Millaista on Venäjällä, kysyvät ihmiset, kun siellä käyn. Vastaan, että Venäjästä en tiedä, Venäjä on liian suuri. Moskovasta osaan sanoa, että siellä on kaunista, siistiä, jyhkeää ja pelokasta – ainakin mitä tulee kansalaisjärjestöihin tai vaikkapa journalismiin. Agenttirekisteri, ei-toivottujen järjestöjen lista sekä pelko työpaikan ja toimeentulon menetyksestä takaavat vaivaantuneen hiljaisuuden.

Ja siitä huolimatta, kuten Venäjällä aina, elämä kulkee omaa rataansa. Venäjällä poliitikot puhuvat patriotismista. Venäjän erityisyydestä. Siitä, miten Venäjä kulkee omaa polkuaan ja länsi kohti tuhoa.

Mark Twain on joskus sanonut, että olemme rehellisimmillämme, kun tunnustamme olevamme valehtelijoita. Venäjällä valehdellaan paljon. Siellä väitetään länsimaiden hukkuvan pakolaisvirtoihin, homoseksuaalisuuden ja pedofilian liittyvän yhteen, Venäjän talouden olevan kunnossa ja valoisan huomisen käsillä. Muistamme vielä kymmenen vuoden takaisen tilanteen, jossa Ilta-Sanomat reippaan 13-vuotiaan lukijan avustamana paljasti Venäjän valtiontelevision näyttäneen arkistokuvaa Titanic-elokuvasta, väittäen sen esittävän Pohjoisnapaa parhaillaan valloittavia venäläissukellusveneitä. Kysyttäessä kukaan ei myöntänyt mitään, vaikka kuvakaappaus Titanicista oli ilmeinen. Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paananen muisteli aihetta hiljan blogikirjoituksessaan: ”Venäläisille katsojille luotiin mahtava isänmaallinen spektaakkeli, jossa tärkeintä ei ollut se mitä Pohjoisnavalla oikeasti oli tapahtunut, vaan se, miltä se tv-ruuduissa näytti”.

Neuvostoliitto perustui kokonaisuudessaan liturgiaan ja valheeseen. Suomessa tuohon valheeseen uskottiin mielellään, niin kauan kuin vienti veti (viennin vetämisen sokeassa palvonnassa toki on jotakin tuttua). Valhe oli turvallinen, jaettu tila. Neuvostoliitto oli hirvittävä paikka, mutta siitä ei puhuttu sellaisena; venäjän kieltäkin opiskeltiin ystävyysfraasein ja maljapuhein.

Martinin mielestä rakkauden kaukainen ja kestämätön ideaali pysyy yllä vain valhein.

Psykiatri Matti O. Huttunen kirjoittaa teoksessaan Respektiä ja rakkautta mainiosti siitä, miten me valehtelemme. Ennen muuta valehtelemme rakkaillemme ja niille, jotka meille ovat tärkeitä. ”Taitavasti valehtelevat lapset ja aikuiset ovat lahjakkaampia ja menestyvät elämässään rehellisempiä tovereitaan paremmin,” Huttunen pohtii. Filosofi Clancy Martin puolestaan väittää kirjassaan Love and lies, että valheet ovat tie rakkauteen: meidän tulee olla rehellisiä vain siitä, että valehtelemme. Martinin mielestä rakkauden kaukainen ja kestämätön ideaali pysyy yllä vain valhein.

Ja tästä pääsemme otsikkoon, eli siihen miten Venäjän tilanne liittyy seksiin.

Totuus on, että me valehtelemme seksikumppanillemme lähes aina: toiveistamme, kumppanimme ulkomuodosta, entisten tai muiden rakastajiemme määrästä. Me naiset teeskentelemme orgasmia. Jokainen nainen tietää, että on tilanteita, jolloin maailmanjärjestys vaatii sitä. Ehkä maailmanjärjestys vaatii valheita myös Venäjältä? Olisiko totuus maan demokratian, talouden tai Siperian ikiroudan tilasta välttämättä hyväksi kansan syville riveille? Tai ainakaan sen isänmaallisille tuntemuksille?

Clancy Martin kirjoittaa, että ”luulemme helposti, että ’totuus’ on tärkeämpää kuin me ihmiset yksilöinä. Jotta tosi rakkaus onnistuisi, ’totuus’ on pidettävä loitolla.”

Ehkä tämä pätee myös isänmaanrakkauteen.

Skip links

Rakkaus

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus