Taloustieteen kenties kiihkeimmin seurattu opinkappale väittää, että vapaakaupasta hyötyvät kansainvälisessä taloudessa kaikki osapuolet. Kuinka vahvalla pohjalla tämä uskomus on? Tässä artikkelissa argumentoimme, että kansainvälisessä taloudessa ei ole vallalla suhteellinen vaan absoluuttinen etu. Siksi vapaakaupan arvostelijoiden huoli sääntelemättömän kapitalistisen kehityksen epätasaisista seurauksista on hyvin perusteltu.

Vapaakauppa lisää kansakuntien taloudellista vaurautta ja parantaa kaikkien osapuolten hyvinvointia ‒ ainakin pitkällä aikavälillä. Tästä vapaakauppaa koskevasta liberaalista konsensuksesta on tullut instituutio, joka nojaa nyt jo vuosisataiseen traditioon (Driskill 2012, 1).

Taloustieteessä vapaakauppaa on David Ricardosta (1772–1823) lähtien puolustettu vetoamalla suhteellisen edun ideaan. Tämän periaatteen tarjoamana johtopäätöksenä on, että kansainvälisessä kaupassa toteutuu suurin mahdollinen hyvä kaikille osapuolille, kunhan taloudet avataan kilpailulle maailmanmarkkinoilla ja osapuolet erikoistuvat aloille, joilla ne ovat suhteellisesti vahvimpia (Krugman & Obstfeld 2009, 36–42).^[1] Taloustieteilijöiden ammattikunnan piirissä luottamus vapaakaupan ihanteeseen on vankkumaton (Driskill 2012, 2; Schumacher 2013, 83).

Kun kansainvälisen kaupan avoimuutta arvostellaan tai sen sääntelyä vaaditaan, taloustieteilijät ovat tottuneet astumaan esiin korjaamaan kriitikoiden ”virheellisiä käsityksiä” ja kouluttamaan heitä ”oikeisiin” ajattelumalleihin. Ekonomisteille ei yleensä edes juolahda mieleen, että käsitysten korjausta ja koulutusta tarvitsevat he itse.

Tässä artikkelissa argumentoimme, että suhteellisen edun idean ympärille rakentuva vapaakaupan taloustieteellinen standardipuolustus ei ole teoreettisesti tai empiirisesti kestävä. Suhteelliseen etuun pohjautuva teoria ontuu, koska kansainvälinen kauppa ja pääomaliikkeet eivät todellisessa kapitalismissa toimi sen mukaisesti (Schumacher 2013; Shaikh 2016, luku 11). Myöskään taloushistoriallinen todistusaineisto ei tue vapaakauppaideologian mukaista käsitystä kaupan vapauttamisen taloudellista vaurautta ja yleistä hyvinvointia luovasta vaikutuksesta.

Suhteellisen edun sijaan kapitalistisessa maailmantaloudessa vallitsee absoluuttinen etu: kansainvälisessä kilpailussa menestyvät ne maat, joissa yritykset toimivat tehokkaimmin ja kykenevät lyömään kilpailijansa (Shaikh 2016, 508–522). Tällaisessa tilanteessa ei ole takeita, että kauppa hyödyttää kaikkia osapuolia. Päinvastoin on hyvin todellinen mahdollisuus, että kaupan ollessa vapaata, rikkaat kansakunnat rikastuvat köyhien jatkaessa köyhtymistä.

Vapaakaupan idean synty

Vapaakauppaideologian muodostuminen hallitsevaksi taloustieteelliseksi ajattelumalliksi on ollut hidas ja runsasvaiheinen kehityskulku. Taloustiede ei ole aina puolustanut vapaakauppaa.  Britanniassa 1500-luvulla alkanut merkantilistinen kirjallisuus lähti liikkeelle päinvastaisesta ideasta eli ulkomaankaupan sääntelyn tarpeellisuudesta.

Merkantilisteille kansojen varallisuus ilmeni rahan (jalometallien) määrän kasvuna. Rahan maahantuonnin varmin tae puolestaan oli ylijäämäinen kauppatase, jota maat tavoittelivat tuontia rajaamalla (tullit, tuontikiellot) ja vientiä tukemalla (viennin verovapaudet, vientipalkkiot, kauppasopimukset ja siirtokuntien perustaminen) (Smith 1776/2016, 442–444). Ulkomaankaupan ei pitänyt olla ”vapaata”, vaan päinvastoin valtion tuli puuttua talouselämän kulkuun aktiivisilla toimilla, jotka edistivät rahan kerääntymistä maahan. Merkantilistisen suojatullijärjestelmän tarkoituksena oli “tuottaa kapitalisteja emämaahan” (Marx 1867/1974, 685).

Britannian nousu johtavaksi teolliseksi mahdiksi ja siirtomaiden hankinta tekivät suojatulleista ja vientituista enenevässä määrin tarpeettomia pääomien kasaamisen välineinä. Merkantilismi säilyi Englannissa vallitsevana ajattelutapana 1700-luvulle asti, mutta kapitalististen taloussuhteiden levitessä se kohtasi kasvavaa arvostelua. Kun kapitalistiset tuotantosuhteet oli perustettu Englantiin ja maalla oli kilpailullinen etulyöntiasema maailmanmarkkinoilla, ei enää ollut vastaavaa tarvetta oman tuotannon suojelu- ja tukitoimien jatkamiselle.

1700-luvun puolivälin jälkeen kehittynyt klassinen poliittinen taloustiede merkitsi vanhan merkantilistisen ajattelumallin kumoamista ja vapaakauppaopin nostamista jalustalle taloustieteessä. Klassisen poliittisen taloustieteen merkkinä pidetään usein tinkimättömän laissez-faire -talouspolitiikan kannattamista. Sen mukaan markkinavoimien vapauttaminen on riittävä toimenpide talouden kehittämiseksi. Kuten yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja taloushistorioitsija Michael Perelman (2000) on tuonut esiin, tämä tulkinta on puutteellinen, sillä laissez-faire -ideologian kääntöpuolena oli yhteiskunnan muuttaminen markkinasuuntautuneeksi pakkokeinoin. Valtion oli aktiivisin toimin luotava kotimarkkinoille matalapalkkainen köyhälistö. Tämä edellytti maaseudun perinteisten elinkeinojen aktiivista tuhoamista rajoittamalla niiden elinkelpoisuutta eri tavoin, esimerkiksi aitaamalla yhteismaita ja säätämällä ankaria irtolais- ja köyhäinhoitolakeja (Perelman 2000, 2–9). Yhtä lailla valtion oli pakon ja väkivallan avulla luotava kansainväliset markkinat emämaan vientituotteille ja varmistettava raaka-aineiden saatavuus siirtomaista. Vapaakaupan ihanteen juuret löytyvät siirtomaiden valloituksesta ja Atlantin yli käydystä orjakaupasta.

Kun kansainvälisen kaupan todellinen historia otetaan huomioon, ei ole yllättävää, että vapaakaupan ajatukseen on suhtauduttu epäilyksellä kapitalistisen maailmantalouden ydinalueiden ulkopuolella. Esimerkiksi 1800-luvun nousevissa talouksissa, kuten Saksassa ja Yhdysvalloissa, kotimaisen teollisuuden suojelua ja ulkomaankaupan sääntelyä puolustavat näkökannat pysyivät vallitsevina 1900-luvun alkuun asti.

Taloustieteen sisällä vasta 1900-luku merkitsi uusklassisen taloustieteen valta-aseman vakiintumista johtavana taloudellisena ideologiana

Taloustieteen sisällä vasta 1900-luku merkitsi uusklassisen taloustieteen valta-aseman vakiintumista johtavana taloudellisena ideologiana. Tämä merkitsi taloustieteen irtautumista yhä kauemmas todellisen kapitalismin analyysista. Taloudellinen analyysi muuttui tekniseksi peliksi, jossa yhteiskunnallisista suhteista erkaantuneita matemaattisia malleja käytetään todellisen maailman arvioinnin mittapuuna. Yhteiskunnalliset eturistiriidat ja vallankäyttö lakaistiin maton alle.^[2] Vaikka uusklassinen taloustiede merkitsi taloudellisen analyysin teknisyyden ja matemaattisuuden nostamista uudelle tasolle, kansainvälisen kaupan teoriassaan se nojasi edelleen suhteellisen edun ideaan. Talouspolitiikassa tämä periaate kääntyi luontevasti vapaakaupan järkähtämättömäksi puolustukseksi.

Suhteellisen edun periaate

Poliittisen taloustieteen klassikot lähtivät ajatuksesta, että talousalueen sisäistä markkinakilpailua ohjaa absoluuttinen kustannusetu: tehokkaat pääomat voivat tuottaa tavaroita alhaisemmin kustannuksin kuin tehottomat, mikä mahdollistaa kilpailijoiden lyömisen laudalta alhaisempien hintojen avulla (Shaikh 2016, 502–503). Absoluuttisen kustannusedun näkökulmasta tehottomampi tuottaja tai kansantalous todennäköisesti häviää kansainvälisessä kilpailussa, jossa ”vahvat syövät heikot”. Näin ollen kaupan vapauttamisessa on vähemmänkehittyneille kansantalouksille merkittäviä riskejä.

Vaikuttaisi luontevalta ajatella, että suoraviivainen periaate alhaisten tuotantokustannusten ja yritysten menestyksen yhteydestä pätee myös kansainvälisessä kaupassa. Vaikka tämä absoluuttisen kustannusedun idea on intuitiivinen, taloustieteen valtavirrassa on kuitenkin David Ricardosta lähtien ajateltu, että kansainvälistä kauppaa säätelee suhteellinen kustannusetu (Ricardo 1821/1937, 161–164). Täten kansainvälisessä kaupassa ei teorian mukaan ole kyse sotaa muistuttavasta ankarasta kilpailusta, vaan ”molemminpuolisesti hyödyllisestä vaihdosta” (Krugman 1997, 120).

Teorian mukaan kansainvälisestä kaupasta hyötyvät myös absoluuttisesti heikoimmat osapuolet, kunhan ne erikoistuvat tuotteisiin, joissa niillä on suhteellinen etu (Krugman & Obstfeld 2009, 40).^[3] Sen pohjalta on mahdollista argumentoida, että kaupan vapauttaminen johtaa ainakin pitkällä aikavälillä kaikkien osapuolten kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen: vapaakauppa antaa kullekin kansantaloudelle mahdollisuuden tuottaa ja viedä sellaisia tuotteita, jotka ovat suhteellisesti edullisempia kotimaassa, ja tuoda maahan sellaisia tuotteita, jotka ovat siellä suhteellisesti kalliimpia kuin ulkomailla.

Taloustieteen valtavirrassa on David Ricardosta lähtien ajateltu, että kansainvälistä kauppaa säätelee suhteellinen kustannusetu

Suhteellisen edun periaatetta voidaan havainnollistaa Ricardon (1821/1937, 162–163) esittämän esimerkin avulla. Tarkastellaan kahta maata, Portugalia ja Englantia, joissa tuotantoa ohjaavat erilaiset kustannus- ja hintarakenteet. Molemmissa maissa tuotetaan verkaa ja viiniä. Alkutilanteessa sekä Portugali että Englanti tuottavat tarvitsemansa viinin ja veran itse käymättä kauppaa keskenään. Taulukko 1 havainnollistaa Portugalin ja Englannin erilaisia tuottavuuden tasoja viinin ja veran tuotannossa. Taulukossa esiintyvät neljä numeroa kuvaavat työmääriä, joita tarvitaan tiettyjen (tarkemmin määrittelemättömien) verka- ja viinimäärien valmistamiseen. Ricardon numerot merkitsevät, että Portugalilla on absoluuttinen kustannusetu kummallakin tuotannonalalla (Shaikh 1980, 206). Tämä tarkoittaa, että kun kauppa maiden välillä aloitetaan, englantilaisille tuotteille ei ole kysyntää Portugalissa. Aluksi vienti suuntautuu siis Portugalista Englantiin.

Taulukko 1. Tarvittavat henkilötyövuodet viinin ja veran valmistuksessa Portugalissa ja Englannissa.

	Viini	Verka
Portugali	80	90
Englanti	120	100

Taulukossa 1 esiintyvien ”neljän maagisen numeron” avulla Ricardo pyrkii osoittamaan, että kullekin maalle on hyödyllistä erikoistua sille suhteellisesti edullisemmalle alalle ja alkaa käydä kauppaa muiden maiden kanssa. Tämä tarkoittaa Englannin erikoistumista veran ja Portugalin erikoistumista viinin tuotantoon. Taulukko 2 havainnollistaa tilannetta, jossa suhteelliseen etuun perustuva erikoistuminen on viety loppuun asti.^[4]

Taulukko 2. Tarvittavat henkilötyövuodet viinin ja veran valmistuksessa, kun Portugali erikoistuu täydellisesti viinin ja Englanti veran tuotantoon.

	Viini	Verka
Portugali	160	–
Englanti	–	200

Taulukon 2 esittämässä tilanteessa Portugali ja Englanti erikoistuvat tuotteisiin, joiden valmistuksessa niillä on suhteellinen kustannusetu. Erikoistumisen avulla molemmat maat voivat säästää tuotannon reaalikustannuksissa. Siinä missä Portugali ennen käytti yhteensä 170 henkilötyövuotta viinin ja veran valmistukseen, se voi nyt käyttää 160 henkilötyövuotta viinin tuottamiseen ja säästää kymmenen henkilötyövuotta saadakseen saman verran tavaroita kuin ennen. Vastaavasti Englanti pystyy vapauttamaan 20 henkilötyövuotta. Aiemmin Englanti käytti 220 henkilötyövuotta tuottaakseen viiniä ja verkaa, uudessa tilanteessa se selviää 200 henkilötyövuodella. Vaikka työn tuottavuus on Englannissa heikompi molemmilla aloilla, se hyötyy Ricardon esimerkissä kansainvälisestä kaupasta jopa Portugalia enemmän.

Taulukko 3 tuo esiin nämä kansainvälisen kaupan tarjoamat mahdolliset hyödyt.

Taulukko 3. Erikoistumisen ja kansainvälisen kaupan tuomat säästöt henkilötyövuosina.

	Henkilötyövuodet ennen erikoistumista	Henkilötyövuodet erikoistumisen jälkeen	Säästetyt henkilötyövuodet
Portugali	170	160	10
Englanti	220	200	20

Taulukko 3 osoittaa, että erikoistumalla ja käymällä ulkomaankauppaa Englanti voi hyötyä kahdenkymmenen englantilaisen vuosityön ja Portugali kymmenen portugalilaisen vuosityön verran. Taulukko 3 ei kuitenkaan osoita, miten suhteellisen kustannusedun mukainen lopputulos kansainvälisessä kaupassa saavutetaan. Tämän perustelemiseksi Ricardo joutuu vetoamaan kahteen lisäehtoon: 1) pääomien ja työvoiman liikkumattomuuteen maiden välillä (1821/1937, 164) sekä 2) metallivirtamekanismin (specie flow mechanism) toimintaan tavalla, joka muuntaa maiden suhteelliset kustannusedut niiden absoluuttisiksi hintaeduiksi (1823/1937, 164–170).

Näiden lisäoletusten avulla Ricardo esittää, että tuotteiden arvolaki ei päde kansainvälisessä kaupassa. Näin ollen hänen kotimarkkinoiden analyysissä hyödyntämänsä työarvoteoria ei ole oikea väline hinnanmuodostuksen tarkasteluun maailmanmarkkinoiden mittakaavassa.^[5] Kansainvälistä kauppaa maailmanmarkkinoilla säätelee Ricardon mukaan arvolain ja sen kanssa yhteensopivan absoluuttisen edun sijaan suhteellisen edun periaate (Shaikh 1980, 208). Ricardo kirjoittaa tyylilleen poikkeuksellisesti lähes hurmioituneeseen sävyyn, kuinka vapaakauppajärjestelmä avulla tuo yksilöllisen eduntavoittelun ”ihmeellisellä tavalla” harmoniaan yleisen edun kanssa kansainvälisessä taloudessa (Ricardo 1821/1937, 161) . Valitettavasti asian hienovaraisempi tarkastelu paljastaa, että Ricardon optimismi tässä asiassa on heikoilla teoreettisilla ja empiirisillä kantimilla.

Suhteellisen edun periaatteen puutteet

Tieteellisissä teorioissa joudutaan väistämättä yksinkertaistamaan todellisuutta, jotta ilmiöiden moninaisuudesta saadaan yksilöityä oleelliset tekijät. Tämä ei kuitenkaan vapauta meitä kysymästä, minkälaiset yksinkertaistukset ovat mielekkäitä.

Kansainvälisen kaupan standarditeoria perustuu ajatukselle suhteellisen edun toteutumisesta, kun kauppaa käydään vapaasti ilman valtioiden puuttumista markkinamekanismin toimintaan. Seuraavassa arvostelemme eräitä teoreettisia oletuksia, joiden varaan tämä teoria rakentuu. Argumentoimme, että Ricardon ja häntä seuraavien ortodoksisten taloustieteilijöiden tekemät teoreettiset valinnat eivät ole mielekkäitä koettaessamme ymmärtää kansainvälistä taloutta.^[6]

1. Työvoiman ja pääomien liikkumattomuus

Oletus työvoiman ja pääoman liikkumattomuudesta kansantalouksien välillä on olennainen osa ricardolaista argumenttia suhteellisen edun toteutumisesta kansainvälisessä kaupassa. Kuten Ricardo (1821/1937, 164) itse avoimesti myöntää, suhteelliset kustannusedut eivät määrittäisi ulkomaankaupan rakennetta, mikäli työvoima ja pääoma liikkuisivat maasta toiseen. Tässä tilanteessa pääomat ja työvoima siirtyisivät Englannista kohti absoluuttisesta kilpailuedusta nauttivaa Portugalia. Teorian modernissa uusklassisessa muotoiluissa kysymys tuotannontekijöiden (eli työvoiman ja pääoman) liikkumattomuudesta kierretään olettamalla molempiin maihin sama tuotantoteknologia. Tällaista oletusta Ricardo ei koskaan tehnyt. Näin voidaan päästä johtopäätökseen, että tuotannontekijöiden hinnat tasoittuvat eri talouksien välillä (Schumacher 2013, 88–89).

2. Automaattinen tasapainottumismekanismi

Ricardo on täsmällinen huomauttaessaan, että absoluuttinen etu muuttuu suhteelliseksi eduksi ”ihmeellisellä tavalla”. Hänen esittämänsä metallivirtamekanismi on todella niin ihmeellinen, että se ei toteudu kapitalistisilla maailmanmarkkinoilla. Jo Marx huomautti tätä mekanismia vastaan, että ”tosiasiassa kullan paljouden pieneneminen kohottaa ainoastaan korkokantaa” (Marx 1894/1976, 546) eikä laske hintatasoa. Myöhemmin asiaan samaan kiinnitti huomiota Roy Harrod (1959, 130–133), jonka mukaan kauppataseen ylijäämä tuo kyllä maahan rahavirtoja, mutta sen sijaan että nämä rahavirrat nostaisivat hintoja, ne usein lisäävät maan rahoitusvarallisuutta ja tätä kautta ensisijaisesti laskevat korkotasoa. Näin ollen ei ole yllättävää, että ulkomaankaupan pysyvät epätasapainot ovat maailmantalouden normi, eivätkä poikkeus, kuten kansainvälisen kaupan standarditeorian mukaan voisi odottaa (Shaikh 2016, luku 11).

3. Rajaus kaupan tuomiin staattisiin hyötyihin

Kansainvälisen kaupan standarditeoriassa oletetaan, että kaupan hyödyt ovat staattisia eli koskevat olemassa olevien resurssien käytön tehokkuutta sekä ulkomaankaupan avulla lisääntynyttä tuotannon ja kulutuksen kokonaismäärää. Tämä rajaus sivuuttaa kaupan dynaamisten vaikutusten, kuten tuottavuuden kasvun ja teknologisen kehityksen, merkityksen. Ricardon esimerkissä Portugalin ja Englannin väliset tuottavuuserot säilyvät ennallaan maiden erikoistumisesta ja kaupankäynnistä huolimatta (Schumacher 2013, 93). Uusklassiset muotoilut teoriasta vuorostaan olettavat, että kansakuntien tuottavuuserot johtuvat niiden haltuun ”luonnollisesti” päätyneistä työ-, pääoma- ja luonnonvararesursseista, joihin kauppa ei vaikuta dynaamisesti. Taipumus painottaa kaupan staattisia hyötyjä on ongelmallinen, sillä kansakuntien varallisuuden kasvun kannalta teknologian muutos ja tuottavuuden kehitys ovat olleet historiallisesti tärkeämpiä kuin resurssien käytön optimointi.

4. Täystyöllisyysoletus

Työttömyys on kapitalistisen talouden normaali tila. Miksi kansainvälisen kaupan standarditeoria lähtee silti liikkeelle täystyöllisyysoletuksesta? Viime kädessä tämä johtuu teorian staattisesta tasapainokehikosta. Suhteellista kustannusetua painottava näkemys nojaa vaihtoehtoiskustannuskäsitteeseen. Käsitteen avulla yhden tavaran (viini) yhteiskunnallinen kustannus kansakunnalle määritellään toisina tavaroina (verka), joista kansakunnan on luovuttava voidakseen tuottaa yhden lisäyksikön kyseessä olevaa tavaraa (so. viiniä). Ongelmallista teorian kannalta on, että työttömyystilanteessa tuotteen vaihtoehtoiskustannusta ei voida määritellä, koska silloin mitä tahansa tuotetta voidaan valmistaa lisää ilman, että toisen tuotteen valmistamisesta täytyy luopua. Viinin tuotantoa ei tarvitse vähentää, jos työttömiä laitetaan valmistamaan verkaa. Ilman täystyöllisyysoletusta kansainvälisen kaupan oletettu hyöty, eli saatavilla olevien tuotteiden suurempi määrä, voitaisiin saavuttaa työllistämällä työttömät ja panemalla vajaakäytössä olevat taloudelliset resurssit käyttöön (Schumacher 2013, 94).

5. Kapitalistisen kilpailun harmoninen luonne

Miten kilpailu toimii kansainvälisillä markkinoilla? Kansainvälisen kaupan standarditeoria antaa kysymykseen lempeän vastauksen: yhdenkään maan tai järkevän ihmisen ei tarvitse pelätä vapaakauppaa, joka alentaa mahtavan ja ylentää alhaisen (Shaikh 1980, 205). Kansainvälisen kaupan vaikutus yritysten kannattavuuteen tai työllisyyteen ei edellytä tarkempaa analyysia.

Todellisessa kapitalistisessa kilpailussa tilanne on huomattavasti ikävämpi: se on yhtä kaukana uusklassisen talousteorian vertailukohtana käyttämästä täydellisestä kilpailusta kuin sota on baletista (Shaikh 2016, 259). Ensinnäkään kansainväliseen kauppaan eivät osallistu vaihtokauppaa käyvät kansakunnat, vaan voittoa tavoittelevat liikeyritykset (Schumacher 2013, 95–96). Toiseksi tässä yritysten välisessä kilpailussa keskeistä on kustannusten leikkaaminen, koska tämä mahdollistaa hintojen pitämisen alhaalla ja markkinaosuuden valtaamisen kilpailijoilta. Todellinen kilpailu kapitalistisilla markkinoilla palkitsee vahvan ja syöksee heikon kadotukseen (Shaikh 2016, luku 7). Kun suhteellisen edun toteutumiselta on katkaistu tie, absoluuttinen kilpailuetu nousee valtaistuimelle. Krugman ja Obstfeld (2009, 40) pitävät tätä käsitystä vapaakaupan arvostelijoiden hellimänä myyttinä. Todellisuudessa se on lopputulos, jota empiirisen todistusaineiston valossa on hyvin vaikea sivuuttaa (Shaikh 2016, luku 11).

Kansainvälinen kauppa ilman myyttejä

Maailmankauppa ei tänään, kuten ei historiassa aiemminkaan, ole erityisen vapaata tai oikeudenmukaista. Suurin osa maailman maista alistettiin siirtomaiksi osana kapitalismin historiaa. Nämä kansakunnat pakotettiin raaka-aineiden tuottajiksi ne alistaneelle emämaalle. Monella tapaa nykyajan vapaakauppasopimusten tarkoituksena on jatkaa tätä perintöä saattamalla voimaan sellaiset kansainväliset rakenteet, jotka ylläpitävät siirtomaa-ajalta juontuvia tuotantosuhteita.^[7]

Vapaakauppa onkin ennen kaikkea ideologinen tunnus, jonka tehtävänä on toimia savuverhona kansainvälisen talouden todellisille käytännöille ja prosesseille. Suhteessa tähän tunnukseen taloustieteilijöiden pyhäksi nostama suhteellisen edun periaate on merkittävin yksittäinen vapaakauppaideologian puolustukseksi pystytetty teoreettinen rakennelma. Tätä periaatetta voidaan käyttää sen todistamiseen, että erikoistuminen mahdollistaa tuotannon lisäämisen ja johtaa kasvaneeseen kulutukseen. Tämän tuloksen johtaminen kuitenkin nojaa useisiin teoreettisesti ja empiirisesti perusteettomiin lisäoletuksiin.

Vapaakauppa onkin ennen kaikkea ideologinen tunnus, jonka tehtävänä on toimia savuverhona kansainvälisen talouden todellisille käytännöille ja prosesseille

Esimerkiksi Ricardo joutui väittämään, että työvoima ja pääomat eivät liiku maasta toiseen ja että kansainväliset rahatavaravirrat toimivat ”ihmeellisenä” automaattisena tasapainomekanismina, jotka kohottavat heikon ja madaltavat vahvan. Suhteellisen edun periaate on riippuvainen ennen kaikkea staattisesta kehyksestä, joka asettaa resurssien kohdentamisen tarkastelun niiden tuotannon edelle. Vapaakaupan arvostelijoiden vastaväitteet näyttävätkin typeriltä ainoastaan, mikäli niitä katsoo näkökulmasta, jossa taloudelliset resurssit ovat kapitalismissa aina täydessä käytössä ja kilpailu kansainvälisillä markkinoilla ”käy kuin tanssi”. Näiden uskomusten ilmeisen epäuskottavuuden valossa ekonomistien luottamus suhteellisen edun periaatteen oikeutukseen tuntuu hämmästyttävän ylimitoitetulta.

Kansainvälisellä kaupalla on historiallisesti ollut myös myönteisiä vaikutuksia. Näitä ei kuitenkaan voi perustella vetoamalla suhteelliseen etuun. Maailmanmarkkinoiden tarjoamat hyödyt ovat ennen kaikkea dynaamisia. Taloudellisen kehityksen kannalta on ollut esimerkiksi tärkeää, että kansainvälinen kauppa on mahdollistanut markkinoiden alan laajentumisen, syventänyt yhteiskunnallista työnjakoa ja siten luonut edellytyksiä työn tuottavuuden parantamiselle. Osallistuminen maailmanmarkkinoille on yleensä ollut nopean taloudellisen kehityksen ehto, sillä se tarjoaa pääomien kasautumisen kannalta riittävän tuotantovälineiden tarjonnan ja toisaalta riittävän kysynnän valmistetuille tuotteille. Samalla vapaakaupan merkitys on kuitenkin ollut ristiriitainen. Taloudellisen kehityksen ja menestyksen kääntöpuolella on alikehityksen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen prosessit. Harvojen menestys on historiallisesti usein edellyttänyt monien epäonnistumista. Nostamalla vapaakauppa jalustalle epäjumalaksi nämä ristiriitaiset vaikutukset peittyvät näkyvistä.

Kansainvälisen kaupan ja rahoituksen vapauttaminen ei viime vuosikymmenten aikana ole johtanut taloudellisen kehityksen nopeutumiseen

Päinvastoin kuin ortodoksisen talousteorian mukaisesti voisi odottaa, kansainvälisen kaupan ja rahoituksen vapauttaminen ei viime vuosikymmenten aikana ole johtanut taloudellisen kehityksen nopeutumiseen. Samalla yhteiskunnallisen epätasa-arvon lisääntymisestä on tullut järjestelmän erottamaton osa. Tästä muutoksesta ei kannata syyttää teknologista murrosta, vaan kiinnittää huomio kansainvälisen poliittisen talouden prosesseihin. Esimerkiksi jos kansainvälisten kauppasopimusten tarkoitus tänä päivänä on ensisijaisesti palvella pääoman kasautumisedellytyksiä, viime kädessä ylikansallisia yrityksiä, on olemassa vaara, että neuvottelun alla olevilla uusilla vapaakauppasopimuksilla (CETA, TTIP, TiSA) viedään radikaalilla tavalla tilaa puuttua poliittisesti yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kuitenkin ne muruset, jotka kapitalismin ruokapöydästä tippuvat lattiatason suoritusportaalle ovat harvoin pudonneet itsestään, vaan se on useimmiten vaatinut järjestelmän ravistelemista, aktiivista kamppailua alueellisesta itsemääräämisoikeudesta (esimerkiksi tilaa aktiiviselle teollisuus- ja elinkeinopolitiikalle) ja paremmista elinoloista (esimerkiksi ammatillista järjestäytymistä ja aktiivista tulonjakokamppailua).

Ajamalla läpi uusia vapaakauppasopimuksia länsimaiden eliitit ovat luomassa ”kolmatta maailmaa” omien maidensa sisälle. Tämän projektin vastustamisessa läntisen työväenluokan ja kehittyvien talouksien työläisten luokkaintressit lyövät kättä.

Miika Kabata on VTM ja jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Joel Kaitila on YTM ja yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Viitteet

^[1] Ricardon suhteellisen edun malli on yleensä kaikkien kansainvälisen kaupan teorian oppikirjojen ensimmäinen ”kivijalka”. Tyypillisesti ricardolaisesta klassisesta mallista liikutaan uusklassiseen Heckscher-Ohlin-Samuelson -malliin, joka on modernimpi muotoilu suhteellisen edun toteutumisesta markkinoilla ja joka toimii edelleen useimmiten teoreettisena mittapuuna kansainvälisen kaupan hyötyjen ja haittojen arvioimisessa (esim. Krugman & Obstfeld 2009, luvut 3, 4 ja 5). Näistä malleista käytetään tässä kirjoituksessa nimitystä kansainvälisen kaupan standarditeoria. Suhteellisen edun käsitteeseen nojaavaa argumenttia puolestaan kutsutaan tässä vapaakaupan taloustieteelliseksi standardipuolustukseksi.

^[2] Jo käytettyjen teoreettisten abstraktioiden nimet, kuten ”täydellinen kilpailu”, ”yleinen tasapaino” tai ”rationaaliset odotukset”, heijastavat yrityksen pohjimmiltaan ideologista luonnetta.

^[3] Ajatus vapaakaupan ja globaalin kilpailun myönteisestä vaikutuksesta hyvinvointiin on nostettu uusklassisessa kansainvälisen kaupan standarditeoriassa ”pyhäksi opinkappaleeksi” (Krugman 1987, 131). Krugmanin ilmausta ”pyhä opinkappale” ei pidä tulkita ironisena huomautuksena, vaan kirjaimellisena kuvauksena vapaakaupan ihanteen roolista olennaisena osana taloustieteen ideologiaa.

^[4] Taulukoissa 2 ja 3 edellytetään vakioiset mittakaavatuotot. Tämä oletus ei ole teoreettisesti tai empiirisesti perusteltu, mutta se on suhteellisen edun logiikan kannalta ohittamaton.

^[5] Arvolain mukaan tavaroiden hinnat määräytyvät niiden tuottamisen reaalisen kustannuksen perusteella. Työarvoteoriassa tuotannon reaalikustannus palautetaan tuotteen sisältämään suoraan ja epäsuoraan työmäärään.

^[6] Osa näistä ongelmallisista oletuksista koskee ricardolaista mallia, osa uusklassista HOS-mallia ja osa molempia. Tässä tekstissä ei yksilöidä tarkemmin arvostelun täsmällistä kohdetta.Seuraamme tässä erityisesti Reinhard Schumacherin (2013, 88-97) tapaa jäsentää kansainvälisen kaupan standarditeorian ongelmia.

^[7] Voidaan jopa sanoa, että puhe kansainvälisen kaupan järjestelmästä on pitkälti harhaanjohtavaa. Globaalissa kapitalismissa vaihto on pitkälti alistettu tuotantojärjestelmälle: tuotantosuhteet määrävät kaupan suuntaa.

Lähteet

Driskill, Robert (2012). ”Deconstructing the Argument for Free Trade: A Case Study of the Role of Economists in Policy Debates”, Economics and Philosophy 28: 1–30.

Harrod, Roy (1959). International Economics. James Nisbet & Co., Cambridge.

Krugman, Paul (1987). ”Is Free Trade Passé?”, Journal of Economic Perspectives 1: 131–146.

Krugman, Paul (1997). Pop Internationalism, MIT Press, Cambridge.

Krugman, Paul & Maurice Obstfeld (2009). International economics: Theory and policy. Addison-Wesley, Reading (4. painos).

Marx, Karl (1867/1974). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Edistys, Moskova. (Suom. O. V. Louhivuori)

Marx, Karl (1894/1976). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Edistys, Moskova. (Suom. Antero Tiusanen)

Perelman, Michael (2000). The Invention of Capitalism: The Secret History of Primitive Accumulation, Duke University Press, Durham.

Ricardo, David (1821/1937). Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. WSOY, Porvoo–Helsinki. (Suom. B. Tuunanen)

Schumacher, Reinhard (2013). ”Deconstructing the Theory of Comparative Advantage”, World Economic Review 2: 83–105.

Shaikh, Anwar (1980). ”On the laws of international exchange”, ss. 204–235 teoksessa Ed Nell (toim.), Growth, Profits and Property. Cambridge University Press, Cambridge.

Shaikh, Anwar (2016). Capitalism. Competition, Conflict, Crises. Oxford University Press, Oxford.

Smith, Adam (1776/2016). Kansojen varallisuus. Tutkimus sen luonteesta ja syistä. WSOY, Helsinki. (Suom. Jaakko Kankaanpää)