Viime vuosina poliittisia keskusteluja on hallinnut outo aihe. Monet ovat nostaneet esiin uhkakuvan, jossa robotit ja teknologinen kehitys johtavat massatyöttömyyteen ja alhaisempaan elintasoon. Tällainen ajattelu on outoa kahdesta syystä. Ensinnäkin tuottavuuden kasvu on itse asiassa ollut sangen hidasta viime vuosina, mikä kertoo päinvastaisesta kehityksestä kuin usein toistettu tarina siitä miten ”robotit korvaavat ihmistyön”. Toisekseen, hyvin toimivassa taloudessa tuottavuuden nopeamman kasvun pitäisi johtaa korkeampiin palkkoihin ja korkeampaan elintasoon.

Tuottavuuden kasvu on hidastunut rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana. Vuosien 2005 ja 2014 välillä tuottavuus on noussut Yhdysvalloissa vuosittain keskimäärin vain noin 1,4 prosenttia. Tämä suunta on laskeva verrattuna vuosien 1995 ja 2005 välllä tapahtuneeseen 2,9 prosentin tuotannon nousuun. Vuosina 2013–2015 tuottavuuden kasvu oli vielä hitaampaa, alle yhden prosentin luokkaa. Ero on huima toisen maailmansodan jälkeen alkaneeseen tuottavuuden ”kultakauteen” verrattuna. Vuosina 1947–1973 tuottavuus kasvoi vuodessa keskimäärin lähes kolme prosenttia.

Tuottavuuden nousu kertoo suoraan siitä tahdista, jolla teknologia kasvattaa tuotantoa työtunteja kohden. Jos robotit ja muu teknologia olisivat korvaamassa työntekijöitä, tällä hetkellä pitäisi olla nähtävissä voimakasta tuottavuuden kasvua, sillä teknologian pitäisi mahdollistaa tavaroiden ja palveluiden tuotanto joko vähemmällä määrällä tai ilman työntekijöitä. Tuotannon hidas kasvu tarkoittaa tämän skenaarion sijaan, että teknologia korvaa tällä hetkellä vähemmän työntekijöitä kuin vuosien 1995 ja 2005 välillä.

Tuottavuus voisi kasvaa nopeammin, mutta ei ole olemassa mitään selkeitä syitä sille, että näin kävisi. On myös hyvä huomata, että taloustieteilijät ovat aiemmin onnistuneet surkeasti ennakoimaan muutoksia tuottavuuden kehityksessä. Taloustieteilijät eivät osanneet ennakoida tuotannon kasvun hidastumista ”kulta-ajan” päättyessä, ja hyvin harva ennusti 1995 alkaneen nousukauden tai tuottavuuden kasvun hidastumisen, joka alkoi vuodesta 2005. Tätä taustaa vasten tulisi suhtautua epäilevästi ennusteisiin vääjäämättömästi odotettavissa olevasta tuotannon nousujohteesta.

Toinen näkökohta on, että nopea tuottavuuden kasvu on tavallisesti yhdistetty kohoavaan elintasoon ja alhaisempaan työttömyyteen. Vuosien 1947 ja 1973 välillä työttömyys aleni ja elintaso nousi nopeasti, sillä tuottavuuden kasvun hyödyt jaettiin laajalle joukolle. Tämän neljännesvuosisadan aikana työttömien osuus oli Yhdysvalloissa keskimäärin vain alle viisi prosenttia. Perheiden keskimääräiset tulot yli kaksinkertaistuivat.

Näköpiirissä ei ole mitään erityistä estettä sille, ettemmekö periaatteessa voisi odottaa vastaavaa elintason nousua, jos tuottavuus alkaisi yhtäkkiä kasvaa samaa tahtia kuin ”kultakaudella” tai jopa nopeammin. Tuottavuuden voimakkaampi nousu voisi merkitä sitä, että työntekijöillä olisi sekä enemmän tuloja että enemmän vapaa-aikaa. Tuottavuutta ja työpaikkoja koskevissa keskusteluissa jätetään kuitenkin usein mainitsematta, etteivät työviikon pituus ja vuosittainen työaika ole kiveen kirjoitettuja. 1800-luvulla Yhdysvalloissa 60–70-tuntiset työviikot olivat normaali käytäntö. Muut maat ovat jo kauan sitten ohittaneet Yhdysvallat lyhentämällä työviikkoa sekä tarjoamalla enemmän lomia ja palkattuja vapaapäiviä. OECD:n (Organisation for Economic Co-operation and Development) mukaan saksalaiset tekevät keskimäärin 25 prosenttia vähemmän työtunteja viikossa kuin yhdysvaltalaiset työntekijät. Tämä tarkoittaa sitä, että jos omaksuisimme Saksan työaikamallin, meillä olisi kolmannes enemmän työpaikkoja ja sama kysynnän määrä taloudessa.

Uusi teknologia ei ole ongelman ydin

Jotta voisimme varmistaa, että kaikki työntekijät hyötyvät tuottavuuden kasvusta, on edistettävä täystyöllisyyteen tähtäävää politiikkaa. Tämä edellyttää sellaista raha-, verotus- ja kauppapolitiikkaa, jotka sopivat yhteen täystyöllisyyden kanssa. Esimerkiksi alemmaksi arvostettu dollari voisi tuoda kauppataseen lähemmäksi tasapainoa ja synnyttää miljoonia työpaikkoja. Yhdysvaltain keskuspankin johtokunnan (Federal Reserve Board) tulisi asettaa korkea työllisyys etusijalle ja olla valmis lykkäämään korkotason nostoja siihen asti, kunnes on nähtävissä selviä merkkejä inflaatiosta [1]. Täystyöllisyys antaa työntekijöille neuvotteluvaltaa, jota he tarvitsevat, jotta palkat pysyisivät samassa kasvuvauhdissa kuin tuottavuus. Näin tapahtuikin alhaisen työttömyyden aikaan 1990-luvun lopulla.

Ikävä kyllä poliittiset johtajat eivät ole sitoutuneet täystyöllisyyteen tähtäävään politiikkaan. Siten robottien ja muun teknologian aikaansaama tuottavuuden kehitys ei hyödytä valtaosaa työntekijöistä, vaan suuria yhtiöitä ja sitä pientä ryhmää työllisistä, jotka työskentelevät uuden teknologian yrityksissä. Teknologian edistysaskeleet voisivatkin johtaa suuren väestönosan elintason laskuun, vaikkei itse teknologian kehitys olisikaan syypää tilanteeseen.

Tätä riskiä voi nostaa vielä uuden teknologian käyttöönottoon usein liittynyt työntekijöiden suojan heikkeneminen. Näin on käynyt yrityksissä kuten Uber tai Task Rabbit, jotka väittävät että työmarkkinalait eivät koske niitä, koska yritysten työntekijät ovat yksityisiä alihankkijoita. Tällä tavoin nämä yritykset voivat kiertää asetuksia, jotka koskevat esimerkiksi minimipalkkoja, työtunteja ja ylityötunteja sekä jättää hankkimatta tavallisesti työnantajan velvollisuuksiin kuuluvan työntekijöiden tapaturmavakuutuksen.

Uusi teknologia ei ole ongelman ydin, vaan kyse on yksinkertaisesti poliittisesta kyvyttömyydestä muuttaa työmarkkinalakeja niin, että säädökset ulottuisivat myös näihin uusiin yrityksiin. Esimerkki täydellisestä lainsäädönnön epäonnistumisesta on Amazon, joka on nyt yksi maailman suurimmista yrityksistä. Suurimman osan ajasta, jonka Amazon on ollut olemassa, se on lähes kaikissa osavaltioissa pystynyt välttämään saman myyntiveron, jota perinteisemmät yritystoiminnan harjoittajat maksavat. Amazon on lähes varmuudella säästänyt välttelemällä veroja enemmän kuin se on tehnyt voittoa koko olemassaolonsa aikana.

Yhdysvaltalaisen politiikan korruptoituneisuus saattaa olla niin laajalle levinnyttä, että yritykset pystyvät käyttämään uutta teknologiaa ja ohittamaan työlainsäädännön asetukset yhä laajemmassa mittakaavassa. Samaan aikaan valtionhallinto ajaa makrotalouspolitiikkaa, jonka on tarkoitus jättää suurin osa työvoimasta ilman työtä ja jättää suurimmalle osalle työllisistä heikko neuvotteluasema. Tämä on todellakin hyvin synkkä tulevaisuuden skenaario, mutta on typerää syyttää siitä robotteja.

Dean Baker on yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Research -think tankin johtajista.

Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli on julkaistu Pacific Standard –lehdessä 3.8.2015 ja se on luettavissa täällä. Artikkeli on udelleenjulkaistu suomeksi julkaisijan luvalla. © Pacific Standard 2017.

Käännös: Niina Oisalo