Pontus Purokuru: Palkkatyö on kuoleva elämänmuoto

Suurimman osan historiastaan ihminen on järjestänyt sekä välttämättömien töiden että luksukseksi koettujen asioiden tekemisen muulla tavoin kuin palkkatyöllä. Palkkatyö vakiintui jonkinlaiseksi normiksi vasta teollisen kapitalismin myötä 1800-luvulta alkaen. Suomessa täysipäiväinen ja vakituinen palkkatyö on tätäkin nuorempi ilmiö.

Elämänmuodon uutuudesta huolimatta vaikuttaa siltä, että se on hitaasti kuolemassa. Palkkatyö on instituutio, jota nakerretaan jokaisesta suunnasta: robotit ja algoritmit, talouden finanssivetoistuminen, globaalit alihankintaketjut, työttömyyden pysyvyys, palkattoman harjoittelun yleistyminen, orjatyö, erimuotoiset aktivoinnit ja pakkotyöt, tylsistä tai haitallisista töistä kieltäytyminen…

Eri arvioiden mukaan automatisaatio hävittää lähivuosikymmeninä 30-50 prosenttia nykyisistä työpaikoista. Uutta työtä syntyy tilalle hitaasti, ja merkittävä osa siitä on muuta kuin kokoaikaista palkkatyötä.

Suomessa ei ole nähty täystyöllisyyttä sitten 1980-luvun. Euroopassa elää historiallisen suuri joukko ihmisiä palkkatyön ulkopuolella. Nuoret haluavat elämäänsä merkitystä, mutta palkkatyö ei ole ensisijainen keino tavoitella sitä. Työ on yhä useammin vain väline, jolla päästään käsiksi olennaiseen eli rahaan.

Samalla, kun palkkatyön merkitys on muuttunut, myös palkkatyön elämänmuotoa tukeneet instituutiot ovat murentuneet. Korkeakoulutus ei enää takaa työpaikkaa, ja kouluttautuminen on yhä vaikeampaa leikkausten ja opintoaikojen rajausten vuoksi. Julkinen terveydenhoito on kroonisessa kriisissä. Eläkkeelle pääsemisen ehdot kiristyvät. Sosiaaliturvaa on heikennetty.

Tulisiko palkkatyötä heikentävää kehitystä jatkaa vai vastustaa? Riippuu siitä, mitä mieltä on hyvän elämän ehdoista.

Jos katsoo, että elämisen arvoinen elämä voi syntyä vain pakottamalla ihmisiä, on luonteva kannattaa palkkatyöhön perustuvaa yhteiskuntaa. Palkkatyö on nimittäin pohjimmiltaan ihmisten asettamista kontrollin kohteeksi. Työsopimuslaissa sanotaan, että työntekijän on tehtävä työtä ”työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan”. Lakikin siis myöntää, että työntekijä vaihtaa itsenäisyytensä ja vapautensa rahatuloon.

Palkkatyön kontrolliluonteesta kertoo myös “vapaa-ajasta” puhuminen: muu aika eli työaika on ei-vapaata. Palkkatyö onkin eräänlainen valvontarangaistus, jossa toinen päättää, mitä ihminen saa tehdä ajallaan. Usein tämä toisen päättämä tekeminen on joko tiukasti ottaen tarpeetonta tai suoraan haitallista ilmastolle, eläimillä ja ihmisen psyykelle.

Kuten panta jalassa suoritettava valvontarangaistus, myös palkkatyö ohjaa koko elämän pyörimään sen ympärillä. Työn ulkopuolinen aika palvelee työkyvyn ylläpitämistä: jotta saa työtä ja jaksaisi puurtaa siinä, vapaa-aikana täytyy treenata, opiskella ja verkostoitua. Kun talous perustuu tietoon, luovuuteen ja tunteisiin, yhä suurempi osa myös palkkatyön ulkopuolisesta elämästä palvelee tuotantoa.

Jos ajattelee, että hyvä elämä perustuu pääasiassa itsemääräämiseen ja vapauteen, miten palkkatyön pakkoluonnetta voisi sitten purkaa? Hyvä lähtökohta on katsoa, mitä ihmiset tekevät jo nyt palkkatyön ulkopuolella, ja tukea sitä.

Työsuhteiden ja toimeksiantojen ulkopuolella on valtava määrä tekemistä, jota voi kutsua varjotaloudeksi. Ihmiset hoivaavat toisiaan, kasvattavat lapsia, siivoavat, remontoivat, kehittävät itseään, tekevät taidetta, tutkivat, tuottavat kieltä, tietoa ja tunteita. Koska elämme rahataloudessa, perustulo on mielekäs tapa myöntää tällaisen tuotannon merkitys ja tukea palkkatöistä irtautumista niille, jotka sitä tavoittelevat.

Velvollisuuteen pohjaavan palkkatyömoralismin purkaminen, työn jakaminen, työajan lyhentäminen ja kaikille maksettava perustulo ovat esimerkkejä uudistuksista, jotka hyödyttävät nykyajan työläisiä. Onko ay-liike tässä työläisten puolella vai puolustaako se mieluummin palkkatyötä elämänmuotona?

Juha Antila: Palkkatyöyhteiskunta on pienituloisen etu

Alkuvuodesta televisiosta tullut viihdeohjelma Putous tavoitti jotain tuttua ja laajasti jaettua kokemusta – kohtuullisen yleistä tyytymättömyyden tunnetta. Ohjelman hahmogalleriassa vanha rouva Aina-Inkeri Ankeinen oli Suomen ”epätyytyväisin ihminen”, joka vastusti maailman muuttumista ja kaipasi jonnekin menneeseen, luoden siitä kauniin nostalgisen mielikuvan. Vaikka kyseessä oli puhtaaksiviljelty viihdeohjelma, kyseisen hahmon suuri suosio (hahmokilpailun voitto) kertoo osaltaan siitä, kuinka ihmisillä on melko yleisesti taipumusta nähdä mennyt maailma nykyistä parempana ja tulevaisuus nykyistäkin huonompana.

Työelämään liittyvässä keskustelussa tämä näkyy selvästi. Pontus Purokuru luettelee puheenvuorossaan koko joukon asioita, jotka hänen mukaansa puhuvat palkkatyöläisyyden kuolemasta tai sen kuoleman tarpeesta. Kyytiä saavat niin teknologinen kehitys, globalisaatio, työsuhdetyypit, työn sisältö kuin työvoimapoliittiset aktivointitoimenpiteet. Jäljelle ei jää käytännössä mitään ja jos jotakin jäisi, sekin kertoisi maailmanmenon huonontumisesta.

Aatehistorioitsija Isaiah Berlin lanseerasi aikanaan käsitteet positiivinen ja negatiivinen vapaus, joita voi tässä yhteydessä hyödyntää. Siinä missä Purokuru katsoo negatiivisen vapauden (vapauden jostakin, tässä tapauksessa vapauden palkkatyöstä) päämääräksi, minä katson positiivisen vapauden (vapauden johonkin) keskeiseksi asiaksi. Näkemykseni on, että vapaus elämässä mahdollistuu työelämään osallistumisen kautta.

Palkkatyö on edelleen normaali työsuhteen muoto ja  – huomio – haluttu sellainen. Suomalaisten keskimääräinen työsuhteen kesto on yli 10 vuotta, joka on varsin pitkä aika kansainvälisestikin verrattuna. Tämä on siis keskiarvo joka peittää alleen sen, että meillä on paljon pitkiä työsuhteita, jopa useiden kymmenien vuosien mittaisia ja samaan aikaan paljon enemmän pätkittyneitä työsuhteita ja niiden aiheuttamaa epävarmuutta. Juuri jälkimmäisiin tulee kohdistaa toimenpiteitä, jotta työelämä laadullisesti paranisi. Joka tapauksessa Suomessa on suuri joukko palkansaajia, joiden työsuhteen kesto on pidempi kuin heidän avioliittonsa elinkaari ja niin he ovat myös halunneet olevan.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin perusta on siinä, että kaikki osallistuvat, kaikki hyötyvät ja kaikki maksavat. On pienituloisten etu, että yhteiskuntapolitiikka on sellaista, joka tuottaa laadullisesti samanlaisia palveluita kaikille. Tämä edellyttää laajaa veropohjaa ja kohtuullisen korkeaa, käytännössä progressiivista tuloverotusta kulujen kattamiseksi.

Purokurun perustulokaipuu on toisaalta ymmärrettävää etenkin perusturvallisuuden tuottamisen näkökulmasta, mutta se on toisaalta epämääräistä ja taloudellisesti epärealistista. Yksi keskeinen kysymys on, mistä tulevat ne rahat, jotka annetaan lahjana kaikille kansalaisille? Toinen yhtä tärkeä ja edelliseen liittyvä kysymys on, mikä on tämän vastikkeettoman lahjarahan summa? Onko jossain olemassa joku salainen runsauden sarvi, josta tämä lahjaraha meille tulee? Jos palkkatyöhön ei osallistuta kuin omin ehdoin ja huomattavasti nykyistä vähemmän, mistä saadaan rahat veroihin joilla kustannetaan kaikille laadukkaat koulutus-, sosiaali- ja terveyspalvelut perustulon lisäksi?

Jo 1970 -luvulla englantilainen sosiaalipoliitikko Richrard Titmuss tiivisti seuraavasti: ”services for poor are poor services”. Eli palvelut, jotka on suunnattu vain köyhille, ovat laadultaan huonoja. Tästä löytyy esimerkkejä kaikkialta maailmasta. Laadukkaat palvelut maksavat. Lisäksi, mikäli palkkatöihin ei osallistuttaisi saisimmeko lääkäripalveluja vaivoihimme? Kuka siivoaisi tai kuljettaisi? Mistä tulisi ruoka kauppoihin ja miksi edes olisi kauppoja kun ei olisi myyjiä, vartijoita jne.?

Ainakaan markkinataloudessa tämä ei vain toimisi. Ehkä sitten palaisimme takaisin ”vanhaan hyvään aikaan”, nimittäin omavaraistalouteen ja vaihdantatalouteen. Todennäköisesti ani harva haluaisi sellaista.

Pontus Purokuru: Pako palkkatöistä on jo käynnissä

Juha Antila pohtii vastauspuheenvuorossaan, onko modernin palkkatyöyhteiskunnan vaihtoehto omavaraisuuteen tai vaihdantaan perustuva talous. Paluuta vanhaan ei tietenkään ole. Työn historiaan perehtyminen laittaa kuitenkin asiat mittasuhteisiinsa.

Marshall Sahlinsin kaltaisten antropologien ansiosta tiedämme, että keräilijä-metsästäjät tekivät työtä keskimäärin noin 4-6 tuntia päivässä. Työaikaan erikoistunut ekonomisti Juliet Schor on puolestaan todennut, että keskiajalla työ oli ankaraa, elintaso matalaa ja kulkutaudit tuhoisia, mutta lomaa riitti enemmän kuin nykytyöläisille. Elämänrytmi oli lorviva, ruokatauot pitkiä ja nokkaunia nautittiin. 1300-luvun Englannissa talonpojalla saattoi olla vuodessa 150 työpäivää, siis kuukausikaupalla vähemmän raatamista kuin nykysuomalaisella.

Viime vuosisadan talouskasvun ja koneellistumisen aikana unelma vapaudesta vaikutti olevan aivan lähellä. John Maynard Keynes hahmotteli vuonna 1930 tulevaisuutta, jossa ihmiset tekevät kolmetuntista työpäivää. Mitä Missä Milloin 1967 -kirjassa taas arveltiin, että 2000-luvun Suomessa ”vain 10 % ihmisistä tekee työtä, muille maksetaan ikuisesta lomasta”.

Jos emme kaiken tuottavuuden, automatisaation ja ylitsevuotavien resurssien keskellä pysty tarjoamaan ihmisille edes kivikautista määrää vapaa-aikaa, mikä on mennyt pieleen?

Antila korostaa palkkatyön merkitystä yleisen hyvinvoinnin perustana. Mistä sitten kertoo se, että ihmiset yrittävät paeta työtä eri tavoin? Entisaikaan työläinen haaveili ehkä pankin ryöstämisestä ja lottovoitosta. Lottohaave on säilynyt, mutta nykyään unelmoidaan ryöstön sijaan osakemarkkinoilla rikastumisesta, jotta ei olisi enää pakollista käydä töissä.

Pakohalusta kertoo myös yrittäjyyteen kohdistuva kiinnostus. Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Nämä ovat juuri ne asiat, jotka puuttuvat palkkatyöstä. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä.

Perustulo ei ole mikään taivaasta laskeutuva jumalakone, mutta se on väline, joka tarjoaa askeleita sekä negatiiviseen että positiiviseen vapauteen. Sen rahoituksessa on kyse poliittisesta tahdosta. Rahahan ei ole pohjimmiltaan niukka resurssi vaan ihmisten välinen valtasuhde. Kun kommunismi ja työväenliike uhkasivat läntistä kapitalismia 1900-luvun puolivälissä, hyvinvointivaltion rakentamiseen järjestäytyi rahoitus hyvin nopeasti.

Perustulon kaltaiset uudistukset näyttävät kustannuksilta vain, jos ne rajataan sosiaaliturvaan ja “köyhäinapuun”. Mielekkäämpää olisi nähdä perustulo investointina palkkatyöstä vapautettuun tuotantoon, kuten vapaa-aikana syntyneisiin innovaatioihin ja yrittämiseen. Riittävällä rahatulolla ja virtaviivaistetulla byrokratialla varustettuna yrittäjäksi ryhtyminen on yksi realistinen pakotie palkkatyöstä.

Nykyinen työelämä, johon kuuluu epävarmuus, laskelmointi, jatkuva oppiminen ja aloitteellisuus, on monin osin jo lähellä yrittäjyyttä. Mitä jos myöntäisimme tämän kehityksen hyvät piirteet ja tukisimme niitä?

Juha Antila: Palkkatyö on suurimmalle osalle myönteinen asia

Nykyaikana on aiempaa tavallisempaa, että elämä ei ole ennalta määrättyä. Ihmiset sekä saavat että joutuvat tekemään valintoja. Samainen valinta voi olla toisille kaivattu mahdollisuus ja toisille ahdistava pakko. Sosiologisessa aikalaistutkimuksessa tämän muutoksen tarkastelu on ollut yksi tutkimushaara pitkään. Siinä on puhuttu elämänpolitiikasta, joka on nähty nykyajalle tyypillisenä ilmiönä.

Pontus Purokuru asettaa vapauden teesinsä pitkälti valinnanmahdollisuuksien varaan. Se on oikeutettua, mutta Purokurun käyttämät esimerkit ihmiskunnan varhaisajoilta (keräilijä-metsästäjä) tai vielä keskiajalta ovat tässä ontuvia.

On totta, että vielä myöhäiskeskiajalla erilaisia juhla- ja vapaapäiviä oli paljon ja työn tehokkuusvaatimukset olivat alhaiset. Se ei kuitenkaan tarkoittanut valinnanmahdollisuuksia kuin harvoille. Rahvaalla ei silloin(kaan) ollut paljon mahdollisuuksia vaikuttaa osaansa. Vaikutusmahdollisuudet elämänkulkuun olivat nykyistä pienemmät, mutta elämä oli työtahdin osalta nykyistä leppoisampaa. Elämä oli aineellisesti ankeampaa, mutta toisaalta vaikutusmahdollisuuksien puuttuessa pitkälti ennalta määrättyä. Ei tarvinnut vaivata päätään nykyajan kestokysymyksellä ”mikä minusta tulee isona?”

Työn vetovoimaisuus tai sen puute on mielenkiintoinen kysymys ja Purokurulla on palkkatyön osalta siitä selvä näkemys: palkkatyö on pahasta ja kaikki ihmisarvoinen tapahtuu sen ulkopuolella. Näin asia ei kuitenkaan ole. Tilastokeskus on kymmeniä vuosia kysynyt palkansaajilta Työolotutkimuksessa niin sanotun lottokysymyksen, jossa vastaajat ovat saaneet valita mitä tekisivät siinä tapauksessa, jos saisivat rahaa esimerkiksi lotosta tai perintönä niin paljon, ettei enää olisi taloudellista pakkoa käydä töissä. Mikäli Purokurun väite pahasta palkkatyöstä olisi kaikkien jakama käsitys, olisi vastausjakauma sen mukainen. Todellisuus on toisenlainen. Alle viidennes työssäkäyvistä palkansaajista lopettaisi työnteon kokonaan ja samansuuruinen osuus jatkaisi kuten nytkin. Reilusti yli puolet haluaisi jatkaa työntekoa, mutta he haluaisivat vähentää sitä nykyisestä. Mikäli työelämä palkkatyösuhteessa olisi ihmisarvoa loukkaavaa ja niin haitallista kuten Purokurun tekstistä voisi päätellä, pitäisi olla masokisti, mikäli siinä jatkaisi ilman taloudellista pakkoa.

SAK on tutkinut työelämän laatua Hyvän työn mittarilla. Tulokset kertovat noin viidenneksen työskentelevän sellaisissa töissä, jotka ovat laadullisesti huonoja tai melko huonoja. Heidän työssä on vakavia ongelmia joihin tulee puuttua. Yhtä paljon on niitä, jotka työskentelevät joko hyvissä tai melko hyvissä töissä. Suurin osa on edellisten välissä. Heidän töissään on samaan aikaan sekä hyviä että huonoja elementtejä, eikä niitä voi kategorisoida kumpaankaan (hyvä/huono) ryhmään.

Sekä Tilastokeskuksen että SAK:n tulokset kertovat, että noin viidennes on kurjassa tilanteessa työelämässä ja he haluaisivat sieltä pois. Enemmistö työssäkäyvistä on kuitenkin paremmassa tilanteessa ja he näkevät palkkatyönsä tärkeäksi ja haluavat osallistua työelämään.