Sote-uudistus on historiallisen suuri julkisen palvelujärjestelmän myllerrys. Se on kuitenkin vain suurin ja näkyvin osa laajempaa ideologista ja hallinnollista käännettä.
Julkisten palveluiden organisoinnissa yleistyvät markkinaistaminen ja kilpailuperiaate. Tämä tarkoittaa sekä hallinnollista mallia (ulkoistaminen tai kvasimarkkinoiden organisointi) että arvottamisen tapaa (oikeutuksen lunastaminen lyhyen tähtäyksen talousindikaattoreilla).
Ideologinen pohjatyö tapahtuu pikku hiljaa. Ensimmäisenä tulevat ”läpinäkyvyys” ja julkisten palveluiden ”hintalaput”. Seuraavana tulee pyrkimys panostusten vertailukelpoisuuteen ja optimointiin. Sitten kilpailutuksia aletaankin jo pilotoida.
* * *
Julkisen sektorin muutoksia on tärkeää tulkita paitsi palveluiden, myös työn näkökulmasta. Mitä työlle tapahtuu, kun se altistetaan kilpailuperiaatteelle?
Kilpailuperiaate on tavallaan avoin ja reilu: avoimeen tarjouskilpailuun voi osallistua kuka tahansa, ja paras tarjous voittaa. Käytännössä kilpailuperiaate on hierarkioiden rakentamisen muoto. Joissakin ammateissa ihmisten ei tarvitse oikeuttaa työtään jatkuvan kilpailun kautta, toisissa tarvitsee.
Tämä näkyy selvimmin ”tukipalveluiden” erottamisessa ”ydintoiminnoista”. ”Tukipalvelu” on kiertonimitys sille, että jotkut ammatit voidaan ostaa kilpailutettuina ulkopuolisina palveluina niin, ettei organisaation ”ytimen” kuulu olla kiinnostunut niiden tekijöiden identiteetistä.
Kun esimerkiksi siivooja ei ole tilojen käyttäjille tuttu tai näkyvä henkilö, siivoojan työehdot käyvät harvoin mielessä.
Jos työ kilpailutetaan parin vuoden välein, kuten monissa ”tukipalveluissa” tehdään, työstä tulee lyhytjänteistä ja työehdot alkavat joustaa alaspäin. Työehtojen polkeminen on helppoa juuri silloin, kun työntekijä ei ole näkyvä.
Kun esimerkiksi siivooja ei ole tilojen käyttäjille tuttu tai näkyvä henkilö, siivoojan työehdot käyvät harvoin mielessä. Muutama vuosikymmen sitten siivooja oli kunnan virka.
* * *
Kilpailuperiaatteen vastakohta on professionalismi. Professionalismi tarkoittaa Eliot Freidsonin klassisen määritelmän mukaan sitä, että ”ammattia hallitsee ammattikunta itse, eikä sitä voi standardoida, rationalisoida tai kommodifioida”. Tällöin työtä ei ohjaa markkinamekanismi, vaan ammattikunnan traditiot, työrooliin liittyvät eettiset käsitykset sekä riittävän autonomian mahdollistama oman työnsä kehittäminen.
Professionalismista puhutaan yleensä lähinnä perinteisten ja vaikutusvaltaisten ammattikuntien, kuten lääkäreiden tai juristien yhteydessä. Kuitenkin lähes millä tahansa ammattiryhmällä on vastaavanlaista itseymmärrystä.
Esimerkiksi koulunkäynninohjaajia haastatellessani yllätyin heidän vahvasta professionalistisesta ajattelustaan. Ainoa ero vahvoihin professioihin on, että koulunkäynninohjaajat ovat prekaari ammattiryhmä ilman vaikutusvaltaista ammattikunnan edunvalvontaa. Siksi heidän työtään voidaan vähentää, pilkkoa ja ulkoistaa aina tarpeen mukaan kaupungin henkilöstövälitysyhtiöille.
* * *
Tällä hetkellä julkinen sektori käy juuri tunnusteluja siitä, miten pitkälle kilpailuperiaatetta ulotetaan. Siivojat ja talonmiehet menivät jo aikaa sitten, mutta mikä ryhmä tai toiminto on seuraavana?
Vasemmiston tehtävä tässä tilanteessa on epäkiitollinen: kilpailuperiaatteen vastustaminen aktivoi heti mielikuvat ”tehottomasta” julkisesta sektorista. Kuitenkin professionalismin perusajatus on vahva ja ymmärrettävä ja resonoi myös sellaisten ihmisten parissa, joilla ei ole ilmeistä vasemmistosympatiaa.
Lähtökohdan täytyy olla, että kilpailuperiaatteen ja professionalismin välinen kamppailu on potentiaalisesti kaikkialla. Kun yhdestä ammattiryhmästä tehdään jatkuvasti kilpailutettava tukipalvelu, sama on helpompaa tehdä seuraavan ryhmän kohdalla.
