksenä, joka on jäsentensä yhdessä omistama. Näemme yhteisomistuksen ja työnantaja-aseman haltuunoton työväen ja prekariaatin yhteisenä kamppailuna yhteiskunnallisesta määräysvallasta. Esittelemme kehitysnäkymiä työosuuskuntien tuolle puolen luomalla katsauksen avoimiin osuuskuntiin, sosiaalisiin osuuskuntiin ja alustaosuuskuntiin. Esittelemme myös italialaisen lain, joka suosii työpaikkojen haltuunottamista ja osuuskunnallistamista.
Avaamme artikkelin keskustelulla työosuuskunnista ja osuuskunnassa työllistymisestä, mutta haastamme työosuuskunnat ylittämään itsensä. Pelkkä osuuskunnassa työllistymisen ja työnantajana toimimisen näkökulma ei ole lopulta poliittisesti kiinnostava. Työosuuskunnan tarkoituksena tulee olla enemmän kuin vain työllistää työvoimaa markkinoille. Työosuuskunta on mahdollisuus ryhtyä itsensä työnantajaksi mutta myös uuden yhteisvaurauden tuottajaksi. Tämä on lyhyesti ajatuksemme työväen ja prekariaatin järjestäytymisestä.
1990-luvun lama toi työosuuskunnat
Työosuuskuntia on ollut kautta historian, mutta vielä 1980-luvun Suomessa työosuuskunnat olivat harvassa. Suurteollisuuden vienti veti ja hyvinvointipalvelut työllistivät julkisella sektorilla. Elettiin lähes täystyöllisyyden aikaa, eikä työosuuskuntaa juurikaan tunnettu yhteisyrittämisen muotona.
Aikaisemmin työntekijäomisteiset yritykset olivat yleisempiä Suomessakin. Esimerkiksi 1900-luvun alussa satamissa oli työntekijöiden lastaus- ja lossausyhtymiä, jotka olivat eräänlaisia aikansa osuuskuntia. Teollisuusyhteiskunnan kehittyminen ja hyvinvointivaltio johtivat kuitenkin pääoma- ja johtajavaltaisten yritysten valtaan sekä syvään kahtiajakoon palkkatyöläisyyden ja yrittäjyyden välillä.
1980-luvulla osuuskunta tarkoitti Matti ja Maija Meikäläiselle E-liikkeen tai SOK:n kauppoja ja osuuspankkeja. Vaikka osuuskunnat työllistivät palkkatyöläisiä, niiden varsinainen tarkoitus oli palvella kuluttajia ja tuottajia. Esimerkiksi isot meijeri-, liha- ja metsäosuuskunnat olivat tunnettuja tuottajien yhteenliittymiä. Osuuskunnat eivät olleet yhteisen työn ja tekemisen tiloja.
1990-luvun alussa Suomi syöksyi yhteen historiansa suurimmista talouskriiseistä. Rahamarkkinoiden vapautuminen, idänkaupan romahtaminen ja raskaan teollisuuden globaalit haasteet johtivat kansantalouden ahdinkoon, jonka sosiaaliset seuraukset näkyvät edelleen. Täystyöllisyys vaihtui korkeaan työttömyyteen, joka kohosi paikoin yli 25 prosenttiin ja vakiintui 10 prosentin tienoille.
Talouskriiseistä ja yhteiskunnallisista murroksista on aiemmin seurannut osuuskuntien nostetta. Niin myös 1990-luvun lamassa: työttömyys sai ihmiset perustamaan työosuuskuntia. Työttömien työosuuskunnat pyrkivät työllistämään työttömiä ja parantamaan heidän toimeentuloaan. [6]
Paikallisina ja yhteisöllisinä toimijoina osuuskunnat kykenivät toimimaan sellaisilla aloilla ja markkinoilla, joilla voittohakuisemmat yritykset eivät nähneet mahdollisuuksia. Usein työosuuskunnan liiketoiminta muotoiltiin jäsenistön osaamisen perusteella, mutta työosuuskunnat hoitivat myös urakoita koko porukalla. Yksi kirjoitti lehtiin ja teki käsitöitä, toinen tarjosi remonttiapua, kolmas hyvinvointipalveluita. Välillä osuuskunta saattoi hoitaa yhteisesti vaikkapa siivousurakoita. Pienten osuuskuntien puroista pyrittiin takaisin työelämän valtavirtaan tai ainakin pysymään sitä lähellä.
Sittemmin moni 1990-luvun työttömien työosuuskunnista on purkautunut tai pantu pöytälaatikkoon odottamaan uutta käyttöä. Osa osuuskunnista osoittautui kannattamattomiksi, mutta myös onnistuneita esimerkkejä on, kuten Porin Sataosaajat tai Osuuskunta Lempesti Lempäälästä. Molemmat ovat monialaosuuskuntia, jotka tarjoavat muun muassa hyvinvointi, siivous- ja remonttipalveluja.
Työttömien työosuuskuntia perustettiin aloille, joilla alkupääomaa tarvittiin vain vähän tai ei ollenkaan. Luonteenomaista oli myös se, että osuuskuntia perustettiin sellaisille toimialoille, jotka olivat työvaltaisia, jotka eivät vaatineet suuria investointeja ja joilla markkinoille tuloa ei rajoitettu esimerkiksi ammattitaitovaatimuksilla tai lupamenettelyillä. Osuusmaksut pidettiin maltillisina, jotta kynnys liittyä mukaan oli matala ja jäsenten taloudellinen riski vähäinen.
Jotkut työttömien osuuskunnat törmäsivät ongelmiin viranomaisten kanssa, sillä yrittäjän käsite määräytyy verotuksessa, sosiaalivakuutuksessa [7] ja työoikeudessa eri tavoin. Osuuskunnan jäsen saatettiin tulkita sosiaalivakuutuksen piirissä yrittäjäksi ja verotuksen puolella palkansaajaksi. [8]
Vuonna 1995 oikeus työttömyysturvaan laajennettiin koskemaan myös yrittäjiä. Käytäntöjä pyrittiin selkeyttämään määrittelemällä, kuka on yrittäjä ja missä kulkee raja yrittäjän ja palkansaajan välillä. Silloinen työttömyysturvalaki linjasi, että pelkkä omistus yrityksestä ei tee työntekijästä yrittäjää, kunhan omistusosuus jää alle 15 prosentin. Työosuuskuntien käytännöksi vakiintui seitsemän jäsenen sääntö, jonka mukaan osuuskunnan perustajajäseniä tulee olla aina vähintään seitsemän. Se tarkoittaa, että kun osuuskunta perustetaan tasaosuuksin, kenenkään omistusosuus yrityksestä ei nouse yli 15 prosentin.
1990-luvun työttömät saivat tuta ensimmäisinä uusliberaalin politiikan, tuotannon rakennemuutoksen ja taantuvan talouden tuulet. Työttömien työosuuskunnat olivat selvä käänne suomalaisessa osuustoiminnassa. Ne syntyivät välttämättömyyden pakosta mutta avasivat tietä työosuuskuntien uudelle tulemiselle. Jälkikäteen näyttää siltä, että työttömien työosuuskunnat ennakoivat prekariaatin osuuskuntia, joita on syntynyt vuosituhannen vaihteen jälkeen.
2000-luku ja prekariaatin osuuskunnat
Yksi 1990-luvun laman jälkihoitokeinoista oli määräaikaisen työllistämisen helpottaminen lakia muuttamalla. Niin sanottu pätkätyöläisyys yleistyikin nopeasti ja nousi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi.
Sittemmin määräaikaisten työsuhteiden kasvu on tasoittunut, mutta samaan aikaan pätkätyöläisyys on muuttunut osalle entistä karummaksi. Jos vielä 1980-luvulla työllistyminen määräaikaisissa työsuhteissa tarkoitti siirtymistä työpaikasta toiseen, niin 2000-luvulla ihmiset siirtyvät työstä tai työkeikoista työttömyyteen, työttömyydestä aktivointitoimenpiteisiin ja osin ehkä takaisin työelämään. Niin sanotut piilotyöttömät ovat muodostuneet eräänlaiseksi pysyväksi tilapäiseksi joukoksi.
Prekariaatin käsite viittaa työttömien ja pätkätyöläisten lisäksi laajemmin epätyypilliseen työhön, kuten osa-aikatyön ja vuokratyön teettämiseen, itsensä työllistämiseen ja yksinyrittäjyyteen. Nämä ovat kaikki tyypillistyviä työn muotoja 2000-luvulla. Yhteistä niille on toimeentulon katkonaisuus sekä työn ja työttömyyden sekoittuminen. Prekariaattiin on arvioitu kuuluvaksi lähes miljoona ihmistä eli lähes kolmannes työvoimasta [9].
Jos työntekijä oli aiemmin joko työtön tai työllinen, niin 2010-luvulla yhä useamman tilannetta luonnehtii kahtiajaon sijaan keikka- ja projektiluontoinen työ ja toimeentulo. Itsensä työllistäjät ja yksinyrittäjät horjuttavat työntekijän ja yrittäjän välistä erottelua. Joissain tapauksissa heiltä puuttuu palkkatyöhön perustuva sosiaaliturva. [10]
Tilastojen mukaan yksinyrittäjien eli yhden hengen osakeyhtiöiden ja toiminimiyrittäjien määrä on viimeisen viidentoista vuoden aikana kasvanut kymmenillä tuhansilla ja yksinyrittäjiä on jo yli 160 000 [11]. Yksinyrittäjyyden kasvu saattaa liittyä uudelleen virinneeseen kiinnostukseen työosuuskuntia kohtaan.
Työttömyys on yhä yksi lähtökohta työosuuskunnan perustamiseen. Yhä useammin työosuuskuntia perustaa korkeakoulutettu työvoima, jonka toimeentulo on epävarmaa ja joka haluaa valita yhteisyrittämisen yksinyrittämisen sijaan. Yhteisyrittäminen osuuskunnassa antaa mahdollisuuksia hallita yksinyrittämisen riskejä ja sitoo vähemmän kuin yksinyrittäjyys. [12]
Työttömien työosuuskuntien tavoin myös prekariaatin työosuuskunnat syntyvät pääasiassa jäsentensä osaamisen ja ammattitaidon eli yleensä inhimillisen pääoman varaan. Uusien työosuuskuntien toimialat ovat painottuneet luovien alojen ja asiantuntija-alojen suuntaan. Työosuuskunnat heijastelevat työvoiman koulutusasteen nousua ja siirtymää teollisuusyhteiskunnasta tieto- ja palveluyhteiskuntaan.
Työosuuskuntien taustalla voi nähdä myös koulutuksen ja työllistymisen välisen sidoksen höltymisen. Enää korkeakaan koulutus ei takaa työtä yhtä varmasti kuin aiemmin. Kun työvoiman kysyntä ei kohtaa tarjontaa, työmarkkinoille kasautuu prekariaattia, joka on marxilaisittain ilmaistuna ”muodollisesti vapaata ottamaan vastaan mitä tahansa työtä, mutta käytännössä pakotettua keksimään sitä itse itselleen”. Työttömien työosuuskuntaliikkeen perintönä prekariaatilla on toimintamalli, jolla se voi hankkia itselleen työtä ja toimeentuloa.
Kiinnostus osuuskuntia kohtaan kertoo prekariaatin yhteisöllisyyden tarpeista ja siitä, että se unelmoi oman osaamisensa ja työnsä itsenäisestä kehittämisestä. Jos perinteinen kokemus työttömyydestä tarkoitti työn kertakaikkista puutetta, prekaarius tarkoittaa usein jatkuvaa itsensä kehittämistä ja yhteisöllisten verkostojen luomista työtilaisuuksien varalta. Työosuuskunta yhteisyrityksenä ja yhteisöllisenä projektina kiinnostaa prekariaattia epäilemättä myös tästä näkökulmasta.
Prekariaatin synty ja työosuuskuntien uusi tuleminen kielii tilanteesta, jossa työntekijä vai yrittäjä -kahtiajako ei ole aina yksiselitteinen.
Perinteisesti ajatellen yrittäjä on yrityksen omistaja, joka palkkaa työvoimaa työmarkkinoilta. Yrittäjä on sijoittanut yrityksen tuotantovälineisiin merkittävästi rahaa, jota vastaan hänellä on mahdollisuus liikevoittoon ja rikastumiseen.
Nykyään moni yrittäjä hankkii vain henkilökohtaista toimeentuloa ja työllistää vain itsensä. Varsinkin omaa osaamistaan myyvän yrittäjän työn hinta on usein työn tilaajan sanelema, eikä se välttämättä kata edes elinkustannuksia tai työvälineiden ylläpitoa. Yksinyrittäjän pääoma on oma pää, ja yrityksen tuotto kulkee kädestä suuhun.
Monen palkansaajan työllistyminen puolestaan on yhä yrittäjämäisempää. Työllistymisen mahdollisuuksia on luotava itsenäisesti ja työtään on johdettava oma-aloitteisesti, vaikka työ tapahtuu muodollisesti yrityksen työnjohdon alaisuudessa.
Lisäksi yrittäjän ja palkansaajan välimaastoon on muodostunut käsitteellisesti epämääräinen itsensä työllistäjien joukko, johon kuuluu niin toiminimiyrittäjiä kuin ilman y-tunnusta toimivia freelancereita, apurahatutkijoita tai -taiteilijoita. Hiljattainen työttömyysturvalain muutos on entisestään lisännyt hämmennystä siitä, kuka on jatkossa yrittäjä ja kuka ei. Seuraavassa luvussa käymme yrittäjän määritelmän kimppuun.
Kuka on yrittäjä ja kuka ei?
Juha Sipilän oikeistohallitus muutti vuoden 2016 alussa työttömyysturvalakia niin, että omassa työssään työllistyvät luetaan jatkossa pääsääntöisesti yrittäjiksi ja yrittäjän työttömyysturvan piiriin. Linjaus on aiheuttanut runsaasti keskustelua työosuuskunnissa työllistyvien keskuudessa, sillä sen on katsottu uhkaavan itsensä työllistäjien mahdollisuuksia saada palkansaajan työttömyysturvaa, jos töitä ei ole.
Lakimuutosta koskevassa keskustelussa on esiintynyt paljon virheellisiä käsityksiä. Väärinymmärrykset liittyvät ajatukseen siitä, että työosuuskunnassa ylipäätään työllistyttäisiin itsensä työllistäjinä. Tällainen puhetapa on ehkä ollut vallalla, mutta kuten jo alussa toimme esille, työosuuskunnassa työllistyminen tapahtuu työsuhteessa. Tätä laki ei ole muuttanut, eikä sen siten pitäisi periaatteessa vaikuttaa työosuuskunnassa työllistyvien työttömyysturvaan.
Käytännön vaikeuksia lakimuutos on silti tuonut. Sen voimaan tulon jälkeen viranomaiset ovat ryhtyneet valvomaan työsuhteen tunnusmerkkien täyttymistä entistä tarkemmin, ja niiden todistelu vie paljon aikaa ja vaivaa. Voidaankin kysyä, kenen etuja lakimuutos palveli ja mitä sillä perimmiltään tavoitellaan.
Työttömyysturvalakiin vuonna 2016 tehty muutos tarkoittaa sitä, että aiemmin omassa työssään työllistyvät ovat voineet säilyttää oikeuden palkansaajan työttömyysturvaan, mutta jatkossa he ovat pääsääntöisesti yrittäjiä. Yrittäjinä heillä on oikeus työttömyysturvaan vain silloin, kun työ on hyvin vähäistä eli sivutoimista. Vain sivutoiminen yrittäjä on siis oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Hänen työnsä ei kuitenkaan kartuta työssäoloehtoa, jota ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ja peruspäivärahan saaminen edellyttää.
Lakimuutosta perusteltiin yrittäjän ja palkansaajan välisen erottelun selkeyttämisellä sekä yrittäjän työttömyysturvan vahvistamisella [13]. Muutos vaikuttaa kuitenkin johtavan työosuuskuntien kiristyneeseen kontrolliin ja sivutoimisen yrittäjyyden määritelmän epäselvyyteen.
TE-toimistojen tulkintaa prekaarien työmarkkinatilanteesta on ollut tunnetusti aiemminkin vaikea ennakoida. Prekariaatin kokemus on, että viranomaiset eivät ymmärrä prekaarin työn todellisuutta. Päätöksiä siitä, milloin työttömyysturvan hakija on työtön, työllinen, opiskelija, omassa työssään työllistyvä tai yrittäjä, pidetään mielivaltaisina ja epäoikeudenmukaisina. Jo nyt voi ennakoida, että myöskään tulkinnat yrittäjyyden pää- tai sivutoimisuudesta eivät tule aina olemaan yhdenmukaisia ja työttömyysturvajärjestelmän oikeusvarmuus kärsii entisestään. [14]
Purkaaksemme vielä tarkemmin sivutoimisen yrittäjän tämänhetkistä määritelmää tarkastelemme TE-toimiston ohjeistusta. Sen mukaan työntekijä ei ole oikeutettu palkansaajan työttömyysetuuteen, jos hän työllistyy päätoimisesti yrittäjänä tai omassa työssään:
Työllistymisesi on päätoimista, jos yritystoimintasi tai oman työsi vaatima työmäärä on niin suuri, että et voi vastaanottaa kokoaikatyötä. Ratkaisevaa päätoimisuuden arvioinnissa on vain toiminnan vaatima työmäärä, ei yritystoiminnasta tai omasta työstä saatavat tulot tai voitto. [15]
Työttömyysturvan saamisen kannalta olennaista ei siis ole työstä saatu tulo tai sen määrä vaan aika, joka ollaan poissa työmarkkinoiden käytettävistä. Mikäli yrittäjyys voidaan katsoa esteeksi kokoaikatyön vastaanottamiselle, kyse on päätoimisesta yrittäjyydestä. Ajankäyttöä arvioidaan aina tapaus kerrallaan. Toistaiseksi ei ole olemassa selvää ratkaisulinjaa esimerkiksi siitä, montako tuntia sivutoimista työtä saisi tehdä, jotta ei tulisi määritellyksi päätoimiseksi yrittäjäksi ja menettäisi työttömyysturvaansa.
Sivutoimisen yrittäjän määritelmä rinnastuu työttömän työnhakijan määritelmään. Laki edellyttää, että työtön työnhakija on työmarkkinoiden käytettävissä ja hakee kokoaikaista työtä. Projektiluontoisten ja itsenäisesti suoritettavien töiden lomassakin voi kuitenkin olla mahdollista hakea ja tehdä kokoaikaista työtä. Varsinkin luovien ja asiantuntija-alojen töissä työajan arvioiminen voi olla kuin veteen piirretty viiva, sillä työaika on usein joustava. Esimerkiksi lehtiartikkelin kirjoittaminen voi viedä aikaa, mutta työskentely ei välttämättä estä työmarkkinoiden käytettävissä oloa, jos sen voi ajoittaa iltoihin ja viikonloppuihin.
Lopulta koko yrittäjän ”sivutoimisuus” jää merkitykseltään hämäräksi käsitteeksi. Omaa osaamistaan myyvän yksinyrittäjän tuleva työtilanne on usein täysin avoin kysymys. Viikon kuluttua voi olla täysin työllistetty tai täysin työtön, ja tilanne voi vaihdella paljonkin vaikkapa vuodenaikojen mukaan. Voiko yrittäjä olla välillä päätoiminen ja välillä sivutoiminen?
Lakimuutoksen jälkeen yrittäjän määritelmän saaminen ei enää edellytä edes Y-tunnusta. Yrittäjäksi ryhtyminen ei siis ole enää yksilön oma päätös tai valinta, vaan yrittäjämääritelmän sopivuudesta päättävät viranomaiset, vaikka mitään yritystä ei olisi edes perustettu tai rekisteröity kaupparekisteriin. Jatkossa voit siis olla yrittäjä ilman yritystä.
Epämääräiseksi tuntuu jääneen myös kysymys siitä, kuka on jatkossa omassa työssään työllistyvä. Laki jakaa työvoiman kolmeen eri ryhmään: 1) palkansaajat, 2) yrittäjät ja 3) omassa työssään työllistyvät. Aiemmin itsensä työllistäjät, kuten freelancejournalistit, laskettiin omassa työssään työllistyviin. Heillä ei ole työsuhdetta työnantajaan, vaan he ovat toimeksiantosuhteessa työn tilaajaan. Freelancetoimittajien saama korvaus on siten työkorvausta, ei palkkaa. Nykyisen työttömyysturvalain mukaan he ovat sivu- tai päätoimisia yrittäjiä.
Työttömyysturvalaissa todetaan, että ”henkilön katsotaan työllistyvän yrittäjänä tai sitä vastaavalla tavalla omassa työssään päätoimisesti, jos toiminnan vaatima työmäärä on niin suuri, että se on esteenä kokoaikatyön vastaanottamiselle.” Laissa ei määritellä, ketkä ovat omassa työssään työllistyviä. Lakia sovellettaessa ainakin apurahatutkijoiden ja -taiteilijoiden sekä kokoaikaisesti omaishoitajina toimivien on katsottu työllistyvän omassa työssään. Esimerkiksi omaishoitaja ei ole työmarkkinoiden käytettävissä, mutta hänen työstään saamansa vastike ei ole palkkaa tai työkorvausta, vaan kunnan myöntämää hoitopalkkiota. Hiljattain tuli kuitenkin tietoon myös tapaus, jossa omaishoitaja oli luokiteltu yrittäjäksi [16].
Uusien rajanvetojen ymmärtäminen on merkityksellistä työosuuskuntien kannalta. Työosuuskunnassa työllistyminen on näet mahdollisuus tehdä työtään työsuhteessa itsensä työllistämisen sijaan ja välttää näin viranomaisten yrittäjämääritelmä. Tämä kuitenkin edellyttää, että työosuuskunta huolehtii siitä, että jäsenten työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät eikä jäsenten omistusosuus yhteisyrityksestä ole yli 15 prosenttia.
Kysymys on lyhyesti sanottuna siitä, kuinka itsensä työllistäjästä muututaan itsensä työnantajaksi.
Henkilöyrityksissä, kuten avoimissa yhtiöissä ja toiminimissä, syntyvä henkilökohtainen vastuu ja valta yrityksestä on selkeä yrittäjäaseman määrittelyn peruste. Pääomayrityksissä eli osakeyhtiöissä ja osuuskunnissa kysymys on monimutkaisempi. Niissä yrittäjyyden määrittely perustuu omistusosuuteen ja johtavaan asemaan yrityksessä.
Yrittäjämääritelmän välttämiseksi osuuskunnassa työllistyvän on kuitenkin kyettävä lisäksi osoittamaan, että hän tekee työtään työnantajan alaisuudessa. Juuri työsuhde työnantajaan erottaa palkansaajan yrittäjästä ja omassa työssään työllistyvästä. Siis myös työsuhteen tunnusmerkkien on täytyttävä. Tämä vaatii sitä, että osuuskunta on toiminnallisesti organisoitunut työnantajaksi.
Seuraavaksi kerromme, kuinka työsuhteinen työ järjestetään työosuuskunnassa. Kysymys on lyhyesti sanottuna siitä, kuinka itsensä työllistäjästä muututaan itsensä työnantajaksi.
Osuuskunta työnantajana
Työsopimuslaki määrittelee työntekijän ja työnantajan välisen suhteen varsin yksinkertaisesti. Työntekijä on se, joka sitoutuu henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan [17]. Työntekijän ja työnantajan välillä on tällöin työsuhde. Työsuhteesta voi lain mukaan olla kyse silloinkin, kun työntekijä tekee työn kotonaan tai kun työ suoritetaan työntekijän omilla työvälineillä tai -koneilla.
Sosiaali- ja terveysministeriö on selvittänyt työttömyysturvalain yrittäjämääritelmän muutosta seuraavasti: ”Yrittäjämääritelmä muuttuu niin, että kaikkia niitä, joita pidetään yrittäjien eläkelaissa tai maatalousyrittäjien eläkelaissa yrittäjinä, pidetään myös työttömyysturvassa yrittäjinä riippumatta siitä, onko heillä velvollisuutta ottaa eläkevakuutus.” [18]
Työsopimuslain lisäksi pelissä on siis myös yrittäjän eläkelaki. Työsopimuslaki määrittelee työsuhteen ja yrittäjän eläkelaki määrittelee yrittäjän. Yrittäjän eläkelain mukaan yrittäjä on henkilö, joka tekee ansiotyötä olematta työsuhteessa tai virka- tai muussa julkisoikeudellisessa toimisuhteessa [19]. Olennaista tässä on nimenomaan maininta ”olematta työsuhteessa”. Yrittäjiä ovat siis pääsääntöisesti ne, jotka tekevät työtä ilman työsuhdetta.
Työsuhteen määritelmä on etsittävä työsopimuslaista. Mikäli työsopimuslain mukaiset työsuhteen tunnusmerkit eivät täyty, ansiotyötä tekevä henkilö määritellään yrittäjäksi yrittäjän eläkelain mukaisesti.
Työsopimuslain mukaan työsuhde edellyttää sitä, että työnantaja johtaa ja valvoo työntekijän työtä. Lisäksi työn tulee tapahtua työnantajan nimiin palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Työsuhteen ehdoista sovitaan työsopimuksessa. Työsuhde voidaan solmia toistaiseksi voimassa olevaksi tai määräaikaiseksi. Työsopimus voi olla kokoaikainen tai osa-aikainen riippuen sovitusta viikkotuntimäärästä.
Työsuhteen määritelmässä keskeistä on työnantajan johdon ja valvonnan toteutuminen ja todentaminen. Tämä työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeus eli direktio-oikeus työsuhteessa tarkoittaa sitä, että työntekijän työnteko ei ole itsenäistä, vaan työnantaja määrää työtehtävät, määrittelee työn sisällöt ja siihen käytettävän työajan.
Ilman ymmärrystä työsopimuslain velvoitteista työosuuskunnille uusiin työosuuskuntiin saattaa muodostua itsensä työllistämisen kulttuuri, jossa yrityksen työnantaja-asemaan liittyvistä velvoitteista ei huolehdita. Tällöin toiminta ohjautuu laskutusyritysten suuntaan, vaikka tarkoituksena on ollut perustaa työosuuskunta. Työosuuskunnan tulee toimia eri tavalla kuin laskutusyrityksen. Laskutusyrityksessä työntekijät myyvät itse osaamistaan ja vain laskuttavat yrityksen kautta.
Itsensä työllistämisen kulttuuri työosuuskunnissa voi kostautua nykytilanteessa, jossa myös työosuuskuntia on alettu läpivalaista viranomaisselvittelyissä entistä tarkemmin edellisessä luvussa kuvaillun työttömyysturvalain muutoksen vuoksi. Työosuuskuntien kohdalla työttömyysturvaviranomaisia on kiinnostanut se, onko työosuuskunnassa työllistyvällä työnantajaa vai ei.
Työosuuskunnan on siis todistettava, että työ tapahtuu tosiasiallisesti osuuskunnan direktio-oikeuden alaisena. Osuuskunnan tulee huolehtia työnantajavelvoitteistaan ja siitä, että työnteko on osuuskunnassa järjestetty siten, ettei väärintulkinnoille jää sijaa.
Työosuuskunnassa työnantajan eli osuuskunnan tulee tehdä sopimukset osuuskunnan asiakkaiden kanssa ja työn tulee tapahtua työnantajan lukuun, ei työntekijän omiin nimiin. Työntekijä ei myy itse osaamistaan eikä ota vastaan työtehtäviä suoraan markkinoilta ja vain laskuta osuuskunnan kautta. Työnantaja markkinoi työn ja tuotteet ostajille ja määrää työt työntekijöille.
Asian konkretisoimiseksi käymme läpi joukon seikkoja, joiden perusteella viranomaiset arvioivat työsuhteen olemassaoloa ja sitä, onko yritys työntekijän työnantaja. Osa seikoista on kriittisempiä ja osa vähemmän kriittisiä. Emme kuitenkaan halua esittää priorisointeja, sillä viranomaisten ohjeistukset ja tulkinnat ovat muuttuvia.
Lähtökohtana on se, että työosuuskuntaa sitovat täysin samat työnantajavelvoitteet kuin mitä tahansa yritystä. Mitään työosuuskuntaa koskevia poikkeuksia ei ole. Työnantajan on kirjauduttava verottajan rekistereihin, otettava työntekijöille vakuutukset ja maksettava työstä palkkaa sekä niin sanotut työnantajan sivukulut. Osuuskunnan ja työntekijän välillä on oltava työsopimus, jossa sovitaan työtehtävästä ja palkasta. Sopimus voi olla suullinenkin, mutta vain kirjallinen sopimus on ”mustaa valkoisella”.
Työnantajan on pidettävä työaikakirjanpitoa, josta ilmenee työntekijöiden päiväkohtaisesti tekemien työtuntien määrä. Työsuhteen tunnusmerkkeihin kuuluu, että työnantaja tarjoaa työntekijälle työvälineet ja muut edellytykset työn tekemiseksi tai maksaa työkalukorvausta omilla välineillä suoritetusta työstä. Näin on ainakin, mikäli työ vaatii kalliita erikoistyökaluja, kuten ammattiohjelmistoja. Osuuskunta voi osoittaa työn tekemiseen kannettavan tietokoneen, mutta työntekijän on luvallista käyttää myös omaansa.
Myös osuuskunnan markkinoinnissa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten osuuskunnan toimialat ja työntekijöiden osaaminen esitellään esimerkiksi osuuskunnan verkkosivuilla. Jos työntekijät mainostavat sivuilla osaamistaan henkilökohtaisten yhteydenottopyyntöjen kera, annetaan ulospäin sellainen kuva, että työntekijät myyvät itse työnsä ja päättävät sen tekemisestä ja osuuskunta toimii vain jäsentensä omien töiden markkinointi- ja laskutuskanavana.
Työnantaja-aseman täyttämiseksi työosuuskunnan on siis syytä käydä läpi työnjohtoon ja valvontaan liittyvät käytännöt. Ilman työnantajaa osuuskunnan työntekijällä ei ole työsopimuslain tarkoittamaa työsuhdetta vaan hän on yrittäjän eläkeläin tarkoittama yrittäjä.
Törmäämme tässä kuitenkin mielenkiintoiseen rajapintaan, sillä on selvää, että monet osuuskunnissa suoritettavat työt vaativat työntekijöiltään suurta itsenäisyyttä. Esimerkiksi luovilla aloilla tai asiantuntija-aloilla työn johtaminen ja valvonta on perinteistä tehdas- tai palvelutyötä mutkikkaampi kysymys.
Monilla aloilla työ ei ole välttämättä sidottu fyysiseen paikkaan tai toimitilaan. Työkoneet ovat muuttuneet kannettaviksi, ja ne ovat usein samoja kuin työntekijän arkiesineet. Työ myös sekoittuu helposti harrastuneisuuteen ja jatkuvaan opetteluun, jolloin rajan vetäminen työn ja vapaa-ajan välille on liukuvaa. Työntekijän keräämä tieto ja osaaminen vaikuttavat työn laatuun ja ovat osa sitä. Itsenäinen työ ei voi perustua mekaanisille ohjeille tai konemaiselle työtahdille. Työntekijän on nojattava kokemukseensa, älyynsä, tunteisiinsa ja sosiaalisiin suhteisiinsa.
Ne keinot, joilla työnantaja johtaa tai valvoo itsenäistä, luovaa, älyllistä, sosiaalista ja ylipäätään monimuotoista työntekoa, eivät voi perustua perinteiseen työajan seurantaan. Valvonnassa kyse on ennemminkin tavoitteiden asettamisesta työlle ja lopputuloksen arvioimisesta sekä työprosessin aikaisesta kommunikaatiosta. Johtaminen on pohjimmiltaan koko työyhteisön toimintakulttuurin rakentamista luottamuksen, arvostuksen ja innostuksen hengessä. [20]
Ehkä parasta olisikin puhua kollektiiviseksi työnantajaksi organisoitumisesta.
Edellä sanottu ei lopulta koske vain luovia aloja ja asiantuntija-aloja tai palvelualoja, vaikka niiden kautta asia on helpointa hahmottaa. Itsenäisen työn piirteet korostuvat missä tahansa työosuuskunnassa toimialasta riippumatta. Pienillä alkupääomilla toimivissa työosuuskunnissa liiketoiminnan käynnistäminen ja kehittäminen riippuu välttämättä paljon jäsenistön aktiivisuudesta ja itsejärjestäytymisestä. Osuuskunta voi kehittää hallintoaan, tuotteitaan ja markkinointiaan pitkäänkin ennen kuin ensimmäinen euro kilahtaa kassaan. Osuuskunnassa työllistymään pyrkivien jäsenten on toimittava osuuskunnan eteen työkeikkojen saamiseksi. Tämä on jokaista koskeva ja jatkuvasti olemassa oleva tehtävä osuuskunnassa. Tässä mielessä työosuuskunta todella muistuttaa itsensä työllistämistä, vaikka mielestämme kyse on ennemminkin itsensä työnantajaksi ryhtymisestä.
Ehkä parasta olisikin puhua kollektiiviseksi työnantajaksi organisoitumisesta. Osuuskunnassa operatiivista vastuuta kantaa hallitus mutta pohjimmiltaan valta on jäsenistöllä. Hallitus kantaa vastuun direktio-oikeuden toteutumisesta, mutta yritysmuoto on demokraattinen. Siksi ydinkysymys on, miten jäsendemokratia on osuuskunnassa järjestetty. Vuosikokous ei mielestämme voi mitenkään olla riittävää jäsendemokratiaa, vaan osuuskunnassa on pyrittävä suoraan demokratiaan ja kollektiiviseen päätöksentekoon. Tämä tarkoittaa, että myös työnjohto-oikeuden toteuttaminen käytännössä ja sen toteen näyttäminen on perimmiltään osuuskunnan yhteisen päätöksenteon varassa.
Työnantajalla on velvoitteita mutta myös valtaa. Siksi työnantaja-aseman haltuunotto näyttäytyy kiinnostavana poliittisena projektina. Kuten missä tahansa yrityksessä myös osuuskunnassa työnjohdon on toteutettava viime kädessä omistajan tahtoa – ja osuuskunnan omistavat jäsenet. Työnantajan velvoitteet mutta myös työnantajan oikeudet ovat jäsenten käsissä. Jäsenet voivat pitkälti itse luoda ne tavat, joilla osuuskunta tai sen hallitus johtaa ja valvoo osuuskunnan työtä, kunhan työsuhde toteutuu muodollisesti ja tosiasiallisesti.
Osuuskunnassa on mahdollista kehittää hyviä käytäntöjä niin työehtojen kuin työn itsenäisen järjestämisenkin suhteen. Näin avautuvia uuden työn mahdollisuuksia ei voida ymmärtää, jos ihanteena pidetään vain perinteistä vakaata työsuhdetta työnantajan palveluksessa. Osuuskuntamuotoinen työ avaa sen sijaan ikkunaa työn itsehallintoon ja sen tekemisen mielekkyyteen.
Prekarisaation tutkijat ovatkin todenneet oivaltavasti, että ”työsuhteen tyyppiin tuijottaminen ei kerro paljoakaan siitä, miten ja miksi työntekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta tai kokevat jatkuvaa epävarmuutta ja tunnetta olosuhteiden armoilla olemisesta [– –] ihmisille on työn ’ulkoisia’ prekaarisuuksia tärkeämpää se, miten työn organisoinnin tavat eriarvoistavat edellytyksiä kokea työ hyvin tehdyksi ja oma työn tekemisen tapa arvokkaaksi”. [21]
Kukaan ei elä vain kivasta tekemisestä tai selkääntaputtelusta.
Prekaarin tilanteen haltuunotto osuuskunnassa vaatii kuitenkin jäsenistöltä aikaa ja opettelua. Toisaalta parhaimmillaan jäsendemokratia tehostaa yrityksen taloudellista toimintaa. Tuottavimpia ovat usein juuri sellaiset yritykset, jotka ovat paitsi henkilöstönsä hallitsemia myös sen omistamia [22]. Yritysmaailmassa yleistyvä avoimen innovaation malli korostaa tiedon ja ihmisten vapaata liikkuvuutta uusien ideoiden ja ratkaisujen syntymisessä [23]. Osuuskunta on luonteva yritysmuoto avointen toimintatapojen kehittämiselle.
Työosuuskunnassa työllistyvät jäsenet johtavat ja valvovat itseään yhdessä eli toimivat keskinäisenä työnantajana. Työnantaja-aseman haltuunotto mahdollistaa omien työehtojen määrittelemisen. Kukaan ei elä vain kivasta tekemisestä tai selkääntaputtelusta. Arvostus ja asema syntyvät yrityksen tuottaman taloudellisen arvon haltuunotosta ja itsemääräämisestä.
Neljä kuvaa tulevasta
Haluamme seuraavaksi luoda katsauksen työosuuskuntien tulevaisuuden mahdollisuuksiin, sillä uskomme, että uudet työosuuskunnat ovat olleet vain avaus, joka edeltää kokonaan uutta osuuskuntaliikettä. Uusi osuuskuntaliike on ymmärrettävä laajemmin uuden talouden liikkeenä.
Työpaikkojen haltuunotot
Argentiinassa toimi 2000-luvun alussa tehtaiden valtausliike, joka oli vastaus talouskriisin seurauksena tapahtuneisiin tehtaiden alasajoihin. Valtausliike muutti pääoman hylkäämiä tuotantolaitoksia ja muita työpaikkoja osuustoiminnallisiksi. Liike kykeni turvaamaan työpaikkoja ja toimeentuloa ihmisille tilanteessa, jossa tuotantolaitos ei ollut tarpeeksi tuottoisa pääomalle. Osuuskunnallistettuna se saattoi yhä jatkaa kannattavasti. Liike todisti myös siitä, että työntekijät eivät välttämättä tarvitse johtajia pyörittääkseen tuotantoa. [24]
Argentiinan tehdasvaltausliike herättää kysymyksen siitä, voisiko sama toistua Suomessa ja Euroopassa talouskriisin pitkittyessä ja syventyessä. Kreikassa merkkejä valtaustoiminnasta on nähty: rakennusmateriaaleja tuottavan Vio. Me-tehtaan työntekijät ottivat vuonna 2012 laitoksen haltuunsa ja käynnistivät sen tuotannon uudelleen. Suomalainen työväenliike ja ammattiliitot sen sijaan vaikuttavat passiivisilta ajatuksen edessä.
Osuuskuntiin perustuva yritysten työntekijäomisteisuus voisi edetä suoran toiminnan lisäksi myös lainsäädännöllistä tietä. Mielenkiintoinen lähtökohta löytyy Italiasta, jossa astui vuonna 1985 voimaan niin sanottu Marcora-laki. Laki mahdollistaa työpaikkojen haltuunoton neuvotteluteitse (worker buy-out). Sen mukaan työntekijöillä on mahdollisuus lunastaa itselleen lopettamisuhan alla olevia yrityksiä yrittäjäriskillä mutta valtion takaaman rahoituksen turvin.
Yrityksen haltuunotto etenee prosessina, jossa a) työntekijät ennakoivat yrityksen alasajoa, b) yrityksen omistajat tarjoavat osaa tai koko yritystä työntekijöiden ostettavaksi, c) kaikki tai osa työntekijöistä irtisanotaan liiketoiminnan loppumisen vuoksi ja d) vähintään yhdeksän lopettamassa olevan yrityksen työntekijää perustaa osuuskunnan haltuunottoa varten [25]. Kun osuuskunta on perustettu, työntekijöiden on mahdollista rahoittaa osuuskuntaa paitsi henkilökohtaisilla säästöillä ja ulkopuolisilla lainoilla myös jyvittämällä työttömyysetuutensa yrityksen pääomittamiseen kolmen vuoden ajaksi. Mikäli osuuskunta kaatuu määräajan puitteissa, työntekijät menettävät työttömyysetuutensa tältä ajalta.
Italian valtio perusti Marcora-lain toimeenpanemiseksi kaksi rahastoa, jotka palvelevat työntekijöiden yritysostoja. Rahastoja ja yritysostoihin liittyviä asioita hallinnoi suurimmalta osin Cooperazione Finanza Impresa (CFI), joka on osuuskuntamuotoinen institutionaalinen sijoittaja. Sitä hallinnoivat kolme suurinta osuuskuntien liittoa LegaCoop, ConfCoop ja AGCI ammattiliittojen tuella. CFI on usein osuuskunnan perustamisen alkuvaiheessa mukana sen jäsenenä. [26]
EU:n kilpailusäädösten vuoksi Marcora-lakiin perustuva järjestelmä ajettiin hetkeksi alas 1990-luvulla. Sittemmin laki on elvytetty uudessa, jossain määrin heikennetyssä muodossa. Esimerkiksi rahastojen antama rahoitus suhteessa työntekijöiden tuomaan pääomaan oli alun perin 3:1, mutta uudessa laissa se on 1:1. [27]
Marcora-lain tavoitteena on ollut työpaikkojen säilyttäminen talouden kriisiaikoinakin. Tässä laki tuntuu myös toimivan. Tilastojen mukaan työntekijöiden haltuun ottamat yritykset ovat selviytyneet talouskriisistä muita yrityksiä paremmin. Vuosien 2007–2013 välisenä aikana kaikista teollisen alan yrityksistä oli toiminnassa 48,3 prosenttia kolmen toimintavuoden jälkeen. Työntekijöiden haltuunottamien yritysten kohdalla luku oli 87,16 prosenttia [28].
On huomionarvoista, että Euroopan parlamentti ehdotti vuonna 2013, että jäsenmaat tukisivat Marcora-lain tapaisia ohjauskeinoja ja CFI:n kaltaista rahoitusjärjestelmiä yritysten haltuunottojen mahdollistamiseksi. Myös Suomessa kannattaisi tutkia Marcora-lakia ja vastaavia järjestelyjä paikallisten työpaikkojen ja työntekijäomistuksen edistämiseksi. [29]
Sosiaaliset osuuskunnat
Toinen toivottava kehityskulku uusille suomalaisille osuuskunnille on myös lähtöisin Italiasta, jossa on viime vuosikymmenten aikana kehittynyt laaja sosiaalisten osuuskuntien liike vastauksena julkisten sosiaalipalvelujen puutteelle. 1970-luvun lopulla syntyneen kansalaisliikkeen asema on sittemmin turvattu laissa, ja osuuskunnille on kohdistettu erityisiä tukia. Palveluiden tuottamisen lisäksi sosiaaliset osuuskunnat huolehtivat myös ihmisten työllistämisestä ja kuntouttamisesta. [30]
Jotkut sosiaalisista osuuskunnista pyrkivät vahvistamaan laajemmin paikallisyhteisöjä. Erityisesti maaseudulle on syntynyt sosiaalisia osuuskuntia, jotka tekevät kiinteää yhteistyötä viljelijöiden, kuntalaisten ja paikallishallinnon kanssa maaseutumatkailun, tuotteiden jatkojalostuksen ja markkinoinnin kehittämiseksi [31]. Merkille pantavaa on, että sosiaalisissa osuuskunnissa töissä olevat henkilöt ovat monesti myös osuuskuntien täysivaltaisia jäseniä. Osuuskuntien jäsenistö ja hallinto on muodostettu sidosryhmämallin mukaisesti eri osapuolista, kuten työntekijöistä, asiakkaista, ja paikallisyhteisön edustajista. [32]
Byrokratisoitumisestaan ja markkinoistumisestaan huolimatta sosiaaliset osuuskunnat ovat yhä merkittävä yhteisöllinen ja taloudellinen voimavara Italiassa [33]. Talouskriisin seurauksena monet sosiaaliset osuuskunnat ovat kehittäneet yhä osallistavampia ja yhteiskunnallisesti muutoshakuisempia toimintatapoja [34].
Suomessa sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden ja muiden osapuolten kannattaisi tutkia mahdollisuuksia perustaa sosiaalisia osuuskuntia, kun kunnat ulkoistavat palvelutuotantoaan. Paikalliset, työntekijävaltaiset kumppanuudet olisivat vastavoima sosiaali- ja terveysalan kansainvälisten yritysketjujen vyörymiselle markkinoille [35].
Alustaosuuskunnat
Kolmas kehityssuunta koskee internetin haltuunottoa vastaliikkeenä jakamistaloudeksi kutsutulle ilmiölle. Jakamistaloudessa laajat joukot harjoittavat keskinäistä hyödykkeiden ja palvelusten jakamista erilaisilla verkkoalustoilla. Alkujaan spontaanisti internetissä syntynyt toiminta perustuu yhä useammin jakamistalouden yritysten ylläpitämille verkkosivuille. Palvelun käyttäjät jakavat tavaroita ja palveluksia keskenään yrityksen vain ylläpitäessä jakamisalustaa.
Ilmiön piiriin kuuluvat esimerkiksi työvoiman vuokrauspalvelu Amazon Mechanical Turk, loma-asumista välittävä Airbnb ja taksipalveluita myyvä Uber. On arvioitu, että jakamistaloudessa liikkuvat summat nousevat jo miljardeihin. Suomessa toimii jo useita kymmeniä jakamistalouteen liittyviä yrityksiä.
Jakamistalouden piiriin voidaan laskea myös kokonaan rahatalouden ulkopuolella toimivia esimerkkejä, kuten aikapankkeja ja vaihtopiirejä. Valtaosin kyse on kuitenkin voittoa tavoittelevista yrityksistä, jotka ottavat siivunsa jakamisesta vaihtelevin keinoin joko myymällä mainostilaa, ottamalla palvelumaksun jakamistapahtumista, tarjoamalla premium-palveluja tai myymällä käyttäjäprofiileja koskevaa dataa kolmansille osapuolille.
Jakamistalouden ylevänä ajatuksena on, että kaikkien ei tarvitse omistaa kaikkea, kun omaa jaetaan yhteisesti – silloin kaikilla on käytettävissään jopa enemmän kuin yksin. Samalla syntyy aktiivista kuluttajuutta ja kansalaisuutta sekä uusia sosiaalisia verkostoja. Jakamistalouden puolestapuhujat korostavat, että kyse ei ole utopismista vaan jakamisen ympärille syntyy myös uutta kannattavaa liiketoimintaa [36].
Keskustelu alustaosuuskunnista johtaa kysymykseen omistamisesta.
Jakamistaloutta on kutsuttu myös ”söötiksi nimeksi riistolle” [37]. Jakamistalouden kasvun arvioidaan vauhdittavan vakaiden kokopäivätöiden korvautumista epävarmoilla satunnaistöillä, joita koskeva sääntely on sekavaa tai olematonta. Sääntelemätön jakamistalous tarjoaa mahdollisuuksia sekä itsensä työllistämiselle että työn teettämiselle työlainsäädännöstä välittämättä.
Jakamistalouden kritiikki on kiinnittänyt huomiota myös kysymykseen vertaistuotannon mahdollistavien verkkoalustojen omistusoikeudesta. Käyttäjilleen avoin ja ilmainen alusta toimii yleensä yksityisesti omistetulla ja suljetun lähdekoodin ohjelmistolla. On selvää, että alustan rakentamisesta, ylläpitämisestä ja kehittämisestä koituvat kulut on kuitattava tavalla tai toisella, mutta käyttäjien olisi omien etujensa nimissä syytä vaatia oikeutta alustoilla yhdessä tuottamaansa dataan ja taloudelliseen arvoon. Alustaosuuskuntien kehittäminen voisi olla ratkaisu tähän.
Trebor Scholz [38] on nimennyt jakamistalouden ”alustakapitalismiksi” ja peräänkuuluttanut sen vastavoimaksi alustaosuuskuntia (platform cooperative) eli osuuskunnallisesti omistettuja verkkoalustoja hyödykkeiden ja palvelusten vaihtoon. Scholtzin mukaan alustaosuuskuntia voisivat perustaa vaikkapa ammattiliitot, kaupungit tai jakamistalouden palvelua tuottavat työntekijät. Valta olisi alustan käyttäjäjäsenillä, joiden kesken syntynyt taloudellinen ylijäämä jaettaisiin. Samalla alustaosuuskunnat voisivat synnyttää uutta solidaarista yhteistoimintaa.
Keskustelu alustaosuuskunnista johtaa kysymykseen omistamisesta. Nykyisin jakamistalouden verkkoalustat mahdollistavat voittojen yksityistämisen, työntekijöiden riistämisen ja käyttäjätietojen omimisen, sillä alustojen omistajat ovat voittoa tavoittelevia yksityisiä yrityksiä. Alustojen taloudellinen arvo syntyy käyttäjien toiminnasta, mutta arvoa ei jaeta takaisin tuottajilleen. Alustaosuuskunnat olisivat kamppailua omistuksesta verkkoympäristössä.
Avoimet osuuskunnat
Osuuskunnat ovat alun perin palvelleet rajatusti vain jäseniään. Toisaalta osuuskuntiin on aina liittynyt ajatus paikallisyhteisön palvelemisesta jäsenkuntaa laajemmin ja paikallistalouden vahvistamisesta. Osuuskunnat ovat olleet juurtuneita lähiyhteisöihinsä taloudellisten yhteistyösuhteiden ja jäsenistön sosiaalisten intressien välityksellä. Näin osuuskunnat ovat aina olleet eräänlaisia yhteiskunnallisia yrityksiä, vaikka niistä on alettu puhua vasta 2000-luvulla.
Viittasimme alussa osuuskuntia määrittävään tapaan jakaa myynnin ylijäämä. Ylijäämä voidaan jakaa jäsenistölle osuuskunnan palvelujen käyttöä vastaavassa suhteessa tai ylijäämä voidaan jättää kokonaan jakamatta.
Ylijäämän jakamattomuutta korostavat osuuskunnat ovat suhtautuneet ylijäämään yhteisvaurautena, jonka käytöstä päätetään yhteisesti osuuskunnan tarkoitusta vastaavalla tavalla. Historiassa osuuskunnat ovat esimerkiksi ylläpitäneet työväelle ja rahvaalle huokeita kokoustiloja ja asuntoloita ja panostaneet paikallisyhteisöjen kehittämiseen. Osuuskunnat ovat toimineet keinona kasata ja tuottaa resursseja.
Viime aikoina osuuskuntien yhteiskunnallista tehtävää ja yhteistä hyvää korostava ajattelutapa on noussut esiin keskustelussa avoimista osuuskunnista. Uusien yhteisvaurauden muotojen puolesta puhuvat tutkijat, kuten Pat Conaty ja Michel Bauwens, ovat kuvailleet avoimia osuuskuntia monialaisiksi työosuuskunniksi, jotka kykenisivät yhtä aikaa sekä luomaan rahallista toimeentuloa jäsenilleen että jakamaan niin aineetonta kuin aineellistakin yhteisvaurautta ympärilleen [39].
Yhteisvaurauden tutkijoiden mukaan avoimet osuuskunnat ovat vastaus tilanteeseen, jossa ihmiset kykenevät, osin uusien teknologioiden avulla, tuottamaan tietoa, palveluja ja tavaroita yhä itsenäisemmin ja yhteisöllisemmin. Yhä useamman toimeentulo on kuitenkin samaan aikaan epävarmaa – eikä suurin osa ihmisistä voi täysin paeta pakkoa hankkia toimeentuloa markkinoilta. Osuuskunnat mahdollistavat toimeentulon hankkimisen tuotteistamalla prekariaatin osaamista. Samalla ne mahdollistavat avoimen yritysmallin ja yhteiskunnallisen tuotannon kehittämisen.
Avoimille osuuskunnille voidaan näin määritellä ainakin kolme kriteeriä. Niiden on suuntauduttava ennemmin globaalien verkostojen kuin kansallisen talouden rakentamiseen. Ne hakevat liittolaisuuksia suoraan kaikkialta, missä rakennetaan uutta vaihtoehtoista taloutta. Niiden on kehitettävä avointa ja radikaalisti jäsendemokraattista hallintoa. Avoin osuuskunta ei voi olla johtajavaltainen suljettu hierarkia. Ne myös toimivat konkreettisesti yhteisvaurauden eteen ylläpitämällä yhteistiloja tai tuottamalla esimerkiksi avointa koulutusta ja oppimista tai avoimen ja vapaan koodin ohjelmistoja.
Avoin osuuskunta on paljolti vasta keskustelunavaus, mutta yhtenä esimerkkinä voidaan mainita uusiseelantilainen Enspiral-osuuskunta, joka tuottaa vapaasti käyttöön otettavia verkko-ohjelmistoja. Brittiläinen osuuskunta Radical Routes taas on asumisosuuskuntien yhteiselin, jonka tarkoituksena on tuottaa yhteistä oppimista ja verkostoa. Avoimen osuuskunnan mallin voi odottaa yleistyvän avoimen ja vapaan tiedon liikkeen ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden perustamien uusien yritysten mukana.
Lopuksi: Radikaali osuuskunta
Tässä artikkelissa olemme keskustelleet siitä, kuinka työntekijät voivat työosuuskunnan avulla ryhtyä omaksi työnantajakseen. Työosuuskunta mahdollistaa toimeentulon hankkimisen demokraattisessa yhteisyrityksessä. Samalla kyse on parhaimmillaan yhteiskunnallisen muutosvoiman rakentamisesta. Itseorganisoituvat työyhteisöt vaativat kuitenkin yhteisyrityksen jäseniltä huolellisuutta työn ja työnantajavelvoitteiden järjestämisessä.
Itsensä työllistäminen pitäisi nähdä työnteon muotona, joka haastaa palkansaajan ja yrittäjän välisen erottelun, ja sen tueksi pitäisi siksi ajaa uusia oikeuksia, kuten perustuloa. Artikkelissamme olemme kuitenkin lähteneet siitä, että on kamppailtava myös työnantaja-aseman ja siihen liittyvän vallan haltuunotosta. Tämä voidaan nähdä yhteiseksi järjestäytymiseksi.
Tämänhetkisessä poliittisessa tilanteessa, jossa itsensä työllistäjiä ajetaan yrittäjiksi, työosuuskunnat voivat olla vastaliike viranomaismielivallalle. Työosuuskunnat ovat työväelle ja prekariaatille mahdollisuus puolustaa omia oikeuksiaan järjestäytymällä työnantajina toimiviksi yhteisyrityksiksi. Pitkässä juoksussa tämä haastaa koko kapitalistisen järjestyksen, joka perustuu johtajien ja omistajien vallalle. Osuuskunnat ovat yhteistä organisoitumista, joka voi ennakoida kokonaisen talousjärjestelmän muutosta kohti demokraattista ja solidaarista taloutta. [40]
Vuoden 2016 alussa voimaan tullutta yrittäjämääritelmän muutosta työttömyysturvalaissa voidaan tulkita poliittisesti. Arvelemme, että taustalla vaikutti halu siivota hankalasti määriteltävät itsensä työllistäjät pois tilastoista ja kaapata tämä paljolti työntekijöihin identifioitunut joukko yrittäjyyden ja yrittäjäideologian piiriin. Ennen lakimuutosta prekaari työväki saattoi kokea yhteyttä työntekijöihin ja työväenliikkeen kamppailuihin, mutta jatkossa heidän kenties odotetaan samastuvan yrittäjiin ja yrityselämään.
Jos itsensä työllistäjät identifioituvat tulevaisuudessa voimakkaammin yrittäjiksi kuin työntekijöiksi, tällä voi olla kauaskantoisia seurauksia työväenliikkeelle. Liike menettää näin yhteyden työntekijäryhmään, joka kokee taloudellista epävarmuutta mutta on keskeinen tiedon, palveluiden ja uusien teknologioiden parissa toimiva, uutta taloutta rakentava voima. Jos ammattiliitot ovat passiivisia itsensä työllistäjien etujen ajamisessa, työväenliike etääntyy prekariaatin kokemista ristiriidoista ja uuden talouden osaajista. Tällä on vaikutusta myös ammattiliittojen jäsenkuntaan ja sitä kautta liittojen kyvykkyyteen kehittää uusia toimintatapoja, jotka vastaavat muuttuvaan toimintaympäristöön ja uusien työntekijäpolvien tarpeisiin. Toisaalta poikkeuksiakin on, kuten Palvelualojen ammattiliiton ja Akavan avaukset itsensä työllistäjien edunvalvonnan puolesta sekä Journalistiliiton hiljattain julkistettu suunnitelma perustaa journalistien valtakunnallinen työosuuskunta [41].
Työväenliikkeen luutumisessa on myönteinenkin mahdollisuus. Jos ammattiyhdistysliike ei aja kaikkien työntekijöiden etua, työväen ja prekariaatin on jälleen palattava itsejärjestäytymisen kysymykseen – tai oikeastaan kysymykseen yhteisestä järjestäytymisestä. Haluammekin ajatella, että uudet työosuuskunnat ovat enemmän kuin vain mahdollisuus työllistyä. Ne ovat työnantaja-aseman haltuunottoa demokraattisen yhteisyrityksen muodossa. Osuuskunnassa työväki ja prekariaatti voivat organisoitua itsensä työnantajiksi ja kehittää työntekijävaltaisia käytäntöjä.
Osuuskunnan perustaminen tarkoittaa sitoutumista pitkäaikaiseen projektiin.
Olemme korostaneet, että osuuskunnassa valta on perimmiltään jäsenistöllä, joka omistaa osuuskunnan ja päättää sen tuottaman taloudellisen arvon käytöstä. Osuuskunnat ovat näin kamppailua omistuksesta ja sen demokraattisesta kontrollista yhteiskunnassa. Kun jakamistalouden puheenvuorot korostavat omistamisesta luopumista, osuuskunnat asettavat keskeiseksi kamppailun omistuksesta ja siihen liittyvästä vallasta. Osuuskunnassa toteutuva demokratia perustuu jäsenomistukseen ja tasavertaisuuden periaatteeseen.
Osuuskunnan ylijäämän jakamattomuutta korostavasta näkökulmasta osuuskunnat ovat keino kasata resursseja yhteisiin ponnistuksiin. Pelkkien yksilöllisten tarpeiden tyydyttämisen sijaan osuuskunta voi suuntautua yhteistuotantoon ja yhteisvaurauden kasaamiseen. Avointen osuuskuntien, alustaosuuskuntien ja sosiaalisten osuuskuntien hengessä tämä voi tarkoittaa monia asioita yhteisöllisistä palveluista avoimiin ohjelmistoihin ja fyysisiin yhteistiloihin. Kehittämällä solidaarisia osuuskuntaverkostoja yhteistä voidaan kierrättää myös osuuskuntien välillä, konkreettisena keinona vaikkapa yhteinen opiskelu ja tiedon jakaminen sekä tietenkin taloudelliset vaihtosuhteet [42].
Meille yksi syy ryhtyä kehittämään uutta osuuskuntaliikettä on ollut toive pysyvien itsejärjestäytyvien tilojen ja toimintamuotojen luomisesta. Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden kamppailut jäävät usein vain hetken leimahduksiksi. Niillä on tärkeä tehtävä uusien ajatusten ja toimijaverkostojen esiin tuomisessa, mutta ne eivät ole kyenneet rakentamaan erityisen pysyviä uuden työn ja tuotannon muotoja. Osuuskunnan perustaminen tarkoittaa sitoutumista pitkäaikaiseen projektiin. Onnistuessaan osuuskunta rahoittaa toimintansa ja avaa mahdollisuuksia jäsenistöään laajemmille toimijaverkostoille.
Uudet osuuskunnat ja osuuskuntaverkostot voivat muodostaa kokonaisen yhteistuotantokoneiston, jolla on kestoa ja kantoa. Osuuskunnissa yhteistuottajat omistavat tuotantovälineensä ja toimivat yhteistalouden luomiseksi niin aineellisten kuin aineettomienkin resurssien parissa. Tilanteessa on jotain uutta mutta myös jotain vanhaa. Poliittisen kamppailun kenttä on avoin uudelle osuuskuntaliikkeelle.
Jukka Peltokoski ja Jaana Pirkkalainen ovat osuuskunta-aktiiveja ja -kouluttajia. Peltokoski työskentelee KSL-opintokeskuksessa ja Pirkkalainen tamperelaisessa Osuuskunta Väenvoimassa.
Artikkeli on julkaistu alunperin Uusi työväki -teoksessa. Vasemmistofoorumin projektista syntynyt Veera Nuutisen toimittama teos on juuri ilmestynyt ja sitä voi tilata esimerkiksi täältä.
Lähteet:
Agliata, Francesco; Ferrone, Caterina & Tuccillo, Danilo (2014) The Role of Financial Instruments on the Growth of Social Cooperatives. American Journal of Economics and Business Administration (6)1 19–33.
Balch, Oliver (2013) New hope for Argentina in the recovered factory movement. Guardian Professional 12.3.2013, http://www.theguardian.com/sustainable-business/argentina-recovered-factory-movement. Katsottu 16.8.2016.
Bauwens, Michel (2013) Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus. Peruste (3) 4/2013, http://www.vasemmistofoorumi.fi/wp-content/uploads/2013/11/bauwens.pdf. Katsottu 16.8.2016.
Borzaga, C. & Fazzi, L. (2014) Civil society, third sector, and healthcare: The case of social cooperatives in Italy. Social Science & Medicine 123, 234–241.
Conaty, P. (2014) Social Co-operatives: a Democratic Co-production Agenda for Care Services in the UK. Co-operatives UK. Saatavilla sähköisenä: http://www.uk.coop/sites/default/files/uploads/legacy-files/downloads/social_co-operatives_report.pdf. Katsottu 16.8.2016.
Conaty, Pat & Bollier, David (2014) Toward an Open Cooperativism. A New Social Economy Based on Open Platforms, Co-operative Models and the Commons. Commons Transitions -verkkojulkaisu, http://commonstransition.org/toward-an-open-co-operativism. Katsottu 16.8.2016.
de Peuter, Greig & Dyer-Witheford, Nick (2010) Commons and Cooperatives. Affinities (4) nro 1, http://ojs.library.queensu.ca/index.php/affinities/article/view/6147/5831. Katsottu 16.8.2016.
Euroopan parlamentti (2013) Osuuskuntien panos kriisin ratkaisemisessa, http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:52013IP0301&from=EN. Katsottu 16.8.2016.
Fazzi, Luca (2011) Social Co-operatives and Social Farming in Italy. Sociologia Ruralis (51) nro 2/2011.
Gautreau, Ginette (2009) Zanon Ceramics laying out the tiles for Argentine socialism. Atlantic International Studies Organization nro 8/2009, http://atlismta.org/online-journals/0809-journal-intervention/the-rise-of-worker-cooperatives-in-argentina. Katsottu 16.8.2016.
Henrÿ, Hagen; Hänninen, Jarmo; Paksu, Seija ja Pylkkänen, Päivi (2014) Osuustoiminnasta valoa vanhuspalveluihin. Tutkimusjulkaisu 79. Kunnallisalan kehittämissäätiö.
Jokinen, Eeva & Venäläinen, Juhana (2016) Prekarisaatio elettävämmäksi. Sosiologia-lehden blogi 13.5.2016, http://www.sosiologia.fi/blog/2016/prekarisaatio-elettavammaksi. Katsottu 16.8.2016.
Jossa, Bruno (2012) Cooperative Firms as a New Mode of Production. Review of Political Economy (24) 3/2012, 399–416.
Jänkälä, Raimo; Jokela, Harri; Tompuri, Helena; Siltavirta, Katta; Kemppainen-Koivisto, Riitta; Rusko, Rauno; Muhos, Matti & Niinikoski, Eija-Riitta (2014) Korkeakoulutettujen osuuskuntayrittäjyyden virittäminen 2014 – Oivaltavaa yrittäjyyttä osuuskunnissa. Loppuraportti. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Saatavilla sähköisenä. https://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=f9d38c97-bb7a-48dd-9062-d7da4b4c7fd5. Katsottu 16.8.2016.
Kananen, Pentti; Kostilainen, Harri; Pötry, Jukka & Salomaa, Eila (2001) Työosuuskunnat ilman oikeutta. Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 2001:8. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.
Karjalainen, Jari (1996) Työosuuskunta työllistymisen välineenä. Helsinki: Työministeriö.
Karjalainen, Jari (1995) Työtä vuokraavat työosuuskunnat Suomessa – Arvioita toiminnasta vuonna 1994, Helsinki: Helsingin yliopiston osuustoimintainstituutti.
Koistinen, Pertti (2015) Itsensä työllistäjien uusi luokka, Työ, Työvoima & Politiikka -blogi 28.1.2015, https://blogs.uta.fi/tyopolitiikka/2015/01/28/itsensa-tyollistajien-uusi-luokka. Katsottu 16.8.2016.
Koivulaakso, Dan; Kontula, Anna; Peltokoski, Jukka; Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero (2010) Radikaaleinta on arki. Helsinki: Into.
Kostakis, Vasilis & Bauwens, Michel (2014) Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. London: Palgrave MacMillan.
Kostilainen, Harri & Pättiniemi, Pekka (2013) Suomalaisia avauksia yhteiskunnallisen yritystoiminnan tutkimukseen. Teoksessa Kostilainen, Harri & Pättiniemi, Pekka (toim.) Avauksia yhteiskunnallisen yritystoiminnan tutkimukseen, 5–12. Helsinki: FinSern.
Miller, Ethan (2008) Our Eyes On the Prize: From a “Worker Co-op Movement” to a Transformative Social Movement. Grassroots Economic Organizing GEO -verkkojulkaisu, http://www.geo.coop/node/197. Katsottu 16.8.2016.
Moilanen, Hanna; Peltokoski, Jukka; Pirkkalainen, Jaana & Toivanen, Tero (2014) Uusi osuuskunta. Tekijöiden liike. Helsinki: Into.
Peltokoski, Jukka (2014) Argentiina tehtaita elvyttämässä – Lattariosuuskunnat III. Commons.fi-verkkojulkaisu 24.1.2014, http://www.commons.fi/argentiina-tehtaita-elvyttamassa. Katsottu 16.8.2016.
Pirkkalainen, Jaana (2016) Italian sosiaaliset osuuskunnat – esimerkki julkisten palveluiden yhteistuotannosta. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto.
Pirkkalainen, Jaana. & Kaleva, Veera (2011) Yhteiskunnallinen yrittäjyys – uudenlaisen tuotannon mahdollisuus. Revalvaatio-verkkojulkaisu 7.2.2011, http://www.revalvaatio.org/wp/yhteiskunnallinen-yrittajyys. Katsottu 15.8.2016.
Pärnänen, Anna & Sutela, Hanna (2014) Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013. Helsinki: Tilastokeskus, http://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yits_201400_2014_12305_net.pdf. Katsottu 16.8.2016.
Pättiniemi, Pekka (2001) Finland: labour co-operatives as innovative response to unemployment, Teoksessa Borgaza, Carlo & Defourny, Jacques (toim.) The Emergence of Social Enterprise, 82–99. London: Routledge.
Pättiniemi, Pekka (2000) Johdanto. Teoksessa Pättiniemi, Pekka & Tainio, Jukka (toim.) Osuustoiminnan periaatteet kilpailueduiksi, 11–23. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto KSL ry.
Pötry, Jukka (2009) Työsuhde yhteisyrityksessä. Teoksessa Hiltunen, Merja ym. Henkilöstöomisteinen yritys. Yhdessä yrittämällä menestykseen, 169–174. Helsinki: Tietosanoma.
Scholz, Trebor (2016) Platform Cooperativism. Challenging the Corporate Sharing Economy. New York: Rosa Luxemburg Stiftung.
Torkkeli, Marko (toim.) (2008) Avoin innovaatio Suomessa: Yritysten, korkeakoulujen ja julkisen sektorin vuorovaikutus ja yhteistyö. Helsinki: Tekes. Saatavilla sähköisenä: https://www.tekes.fi/globalassets/julkaisut/avoin_innovaatio.pdf. Katsottu 16.8.2016.
Vieta, Marcelo (2015) The Italian Road to Creating Worker Cooperatives from Worker Buyouts: Italy’s Worker-Recuperated Enterprises and the Legge Marcora Framework. Eurisce Working paper series (78)15.
Wolff, Richard (2012) Democracy at Work. A Cure for Capitalism. Chicago: Haymarket Books.
Lehtijutut:
Co-operative news 7.9.2015 The path to worker buyouts: Does the UK need its own ‘Marcora Law’?, http://www.thenews.coop/97306/news/business/path-worker-buyouts-uk-need-marcora-law/. Katsottu 16.8.2016.
ICA 11.9.2015 The Marcora Law supporting worker buyouts for thirty years. http://ica.coop/en/media/news/marcora-law-supporting-worker-buyouts-thirty-years. Katsottu 16.8.2016.
Kansan Uutiset 29.7.2016 Pamin Koivuniemi: ”Ay-liikkeen ajettava itsensätyöllistäjien etuja, http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3579702-pamin-koivuniemi-ay-liikkeen-ajettava-itsensatyollistajien-etuja. Katsottu 16.8.2016.
Helsingin Sanomat 17.11.2014 Tutkija: Työaika on menneen maailman mittari, http://www.hs.fi/ura/a1416196069945. Katsottu 16.8.2016.
Helsingin Sanomat 8.1.2015 Jakamistalous on söötti nimi riistolle, http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1420607134317. Katsottu 16.8.2016.
Helsingin Sanomat 10.3.2016 Yhä useampi työllistää itse itsensä – helsinkiläinen Tung Bui on kauppatieteiden maisteri ja stuntman, http://www.hs.fi/talous/a1457496430208. Katsottu 16.8.2016.
Helsingin Sanomat 8.7.2016 Työtön omaishoitaja onkin yrittäjä, Mielipide-osasto, http://www.hs.fi/mielipide/a1467862653188?jako=cfa40f3e4e8d6be4cdb00671f2670e61. Katsottu 16.8.2016.
Suomen freelance-journalistit 27.5.2016 Journalistiliiton jäsenille oma media-alan palveluosuuskunta, http://www.freet.fi/journalistoliiton-jasenille-oma-media-alan-palveluosuuskunta. Katsottu 16.8.2016.
Suomen Journalistiliitto 20.6.2016 ”Muutoksenhakulautakunnalla ei vaikutusta SJL:n osuuskuntaan”, http://www.journalistiliitto.fi/uutiset/muutoksenhakulautakunnalla-ei-vaikutusta-sjl-n-osuuskuntaan. Katsottu 16.8.2016.
Voima 10.12.2012 Kassat varpaillaan, http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/kassat-varpaillaan. Katsottu 16.8.2016.
Laki ja hallinto:
Sosiaali- ja terveysministeriö: Kysymyksiä ja vastauksia työttömyysturvan yrittäjämääritelmän muuttamisesta, http://stm.fi/usein-kysyttya-tyottomyysturvan-yrittajamaaritelman-muuttamisesta. Katsottu 18.8.2016.
Sosiaali ja terveysvaliokunta 2015, Valiokunnan mietintö StVM 16/2015 vp – HE 94/2015 vp, https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/mietinto/Documents/StVM_16+2015.pdf. Katsottu 16.8.2016.
Työsopimuslaki 26.1.2001/55, Finlex, http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2001/20010055#L2P4. Katsottu 16.8.2016.
Verohallinto 2016a Syventävät vero-ohjeet. Palkkaa vai työkorvausta. https://www.vero.fi/fi-FI/Syventavat_veroohjeet/Elinkeinoverotus/Palkkaa_vai_tyokorvausta#Palkkaa%20vai%20ty%C3%B6korvausta1. Katsottu 16.8.2016.
Verohallinto 2016b Milloin kyseessä on palkka? https://www.vero.fi/fi-FI/Yritys_ja_yhteisoasiakkaat/Avoin_yhtio_ja_kommandiittiyhtio/Palkansaaja_vai_yrittaja/Milloin_kyseessa_on_palkka(10588). Katsottu 16.8.2016.
Yrittäjän eläkelaki 22.12.2006/1272, Finlex, http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2006/20061272. Katsottu 16.8.2016.
Viitteet
1 Moilanen, Peltokoski, Pirkkalainen & Toivanen 2014
2 Laskutusyritys tarkoittaa yritystä, joka tarjoaa laskutuspalveluja esimerkiksi freelancereille. Usein tällainen liiketoiminta liitetään nimenomaan osuuskuntiin, koska tunnetuimmat laskutusfirmat ovat yritysmuodoltaan osuuskuntia ja julkisuudessa on yleistynyt nimitys ”laskutusosuuskunta”. Laskutuspalveluja voivat kuitenkin tarjota myös muut yritykset. Työ- ja laskutusosuuskuntien asemasta on kiistelty jo vuonna 2012 (ks. Voima 10.12.2012).
3 Pötry 2009
4 Moilanen, Peltokoski, Pirkkalainen & Toivanen 2014, 228–229
5 Nykyisin puhutaan yhteiskunnallisista yrityksistä, joiden toiminnan tavoite on yhteiskunnallinen vaikuttaminen liiketoiminnan keinoin (ks. Kostilainen & Pättiniemi 2013a; Pirkkalainen & Kaleva 2011).
6 Karjalainen 1995 ja 1996; Pättiniemi 2001
7 ”Suomessa osa sosiaaliturvasta on järjestetty lakisääteisin eli pakollisin vakuutuksin. Pakollisten vakuutusten muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan sosiaalivakuutukseksi. Tärkein vakuutusperusteinen sosiaaliturvan muoto on työeläke. Myös työtapaturmavakuutus, sairausvakuutus, työttömyysturva ja kansaneläke perustuvat vakuuttamiseen.” Ks. lisää Sosiaali- ja terveysministeriö: Sosiaalivakuutus, http://stm.fi/sosiaalivakuutus
8 Kananen, Kostilainen & Salomaa 2001
9 Koivulaakso ym. 2010
10 Ks. Koistinen 2015
11 Helsingin Sanomat 11.9.2015; Helsingin Sanomat 10.3.2016; Pärnänen & Sutela 2013
12 Jänkälä ym. 2014
13 Sosiaali ja terveysvaliokunta 2015
14 Työntekijän ja yrittäjän asemien rakentumista selvittää omasta näkökulmastaan myös Verohallinto: ”Yrittäjänä toimimisen mallit ja tavat ovat laajentuneet ja monipuolistuneet yhteiskunnan kehittymisen myötä. Yrittäjyyden tai työsuhteen tunnusmerkistöä arvioitaessa on syytä muistaa, että tosiseikaston merkitys on muuttunut yrittäjyyttä tukevaan suuntaan. Siten aiemmalla oikeuskäytännöllä ei ole enää samaa merkitystä yksittäisten tosiseikkojen painoarvon määrittelyssä. Tosiseikat voivat tukea yhtä lailla yrittäjän kuin työntekijän roolia. Ero näiden roolien välillä on usein hyvin pieni.” (Verohallinto 2016a.)
15 TE-palvelut: Yrittäjä ja työttömyysturva
16 Helsingin Sanomat 8.7.2016
17 Työsopimuslaki 1. luku 1§
18 Sosiaali- ja terveysministeriö: Kysymyksiä ja vastauksia työttömyysturvan yrittäjämääritelmän muuttamisesta
19 Yrittäjän eläkelaki 2. luku 3§
20 Ahtela 2015; Helsingin Sanomat 17.11.2014
21 Jokinen & Venäläinen 2016
22 Pättiniemi 2000
23 Ks. Torkkeli 2008
24 Peltokoski 2014; Gautreau 2009; Balch 2013
25 Vieta 2015
26 Agliata, Ferrone & Tuccillo 2014
27 Co-operative news 7.9.2015
28 ICA 11.9.2015
29 Euroopan parlamentti 2013
30 Pirkkalainen 2016
31 Fazzi 2011
32 Vieta 2015; Agliata ym. 2014; Conaty 2014
33 Carini & Costa 2013
34 Borzaga & Fazzi 2014
35 Henrÿ, Hänninen, Paksu & Pylkkänen 2014; Pirkkalainen 2016
36 Lahti & Selosmaa 2013
37 Helsingin Sanomat 8.1.2015
38 Scholz 2016
39 Kostakis & Bauwens 2014; Bauwens 2013; Conaty & Bollier 2014
40 Jossa 2012; Miller 2008; Wolff 2012
41 Kansan Uutiset 29.7.2016; Suomen freelance-journalistit 27.5.2016; Suomen Journalistiliitto 20.6.2016
42 De Peuter & Dyer-Witheford 2010
Luuserivasemmisto, Rojava ja uusi toivo – David Graeber haastattelussa
(Kuva: Flickr/Guido van Nispen/CC BY-NC-ND 2.0)
Vasemmisto on tyytynyt häviämään ja olemaan moraalisesti oikeassa, väittää David Graeber. Hänen mukaansa konkreettiset kokemukset luovat kuitenkin uusia mahdollisuuksia ja toivoa. Rojavan libertaarisosialistista yhteiskuntakokeilua hän pitää ”tärkeimpänä poliittisena tapahtumana sitten Espanjan 1930-luvun vallankumouksen”.
London School of Economicsin professori David Graeber on yksi tämän hetken tunnetuimmista antropologeista. Hänen mittavan tuotantonsa tunnetuin teos on vuonna 2011 julkaistu velan historiaa käsittelevä Debt: The First 5000 Years. Graeberin viimeisin kirja The Utopia of Rules: On Technology, Stupidity, and the Secret Joys of Bureaucracy julkaistiin vuonna 2015. Sen teemoja varioiden Graeber puhui huhtikuussa Hampurin yliopistolla byrokratian vaikutuksista yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja erityisesti Rojavan libertaarisosialistiseen yhteiskuntakokeiluun.
Syyrian sisällissodan seurauksena Pohjois-Syyriassa (kurdinkieliseltä nimeltään Rojava) syntyi vuonna 2012 valtatyhjiö. Kurdienemmistöisen alueen asukkaat käyttivät tilannetta hyväkseen ja aloittivat saman vuoden heinäkuussa kansannousun, joka johti Rojavan vallankumoukseen. Graeber matkusti osana akateemista delegaatiota Rojavan autonomiselle alueelle vuoden 2014 joulukuussa tutustumaan alueen omalaatuiseen yhteiskuntakokeiluun.
“Kuulin kurdiliikkeen kääntymisestä libertaarisosialistiseen suuntaan jo vuosia sitten ja pidin sitä kiinnostavana kehityskulkuna. Kesti kuitenkin jotain vuosia ennen kuin sain siitä mitään konkreettista tietoa. Antropologina minua kiehtoo erot siinä miten samat periaatteet voidaan laittaa käytäntöön. Halusin tietenkin oppia enemmän.”
Hampurissa Challenging Capitalist Modernity III -konferenssissa pitämässään luennossa Graeber julisti Rojavan vallankumouksen olevan “tärkein poliittinen tapahtuma sitten Espanjan 1930-luvun vallankumouksen”. Sitä uhkaa ISISin ja Turkin armeijan kaltaisten ulkoisten uhkien lisäksi kuitenkin byrokratisoituminen, jota vastaan kaikki poliittiset toimijat joutuvat kamppailemaan.
Osallistuessaan vuosituhannen vaihteessa oikeudenmukaista globalisaatiota ajaneeseen liikkeeseen Graeber ymmärsi, että kapitalismi on synnyttänyt ensimmäistä kertaa historiassa demokraattisen hallinnan ulottumattomissa olevan planeetanlaajuisen byrokraattisen koneiston. Tämä koneisto koostuu IMF:n, Maailmanpankin ja suuryritysten kaltaisista ylikansallisista instituutioista, joiden virkamiehet ja johto päättävät kaikkia ihmisiä koskevista asioista.
Kun Rojavan kaltaiset toisenlaista yhteiskuntaa rakentamaan pyrkivät alueet alkavat toimia näiden ylikansallisten instituutioiden kanssa, vaarana on, että ne alkavat mukautua niihin ja voivat menettää kykynsä haastaa kapitalismia. Toisaalta sisäinen byrokratisoituminen uhkaa myös kaikkia yhteiskunnallisia liikkeitä, jos niiden osallistujat tekevät toimintaa ohjaavista periaatteista toteltavia sääntöjä.
Luuserivasemmisto
Rojavan vallankumous on synnyttänyt toivoa ympäri maailmaa vuosia jatkuneen Syyrian sisällissodan keskellä. Samaan aikaan Donald Trumpin valinta presidentiksi ja Brexit tekevät tulevaisuuden näkymistä entistä synkempiä ainakin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Eri puolilla maailmaa mietitään, miksi tämä kaikki tapahtuu juuri nyt. Oikeiston nousu yhdistää myös sitä vastustavia ihmisiä, mikä näkyi Trumpin virkaanastujaisten ympärillä järjestetyissä suurissa mielenosoituksissa.
Samaan aikaan ihmiset kuitenkin vaikuttavat olevan tottuneita asioiden pahenemiseen. “Minua häiritsee se, miksi niin suuri osa vasemmistoa ei edes vaikuta haluavan avartaa horisonttiaan ja miettiä mikä kaikki on mahdollista. He ovat lähes tyytyväisiä puolustuskannalla olemiseen”, väittää Graeber.
Graeber on kirjoittanut “luuserivasemmistosta”, jolla hän tarkoittaa vasemmiston sisäistämää tappiomielialaa. Vasemmisto on tottunut häviämään ja olemaan samaan aikaan moraalisesti oikeassa. Vasemmiston piirissä vaikuttaa olevan vallalla sellainen käsitys, että häviämisessä on jotain romanttista, esittää Graeber. Jos miettii kaikista suurimpia ja romantisoiduimpia tapahtumia vasemmistolaisessa historiassa, niitä yhdistää epäonnistuminen sisäisten ristiriitojen tai ulkoisen voiman takia. Esimerkistä käyvät väkivaltaisesti tukahdutettu Pariisin kommuuni tai Espanjan vallankumous. Voidaan puhua jopa voittamisen mahdollisuutta koskevasta pelosta. “Voittamiseen kuuluu vastuu ja mahdollisuus siitä, että asiat menevät jollain hirvittävällä tavalla pieleen.”, Graeber pohtii.
”Kävellessäsi huoneeseen jossa on tuhat tai kaksi tuhatta ihmistä tekemässä kollektiivisesti päätöksiä ilman johtajarakennetta, joudut miettimään hetken.”
“Minulle yksi tärkeimmistä valaistumisen hetkistä oli, kun osallistuin globaalia oikeudenmukaisuutta ajaneeseen liikkeeseen vuosituhannen vaihteessa. Toimme esiin globaalin hallinnan epädemokraattisia muotoja, mutta teimme sen tavalla joka esitti niiden olevan paitsi huonoja myös tarpeettomia. Yhteiskunta on mahdollista järjestää täysin erilaisella tavalla.” Graeberin mukaan ihmisiä ei voi selittämällä vakuuttaa siitä, että todellinen suora demokratia on mahdollista. ”Sen voi ainoastaan näyttää ihmisille. Se toimi minun kohdallani.”
Graeberin mukaan toivo ankkuroituu nimenomaan uusia mahdollisuuksia avaaviin konkreettisiin kokemuksiin. ”Kävellessäsi huoneeseen jossa on tuhat tai kaksi tuhatta ihmistä tekemässä kollektiivisesti päätöksiä ilman johtajarakennetta, joudut miettimään hetken. Jos sinulle on sanottu hienovaraisin keinoin koko elämäsi ettei se ole mahdollista ja näet sen olevan mahdollista koko suhtautumisesi maailmaan muuttuu – miten monet toiset mahdottomat asiat ovat itse asiassa mahdollisia?”
Byrokratiasta ja väkivallasta
Byrokratia on saavuttanut ennennäkemättömän laajat mitat ja se vaikuttaa ihmisen elämään niin yksilöllisellä kuin maailmanlaajuisella tasolla. Suomessa työttömät ihmiset pakotetaan palkatta ottamaan vastaan erilaisia hanttihommia tukien menettämisen pelossa. Turvapaikanhakijat taas lähetetään Kabuliin kuolemaan, koska maahanmuuttoviraston papereissa maa luokitellaan turvalliseksi. Toisten viranomaisten papereissa sanotaan Suomen kansalaisille, ettei maahan ole turvallista matkustaa.
Miten ihmiset voivat taistella jopa hengenvaarallista byrokratiaa vastaan? “On tärkeää paljastaa se, miten absurdista asiasta on kysymys. Byrokraattiset menetelmät ovat olemassa sen takia, ettei ihmisten tarvitsisi miettiä todellisuutta tai sitä millaista politiikkaa oikeasti tehdään. Laadit paperilla hyvältä kuulostavan sääntöjen järjestelmän, jonka ei ole tarkoituskaan toimia käytännössä sillä tavalla miten sen sanotaan toimivan. Tämän erottelun ansiosta ihmisille voidaan tehdä asioita, joita ei voitaisi perustella millään tavalla jos myönnettäisiin mistä on todellisuudessa kysymys.” Tässä piilee Graeberin mukaan ongelman ratkaisu. ”On paljastettava mitä todellisuudessa tapahtuu, millaista väkivaltaa byrokratian taakse kätkeytyy. Persoonattomat mekanismit eivät kuitenkaan itsessään ole pahoja ja jopa vapaassa yhteiskunnassa olisi sellaisia tiettyyn pisteeseen asti. Vaarallisia niistä tulee silloin, kun niitä turvataan väkivallalla.”
Onko byrokratiassa siis lopulta kyse väkivallasta? Graeberin mukaan byrokratiaa on pääasiassa esiintynyt väkivallalla tuettuna, mikä juuri tekee siitä niin kauheaa. Hän pohtii, että persoonattomista mekanismeista tuleekin byrokratiaa ehkä vasta sitten, kun niihin lisätään fyysisen väkivallan elementti. Jos byrokratiaan ei sisälly taustalla olevan väkivallan elementtiä, meidän pitäisi ehkä kutsua sitä joksikin muuksi. Emme tiedä juurikaan muunlaisista järjestelmistä, sillä kaikki parhaiten tuntemamme nykyaikaiset hallintorakenteet ovat aina väkivallalla tuettuja.
Kirjoja hevonpaskatyöstä, kuninkuudesta ja Madagaskarin merirosvoista
Laaja-alaisesti eri aihepiireistä kirjoittavan Graeberin julkaisutahti ei ole hiipumassa. Hän työstää parhaillaan kolmea kirjaa eri aiheista ja yhtä pidempiaikaista tutkimusta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Tarkoitukseltaan turhia hevonpaskatöitä käsittelevän artikkelin jälkeen Graeberille esitettiin toivomus kirjoittaa kokonainen teos aiheesta.
“Juuri nyt työstän hevonpaskatöistä kirjaa, jonka lupasin tehdä. Olen itseasiassa koostanut ihmisten kirjoittamia kertomuksia. Tein gmail-tilin nimeltä doihavebsjoborwhat@gmail.com [suom. onkominullahptvaimikä@gmail.com] ja olen kysynyt ihmisiltä onko sinulla ollut koskaan täysin merkityksetöntä ja hyödytöntä työtä – kerro minulle kaikki siitä. Sain kertomuksia 150-sivun verran ja nyt olen lajitellut niitä erilaisilla värikoodeilla muodostaakseni niiden pohjalta argumentin.”
Viimeistelyssä on kuninkuutta ja suvereniteetin alkuperää käsittelevä teos, jonka Graeber kirjoitti yhdessä entisen opettajansa Marshall Sahlinsin kanssa. Hän lupaa sen lopputuloksen yllättävän lukijat. Sen oheistuotteena syntyi myös pieni teos Madagaskarin merirosvoista sekä heidän utopioistaan ja kadonneesta historiastaan.
Kirjoittaja Juho Narsakka on vapaa toimittaja, jolle tärkeää on kansainvälinen solidaarisuus ja ihmisten vapaa liikkuvuus.
KEN: Rajat auki, valtio kiinni?
Maahanmuuttoviraston toiminta on tutkittava
Professori Martin Scheinin arvioi vuoden 2016 syyskuussa, että Suomi voitaisiin tuomita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa irakilaisten joukkokäännyttämisestä. Hänen mielestään jo tuolloin oli selvää, että Maahanmuuttovirasto toimi poliittisen painostuksen mukaan.
Jeannette Björkvistin juttu Long Playssä 3.5.2017 toi jälleen kerran Maahanmuuttoviraston toimet ajankohtaisiksi. Jutun mukaan viraston käytännöt ohjaavat työntekijöitä tekemään kielteisiä päätöksiä.
Jotta Maahanmuuttoviraston toimia olisi mahdollista tarkastella kokonaisuudessaan, on syytä palata hetkeen, jolloin turvapaikanhakijoita tuli Suomeen aiempaa enemmän, eli syksyyn 2015.
Teimme syksyllä 2015 radio-ohjelman Radio Helsinkiin yhdessä toimittaja Maryan Abdulkarimin kanssa. Abdulkarim haastatteli tuolloin Maahanmuuttoviraston johtaja Jaana Vuoriota, joka väitti että Maahanmuuttovirasto on itsenäinen toimija, jota poliitikot eivät ohjaa.
Maahanmuuttovirasto oli välittömästi reagoinut turvapaikanhakijoiden tuloon kiristämällä ensimmäisen kerran turvapaikanmyöntämiskriteerejään. Vuorio perusteli kriteerien kiristämisen tarvetta seuraavasti: ”Ei voi olla niin että Suomessa kriteerit ovat niin paljon löyhemmät kuin vertailukelpoisissa maissa. Ruotsi, Saksa ja Benelux-maat niin ne ovat ne vertailukohdat meille”, Vuorio sanoi haastattelussa 8.10.2015.
Maahanmuuttovirasto korjasi turvapaikkojen myöntämislinjaansa nämä maat esikuvana. Miten kävi?
Syksyllä 2016 Suomen Kuvalehden Katri Merikallion jutussa (7.9.16) käytiin läpi Vuorion esimerkkimaat: ”Ruotsissa puolet irakilaisista on saanut tänä vuonna myönteisen päätöksen turvapaikkahakemukselleen. Saksassa, johon on runsaan vuoden sisällä tullut yli 90 000 irakilaista, turvapaikka on myönnetty 78 prosentille hakijoista. Näin siitä huolimatta, että Saksaan tuli samaan aikaan myös yli 400 000 syyrialaista pakolaista. Kolmas Euroopan maa, johon tuli paljon irakilaisia, on Belgia. Myös siellä suojelua on annettu yli puolelle hakijoista, 53 prosentille.”
Entä Suomi?
”Elokuun (2016) aikana tehdyissä päätöksissä Migri antoi suojan vain noin 15 prosentille irakilaisista.” (SK 7.9.16)
Eurostatin tilastojen perusteella irakilaisten turvapaikanhakijoiden myönteisten oleskelulupapäätösten osuus eroaa Suomessa merkittävästi myös EU:n keskitasosta. Alla olevasta kuviosta on tulkittavissa linjan tiukka kiristyminen vuoden 2016 aikana.
Helsingin Sanomat kirjoitti 4.9.2016 Maahanmuuttoviraston päätöksenteon ongelmista. Helsingin Sanomien juttu kyseenalaisti väitteen, että turvallisuustilanne olisi parantunut Irakissa. Siinä todettiin muun muassa, että ”Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasi viime viikolla, että Irakin turvallisuustilanne on viime aikoina heikentynyt.”
Seuraavana päivänä Maahanmuuttovirasto tiedotti, että muuttunut päätöksenteko perustui uusiin maalinjauksiin. “Maahanmuuttoviraston maalinjaus on oikeudellinen arvio siitä, voidaanko turvapaikanhakijoita, joilla ei ole yksilöllisiä perusteita, palauttaa kotiseuduilleen”, sanottiin tiedotteessa.
Viraston mukaan ei pitänyt paikkaansa, että Maahanmuuttovirasto tekisi tarkoitushakuisesti kielteisiä päätöksiä. “Taustalla on turvapaikkapäätöksenteon kansainvälinen vertailu, johon hallitus velvoitti viraston turvapaikkapoliittisessa toimenpideohjelmassaan”, tiedottessa perusteltiin.
Hallitus teki turvapaikkapoliittisen ohjelman joulukuussa 2015. Pyysin Maahanmuuttovirastolta tietopyynnöllä asiakirjoja mainitusta joulukuun jälkeen tehdystä vertailusta, joka olisi perustellut uudet linjaukset.
Ainoa vertailu, jota Maahanmuuttovirastolla oli tarjota vastauksena tietopyyntöön, oli syyskuulta 2015. Sen mukaan esimerkiksi Jaana Vuorion Suomen vertailukohdaksi nimeämä Saksa oli vuonna 2015 turvannut lähes poikkeuksetta irakilaisille turvapaikan.
Pyysin myös Irakin, Afganistanin ja Somalian maalinjauksia.
“Maalinjauksista, joihin viittaat, ei myöskään ole laadittu viranomaisen julkista asiakirjaa. Kunkin hakijan osalta perustelut kielteiselle turvapaikkapäätökselle ja käännyttämiselle, jos ratkaisu on sellainen hänen kohdallaan, on kirjattu häntä koskevaan turvapaikkapäätökseen”, vastasi oikeus- ja maatietoyksikön johtaja Hanna Helinko sähköpostilla.
Syyskuun 2016 lopussa Helinko lähetti koonnin Irakin, Afganistanin ja Somalian maaperusteluista, joiden mukaan toissijaista suojelua voi saada pelkän kotipaikan mukaan vain tilanteissa, joissa mielivaltainen väkivalta on äärimmäisen korkealla tasolla. Maaperustelut viittasivat oikeustapauksiin, jotka olivat vanhoja.
Maahanmuuttoviraston tiukka linjanmuutos näyttäytyi siis edelleen perustelemattomana.
Oikeuskansleri moitti helmikuussa 2017 Maahanmuuttovirastoa sen toimista vuonna 2016. Kanslerin mukaan muun muassa viraston menettely, jossa virasto oli lykännyt päätösten käsittelyä siihen asti että humanitaarinen lupa poistettiin ulkomaalaislaista oli “ongelmallinen hakijoiden yhdenvertaisuuden kannalta ja lisäksi se rikkoi hyvän hallinnon periaatteita.”
Myös rakenteelliset muutokset viraston toiminnassa ovat tarpeen.
Long Playn (3.5) juttu paljasti, kuinka Maahanmuuttoviraston käytännöt ja koulutus on ohjannut työntekijöitä kielteisiin päätöksiin. Oikeus ja maatietoyksikön johtaja Hanna Helinko oli jutun mukaan Maahanmuuttoviraston sisäisessä tilaisuudessa painottanut, kuinka myönteiset oleskelulupapäätökset tulevat yhteiskunnalle kalliiksi.
Oikeus turvapaikkaan suojaa viime kädessä ihmisen elämää. Siksi on huolestuttavaa, että Maahanmuuttovirastossa on käytetty argumenttina koulutuksessa oleskelulupien taloudellisia kustannuksia. Long Playn haastattelemien työntekijöiden mukaan joissain yksiköissä “vetäjät ovat selvästi tavoitelleet vain suurta (kielteistä) päätösmäärää”.
Paljastukset Maahanmuuttoviraston toiminnasta kuluneen puolentoista vuoden aikana viittaavat siihen, että virasto vaarantaa turvapaikanhakijoiden oikeuden hyvään hallintoon ja oikeusturvaan. Yksi iso oikeudellinen kysymys on myös kiertääkö Maahanmuuttovirasto ehdotonta palautuskieltoa tiukalla sisäisen paon soveltamislinjallaan.
Laissa vahvistettujen hyvän hallinnon periaatteiden mukaan viranomaisten on oltava tasapuolisia ja toimivaltaa saa käyttää vain lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaistoiminnan on oltava puolueetonta, eivätkä viranomaisen henkilökohtaiset käsitykset, kansalliset intressit tai poliittinen painostus saa vaikuttaa päätöksiin. Päätösten on oltava perusteltuja niin, että perusteluista selvästi ja yksiselitteisesti ilmenee riidanalaisen päätöksen tehneen toimielimen päättely. Maahanmuuttovirasto ei ole kyennyt puolessatoista vuodessa esittämään miksi, millä perusteella ja kenen ohjauksesta he ovat muuttaneet maalinjauksiaan ja kasvattaneet kielteisten turvapaikkapäätösten määrää verrattuna muihin EU-maihin.
Maahanmuuttoviraston toiminta ei ole mitä tahansa hallintopäätöksiä. Oikeus turvapaikkaan on ihmisoikeus, ja riskit väärin menneessä päätöksenteossa saattavat ihmisiä hengenvaaraan.
Laaja riippumaton selvitys koko viraston toiminnasta on tarpeen. Riippumatonta selvitystä on vaatinut muun muassa oikeustieteen professori Juha Lavapuro.
Sillä välin päätöksenteko on lopetettava, sillä riski väärissä päätöksissä on inhimillisesti ja oikeudellisesti liian korkea.
Myös rakenteelliset muutokset viraston toiminnassa ovat tarpeen. Sellaisia on esitetty perustellusti ainakin kaksi.
1. Maatietoyksikön irrottaminen Maahanmuuttoviraston johdon alta riippumattomaksi toimijaksi, jolloin puolueeton maatieto ja sen soveltaminen olisi selkeämpää.
2. Maahanmuuttoviraston siirtäminen sisäministeriön alaisuudesta oikeusministeriön toimivaltaan. Siirto selkeyttäisi sitä, että viraston toiminnassa ei ole kyse poliisiasiasta tai sisäisestä turvallisuudesta vaan kansainvälisten sitoumusten mukaisten ihmisoikeuksien toteuttamisesta.
Debatti: Irti palkkatyöstä?
Elämme palkkatyö-yhteiskunnassa: järjestelmämme on rakennettu sen varaan, että suurin osa työikäisistä on palkkatöissä. Näin ei ole aina ollut, eikä näin välttämättä tarvitsisi olla.
Tulisiko ihmiskunnan siis vapautua palkkatyöstä? Vai onko nimenomaan palkkatyöyhteiskunta taannut hyvän elämän? Onko palkkatyöyhteiskunnalle vaihtoehtoja? Ja miten automatisaatio, robotisaatio ja digitalisaatio liittyvät tähän kaikkeen?
Peruste kutsui toimittaja, tietokirjailija Pontus Purokurun ja SAK:n kehittämispäällikkö Juha Antilan debatoimaan aiheesta.
Pontus Purokuru: Palkkatyö on kuoleva elämänmuoto
Suurimman osan historiastaan ihminen on järjestänyt sekä välttämättömien töiden että luksukseksi koettujen asioiden tekemisen muulla tavoin kuin palkkatyöllä. Palkkatyö vakiintui jonkinlaiseksi normiksi vasta teollisen kapitalismin myötä 1800-luvulta alkaen. Suomessa täysipäiväinen ja vakituinen palkkatyö on tätäkin nuorempi ilmiö.
Elämänmuodon uutuudesta huolimatta vaikuttaa siltä, että se on hitaasti kuolemassa. Palkkatyö on instituutio, jota nakerretaan jokaisesta suunnasta: robotit ja algoritmit, talouden finanssivetoistuminen, globaalit alihankintaketjut, työttömyyden pysyvyys, palkattoman harjoittelun yleistyminen, orjatyö, erimuotoiset aktivoinnit ja pakkotyöt, tylsistä tai haitallisista töistä kieltäytyminen…
Eri arvioiden mukaan automatisaatio hävittää lähivuosikymmeninä 30-50 prosenttia nykyisistä työpaikoista. Uutta työtä syntyy tilalle hitaasti, ja merkittävä osa siitä on muuta kuin kokoaikaista palkkatyötä.
Suomessa ei ole nähty täystyöllisyyttä sitten 1980-luvun. Euroopassa elää historiallisen suuri joukko ihmisiä palkkatyön ulkopuolella. Nuoret haluavat elämäänsä merkitystä, mutta palkkatyö ei ole ensisijainen keino tavoitella sitä. Työ on yhä useammin vain väline, jolla päästään käsiksi olennaiseen eli rahaan.
Samalla, kun palkkatyön merkitys on muuttunut, myös palkkatyön elämänmuotoa tukeneet instituutiot ovat murentuneet. Korkeakoulutus ei enää takaa työpaikkaa, ja kouluttautuminen on yhä vaikeampaa leikkausten ja opintoaikojen rajausten vuoksi. Julkinen terveydenhoito on kroonisessa kriisissä. Eläkkeelle pääsemisen ehdot kiristyvät. Sosiaaliturvaa on heikennetty.
Tulisiko palkkatyötä heikentävää kehitystä jatkaa vai vastustaa? Riippuu siitä, mitä mieltä on hyvän elämän ehdoista.
Jos katsoo, että elämisen arvoinen elämä voi syntyä vain pakottamalla ihmisiä, on luonteva kannattaa palkkatyöhön perustuvaa yhteiskuntaa. Palkkatyö on nimittäin pohjimmiltaan ihmisten asettamista kontrollin kohteeksi. Työsopimuslaissa sanotaan, että työntekijän on tehtävä työtä ”työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan”. Lakikin siis myöntää, että työntekijä vaihtaa itsenäisyytensä ja vapautensa rahatuloon.
Palkkatyön kontrolliluonteesta kertoo myös “vapaa-ajasta” puhuminen: muu aika eli työaika on ei-vapaata. Palkkatyö onkin eräänlainen valvontarangaistus, jossa toinen päättää, mitä ihminen saa tehdä ajallaan. Usein tämä toisen päättämä tekeminen on joko tiukasti ottaen tarpeetonta tai suoraan haitallista ilmastolle, eläimillä ja ihmisen psyykelle.
Kuten panta jalassa suoritettava valvontarangaistus, myös palkkatyö ohjaa koko elämän pyörimään sen ympärillä. Työn ulkopuolinen aika palvelee työkyvyn ylläpitämistä: jotta saa työtä ja jaksaisi puurtaa siinä, vapaa-aikana täytyy treenata, opiskella ja verkostoitua. Kun talous perustuu tietoon, luovuuteen ja tunteisiin, yhä suurempi osa myös palkkatyön ulkopuolisesta elämästä palvelee tuotantoa.
Jos ajattelee, että hyvä elämä perustuu pääasiassa itsemääräämiseen ja vapauteen, miten palkkatyön pakkoluonnetta voisi sitten purkaa? Hyvä lähtökohta on katsoa, mitä ihmiset tekevät jo nyt palkkatyön ulkopuolella, ja tukea sitä.
Työsuhteiden ja toimeksiantojen ulkopuolella on valtava määrä tekemistä, jota voi kutsua varjotaloudeksi. Ihmiset hoivaavat toisiaan, kasvattavat lapsia, siivoavat, remontoivat, kehittävät itseään, tekevät taidetta, tutkivat, tuottavat kieltä, tietoa ja tunteita. Koska elämme rahataloudessa, perustulo on mielekäs tapa myöntää tällaisen tuotannon merkitys ja tukea palkkatöistä irtautumista niille, jotka sitä tavoittelevat.
Velvollisuuteen pohjaavan palkkatyömoralismin purkaminen, työn jakaminen, työajan lyhentäminen ja kaikille maksettava perustulo ovat esimerkkejä uudistuksista, jotka hyödyttävät nykyajan työläisiä. Onko ay-liike tässä työläisten puolella vai puolustaako se mieluummin palkkatyötä elämänmuotona?
Juha Antila: Palkkatyöyhteiskunta on pienituloisen etu
Alkuvuodesta televisiosta tullut viihdeohjelma Putous tavoitti jotain tuttua ja laajasti jaettua kokemusta – kohtuullisen yleistä tyytymättömyyden tunnetta. Ohjelman hahmogalleriassa vanha rouva Aina-Inkeri Ankeinen oli Suomen ”epätyytyväisin ihminen”, joka vastusti maailman muuttumista ja kaipasi jonnekin menneeseen, luoden siitä kauniin nostalgisen mielikuvan. Vaikka kyseessä oli puhtaaksiviljelty viihdeohjelma, kyseisen hahmon suuri suosio (hahmokilpailun voitto) kertoo osaltaan siitä, kuinka ihmisillä on melko yleisesti taipumusta nähdä mennyt maailma nykyistä parempana ja tulevaisuus nykyistäkin huonompana.
Työelämään liittyvässä keskustelussa tämä näkyy selvästi. Pontus Purokuru luettelee puheenvuorossaan koko joukon asioita, jotka hänen mukaansa puhuvat palkkatyöläisyyden kuolemasta tai sen kuoleman tarpeesta. Kyytiä saavat niin teknologinen kehitys, globalisaatio, työsuhdetyypit, työn sisältö kuin työvoimapoliittiset aktivointitoimenpiteet. Jäljelle ei jää käytännössä mitään ja jos jotakin jäisi, sekin kertoisi maailmanmenon huonontumisesta.
Aatehistorioitsija Isaiah Berlin lanseerasi aikanaan käsitteet positiivinen ja negatiivinen vapaus, joita voi tässä yhteydessä hyödyntää. Siinä missä Purokuru katsoo negatiivisen vapauden (vapauden jostakin, tässä tapauksessa vapauden palkkatyöstä) päämääräksi, minä katson positiivisen vapauden (vapauden johonkin) keskeiseksi asiaksi. Näkemykseni on, että vapaus elämässä mahdollistuu työelämään osallistumisen kautta.
Palkkatyö on edelleen normaali työsuhteen muoto ja – huomio – haluttu sellainen. Suomalaisten keskimääräinen työsuhteen kesto on yli 10 vuotta, joka on varsin pitkä aika kansainvälisestikin verrattuna. Tämä on siis keskiarvo joka peittää alleen sen, että meillä on paljon pitkiä työsuhteita, jopa useiden kymmenien vuosien mittaisia ja samaan aikaan paljon enemmän pätkittyneitä työsuhteita ja niiden aiheuttamaa epävarmuutta. Juuri jälkimmäisiin tulee kohdistaa toimenpiteitä, jotta työelämä laadullisesti paranisi. Joka tapauksessa Suomessa on suuri joukko palkansaajia, joiden työsuhteen kesto on pidempi kuin heidän avioliittonsa elinkaari ja niin he ovat myös halunneet olevan.
Pohjoismaisen hyvinvointimallin perusta on siinä, että kaikki osallistuvat, kaikki hyötyvät ja kaikki maksavat. On pienituloisten etu, että yhteiskuntapolitiikka on sellaista, joka tuottaa laadullisesti samanlaisia palveluita kaikille. Tämä edellyttää laajaa veropohjaa ja kohtuullisen korkeaa, käytännössä progressiivista tuloverotusta kulujen kattamiseksi.
Purokurun perustulokaipuu on toisaalta ymmärrettävää etenkin perusturvallisuuden tuottamisen näkökulmasta, mutta se on toisaalta epämääräistä ja taloudellisesti epärealistista. Yksi keskeinen kysymys on, mistä tulevat ne rahat, jotka annetaan lahjana kaikille kansalaisille? Toinen yhtä tärkeä ja edelliseen liittyvä kysymys on, mikä on tämän vastikkeettoman lahjarahan summa? Onko jossain olemassa joku salainen runsauden sarvi, josta tämä lahjaraha meille tulee? Jos palkkatyöhön ei osallistuta kuin omin ehdoin ja huomattavasti nykyistä vähemmän, mistä saadaan rahat veroihin joilla kustannetaan kaikille laadukkaat koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut perustulon lisäksi?
Jo 1970 -luvulla englantilainen sosiaalipoliitikko Richrard Titmuss tiivisti seuraavasti: ”services for poor are poor services”. Eli palvelut, jotka on suunnattu vain köyhille, ovat laadultaan huonoja. Tästä löytyy esimerkkejä kaikkialta maailmasta. Laadukkaat palvelut maksavat. Lisäksi, mikäli palkkatöihin ei osallistuttaisi saisimmeko lääkäripalveluja vaivoihimme? Kuka siivoaisi tai kuljettaisi? Mistä tulisi ruoka kauppoihin ja miksi edes olisi kauppoja kun ei olisi myyjiä, vartijoita jne.?
Ainakaan markkinataloudessa tämä ei vain toimisi. Ehkä sitten palaisimme takaisin ”vanhaan hyvään aikaan”, nimittäin omavaraistalouteen ja vaihdantatalouteen. Todennäköisesti ani harva haluaisi sellaista.
Pontus Purokuru: Pako palkkatöistä on jo käynnissä
Juha Antila pohtii vastauspuheenvuorossaan, onko modernin palkkatyöyhteiskunnan vaihtoehto omavaraisuuteen tai vaihdantaan perustuva talous. Paluuta vanhaan ei tietenkään ole. Työn historiaan perehtyminen laittaa kuitenkin asiat mittasuhteisiinsa.
Marshall Sahlinsin kaltaisten antropologien ansiosta tiedämme, että keräilijä-metsästäjät tekivät työtä keskimäärin noin 4-6 tuntia päivässä. Työaikaan erikoistunut ekonomisti Juliet Schor on puolestaan todennut, että keskiajalla työ oli ankaraa, elintaso matalaa ja kulkutaudit tuhoisia, mutta lomaa riitti enemmän kuin nykytyöläisille. Elämänrytmi oli lorviva, ruokatauot pitkiä ja nokkaunia nautittiin. 1300-luvun Englannissa talonpojalla saattoi olla vuodessa 150 työpäivää, siis kuukausikaupalla vähemmän raatamista kuin nykysuomalaisella.
Viime vuosisadan talouskasvun ja koneellistumisen aikana unelma vapaudesta vaikutti olevan aivan lähellä. John Maynard Keynes hahmotteli vuonna 1930 tulevaisuutta, jossa ihmiset tekevät kolmetuntista työpäivää. Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa taas arveltiin, että 2000-luvun Suomessa ”vain 10 % ihmisistä tekee työtä, muille maksetaan ikuisesta lomasta”.
Jos emme kaiken tuottavuuden, automatisaation ja ylitsevuotavien resurssien keskellä pysty tarjoamaan ihmisille edes kivikautista määrää vapaa-aikaa, mikä on mennyt pieleen?
Antila korostaa palkkatyön merkitystä yleisen hyvinvoinnin perustana. Mistä sitten kertoo se, että ihmiset yrittävät paeta työtä eri tavoin? Entisaikaan työläinen haaveili ehkä pankin ryöstämisestä ja lottovoitosta. Lottohaave on säilynyt, mutta nykyään unelmoidaan ryöstön sijaan osakemarkkinoilla rikastumisesta, jotta ei olisi enää pakollista käydä töissä.
Pakohalusta kertoo myös yrittäjyyteen kohdistuva kiinnostus. Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Nämä ovat juuri ne asiat, jotka puuttuvat palkkatyöstä. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä.
Perustulo ei ole mikään taivaasta laskeutuva jumalakone, mutta se on väline, joka tarjoaa askeleita sekä negatiiviseen että positiiviseen vapauteen. Sen rahoituksessa on kyse poliittisesta tahdosta. Rahahan ei ole pohjimmiltaan niukka resurssi vaan ihmisten välinen valtasuhde. Kun kommunismi ja työväenliike uhkasivat läntistä kapitalismia 1900-luvun puolivälissä, hyvinvointivaltion rakentamiseen järjestäytyi rahoitus hyvin nopeasti.
Perustulon kaltaiset uudistukset näyttävät kustannuksilta vain, jos ne rajataan sosiaaliturvaan ja “köyhäinapuun”. Mielekkäämpää olisi nähdä perustulo investointina palkkatyöstä vapautettuun tuotantoon, kuten vapaa-aikana syntyneisiin innovaatioihin ja yrittämiseen. Riittävällä rahatulolla ja virtaviivaistetulla byrokratialla varustettuna yrittäjäksi ryhtyminen on yksi realistinen pakotie palkkatyöstä.
Nykyinen työelämä, johon kuuluu epävarmuus, laskelmointi, jatkuva oppiminen ja aloitteellisuus, on monin osin jo lähellä yrittäjyyttä. Mitä jos myöntäisimme tämän kehityksen hyvät piirteet ja tukisimme niitä?
Juha Antila: Palkkatyö on suurimmalle osalle myönteinen asia
Nykyaikana on aiempaa tavallisempaa, että elämä ei ole ennalta määrättyä. Ihmiset sekä saavat että joutuvat tekemään valintoja. Samainen valinta voi olla toisille kaivattu mahdollisuus ja toisille ahdistava pakko. Sosiologisessa aikalaistutkimuksessa tämän muutoksen tarkastelu on ollut yksi tutkimushaara pitkään. Siinä on puhuttu elämänpolitiikasta, joka on nähty nykyajalle tyypillisenä ilmiönä.
Pontus Purokuru asettaa vapauden teesinsä pitkälti valinnanmahdollisuuksien varaan. Se on oikeutettua, mutta Purokurun käyttämät esimerkit ihmiskunnan varhaisajoilta (keräilijä-metsästäjä) tai vielä keskiajalta ovat tässä ontuvia.
On totta, että vielä myöhäiskeskiajalla erilaisia juhla- ja vapaapäiviä oli paljon ja työn tehokkuusvaatimukset olivat alhaiset. Se ei kuitenkaan tarkoittanut valinnanmahdollisuuksia kuin harvoille. Rahvaalla ei silloin(kaan) ollut paljon mahdollisuuksia vaikuttaa osaansa. Vaikutusmahdollisuudet elämänkulkuun olivat nykyistä pienemmät, mutta elämä oli työtahdin osalta nykyistä leppoisampaa. Elämä oli aineellisesti ankeampaa, mutta toisaalta vaikutusmahdollisuuksien puuttuessa pitkälti ennalta määrättyä. Ei tarvinnut vaivata päätään nykyajan kestokysymyksellä ”mikä minusta tulee isona?”
Työn vetovoimaisuus tai sen puute on mielenkiintoinen kysymys ja Purokurulla on palkkatyön osalta siitä selvä näkemys: palkkatyö on pahasta ja kaikki ihmisarvoinen tapahtuu sen ulkopuolella. Näin asia ei kuitenkaan ole. Tilastokeskus on kymmeniä vuosia kysynyt palkansaajilta Työolotutkimuksessa niin sanotun lottokysymyksen, jossa vastaajat ovat saaneet valita mitä tekisivät siinä tapauksessa, jos saisivat rahaa esimerkiksi lotosta tai perintönä niin paljon, ettei enää olisi taloudellista pakkoa käydä töissä. Mikäli Purokurun väite pahasta palkkatyöstä olisi kaikkien jakama käsitys, olisi vastausjakauma sen mukainen. Todellisuus on toisenlainen. Alle viidennes työssäkäyvistä palkansaajista lopettaisi työnteon kokonaan ja samansuuruinen osuus jatkaisi kuten nytkin. Reilusti yli puolet haluaisi jatkaa työntekoa, mutta he haluaisivat vähentää sitä nykyisestä. Mikäli työelämä palkkatyösuhteessa olisi ihmisarvoa loukkaavaa ja niin haitallista kuten Purokurun tekstistä voisi päätellä, pitäisi olla masokisti, mikäli siinä jatkaisi ilman taloudellista pakkoa.
SAK on tutkinut työelämän laatua Hyvän työn mittarilla. Tulokset kertovat noin viidenneksen työskentelevän sellaisissa töissä, jotka ovat laadullisesti huonoja tai melko huonoja. Heidän työssä on vakavia ongelmia joihin tulee puuttua. Yhtä paljon on niitä, jotka työskentelevät joko hyvissä tai melko hyvissä töissä. Suurin osa on edellisten välissä. Heidän töissään on samaan aikaan sekä hyviä että huonoja elementtejä, eikä niitä voi kategorisoida kumpaankaan (hyvä/huono) ryhmään.
Sekä Tilastokeskuksen että SAK:n tulokset kertovat, että noin viidennes on kurjassa tilanteessa työelämässä ja he haluaisivat sieltä pois. Enemmistö työssäkäyvistä on kuitenkin paremmassa tilanteessa ja he näkevät palkkatyönsä tärkeäksi ja haluavat osallistua työelämään.
Työn tulevaisuus: puhukaamme ilmastonmuutoksesta
(Kuva: Carita Maury)
Viimeisen parin vuoden aikana olen pannut merkille, että työn tulevaisuutta koskevat keskustelut käsittelevät tällä hetkellä lähinnä koneita: älykkäät laitteet saavat aikaan upeita asioita ja tekevät elämästämme parempaa tai sitten koneet tekevät ihmisten työt ja synnyttävät työttömyyden vaivaaman dystooppisen yhteiskunnan. Taloustieteilijän taustani saa minut suhtautumaan skeptisesti molempiin visioihin.
Jos ajatellaan esimerkiksi teollista vallankumousta, niin ihmisten tekemää työtä säästävän teknologian käyttöönotolla oli sekä hyviä (halvemmat tuotteet) että huonoja (ympäristön saastuminen) vaikutuksia. Se johti myös työtuntien merkittävään kasvuun. Tämä ajanjakso – kuten moni muukin vaihe ihmiskunnan historiassa – opettaa, että teknologia ei yksin ratkaise millaisiksi työtulot, työn jakautuminen, työsuhteet tai elämän laatu muotoutuvat. Se on vain yksi tekijä laajemmassa kokonaisuudessa.
Tähän kokonaisuuteen kuuluu nykyään myös ilmastonmuutos, jolle ei ole juuri annettu sijaa työn tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa. Ilmastonmuutoksella on kuitenkin merkitystä, ennen kaikkea siksi että sen vaikutukset näyttävät olevan äärimmäisen tuhoisia. Vaikka kansainvälinen yhteisö onnistuisi – siitä huolimatta että tilanne näyttää täysin epätoivoiselta – ja ilmaston lämpeneminen saataisiin pysäytettyä kahteen asteeseen, tulevaisuus näyttää sekasortoiselta. Valtioiden tämänhetkisten sitoumusten ja niihin kohdistuvien epävarmuuksien valossa näyttää todennäköisemmältä, että maapallon lämpötila nousee neljä astetta.
Tämä tarkoittaa merenpinnan nousua, kuivuutta, satojen pienentymistä, sään ääri-ilmiöiden yleistymistä ja ympäristöpakolaisuuden merkittävää kasvua. Jo nyt voidaan ennustaa, miten nämä muutokset vaikuttavat työmarkkinoilla: tarvitaan enemmän ensihoitajia, insinöörejä ja avustustyöntekijöitä.
Ilmastokaaoksella on myös makrotaloudellisia vaikutuksia. Se vähentää investointeja ja kulutusta ja lisää työttömyyttä. Marshall Burken, Solomon M. Hsiangin ja Edward Miguelin Nature-lehdessä 2015 julkaiseman tutkimuksen tulos oli, että maailman bruttokansantuote kutistuu yli viidenneksellä tämän vuosisadan loppuun mennessä – menetys on paljon suurempi kuin mitä aiemmat mallit ovat ennustaneet. Toinen koko ajan todennäköisemmäksi muuttuva skenaario on ”hiilikuplan” puhkeaminen, kun fossiilisia polttoaineita myyvien yhtiöiden arvoihin mukaan laskettuja energiareservejä ei voikaan enää käyttää ja näiden yritysten omaisuuden arvo romahtaa. Ilmastonmuutoksen aiheuttama sekasorto johtaa taloudelliseen sekasortoon. Tällöin työn tulevaisuutta parhaiten kuvaava sana olisi kutistuminen.
Ensin meidän pitää tunnustaa, että työtuntien ja hiilidioksidipäästöjen välillä vallitsee yhteys.
Tämä apokalyptinen tulevaisuus ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehtomme. Päästöjen raju leikkaaminen ei ainoastaan hillitsisi maapallon lämpenemistä, vaan voisi myös tehdä työstä kestävämpää, tyydyttävämpää ja tuottoisampaa. Ensin meidän pitää tunnustaa, että työtuntien ja hiilidioksidipäästöjen välillä vallitsee yhteys. Tätä olennaista yhteyttä ei ole huomioitu missään ilmastonmuutoksen suuntaa ennakoivissa mallinnuksissa tai ilmastonmuutosta koskevassa julkisessa keskustelussa.
Olen omassa tutkimuksessani havainnut, että kun kaikki muut tekijät on otettu huomioon, maissa joissa tehdään pidempiä työpäiviä, tuotetaan myös enemmän hiilidioksidipäästöjä. Myös vastakkainen pitää paikkansa: maissa joissa tehdään vähemmän työtunteja, on myös alhaisemmat hiilidioksidipäästöt. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että lyhyemmät työpäivät vähentävät tuotantoa ja energiankulutusta. On tehtävä valinta vapaa-ajan suuremman määrän ja korkeamman BKT:n välillä. Työajan lyhennyksen valitsevissa maissa arvostetaan enemmän vapaa-aikaa.
Toinen riippuvuussuhde liittyy talouden mikrotasoon. Pitkien työpäivien vuoksi jatkuvasta kiireestä kärsivillä kotitalouksilla on taipumus käyttää enemmän energiaa ja kuluttaa muutenkin enemmän. Kestävän elämäntavan noudattaminen vaatii tavallisesti enemmän aikaa. Ilmeisen esimerkin tarjoaa liikkuminen: mitä nopeammin ihminen haluaa kulkea paikasta toiseen, sitä enemmän hän käyttää energiaa. Siirtyminen liikkumistavasta toiseen vaatii aina lisää energiaa – siirryttäessä kävelystä busseihin, juniin ja lentokoneisiin. Laskennalliset mallit osoittavat, että liikkumiseen kuluvan tuntimäärän vaikutus päästöihin on suuri. Erään tutkimuksen mukaan vain puolen prosentin työajan vähennys vuodessa voisi alentaa vielä toteutumattomien päästöjen aiheuttamaa ilmaston lämpötilan nousua arviolta neljänneksestä puoleen vuoteen 2100 mennessä. Oma tutkimukseni on myös osoittanut, että lyhyempien työpäivien tulisi olla keskeinen osatekijä päästöjen vähentämistä koskevissa strategioissa.
Tämänkaltainen malli voi tuntua vielä mahdottomalta toteuttaa. Työnantajien kustantama sairausvakuutus on suurin este työajan lyhentämisen tiellä: kun työntekijöiden työtunneista saamat hyödyt ovat suuret, on työnantajien edun mukaista palkata pienempi määrä työntekijöitä, jolloin he joutuvat tekemään pitkiä työpäiviä.
Nykyisessä poliittisessa tilanteessa työajan lyhentäminen on ristiriidassa myös konservatiivisen työetiikan kanssa. Mutta jos avaisimme mielemme ja kuvittelisimme yhteiskunnan, jossa kunnollinen työ ei tarkoittaisi tappavia aikatauluja, hyötyisimme kaikki uudenlaisesta tilanteesta. Hiilidioksidipäästöjen vähentämisen lisäksi sekä miehet että naiset voisivat nauttia paljon puhutusta työn ja perheen välisestä tasapainosta. Kohentuneen perhe-elämän lisäksi myös sosiaalinen elämä lisääntyisi ja stressi vähentyisi. Ihmisillä olisi aikaa harrastuksille ja muille intohimon kohteilleen sekä politiikkaan osallistumiselle.
Miten tällaisen elämäntavan voisi kustantaa? Osittain alhaisemmista päästömääristä ja vähäisemmistä ilmastomuutostuhoista koituvien säästöjen avulla, ja osittain hidastamalla kulutustavaroiden ja palveluiden hintojen jatkuvaa nousua.
Myös työmarkkinat hyötyisivät tilanteesta, sillä lyhyemmät työpäivät helpottaisivat työttömyyttä. Kun työ perustuisi lyhyempiin työpäiviin, työnantajien olisi palkattava lisää työntekijöitä. (Vaikutus ei ole aivan yhden suhde yhteen. Lyhentynyt työaika johtaa kuitenkin korkeampaan tuottavuuteen per työtunti. Se on hyvä asia, sillä tällöin vähäisempiin työtunteihin perustuva tuotanto on myös mahdollista kustantaa.)
Tästä ajatuksesta pääsemmekin takaisin koneisiin. Sanotaan, että tietokoneet tekevät tulevaisuudessa yhä suuremman osan ihmisten työstä, ja uskon, että näin todella tapahtuu. Tällöin keskustelun molemmat osapuolet ovat luultavasti oikeassa. Taloudelliset hyödyt tulevat olemaan valtavat. Ja työpaikkoja tulee olemaan vähemmän ja vähemmän. Paitsi jos jaamme tasapuolisesti olemassa olevan työn siten, että jokainen meistä voi työskennellä vain juuri niin monta tuntia kuin tuotannon kannalta on välttämätöntä. Digitaalisessa tulevaisuudessa se voi tarkoittaa hyvin lyhyitä työpäiviä.
Juliet B. Schor on taloustieteilijä, joka toimii sosiologian professorina Boston Collegessa. Hän on kirjoittanut muun muassa teoksen Plenitude: The New Economics of True Wealth (2010), joka käsittelee lyhyen työpäivän ja ekologisesti kestävän ”korkean tyytyväisyyden taloutta”.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Pacific Standard -lehdessä 2.11.2015 ja udelleenjulkaistu julkaisijan luvalla. © Pacific Standard 2017. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on luettavissa täällä.
Käännös: Niina Oisalo
Tyhmiä kysymyksiä työn tulevaisuudesta – vastaajana Merja Kauhanen
Peruste kysyi Palkansaajien tutkimuslaitok
sen tutkimuskoordinaattorilta Merja Kauhaselta muutaman kysymyksen työn tulevaisuudesta. Lue vastaukset alta.
Merja Kauhanen tutkii parhaillaan kollegoidensa kanssa työn murrosta Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Työ, tasa-arvo ja julkisen vallan politiikka -hankkeessa. (Kuva: Maarit Kytöharju)
Miksi kaikki puhuvat nyt työn murroksesta, automatisaatiosta ja siitä kuinka koneet korvaavat ihmistyötä, eikö sitä ole tapahtunut iät ajat?
Kyllä sitä on tapahtunut iät ja ajat ja myös aiemmin on puhuttu koneiden aiheuttamasta uhkasta ihmistyölle. Mutta nykyisessä muutoksessa ’neljännessä teollisessa vallankumouksessa’ muutoksen tahti on selvästi nopeampaa kuin aiemmin (eksponentiaalista) ja teknisen kehityksen vaikutus on arvioitu aiempaa paljon laaja-alaisemmaksi ja voimakkaammaksi.
Kuka hyötyy meneillään olevista työelämän muutoksista? Kenelle niistä on haittaa?
Monissa maissa (myös Suomessa) on havaittu, että tekninen kehitys on muuttanut työvoiman kysynnän rakennetta: työllisyys on kasvanut korkeaa osaamista vaativissa ja korkeapalkkaisissa ammateissa sekä vähemmän osaamista vaativissa, matalapalkkaisissa tehtävissä. Sen sijaan keskipalkkaisten rutiininomaisten ammattien työllisyysosuus on laskenut. Teknisen kehityksen tuomista työelämän muutoksista on siis ollut haittaa näissä supistuvissa keskipalkkaisissa rutiininomaisissa ammateissa työskenteleville, kun tehtävät on voitu ohjelmoida tietokoneiden tehtäväksi.
Robottien vaikutuksesta työllisyyteen on vielä varsin vähän empiiristä tutkimusta, vaikka kiinnostus sen vaikutuksiin on kasvanut. 17 maata koskeneen tutkimuksen mukaan teollisuusrobotit syrjäyttivät ajanjaksolla 1993-2007 lähinnä matalapalkkaisia työntekijöitä.
Siitä on eriäviä näkemyksiä myös asiantuntijoiden keskuudessa, minkälainen vaikutus teknisellä kehityksellä on tulevaisuudessa kokonaistyöllisyyden määrään. Esimerkiksi Pew Research Centren (2014) asiantuntijoille suunnatussa kyselyssä näkemykset siitä, ovatko tekoäly ja robotit korvanneet enemmän työpaikkoja kuin luoneet niitä vuoteen 2025 mennessä olivat erilaisia: 48 % vastaajista oli sitä mieltä, että ovat ja 52 % oli sitä mieltä, että eivät. Erilaisia arvioita on myös siitä, kuinka suureen osaan työpaikoista eri maissa sisältyy korkea automatisaation riski.
Onko tulevaisuudessa enää palkkatyötä?
Palkkatyötä uskoakseni on myös tulevaisuudessa, mutta työvoiman kysynnän ammattirakenne tullee muuttumaan edelleen. Teknisen kehityksen myötä myös työn sisällöt, työn organisoinnin tavat ja työnteon paikat ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan.
Olemmeko tulevaisuudessa kaikki ”oman elämämme yrittäjiä”?
Palkkatyön rinnalle tulee todennäköisesti enemmän uusia työn tekemisen muotoja. Muun muassa jakamis- ja alustatalouteen perustuvan itsensätyöllistämisen sekä palkkatyön ja yrittäjyyden välimaastossa tapahtuvan työn voi odottaa lisääntyvän tulevaisuudessa.
Pääkirjoitus: Työn täytyy muuttua
Älkää syyttäkö robotteja
(Kuva: Carita Maury)
Viime vuosina poliittisia keskusteluja on hallinnut outo aihe. Monet ovat nostaneet esiin uhkakuvan, jossa robotit ja teknologinen kehitys johtavat massatyöttömyyteen ja alhaisempaan elintasoon. Tällainen ajattelu on outoa kahdesta syystä. Ensinnäkin tuottavuuden kasvu on itse asiassa ollut sangen hidasta viime vuosina, mikä kertoo päinvastaisesta kehityksestä kuin usein toistettu tarina siitä miten ”robotit korvaavat ihmistyön”. Toisekseen, hyvin toimivassa taloudessa tuottavuuden nopeamman kasvun pitäisi johtaa korkeampiin palkkoihin ja korkeampaan elintasoon.
Tuottavuuden kasvu on hidastunut rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana. Vuosien 2005 ja 2014 välillä tuottavuus on noussut Yhdysvalloissa vuosittain keskimäärin vain noin 1,4 prosenttia. Tämä suunta on laskeva verrattuna vuosien 1995 ja 2005 välllä tapahtuneeseen 2,9 prosentin tuotannon nousuun. Vuosina 2013–2015 tuottavuuden kasvu oli vielä hitaampaa, alle yhden prosentin luokkaa. Ero on huima toisen maailmansodan jälkeen alkaneeseen tuottavuuden ”kultakauteen” verrattuna. Vuosina 1947–1973 tuottavuus kasvoi vuodessa keskimäärin lähes kolme prosenttia.
Tuottavuuden nousu kertoo suoraan siitä tahdista, jolla teknologia kasvattaa tuotantoa työtunteja kohden. Jos robotit ja muu teknologia olisivat korvaamassa työntekijöitä, tällä hetkellä pitäisi olla nähtävissä voimakasta tuottavuuden kasvua, sillä teknologian pitäisi mahdollistaa tavaroiden ja palveluiden tuotanto joko vähemmällä määrällä tai ilman työntekijöitä. Tuotannon hidas kasvu tarkoittaa tämän skenaarion sijaan, että teknologia korvaa tällä hetkellä vähemmän työntekijöitä kuin vuosien 1995 ja 2005 välillä.
Tuottavuus voisi kasvaa nopeammin, mutta ei ole olemassa mitään selkeitä syitä sille, että näin kävisi. On myös hyvä huomata, että taloustieteilijät ovat aiemmin onnistuneet surkeasti ennakoimaan muutoksia tuottavuuden kehityksessä. Taloustieteilijät eivät osanneet ennakoida tuotannon kasvun hidastumista ”kulta-ajan” päättyessä, ja hyvin harva ennusti 1995 alkaneen nousukauden tai tuottavuuden kasvun hidastumisen, joka alkoi vuodesta 2005. Tätä taustaa vasten tulisi suhtautua epäilevästi ennusteisiin vääjäämättömästi odotettavissa olevasta tuotannon nousujohteesta.
Toinen näkökohta on, että nopea tuottavuuden kasvu on tavallisesti yhdistetty kohoavaan elintasoon ja alhaisempaan työttömyyteen. Vuosien 1947 ja 1973 välillä työttömyys aleni ja elintaso nousi nopeasti, sillä tuottavuuden kasvun hyödyt jaettiin laajalle joukolle. Tämän neljännesvuosisadan aikana työttömien osuus oli Yhdysvalloissa keskimäärin vain alle viisi prosenttia. Perheiden keskimääräiset tulot yli kaksinkertaistuivat.
Näköpiirissä ei ole mitään erityistä estettä sille, ettemmekö periaatteessa voisi odottaa vastaavaa elintason nousua, jos tuottavuus alkaisi yhtäkkiä kasvaa samaa tahtia kuin ”kultakaudella” tai jopa nopeammin. Tuottavuuden voimakkaampi nousu voisi merkitä sitä, että työntekijöillä olisi sekä enemmän tuloja että enemmän vapaa-aikaa. Tuottavuutta ja työpaikkoja koskevissa keskusteluissa jätetään kuitenkin usein mainitsematta, etteivät työviikon pituus ja vuosittainen työaika ole kiveen kirjoitettuja. 1800-luvulla Yhdysvalloissa 60–70-tuntiset työviikot olivat normaali käytäntö. Muut maat ovat jo kauan sitten ohittaneet Yhdysvallat lyhentämällä työviikkoa sekä tarjoamalla enemmän lomia ja palkattuja vapaapäiviä. OECD:n (Organisation for Economic Co-operation and Development) mukaan saksalaiset tekevät keskimäärin 25 prosenttia vähemmän työtunteja viikossa kuin yhdysvaltalaiset työntekijät. Tämä tarkoittaa sitä, että jos omaksuisimme Saksan työaikamallin, meillä olisi kolmannes enemmän työpaikkoja ja sama kysynnän määrä taloudessa.
Uusi teknologia ei ole ongelman ydin
Jotta voisimme varmistaa, että kaikki työntekijät hyötyvät tuottavuuden kasvusta, on edistettävä täystyöllisyyteen tähtäävää politiikkaa. Tämä edellyttää sellaista raha-, verotus- ja kauppapolitiikkaa, jotka sopivat yhteen täystyöllisyyden kanssa. Esimerkiksi alemmaksi arvostettu dollari voisi tuoda kauppataseen lähemmäksi tasapainoa ja synnyttää miljoonia työpaikkoja. Yhdysvaltain keskuspankin johtokunnan (Federal Reserve Board) tulisi asettaa korkea työllisyys etusijalle ja olla valmis lykkäämään korkotason nostoja siihen asti, kunnes on nähtävissä selviä merkkejä inflaatiosta [1]. Täystyöllisyys antaa työntekijöille neuvotteluvaltaa, jota he tarvitsevat, jotta palkat pysyisivät samassa kasvuvauhdissa kuin tuottavuus. Näin tapahtuikin alhaisen työttömyyden aikaan 1990-luvun lopulla.
Ikävä kyllä poliittiset johtajat eivät ole sitoutuneet täystyöllisyyteen tähtäävään politiikkaan. Siten robottien ja muun teknologian aikaansaama tuottavuuden kehitys ei hyödytä valtaosaa työntekijöistä, vaan suuria yhtiöitä ja sitä pientä ryhmää työllisistä, jotka työskentelevät uuden teknologian yrityksissä. Teknologian edistysaskeleet voisivatkin johtaa suuren väestönosan elintason laskuun, vaikkei itse teknologian kehitys olisikaan syypää tilanteeseen.
Tätä riskiä voi nostaa vielä uuden teknologian käyttöönottoon usein liittynyt työntekijöiden suojan heikkeneminen. Näin on käynyt yrityksissä kuten Uber tai Task Rabbit, jotka väittävät että työmarkkinalait eivät koske niitä, koska yritysten työntekijät ovat yksityisiä alihankkijoita. Tällä tavoin nämä yritykset voivat kiertää asetuksia, jotka koskevat esimerkiksi minimipalkkoja, työtunteja ja ylityötunteja sekä jättää hankkimatta tavallisesti työnantajan velvollisuuksiin kuuluvan työntekijöiden tapaturmavakuutuksen.
Uusi teknologia ei ole ongelman ydin, vaan kyse on yksinkertaisesti poliittisesta kyvyttömyydestä muuttaa työmarkkinalakeja niin, että säädökset ulottuisivat myös näihin uusiin yrityksiin. Esimerkki täydellisestä lainsäädönnön epäonnistumisesta on Amazon, joka on nyt yksi maailman suurimmista yrityksistä. Suurimman osan ajasta, jonka Amazon on ollut olemassa, se on lähes kaikissa osavaltioissa pystynyt välttämään saman myyntiveron, jota perinteisemmät yritystoiminnan harjoittajat maksavat. Amazon on lähes varmuudella säästänyt välttelemällä veroja enemmän kuin se on tehnyt voittoa koko olemassaolonsa aikana.
Yhdysvaltalaisen politiikan korruptoituneisuus saattaa olla niin laajalle levinnyttä, että yritykset pystyvät käyttämään uutta teknologiaa ja ohittamaan työlainsäädännön asetukset yhä laajemmassa mittakaavassa. Samaan aikaan valtionhallinto ajaa makrotalouspolitiikkaa, jonka on tarkoitus jättää suurin osa työvoimasta ilman työtä ja jättää suurimmalle osalle työllisistä heikko neuvotteluasema. Tämä on todellakin hyvin synkkä tulevaisuuden skenaario, mutta on typerää syyttää siitä robotteja.
Dean Baker on yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Research -think tankin johtajista.
Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli on julkaistu Pacific Standard –lehdessä 3.8.2015 ja se on luettavissa täällä. Artikkeli on udelleenjulkaistu suomeksi julkaisijan luvalla. © Pacific Standard 2017.
Käännös: Niina Oisalo
[1] Toim. huom. teksti on julkaistu elokuussa 2015, jolloin FED:in ohjauskorko oli lähellä nollaa.
Käärme ja skorpioni etsivät elefantinjalkaa
Jos fissio-ydinvoimalan reaktoriytimen lämpötila nousee liian korkeaksi, ydinreaktio karkaa käsistä ketjureaktiona, kun fissiotuotteiden hajoaminen tuottaa lisää lämpöä. Karannut reaktio sulattaa polttoaineesta, fissiotuotteista, jäähdytyssauvoista ja muusta lähellä olevista rakenteista (teräksestä, betonista, vedestä) coriumiksi (eng. core, ydin) kutsutun ainemöhkäleen tai tuttavallisemmin ”elefantinjalan”. Lempinimi syntyi, kun Tšernobylin coriumista kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen otettu kuva levisi julkisuuteen.
Kuumana corium on sulaa ja jäähtyessään kivettyy ja lasittuu, muodostaen laava- ja tippukivimäisiä rakenteita. Koska monet eri isotooppien reaktiot jatkuvat coriumissa, se myös puhkuu pinnaltaan millimetrin tuhannesosaa pienempää pölyä. Tšernobylin 11 tonnia painavan elefantinjalan on arvioitu päästävän noin 10 kilon verran uraania vuodessa. Hyvällä tuurilla corium jäähtyy jo reaktorin teräskuoren sisällä ja jää sinne. Jos se on riittävän kuuma ja aktiivinen, se tulee kuoresta läpi ja putoaa alapuolisiin rakenteisiin.
Kuinka monta kertaa maailmanhistoriassa corium on sitten karannut reaktorikuoresta?
Three Mile Islandin onnettomuudessa ja Tšernobylissä tämä tapahtui todetusti ja valokuvatusti. Entä Fukushimassa? Reaktorien 1, 2 ja 3 ydin suli jossakin määrin, eikä ole selvää, missä nämä kolme coriumia ovat.
Tšernobylin perusteella voi arvella, että Fukushiman ytimet ovat joidenkin metrien päässä lähtöpaikastaan. Jos ne olisivat siellä, missä pitää ja tekisivät, mitä niiden pitäisi, virtaisi Japaniin yhä sähköä Fukushimasta. Mutta nyt ne ovat jossain muualla, eikä kukaan ainakaan ”virallisesti” tiedä missä.
Tämä on mielenkiintoinen tietoa koskeva pulma. Ensimmäinen kysymys on eri tahojen intressit. Sähköyhtiö TEPCOlla ja Japanin valtiolla on ilmiselvästi omat perusteensa kertoa ja olla kertomatta asioita. TEPCOlla ei ole pitävää kantaa siitä, missä reaktoriytimet ovat. Erilaisilla riippumattomilla tutkijoilla ja tutkijaryhmillä on omia käsityksiään.
Toinen kysymys on ylipäätään havaintopohjaisen tiedon mahdollisuus. Fukushiman elefantinjalat säteilevät vielä niin paljon, että ihminen ei voi mennä niitä lähelle ja tekniset laitteet haurastuvat ja lakkaavat toimimasta. Erityisesti elektroniikka ja sähkölaitteet kärsivät säteilystä. Lisäksi sortuneet ja hajonneet rakenteet ovat tiellä.
TEPCO on lähettänyt elefantinjalkoja etsimään kaksi kuuluisaa robottia. Hitachin luomus sai nimekseen ”Käärme”. Kiemurtelija lähetettiin tarkastamaan reaktorin 1 tilaa 10-senttisen putken läpi. Muutaman tunnin kuluttua robotti lakkasi toimimasta ja se hylättiin rakennuksen sisään. Käärmeen jälkeen liikkelle laitettiin Toshiban ”Skorpioni”, joka sai nimensä takaosan kamera-hännästä. Skorpioni pyrki reaktorin 2 ytimen lähelle, mutta jumittui vain muutaman metrin päähän paikasta, jossa elefantinjalan jälkiä olisi pystytty kuvaamaan.
Ydinvoimaloiden teknologian pettäminen kertoo jotakin olennaista yleisesti teknologiasta. Tietomme rajat ovat toiminnan hetkelläkin aina hyvin lähellä. Aine muuttaa muotoaan, siirtyy muutaman metrin. Se ei ainoastaan lakkaa toimimasta, kuten toivomme, vaan coriumin tapauksessa hämmästyttävästi katoaa kokonaan havainnon piiristä.
Onko tämä tiedon ja havainnon piiristä katoaminen osa alkuperäistä ydinreaktoria ja sitä koskevaa tietoa, vai jokin sen ulkopuolinen häiriö? Kysymys toistuu uudestaan ja uudestaan. Onko ilmastonmuutos osa fossiilipolttoaineiden käyttöä ja sitä koskevaa tietoa, vai jokin niiden ulkopuolinen asia, häiriö? Oliko Titanicin haaksirikko osa laivanrakennusta, vai ulkopuolinen häiriö? Toimiiko laite vain silloin, kun se toimii, kuten sen on toivottu toimivan, vai myös silloin, kun se tekee jotain muuta?
Ranskalainen filosofi Paul Virilio on lanseerannut sanonnan ”hän joka keksi laivan, keksi samalla haaksirikon” kuvaamaan tätä tiedon ja taidon yöpuolta. Runollisilla nimillään elefantinjalka, käärme ja skorpioni kertovat, miten lähellä tiedostamaton ja myyttinen on parasta mahdollista päiväjärkeä, tässä tapauksessa ydinteknologiaa.
Ihmisyksilöstä tiedämme, että yksilön toiminnan tavoite voi olla jokin muu kuin ääneenlausuttu ja yksilön itsensä tunnistama. Miten lie laajemmin ihmisyhteisöjen ponnistusten kanssa? Saavuttaako teknologinen järki tavoitteensa vain silloin, kun se saa mitä se sanoo haluvansa, vai myös silloin, kun se saa jotain muuta?
Mikä Euroopan ”uudessa nationalismissa” on uutta tai nationalistista?
Uusien nationalistisella agendalla kampanjoivien puolueiden menestys on kirvoittanut monet puhumaan ”uuden nationalismin” noususta eurooppalaisessa politiikassa. Mutta mikä Euroopan ”uudessa nationalismissa” on uutta tai nationalistista?
Äärioikeistolaiset puolueet ovat nousussa ympäri Eurooppaa. Vaikka puolueet eroavat toisistaan monella tavalla, ne kaikki painottavat ohjelmissaan suvereenisuutta ja ”kansallista etua”, minkä vuoksi ilmiöstä on käytetty termiä ”uusi nationalismi”. Toisin sanoen puolueet ovat saaneet kannattajat liikkeelle ajamalla tiukkoja maahanmuuton rajoituksia, euroskeptismiä ja politiikkaa, jossa ”syntyperäiset” kansalaiset asetetaan etusijalle esimerkiksi hyvinvointi- ja sosiaalipalveluissa. Tämä viittaa siihen, että ilmiön taustalla olisi nationalistinen ajattelu.
Vaikka puolueiden retoriikka todellakin keskittyy nationalismiin, niiden kannatuksen syyt eivät ole uusia, eikä kannatus välttämättä johdu nationalismista. Taustalla vaikuttaa paljon monimutkaisempi mekanismi, jossa erityisesti kolme vaikuttavaa tekijää nousee esiin.
Ensimmäinen on taloudellinen tekijä: työvoimaan kuuluvien sekä kuulumattomien kokemat taloudelliset riskit ja heidän kohtaamansa ongelmat. Toinen on poliittinen tekijä: luottamuksen väheneminen poliittisia instituutioita kohtaan sekä valtion kykyyn ja mahdollisuuksiin täyttää sosiaalisia velvoitteitaan. Kolmas on instrumentalistinen tekijä: nationalismin nousun taustalla voidaan nähdä puolueiden yritys kasvattaa kannattajakuntaansa laventamalla profiiliaan ja vetoamalla näin varteenotettavana vaihtoehtona laajemmalle äänestäjäkunnalle.
Äärioikeiston kannatuksen syitä nationalismista etsiviä selityksiä on kahta lajia. Ensiksikin selitykset keskittyvät etniseen kilpailuun, jolloin äärioikeiston vaalimenestyksen taustalla olisivat kulttuurisen identiteetin menetyksen pelko sekä oletus kulttuurien välisestä yhteensopimattomuudesta ja tiettyjen ryhmien kykenemättömyydestä sulautua valtaväestöön. Toinen selitysten ryhmä on paljon laajempi. Siinä äärioikeiston nousu nähdään arvokonfliktina ja reaktiona yhteiskunnassa vallitsevien arvojen muutokseen.
Kumpikin selitysmalleista on kuitenkin rajallinen. Maahanmuuton aste ei aina korreloi äärioikeistolaisten puolueiden kannatuksen kanssa. Ei ole myöskään selvää, että ”kulttuuriset” indikaattorit, kuten maahanmuuton vastaiset asenteet, epäluulo globaalia hallintoa kohtaan, epäluottamus kansalliseen johtoon, autoritaariset arvot ja sijoittuminen ideologisesti vasemmisto-oikeisto-akselille olisivat välttämättä kulttuurisia kysymyksiä.
Esimerkiksi käsitykset maahanmuutosta ovat suoraan yhteydessä työmarkkinoiden tilaan, eli tarjolla olevien työpaikkojen lukumäärään ja palkkoihin, sosiaaliturvaan, terveydenhuoltojärjestelmään, eläkkeisiin ja etuuksiin, sekä infrastruktuuriin kohdistuviin paineisiin ja valtion kykyyn tarjota hyvinvointipalveluita. Epäluottamus globaaliin ja kansalliseen hallintoon ei välttämättä selity yksilöiden arvoilla. Se voi liittyä siihen kuinka kriisejä on hoidettu ja johtua tietyistä konkreettisista politiikkalinjauksista. Tähän kysymykseen kytkeytyy siten valheellinen vastakkainasettelu: sosioekonomisten ja kulttuuristen selitysten välinen ero ei ole yksiselitteinen.
Työttömyyden ja äärioikeiston kannatuksen välillä on itse asiassa hyvin pieni korrelaatio.
Tärkeä kysymys on, mistä asenteet ja arvot tulevat. Ja vastaus on, että ne juontuvat suurelta osin rakenteellisista sosioekonomisista tekijöistä ja politiikoista. Tämän vuoksi tietyt sosioekonomiset tekijät, kuten alhainen koulutustaso, yhdistävät monia äärioikeistolaisia puolueita äänestäviä.
Tästä pääsenkin ensimmäiseen taustalla vaikuttavaan tekijään, joka liittyy taloudelliseen epävarmuuteen. Työttömyyden ja äärioikeiston kannatuksen välillä on itse asiassa hyvin pieni korrelaatio.
Kuvio 1: Työttömyysaste ja äärioikeiston kannatus Itä- ja Länsi-Euroopan maissa kolmissa viimeisissä EU-parlamenttivaaleissa.
Lähde: Vlandas & Halikiopoulou (2016).
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö taloudellisella tilanteella olisi merkitystä. Taloudellisen ahdingon ja äärioikeistolaisten puolueiden kannatuksen välinen suhde on monimutkainen ja riippuu pitkälti maan työmarkkinajärjestelmästä. Yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että työmarkkinajärjestelmän kyky säädellä taloudellista epävarmuutta vaikuttaa tilanteeseen. Aiemmassa tutkimuksessamme Tim Vlandasin kanssa osoitimme, että tietynlainen työmarkkinapolitiikka on todennäköisempi tekijä äärioikeiston nousun taustalla kuin itse talouskriisi.
Erittäin tärkeä näkökohta on miten näillä politiikoilla voidaan ”pehmentää” työttömyyden riskejä ja yksilöille aiheutuvia ikäviä seurauksia sekä ylipäätään vähentää taloudellista epävarmuutta. Jos työmarkkinajärjestelmä tarjoaa yksilöille enemmän suojaa työttömyyden uhkaa vastaan, äärioikeiston kannatuksen nousu on epätodennäköisempää. Sen sijaan siellä missä työmarkkinajärjestelmä on vähemmän antelias ja työttömyyden riskit sekä siitä johtuvat vahingot suurempia, kerää äärioikeisto todennäköisesti enemmän ääniä.
On tärkeää huomata, että taloudellinen epävarmuus ei liity ainoastaan siihen kenellä on resursseja ja kenellä ei (työttömät tai työväenluokka). Kyse on siitä, missä määrin huononeva taloudellinen tilanne vaikuttaa negatiivisella tavalla sekä työvoimaan kuuluvien (tämä määrittely pitää sisällään laajan joukon erilaisessa asemassa olevia ihmisiä, esimerkiksi keskiluokan) että sen ulkopuolisten odotuksiin ja/tai sosioekonomiseen statukseen.
Työttömyys voi lisätä ihmisten epävarmuuden tunteita ja johtaa siten äärioikeiston korkeampaan kannatukseen kahta kautta: koska työn menettäminen vaikeuttaa työttömiksi joutuneiden elämää ja koska se uhkaa myös niitä joilla on työtä. Esimerkiksi Kreikassa leikkauspolitiikasta eivät ole kärsineet vain marginalisoituneet väestönosat – niin kutsutut ”ulkopuoliset” – vaan myös laajasti keskiluokka, eli ”sisäpuoliset”, joiden elintaso on laskenut.
Tämä liittyy mainitsemaani poliittiseen tekijään. Jos taloudellisen epävarmuuden luomia haittoja ei pystytä säätelemään, hallinnon toimintakyky asettuu kyseenalaiseksi. Näin keskiluokat menettävät luottamuksensa politiikkaa kohtaan. Valtion kyvyttömyys rajoittaa kriisistä yksittäisille ihmisille koituvia sosioekonomisia seurauksia johtaa kansalaisten luottamuksen menetykseen hallintoa ja demokraattisia instituutioita kohtaan. Tunne yhteiskunnallisen sopimuksen rikkoutumisesta taas avaa tilaa pienemmille, usein poliittisen kentän äärilaidoille sijoittuville puolueille, jotka tarjoavat omaa vaihtoehtoaan.
Sofia Vasilopouloun kanssa kirjoittamassamme artikkelissa todistimme tämän vertaamalla keskenään Kreikan, Espanjan ja Portugalin tilanteita. Kreikassa äärioikeistolainen puolue on menestynyt, Espanjassa ja Portugalissa taas ei, huolimatta maiden kokemista vakavista taloudellisista kriiseistä. Maat sen sijaan erosivat suuresti keskenään siinä, missä määrin kriisi johti kansalaisten luottamuksen rapistumiseen (hallintoa pidetään kyvyttömänä hillitsemään kriisin aiheuttamia haittoja) ja poliittisen järjestelmän murenemiseen. Arvioimme tätä useilla indikaattoreilla, jotka mittaavat luottamusta, hyvään hallintoa ja kansalaisten näkemyksiä valtionhallinnon tehokkuudesta. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että äärioikeistolaisten puolueiden kannatus kasvaa todennäköisimmin maassa, jonka hallinto ei näytä kykenevän täyttämään sille asetettuja, yhteiskunnalliseen sopimukseen sisällytettyjä velvoitteita.
Taulukko 1: Hyvän hallinnon indikaattorit Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa.
Lähde: Halikiopoulou & Vasilopoulou (2016).
Kuvio 2: Kansalaisten keskimääräinen luottamus valtion instituutioihin ja tyytyväisyys demokratian tilaan.
Lähde: Halikiopoulou & Vasilopoulou (2016).
Äärioikeiston kannatuksen syitä arvioidessa on siten otettava huomioon sekä taloudellinen epävarmuus että kansalaisten näkemykset siitä, miten valtio kykenee toteuttamaan sosiaalisia velvoitteitaan.
Mutta mikä sitten on nationalismin rooli? Tästä pääsemme mainitsemaani kolmanteen tekijään. Nationalismi selittää puolueiden tarjontaa äänestäjille: nationalismi on niille retorinen väline ja strategia, jolla on mahdollista houkutella äänestäjiä ja oikeuttaa erilaisia politiikkalinjauksia. Sofia Vasilopouloun ja Steven Mockin kanssa tehdyssä artikkelissa osoitimme, että Euroopan menestyneimmät äärioikeistolaiset puolueet pystyvät esittämään kansallisen identiteetin korostamisen liberaalien kansalaisoikeuksien ajamisena. Näin ne voivat esittää itsensä ja ideologiansa todellisena ja aitona demokraattisen, monimuotoisen ja suvaitsevaisen kansallisvaltion puolustajana.
Uutta tässä toimintatavassa on kansallisuuden biologisten kriteerien korvautuminen ideologisilla.
Äärioikeistolaiset puolueet tarjoavat ”kansallisia ratkaisuja” vastauksena laajaan joukkoon äänestäjille tärkeitä sosioekonomisia ongelmia. Vaikka ne luonnostaan sulkevat ulos tiettyjä ihmisryhmiä, poissulkemista ei enää oikeuteta etnisin perustein. Nyt ulos halutaan sulkea kaikki ne, jotka eivät jaa ”meidän” liberaaleja arvojamme, kuten demokratiaa, moniarvoisuutta ja oikeusvaltion periaatetta. Puolueet esittelevät ”meidän kansamme” yhteisönä, jota leimaa suvaitsevaisuus, liberalismi ja moniarvoisuus, joita maahan saapuvat suvaitsemattomat, vanhoilliset ja kapeakatseiset ”toiset” uhkaavat. Heidän mukaansa ”meiksi” lukeutuminen ei perustu rotuun, vaan arvojen kunnioitukseen – ne jotka eivät hyväksy ”meidän” liberaalidemokraattisia arvojamme jätetään ulkopuolelle. ”Uusi” äärioikeisto ei siten määrittele kansallisen kuulumisen kriteereitä ulossulkevina ja muuttumattomina vetoamalla esimerkiksi rotuun tai yhteiseen syntyperään, kuten fasistiset puolueet tekivät, vaan puhuu sen sijaan ideologisesta oikeutuksesta vallaten samalla alaa valtavirran poliittisella kentällä.
Tästä kaikesta voimme päätellä, että poliittiset ja sosioekonomiset tekijät ovat asenteiden ja arvojen taustalla ja selittävät äärioikeistolaisten puolueiden kannatusta. Tässä mielessä ”uudella” nationalismilla on paljon yhteistä ”vanhan” kanssa – se on noussut epävarmuuden aikana, kun kansalaisten usko valtion kykyyn hoitaa sosiaalisia velvoitteitaan horjuu. Nationalismin rooli liittyy puolueiden yritykseen ja kykyyn käyttää hyväksi taloudellisesti ja poliittisesti epävarmaa tilannetta muotoilemalla äänestäjiin vetoavaa retoriikkaa, jossa varotaan mainitsemasta ”rotua” ja puhutaan sen sijaan kansallisen kuulumisen kriteereistä, jotka perustuvat arvoihin ja vapaaehtoisuuteen.
Uutta tässä toimintatavassa on kansallisuuden biologisten kriteerien korvautuminen ideologisilla. Samalla puolueet hämärtävät ”ääriajattelun” ja valtavirta-ajattelun rajoja. Tätä retoriikkaa käyttämällä äärioikeistopuolueet ovat onnistuneet murtamaan tiensä poliittiseen valtavirtaan, missä ne vaikuttavat nyt myös muiden puolueiden väliseen kilpailuun.
Juuri tässä suhteessa nämä puolueet ovat vaarallisia. ”Uuden” nationalismin puolesta puhuminen ei ole enää vain äärioikeiston käyttämä etuoikeus.
Daphne Halikiopoulou toimii politiikan tutkimuksen apulaisprofessorina Readingin yliopistossa Isossa-Britanniassa. Hän on julkaissut useita artikkeleita eurooppalaisesta äärioikeistosta sekä (Sofia Vasilopouloun kanssa) kirjan The Golden Dawn’s ‘Nationalist Solution’: explaining the rise of the far right in Greece. Hän kuuluu myös Nations and Nationalism -lehden toimituskuntaan.
Artikkeli on julkaistu aiemmin London School of Economicsin EUROPP-blogissa 10.2.2017. Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä, ei EUROPP:in tai LSE:n kantoja. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on luettavissa täällä.
Käännös: Niina Oisalo
Lähteet:
Halikiopoulou, Daphne ja Vasilopoulou, Sofia (2016) “Breaching the Social Contract: Crises of Democratic Representation and Patterns of Extreme Right Party Support”, Government and Opposition, 12.2.2016.
Halikiopoulou, Daphne ja Vlandas, Tim (2017) ”The Determinants of Far Right Party Support in Europe: The Role of Economic Insecurity”, SSRN, 27.1.2017.
Halikiopoulou, Daphne, Mock, Steven ja Vasilopoulou, Sofia (2013) ”The civic zeitgeist: nationalism and liberal values in the European radical right”, Nations and Nationalism 1/2013.
Vlandas, Tim ja Halikiopoulou, Daphne (2016) ”Why far right parties do well at times of crisis: the role of labour market institutions”, Working Paper, European Trade Union Institute.
Lahjoittaisitko pultsarille?
Olen käyttänyt reilun vuoden varainhankkijan ammattitutkinnon suorittamiseen. Syynä tähän on se, että ala, jolla toimin – kehitysyhteistyö ja kansalaisjärjestöt – on ”murroksessa.” Toisin sanoen verorahaa on entistä vähemmän tarjolla meille (sitä toki on tarjolla kehitysmaabisnekseen, mutta se on eri tarina).
Koulutuksessa meille kerrottiin muun muassa, että meidän pitää kehittää tuotteita ja asiakkuuksia. Se, että me haluaisimme vaikkapa tasa-arvoisempia yhteiskuntia tai oikeudenmukaisemman maailman tai mahdollisuuksia, ei tokikaan ole ”tuote” tai ”asiakkuus”, mutta koska kuitenkin teemme ”hyvää”, siitä on leivottavissa sellainen.
Ongelma ei sinänsä ole se, että pyydämme entistä enemmän yksityistä rahaa. Ongelma on siinä, että kun järjestöjen toiminta muuttuu enemmän markkinoiden ja vähemmän veronkannon säädeltäväksi, se muuttaa itseään järjestöjä ja sitä kautta yhteiskuntaa.
Yhteiskuntaa, jossa osa niistä tehtävistä, joita aikaisemmin pidimme hyvinvointivaltion heininä, on siirretty yksityisille lahjoittajille, kutsutaan yleisesti termillä ”hyväntekeväisyysyhteiskunta.” Yhdysvallat on sellainen. Charity Navigator- järjestön tilastojen mukaan amerikkalaiset lahjoittivat vuonna 2015 hyväntekeväisyyteen yli 370 miljardia dollaria, mikä vastaa yli kahta prosenttia bruttokansantuotteesta. Merkillepantavaa on se, että liki kolmasosa rahasta päätyi uskonnollisille toimijoille. Myös omalla varainhankintakurssillani istui huomattava määrä erilaisten uskonnollisten toimijoiden edustajia.
Libera-säätiö julkaisi huhtikuun alussa pamfletin otsikolla ”Kultaiset kahleet.”. Pamfletissa puhuttiin siitä, missä määrin suomalainen kansalaisjärjestökenttä on riippuvainen julkisesta rahasta.
Pamfletissa oli useita hyviä näkökulmia. Suurten keskusjärjestöjen johdosta löytyy entisiä poliitikkoja, ja järjestöjen työstä suuri osa on lobbaamista rahoituksen puolesta. Suomalainen tunkkainen pyöröovi pyörii järjestöissäkin. Pahimmillaan ne kasvavat hallinnollisiksi mastodonteiksi, joiden työstä suuri osa on byrokratian pyörittämistä.
Libera myös väittää, että kun raha tulee valtiolta, toiminta keskittyy ”valtiolle sopivaan järjestötoimintaan”. Totta tämäkin. Toisaalta esimerkiksi itse jaksan uskoa siihen, että myös valtion virkamiehissä on ihmisiä, jotka kannattavat vaikkapa ihmisoikeuksia ja ovat kyvykkäitä valitsemaan hyviä kohteita verorahoille. Toisaalta esimerkiksi yritysvastuujärjestö Finnwatchin valtionrahoituksen loppuminen kehitysyhteistyöleikkausten varjolla johtuu päivänselvästi järjestön kärkkäistä – muun muassa kehitysrahoitusyhtiö Finnfundia koskevista – tutkimuksista. Ruokkivaa kättä ei saisi näykkiä.
kun kansalainen itse päättää, hän lahjoittaa mieluiten lapsille, sotaveteraaneille tai vaikkapa eläimille
Ongelma Liberan pamfletissa on siinä, että säätiö, joka toimii täysin yksityisten lahjoitusten voimin, johdossaan muun muassa Nalle Wahlroos ja Elina Lepomäki, tuntuu uskovan, että yksityinen lahjoittaminen on arvovapaata. Tilastot osoittavat, että silloin, kun kansalainen itse päättää, hän lahjoittaa mieluiten lapsille, sotaveteraaneille tai vaikkapa eläimille. Ne, joiden lahjoittajat kokevat olevan itse syyllisiä tilaansa, kuten asunnottomat ja päihdeongelmaiset, osin jopa mielenterveysongelmaiset, eivät ole lainkaan yhtä houkuttelevia kohteita.
Toinen ongelma on se, että myös varainhankinta maksaa. Esimerkkinä eräs kansainvälinen järjestö, joka ilmoittaa uusien tukijoiden hankkimisen, tietotekniikan ja hallinnon nielaisevan 26 prosenttia budjetista – yli neljä miljoonaa vuodessa. Esimerkiksi feissaamisen lähtöinvestointi on karkeat 150 000 euroa. Pienen järjestön on mahdotonta päästä moisessa edes alkuun.
Järjestösektorista, sen rahoituksesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista sopisi käytävän kiihkotonta keskustelua. Siihen tulisi pystyä muidenkin kuin raharikkaiden Libera-säätiön.
Yksityisellä lääkäriasemalla liimataan haava, tikit ommellaan julkisella
Terveystalon lakimies aloittaa oikeustieteen opiskelijoiden uraillassa puheenvuoronsa vitsillä: “Olen lähtenyt soitellen soteen, eikun…” (naurua)
Yksityisen lääkäriaseman lakimiehen on helppo nauraa, sillä alan tulevaisuus näyttää hyvältä. Sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenteellinen uudistus, eli sote lohkaisee pian merkittävän osan koko Suomen valtion budjetista yksityisten firmojen potentiaalisiksi tuloiksi. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan osuus Suomen valtion 55 miljardin budjetista on tänä vuonna 14,6 miljardia euroa. Pienenkin osan siirtäminen tästä yksityiselle sektorille lisää yksityisten terveystalojen voittoja.
Jatkossa raha liikkuu entistä enemmän valtiolta yrityksille. Pakettiin kuuluu myös edellisen hallituksen suuri yhteisöveron lasku ja osinkoverotuksen uudistus. Näiden ansioista yritykset maksavat entistä vähemmän veroja ja lääkärit voivat nostaa verovapaita osinkoja.
Lääkäri neuvoi, että pienissä ja helpoissa asioissa voi tulla yksityiselle
Feministisen puolueen puheenjohtaja ja uusi kunnanvaltuutettu Katju Aro toi Ylen pienpuoluetentissä esiin, että tuhatsivuinen soteuudistusta koskeva lakiesitys liitteineen käsittelee lähes ainoastaan taloudellisia tavoitteita, eikä siitä löydy kunnollista yhdenvertaisuusarviointia. Esityksestä vain kolme sivua koskee henkilöstölle ja viisi sivua potilaille ja asiakkaille tulevia vaikutuksia. Uudistuksen keskiössä ei ole ihmisten hyvinvointi, vaan muut seikat, eli suomeksi sanottuna raha.
Edellinen hallitus ei saanut aikaan sote-uudistusta, mutta nykyhallitus on kunnostautunut huonosti valmisteltujen lakiesitysten läpirunnomisessa. Vaikka hallitus on vetänyt ennätysmäärät omia aloitteitaan pois, on edelleen täysin mahdollista, että sote viedään läpi hallituksen suunnittelemassa aikataulussa. Maakunnat, joille sosiaali- ja terveyspalveluiden hallinnointi siirretään, on määrä perustaa 1.7.2017 ja sotepalveluiden on tarkoitus siirtyä kunnilta maakunnille vuoden 2019 alusta.
Tosin kun kuntavaaleissa hallituksen kannatus oli 47 prosenttia äänistä, avautuu oppositiolle nyt halutessaan uudenlainen mahdollisuus kammeta sote-uudistusta raiteiltaan.
Sotelakien esittelyn yhteydessä hallitus ilmoitti myös leikkaavansa sosiaali- ja terveyspalveluista kolme miljardia euroa. Kun julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut rapautetaan leikkauksilla ja jonot terveyskeskuspäivystyksessä pitenevät, saattaa ihmisille olla houkuttelevampaa valita yksityinen palveluntuottaja.
Nykyinen palvelusetelijärjestelmä voi antaa osviittaa siitä mitä tuleman pitää. Sen julkilausuttu tavoite on sama kuin sote-uudistuksen: lisätä valinnanvapautta. Palvelusetelin käteen saava joutuu kuitenkin maksamaan setelin ja palvelun hinnan erotuksen, eikä maksu kerrytä maksukattoa, jonka tultua täyteen hoito on ilmaista. Paljon sairasteleville tällainen järjestelmä voi tulla liian kalliiksi.
Sote-uudistuksen suurin ongelma kiteytyy julkisen ja yksityisen terveydenhuollon merkittävimpään eroon: Julkisen terveydenhuollon tarkoitus on tarjota terveydenhuolto kaikille, yksityisen terveydenhuollon tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen.
Kun vein lasta lääkärille, kysyin yksityiseltä lääkäriltä milloin kannattaa käydä yksityisellä ja milloin julkisella. Lääkäri neuvoi, että pienissä ja helpoissa asioissa voi tulla yksityiselle, mutta jos on kyse vähänkään hankalammasta asiasta, julkinen puoli on oikea osoite, sillä sellaiset tapaukset he joka tapauksessa lähettävät julkisen puolen hoidettavaksi.
Lääkäri konkretisoi: Jos lapsi saa haavan, riippuu haavasta minne lapsen kanssa suuntaa. Jos haava on pieni ja siisti, yksityinen lääkäri kyllä liimaa sen, mutta jos haavaan pitää ommella tikit niin lapsen kanssa kannattaa suosiolla suunnata julkiselle. Pelkästään ompelutarvikkeiden etsimiseen menisi lääkärin mielestä liikaa aikaa, itse ompelusta puhumattakaan.
KEN: Tavallisuus ja julkisuus
Kilpailun vastakohta on ammattilaisuus
Sote-uudistus on historiallisen suuri julkisen palvelujärjestelmän myllerrys. Se on kuitenkin vain suurin ja näkyvin osa laajempaa ideologista ja hallinnollista käännettä.
Julkisten palveluiden organisoinnissa yleistyvät markkinaistaminen ja kilpailuperiaate. Tämä tarkoittaa sekä hallinnollista mallia (ulkoistaminen tai kvasimarkkinoiden organisointi) että arvottamisen tapaa (oikeutuksen lunastaminen lyhyen tähtäyksen talousindikaattoreilla).
Ideologinen pohjatyö tapahtuu pikku hiljaa. Ensimmäisenä tulevat ”läpinäkyvyys” ja julkisten palveluiden ”hintalaput”. Seuraavana tulee pyrkimys panostusten vertailukelpoisuuteen ja optimointiin. Sitten kilpailutuksia aletaankin jo pilotoida.
* * *
Julkisen sektorin muutoksia on tärkeää tulkita paitsi palveluiden, myös työn näkökulmasta. Mitä työlle tapahtuu, kun se altistetaan kilpailuperiaatteelle?
Kilpailuperiaate on tavallaan avoin ja reilu: avoimeen tarjouskilpailuun voi osallistua kuka tahansa, ja paras tarjous voittaa. Käytännössä kilpailuperiaate on hierarkioiden rakentamisen muoto. Joissakin ammateissa ihmisten ei tarvitse oikeuttaa työtään jatkuvan kilpailun kautta, toisissa tarvitsee.
Tämä näkyy selvimmin ”tukipalveluiden” erottamisessa ”ydintoiminnoista”. ”Tukipalvelu” on kiertonimitys sille, että jotkut ammatit voidaan ostaa kilpailutettuina ulkopuolisina palveluina niin, ettei organisaation ”ytimen” kuulu olla kiinnostunut niiden tekijöiden identiteetistä.
Kun esimerkiksi siivooja ei ole tilojen käyttäjille tuttu tai näkyvä henkilö, siivoojan työehdot käyvät harvoin mielessä.
Jos työ kilpailutetaan parin vuoden välein, kuten monissa ”tukipalveluissa” tehdään, työstä tulee lyhytjänteistä ja työehdot alkavat joustaa alaspäin. Työehtojen polkeminen on helppoa juuri silloin, kun työntekijä ei ole näkyvä.
Kun esimerkiksi siivooja ei ole tilojen käyttäjille tuttu tai näkyvä henkilö, siivoojan työehdot käyvät harvoin mielessä. Muutama vuosikymmen sitten siivooja oli kunnan virka.
* * *
Kilpailuperiaatteen vastakohta on professionalismi. Professionalismi tarkoittaa Eliot Freidsonin klassisen määritelmän mukaan sitä, että ”ammattia hallitsee ammattikunta itse, eikä sitä voi standardoida, rationalisoida tai kommodifioida”. Tällöin työtä ei ohjaa markkinamekanismi, vaan ammattikunnan traditiot, työrooliin liittyvät eettiset käsitykset sekä riittävän autonomian mahdollistama oman työnsä kehittäminen.
Professionalismista puhutaan yleensä lähinnä perinteisten ja vaikutusvaltaisten ammattikuntien, kuten lääkäreiden tai juristien yhteydessä. Kuitenkin lähes millä tahansa ammattiryhmällä on vastaavanlaista itseymmärrystä.
Esimerkiksi koulunkäynninohjaajia haastatellessani yllätyin heidän vahvasta professionalistisesta ajattelustaan. Ainoa ero vahvoihin professioihin on, että koulunkäynninohjaajat ovat prekaari ammattiryhmä ilman vaikutusvaltaista ammattikunnan edunvalvontaa. Siksi heidän työtään voidaan vähentää, pilkkoa ja ulkoistaa aina tarpeen mukaan kaupungin henkilöstövälitysyhtiöille.
* * *
Tällä hetkellä julkinen sektori käy juuri tunnusteluja siitä, miten pitkälle kilpailuperiaatetta ulotetaan. Siivojat ja talonmiehet menivät jo aikaa sitten, mutta mikä ryhmä tai toiminto on seuraavana?
Vasemmiston tehtävä tässä tilanteessa on epäkiitollinen: kilpailuperiaatteen vastustaminen aktivoi heti mielikuvat ”tehottomasta” julkisesta sektorista. Kuitenkin professionalismin perusajatus on vahva ja ymmärrettävä ja resonoi myös sellaisten ihmisten parissa, joilla ei ole ilmeistä vasemmistosympatiaa.
Lähtökohdan täytyy olla, että kilpailuperiaatteen ja professionalismin välinen kamppailu on potentiaalisesti kaikkialla. Kun yhdestä ammattiryhmästä tehdään jatkuvasti kilpailutettava tukipalvelu, sama on helpompaa tehdä seuraavan ryhmän kohdalla.
Betonitsunami ja absoluuttinen muovipussi
Bill Gates hätkähdytti seuraajiaan vuonna 2014 twiittaamalla Vaclav Smilin tutkimuksiin perustuvan tiedon: Kiina tuotti vuosina 2011–2013 enemmän betonia kuin Yhdysvallat vuosina 1901–2000. Siis kolmessa vuodessa enemmän betonia kuin länsimaiden keihäänkärki sadassa vuodessa.
Tämän faktan äärellä voi pysähtyä miettimään monia asioita. Yksi niistä on meidän aikamme luonne. Kiinan betonitsunami on osa laajempaa aineellista myrskyä, rakentamisen, raivaamisen, polttamisen, liikkumisen, tuottamisen, valmistamisen, kuluttamisen, poisheittämisen ja muun fyysisen toimeliaisuuden globaalia räjähdystä. Riittävän tarkka-aistinen avaruusolio varmasti huomaisi, kuinka tämä toimeliaisuus ilmestyy maapallon pinnalle yhtäkkisenä ihottumana, muurahaiskekomaisena kuhinana.
Maankuoren muokkaus, liikenne ja tavaroiden tuottaminen vaativat työtä ja työ vaatii energiaa. Yli puolet kaikesta öljystä, jota koskaan on poltettu, on poltettu vuoden 1980 jälkeen. Jos öljylähteet hiipuvat nykyistä vauhtia, yli puolet kaikesta öljystä, joka koskaan tullaan polttamaan, palaa vuosien 1980 ja 2030 välillä. Ei siis ihme, että juuri nyt eläin- ja kasvilajit kuolevat, ilmasto muuttuu, meret tyhjenevät kaloista ja täyttyvät muovista.
On rehellistä myöntää, että tämän historiallisen ja planetaarisen mittakaavan myllerryksen keskellä yksittäisen ihmisen teot ovat pieniä, hiekanjyviä Saharassa. Yhden ihmisen prosentuaalinen osuus kaikesta tapahtuvasta on näinä vuosikymmeninä pienempi kuin koskaan ennen.
Vaikka tämä suhteellinen katsantokanta on sinänsä oikea, se kuitenkin samalla hukkaa tärkeän totuuden. Aineellinen työ, maailman muokkaus, betonitonnit ja muovipussit, eivät ole olemassa suhteellisesti, vaan absoluuttisesti. Tonni betonia on tonni betonia riippumatta siitä, kuinka monta muuta tonnia betonia on samaan aikaan tuotettu. Numerona yhden ihmisen, eläimen tai kasvin kuolema on suhteellinen, mutta kuolemana absoluuttinen.
Teon suhteellisuus ja pieni prosentuaalinen osuus voi tarkoittaa merkityksettömyyttä vain, jos aineellista maailmaa ja esimerkiksi sen kantamaa biologista elämää ei pidetä todellisena tai jos todellisuutta ei pidetä merkityksellisenä. Yksittäisten tekojen vähättely on tällaisesta katsontakannasta tarkasteltuna perusteltua, mutta koko katsantokanta on nihilistinen.
muovipussin valmistus on tekona absoluuttinen
Jos elämä maapallolla jatkuu, ja jos elämällä on itseisarvo, jokaisella aineellisella teolla on elämälle absoluuttinen arvo, ei vain suhteellista arvoa. Valitettavasti öljyvetoinen kulutuskapitalismi toimii tavalla, joka on omiaan peittämään tämän totuuden. Kun kuluttaja ostaa tai jättää ostamatta muovipussin, hänen valintansa vaikutus on välillinen: kysynnän ja tarjonnan paine välittyy muovipussin valmistajalle yhtenä monista tekijöistä, jotka vaikuttavat päätökseen, tehdäänkö pusseja vai ei. Joskus kuluttajan vaikutus on suorempaa, joskus monen välikäden kautta kulkevaa, mutta lähes väistämättä rahalla ostetun tavaran tai palvelun merkitys ”suhteellistuu”.
Sen sijaan muovipussin valmistus on tekona absoluuttinen: teon jälkeen muovipussi todella on olemassa, ei suhteellisesti vaan ehdottomasti. Jätteenä muovipussi tulee jossakin vaiheessa esimerkiksi jonkin merieläimen tielle absoluuttisesti, ei suhteellisesti. Samoin siitä jauhautuneet mikromuovipartikkelit kulkevat eläinten ruoansulatuksessa ja verenkierrossa ehdottamasti aineena, eivät numeroina. Ja jotta muovi-aineen haitta biosfäärille poistuu, on jonkin aineellisen prosessin hajotettava se absoluuttisesti, ei suhteellisesti.
Riippuen siitä, onko pussi valmistettu vai ei, jollakin tulevaisuuden rannalla mönkivä hyönteinen joko kohtaa mikrovuovipartikkelin tai ei. Tapahtuma on hyönteisen ja sikäli biologisen elämän kannalta ehdottoman todellinen ja ehdottoman merkityksellinen.
Demokraattinen kapitalismi on kuollut – Wolfgang Streeck haastattelussa
(Kuva: Flickr/Institut der deutschen Wirtschaft Köln/CC BY 2.0)
Länsimainen demokratia on pelkkää kulissia ja showta. Valtiot ovat luottomarkkinoiden armoilla ja niin velkaantuneita, ettei kukaan voi tarjota todellista poliittista vaihtoehtoa, väittää Wolfgang Streeck. Mutta onko valtioiden talouspoliittinen liikkumavara todella näin tiukka?
Saksalainen sosiologi Wolfgang Streeck on eräs viime vuosikymmenten maineikkaimmista yhteiskuntatieteilijöistä. Hänet tunnetaan ennen kaikkea kapitalismin kansallisia sovellutuksia tarkastelevan tutkimusperinteen luojana.
Streeck kehitti vertailevaa kapitalismitutkimusta kollegojensa kanssa 1980-luvulla vastauksena keynesiläisyyden kriisiin ja niin sanotun tarjonnan taloustieteen nousuun. Pitkään Streeckin teksteissä olikin optimistinen sävy: hän uskoi, että pyrkimykset parantaa työn tuottavuutta ja lisätä työvoiman tarjontaa voitiin sovittaa yhteen vahvan ammattiyhdistysliikkeen sekä hyvinvointivaltion instituutioiden kanssa.
Viime vuosina Streeckin kirjoitusten sävy on kuitenkin muuttunut. Vuonna 2013 ilmestyneestä Gekaufte Zeit -teoksesta (suomeksi Ostettua aikaa, Vastapaino 2015) ja sitä edeltäneistä tutkimusartikkeleista alkaen Streeck on ryhtynyt saarnaamaan demokraattisen kapitalismin kuolemasta. Siinä missä Streeck vielä joitakin vuosia sitten katsoi, että demokraattisten vaatimusten yhdistäminen markkinatalouteen on mahdollista, väittää hän nyt kapitalistisen demokratian muuntuneen pelkäksi kulissiksi.
”Nykymaailmassa luotonantajien odotuksista on tullut äärimmäisen tärkeitä. Valtioiden pitää hallita näitä odotuksia ja saada luotonantajien luottamus”, Streeck tiivistää. Streeckin pessimistiset kirjoitukset ovat herättäneet runsaasti kansainvälistä huomiota ja hän on kiertänyt eri maissa puhumassa demokratian kriisistä ja talouspolitiikan vaihtoehdottomuudesta. Tällä kertaa hän vieraili Helsingin yliopistossa helmikuussa järjestetyssä Post-Democracy and the Media -seminaarissa.
Streeckin mukaan länsimaat alkoivat velkaantua kiihtyvällä tahdilla 1980-luvulta lähtien. Tämä johtuu hänen mielestään lisääntyneestä verokilpailusta, hyvinvointivaltioiden laajentumisesta, talouskasvun heikentymisestä ja väestön vanhentumisesta. Pitkään jatkunut julkinen velkaantuminen on ajanut valtiot luottomarkkinoiden armoille. Jos valtiot eivät toteuta luottomarkkinoiden toivomaa kireää finanssipolitiikkaa, nousevat valtion velan korkokustannukset. ”Koska kaikki valtiot ovat nykyään niin velkaantuneita, vain parin prosentin nousu valtion lainakoroissa tarkoittaa jo neljää tai viittä prosenttia valtion budjetista”, Streeck kuvaa.
Valtioiden velkaantuminen on tehnyt länsimaisesta demokratiasta Streeckin mielestä massaviihdettä, jossa show ja spektaakkeli ovat korvanneet todelliset poliittiset vaihtoehdot. Streeckin mukaan luottomarkkinoiden vallan vuoksi talouspolitiikassa on vain yksi mahdollinen linja, joten vaaleissa ei enää päätetä yhteiskunnallisen vallanjaon kannalta keskeisimmistä kysymyksistä.
Rahapoliittinen suvereniteettikaan ei pelasta
Streeckin synkistelyn saama kansainvälinen huomio tuntuu suomalaisesta näkökulmasta kummalliselta. 1990-luvun laman jälkeen Streeckin perusteesit kuulostavat tutuilta, jopa hiukan väsähtäneiltä. Velkapelko, luottomarkkinoiden luottamus ja jatkuva menokuri ovat määrittäneet talouspolitiikkaa täällä jo pitkään.
Epäkiinnostavuus ei ole kuitenkaan Streeckin teesien ainoa ongelma. Väite siitä, että korkea velkaantumisaste ajaisi valtiot väistämättä luottomarkkinoiden armoille on myös kyseenalainen. Esimerkiksi uuschartalistisessa talousteoriassa on osoitettu, että rahapoliittisesti suvereenit valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi. Valtio on rahapoliittisesti suvereeni, jos se laskee liikkeelle oman valuuttansa, jos sillä ei ole merkittävästi ulkomaisessa valuutassa olevaa velkaa ja jos sillä on kelluva valuuttakurssi.
Tällainen valtio voi aina tarvittaessa rahoittaa kulutuksensa keskuspankkiluotoilla. Useimmiten tähän ei kuitenkaan ole tarvetta, koska luottomarkkinoilla tiedetään, että tällaisilla valtioilla ei ole maksukyvyttömyysriskiä. Siksi ne saavat edullista lainaa, vaikka niiden velkaantumisasteet olisivat korkeita. Esimerkiksi Japanilla on julkista velkaa noin 230 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, mutta se saa käytännössä ilmaista lainaa luottomarkkinoilta.
”Yhteiskuntatieteiden ongelma on, että ne ovat menettäneet yhteytensä todelliseen maailmaan ja sen vuoksi yhteiskuntatieteilijät ovat alkaneet fantasioida.”
Akateemisissa keskusteluissa Streeckiä on joskus puolustettu uuschartalistiselta kritiikiltä vetoamalla siihen, että hän puhuu ainoastaan hegemonisista poliittisista prosesseista eikä materiaalisesta taloudellisesta pakosta. Toisin sanoen jotkut ovat tulkinneet Streeckiä niin, että hän ei väittäisi kaikkien valtioiden olevan luottomarkkinoiden tosiasiallisessa määräysvallassa. Tällöin kyse olisi ainoastaan siitä, että luottomarkkinoilla oletetaan olevan todellista määräysvaltaa ja tämä saa aikaiseksi talouspoliittista vaihtoehdottomuutta.
Streeck kuitenkin kiistää tällaisen tulkinnan. Hänen mukaansa luottomarkkinoiden määräysvallassa ei ole kyse vain laajasti hyväksytystä tarinasta. Streeck suorastaan tuohtuu ajatuksesta, jonka mukaan talouskuripolitiikassa olisi kyse oleellisilta osin hegemonisista tarinoista ja ajatusrakenteista: ”Se on intellektuaalinen päiväuni. Yhteiskuntatieteiden ongelma on, että ne ovat menettäneet yhteytensä todelliseen maailmaan ja sen vuoksi yhteiskuntatieteilijät ovat alkaneet fantasioida.”
Streeckin mielestä kaikkien valtioiden on pyrittävä tasapainotettuun budjettiin. Tämä pätee jopa Yhdysvaltoihin, vaikka sillä on dollarin globaalin kauppa- ja reservivaluutta-aseman vuoksi enemmän joustoa talouspolitiikassaan. ”Jos kiinalaiset alkavat laajassa määrin myydä Yhdysvaltojen valtion velkakirjoja, asiat muuttuvat todella vakaviksi Yhdysvaltojen kannalta.”
Muiden maiden tilanne on Streeckin mielestä vielä lohduttomampi. Valtioiden on hänen mukaansa pyrittävä budjettitasapainoon riippumatta siitä, kuuluvatko ne euroon vai eivät. Rahapoliittisella suvereniteetilla ei siis hänen mielestään ole olennaista merkitystä.
Onko Japaninkin siis tasapainotettava budjettinsa?
”Ehdottomasti. Nyt japanilaiset kuitenkin lainaavat omilta kansalaisiltaan oman pankkijärjestelmänsä kautta. Yhdysvalloissa olemme nähneet valtion velan keskittyvän vain muutamien kotimaisten ja ulkomaisten toimijoiden käsiin. Jos sama tapahtuu Japanille, myös sen tilanne muuttuu.”
Uuschartalismin Streeck näkee mielenkiintoisena teoriana, mutta hän pitää talouspolitiikan perustamista keskuspankkiluottojen mahdollisuuden varaan vaarallisena: ”Ongelmana on, että tällaisen poliittisen muutoksen jälkeen jokin pankki voi menettää uskonsa siihen, että sen taseessa olevat velat maksetaan takaisin. Muut pankit kuulevat tästä eivätkä enää lainaa tälle pankille. Pankit lopettavat lainaamasta toisilleen. Tämän seurauksena muitakin pankkeja menee konkurssiin. On syytä muistaa vuoden 2008 tapahtumat Saksassa ja Ranskassa. Ennustamattomien tapahtumien ketju voi johtaa hallitsemattomaan tilanteeseen. Hallitsemattomuudella tarkoitan sitä, että luottoa ei ole enää tarjolla. Kapitalistinen talous ilman luottoa ei voi toimia.”
Ei pessimismiä vaan realismia
Streeckin analyysi talouspolitiikan vaihtoehdottomuudesta tuntuu erikoiselta. Ei ole varsinaisesti mitään syytä olettaa, että pankit menettäisivät uskonsa rahapoliittisesti suvereenin valtion kykyyn maksaa lainansa takaisin. Pikemminkin rahapoliittisen suvereniteetin nimenomaan pitäisi turvata valtioiden velanmaksukyky.
Streeck kertoo, että hänen tavoitteenaan on havahduttaa ihmiset ymmärtämään, kuinka vakavassa tilanteessa tällä hetkellä ollaan. Ongelma on kuitenkin siinä, että Streeck kuvaa kansallisen tason talouspolitiikkaa vaihtoehdottomampana kuin mitä se todellisuudessa on. Riskinä on, että tunnetun yhteiskuntatieteilijän levittäessä pessimististä tulevaisuuskuvaa, hän vain vahvistaa näennäisesti vastustamaansa uusliberalistista vaihtoehdottomuutta.
Streeck kuitenkin kiistää, että hänen huomattavaa suosiota saaneet tulkintansa voisivat entisestään kaventaa talouspolitiikan liikkumatilaa: ”Se ei ole minun vastuullani. Minä puhun todellisesta maailmasta. Kertoisin mielelläni ihmisille, että meillä on edessämme 30 vuotta rauhaa ja vaurautta, mutta valitettavasti en näe, että tällaista olisi luvassa.”
”Minä en ole Hollywoodista. Minulta ei saa La La Landia.”
Streeck ei ylipäätään usko yhteiskuntatieteellisten ideoiden olevan poliittisesti kovin merkityksellisiä. Erityisen närkästynyt Streeck on niin sanotusta performatiivisuusteoriasta, jonka mukaan yhteiskunnallinen todellisuus mukautuu suosiota saaneiden diskurssien ja teorioiden kaltaiseksi:
”Minä en pidä performatiivisuusteoriasta. Jos haluat olla onnellinen ja optimistinen, mene elokuviin katsomaan La La Landia. Sitten tulet ulos ja tunnet olosi mahtavaksi. Minä en ole Hollywoodista. Minulta ei saa La La Landia. On minuun kohdistuneessa pessimismikritiikissä tietysti jotain perääkin, sillä jos teet todella vakavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, alat nähdä kuinka kriittisessä tilanteessa elämme. Se on minun sanomani. Ja minulla ei ole vastausta siihen, mitä pitää tehdä. Toivon vain, että ihmiset alkavat pohtia vakavasti yhteiskuntien hallinnan kriisiä.”
Streeckin tekstien ja luentojen suosio kertoo, että hänen toiveeseensa on vastattu. Osittain Streeckin ansiosta länsimaisen demokratian kriisistä on jälleen viime vuosina keskusteltu entistä ahkerammin. Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, johtuuko demokratian kriisi ensisijaisesti uusliberaaleista poliittisista valinnoista ja hegemonisista talousopeista vai luottomarkkinoiden rakenteellisesta vallasta, kuten Streeck väittää.
Kirjoittaja valmistelee Helsingin yliopistoon väitöskirjaa, jossa käsitellään marxilaisten poliittisen talouden tutkijoiden väitteitä luottomarkkinoiden rakenteellisesta vallasta.
Wolfgang Streeck
Vuonna 1946 syntynyt saksalainen taloussosiologi. Streeck on toiminut muun muassa Max Planck -instituutin yhteiskuntatutkimuksen johtajana sekä Wisconsin-Madison yliopiston sosiologian ja teollisuussuhteiden professorina. Hänet tunnetaan instituutioteorian, vertailevan poliittisen talouden tutkimuksen ja teollisuussuhteiden tutkimuksen klassikkona. Streeckiltä on suomennettu teos Ostettua aikaa (Vastapaino 2015).
(Kuva: Max-Planck-Institut für Gesellschaftsforschung/ CC BY-SA 4.0)
Seksi, valheet ja Venäjä
Millaista on Venäjällä, kysyvät ihmiset, kun siellä käyn. Vastaan, että Venäjästä en tiedä, Venäjä on liian suuri. Moskovasta osaan sanoa, että siellä on kaunista, siistiä, jyhkeää ja pelokasta – ainakin mitä tulee kansalaisjärjestöihin tai vaikkapa journalismiin. Agenttirekisteri, ei-toivottujen järjestöjen lista sekä pelko työpaikan ja toimeentulon menetyksestä takaavat vaivaantuneen hiljaisuuden.
Ja siitä huolimatta, kuten Venäjällä aina, elämä kulkee omaa rataansa. Venäjällä poliitikot puhuvat patriotismista. Venäjän erityisyydestä. Siitä, miten Venäjä kulkee omaa polkuaan ja länsi kohti tuhoa.
Mark Twain on joskus sanonut, että olemme rehellisimmillämme, kun tunnustamme olevamme valehtelijoita. Venäjällä valehdellaan paljon. Siellä väitetään länsimaiden hukkuvan pakolaisvirtoihin, homoseksuaalisuuden ja pedofilian liittyvän yhteen, Venäjän talouden olevan kunnossa ja valoisan huomisen käsillä. Muistamme vielä kymmenen vuoden takaisen tilanteen, jossa Ilta-Sanomat reippaan 13-vuotiaan lukijan avustamana paljasti Venäjän valtiontelevision näyttäneen arkistokuvaa Titanic-elokuvasta, väittäen sen esittävän Pohjoisnapaa parhaillaan valloittavia venäläissukellusveneitä. Kysyttäessä kukaan ei myöntänyt mitään, vaikka kuvakaappaus Titanicista oli ilmeinen. Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paananen muisteli aihetta hiljan blogikirjoituksessaan: ”Venäläisille katsojille luotiin mahtava isänmaallinen spektaakkeli, jossa tärkeintä ei ollut se mitä Pohjoisnavalla oikeasti oli tapahtunut, vaan se, miltä se tv-ruuduissa näytti”.
Neuvostoliitto perustui kokonaisuudessaan liturgiaan ja valheeseen. Suomessa tuohon valheeseen uskottiin mielellään, niin kauan kuin vienti veti (viennin vetämisen sokeassa palvonnassa toki on jotakin tuttua). Valhe oli turvallinen, jaettu tila. Neuvostoliitto oli hirvittävä paikka, mutta siitä ei puhuttu sellaisena; venäjän kieltäkin opiskeltiin ystävyysfraasein ja maljapuhein.
Martinin mielestä rakkauden kaukainen ja kestämätön ideaali pysyy yllä vain valhein.
Psykiatri Matti O. Huttunen kirjoittaa teoksessaan Respektiä ja rakkautta mainiosti siitä, miten me valehtelemme. Ennen muuta valehtelemme rakkaillemme ja niille, jotka meille ovat tärkeitä. ”Taitavasti valehtelevat lapset ja aikuiset ovat lahjakkaampia ja menestyvät elämässään rehellisempiä tovereitaan paremmin,” Huttunen pohtii. Filosofi Clancy Martin puolestaan väittää kirjassaan Love and lies, että valheet ovat tie rakkauteen: meidän tulee olla rehellisiä vain siitä, että valehtelemme. Martinin mielestä rakkauden kaukainen ja kestämätön ideaali pysyy yllä vain valhein.
Ja tästä pääsemme otsikkoon, eli siihen miten Venäjän tilanne liittyy seksiin.
Totuus on, että me valehtelemme seksikumppanillemme lähes aina: toiveistamme, kumppanimme ulkomuodosta, entisten tai muiden rakastajiemme määrästä. Me naiset teeskentelemme orgasmia. Jokainen nainen tietää, että on tilanteita, jolloin maailmanjärjestys vaatii sitä. Ehkä maailmanjärjestys vaatii valheita myös Venäjältä? Olisiko totuus maan demokratian, talouden tai Siperian ikiroudan tilasta välttämättä hyväksi kansan syville riveille? Tai ainakaan sen isänmaallisille tuntemuksille?
Clancy Martin kirjoittaa, että ”luulemme helposti, että ’totuus’ on tärkeämpää kuin me ihmiset yksilöinä. Jotta tosi rakkaus onnistuisi, ’totuus’ on pidettävä loitolla.”
Ehkä tämä pätee myös isänmaanrakkauteen.
Seksuaalivähemmistöjen oikeudet rasismin keppihevosena
Sukupuolentutkija Jasbir Puar loi homonationalismin käsitteen kuvaamaan toimintaa, jossa ei-valkoiset tai muslimit leimataan homofobisiksi ja rasistisia päämääriä oikeutetaan vetoamalla seksuaalivähemmistöjen asemaan. Tämän tyyppistä liikehdintää on esiintynyt viime aikoina myös Suomessa.
Vuoden 2013 huhtikuussa oululainen Seta-aktiivi Ville Javanainen siirtyi Setan hallituksesta ja keskustelufoorumin ylläpitäjästä islamofobisen ja äärioikeistolaisen Finnish Defence Leaguen (FDL) Facebook-sivun ylläpitäjäksi. Helmikuussa 2015 Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu Nuutti Hyttinen (ps) ehdotti Helsingin tulevan keskustakirjaston edustalle Tom of Finland -patsasta tai vaihtoehtoisesti pysyvää näyttelyä Touko Laaksosen töistä Keskustakirjaston aulaan. Facebook-sivullaan Hyttinen kutsui islamin profeetta Muhammedia ”pedofiiliprofeetaksi” ja kommentoi patsashanketta seuraavasti: ”Uskon, että Tom of Finland -patsas herättäisi muslimeissa paheksuntaa ja vähentäisi tarpeetonta hengailua keskustakirjaston ympäristössä.”
Myös esimerkiksi helsinkiläisiä homoyökerhoja (Hercules, Mann’s Street) omistava Erkki Koski viittaa julkisilla Facebook-sivullaan muslimeihin päidenkatkojina ja kutsuu hijabia ninja-asuksi sekä jakaa valemedioiden, kuten Uutismaailman, rasistisia juttuja. Yksi esimerkki homonationalismista oli myös, kun heinäkuussa 2012 kolme Finnish Defence Leaguen edustajaa yritti liittyä osaksi Tampereen Pride-kulkuetta. He joutuivat mielenosoittajien saartamiksi. ”Ei fasisteja prideihin! Ei fasisteja mihinkään!”, mielenosoittajat huusivat.
Pirkanmaan Setan puheenjohtaja Mikko Väisänen totesi tuolloin televisiossa: ”Syrjimällä yhtä ihmisryhmää ei voi edistää toisen ryhmän oikeuksia. Se on perustavanlaatuisesti vialla oleva ajatus. Minkäänlaiset syrjivät tahot eivät pääse tänne hillumaan.”
Mutta mistä homonationalismissa oikein on kyse?
Vähemmistöt vähemmistöjen sisällä
Yhdysvalloissa asuva sukupuolentutkija Jasbir Puar loi vuonna 2007 käsitteen homonationalismi. Suomen Queer-tutkimuksen Seuran hallituksen varapuheenjohtaja, Turun yliopiston tutkija Mikko Carlson määrittelee homonationalismin ilmiöksi, jossa homofobia nähdään länsimaiden ulkopuolisena asiana, esimerkiksi islamilaisten maiden ongelmana. Länsimaalaisuuteen taas liitetään edistyksellisyys, tasa-arvopyrkimykset ja homoseksuaalisuuden avoin käsittely.
Suomessa seksuaalivähemmistöt ovat pitkään taistelleet sellaisten perusoikeuksienkin puolesta kuin tasa-arvoinen avioliittolaki
”Tällöin hlbtq-oikeudet [homo, lesbo, bi, transsukupuolinen ja queer] voivat toimia jonkinlaisina välineinä jopa kansallisten brändien luomisessa: luodaan kuvaa vapaasta, avoimesta ja edistyksellisestä hlbtq-maasta. Korostetaan oman maan sateenkaarioikeusasioita ja vähätellään tai vaiennetaan maahanmuuttajataustaisten erilaisia kokemuksia”, Carlson sanoo.
Hän tosin ihmettelee, miksi hlbtq-ihmisten avointa rasismia kutsutaan homonationalismiksi eikä vain rasismiksi. Hän kokee homonationalismin vain kiertoilmaisuna.
Carlson näkee homonationalismin jatkona homo- ja lesboliikkeen normaalistumiselle ja kaupallistumiselle. Esimerkiksi Pride-kulkueen kaupallistumista on arvosteltu 1990-luvun lopusta lähtien etenkin Yhdysvalloissa.
Hänestä keskustelun homonationalismista voi nähdä osana seksuaalivähemmistöjen sisäistä kritiikkiä. ”Keskustelua aiheesta ovat olleet synnyttämässä pinkkimustat aktivistit, gay shame -aktivistit ja queer-teoreetikot. He ovat muistuttaneet, etteivät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen parissa ole keskiössä vain kapeasti ymmärretyt ylpeyden ja omanarvontunnon kysymykset.”
Tähän liittyy Carlsonin mukaan se, että ”virallinen” seksuaalivähemmistökulttuuri joko tarkoituksellisesti sulkee ulkopuolelleen tai on sokea huomaamaan vähemmistön sisäisiä vähemmistöjä, jotka ovat usein eri uskonnoista tulevia ja rodullistettuja. ”Hlbtq-väen keskuudessa ollaan valmiita juhlimaan tietynlaisten etappien saavuttamista, luomaan esimerkiksi kuvaa Suomesta edistyksellisenä hlbtq-maana, samalla kun vähemmistöjen sisäiset erot sivuutetaan hyvän yleiskuvan avulla”, Carlson toteaa.
Hän tosin ymmärtää tämän ilmiön siinä mielessä, että Suomessa seksuaalivähemmistöt ovat pitkään taistelleet sellaisten perusoikeuksienkin puolesta kuin tasa-arvoinen avioliittolaki. ”Tästä näkökulmasta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sisäiset toiseudet voivat näyttäytyä eri tason kysymyksinä, vaikka ne eivät sitä arkipäivän ja inhimillisen tason kysymyksinä todellakaan ole.”
Carlsonin mukaan Suomen malli on aika harvinainen, koska täällä homot ja lesbot ovat pitkään toimineet yhdessä eri järjestöissä, vaikka ”väliin toraisesti”. Hän tuo esiin sen, että Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa on jo vuosikymmeniä ollut homojen ja lesbojen erillisiä alakulttuureja, joihin kaikki eivät ole olleet tervetulleita. ”Vaikka tällä ei ole sinänsä tekemistä rasismin kanssa, niin ulossulkeminen on ollut pitkään merkittävä osa seksuaalivähemmistökulttuureita.”
Humaanius ei ole pois keneltäkään
”Ei ole heteroilta pois, jos kaikki saavat mennä naimisiin ja rakastaa avoimesti. Yhtä vähän on meiltä seksuaalivähemmistöiltä pois, jos olemme humaaneja muita kohtaan ja kohtelemme kaikkia suvaitsevaisesti ja tasa-arvoisesti mistään taustatekijästä huolimatta.” Näin sanoo vihreiden puoluehallituksen jäsen Hanna Kalanne. Hän ei ole varsinaisesti vielä huomannut homonationalismia Suomessa.
Queer-aktivistit ovat kuitenkin jo pyrkineet kitkemään homonationalismia Suomesta.
”Kyllä Suomessakin on ollut heittoja, tyyliin ’luulisi homojenkin vastustavan muslimeja ja pakolaisia, kun nehän tappavat homoja’. Mutta tällaiset kommentit ovat tähän asti Suomessa kuuluneet sellaisten henkilöiden suusta, joiden en katso olevan homoaktivisteja enkä usko heidän itse kuuluvan genreen.”
Queer-aktivistit ovat kuitenkin jo pyrkineet kitkemään homonationalismia Suomesta. Parina viime vuonna Helsinki Pride -viikon aikaan aktivistit ovat järjestäneet anarkistisen varjotapahtuman nimeltä Queersaatio ja viime kesänä myös saman nimisen marssin Pride-perjantaina.
Ennen kulkuetta he julkaisivat ohjelmajulistuksen blogissaan nimeltä Pinkkimusta Helsinki. Julistuksen mukaan Queersaatio ”iskee pinkkipesua ja taloudellista eriarvoisuutta vastaan. Queersaatio vastustaa queerien oikeuksien käyttämistä keppihevosena islamofobisiin ja rasistisiin tarkoituksiin.”
Kalannekin myöntää huomanneensa ilmiön olevan pinnalla maailmalla. Varsinkin Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin vaalikampanjan aikana hän koki homonationalismin nousevan esiin. Kalanne ei ihmettelisi, jos ilmiö saapuisi vielä näkyvämmin myös Suomeen, erityisesti kun Suomessa velloo jo nyt paljon vihapuhetta. ”Jos meillä sallitaan nykyisenkaltainen rasistinen vihapuhe, on vain ajan kysymys, että noihin äänenpainoihin sekoitetaan myös näennäinen queer-oikeuksien ajaminen.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kirjallisuuslehti Lumoojan päätoimittaja ja kulttuuribloggaaja.
Tekstissä siteerattujen lähteiden lisäksi artikkelia varten on haastateltu Ruka Toivosta, Erika-Evely Eiseniä ja Vuokko Viljasta.
[Artikkelia muokattu 19.4.2017: Tekstistä on poistettu viittaus Bear Park Cafe & KULMAn Facebook-päivitykseen, koska sen sisältöä ei voitu varmentaa.]
Islamistisen terrorismin uhka ei tule ulkopuolelta
Islamistisia terrori-iskuja Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehneet henkilöt eivät tyypillisesti ole olleet maahanmuuttajia vaan syntyperäisiä eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Radikalisoitumisen syitä onkin parasta etsiä yhteiskunnista itsestään. Onko kyse sosioekonomisesta asemasta, uskonnollisesta ideologiasta vai kenties ulos sulkemisen ruokkimasta henkilökohtaisesta epävarmuudesta?
Berliini. Nizza. Bryssel. Bagdad. Kaikki nämä kaupungit olivat uutistoimistojen etusivuilla viime vuonna islamistisen terrorismin takia. Veriset iskut jättivät jälkeensä satoja kuolleita ja haavoittuneita. Suruviestejä, kynttilöitä, kukkia.
Saman kohtalon jakoi valitettavan moni muuallakin maailmassa viime vuonna ja useana vuonna ennen sitä. Surullinen fakta on, että saman kohtalon tulevat jakamaan tänäkin vuonna lukuisat ihmiset ympäri maailman. Terrori-iskujen uhka on yhteiskunnissamme alati läsnä. Välillä niistä ovat vastuussa muslimit, välillä äärioikeistolaiset, välillä muut.
On ymmärrettävää, että iskut synnyttävät ihmisissä voimakkaita vastareaktioita. On kuitenkin valitettavaa, että islamistisiin terrori-iskuihin reagoidaan usein vain yhtä näennäisloogista kaavaa noudattaen: ”koska iskujen tekijät ovat muslimeita, hirmuteot johtuvat islamista, ja niinpä kaikki islaminuskoiset ovat osa ongelmaa.”
Kun reagoimme näin, islamistiset terroristit maailman joka kolkassa hierovat käsiään tyytyväisinä yhteen. Ja kun valtioiden johdossa aletaan tekemään päätöksiä vastaavanlaisen ontuvan logiikan pohjalta, jossakin päin maailmaa juhlat käynnistyvät.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on juuttunut saman tunneperäisen reaktion pyörteisiin kuin monet tavalliset kansalaisetkin, eikä näytä pystyvän rimpuilemaan siitä irti. Hän suunnittelee koko Yhdysvaltain terrorisminvastaisen toiminnan valjastamista pelkästään islamistisen terrorismin vastaiseen taisteluun. Lisäksi hän yrittää edelleen määrätä terrori-iskujen pelossa maahantulokiellon tiettyjen muslimienemmistöisten valtioiden kansalaisille. Tällaiset toimet lähettävät kaikille muslimeille viestin, että he ovat ongelma ja heitä tulee epäillä uskontonsa vuoksi.
Länsimaissa muslimeja vaaditaan jatkuvasti tuomitsemaan ääriajattelu ja terrorismi; ikään kuin muslimit olisivat epäiltyjä, kunnes he sanoutuvat irti väkivallasta, jonka kanssa heillä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä. Ikään kuin uhrien joukossa ei olisi muslimeita. Lisäksi Yhdysvallat näyttää muille valtioille mallia käyttäytymällä kuin islamistisen terrorismin muodostama uhka olisi uskonnollinen ja tulisi ulkopuolelta. Ilmiötä tarkastelemalla käy kuitenkin selväksi, että näin ei todellisuudessa ole.
Radikalisoitumisprosessi tutkimusten valossa
Islamistista radikalismia on tutkittu 2000-luvulla erityisesti radikalisoitumisprosesseihin keskittyen: tutkijat ovat kysyneet ketkä yhteiskunnissamme radikalisoituvat ja mitkä ovat indikaattoreita radikalisoitumiselle?
Riskiryhmiä tutkailemalla uskonnon rooli asettuu heti kyseenalaiseksi.
Totuus on, että radikalisoituvia henkilöitä on islamistisessa kontekstissa todella hankalaa tunnistaa etukäteen. Kun tarkastellaan terrori-iskuja tehneitä radikaaleja islamisteja, puhutaan hyvin heterogeenisesta ryhmästä. Esimerkiksi sosioekonomiset mittarit eivät ole kelpo indikaattori radikalisoitumiselle. Radikalisoituneet eivät ole köyhimpiä tai huonoiten koulutettuja yhteiskunnissamme. Joitakin riskiryhmiä on kuitenkin pystytty muodostamaan tarkastelemalla terrori-iskuja tehneiden ja ulkomaille sotimaan lähteneiden muslimien taustatietoja. Euroopassa on todettu olevan kolme niin sanottua riskiryhmää (Benard & Rabasa 2015):
1) Britanniassa asuvat muslimit, joilla on etelä-aasialainen tausta. Heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat aikanaan muuttaneet Isoon-Britanniaan.
2) Manner-Euroopassa asuvat muslimit, joilla on pohjoisafrikkalainen tausta. He ovat itse muuttaneet tai heidän vanhempansa ovat muuttaneet Eurooppaan.
3) eurooppalaiset käännynnäiset.
Riskiryhmiä tutkailemalla uskonnon rooli asettuu heti kyseenalaiseksi. Ensimmäiseen ja toiseen kohtaan on huomattavasti helpompi löytää poliittinen kuin uskonnollinen selitys: Britannialla on siirtomaahistoria Pakistanissa ja esimerkiksi Ranskalla vastaavasti Algeriassa, Marokossa ja Tunisiassa. Oleellista on lisäksi, että merkittävä osa riskiryhmistä muodostuu Euroopassa syntyneistä henkilöistä; 20–30-vuotiaista, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat asuneet länsimaissa pitkään radikalisoitumatta ja syyllistymättä hirmutekoihin. Tilanne on sama Yhdysvalloissa, jossa iskuja tekevät pääasiassa Yhdysvalloissa syntyneet. Miksi siis rakennamme muureja rajoillemme, kun iskujen tekijät ovat syntyneet rajojemme sisällä?
Ilmiön uskonnollista ulottuvuutta voi myös pohtia Associated Press-lehden vuonna 2016 julkaiseman, ISIS:ltä vuotaneisiin tuhansiin asiakirjoihin perustuvan analyysin pohjalta: sen mukaan ISIS luokitteli noin 5 prosenttia vierastaistelijoistaan ”edistyneiksi” Shari’an tuntemuksessa. Alimpaan mahdolliseen Shari’an tuntemuksen kategoriaan luokiteltiin vastaavasti noin 70 prosenttia vierastaistelijoista. On mahdollista, että heikko uskonnollinen identiteetti itse asiassa altistaa radikalisoitumiselle islamistisessa kontekstissa, kuten Britannian tiedustelupalvelu MI5 totesi jo vuonna 2008.
Ystävä- ja tuttavapiireillä tiedetään olevan islamistisessa radikalisoitumisprosessissa erittäin merkittävä rooli (Burke 2015, Bizina & Gray 2014, Bakker 2006, Sageman 2004). Radikaaliryhmiin liittyminen tapahtuu usein pienen kaveriporukan kesken. Ensimmäisenä ystävä- ja tuttavapiirien merkityksen osana islamistista radikalisoitumisprosessia toi esille Marc Sageman uraauurtavassa teoksessaan Understanding Terror Networks, ja faktana sitä on pidetty jo ainakin vuosikymmenen ajan. Ystävä- ja tuttavapiirien merkityskään ei varsinaisesti anna kuvaa ilmiöstä, jossa radikalisoidutaan ensisijaisesti uskonnollisten näkemysten vuoksi.
Vaikka radikalisoituvia henkilöitä on hankalaa tunnistaa etukäteen, tutkimusten mukaan heitä yhdistää kuitenkin muun muassa se, että he ovat länsimaissa kokeneet ulkopuolisuutta ja rasismia sekä tietynlaista juurettomuutta, eivätkä ole sinut oman identiteettinsä kanssa. Identiteettikysymyksiä ja rasismia on tutkittu paljon, ja dataa on saatavilla massiivisesti. Maahanmuuttokriitikot tyypillisesti kyseenalaistavat tämän näkökulman, koska se asettaa osan vastuusta kantaeurooppalaisten hartioille, mutta tutkimustulokset eivät anna kyseenalaistamiselle juurikaan perusteita.
Tutkijat ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, että identiteetittömyys tai sosiaalinen turhautuminen edistävät muslimien radikalisoitumista. Tämä on todettu Benardin ja Rabasan tutkimuksen lisäksi lukuisissa muissakin tutkimuksissa (Wali 2011, Precht 2007, Sageman 2004).
Ulkopuolisuus, rasismi ja juurettomuus ovat kuitenkin tuttuja suurelle osalle muslimeista länsimaissa; myös heille, jotka eivät koskaan radikalisoidu. Mutta millä tavalla identiteetittömyys tai turhautuminen siis itse asiassa saavat yksilön turvautumaan radikaaliryhmien toimintaan?
Henkilökohtaisen epävarmuuden psykologia
Michael Hoggin (Blaylock & Hogg 2012) mukaan yksi merkittävä syy yksilön turvautumiselle ääriajatteluun saattaa olla tämän kokema henkilökohtainen epävarmuus. Epävarmuus-identiteettiteoria on Hoggin kehittämä sosiaalipsykologian teoria, joka pyrkii selittämään, kuinka ihmisen halu lievittää ja välttää henkilökohtaisen epävarmuuden tunnetta vaikuttaa hänen sosiaaliseen identiteettiinsä. Teoriassa on kolme lähtökohtaista oletusta:
1) ihmisiä motivoi halu vähentää henkilökohtaista epävarmuutta,
2) ryhmäidentiteetin omaksuminen vähentää henkilökohtaista epävarmuutta, ja
3) kokonaisvaltaiset, selkeästi määritellyt ja omaperäiset ryhmät ovat kaikkein tehokkaimpia vähentämään henkilökohtaista epävarmuutta.
Henkilökohtainen epävarmuus on itseen kohdistuvaa voimakasta epävarmuutta, esimerkiksi pelkoa siitä, että pitkän tähtäyksen suunnitelmat eivät realisoidu toivotulla tavalla. Teoria olettaa, että kun yksilö tuntee suurta henkilökohtaista epävarmuutta, hänet valtaa tunne, josta hän pyrkii pääsemään eroon nopeasti. Ihminen suhtautuu tällöin henkilökohtaiseen epävarmuuteen useasti pikemminkin intuitiivisesti kuin harkitusti, koska hän haluaa päästä kyseisestä tunteesta eroon heti. Näin ollen yksilö luottaa tässä kysymyksessä enemmän vaistoihinsa kuin harkintaansa.
Hogg sanoo tutkimusten osoittavan, että mitä enemmän yksilö kokee henkilökohtaista epävarmuutta, sitä todennäköisemmin hän omaksuu ryhmäidentiteetin tai sitoutuu siihen entistä voimakkaammin. Hänen mukaansa ryhmäidentiteetti vähentää epävarmuuden tunnetta, sillä se tuo samalla tavalla ajattelevat yhteen. Teoria ennustaa, että selkeärakenteinen, homogeeninen ryhmä, jolla on yhtenäiset tavoitteet, houkuttelee epävarmuutta tuntevia yksilöitä kaikista voimakkaimmin. Hoggin mukaan ääriryhmät vetävät puoleensa epävarmuutta kokevia henkilöitä, sillä ääriryhmät ovat tyypillisesti kokonaisvaltaisia ja erittäin selkeärajaisia.
Henkilökohtainen epävarmuus osana radikalisoitumisprosessia
On selvää, ettei henkilökohtaisen epävarmuuden kokemus yksin selitä radikalisoitumista. Se voi kuitenkin edistää yksilön suistumista omissa ajatuksissaan kohti ääriajattelun pimeää ydintä. Se saa ihmisen turvautumaan vaistoihinsa, ja palauttaa tämän evolutiiviseen ensikotiinsa villipetojen keskelle – aikaan, jolloin ympärillämme vaanineet uhkat tekivät monimutkaisten syy-seuraussuhteiden ymmärtämisestä toissijaista.
Väitän, että myös koko ”totuudenjälkeisessä” nykyhetkessä on kyse tästä samasta prosessista. Jatkuva uhkakuvien maalailu saa kansalaiset tukeutumaan yksinkertaisiin selitysmalleihin monimutkaisten sijaan, sillä ensin mainitut lievittävät epävarmuuden tunnetta tehokkaimmin.
Populistit uskottelevat kuulijoilleen islamin olevan ongelma, joka on saatava ratkaistua, vaikka tutkimusten mukaan ongelmat ovatkin muualla.
Teoria saattaa selittää, miksi identiteettiongelmien kanssa painiskeleva muslimi kokee islamistisen radikaaliryhmittymän puoleensavetäväksi; se tarjoaa eksyksissä olevalle identiteetin, jonka voi sitoa osaksi laajempaa sorrettujen massaa. Se antaa hänelle selityksen sille, miksi hän on kokenut rasismia, eikä ole koskaan kokenut olevansa osa länsimaista yhteiskuntaa. Se pystyy osoittamaan syyllisen ja erottamaan hyvät pahoista. Se tekee maailmasta yksinkertaisemman, varmemman, helpommin ymmärrettävän. Hän ei välttämättä omaksu ääri-islamistista ideologiaa uskonsotineen ja salaliittoteorioineen, vaan pikemminkin kapinallisen identiteetin, joka valjastetaan länsimaiden vastaiseen taistoon.
Teoria saattaa toisaalta myös selittää, miksi niin monet ovat ryhmittyneet oikeistolaisten populistipoliitikkojen ja valemedioiden taakse juuri nyt: ne vähentävät pelokkaan yksilön kokemaa epävarmuutta tulevaisuudestaan luomalla illuusion selkeärajaisesta maailmasta voimakkaine sisä- ja ulkoryhmineen. Ne ovat nopeita väittämään islamin synnyttävän terrorismia, mutta jättävät huomioimatta omista riveistään säännöllisin väliajoin esille nousevat terroristit. Ensin mainitut nähdään aina ryhmänsä edustajina, jälkimmäiset yksilöinä. Populistit uskottelevat kuulijoilleen islamin olevan ongelma, joka on saatava ratkaistua, vaikka tutkimusten mukaan ongelmat ovatkin muualla.
Miten islamistiseen radikalismiin tulisi vastata?
Kuten alussa totesin, on ymmärrettävää, että ihmiset reagoivat uhkakuviin ja silmittömään väkivaltaan voimakkaasti. Valitettavan usein kyseiset reaktiot rakentuvat kuitenkin niin voimakkaasti pelolle, että niihin sisältyvä logiikka ei toimi.
Aivan kuten terroristit toivovat, reaktiot muodostuvat ajan myötä osaksi ongelmaa. Jokaisella on tietysti oikeus pelätä, eikä siinä ole mitään väärää. On tärkeää kuitenkin ajan myötä tutustua pelkoa aiheuttavaan ilmiöön, jotta vastatoimet osataan kohdistaa oikein, emmekä hae liian yksinkertaisia selityksiä ilmiöille.
Henkilökohtaisessa epävarmuudessa elävä ja identiteettinsä kanssa kamppaileva yksilö on monesti helppo saalis radikaaliryhmittymille, sillä hän hyötyy suuresti ryhmäidentiteetistä, joka pystyy piirtämään yksilön elämään rajaviivat, jotka hän on jo pitkään toivonut löytävänsä. Tästä syystä islamistiset radikaaliryhmät toivovat vastakkainasettelun voimistumista länsimaissa. Ja tämän takia he tekevät iskuja.
Iskut eivät ole osa varsinaista sotimista, vaan pelon ilmapiirin luomista ja ylläpitämistä. Pelon ilmapiiri synnyttää uusia jäseniä, uusia sotilaita radikaaliryhmille.
Vastakkainasettelun sijaan yhteiskuntien pitäisi entistä voimakkaammin panostaa rasisminvastaiseen työhön ja monikulttuuriseen toimintaan ruohonjuuritasolla. Maahantulokiellot tai islamin kritisointi eivät paranna asiaa, päinvastoin. Nuorten on tärkeää oppia kouluissa rasismin eri ilmenemismuodoista sekä vihapuheen ja valheellisen uutisoinnin tunnistamisesta.
Meidän on panostettava siihen, että Suomessa jokainen voi ihonväristään tai uskonnostaan riippumatta tuntea olevansa osa suomalaista yhteiskuntaa. Meidän on lisäksi pidettävä huoli siitä, että pelkoa aiheuttavista ilmiöistä voidaan mediassa käydä asiallista keskustelua lipsumatta syrjinnän tai kokonaisen ihmisryhmän syyllistämisen puolelle.
Kirjoittaja on maahanmuuttajataustaisten nuorten parissa työskentelevä uskontotieteen pääaineopiskelija Helsingin yliopistossa.
Lähteet:
Aboul-Enein, Youssef H. (2010) Militant Islamist Ideology. Understanding the Global Threat. Annapolis: Naval Institute Press.
Bakker, Edwin (2006) Jihadi terrorists in Europe. Their characteristics and the circumstances in which they
joined the jihad: an exploratory study. Den Haag: Clingendael – Netherlands Institute of International Relations.
Bakker, Edwin (2011) Characteristics of Jihadi Terrorists in Europe. 2001–2009. Toim. Rik Coolsaet. – Jihadi Terrorism and the Radicalisation Challenge. European and American Experiences, 131–144. Surrey & Burlington: Ashgate.
Benard, Cheryl & Rabasa, Angel (2015) Eurojihad. Patterns of Islamist Radicalization and Terrorism in Europe. New York: Cambridge University Press.
Batrawy, Aya & Dodds, Paisley & Hinnant, Lori. ‘Islam for Dummies’: IS recruits have poor grasp of faith. The Associated Press. http://bigstory.ap.org/article/9f94ff7f1e294118956b049a51548b33/islamic-state-gets-know-nothing-recruits-and-rejoices
Bizina, Margarita & Gray, David H. (2014) Radicalization of Youth as a Growing Concern for Counter-Terrorism Policy. Global Security Studies, winter 2014, volume 5, issue 1.
Blaylock, Danielle L. & Hogg, Michael A. toim. (2012) Extremism and the Psychology of Uncertainty. West Sussex: Blackwell Publishing Ltd.
Burke, Jason. ‘Jihad by family’: Why are terrorist cells often made up of brothers? The Guardian. https://www.theguardian.com/world/2015/nov/17/jihad-by-family-terrorism-relatives-isis-al-qaeda
Coolsaet, Rik (2016) Facing the Fourth Foreign Fighters Wave. What Drives Europeans to Syria, and to Islamic State? Insights from the Belgian Case. London: ICSR.
Fine, Michelle & Sirin, Selcuk R. (2008) Muslim American Youth. Understanding Hyphenated Identities through Multiple Methods. New York: New York University Press.
Gale, Richard & Hopkins, Peter toim. (2009) Muslims in Britain. Race, Place, and Identities. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Nash, Geoffrey (2012) Writing Muslim Identity. The Construction of Identity. London & New York: Continuum International Publishing Group.
Precht, Thomas (2007) Home grown terrorism and Islamist radicalisation in Europe. Danish Ministry of Justice.
Sageman, Marc (2004) Understanding Terror Networks. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Travis, Alan. MI5 report challenges views on terrorism in Britain. The Guardian. https://www.theguardian.com/uk/2008/aug/20/uksecurity.terrorism1.
Wali, Farhaan (2011) Radicalism Unveiled. A study of Hizb ut-Tahrir in Britain. London: University of London.
Positiivisen nationalismin harha
Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt -teoksesta on muodostunut nationalismitutkimuksen klassikko. Mutta antaako se nationalismista liian ruusuisen kuvan?
Yhteiskuntatieteet eivät kiinnittäneet nationalismiin kovinkaan suurta huomiota ennen 1980-lukua. Tuolloin alkaneet maailmanlaajuiset muutokset, muun muassa Neuvostoliiton hidas taantuminen, loivat ilmiön käsittelylle tarvetta. Maailma näytti hyvin erilaiselta kuin 1800-luvulla kansallisvaltioiden synnyn aikaan. Sen aikaiset teoriat eivät enää päteneet.
Vuonna 1983 ilmestyi peräti kolme merkittävää akateemista kirjaa, jotka käsittelivät nationalismin teoriaa: Benedict Andersonin Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, Ernest Gellnerin Nations and Nationalism ja Eric Hobsbawmin ja Terence Rangerin toimittama The Invention of Tradition.
Näistä Lounais-Kiinassa syntyneen ja sieltä perheensä kanssa Yhdysvaltoihin emigroituneen Andersonin teoksesta, Kuvitelluista yhteisöistä, tuli klassikko. Se on ylivoimaisesti viitatuin teos nationalismitutkimuksessa ja myös yksi myydyimpiä akateemisia kirjoja maailmanlaajuisesti.
Miten kuvitellaan yhteisö?
Andersonin teoksesta jäi elämään vetoava ja ilmestymishetkellä tuore näkemys kuvitelluista yhteisöistä nationalismin perustana. Näkemys puhutteli sosiaaliseen konstruktionismiin vihkiytyneitä tieteilijöitä. Se onkin vähiten kritiikkiä kerännein osuus Kuvitelluissa yhteisöissä, jossa esitetyt empiiriset tulokset sen sijaan ovat saaneet vuosien saatossa paljon kritiikkiä osakseen.
Kuvitellun yhteisön ajatuksen suosiota on siivittänyt myös laaja väärinymmärrys ja myös suoranainen väärinkäyttö, jossa Andersonin on tulkittu tarjoavan mallin minkä tahansa yhteisön kuvittelusta, eli ylipäätään yhteisön synnystä. Anderson tarkoittaa kuvitellulla yhteisöllä kuitenkin nimenomaan suvereenia ja rajattua yhteisöä, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan, mutta tiedostavat toistensa olemassaolon. Tämä ilmiö on Andersonin teoriassa käytännössä ominaista vain modernin ajan kansallisvaltioille.
Anderson maalailee jopa hyvin romanttista kuvaa kieliyhteisöistä
Andersonin näkemyksen nationalismista ilmiönä voi jakaa kahtia. Yhtäältä nationalismi näyttäytyy Andersonin teoriassa pikemminkin uskontona tai sukulaisuutena kuin poliittisena liikkeenä. Nationalismin voi siis nähdä historiallisten ja kulttuuristen muutosten myötä syntyneenä jokseenkin sattumanvaraisena ilmiönä, jossa kansallisvaltiolliset kuvitellut yhteisöt ovat syrjäyttäneet aiemmat uskonnolliset ja muut ylirajaiset yhteisöt, joiden perustana toimivat käytännössä pyhät tekstit.
Toisaalta nationalismin voi nähdä jonkinlaisena valtapelinä, ideologisena välineenä ja luokkapolitiikkana. Tässä on Andersonin mukaan nähtävissä sellaisia kehityskulkuja, joissa ylemmät luokat ovat joutuneet pelon ja osin pakon edessä luomaan uudenlaisia kieleen perustuvia yhteiskuntajärjestyksiä, valtioita, kun alemmat luokat ovat aktivoituneet poliittisesti ja alkaneet vaatia oikeuksiaan.
Romanttiset kieliyhteisöt
Andersonin haluttomuus hyväksyä nationalismiin sisältyviä ulossulkevia ja syrjiviä rakenteita tuntuu nykylukijasta silmiinpistävältä. Anderson näkee kielen merkittävänä tekijänä, jonka avulla yhteisöllisyyttä ja siten yhteisöjä kuvitellaan. Anderson maalailee jopa hyvin romanttista kuvaa kieliyhteisöistä, jotka erilaisilla nationalistisilla kulttuurituotteilla luovat yhteisöllisyyttä.
Anderson myös väittää, että nämä kulttuurituotteet ilmentävät pääosin rakkautta kansakuntia kohtaan, eivätkä niinkään vihaa eksplisiittisesti jotakin ulkopuolista, sortajaa kohtaan. Anderson myös esittää esimerkkien avulla, että näissä kulttuurituotteissa käytetty kieli kuvaa kohdettaan sukulaisuustermein tai kotina, jolloin tulee Andersonin mukaan ymmärrettäväksi kansakunnallisuus jonkinlaisena luonnollisena suhteena.
”Näin kansakunnallisuus sulautuu ihonväriin, sukupuoleen, syntyperään ja syntymähetkeen kaikkeen sellaiseen, mihin itse ei voi vaikuttaa. Juuri näissä ”luonnollisissa siteissä” voidaan aistia se, mitä voitaneen kutsua ”Gemeinschaftin kauneudeksi”. Toisin sanoen, juuri sen vuoksi, että näitä siteitä ei voi valita, niitä ympäröi epäitsekkyyden sädekehä.” (Anderson 2007, 204.)
Anderson väittää kansakunnan olevan vailla omia erillisiä etujaan. Se on jonkinlainen solidaarisuutta ilmentävä yhteisö, jonka eteen voidaan pyytää ja tehdä uhrauksia.
Anderson väittää, että kieli yhdistää yhteisön sisällä erilaisten kulttuurituotteiden, kuten kansallislaulun, avulla, sillä niiden laulamiseen ja kuuntelemiseen sisältyy ajatus samanaikaisuudesta: voi kuvitella muut tuntemattomat ihmiset laulamassa samaa laulua samaan aikaan, jolloin syntyy kuviteltu side. Anderson esittääkin, että kansakunnat on alunperinkin mielletty ei syntyperän vaan kielen kautta, jolloin kuviteltuun on ollut mahdollista myös liittyä, kunhan vain opettelee käytetyn kielen.
Rakkaudesta
Andersonin näkemys kielellisestä rakkauden täyttämästä yhteisöstä antaa ensinnäkin turhan ruusuisen kuvan siitä, miten rikkumattomia kansakunnat oikeasti ovat. Anderson sivuuttaa näkemyksissään täysin esimerkiksi erilaiset kielivähemmistöt, jotka kaikista kansakunnissa tapahtuneesta kielten standardisoimis- ja typistämisprosesseista huolimatta ovat olemassa. Kielen opettelu ei myöskään tapahdu tuosta vain tai takaa helppoa liittymistä yhteisöön.
Entä onko yhteisön rakkaus muutenkaan niin auvoisaa? Andersonin ajatukseen rakkaudesta syrjinnästä ja vihasta vapaana yhteisöllisyyden luojana on syytä suhtautua varauksella.
Kulttuurintutkija Sara Ahmed (2004) väittää, että vihaa ja rakkautta on mahdotonta erottaa nationalistisissa puhetavoissa. Käskyt ja toiveet rakastaa ”kansaa” tai ”maata” sisältävät helposti vaatimuksen vihata niitä, jotka vaikuttavat uhkaavan rakastettua maata. Ominaisuudet, joihin Andersonin sanoin ”ei voi vaikuttaa”, kuten sukupuoli, ihonväri tai syntyperä, laittavat myös yhteisön jäseniä eri tavoin alttiiksi sille, miten syrjintä ja vallankäyttö heihin vaikuttaa.
Ahmed muistuttaa myös, ettei nationalistinen rakkaus ole ehdotonta: rakkauden nimissä toimiminen voi pakottaa muita seuraamaan tiettyä ihannetta vaatimalla heidän täyttävän ihanteen tullakseen osaksi yhteisöä. Eri ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet päästä määrittelemään rakkauden ehtoja ja siksi rakkaus vaikuttaa olevan jo perustavasti hierakkista.
Tässä näkökannassa nationalismi kuitenkin nähdään jollain tapaa täysin erillisenä esimerkiksi luokkayhteiskunnasta.
Anderson on tietoinen yleisestä oletuksesta liittää nationalismi ja erilaiset muukalaisvihan muodot toisiinsa. Hän kritisoikin aikalaisensa Tom Nairnin esittämää väitettä nationalismista rasismin ja fasismin perustana ja käyttää esimerkkinään erilaisia rasistisia haukkumasanoja, joiden hän osoittaa olevan ennemminkin biologiseen ulkonäköön kuin johonkin kansallisuuteen viittaavia. Anderson väittää, että näiden rasististen haukkumanimien ja niistä seuranneiden ”harhojen” alkuperä ei ole itse asiassa kansakunnissa, vaan luokissa. Toisin sanoen rasistinen syrjintä ja politiikka on Andersonin mukaan valtaapitävien keino hallita ja sortaa, eikä niinkään tapa oikeuttaa sotia ”ulkovaltoja” vastaan.
Tässä näkökannassa nationalismi kuitenkin nähdään jollain tapaa täysin erillisenä esimerkiksi luokkayhteiskunnasta. Ei ole lainkaan selvää, että kansakunnan ja luokkayhteiskunnan voi erottaa toisistaan ja todeta sen perusteella mistä tarkalleen ottaen rasismi kumpuaa. Nationalistisella politiikalla pidetään väistämättä yllä jonkinlaista ihannetta kansakunnasta ja kansalaisuudesta, ja vaikka voi argumentoida että tällaisen ihanteen perustana ja ylläpitäjänä onkin nationalismin sijaan nimenomaan luokkayhteiskunta, voiko kuviteltua yhteisöä siitä kuitenkaan koskaan erottaa? Sorto, syrjintä ja erottelu ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa jo pitkään ja on vaikea nähdä nationalismia jonkinlaisena ihanteellisena epäitsekkään yhteisöllisyyden rakentavana voimana, joka olisi kaikesta sorrosta irrallista.
Lopuksi
Anderson näkee nationalismin ”puhtaimmillaan” riisuttuna kaikesta ideologiasta ja politiikasta. Ennemminkin nationalismi on Andersonin teoriassa jossain mielessä uskonnon kaltainen ja sen jopa syrjäyttänyt ilmiö. Jukka Pakkasvirta (2005) on kuvannut tätä tapaa ymmärtää nationalismi ”mentaalisena rakenteena, joka on syvällisempi kuin tunteet, mielipiteet tai ideologiat.”
Ajatus on vaarallinen, koska sen myötä on helppo nähdä kaikki nationalismiin liittämämme sortavat rakenteet vain jonkun muun ilmiön syyksi. Anderson mielellään niputtaa esimerkiksi rasismin osaksi mitä tahansa muuta kuin nationalismia, kuten eliitin harjoittamaa luokkapolitiikkaa, imperialismia tai kolonialismia. Luokkapolitiikka, kolonialismi ja rasismi ovat kuitenkin jo parin vuosisadan ajan kietoutuneet yhteen nationalismin kanssa. Jos nationalismi otetaan annettuna mentaalisena tilana tai rakenteena, on uhkana itsensätoteuttava profetia, jossa nationalismista eroon pääseminen tai antinationalistinen ajattelutapa nähdään täysin utopistisena, ellei mahdottomana.
Etuoikeutettuna kansakunnan täysimääräisenä jäsenenä on helppo sortua siihen virheeseen, että kansakunnan symbolit, kulttuurituotteet ja kieli yleisemmin nähdään pelkästään yhdistävinä, positiivisina tekijöinä. Tämä jättää kuitenkin varjoonsa lukuisat kielivähemmistöt ja ne, jotka muuten vain suljetaan ulos tästä yhteisöstä ja sen rituaaleista.
Andersonin tapa uskoa nationalismin perustuvan kuvitteelliseen, mutta kuitenkin positiiviseen yhteisöllisyyteen ja olevan immuuni rasismille ja muukalaisvihalle, on yhteiskuntatieteissäkin ilmeisen laajalle levinnyt käsitys. Lopulta joutuukin miettimään, missä määrin tällainen käsitys kertoo laajemmin länsimaisten yhteiskuntien kansalaisten uskomuksista?
Kirjoittaja on aktivisti, joka opiskelee sosiologiaa Tampereen yliopistossa.
Mitä tieteestä jää jäljelle?
Kehityskertomukseen, jonka mukaan elämme juuri nyt valistuneinta ja edistyneintä aikaa, kuuluu itsestäänselvyytenä, että aikamme on myös kaikkein syvimmin tieteellisen tiedon ohjaamaa. Sopivasti määriteltynä (esimerkiksi vain tieteen teknologista soveltamista tarkastellen) näin kenties onkin. Samaan aikaan tieteen peruspilareissa on kuitenkin pelottavan nopeasti eteneviä halkeamia.
Paineet hyödyllisen, kaupallistettavan tai ranking-listoilla korkealle nousevan huipputieteen tekemiseen ovat kaikkialla kovat. Melutaso jo tieteen itsensä sisällä on korkea. Viime vuonna hollantilaiset tutkijat totesivat, että ylisanojen kuten ”amazing”, ”astonishing”, ”unique” käyttö on biolääketieteellisissä artikkeleissa kasvanut vuosina 1974-2014 kaiken kaikkiaan 880 prosenttia ja joidenkin sanojen, kuten ”robust,” “novel,” “innovative,” tai “unprecedented,” jopa 15 000 prosenttia. Osa kasvusta voi selittyä aidolla laadun nousulla, osa yleisellä kielenkäytön muutoksella, mutta osansa jää ilman muuta puhtaalle mainostukselle.
Virginia Techin Marc Edwards ja Siddharta Roy huomauttavat kokoavassa tutkimuksessaan, että viimeisen 50 aikana lisääntynyt ”hyper”kilpailu, kvantitatiiviset mittarit ja tieteen muuttunut ”bisnes-malli” ovat johtaneet kieroutuneisiin kannustinrakenteisiin. He lainaavat Barry Schwartzin tokaisua: ”Kun luotetaan kannustimiin, mädätetään hyveitä. Sitten kun pitäisi löytää ihmisiä, jotka toimivat oikein, heitä ei enää olekaan.”
Suomessakin uusi yliopistolaki ja monet muut uudistukset ovat kansainvälistä trendiä apinoiden korostaneet mittareita ja kannustimia. Vaarana Edwards ja Roy näkevät, että tieteentekijöiden kriittinen massa muuttuu epäluotettaviksi (esimerkiksi juuri ylisanoja käyttämällä, liian nopealla ja huolimattomalla julkaisemisella, vertaisarviointia vääristämällä ja puutteellisesti toistettavilla tutkimuksilla jne.). Tällöin koko tieteellisen toiminnan julkinen luotettavuus kärsii.
Vielä pahempaan kilpahuutoon tieteellinen informaatio joutuu julkisuudessa. Internet ja varsinkin sosiaalinen media ja älypuhelimet ovat nuori ilmiö. Elämme vaihetta, jossa perinteisten sanomalehtien ja muiden mediakanavien roolitus on sekaisin, ja jossa valeuutiset, informaatiokuplat, ”vaihtoehtoiset faktat” ja varsinainen informaatiosota hakevat asemiaan. Tilanne varmasti vielä muuttuu, teknologian ja sosiaalisten käytäntöjen kehittyessä, mutta nyt tiede on ikään kuin uudestaan kilpailemassa auktoriteetista, joka sillä jo kerran oli.
Pahin vaara on kuitenkin vasta edessä. Luonnontieteellinen yhteisö on yhtä mieltä, että jollei hiilidioksipäästöjä saada kuriin, ilmasto muuttuu muutamassa vuosikymmenessä katastrofaalisesti. Valitettavasti tieteellisillä instituutioilla kokonaisuutena on se ongelma, että ne esittävät julkisuuteen kahta erilaista viestiä. Yhtäällä ovat yhä epätoivoisemmiksi käyvät äänenpainot, jotka esittävät, että kiireellisetkin toimet ovat myöhässä ja ihmepelastusten sijaan on tehtävä se, mikä toimii varmasti, eli vähennettävä päästöjä. Toisaalla ovat optimisimia korostavat äänet, jotka joko tosissaan luottavat teknologisten ratkaisujen löytymiseen tai ainakin haluavat antaa toivoa siihen (tai saada lisärahoitusta).
Miksi ihmiset eivät luota informaatioon, informaationvälittäjiin ja -lähteisiin? No, miksi luottaa tieteeseen, jos ”tiede” itsekin puhuu kahta viestiä tai jos tiede tunnetaan liioittelustaan ja rahan- ja vallanhalustaan? Varsinkaan jos tieteelliset instituutiot eivät ota selvää johtajuutta asiassa? Voi olla aivan liikaa vaatia suurelta yleisöltä erottelukykyä, jolla se tunnistaisi tieteellisten instituutioiden erilaiset lähtökohdat, tavoitteet ja luotettavuudet.
Jos tieteellisten instituutioiden johtajuus jää puuttumaan, voi käydä niin, että monimutkaiset ihmissivilisaatiot jatkuvat ilmastonmuutoksesta huolimatta, mutta ne katsovat tiedettä yhtenä ohitettuna vaiheena, korruptoituneena ”asiantuntijuuden” muotona, jolla ei lopulta ollut selkärankaa sen enempää kuin muillakaan vanhan maailman järjestelmillä.
KEN: Sota, miehet ja maskuliinisuus
Uusi aktivismi ja poliittiset vivut
Radikaali yhteiskunnallinen aktivismi pyrki hyvin pitkään talouden sääntelyyn ja rajoittamiseen. Viime aikoina on ollut nähtävissä käänne: yhä useammat aktivistit näyttävät innostuvan talouden tekemisestä toisin.
Erilaisten solidaarisuustaloushankkeiden tavoitteena on konkreettisesti luoda omia, itseriittoisia ja paikallisia talousjärjestelmiä. Yksi esimerkki ovat aikapankit, eli järjestelmät joissa voi ostaa ja myydä palveluita työn kestoon sidotulla tovi-valuutalla.
* * *
Kun näistä talousaktivismin muodoista kertoo tekevänsä tutkimusta, useimmiten vastaan tuleva kysymys liittyy korvaavuuteen: ihanko oikeasti vaikkapa aikapankin tovien ajatellaan korvaavan euron?
Kysymys on tietysti luonteva, kun puheena on eettisesti paremmaksi väitetty valuutta. Asia on kuitenkin mutkikkaampi kuin miltä se äkkiä ajatellen vaikuttaa: volyymi voi nimittäin tarkoittaa montaa asiaa.
Jos tovit aikoisivat todella korvata euroja, aikapankkien vaihtojen määrä pitäisi olla hyvinkin 100 000-kertainen. Nykyistä valtavasti suuremmat aikapankit eivät kuitenkaan enää olisi aikapankkeja. Koko systeemin ydinidea on lukita arvo paikallisen yhteisön sisään. Siksi yksittäiset aikapankit eivät myöskään voi kasvaa loputtomiin lisäämällä volyymia.
Esimerkiksi aikapankkien kytkeminen lähiruoan tuotantoon on jo jotain aivan muuta kuin pelkkä aikapankkien määrällisen volyymin kasvu.
Vaihtoehtoisten talousjärjestelmien luontevin kasvun muoto onkin se, että tällaisia yksittäisiä projekteja syntyy valtavan paljon. Suuri määrä pieniä projekteja tuottaa suuren määrän paikallisia, limittäisiä ja väljästi yhteismitallisia vaikutuksia. Se on eri asia kuin yhden systeemin turpoaminen yrityksen kasvua muistuttavalla tavalla.
Kiinnostavaa tällöin on, miten systeemit limittyvät toisiinsa. Esimerkiksi aikapankkien kytkeminen lähiruoan tuotantoon on jo jotain aivan muuta kuin pelkkä aikapankkien määrällisen volyymin kasvu.
* * *
Vallitsevan järjestelmän toimintojen korvaaminen ”vaihtoehdoilla” ei myöskään ole ainoastaan taloudellinen kysymys. Yhtä lailla olennaista on työvoiman hallinta. Päällisin puolin detaljin kuuloiset asiat ratkaisevat, ollaanko nykyistä järjestelmää vahvistamassa vai haastamassa.
Esimerkiksi Britanniassa työvoimaviranomaiset pitävät kovasti erityisesti aikapankeista ja kannustavat työttömiä osallistumaan aktiivisesti niiden toimintaan. Kun työmarkkinoilla ei ole kysyntää työttömän osaamiselle, aikapankit nähdään kätevänä tapana saada työtön ylläpitämään ammattitaitoaan.
Samalla viranomaiset varmistavat, että työtön ei vaihtoehtoisen talouden puuhillaan luo markkinahäiriöitä työmarkkinoille, ja että hän kantaa kuukausittain viranomaisille todistuksen vaihtosaldostaan. Töitä ei ole, mutta työllistettävyyttä pidetään yllä.
Toisissa tilanteissa samat aikapankit voivat tarjota mahdollisuuksia venyttää työvoiman hallinnoinnin ahtaita kategorioita ihmisten hyödyksi. Esimerkistä käy vaikkapa maahanmuuttaja ilman työlupaa, joka haluaisi käyttää aikaansa uudessa lähiyhteisössään – ja jolla olisi käyttöä rinnakkaisvaluutallekin. Aikapankkijärjestelmässä toimien hän voi tehdä töitä palkkatyö-kategoriaan pohjaavista rajoitteista huolimatta. Edistykselliset projektit usein pikemminkin rikkovat kategorioita kuin varsinaisesti korvaavat olemassa olevaa.
* * *
Solidaarisuustalouden järjestelmät eivät ainoastaan luo olemassa olevan systeemin rinnalle varjojärjestelmää, jonka voisi vaihtaa vallitsevan tilalle. Pikemmin ne ovat poliittisia vipuja: ne häiritsevät joitakin toimintoja ja vahvistavat toisia. Tällaiset vivut myös asettuvat moneen asentoon riippuen siitä, kuka niitä käyttää ja mihin.
Tyhmiä kysymyksiä nationalismista – vastaajana Jussi Pakkasvirta
Peruste kysyi Helsingin yliopiston Alue- ja kulttuurintutkimuksen professorilta Jussi Pakkasvirralta muutaman kysymyksen nationalismista. Lue vastaukset alta.
(Kuva: Linda Tammisto/Helsingin yliopisto)
Miksi nationalismi on niin suosittua?
Koska se on jaettu ja perinteisesti hyväksytty yhteisöllisen identiteetin lähde. Elämme päivittäin nationalistisessa maailmassa, kaikesta globalisaatiosta ja muista poikkikansallisista ilmiöistä huolimatta. Nationalismi antaa tietynlaisen – usein helpon – päivittäisen omakuvan. Se on eräänlainen kulttuurinen turvaverkko. Se on ollut sitä syntyessään ja tuntuu olevan kameleonttimaisesti edelleen. Nationalismi on aikamme vahvin poliittisen yhteisön resepti, jota valtiolliset ja kulttuuriset valtajärjestelmät pitävät yllä.
Eroaako eurooppalainen nationalismi vaikkapa afrikkalaisesta tai amerikkalaisesta nationalismista?
Nämä nationalismin mallit ovat syntyneet eri aikakausina vastauksina koloniaalisiin eurooppakeskeisiin järjestelmiin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Brasilian liittovaltiojärjestelmään ja siirtolaisuuteen pohjaavat nationalismin muodot poikkeavat selvästi eurooppalaisista kieli- ja kansallisvaltioajatuksista.
Tarvitseeko valtio aina nationalismia?
Olisi vaikea kuvitella mitään nykyajan valtiota ilman nationalismin kaltaista yhteisöllisyyden rakentamista. Vaikka kansalaisten valtaosa vastustaisi ja vierastaisi valtaapitävien nationalismikuvaa – kuten esimerkiksi useissa diktatuureissa – silti myös enemmistö, valtaan päästessään, varmasti etsisi nationalistisia elementtejä uuden poliittisen yhteisön ja valtion pohjaksi.
Millainen olisi maailma ilman nationalismia?
Tuskin reaalisesti mahdollinen, ainakaan pitkään aikaan. Koko kansainvälinen järjestelmä perustuu kansallisvaltion olemassaololle. Myös demokratia perustuu edelleen käytännössä nationalismin tuottamaan poliittiseen yhteisöön. Ylikansallisen demokratian ja yhteisön ajatukset ovat eläneet pitkään ja hyvin erilaisissa muodoissa, mutta useimmat niistä ovat toistaiseksi jääneet utopioiksi: oli sitten kyseessä Simon Bolivarin ideat Etelä-Amerikan Yhdysvalloista, Neuvostoliitto tai YK. Edes EU ei tunnu kykenevän toteuttamaan ideaansa ilman kansallisvaltioiden nationalismia – tai sitten juuri se on EUn ongelma. Euronationalismi on toiminut sangen heikosti – niin positiivista kuin se parhaimmillaan voisi ollakin.
Kilpailukykynationalismi ja talouden talvisota
Parikymmentä vuotta sitten nationalismille soiteltiin kuolinkelloja. Globalisaatio ei kuitenkaan tehnyt kansallisuusaatteesta ideologista reliikkiä, vaan loi edellytykset nationalismille, joka yhdistää ”talvisodan hengen” käsitykseen ”oman elämän yrittäjyydestä”.
Nationalismi assosioituu helposti militarismiin ja kansalliskiihkoiluun, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastuu paljon mainettaan moniulotteisemmaksi ja joustavammaksi ideologiaksi. Nationalismin kyvystä sopeutua erilaisiin historiallisiin ja kulttuurisiin olosuhteisiin kertoo esimerkiksi se, että talousajattelun läpitunkemassa nykymaailmassa kansallista kilpailu- ja suorituskykyä korostava kilpailukykynationalismi on levinnyt laajalle.
Kilpailukykynationalismi ei ole vakiintunut termi eikä sille ole olemassa tarkkaa määritelmää, mutta tarkoitan sillä toimintaa ja ajatustapoja, jotka liittyvät sellaisen kansallisen subjektin rakentamiseen, jota voisi kutsua ”kansalliseksi kilpailukyky-yhteisöksi”. Kilpailukykynationalismi ilmenee maabrändien rakentamisena, kansallisten kilpailukykystrategioiden laatimisena ja etenkin retoriikkana, jolla kansalaisia vaaditaan ja kannustetaan uhrauksiin taloudellisen kilpailukyvyn puolesta.
Me 2010-luvun suomalaiset elämme keskellä nationalismin uutta tulemista. Olemme nähneet oikeistopopulistisen nationalismin maailmanlaajuisen hyökyaallon, olemme tottuneet pateettiseen talvisotaretoriikkaan ja joka kevät saamme todistaa karnevalistisen lätkänationalismin tenhoa. Nationalismin nousu on erittäin mielenkiintoinen ilmiö, sillä vain parikymmentä vuotta sitten nationalismille soiteltiin kuolinkelloja.
Globalisaation ja nationalismin suhde
Neuvostoliiton ja sosialistisen blokin romahdus 1990-luvun alussa oli valtava maailmanhistoriallinen murros, jolla oli suuri vaikutus ajan henkiseen ilmastoon ja poliittiseen mielikuvitukseen. Pian Neuvostoliiton hajottua lännessä alkoikin sosiologi David Heldin ”suureksi globalisaatiokeskusteluksi” ristimä yhteiskunnallinen debatti, jossa analysoitiin ja arvioitiin, millaiseksi kylmän sodan vastakkainasettelun taakseen jättänyt maailma tulisi muodostumaan.
Kansainvälisen globalisaatiodebatin ehkä äänekkäimmän ryhmän muodostivat 1990-luvun alussa niin kutsutut ”hyperglobalistit”, jotka julistivat globalisaatioprosessin pyyhkäisevän kaikki keinotekoiset kansallisvaltiolliset raja-aidat kumoon kehkeytymässä olevan rajattoman maailman tieltä. Maapallon oli määrä nivoutua yhdeksi suureksi markkinapaikaksi, jossa pääoma, ihmiset ja tavarat liikkuisivat vapaasti. Sosialismi julistettiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kuolleeksi ideologiaksi, eikä globalisaatiohuuman ja poliittisen sekä taloudellisen integraation nopean syvenemisen keskellä moni povannut nationalismillekaan pitkää elinikää. Innokkaimmat globalisaatioevankeliumin julistajat esittivät, että uudessa uljaassa maailmassa ei enää olisi tarvetta vahvoille kollektiivisille identiteeteille ja poliittisille ideologioille, sillä ihmisistä oli määrä kehittyä kosmopoliittisia ja ylikansallisesti ajattelevia rationaalisia kuluttajia, jotka kääntäisivät selkänsä sosialismin ja nationalismin kaltaisille irrationaalisille, tunkkaisille ja ajastaan jälkeenjääneille ideologioille.
Globalisaatio kansallisena haasteena
Globalisaatiokeskustelu saapui pienellä viiveellä Suomeenkin, ja myös täällä eliitti ja valtavirtamedia omaksuivat nopeasti näkemyksen, jonka mukaan globalisaatio on suuri ja vastustamaton historiallinen murros. Globalisaation ja nationalismin suhdetta tutkinut poliittisen historian professori Pauli Kettunen on huomauttanut, että tällainen historiallista katkosta korostava globalisaatiopuhe sisältää usein paradoksin: samalla kun globalisaatio näyttäytyy radikaalina historiallisena katkoksena, se esitetään kuitenkin haasteena jatkuvuutta painottavalle me-toimijalle, tässä tapauksessa Suomen kansalle ja suomalaiselle kansallisvaltiolle.
käsitys globalisaation haasteesta tai uhkasta on omiaan sähköistämään nationalistisia tuntemuksia
Vaikka globalisaation piti osoittaa kansalliset perspektiivit liian kapeiksi ja aikansa eläneiksi, puhutaan globalisaatiosta yhä 2010-luvullakin useimmiten kansallisvaltiollisen kehyksen sisällä. Lisäksi käsitys globalisaation haasteesta tai uhkasta on omiaan sähköistämään nationalistisia tuntemuksia. Globalisaatio ei siis olekaan tehnyt nationalismista ideologista reliikkiä, vaan se on päinvastoin luonut edellytyksiä monenlaiselle nationalismille, myös sellaiselle, joka keskittyy vaalimaan kansallista kilpailukykyä.
Suomessa etenkin elinkeinoelämän johto ja poliittinen oikeisto ovat 1990-luvulta lähtien mieltyneet rakentamaan kertomusta, jossa globalisaatio esitetään Suomen kohtalonkysymyksenä. Kansalle on esitetty hyytävä tilannekuva, jossa Suomi on temmattu keskelle uutta darwinistista olemassaolon taistelua, raakaa globaalia talouskilpailua. Tämän taistelun voittamiseksi kansaa on vaadittu omaksumaan jälleen talvisodan henki ja pyyteetön uhrimieli.
Tämä uusi ”kansallinen haasteemme” on siis globaali talouskilpa, vastaansanomaton realiteetti, johon vedoten meiltä vaaditaan sellaisia nationalistisia hyveitä kuten yksimielisyyttä ja kansallista suorituskykyä, mutta myös sellaisia postfordistisia hyveitä kuten joustavuutta ja innovatiivisuutta. Kilpailukykynationalistinen puhetapa yhdisteleekin erittäin taitavasti nationalistista eetosta ja uusliberaalia kielenkäyttöä.
Kilpailukykynationalismi syntyy kahden ajattelukehikon leikatessa toisiaan. Toisaalta globalistinen diskurssi esittää, että globalisaatioprosessi on luonnonvoiman kaltainen vastustamaton mahti, joka sanelee suvereniteettiaan menettävien valtioiden toiminnalle tiukat talouspoliittiset reunaehdot. Toisaalta taas nationalistinen diskurssi esittää globaalin talouskilvan kansakunnan uutena yhteisenä haasteena ja sankarillisena voimainponnistuksena, ”meidän sukupolvemme talvisotana”. Jatkuvuus (kansakunta) ja katkos (globalisaatio) eivät siis riitele keskenään, vaan ne limittyvät kilpailukykynationalismissa yllättävän kitkattomasti toisiinsa.
Tiedon ja osaamisen Suomi kansallisena projektina
Viestinnän tutkija Anu Kantolan mukaan kilpailukyvystä kehittyi Suomessa 1990-luvun aikana niin vahva yhteiskunnallista keskustelua hallinnut kattokäsite, että kaikkien yhteiskunnan toimijoiden oli määriteltävä itseään suhteessa kilpailukykyyn ja esiinnyttävä sen edistäjinä. 1990-lukua voikin kutsua murroskaudeksi, jolloin suomalainen sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio muovautui hiljalleen globaalien markkinoiden vaatimuksia toimeenpanevaksi kilpailuvaltioksi. 1990-luvulta lähtien kaikki suomalaisen yhteiskunnan instituutiot ja toimijat, mukaan lukien ammattiliitot, vasemmistopuolueet ja yliopistot, ovatkin rientäneet lunastamaan paikkaansa kilpailukyvyn rakentajina ja takaajina.
Pauli Kettusen mukaan 1990-luvulla virisi myös sellainen puhe, jonka mukaan suomalaisen yhteiskunnan oli määrä muuntua joustavaksi sosiaaliseksi ympäristöksi innovatiiviselle ja rajattoman vapaalle taloudelle. Yhteiskunnan käsitteen oli määrä korvaantua ”kansallisen innovaatiojärjestelmän” käsitteellä. Kansallisen innovaatiojärjestelmän tuli varmistaa, että Suomi on kilpailukykyinen ja houkutteleva sijaintipaikka yritystoiminnalle ja tuottava sijoituskohde maantieteellisistä siteistä vapautuneelle ylikansalliselle pääomalle. Kilpailukyvyn vaalimisesta, ”tiedon ja osaamisen Suomen” rakentamisesta, kilpailukykyisten toimintaympäristöjen tuottamisesta ja tuotteistamisesta muodostui kansallisia projekteja, ja kilpailukyvyn herkeämätön kehittäminen ymmärrettiin yhteiseksi isänmaalliseksi asiaksi.
Kansainvälinen kilpailu oli yhteinen haaste ja kansallinen kohtalonkysymys, mutta Suomi näytti pystyvän vastaamaan siihen sangen menestyksekkäästi. 1990-luvun laman tuhkista nousi koulutuksen, tieteen ja innovaatioiden nimiin vannonut Nokia-Suomi, joka käytti ennätyssuuren osan bruttokansantuotteestaan tutkimus- ja tuotekehitysmenoihin. Innovaatioista puhuttiin kaikkialla, ja Nokia Mobile Phonesin tutkimus- ja kehitysjohtaja sekä Nokian johtokunnan jäsen Yrjö Neuvo kehottikin Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla suomalaisia ottamaan ”päivän innovaation jokaisen asiaksi”.
Nousukauden Suomessa tällainen hieman höttöiseltä kuulostava kilpailukykypuhe löysi tiensä innovaatioseminaarien paneelikeskusteluihin ja lehtien pääkirjoituksiin. Innovatiivisuutta ja osaamista korostanut puhe edusti suomalaisen kilpailukykynationalismin lempeämpiä kasvoja – talouskilpailu esitettiin haasteena, mutta se oli innostava haaste, johon Nokia-Suomi näytti pystyvän vastaamaan innovaatiot ja osaaminen aseinaan. Uhrauksia kilpailukyvyn ja kansantalouden puolesta vaativa konservatiivinen talvisotaretoriikka vaikuttaisi lisääntyneen vasta 2000-luvun puolella.
Kansallinen historia kilpailukykyretoriikan palveluksessa
2000-luvun alku oli nykyvinkkelistä katsottuna taloudellisesti hyvää aikaa, mutta jostain syystä elinkeinoelämän johdon näkemys Suomen kilpailukyvystä ja henkisestä tilasta oli 2000-luvun alkupuolella hyvin synkkä. Tällaisen käsityksen saa ainakin lukemalla aikanaan paljon kipakkaa keskustelua herättänyttä Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n globalisaatioraporttia Suomen menestyksen eväät, joka julkaistiin vuonna 2004. Raporttia voisi sanoa kärkevän ja lennokkaan retoriikkansa vuoksi ehkä koko 2000-luvun mielenkiintoisimmaksi kilpailukykyvaatimuksia ja nationalistista retoriikkaa yhdisteleväksi puheenvuoroksi. Raportin sivuilla esitettiin hyytävä tilannekuva laiskuuden ja itsetyytyväisyyden synteihin vajonneesta Suomesta, joka saattoi pelastua vain talvisodan hengellä ja ahkeralla yrittäjyydellä.
Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen toimittama EVA:n raportti perustuu kymmenien eturivin suomalaispäättäjien haastatteluihin. Haastateltavat jakoivat yhteisen, erittäin synkän tilannekuvan: itsetyytyväinen ja uudistumiskyvytön Suomi ei ollut valmis kohtaamaan globalisaation haastetta, vaan oli kulkemassa kohti tuhoa. Suomen asenneilmasto ja ”impivaaralaisuus” ärsyttivät raporttiin haastateltuja päättäjiä ja vaikuttajia, jotka halusivat iskostaa kansaan kriisitietoisuutta ja työteliäisyyttä.
Paljonpuhuva on erään haastateltavan näkemys, jonka mukaan Suomi oli ”muutosvastainen, autoritäärinen ja teeskentelevä puolisosialistinen valtio.” Asiat eivät siis olleet reilassa, mutta päätoimittaja Ruokanen jaksoi kuitenkin olla toiveikas. Hän halusi kaikesta huolimatta uskoa, ”että vanha suomalainen henki jälleen herää: sitä on sanottu talvisodan hengeksi, sillä maa rakennettiin tuhkasta sodan hävityksen jälkeen ja sen avulla ponnistettiin viime laman syövereistä maailman huipulle. Suomi selviää selkä seinää vasten.”
Nykyperspektiivistä katsottuna Suomella meni vielä vuonna 2004 erittäin hyvin, mutta synkän tilannekuvan esittäminen on tunnetusti hyvä keino tuottaa suostumusta muutosvaatimuksille. Suomen menestyksen eväissä maalailtiinkin apokalyptisiä kauhukuvia kaiken vanhan ja tutun alleen hukuttavasta globalisaation hyisestä virrasta, jonka riepottelemaksi ajopuuksi Suomi oli vaarassa joutua. Ruokasen dramaattisen näkemyksen mukaan ”vaihtoehtomme ovat menestyminen tai menehtyminen.” Raportti ei kuitenkaan halunnut antaa periksi näille hyytäville kauhukuville, vaan se manasi esiin talvisodan henkeä ja kansallista toimintatarmoa, joiden avulla Suomi voisi selviytyä voittajana olemassaolon kamppailustaan.
Suomen menestyksen eväät oli sikäli tyypillinen kilpailukykynationalistinen puheenvuoro, että se käsitteli globaalia murrosta uutena kansallisena haasteena, johon vedoten suomalaisia vaadittiin jälleen kerran sitoutumaan yhteiseen ja yksimieliseen ponnistukseen paremman huomisen puolesta. Kaikesta globalisaatioon liitetystä murrospuheesta huolimatta globalisaation ajatteleminen kansallisena haasteena aktivoi ajatusta eheästä ja yksimielisestä kansallisesta subjektista, jolle näytti olevan tilausta vielä 2000-luvunkin taloudellisissa kilpailukykyprojekteissa.
Suomen menestyksen eväät ei suinkaan aloittanut haikailemansa kilpailukyky-yhteisön rakentamista täysin tyhjältä pöydältä, vaan raportin argumentaatio ja eetos ammensivat voimaa yhteisesti jaetusta historiasta ja kulttuurisista symboleista. EVA:n raportti hyödynsi diskursiivisena resurssinaan Suomen historiaa, johon tukeutuen voitiin esittää kertomus siitä, keitä ”me” todella olemme, mihin olemme ennen pystyneet ja mihin tulemme nämä historian koetukset kestäneinä pystymään myös jatkossa. Tämä suomalaisuuden essentialistinen tulkinta kertoi yleisölleen tarinaa ylisukupolvisesta suomalaisuuden olemuksesta, joka voitiin ajatella ”meidän” suorituskykymme lähteeksi ja kilpailueduksi globaalissa talouskilvassa. Suomen menestyksen eväissä menneisyyden maineteoista ja suomalaisesta sotakuntoisuudesta haettiinkin inspiraatiota ja uskoa myös globalisaation aikakauden huippusuorituksiin: ”Mistä suomalainen nainen saa voimaa? Ihantalan taistelusta, torjuntavoitosta, uskosta uskomattomaan.”
Talouden talvisota
EVA:n globalisaatioraportin retoriikka on hyvä esimerkki siitä, miten Pauli Kettusen sanoin ”kansallista historiaa ja kansallisia traditioita voidaan aktualisoida todistamaan, että Suomen kansan voima on sen kyvyssä ja tahdossa tehdä se, mikä täytyy tehdä – näkökohta, jolle oli erityistä käyttöä 1990-luvun syvän talouslaman vuosina.” Tuolle näkökohdalle on ollut käyttöä myös vuonna 2008 alkaneen globaalin talouskriisin aikana. Kun valtiovarainministeri Jyrki Katainen kutsui joulukuussa 2008 Suomen vaikeaa taloudellista tilannetta ”talouden talvisodaksi”, hänen viestinsä suomalaisille oli selvä: kansan on jälleen aika valmistautua ”välttämättömiin uhrauksiin”.
kuka kehtaa ilmoittautua käpykaartilaiseksi talouden talvisodassa, meidän yhteisessä ponnistuksessamme?
Talvisota soveltuu erittäin hyvin yhteisiin uhrauksiin velvoittavaksi retoriseksi resurssiksi, sillä se on Suomen historiaan liittyvistä symboleista kaikkein voimakkain. Talvisotaan tiivistyy niin vahvasti yhteisöllisyyttä ja nationalistista tunnelatausta, että sillä on symbolina suuri velvoittava voima – kuka kehtaa ilmoittautua käpykaartilaiseksi talouden talvisodassa, meidän yhteisessä ponnistuksessamme?
Myös pääministeri Juha Sipilä on valjastanut aiempien polvien sotaponnistelut tukemaan omaa poliittista visiotaan. Sipilä piti keväällä 2016 Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa puheen, jossa hän käsitteli Suomen ja Neuvostoliiton käymien sotien merkitystä Suomen itsenäisyyden pelastajana ja kansallishengen vahvistajana. Hän puhui myös ukkinsa sotakokemuksista sekä heidän yhteisestä matkastaan luovutettuun Karjalaan vuonna 1996. Sipilä sanoi oivaltaneensa Karjalan matkallaan, mihin veteraanien uhraukset häntä ja kaikkia nuorempia sukupolvia velvoittivat:
”Olin juuri myynyt yritykseni ja haaveilin hieman kevyemmästä työstä. Ei hän (Sipilän sotaveteraani-ukki) sitä toivonut. Hän opetti minut omalla tavallaan ymmärtämään, että meidän nuoremman sukupolven talvisotamme on tämän isänmaan rakentaminen yhä paremmaksi paikaksi asua ja elää. Meidän jokaisen tulee olla oman elämämme yrittäjiä ja rakentaa maatamme niillä taidoilla, jotka meille kullekin on annettu.”
Sipilän sanavalinta on mielenkiintoinen, sillä hän valjastaa aiempien polvien uhraukset palvelemaan ideologiaa, joka kaventaa kansalaisuuden idean tarkoittamaan sitä, että meistä kukin joutuu olemaan ”oman elämänsä yrittäjä”. Pääministeri teki puheessaan historiapolitiikkaa valjastamalla talvisodan palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiään, joihin näyttää kuuluvan sellaisen yhteiskuntamallin edistäminen, jossa ihmiset muuttuvat poliittisista kansalaisista oman markkina-arvonsa jatkuvaan trimmaamiseen pakotetuiksi yrittäjiksi. Nationalistisesta kuvastosta ammentava retoriikka antaa työkaluja, joilla oikeuttaa kovaa oikeistolaista politiikkaa.
Olisi kuitenkin perusteetonta väittää, että kilpailukykynationalismissa ja globalisaation esittämisessä kansallisena haasteena olisi kyse vain eliittien toteuttamasta manipulaatiosta. Kansakunnan ja kansallisvaltion käsitteisiin ankkuroitunut ajattelu ja arkipäiväinen nationalismi ovat juurtuneet niin syvälle, että ajatus yhteen hiileen puhaltavasta ”kansallisesta kilpailukyky-yhteisöstä” kuulostanee moniin korviin ihan järkeenkäyvältä ja kannatettavalta. Kansalliset identiteetit eivät ole kadonneet minnekään eikä globalisaatio ole osoittautunut nationalismin haudankaivajaksi vaan pikemminkin sen vahvistajaksi.
Syvään systeemikriisiin juuttuneella kapitalismilla ja vaurauden jakamisessa pahasti epäonnistuneella globalisaatioprosessilla on ollut vaikutuksensa siihen, että nationalismi on jälleen nostanut päätään eri puolilla maailmaa. Nationalistisella sisäänpäin käpertymisellä tai kilpailukyvyn puolesta uhrauksia vaativalla politiikalla ei kuitenkaan pystytä puuttumaan aikaamme riivaavien ongelmien alkusyihin. Siihen pystyisi vain demokraattisempi ja rationaalisempi globalisaation hallinta, joka kaataisi samalla kylmää vettä nyt kuumina hehkuvien nationalististen tunteiden päälle.
Kirjoittaja on Turussa asuva kulttuurihistorian maisteri, vapaa kirjoittaja ja akateeminen sekatyöläinen.
Lähteet:
Jämsä, Petri. 2014. Globalisaatiokeskustelu Helsingin Sanomissa 2004-2008. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.
Kantola, Anu. 2006. Suomea trimmaamassa: suomalaisen kilpailuvaltion sanastot. Teoksessa Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta? Toim. Risto Heiskala ja Eeva Luhtakallio. Gaudeamus, Helsinki.
Kettunen, Pauli. 2008. Globalisaatio ja kansallinen me : kansallisen katseen kritiikki. Vastapaino, Tampere.
Kettunen, Pauli. 2001. Kansallinen työ : suomalaisen suorituskyvyn vaalimisesta. Yliopistopaino, Helsinki.
Neuvo, Yrjö. ”Päivän innovaatio” jokaisen asiaksi. Helsingin Sanomat 4.8.1996. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000003551230.html. Haettu 1.2.2017
Ruokanen, Tapani. 2004. Suomen menestyksen eväät. Tiekartta Tulevaisuuteen. http://www.eva.fi/wpcontent/uploads/files/888_TIEKARTTA_FINAL.pdf. Haettu 31.1.2017
Sipilä, Juha. Kansallisen veteraanipäivän pääjuhla, juhlapuhe Oulussa 27.4.2016. http://www.juhasipila.fi/blogi/2016/04/27/9549. Haettu 2.2.2017
Virkamieskoneiston hirviöhetki
Kuukausi ennen kuntavaaleja Helsingissä keskustellaan siitä, pääsevätkö kuntapolitiikot käyttämään heille vaaleilla annettua valtaa. Virkamiesten tekemät omaishoidon tukien leikkaukset ovat viimeisin osoitus kuntademokratiaa ja kuntalaisten oikeuksia uhkaavasta virkamiesvallasta.
Helsingin sosiaali- ja terveysviraston virkamiehet uudistivat joulukuussa omaishoidontuen kriteerit. Nyt kaikki omaishoitosopimukset irtisanotaan ja uudet sopimukset tehdään uudistettujen kriteerien mukaan.
Uusia kriteerejä soveltamalla on mahdollista pudottaa osa omaishoitajista kokonaan pois omaishoidontuelta ja alentaa nyt maksettavia tukia. Lapsia koskevissa kriteereissä muun muassa oppivelvollisuuden mukainen koulunkäynti vaikuttaa tukeen alentavasti.
Päätöstä eivät tehneet poliitikot, vaan virkamiehet. Miten tilanteeseen päädyttiin?
Helsinki ilmoitti asiasta tiedotteella omaishoitajille 28. joulukuuta. Ensimmäiset kriteerien mukaiset uudet omaishoidontukisopimukset tehtiin nopeasti. Vammaisten lasten vanhempien blogissa vanhempi kertoo, kuinka uudistus pudotti perheen toisen pitkäaikaissairaan lapsen pois omaishoidontuelta ja alensi toisen tuen alimpaan luokkaan.
Nurinkurisesti viranomaisten tekemän uudistuksen taustalla on omaishoidontukilain muutos, jonka tarkoituksena oli parantaa omaishoitajien asemaa ja taata vapaapäivät kaikille. Vapaapäivistä syntyneet kustannukset päätettiin ilmeisesti Helsingin sosiaali- ja terveysvirastossa maksattaa omaishoitajilla.
Poikkeuksellisen törkeätä virkamiesten toiminta oli neljästä syystä:
- Päätös tehtiin, kun valtuutetut (ja koko Helsinki) oli joululomalla, eikä sitä viety sosiaali- ja terveyslautakuntaan käsiteltäväksi.
- Virkamiehet eivät tiedottaneet omaishoidontuen kriteerien kiristämisestä vaan päinvastoin siitä, että Helsinki lisäisi määrärahaa omaishoidontukeen. Helsingin Sanomat julkaisi tiedon lähes sellaisenaan. Lisärahalla pullistelu – samalla kun suuri osa omaishoitajista jäänee jatkossa vaille tukea – vaikuttaa tietoiselta harhaanjohtamiselta. Lisärahaa ilmeisesti tarvitaan, sillä uusi laki takaa kaikille omaishoitajille vapaapäivät. Tähän asti vain 65 prosenttia omaishoitajista on käyttänyt vapaapäivänsä. (Sotevirasto myös twiittasi ensin virheellisesti, että Helsinki satsaisi omaishoidontukeen 33 miljoonaa lisää edelliseen vuoteen verrattuna, vaikka tämä on koko omaishoitoon vuodessa Helsingissä käytettävä summa.)
- Virkamiehet eivät myöntäneet mistä on kyse, vaan selittivät valtuutetuille asian parhain päin: kyseessä oli tekninen hoitoisuusluokkien yhdistäminen. Sosiaali- ja terveysviraston vs. osastopäällikkö Arja Peiponen käytti Ylen uutisissa kriteerien uudistamisesta sanaa järkeistäminen.
- Kysyttäessä keneltä tuet on tarkoitus lopettaa, virkamiehet eivät puhuneet siitä, että tukia lopetettaisiin järjestelmällisesti lapsiperheiltä, vaan käyttivät erikoista esimerkkiä omaishoitajasta, joka on niin vanha, että hän ei jaksa enää hoitaa puolisoaan, ja jolta tuki siksi tulisi lopettaa.
Sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd) ei bloginsa perusteella vaikuta ymmärtävän, mitä juuri on tapahtunut. Häntä ei huoleta se, että virkamiehet ovat juuri leikanneet osalta omaishoitajista tukia näennäisesti tekniseltä vaikuttavalla päätöksellä. Anttila antaa ymmärtää, että viranomaiset ovat asiantuntijoita, joita poliitikkojen ja omaishoitajien tulee totella. “Lautakunnalla ei voi olla sellaista tietoa, minkä pohjalta se voisi laatia tai muuttaa kriteerejä, koska se tieto on asioita hoitavilla viranhaltijoilla”, Anttila kirjoittaa.
Viranomaiset ovat jo ehtineet puolustella kriteerien muuttamista, mutta kukaan ei vastannut tähän kysymykseen: miksi tukia leikattiin vaikka lainmuutoksen piti parantaa omaishoitajien asemaa? Tai millä valtuuksilla ja miksi viranomaiset toimivat näin?
Vammaisilta ja pitkäaikaissairailta lapsilta leikkaaminen on kiusallinen asia, josta kukaan poliitikko ei halua jäädä kiinni, varsinkaan juuri ennen kuntavaaleja. On siksi todennäköistä, että asia nostetaan ainakin muodollisesti käsittelyyn sosiaali- ja terveyslautakunnassa.
Mutta mitä jupakka kertoo kuntademokratian tilasta? Miten Helsingin sosiaali- ja terveysviraston virkamiehet voivat vetää omaa linjaansa ohi kuntapäättäjien?
Taustalla on 1990-luvun lamasta alkanut kehitys, jossa poliitikot ovat luovuttaneet taloudellisen liikkumavaran määrittämisen virkamiehille. Reilut 20 vuotta myöhemmin on syytä kysyä, ovatko poliitikot luoneet hirviön, joka on alkanut elää omaa elämäänsä?
Jos edes valtuutetut eivät tiedä missä päätöksenteossa mennään, mihin asemaan tämä asettaa tavallisen kuntalaisen, jota päätökset koskevat? Kuinka moni kuntalaisia koskeva asia menee läpi valiokunnissa ja valtuustossa ilman että kukaan kiinnittää virkamiesten valtaan suurempaa huomiota? Entä mitä kaikkea sellaista virastoissa päätetään, mikä ei edes tule valtuutettujen tietoon?
Omaishoidontuesta päättäminen ohi kuntapoliitikkojen ei ole ensimmäinen kerta, kun Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto käyttää poliittista valtaa kyseenalaisesti. Vaikuttaa siltä, että viraston päätöksenteko ei kestä päivänvaloa.
Vasemmiston ja nationalismin suhteen ongelmia
Arkinen sisäistetty nationalismi on osa useimpien elämää. Sillä flirttailu voi myös lisätä vaalimenestystä. Liberaalikin nationalismi perustuu viime kädessä ulossulkevuuteen, mutta voisiko se silti olla taktisista syistä osa vasemmistolaista ohjelmaa?
Tämä vuosi on erityisen herkullinen suomalaisen nationalismin tarkastelulle. Iltapäivälehdet julkaisivat heti vuoden alettua ensimmäiset erikoisjulkaisunsa: Ilta-Sanomat otsikolla ”Kohti vapaata Suomea” ja Iltalehti otsikolla ”Itsenäisyyden ihme”. Uudenvuodenpuheessaan presidentti Niinistö sanoi ”meidän kaikkien yhdessä” täyttävän tänä vuonna 100 vuotta. Hän ilmoitti osallistuvansa Suomen juhlistamiseen ”muiden mukana”. Niinistön puheessa kansallisuusaate on toimintaa ”oikean asian puolesta, sortoa vastaan”.
1800-luvun Euroopassa kansallisuusaate eli nationalismi otti kristinuskon paikan alamaisten (nyt kansalaisten) yhdistäjänä. Tärkeä osa yhdistämistä olivat kansalliskielen luominen sekä koululaitos, joka levitti kansalliskieltä. Samalla koulu ja myöhemmin myös joukkomedia ottivat kirkon paikan merkittävimpinä ajattelun juurruttajina. Sosiopoliittisen yhtenäisyyden luojaksi tarvittiin ”kansallisuskontoa”, kansallista mytologiaa, kansallista kirjallisuutta ja taidetta.
Nationalismi on tärkeä osa kapitalistisen valtion hallintaa ja modernin kansallisvaltion synty kytkeytyy tiiviisti nimenomaan kapitalismiin. Jos ymmärrämme nykymuotoisen kansallisvaltion kapitalistisena ja vasemmiston sosialistisena kapitalisminvastaisena liikkeenä, nationalismi ja vasemmisto ovat väistämättä ristiriitaisessa suhteessa.
Arkipäivän nationalismi
Teoreettisella tasolla nationalismin ja sosialismin suhde on selkeä: nationalismi ei sovi yhteen sosialismin tavoitteen kanssa, sillä se jarruttaa työläisten liittoutumista ja siten myös vapautumista. Sosialismi on internationalistinen liike ja aate. Alusta asti se on kiinnittänyt huomiota työläisten ja muiden alistetussa asemassa olevien yhteyteen. Tämä tekee vasemmiston suhteen nationalismiin poikkeukselliseksi verrattuna muihin poliittisiin liikkeisiin.
Ranskan tasavaltalaisaatteessa olivat vielä kiinteästi yhdistyneinä liberalismi ja siitä 1830-luvulla eriytyneet sosialismi ja kommunismi[1]. Erityisesti kommunistinen liike näki yhteiskuntaluokat kansakuntia merkittävämpinä ihmisiä erottavina tekijöinä, tunnuksenaan Kommunistisen manifestin päättävä, tunnettu lause: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”
Yhteistä varhaisille nationalismeille on, että tietty porvaristo (käytännössä tietty kauppa-alue) Marxin sanoin ”pullistuu ulospäin kansakunnaksi”. ”Porvarilla on, niin paljon kuin yksittäinen porvari taisteleekin toista vastaan, luokkana yhteinen etu, ja tämä yhteisyys, olkoonpa se miten tahansa kääntynyt sisäsuunnassa proletariaattia vastaan, on ulospäin kääntynyt toisten kansakuntien porvareita vastaan. Tätä porvari nimittää kansallisuudekseen.” (Marx 1978, 329, 330.) 1800-luvulla nationalismi nousi voimakkaaksi tekijäksi, joka yhdisti eri vallankumouksia. Se kytkeytyi kiinteästi ”pääoman aikakauden” nousuun (Hobsbawm 1975).
Anarkistikin voi unohtaa poliittisen teorian hetkeksi kun ”Suomi” pelaa jääkiekkoa.
Ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa käytännössä sosialistisiin toimijoihin kuitenkin siten, etteivät he ole nationalismille täysin immuuneja. Anarkistikin voi unohtaa poliittisen teorian hetkeksi kun ”Suomi” pelaa jääkiekkoa.
Mikä tämä ”Suomi” tällöin on? Ryhmä miehiä, joihin tunnetaan yhteyttä kuin ”me” olisimme mukana jäällä. Tämä yhteys on kansakunta, jota Benedict Anderson (1983) pitää kuviteltuna yhteisönä, koska kansakuntien jäsenet eivät tunne tai tapaa useimpia muita kansalaisia eivätkä edes kuule heistä, mutta kaikkien heidän mielissään he yhdessä muodostavat ”kansakunnan”.
Eric Hobsbawmin (1994, 18) käsityksen mukaan kansakunnat eivät tee valtioita ja nationalismia, vaan päinvastoin. Urheilujoukkueen mukana jaamme kansakuntana heidän voittonsa ja tappionsa, ilonsa ja surunsa. Tällöin urheilun seuraaminen on käytäntöä, jossa kansakunta muodostuu koetuksi ja todelliseksi yhteydeksi. Hobsbawm (1994, 157) kirjoittaakin, että urheilun kautta myös tavallisin ja epäpoliittisin ihminen voi helposti samastua kansakuntaan.
Vasemmistolainenkin poliitikko voi twiittailla Suomen peleistä, ollen tällöin ”yksi meistä”, jotka yhdessä kansakuntana seuraavat Suomen joukkuetta – ja lisäävät twiitteihinsä hashtagin #leijonat tai #huuhkajat. Esimerkiksi viime eurovaalien alla Vasemmistoliiton tuolloinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kehotti ihmisiä kannustamaan ”Leijonat ja Vasemmisto voittoon!”
Tällainen arkinen ja sisäistetty nationalismi on osa useimpien elämää. Nationalismeilla on eroa eri paikoissa ja eri aikoina, ja niillä on useita eri muotoja.
Nationalismin perinteet
Brittiläinen politologi Andrew Heywood (2007, 158–168) jaottelee nationalismin eri perinteet liberaaliin, konservatiiviseen, laajentumishaluiseen sekä kolonialisminvastaiseen ja jälkikolonialistiseen nationalismiin. Näistä perinteistä liberaali nationalismi on vanhin. Se puolustaa kansojen itsemääräämisoikeutta, vastustaa vieraiden valtojen hallintaa ja perustuu edustukselliseen kansanvaltaan.
Konservatiivinen nationalismi kehittyy vakiintuneissa kansallisvaltioissa. Kansakunnan nähdään syntyvän luonnollisesti ihmisten halusta elää samankaltaisten ihmisten kanssa. Sen yhtenäisyys ja ylpeys kansallisuudesta ovat hyviä ja tavoiteltavia asioita.
Laajentumishaluinen nationalismi liittyy erityisesti eurooppalaiseen imperialismiin, jossa on vahvana ajatus rodullisesta ja kulttuurisesta ylemmyydestä. Kaikilla kansoilla ei ole yhtäläistä itsemääräämisoikeutta: toisilla kansakunnilla on ominaisuuksia, jotka tekevät niistä ylivertaisia toisiin nähden. Tämä on rasistisin nationalismin muodoista, ja se vetoaa erityisesti itsensä uhanalaisiksi tai syrjäytetyiksi tunteviin ihmisiin, jotka saavat nationalismin kautta turvallisuuden ja ylpeyden tunnetta sekä itsekunnioitusta. Tällaiseen ”korostuneeseen” nationalismiin liittyy samalla joidenkin toisten kansakuntien tai ”rotujen” näkeminen uhkina tai vihollisina.
Kolonialisminvastainen nationalismi kehittyi imperialismin tuloksena Aasiassa ja Afrikassa. Se jakoi liberaalin nationalismin ajatuksen itsemääräämisoikeudesta, liittyen yhteen imperialisminvastaisuuden ja usein neuvostoliittolaisen marxismi-leninismin kanssa. Vähitellen 1970-luvun jälkeen ”marxilaisiksi” julistautuneet liikkeet ja itsenäistyneiden valtioiden marxilaisuus ovat haihtuneet. Nykyinen jälkikolonialistinen nationalismi hylkää länsimaiset ideat ja etsii uusia omia yhdistäviä ajatuksia, joista yhtenä esimerkkinä islamilainen identiteetti.
Suomessa nykyisen nationalismin voitaneen sanoa olevan sekoitus kolmea ensimmäistä perinnettä, erityisesti liberaalia ja konservatiivista nationalismia, eri toimijoilla eri tavoin painottuen. Kun Niinistö uudenvuodenpuheessaan sanoi Suomen kansallisuusaatteen kehittyneen sortoa vastaan, hänen sanansa kytkeytyvät liberaaliin nationalismiin. Sen sijaan vuotta aiemmin hänen sanoessaan ”maassa maan tavalla”, sanat liittyivät konservatiiviseen nationalismiin ja rasismiin.
Suomalaisen nationalismin kehitys
Napoleonin sotien myötä nykyinen Suomen alue siirtyi Venäjän valtaan. Autonomian alkuajat Venäjä tuki suomalaisen identiteetin kehitystä Ruotsin vaikutusta vastaan. Älymystön maailmankuvassa kansoilla oli oma paikkansa ja kulttuurinsa. Kansallismieliset fennomaanit katsoivat suomalaisten muodostavan oman, muiden kanssa tasavertaisen kansakunnan. He näkivät tärkeäksi ylläpitää hyviä suhteita keisariin turvatakseen kansakunnan kehityksen. (Harle & Moisio 2000, 76–77.)
Kansakunnan rakentaminen oli pitkään vain eliitin projekti.
Venäjän valta otettiin mahdollisuutena nostaa Suomi kansakuntien joukkoon. Vielä Topeliuksen Maamme-kirjassa (1875) oltiin ylpeydellä keisarin alamaisia ja osa Venäjää, kuitenkin Suomen omien lakien alaisuudessa. Suomalaiset Topelius esittää hyvinkin monikansallisesta alkuperästä kehittyneiksi. ”Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän hyväksi, – ovat yksi kansa.”
Kansakunnan rakentaminen oli pitkään vain eliitin projekti. Vuoden 1871 Pariisin kommuunin yhtenä tänne ulottuneena vaikutuksena oli suomen kielen aktiivisen kehittämisen aloittaminen – rahvas oli integroitava yhteiskuntaan, jottei vastaavaa pääsisi täällä tapahtumaan.
Tavalliseen rahvaaseen suomalainen identiteetti saatiin iskostettua vasta 1890-luvulta alkaen Venäjän siirryttyä omaan nationalismiinsa, ja erityisesti vuoden 1899 helmikuun manifestin jälkeen, joka jätti Suomen valtiopäiville vain neuvoa-antavan roolin. Sortovuodet kehittivät suomalaisuudesta Venäjän valtaa vastaan asettuvan vastarinnan identiteetin, ja suomalaisuus omaksuttiin laajasti.
Suomessa alkuaikojen työväenliike oli samalla myös nationalistinen liike: ensisijainen vihollinen oli venäläinen valtiokoneisto. Kansan lehdessä 18.2.1899 kirjoitettiin, että ”[r]aja ei ainakaan meidän oloissamme ole olemassa vallitsevan luokan ja työväen luokan välillä” (Haapala 1986, 205 mukaan). Suomalaisuus oli yhdistävä identiteetti, jolla oli vapauttava merkitys kantajilleen.
Identiteetit, kuten suomalaisuus vielä 1900-luvun alkupuolella, voivat toimia vapautumisen välineinä. ”Nainen”, ”musta”, ”työläinen”, ”saamelainen” jne. voivat kaikki olla identiteettejä, jotka kiinnittävät huomiota rakenteelliseen sortoon. Ne eivät ole vain identiteettejä, vaan ilmaisevat ihmisen todellista asemaa suhteessa toisiin ihmisiin. Alisteisessa asemassa olevat ihmiset ovat useammin herkkiä havaitsemaan suhteiden epätasa-arvoisuuksia.
Suomalainen identiteetti kehittyi ja liike kasvoi vauhdilla muutaman vuoden kuluessa. Vuoden 1905 yleislakko merkitsi suomalaisen alamaisuusajattelun loppua. Työväenliike tuki vahvasti Suomen itsenäistymistä. Sosiaalidemokraatit niin Suomessa kuin Venäjälläkin (kuten tuolloin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa vaikuttanut Lenin) kirjoittivat Suomen itsenäisyyden puolesta 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Vaikka useat poliittiset liikkeet kannattivat itsenäisyyttä, tulevan Suomen hallitusmuodosta ja yhteiskuntajärjestelmästä oli kuitenkin erimielisyyttä. Kun Suomi Venäjän vallankumouksen myötä itsenäistyi, luokkaristiriita leimahti sisällissodaksi.
”Maassa maan tavalla”: nationalismin ja rasismin yhteys
Sisällissodan jälkeen suomalainen vasemmisto osaa sosiaalidemokraateista lukuun ottamatta piti kansallisia symboleja valkoisten symboleina eikä kokenut niiden ”suomalaisuutta” omanaan. Euroopassa laajentumishaluisen nationalismin vastarintaliikkeet omaksuivat omanlaisensa, fasisminvastaisen nationalismin, joka oli sekoittunut sosialistisiin liikkeisiin. Toisen maailmansodan jälkeen myös vasemmisto omaksui suomalaisen kansallisen identiteetin ja sen symbolit. Internationalismi vahventui merkitsemään eri kansakuntien yhteistyötä ja kulttuurista kanssakäymistä (sekä Neuvostoliiton tukemista fasismin vastaisena voimana). Kansakunnat olivat yhtä arvokkaita, mutta niillä kaikilla ajateltiin olevan selvä kansallinen kulttuurinsa ja omat ominaispiirteensä. Nyt Suomessa kommunisteja myöten saatettiin tuntea suomalaisuus omaksi ja voitiin tuntea myös kansallista ylpeyttä.
Poliittinen järjestelmä vaikuttaa poliittisten liikkeiden toimintaan. Parlamentarismi vaatii parlamentaarisesti toimivia liikkeitä sisällyttämään itseensä vallitsevia aatteita ja ajankohtaisia ”aatetrendejä”, jollainen on nyt viimeisimmän talouskriisin myötä lisääntynyt ja voimistunut rasismi.
Vuoden 2010 maaliskuussa tämä johti siihen, että Jutta Urpilaisen suulla sosiaalidemokraatit lausuivat omaksi maahanmuuttopoliittiseksi linjauksekseen perussuomalaisilta omaksutun periaatteen ”maassa maan tavalla”. Sanonnan alkuperä on myöhäisantiikin Pyhän Ambrosiuksen sanomaksi kerrotussa neuvossa ”Roomassa elä kuten roomalaiset elävät; muualla elä kuten muualla eletään”. Tämä arkijärkinen ajatus on saanut nyttemmin rasistisen sävyn. Siihen sisältyy ajatus, että muualla – tai vääristä vanhemmista – syntyneet eivät kykenisi elämään normaalien käyttäytymissääntöjen mukaisesti.
Tässä ajattelussa ulkomaalainen tai maahanmuuttaja tarkoittaa yleensä vain tiettyjä ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia, lähinnä afrikkalaisia ja Lähi-idästä kotoisin olevia. Rodullistettujen maahanmuuttajataustaisten on todisteltava suomalaisuuttaan jatkuvasti. Sama ei koske kaikkia maahanmuuttajataustaisia. Valkoisen ranskalaisen äidin ja valkoisen suomalaisen isän lapsi tuskin edes huomaa olevansa ”maahanmuuttajataustainen”, asui sitten Suomessa tai Ranskassa.
Liberaali nationalismi
Rodullistettujen suomalaisuus koetaan myös ongelmallisena. Osa vankoista kansallismielisistä pitää esimerkiksi Vasemmistoliiton somalialaistaustaisen Suldaan Said Ahmedin leijonapaitaa tai hänen kantamaansa Suomen lippua provokaationa ”oikeaa suomalaisuutta” kohtaan. Ne ovat poliittisia tekoja, jotka tuovat esiin nationalismin ja rasismin yhteyden. Ahmedille isänmaallisuus tarkoittaa suvaitsevaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hän twiittaa 23. syyskuuta 2016 kuvan leijonakorusta saatteella, ettemme saa antaa ”rasistien omia leijonaa”, ja myöhemmin teollaan palauttaneensa leijonakorun ”taviksien käyttöön”.
Tällainen suomalaisuus on monikulttuurista ja inklusiivista nationalismia. Se on liberaalia nationalismia, kamppailua kansallisista symboleista, ja pyrkimystä erottaa ne konservatiivisesta ja rasistisesta nationalismista.
Liberaali nationalismin muoto on ollut vallitsevana suurimmassa osassa konservatiivista nationalismia ja rasismia vastustavissa mielenosoituksissa Suomessa. Yhden rasisminvastaisen mielenosoituksen lopuksi Helsingin Senaatintorilla soi Finlandia-hymni. Kansallisia symboleja pyritään ”puhdistamaan” rasismista ja antamaan niille oma positiivinen sisältönsä. Tällainen nationalismi voi laajentaa suomalaisuuden käsitettä ja sisällyttää sisäänsä uusia suomalaisia ja suomalaisuuksia.
Vasemmiston kannalta on ongelmallista, että myös liberaali nationalismi ylläpitää rajoja kansojen välillä
Monet vasemmistolaiset ovat toimineet liberaalin nationalismin puolesta, konservatiivista vastaan. Myös tällainen liberaali nationalismi sulkee kuitenkin ulos erilaisia ryhmiä, mikä on vasemmistolaisen tasa-arvon ihanteen kannalta ongelmallista. Ovatko saamelaisetkin suomalaisia? Pyrkiikö tämä nationalismi siihen, että he olisivat suomalaisia tai tulisivat suomalaisiksi?
Kansakunta ja kansalliskielet rakennetaan aina toisten, yleensä pienempien, potentiaalisten kansojen ja kielten kustannuksella. Tämä voi synnyttää ja vahvistaa ”vastanationalismeja”, jollaisena voidaan pitää esimerkiksi saamelaisuutta. Suomen kaltaisessa maassa, joka on osa maailman rikkaimpiin kuuluvaa talousaluetta, ”Länsi-Eurooppaa”, nationalismi saa väistämättä ulossulkevia piirteitä.
Vasemmiston kannalta on ongelmallista, että myös liberaali nationalismi ylläpitää rajoja kansojen välillä, ylpeyttä ”omasta” kansasta sekä käsityksiä kansakuntien luontaisesta erilaisuudesta. Tässä nationalismissa kaikki voivat olla suomalaisia, kunhan omaksuvat suomalaisuuden. Se on toinen – toki vasemmistolaisempi, mutta kuitenkin vain toinen – muoto perussuomalaisesta käsityksestä ”maassa maan tavalla”.
Tähän käsitykseen liittyy myytti kansallisesta kulttuurista, jota symbolit edustavat, sekä käsitys kansanluonteesta. Ajatuksella kansojen erilaisista ”luonteista” on yhteys rasismiin ja alistettujen sortoon. Heywoodin (2007, 158) erittelemistä nationalismin muodoista ainakin liberaali, konservatiivinen ja laajentumishaluinen ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa: eri aikoina, eri olosuhteissa, ne voivat helposti kehittyä toisikseen.
Konservatiivisen nationalismin nousu
Kapitalistisessa yhteiskunnassa nationalismi ei ole ainoa ideologisen hallinnan väline. Toisena merkittävimpänä ideologiana on hallitseva talousoppi, uusliberalismi. Heikki Patomäki (2015) määrittelee uusliberalismin opiksi, joka kehystää ja tulkitsee yhteiskunnalliset ongelmat markkina-ajattelun ja siihen liittyvien tehokkuus-, vapaus- ja oikeudenmukaisuusihanteiden kautta. Tämän ajattelun mukaan yksityinen omistus ja uusien alueiden saaminen markkinoiden piiriin ratkaisee yhteiskunnan ongelmia. Kilpailu yksityisillä markkinoilla tai niiden hallinnollisilla jäljitelmillä asettuu edustuksellisen demokratian instituutioiden vallan alueelle.
Nykyisen Suomen hallituksen leikkauspolitiikan takana on uusliberaali ajattelu, joka toimii sen oikeuttajana. Samalla pääministerin suulla voidaan sanoa ”meidän” olevan ”samassa veneessä”, jolloin vedotaan nationalismiin.
Uusliberalismiin liittyvä edustuksellisen demokratian alasajo tuottaa vastareaktionsa. Kansalaiset kohtaavat enenevää taloudellista epävarmuutta ja samalla kokevat vaikutusvaltansa yhteiskunnallisiin asioihin heikkenevän. Kapitalismin uusliberalistinen vaihe tuottaa oikeistopopulismille oivan maaperän. Valtio levittää toiminnallaan epävarmuutta ja samaan aikaan oikeuttaa toimintaansa tuolla epävarmuudella (Hirsch 1985, 142).
Oikeistopopulismin voisi sanoa olevan yhteiskunnassa vallitsevien konservatiivisten ja autoritaaristen tendenssien ja konservatiivisen nationalismin ilmentymä ja yksi niiden selvä ruumiillistuma. Oikeistopopulistiset liikkeet eivät itse ole edellä mainittujen tendenssien lähde, mutta ne voivat merkittävästi vahvistaa näitä tendenssejä toiminnallaan. Ristiriitaisesti oikeistopopulistit ovat samanaikaisesti uusliberalismin tuote ja myös uhka sille. Britannian EU-ero (Brexit) ja Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi ovat oireita, jotka uusliberalismi on tuottanut.
Vaalitulosta optimoiva opportunismi on haitallista vasemmiston pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiselle.
Nouseva konservatiivinen, sovinistinen ja selvän rasistinen nationalismi on konkreettinen ongelma monille syrjityille ja alistetuille. Se on vastakohta myös vasemmistolaisille arvoille.
Vasemmistoliitto on vastustanut rasismia ja konservatiivista nationalismia. Toisinaan Vasemmistoliitossa on kuitenkin käytetty sellaista liberaalinationalistista retoriikkaa, josta ei välttämättä ole pitkä matka konservatiiviseen nationalismiin. SDP on ”maassa maan tavalla” -retoriikalla äänestäjiä kerätäkseen jossain määrin flirttaillut rasismin ja konservatiivisen nationalismin kanssa. Vaalitulosta optimoiva opportunismi on haitallista vasemmiston pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiselle.
Teoreettisesti selkeä vastakohtaisuus nationalismin kanssa vaatii myös käytännöllistä vastakohtaisuutta, jotta vasemmisto voi vastata uusliberalismin ja oikeistopopulismin haasteeseen. Tämä tarkoittaa, että nationalismia ei edes vaalitaktisista syistä voi ottaa lainkaan mukaan vasemmistolaiseen ohjelmaan.
Kirjoittaja tekee Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa väitöskirjaa Suomen valtion muutoksesta 1990-luvun laman jälkeen.
[1] Sosialismia ja kommunismia käytettiin usein tuolloin rinnakkaisina käsitteinä. Sittemmin ’sosialismia’ on alettu pitää laajempana käsitteenä, johon kuuluvat monet eri traditiot kuten sosiaalidemokratia, kommunismi ja anarkismi.
Lähteet:
Anderson, Benedict. 1983. Imagined communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso.
Haapala, Pertti. 1986. Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Tampere–Helsinki: Vastapaino ja Suomen historiallinen seura.
Harle, Vilho ja Sami Moisio. 2000. Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.
Heywood, Andrew. 2007. Political ideologies. An introduction. 4th edition. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Hirsch, Joachim. 1985. Turvavaltio. Tampere: Vastapaino.
Hobsbawm, Eric.1975. The Age of Capital 1848–1875. London: Weidenfeld & Nicolson.
Hobsbawm, Eric. 1994. Nationalismi. Tampere: Vastapaino.
Marx, Karl. 1978. Friedrich Listin kirjasta ”Kansantaloustieteen kansallinen järjestelmä”. Teoksessa Marx–Engels. Valitut teokset. Osa 1. Moskova: Edistys.
Marx, Karl ja Friedrich Engels. 2016. Kommunistinen manifesti. Tampere: Vastapaino.
Patomäki, Heikki. 2015. Esipuhe ”kolmanteen painokseen”: Suomen ja maailman tila vuonna 2015. Teoksessa Heikki Patomäki. Uusliberalismi suomessa. Kolmas painos. http://www.patomaki.fi/Uusliberalismi_Suomessa.pdf
Topelius, Zacharias. [1875]. Maamme-kirja. https://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja
Debatti: Voiko nationalistisia symboleita käyttää suvaitsevaisesti?
Kansallisten symbolien, kuten lippujen ja vaakunoiden, käyttö on keskeinen osa nationalismia. Niiden käytöstä on monenlaisia näkemyksiä myös vasemmiston sisällä.
Vasemmistoliiton aktiivi Suldaan Said Ahmed on pyrkinyt ottamaan suomalaisuuden symboleita haltuun ja käyttämään niitä suvaitsevaisuutta edistävästi. Tulisiko leijonariipus kääntää suvaitsevaisen Suomen symboliksi? Vai ruokkiiko tämä kenties vain uudenlaista ulossulkemista tai suomalaistamista?
Peruste kutsui Said Ahmedin debatoimaan aiheesta nationalismikriittisen aktivistin Henrik Jaakkolan kanssa.
Suldaan Said Ahmed: Leijonakorun käyttö on pelkojeni voittamista
Teininä Joensuussa liikkuessani pelkäsin joka ikistä vastaan tulevaa, jolla oli leijonakoru tai kiitos-logolla varustettu Suomi-paita päällään. Pelkäsin ja olin aina 110-prosenttisen varma että vastaan tuleva on rasisti, joten menin aina valmiustilaan, ja olin valmis siihen että kohta se sanoo jotain rasistista tai yrittää lyödä.
Minulle leijona merkitsi jo itsessään rasistista symbolia, jota vain rasistit kantoivat. Jos rehellisiä ollaan, niin valitettavasti melkein joka ikisellä, joka sanoi noina aikoina jotain rasistista tai yritti käydä kimppuun, oli leijonakoru tai -paita ja näin ollen pelkoni oli siltä osin aiheellinen.
On hieno tunne, kun saa voittaa omia pelkojaan ja tajuaa että symboli itsessään ei ole paha, vaan se miten symbolia käytetään ja miten sen kantaja käyttäytyy. Ja tämä pätee kaikkiin aatteisiin ja ideologioihin.
En halua tehdä päätöksiä kenenkään puolesta enkä pakottaa tai tuputtaa ihmisiä käyttämään leijonakorua. Mutta kun kerran Suomi on meidän kaikkien isänmaa, miksi jättää käyttämättä jotain, mikä symboloi sitä mitä rakastaa? Senkö takia, että sen maine on pilattu tai että siitä on tullut tietyn ryhmän merkki? Eikö olisi aika aloittaa leijonan kunnian palauttaminen, jotta se voisi olla symboli kaikille suomalaisille? Pienen äänekkään vähemmistön ei saa antaa omia sitä. Tämän vuoksi olen ottanut leijonan osaksi omaa poliittista toimintaani ja kampanjointiani.
En ymmärrä ajatusta, että jos rasistit ovat pilanneet jonkin asian, se pitäisi jättää kokonaan heille. Mielestäni näin ei pitäisi olla. Isänmaallisuus on parhaimmillaan silloin kun se merkitsee rakkautta, välittämistä ja solidaarisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Viha ja katkeruus eivät ole isänmaallisuutta. Ne lisäävät vastakkainasettelua ja kahtiajakautumista.
Eli ollaan kaikki terveellä ja kauniilla tavalla isänmaallisia. Haluan nähdä Suomen 100-vuotis juhlavuoden kunniaksi, että ne jotka haluaisivat leijonakorua käyttää, uskaltaisivat tehdä sen ylpeinä ja tulisivat mukaan tähän käynnistämääni leijonan takaisinottokampanjaan. Yksi paikka aloittaa on tekstiilifirma Finlaysonin 100 leijonaa -kampanja, jossa jokainen voi suunnitella itsensä näköisen leijonan Suomelle, eli keksiä itse, minkä näköistä leijonaa haluaisi käyttää koruna, kassina tai ihan minä vaan.
Nyt aikuisena haluan ehdottomasti käyttää leijonakorua. Haluan samalla tekoni olevan viesti niille muille, jotka eivät vielä ole uskaltaneet ottaa symbolia käyttöön, että leijona kuuluu meille kaikille. En halua nähdä sellaista Suomea, jossa kenenkään suomalaisuutta määrittelee oma tausta. Haluan nähdä ja olla mukana rakentamassa Suomea, jossa on monta eri tapaa olla suomalainen ja jossa ei anneta rasistien määritellä suomalaisuutta. Voitetaan siis pelkomme!
Henrik Jaakkola: Nationalismi on eliitin työkalu
Suomen leijonavaakuna ja muut kansalliset symbolit ovat alusta alkaen olleet osa ylhäältä alas saneltua projektia, jossa eliitti on pyrkinyt esittämään ”suomalaisuuden” hallitsevia ja hallittuja yhdistävänä siteenä. Projekti on ollut tehokas ja sen seuraukset näkyvätkin esimerkiksi rasistisessa väkivallassa, jota sinä Suldaan olet kohdannut.
Oikeistolle on hyödyllistä, että valkoiset suomalaiset työläiset ajattelevat ongelmiensa johtuvan maahanmuuttajista tai ylipäätään ”erilaisista” tai rodullistetuista ihmisistä, eikä hyvinvointivaltion rakenteita purkavasta eliitistä.
Suldaan, mielestäni et ollut nuorena ennakkoluuloinen tai väärässä tavassasi tulkita leijonariipusten ja Kiitos-paitojen kantajia. Näen myös, että tapasi ottaa suomalaisuuteen liitetyt kansalliset symbolit käyttöösi on vahvaa vastarintaa rasismia vastaan. Uskon, että olet sillä voinut saavuttaa paljon hyvää kehitystä näitä tunnuksia vaalivien keskuudessa. Ennen kaikkea suomalaiseen isänmaallisuuteen samaistuva saattaa hyvinkin avata silmänsä sinut kohdatessaan ja huomatessaan, kuinka hänen stereotyyppiset olettamansa ”ulkomaalaisista” eivät pidäkään paikkansa.
Voiko kuitenkin olla, että samalla vahvistat mallia, jossa esimerkiksi maahanmuuttajan tai rodullistetun ihmisen on osoitettava kiitollisuutta ja kunnioitusta Suomea kohtaan tullakseen hyväksytyksi yhteiskunnassa? Olisi myös rasistista ja sietämätöntä, mikäli muita kuin valkoisia suomalaisia hyväksyttäisiin osaksi yhteiskuntaa vain sillä edellytyksellä, että he samaistuvat suomalaiseen nationalismiin ja sen symboleihin.
Nationalismi olettaa, että meitä yhdistää ennen kaikkea se, mihin maahan olemme syntyneet. Liberaalimpi nationalismi sisällyttää piiriinsä myös muut maassa asuvat, jotka hyväksyvät nationalismin, mutta kaikesta huolimatta kansallismielisyys perustuu nimenomaan kansallisuuteen ja sen yhdistävään merkitykseen.
Internationalistina ja vasemmistolaisena koen puolestani, että yhdistävät asiat syntyvät nimenomaan valta- ja luokkasuhteisiin perustuvien poliittisten kamppailujen kautta. Nationalismi luo vastakkainasetteluja kansakuntien välille. Näen, että nationalismin luoma keinotekoinen kamppailu suomalaisten ja venäläisten tai yhdysvaltalaisten ja meksikolaisten työläisten välillä on suoraan pois mahdollisuuksistamme kamppailla todellisia sortajia vastaan.
Ymmärrän käytännöllisestä näkökulmasta tarpeen koettaa omia nationalismi oikeistolta. Mielestäni se ei ole kuitenkaan kestävä strategia.
Jos puhutaan nationalismista taktiikkana, voidaan se erotella vapauttavaan ja sortavaan. Valloittajan imperialismille alisteinen kansakunta, kuten sadan vuoden takainen Suomi tai nykyinen Palestiina, tarvitsee nationalistisen vapautusliikkeen saavuttaakseen kansallisen itsenäisyyden. Tällöin se on mielestäni ennen kaikkea demokraattinen ja käytännöllinen kysymys – suurissa imperiumeissa keskitetty valta ei mahdollista yksilöille oikeutta osallistua päätöksentekoon.
Itsenäistyneessä valtiossa nationalismi ei kuitenkaan ole alistettujen, vaan alistavien taktiikka. Se voi olla sortavan kansakunnan perustelu toisen kansan alistamiselle ja hallitsevan luokan tapa hajottaa hallittujen keskinäinen solidaarisuus.
Samalla nationalismi on banaalia, arkipäiväistä – se toistuu koulujen aamunavauksissa, liputuspäivien katukuvassa ja poliitikkojen retoriikassa. Juuri tämä huomaamaton toisto tekee nationalismista vahvan ja sitkeän ideologian, jota eliitti kykenee hyödyntämään eri yhteyksissä. Luokkaeroja ja eriarvoisuutta peitellään isänmaallisuudella, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että pääministerimme korostaa leikkausten yhteydessä kuinka olemme kuitenkin ”kaikki samassa veneessä”.
Etkö siis Suldaan näe vaaroja siinä, että kaikki poliittiset puolueet vasemmalta oikealle ottavat valtiollisen, virallisen nationalismin annettuna ja vahvistavat tätä ulossulkevaa ideologiaa? Olisiko sen sijaan tärkeintä vahvistaa niitä siteitä, jotka pohjaavat eriarvoisuutta vastustaviin kamppailuihin?
Suldaan Said Ahmed: Sorron välineet pitää neutralisoida
Ystäväiseni Henrik, ymmärrän todella hyvin näkökulmasi liittyen nationalismiin. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että kaikilta sorron ja alistamisen välineiltä pitäisi pyrkiä viemään pohja ja neutralisoida ne.
Sortajien ja etuoikeutetuissa asemissa olevien vallankäyttäjien pahin pelko toteutuu, kun sorrettu ja vähemmistöön kuuluva henkilö ottaa vallankäytön merkit, tässä tapauksessa nationalismin symbolit, itse käyttöön ja tekee niistä neutraalit. Vallankäyttäjän huomattua symbolin olevankin kaikkien eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ja eriväristen ihmisten kantamana, mikä symboli hänelle enää jää jäljelle sulkeakseen isänmaallisuudesta jonkun tietyn ryhmän ulos? Niin kuin vanha afrikkalainen sananlasku sanoo: ”Älä anna vihollisesi ampua sinua omalla nuolellasi”.
Muistan itse kun olin ensimmäistä kertaa hankkimassa jääkiekon maajoukkueen virallista pelipaitaa. Urheilukaupassa myyjä ihmetteli, olenko tosissani. Olin vähän niin kuin kokeilemassa kepillä jäätä. Sama toistui kun menin ostamaan leijonakorun Kultajousesta. Muistan myyjän katseen. Hänen piti tarkistaa, oliko kuullut oikein.
Pelkäsin, miten ihmiset reagoivat, jos kävelen keskustassa leijonapaita päällä. Muistan kun metrossa istuessani kaikki tuijottivat minua, olin rikkomassa lasikattoa. Olin ottanut jotain, mikä kuului vain etuoikeutetuille valkoisille. Olen saanut kaikenlaista paskaa niskaani ja kuullut muun muassa: ”sun kaula pitäisi katkaista, sun päältä tullaan repimään noi pois”. Tein tämän vain, jotta seuraavan sukupolven suomalaisuutta ei kyseenalaistettaisi ja he olisivat kauniilla ja terveellä tavalla isänmaallisia.
Henrik Jaakkola: Nationalismi on ase, joka muuttaa kantajaansa
Suldaan, olen kanssasi samaa mieltä siitä, että sorron ja alistamisen välineiltä tulisi viedä pohja. En ole täysin vakuuttunut kuitenkaan siitä, voiko näitä välineitä neutralisoida, ja onko se edes mielekästä.
Vihollista varmasti sattuu eniten, kun häntä ampuu tämän omalla nuolella, mutta voi kysyä, onko nationalismi ase, joka muuttaa myös kantajaansa? Onko isänmaallisen oikeiston päihittäminen sen arvoista, jos mukaudumme oikeiston retoriikkaan ja omaksumme heiltä oppeja?
Olisikin mielestäni hyvä, että seuraava suomalainen sukupolvi ei kasvaisi saman isänmaallisen aivopesun saattelemana kuin ”sinun puolestas elää ja kuolla”-valoja kouluissaan laulaneet, vaan voisivat itse kyseenalaistaa nationalismin olettamat. Tämä on ennen kaikkea niiden vastuulla, jotka nyt hyötyvät ”oikeaa ihonväriä” korostavasta rasistisesta isänmaallisuudesta. Mielestäni kaltaisteni valkoisten suomalaisten olisi tekopyhää sanella esimerkiksi sinulle, mitä mieltä sinun tulee olla nationalismista ja miten sinun tulee vastata rasistiseen ahdisteluun ja väkivaltaan.
Jos seuraavakin sukupolvi kasvatetaan tiettyyn ”suomalaisuuteen”, seuraten tiettyä symboliikkaa, tämä kaventaa ihmisten vapautta olla juuri sellaisia kuin ovat. Kun otamme valkoisen Suomen symbolit ja kasvatamme ihmisiä ylistämään juuri niitä, en usko, että meidän on mahdollista päästä täysin irti niiden alkuperäisistä merkityksistä. Voi olla että Suomi-leijona ja muut kansallismieliset symbolit oikeuttavat rasismin perustaa jopa vasemmiston hallussa.
Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta debattiin kanssasi, Suldaan. Meidän tulisi vasemmistolaisina keskustella enemmän nationalismista eri näkökulmista, ja mielestäni olet omalla tavallasi tienraivaaja tässä keskustelussa. Toivoisin että he, joiden ei ole tarvinnut pelätä väkivaltaisten rasistien hyökkäyksiä, pohtisivat käsitystään isänmaallisuudesta kriittisesti. Millä tapaa meidän omatkin ennakkoluulomme ja vakiintuneet käsityksemme Suomesta ja suomalaisuudesta saattavat legitimoida näiden rasistien näkemyksiä?
Tässäkin keskustelussa on tietenkin tärkeää ymmärtää, kuinka suuri merkitys isänmaalliseksi mielletyillä tunnuksilla on valtaosalle ihmisistä. Samalla tulisi kuitenkin kyetä irrottautumaan haitallisten ilmiöiden pönkittämisestä esimerkiksi vaalikannatuksen toivossa. Lopulta nationalismi on paljon symboleitaan laajempi ilmiö, ja sen myrkyllistä vaikutusta yhteiskunnassa tulisi arvioida kokonaisuutena.
Pääkirjoitus: Vasemmisto ♥ nationalismi?
Kirja-arvio: Sivistysdemarien vastaisku
Katri Söder & Anette Karlsson (toim.).
Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus.
2016. Into, Helsinki. 200 sivua.
Nykyisen porvarihallituksen taantumuksellinen koulutuspolitiikka suorastaan huutaa vastaiskua vasemmalta laidalta. Demaritaustaisen Työväen Sivistysliiton yhdessä Into Kustannuksen kanssa julkaisema Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus (2016) yrittää täyttää tämän tehtävän onnistuen siinä valitettavasti vain osin. Eri kirjoittajien, joista osa hyvinkin nimekkäitä, teksteistä koostuva antologia jää turhan hajanaiseksi, vaikka muutama loistokas hetkensäkin sillä on.
Kirjan lähtökohta on kunnianhimoinen. Sen artikkelit on jaoteltu kuuteen kokonaisuuteen, jotka kattavat koko elinikäisen oppimisen varhaiskasvatuksesta aina korkea-asteelle ja vapaaseen sivistystyöhön asti. Muutama artikkeli tarkastelee myös suomalaista koulutuspolitiikkaa kokonaisuutena, ja näistä etenkin Maria Rytkösen teksti Koulutuksen periytyvyys – kulttuuri eriarvoistaa on erinomaisen täsmällinen argumentoinnissaan. Teemahan on tänä päivänä erityisen ajankohtainen: duunarin lapsesta tulee edelleen suurella todennäköisyydellä duunari, ja sosiaalinen nousu on entistä hankalampaa, kun koulutuksesta leikataan.
Rytkönen tiivistää koulutuspolitiikan keskeisen ongelman seuraavasti: ”Näin ollen suomalaisessa koulutuspolitiikassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa nojataan yhä voimakkaammin yksilön valinnanvapauteen luottaen edelleen yksilön tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin. Muuttuneet rakenteet eivät kuitenkaan takaa enää tasa-arvoisia lähtökohtia, ja tällöin valinnanvapaus toisintaa ja ruokkii eriarvoisuutta sekä erottelee entisestään.” Tämä on tärkeä huomio pohdittaessa esimerkiksi valinnanvapauden lisäämistä lukioissa.
Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Kun opuksella on mittaa vain 150 sivua, jäävät yksittäiset artikkelit väistämättä pintaraapaisuiksi aiheestaan – osa paremmin, osa huonommin onnistuen. Lyhyt mitta lienee syynä myös sille, että moni artikkeli liikkuu kiusallisesti ylätasolla vailla kunnollista ankkuroitumista käytäntöön. Kun kunnolliseen paneutumiseen ei ole riittävästi merkkejä, jäävät koulutuksen toimijat, oppilaat ja opettajat, paitsioon huomion kiinnittyessä ensisijaisesti rakenteisiin.
Nuorten syrjäytymisestä kirjassa ollaan huolissaan, kuten toki oikein onkin.
Sosialidemokraattisia koulutuspoliittisia linjauksia kaipaava löytää kyllä kirjasta haluamansa. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista suomitaan ankarasti. Erityisen kiinnostava on Anette Karlssonin artikkelissaan visioima uudenlainen opintotukimalli, jossa kaikille opiskelijoille maksettaisiin valtion rahastosta tonni kuussa. Tämän opiskelija sitten maksaisi myöhemmin vähän kerrassaan palkastaan takaisin, eikä erillisiä opintolainoja enää tarvittaisi.
Nuorten syrjäytymisestä kirjassa ollaan huolissaan, kuten toki oikein onkin. Lääkkeeksi tähän tarjotaan useammassakin artikkelissa oppivelvollisuuden pidentämistä joko alku- tai loppupäästä. Tämähän on ollut vasemmistopuolueiden agendalla jo pidempään, muttei yksinään riitä. Toimenpiteiden keskittäminen opintojen kriittisiin nivelvaiheisiin (kuten siirtymä peruskoulusta toiselle asteelle) auttaa joitakin, mutta niille nuorille, joiden ongelmat ovat vaikeampia, tarvitaan jämerämpiä keinoja. On oireellista, ettei kirjassa mainita oppilashuoltoa – koulupsykologeja, koulukuraattoreja, terveydenhoitoa – juuri lainkaan. Yhdessä toimivan oppilaanohjauksen kanssa näillä voidaan puuttua oppilaiden ongelmiin muulloinkin kuin siirtymävaiheissa.
Aivan erityinen haaste suomalaiselle yhteiskunnalle ovat ”osaamattomat” aikuiset: useimmiten pelkän peruskoulun varassa olevat ihmiset, joilla on haasteita jo perustaidoissa, kuten lukemisessa ja kirjoittamisessa, hankalammista arjen suoritteista puhumattakaan. Kirjan mukaan tällaisia 16-65-vuotiaita on Suomessa jopa 600 000. Miten tämän, sisäisesti hyvin heterogeenisen, ihmisjoukon asemaa voitaisiin parantaa? Mikko Koskinen nostaa artikkelissaan avainasemaan aikuiskoulutuksen: ammatillisen osaamisen kehittämisen lisäksi tarvitaan myös perustaitojen treenaamista. Voisi hyvin väittää näiden, usein hyvin haavoittuvassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien, ihmisten olevan jonkinlainen koulutuspolitiikkamme sokea piste. Valitettavasti Koskinen ei tärkeän huomionsa jatkoksi esitä minkäänlaista ohjeistusta asian korjaamiseksi.
Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus on hajanaisuudestaan ja paikoittaisesta pinnallisuudestaan huolimatta aivan asiallinen johdatus sosialidemokraattiseen koulutuspoliittiseen ajatteluun, ja toimineekin parhaiten keskustelua avaavana ja herättelevänä pamflettina. Nykytilanteen ongelmat ja haasteet tulevat nimetyiksi ja kuvatuiksi, mutta ratkaisuja – sitä tulevaisuutta – olisi kaivannut enemmän.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
Keski-ikäinen nainen ei sovi uusliberalismin suureen tarinaan
Kävin viikko sitten teatterissa. Lempiteatterini Avoimet Ovet ei pettänyt. Näytelmä Keskellä ruuhkaa juoksee nainen esittää koomisesti, mutta hellyydellä keski-ikäisen naisen mahdottoman tehtävän: kestää työelämän, äitiyden, parisuhteen ja rapistuvan ulkomuodon paineet (miksei kukaan kutsu seitsenkymppistä vuorineuvosta ”rapistuneeksi”?).
Suosikkikirjailijani Erica Jong kirjoitti joskus, että parikymppisenä nainen luulee, että maailmaa voi muuttaa. Viisikymppisenä hän tajuaa, että syytä huoleen on. Työelämä ei ollutkaan reilu ja tasa-arvoinen; äitiys ei ollutkaan helppoa ja ihanaa ja naisen – jopa etuoikeutetun, koulutetun valkoisen naisen – elämä on julmetun raskasta. Niistä muista miljardeista naisista puhumattakaan.
Olen aina ihmetellyt juttuja keski-ikäisten naisten syrjinnästä työmarkkinoilla. Pitäisi olla korkeintaan 32 ja osata koodata. En ole vielä itse moiseen törmännyt, mutta todennäköisesti joskus törmään.
Mietin, miksi näin on ja voi olla. Me naiset olemme Suomessa jo koulutetumpia kuin miehet, parempia multitaskaajia ja väittäisin, että monesti ahkerampia. Näytelmän Niina, jota esitti Nora Raikamo, oli mainio esimerkki naisesta, joka oli kouluttanut itseään päättymättömiin ja kulki CV laukussa pitkin kaupunkia etsimässä töitä – joita ei ollut. Tunnen monta sellaista naista. Kurkkua kuristaa.
Mutta kenen on syy?
Hallituksen mielestä työn tuottavuus ei riitä. Kaikki kuitenkin tietävät, että useimmilla työpaikoilla tahti on höylätty jo nyt sellaiseksi, että 6 minuuttia sinne tai tänne ei muuta yhtään mitään.
Termin kuluneisuuden uhallakin minä syytän uusliberalismia. Luin hiljan psykoterapeutti Paul Verhaeghen mainion kirjan What about me? The Struggle for Identity in a Market-based Society. Verhaeghen käsittelee erityisen osuvasti meritokratiaa. Meritokratialla tarkoitamme järjestelmää, jossa ihminen pärjää elämässä kiitos lahjakkuutensa, erona periytyvästä aristokratiasta tai harvainvaltaisesta oligarkiasta. Uusliberalismissa meritokratia on yleinen tarina: jokainen pärjää ahkeruudella ja älyllä.
Paitsi että ei pärjää, kuten Verhaeghen ja moni muu on osoittanut. Sokea usko meritokratiaan jättää huomioimatta ihmisten lähtökohtien erot. Sitä, että juristien lapset ovat niin usein juristeja, ei voi selittää pelkällä periytyvällä lukupäällä. Toiseksi meritokratia luo uudenlaisen eliitin, joka tehokkaasti sulkee ovia perässään tulevilta. Jo eräs ensimmäisistä meritokratiapuheenvuoroista – Michael Youngin The Rise of the Meritocracy vuodelta 1958 – osoitti, että yhteiskunta, joka palkitsee ”fiksuimpia” ja rankaisee muita, muuttuu myrkylliseksi kansalaisilleen.
Suomi on pitkällä meritokratian tiellä.
Meritokratia on myös naisvihamielinen järjestelmä. Vaativan työn ja äitiyden yhdistäminen on edelleen vaikeaa, sen tietää jokainen sitä kokeillut nainen.
Suomi on pitkällä meritokratian tiellä. Terveydenhuoltosektorista on tulossa hoivabisnestä, yliopistoista tietobisnestä. Tehokkaat huippuyksilöt johtavat näitä yksikköjä maratonien juoksemisen lomassa. Sivistys, toisista huolehtiminen tai – pelottavin kaikista – rakkaus eivät ole arvoja sinänsä. Tuottavuus on.
Miten keski-ikäinen nainen tähän liittyy?
Kaikin tavoin. Kumauttaessaan päänsä kaikkialla olevaan lasikupoliin keski-ikäinen nainen palaa tärkeiden arvojen äärelle: toisista huolehtimisen, rakastamisen, tasa-arvon.
Empatia ei sovi uusliberalismin suureen meritokraattiseen tarinaan. Keski-ikäisessä naisessa onkin vallankumouspotentiaalia. Mikään valtaideologia ei sellaisesta pidä.
Kuka enää nukkuu?
Arvoja vastaan
Kunnallisvaalit ovat ovella, joten liikkeellä on paljon ehdokkaita kertomassa tavoitteistaan. Suuressa osassa puoluekenttää tavoitteet ovat kuitenkin niin samanlaisia, että äänestäjällä on vaikeuksia nähdä niiden eroa.
Monet ehdokkaat pyrkivätkin varsinaisten tavoitteiden sijaan erottautumaan sillä, että kannattavat tietynlaisia ”arvoja”. Niiden oletetaan kertovan ehdokkaista jotain positiivista ja myös osoittavan puolueiden eroja.
Arvoista puhuminen on kuitenkin oire. Siitä pitäisi huolestua.
* * *
Arvojen korostaminen voi periaatteessa viitata maailmankatsomuksellisiin eroihin. Todellisessa poliittisessa kielenkäytössä ”arvot” ei kuitenkaan juuri koskaan viittaa pyrkimykseen toteuttaa johdonmukaisesti jotakin poliittista ideologiaa.
Päinvastoin arvoista puhutaan erotuksena ”faktoista”, joiden katsotaan legitiimisti ohjaavan varsinaista politiikkaa. ”Faktat” taas tunnetusti tarkoittavat virkamiehistön kulloisiakin muoti-ideoita.
”Arvot” on siis tapa viestiä, että ehdokas jättää kernaasti politiikan teknokraateille, mutta on kuitenkin hyvä ihminen. Ikään kuin olisi jotenkin hienoa, että vaikkapa poliitikko joka on silmää räpäyttämättä mukana leikkaamassa koulutuksesta ”taloudellisiin realiteetteihin” vedoten, pohjimmiltaan kuitenkin arvostaa kovasti sivistystä.
Jos poliitikolla on poliittinen linja, hän kertoo sen. Jos poliitikolla ei ole linjaa, hän korostaa ”arvoja”.
Kyyninen suhde politiikkaan ja populismi syntyvät nimenomaan kokemuksesta, että vain päätöksentekijän ”arvoihin” voi vaikuttaa, ei päätösten sisältöihin.
* * *
Toiseksi arvot ovat moraalipuhetta ilman kommunikaatiota.
sananvapauden idioottitulkinta on erityisen vakava uhka demokratialle
Arvo tarkoittaa suurin piirtein moraalista makuasiaa: arvoista puhuminen on poliittisten käsitysten henkilökohtaisuuden ja yhteismitattomuuden alleviivaamista. Demokratia ei kuitenkaan ole pelkkä päätöksentekomekanismi, vaan myös argumentaation tila. Demokratiaa ei ole ilman julkista keskustelua ja kritiikkiä.
Siksi vauhdikkaasti yleistyvä sananvapauden idioottitulkinta on erityisen vakava uhka demokratialle. Idioottitulkinnan mukaan sananvapaus tarkoittaa sitä, että mielipiteiden tulisi olla suojassa kritiikiltä.
Kritiikkiin vastaaminen periaatteelliseen sananvapauteen vetoamalla ei ole ainoastaan muutaman persun ymmärtämättömyyttä tai muutamien selkään taputeltujen toimitusjohtajien herkkähipiäisyyttä. Se on aikakautta leimaava oire, joka syntyy ”arvoiksi” jäsennetystä moraalista.
Aikakauden oireita aistii usein opettajien kanssa jutellessa. Filosofian opettajilta kuulee jatkuvasti juuri tätä huolenaihetta: lukiolaisten keskuudessa on yleistynyt käsitys, jonka mukaan mielipiteen henkilökohtaisuus tekee siitä sinänsä arvokkaan. Tämän vuoksi mielipiteen kritisoimista pidetään henkilökohtaisesti loukkaavana. Opeta siinä sitten hyvän argumentoinnin käytäntöjä.
* * *
Nykypolitiikan ongelmat ovat hyvin tiedossa. Päätösvalta on valunut teknokraateille, joiden vakavimpia uhkaajia ovat sekopäiset populistit. Valtavirran poliitikot keskittyvät korostamaan itseään. Julkinen keskustelu on muuttumassa järjettömäksi ristiin puhumiseksi ja metakeskusteluksi mielipiteen ilmaisun oikeudesta.
Liian harvoin kuitenkin mainitaan tärkein filosofinen ratkaisu ongelmaan: parempaa politiikkaa etsiessä kannattaa ensimmäisenä unohtaa arvot.
Äitiyspakkauksista kaikkien pakkauksia
Kun puen vauvalle villahaalaria, huomaan että sen hihassa on pieni merkki. Not for everyone, siinä lukee. Se tarkoittaa, että haalari ei ole kenelle tahansa: tällaisia eivät saa kaikki vauvat.
Kapitalismissa yksilöllisyys on asia, joka ostetaan. Olen itsekin niin tottunut tähän individualismin tuottamisen tapaan, että se hätkähdyttää vasta kun sen lukee sananmukaisesti pienen lapsen vaatteesta.
Miten niin villahaalari ei ole tarkoitettu kaikille vauvoille? Tarkoittaako se, että on luonnollista, että osa lapsista on kylmissään talvella? Miksi haalarin hihassa ei lue: For each and every one of us, tai suomeksi: aivan kaikille meistä.
Lapsiperheiden köyhyys on kasvanut viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Kun vuonna 1995 köyhissä perheissä eli 52 000 lasta, on luku nyt kolminkertainen, THL:n arvion mukaan 150 000.
Lapsiperheiden köyhyyteen vaikuttaa THL:n mukaan eniten vanhempien työttömyys. Kuitenkin myös perheet, joissa vanhemmat ovat töissä, ovat pudonneet köyhyysrajan alle: tänä päivänä palkat eivät välttämättä riitä ja työt saattavat olla epäsäännöllisiä ja osa-aikaisia.
Lapsiperheiden tuet, lapsilisä, vanhempainpäiväraha ja kotihoidontuki ovat myös jääneet voimakkaasti jälkeen hintojen noususta. Se tarkoittaa sitä, että lapsilisillä saa kuukausi kuukaudelta ostettua vähemmän ruokaa ja lastenvaatteita.
Päiväkodin pihalla kaikilla ei ole yhtä lämmin.
Lapsilisien indeksikorotukset poistettiin jo aiemmin, tänä vuonna lapsilisistä ja kotihoidontuesta leikataan ja loppuvuodesta myös verotuksen lapsivähennys poistuu. Se asetettiin alunperin kompensoimaan lapsilisien leikkausta, mutta vain määräaikaisena.
Suomen sääolosuhteissa yksi konkreettinen asia, missä köyhyys näkyy, on se, millaisissa talvivaatteissa lapset leikkivät ulkona. Ulkona näkee usein lapsia liian pienissä vaatteissa, joissa nilkat vilkkuvat haalarin alta ja vastaantulevissa rattaissa istuu lapsia, joiden ohuet ulkovaatteet on tehty monta vuosikymmentä sitten. Päiväkodin pihalla kaikilla ei ole yhtä lämmin.
Kunnolliset lämpimät talvikengät ja talvihaalarit ovat kalliita: varsinkin useamman lapsen perheessä ne maksavat satoja euroja ja niitä tarvitaan lasten kasvaessa uudet joka vuosi, joskus monta kertaa vuodessa.
Ainoastaan yksi ikäryhmä kulkee tasa-arvoisesti yhtä hyvissä haalareissa: pienet vauvat. Sen tarkoitus on turvata kaikille syntyville lapsille lämpimät ensimmäiset kuukaudet.
Miksi samaa ideaa ei voisi soveltaa kaikenikäisille?
Ehdotukseni on tämä: Otetaan käyttöön äitiyspakkausta vastaava käytäntö kaikenikäisille. Jokainen olisi oikeutettu saamaan lämpimät talvikengät ja talvivaatteet vuosittain. Jotta käytännöstä ei tulisi nöyryyttävää köyhäinapua (jonka edelliset sukupolvet epäilemättä vielä muistavat), etu olisi taattava kaikille, kuten äitiyspakkauskin. Jos tuotteet valmistettaisiin Suomessa, tarkoittaisi se myös työtä ja toimeentuloa suomalaiselle vaateteollisuudelle.
Riittävä sosiaaliturva on ihmisoikeus ja Suomi on kansainvälisissä sopimuksissa sitoutunut pitämään yllä tiettyä perusturvan tasoa. Tässä se on epäonnistunut.
Suomi ei saisi heikentää sosiaaliturvaa vaan sen tulisi päinvastoin kehittää sitä. Ensi sijassa se tarkoittaisi sosiaaliturvan reipasta nostamista ja tukien sitomista indeksiin. Tuet voisi myös tehdä verovapaiksi. Sen lisäksi tulisi kehittää uusia tukemisen tapoja, kuten edellä ehdotettu kaikkien pakkaus.
Kaikista tärkeintä olisi kuitenkin päästä eroon nykyään vallitsevasta ajatuksesta, jonka mukaan kurjistamalla pienituloisten elämää Suomen talous lähtisi yllättäen nousuun. Leikkauspolitiikan varjolla valtio yrittää tällä hetkellä välttää toteuttamasta perustavanlaatuisia velvollisuuksiaan. Riittävän sosiaaliturvan takaaminen, sen heikentämisen kielto ja asteittainen kehittäminen on tällainen velvollisuus.
Se tarkoittaa sitä, että kenenkään ei tarvitsisi enää palella päiväkodin pihalla, sillä haalarin alla olisi lämmin ja kaunis kaikkien pakkauksesta saatu villahaalari.
Footer
