Olen käyttänyt reilun vuoden varainhankkijan ammattitutkinnon suorittamiseen. Syynä tähän on se, että ala, jolla toimin – kehitysyhteistyö ja kansalaisjärjestöt – on ”murroksessa.” Toisin sanoen verorahaa on entistä vähemmän tarjolla meille (sitä toki on tarjolla kehitysmaabisnekseen, mutta se on eri tarina).

Koulutuksessa meille kerrottiin muun muassa, että meidän pitää kehittää tuotteita ja asiakkuuksia. Se, että me haluaisimme vaikkapa tasa-arvoisempia yhteiskuntia tai oikeudenmukaisemman maailman tai mahdollisuuksia, ei tokikaan ole ”tuote” tai ”asiakkuus”,  mutta koska kuitenkin teemme ”hyvää”, siitä on leivottavissa sellainen.

Ongelma ei sinänsä ole se, että pyydämme entistä enemmän yksityistä rahaa. Ongelma on siinä, että kun järjestöjen toiminta muuttuu enemmän markkinoiden ja vähemmän veronkannon säädeltäväksi, se muuttaa itseään järjestöjä ja sitä kautta yhteiskuntaa.

Yhteiskuntaa, jossa osa niistä tehtävistä, joita aikaisemmin pidimme hyvinvointivaltion heininä, on siirretty yksityisille lahjoittajille, kutsutaan yleisesti  termillä ”hyväntekeväisyysyhteiskunta.” Yhdysvallat on sellainen. Charity Navigator- järjestön tilastojen mukaan amerikkalaiset lahjoittivat vuonna 2015 hyväntekeväisyyteen yli 370 miljardia dollaria, mikä vastaa yli kahta prosenttia bruttokansantuotteesta. Merkillepantavaa on se, että liki kolmasosa rahasta päätyi uskonnollisille toimijoille.  Myös omalla varainhankintakurssillani istui huomattava määrä erilaisten uskonnollisten toimijoiden edustajia.

Libera-säätiö julkaisi huhtikuun alussa pamfletin otsikolla ”Kultaiset kahleet.”. Pamfletissa puhuttiin siitä,  missä määrin suomalainen kansalaisjärjestökenttä on riippuvainen julkisesta rahasta.

Pamfletissa oli useita hyviä näkökulmia. Suurten keskusjärjestöjen johdosta löytyy entisiä poliitikkoja, ja järjestöjen työstä suuri osa on lobbaamista rahoituksen puolesta. Suomalainen tunkkainen pyöröovi pyörii järjestöissäkin. Pahimmillaan ne kasvavat hallinnollisiksi mastodonteiksi, joiden työstä suuri osa on byrokratian pyörittämistä.

Libera myös väittää, että kun raha tulee valtiolta, toiminta keskittyy ”valtiolle sopivaan järjestötoimintaan”. Totta tämäkin. Toisaalta esimerkiksi itse jaksan uskoa siihen, että myös valtion virkamiehissä on ihmisiä, jotka kannattavat vaikkapa ihmisoikeuksia ja ovat kyvykkäitä valitsemaan hyviä kohteita verorahoille. Toisaalta esimerkiksi yritysvastuujärjestö Finnwatchin valtionrahoituksen loppuminen  kehitysyhteistyöleikkausten varjolla johtuu päivänselvästi järjestön kärkkäistä – muun muassa kehitysrahoitusyhtiö Finnfundia koskevista – tutkimuksista. Ruokkivaa kättä ei saisi näykkiä.

kun kansalainen itse päättää, hän lahjoittaa mieluiten lapsille, sotaveteraaneille tai vaikkapa eläimille

Ongelma Liberan pamfletissa on siinä, että säätiö, joka toimii täysin yksityisten lahjoitusten voimin, johdossaan muun muassa Nalle Wahlroos ja Elina Lepomäki, tuntuu uskovan, että  yksityinen lahjoittaminen on arvovapaata.  Tilastot osoittavat, että silloin, kun kansalainen itse päättää, hän lahjoittaa mieluiten lapsille, sotaveteraaneille tai vaikkapa eläimille. Ne, joiden lahjoittajat kokevat olevan itse syyllisiä tilaansa, kuten asunnottomat ja päihdeongelmaiset, osin jopa mielenterveysongelmaiset, eivät ole lainkaan yhtä houkuttelevia kohteita.

Toinen ongelma on se, että myös varainhankinta maksaa. Esimerkkinä eräs kansainvälinen järjestö, joka ilmoittaa uusien tukijoiden hankkimisen, tietotekniikan ja hallinnon nielaisevan 26 prosenttia budjetista – yli neljä miljoonaa vuodessa. Esimerkiksi feissaamisen lähtöinvestointi on karkeat 150 000 euroa. Pienen järjestön on mahdotonta päästä moisessa edes alkuun.

Järjestösektorista, sen rahoituksesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista sopisi käytävän kiihkotonta keskustelua. Siihen tulisi pystyä muidenkin kuin raharikkaiden Libera-säätiön.