Katri Söder & Anette Karlsson (toim.).
Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus.
2016. Into, Helsinki. 200 sivua.
Nykyisen porvarihallituksen taantumuksellinen koulutuspolitiikka suorastaan huutaa vastaiskua vasemmalta laidalta. Demaritaustaisen Työväen Sivistysliiton yhdessä Into Kustannuksen kanssa julkaisema Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus (2016) yrittää täyttää tämän tehtävän onnistuen siinä valitettavasti vain osin. Eri kirjoittajien, joista osa hyvinkin nimekkäitä, teksteistä koostuva antologia jää turhan hajanaiseksi, vaikka muutama loistokas hetkensäkin sillä on.
Kirjan lähtökohta on kunnianhimoinen. Sen artikkelit on jaoteltu kuuteen kokonaisuuteen, jotka kattavat koko elinikäisen oppimisen varhaiskasvatuksesta aina korkea-asteelle ja vapaaseen sivistystyöhön asti. Muutama artikkeli tarkastelee myös suomalaista koulutuspolitiikkaa kokonaisuutena, ja näistä etenkin Maria Rytkösen teksti Koulutuksen periytyvyys – kulttuuri eriarvoistaa on erinomaisen täsmällinen argumentoinnissaan. Teemahan on tänä päivänä erityisen ajankohtainen: duunarin lapsesta tulee edelleen suurella todennäköisyydellä duunari, ja sosiaalinen nousu on entistä hankalampaa, kun koulutuksesta leikataan.
Rytkönen tiivistää koulutuspolitiikan keskeisen ongelman seuraavasti: ”Näin ollen suomalaisessa koulutuspolitiikassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa nojataan yhä voimakkaammin yksilön valinnanvapauteen luottaen edelleen yksilön tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin. Muuttuneet rakenteet eivät kuitenkaan takaa enää tasa-arvoisia lähtökohtia, ja tällöin valinnanvapaus toisintaa ja ruokkii eriarvoisuutta sekä erottelee entisestään.” Tämä on tärkeä huomio pohdittaessa esimerkiksi valinnanvapauden lisäämistä lukioissa.
Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Kun opuksella on mittaa vain 150 sivua, jäävät yksittäiset artikkelit väistämättä pintaraapaisuiksi aiheestaan – osa paremmin, osa huonommin onnistuen. Lyhyt mitta lienee syynä myös sille, että moni artikkeli liikkuu kiusallisesti ylätasolla vailla kunnollista ankkuroitumista käytäntöön. Kun kunnolliseen paneutumiseen ei ole riittävästi merkkejä, jäävät koulutuksen toimijat, oppilaat ja opettajat, paitsioon huomion kiinnittyessä ensisijaisesti rakenteisiin.
Nuorten syrjäytymisestä kirjassa ollaan huolissaan, kuten toki oikein onkin.
Sosialidemokraattisia koulutuspoliittisia linjauksia kaipaava löytää kyllä kirjasta haluamansa. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista suomitaan ankarasti. Erityisen kiinnostava on Anette Karlssonin artikkelissaan visioima uudenlainen opintotukimalli, jossa kaikille opiskelijoille maksettaisiin valtion rahastosta tonni kuussa. Tämän opiskelija sitten maksaisi myöhemmin vähän kerrassaan palkastaan takaisin, eikä erillisiä opintolainoja enää tarvittaisi.
Nuorten syrjäytymisestä kirjassa ollaan huolissaan, kuten toki oikein onkin. Lääkkeeksi tähän tarjotaan useammassakin artikkelissa oppivelvollisuuden pidentämistä joko alku- tai loppupäästä. Tämähän on ollut vasemmistopuolueiden agendalla jo pidempään, muttei yksinään riitä. Toimenpiteiden keskittäminen opintojen kriittisiin nivelvaiheisiin (kuten siirtymä peruskoulusta toiselle asteelle) auttaa joitakin, mutta niille nuorille, joiden ongelmat ovat vaikeampia, tarvitaan jämerämpiä keinoja. On oireellista, ettei kirjassa mainita oppilashuoltoa – koulupsykologeja, koulukuraattoreja, terveydenhoitoa – juuri lainkaan. Yhdessä toimivan oppilaanohjauksen kanssa näillä voidaan puuttua oppilaiden ongelmiin muulloinkin kuin siirtymävaiheissa.
Aivan erityinen haaste suomalaiselle yhteiskunnalle ovat ”osaamattomat” aikuiset: useimmiten pelkän peruskoulun varassa olevat ihmiset, joilla on haasteita jo perustaidoissa, kuten lukemisessa ja kirjoittamisessa, hankalammista arjen suoritteista puhumattakaan. Kirjan mukaan tällaisia 16-65-vuotiaita on Suomessa jopa 600 000. Miten tämän, sisäisesti hyvin heterogeenisen, ihmisjoukon asemaa voitaisiin parantaa? Mikko Koskinen nostaa artikkelissaan avainasemaan aikuiskoulutuksen: ammatillisen osaamisen kehittämisen lisäksi tarvitaan myös perustaitojen treenaamista. Voisi hyvin väittää näiden, usein hyvin haavoittuvassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien, ihmisten olevan jonkinlainen koulutuspolitiikkamme sokea piste. Valitettavasti Koskinen ei tärkeän huomionsa jatkoksi esitä minkäänlaista ohjeistusta asian korjaamiseksi.
Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus on hajanaisuudestaan ja paikoittaisesta pinnallisuudestaan huolimatta aivan asiallinen johdatus sosialidemokraattiseen koulutuspoliittiseen ajatteluun, ja toimineekin parhaiten keskustelua avaavana ja herättelevänä pamflettina. Nykytilanteen ongelmat ja haasteet tulevat nimetyiksi ja kuvatuiksi, mutta ratkaisuja – sitä tulevaisuutta – olisi kaivannut enemmän.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
