Suomessa pyritään tällä hetkellä aktivoimaan työttömiä monin eri tavoin. Aktivointipolitiikan hyödyt yhteiskunnalle ovat kuitenkin kyseenalaiset. Lisäksi työmarkkinoiden epävarmuus asettaa politiikalle omat haasteensa.

Aktivoiva työvoimapolitiikka ei juurikaan auta työttömiä työllistymään varsinkaan taantuma-aikana. Vain jos sen tukena on paketillinen muita tukitoimenpiteitä, siitä voi olla hyötyä myös korkean työttömyyden vallitessa. Mutta vähänkö vai ei juuri ollenkaan – siitä tutkijat ovat erimielisiä keskenään. (Martin 2014, s.29-30).

Silti työttömille suunnattuja tiukasti sanktioihin kytkettyjä aktivointitoimenpiteitä jatketaan Suomessa. Eikä tässä kaikki: tällä hetkellä hallitus suunnittelee vielä kiristävänsä työttömyyspäivärahan saamisen ehtoja. Viimeisimpänä ehdotuksena se esitti suurimittaista työnhakupakkoa: työtön joutuisi ”tehtailemaan” useita työpaikkahakemuksia kuukaudessa saadakseen työttömyyskorvauksensa.

Ehdotus on herättänyt laajaa ja voimakasta kritiikkiä niin työtekijöiltä kuin työantajiltakin, niin vasemmalta kuin oikealtakin (esim. Suomen Kuvalehti 26.5.2017). On todennäköistä, että idean toteutuessa yhä suurempi osa työttömistä katoaisi TE-toimistojen ja aktivoinnin ulottumattomiin; absurdeiksi ja nöyryyttäviksi koetut toimenpiteet saavat osan työttömistä ”katoamaan” sanktioiden saamisenkin uhalla. Ainakaan vielä hallituksemme ei ole ideaa kuitenkaan haudannut.

Suomalainen aktivoiva työvoimapolitiikka on tällä hetkellä jos ei kriisissä, niin ainakin umpikujassa. Jotain uutta on keksittävä. Työnhakupakko on vain yksi idea. Lisäksi se jäänee toteutumatta työnantajien vastustuksen vuoksi. Nimenomaan työnantajien vastustus on tässä oleellista; työntekijäpuolen tai työttömien ääni ei mediapelissä ja huutoäänestyksissä yhtä paljon paina.

Hallituksemme on esittänyt muutamia muitakin ideoita ja lanseerannut kokeiluja. Ennen kaikkea sitkeä pitkäaikaistyöttömyys ja korkea nuorisotyöttömyys ovat taas kerran muodostumassa taloustaantuman pitkiksi ja sitkeiksi ”hänniksi”, vaikka työmarkkinat näyttävät – ainakin tällä hetkellä – vetävän paremmin kuin taantuman alhoissa.

Jotain on tehtävä

Paraikaa meneillään oleva perustulokokeilu vaikuttaa ensi näkemältä lähes vastakkaiselta idealta ”yliaktivoinnille”. Kokeilua evaluoiva Kela on rakentanut vertailuasetelman, jossa perustuloa kokeiluluonteisesti saavien työttömien verrokkiryhmänä ovat perustuloa vaille jäävät ”tavalliset” työttömät. Tehtävässä tutkimuksessa pyritään päättelemään, lisääkö perustulon saaminen työttömien aktiivisuutta hakeutua työmarkkinoille vai ei.

Asian arvioiminen lienee haasteellista. Olipa tulos mikä tahansa, myös poliittiset tuulet ja intohimot vaikuttavat vahvasti siihen, tuleeko Suomeen hamassa tulevaisuudessa kansalaisoikeudeksi perustulon saaminen vai ei (Perkiö ja Suopanki toim. 2012).

Perustulon myötä työttömien ”aktivointi” vähintäänkin muuttaisi muotoaan, ellei loppuisi kokonaan. Perustulon myötä työttömyyskorvauksen saamisen ehdot – aktivointeihin osallistumisineen ja työnhakuihin velvoittamisineen – loppuisivat, koska työttömyyskorvausta nykymuodossaan ei enää olisi. Toisaalta perustulo on summana niin pieni, että sillä ei käytännössä kykenisi elämään ilman lisätukia tai lisäansioita. Siksi sen oletetaan kannustavan työnhakuun, ainakin silppu- ja pätkätöiden hakemiseen.

Ehkä perustulon ajatellaankin kannustavan nimenomaan tällaisiin töihin. Kokeilu on lanseerattu osin ehkä siksi, että työmarkkinoiden oletetaan muuttuvan yhä enemmän silppu siellä, pätkä täällä -tyyppisiksi. Perustulo auttaisi kansalaisia sopeutumaan juuri tämän kaltaisiin työmarkkinoihin ja luovimaan niissä.

Kohti vastikkeellista sosiaaliturvaa?

Samaan aikaan päättäjillämme on pohdittavanaan toinen, ainakin jossain määrin vaihtoehtoinen kehittämisidea: osallistava sosiaaliturva. Sen toteutuessa ”osallistettaisiin” joutilaita sosiaaliturvan varassa eläviä tekemään edes jotakin niin sanotusti hyödyllistä. Miten tämä ”hyödyllisyys” sitten määriteltäisiin, on edelleen hieman auki. Eräänlaisesta joutomiesten ja -naisten aktivoinnista olisi joka tapauksessa kysymys. (ks. Hiilamo ym. 2016.)

Tämän suuntainen askel on itse asiassa jo käytännössäkin otettu: on lanseerattu kokeilu nimeltään ”työelämäkokeilu”, jolla korvataan epäonnistuneeksi todettu kuntouttava työtoiminta. Kyse on määräaikaisesta työelämäkokeilusta, jossa pitkäaikaistyöttömät työskentelisivät työttömyystuen turvin kunnissa tai yrityksissä 4-8 tuntia päivässä korkeintaan viitenä päivänä viikossa puolesta vuodesta vuoteen kestävän jakson ajan. Työmarkkinatuen lisäksi työtön saisi yhdeksän euron päivittäisen kulukorvauksen työmarkkinatuen lisäksi.

Toisaalta perustulo käytännössä pakottaisi monet työttömät ottamaan vastaan silppu- ja pätkätöitä huonoin työehdoin, koska perustulon tuoman leivän päälle usein tarvitaan myös voita.

Ainakin blogikirjoittaja Saku Timonen katsoo, että Hiilamon työryhmän raportti ”osallistamisesta” ja siihen perustuva kokeilu kertovat sosiaalipolitiikan paradigman muutoksesta: sosiaalietuuksien saamiseksi on tehtävä työtä. Alun perin, viime hallituskaudella, puhuttiin ”vastikkeellisesta sosiaaliturvasta”, varsinkin ministeri Paula Risikon (kok) suulla. Nimike on nyt ”häveliäisyyssyistä” muutettu ”osallistumistuloksi”, kirjoittaa Timonen.

Tämän hetken Suomessa työttömiä pyritään entistä intensiivisemmin ”aktivoimaan” eli patistamaan sanktioiden uhalla joko kursseille ja työpaikkoja hakemaan tai työharjoitteluun ja edellä mainittuun ”työkokeiluun”. Vain perustulokokeiluun ei sisälly sanktioita. Toisaalta perustulo käytännössä pakottaisi monet työttömät ottamaan vastaan silppu- ja pätkätöitä huonoin työehdoin, koska perustulon tuoman leivän päälle usein tarvitaan myös voita.

Aktivointia, vaikka töitä ei olisikaan

Nyt Suomessa on pitkän taantuman jälkeen lievä noususuhdanne, ja työvoiman kysyntäkin on hieman lisääntynyt. STTK:n pääekonomisti Ralf Sund olettaa, että voimistunut töihin patistelu liittyy tähän: kaikkia potentiaalisia työnhakijoita pyritään pakottamaan liikkeelle, töitä hakemaan (Suomen Kuvalehti 26.5.2017). Ehkäpä näin.

Mutta jos palkkatöitä on tulevaisuudessa yhä vähemmän, mikä on silloin aktivoivan työvoimapolitiikan ja toisaalta aktivoivan sosiaaliturvan tulevaisuus? Yksi tulevaisuuden ja työn tutkimuksen haara ennustaa, että perinteiset palkkatyöt tulevat kiihtyvän robotisaation, automatisoinnin ja digitalisaation myötä lähes katoamaan ainakin jälkiteollisista länsimaista. Toki on toinen ennustusten suunta, jonka mukaan palkkatyöt eivät tule katoamaan, eivät edes vähentymään, ainoastaan muuttamaan muotoaan.

Vähenivätpä perinteiset palkkatyöt tulevaisuudessa tai eivät, on kiistämätöntä, että työmarkkinat ovat jo muuttuneet entistä epävarmemmiksi silppu- pätkä- ja nollatuntisopimustöineen. (Esim. Nuutinen toim. 2017.) Aktivoiva työvoimapolitiikka voi parhaassa tapauksessa valmentaa työttömiä tällaisiin töihin, tai sitten huonossa tapauksessa ei-mihinkään. Mistä siis muodostuu aktivoinnin mielekkyys, toisaalta aktivoinneissa oleville, toisaalta yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle, joka aktivointisirkusta pyörittää?

Aktivoinnin mieli ja mielettömyys

Olen itse tutkinut aktivoinnin kohteena olevia nuoria työttömiä Suomen Akatemian projektissa ”Young unemployed, activating labour market policies and paradoxes of agency” (Helsingin Yliopistossa, v. 2012-2016). Haastatteluiden perusteella nuoret voivat kokea aktivoinnin omalla kohdallaan joko mielekkääksi tai ”älyttömäksi” systeemiksi, johon on sopeuduttava saadakseen työttömyyskorvausta. Mielekkyyden kokemuksissa ei välttämättä ole kyse työllistymismahdollisuuksien paranemisesta. Esimerkiksi työpajassa olo voidaan kokea mielekkääksi, vaikka palkkatyötä ei sen jälkeen olisikaan luvassa. ”Saa omaa päätä kasaan”, ”tunnen itseni taas ihmiseksi” ja ”parempi tämä on kuin ei mitään” ovat muutamia nuorten työttömien mielekkyysperusteluja. Juuri kukaan haastattelemistani nuorista ei edes olettanut saavansa työelämävalmiuksia aktivointitoimenpiteissä. Silti osa oli niihin tyytyväisiä.

”Älyttömäksi” tai mahdottomaksi aktivointitoimenpiteissä olo koetaan tutkimusaineistoni valossa silloin, kun toimenpiteet koetaan nöyryyttäväksi ”työn esittämiseksi”. Työllistymistä edistämään tarkoitettuja kursseja on monen tasoisia, mutta usein niiden taso on kehno. Tällöin kurssitettavissa herää tyrmistys ja huijatuksi tulemisen tunne, esimerkiksi havaitessa, että kurssilla käydäänkin läpi ”Cosmopolitan-lehden psykologisia luokitteluja”, tai kurssin opettaja sanoo suoraan oppilailleen, että ”en ikinä tekisi tällaista työtä, mutta on pakko, kun olisi muuten itse työtön”.

Se, että toimenpiteisiin, niin kirjavan tasoisille kursseille kuin palkattomiin työharjoitteluihinkin on mentävä, jotta ei menettäisi työttömyyspäivärahaansa, saa monet vihaisiksi. Tämä ei ole mikään uutinen. On jo tiedossa, että yhä useammat työttömät häviävät ”työnhakijoiden” kategoriasta ja TE-toimistojen katseen ja aktivointipyrintöjen kantamattomiin, samalla työttömyysetuutensa menettäen. He eivät siis työllisty, ainakaan virallisesti, vaan yksinkertaisesti katoavat viranomaisten ulottumattomiin, jonnekin (ks. TEM-analyysi 79/2017).

Minne? Miksi? Sitä ei tiedetä, ja viranomaiset ovat ilmiöstä ihmeissään ja huolissaan. Tutkimustietoa ”katoajista” ei ole – ei vähiten siksi, että kukaan ei tiedä, mistä heitä tavoittaisi. Omassa haastatteluaineistossani tuli esiin, että osa nuorista oli välillä tällä tavoin ”kadonnut”, mutta palannut aktivointisirkukseen. Ennemmin tai myöhemmin aktivoinneista katoavien viimesijaista toimentuloakin leikataan 20-40 prosenttia. ”Routa porsaan kotiin ajaa”, myös takaisin aktivointien piiriin.

Aktivointitoimenpiteistä pois toviksi tai jopa pariksi vuodeksi hypänneiden nuorten kuvailuissa esiintyi sana nöyryytys. Ne nuoret, jotka olivat kokeneet tietyt aktivointitoimenpiteet niin järjettömiksi, keinotekoisiksi ja ”työn esittämiseksi” – kuten yksi nuori tiivisti – eivät olisi enää voineet säilyttää itsekunnioitustaan, jos olisivat jääneet tiettyihin työharjoitteluihin. Muutama keskeyttänyt oli puolestaan ollut työharjoittelussa, jossa joutui juoksemaan ja raatamaan kohtuuttoman paljon: tauotta, ilman oikeutta pitää lakisääteisiä taukoja.

Jos aktivointi on sellaista, jossa ihmistä – olipa hän nuori tai vanha – nöyryytetään ”muka-työn- tekemisellä” tai ”höykkyytetään” kohtuuttomasti, hän saattaa lähteä, vaikka menettäisi työttömyyskorvauksensa ja lopulta osan viimesijaisesta toimeentulotuestaankin. Monet ihmiset toimivat näin, tietoisina seurauksista.

Osaksi yhteiskuntaa aktivoinneilla?

Professori Hiilamon työryhmän ehdottamassa ”osallistumistulossa” on paljon kauniita ideoita siitä, kuinka työtön ja viranomainen ”yhdessä sopivat” aktiivisuuden muodosta ja sisällöstä. Jos kaunis idea muuntuu käytännöissä villiksi länneksi, jossa työttömiä voidaan joko pakottaa raatamaan ilman että työlainsäädäntöä vaikkapa pakollisista tauoista noudatetaan tai vaihtoehtoisesti ”esittämään työtä”, rakentamaan lauta-aita ja sitten purkamaan se, ihmisiä tulee livistämään senkin piiristä. Sitten he elävät joko kokonaan tai osittain ilman toimeentulotukea.

Mielekkyys aktivoinnissa voi jopa osin säilyä, ainakin nuorten työttömien piirissä, vaikka työpaikkaa sen jälkeen ei olisikaan luvassa: jos toimenpiteessä oppii uusia taitoja, ”saa päätään kasattua” tai saa tukea ja ihmisarvoista kohtelua. Vanhempien aktivoinneissa olevien työttömien kokemuksista on yllättävän vähän tutkimustietoa. Tanskasta, aktivoinnin ihmemaasta, tiedetään, että siellä osa kokee aktivointijärjestelmän mielekkääksi, osa vankilaksi (Andersson 2001).

Mikä aktivoivan työvoimapolitiikan mielekkyys sitten on yhteiskunnalle, ”systeemille” – varsinkin jos toteutuu skenaario, jossa palkkatöitä on tarjolla yhä vähemmän? Ainakin ihmisten pakottaminen aktivointitoimenpiteisiin sanktioiden uhalla on yhä vaikeammin argumentoitavissa kohteille. Tällöin toimenpiteistä ei todennäköisesti seuraa ”kohteiden” integroitumista yhteiskuntaan, joka on yksi aktivointipolitiikan tavoite, vaan jopa päinvastainen kehitys. Samoin voi käydä Hiilamon raportissa visioidun osallistumistulon kanssa – ainakin, jos sen käytännön toteutus sisältää mielivaltaisia elementtejä.

Jos hintana on yhä useampien kansalaisten vihamielisyys yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, onkohan hinta kuitenkin yhteiskunnalle turhan korkea?

Jos aktivoinnista ja osallistamisesta ei seuraa kohteidensa yhteiskuntaan integroitumista, vaan pikemminkin siitä vieraantumista ja jopa vihamielisyyttä ”systeemiä” kohtaan, mikä silloin on aktivoinnin mieli koko yhteiskunnan kannalta? Sitä on vaikea nähdä ainakaan sosiologin näkökulmasta. Ehkä se sitten jää hyödyttämään valtion taloutta ja markkinavoimia: saadaan ilmaista työvoimaa, vaikkapa siivoojia kunnan virastoihin tai kaupan alalle kiireapulaisia jouluisin, jos ei muuta. Jos hintana on yhä useampien kansalaisten vihamielisyys yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, onkohan hinta kuitenkin yhteiskunnalle turhan korkea?

Ehkä tuota pohdiskelua ja punnintaa ei tarvita, jos perustulokokeilun jälkeen päädytään sen käyttöön ottoon. Jos perustulokokeilu toteutuu, yksi esiin nouseva kysymys on, miten käy Nuorisotakuun, jota jo nyt on leikelty laidoiltaan. Haudataanko se kaikessa hiljaisuudessa lopullisesti? Entä olisiko sen hautaaminen nuorten kannalta lopulta hyvä vai paha asia? (ks. Lähteenmaa 2014.) Kaikki edellä mainitut vaihtoehdot ovat riippuvaisia – poliittisten voimasuhteiden muutosten lisäksi – Suomen valtion taloudesta, joka taas on riippuvainen globaalin kvartaalitalouden käänteistä, Euroopan Unionin harjoittamasta talouspolitiikasta, maailmanpolitiikan ja –talouden käänteistä ja jopa ilmastonmuutoksen etenemisestä.

Lopuksi

Sekä nyt harjoitettava aktivoiva työvoimapolitiikka että sen eräänlainen vaihtoehto, perustulo kokeiltavassa muodossaan, nojaavat oletukseen siitä, että palkkatöitä on jatkossakin tarjolla – jos ei kaikille, niin ainakin useimmille kansalaisille.

Suomalaisessa perustulokokeilussa, joka juuri on meneillään, testataan sitä, hakeutuvatko sitä saavat työttömät avoimille työmarkkinoille hanakammin kuin ne työttömät, jotka eivät kyseistä tuloa saa. Jos näin ei käy, perustulo arvioidaan mitä ilmeisimmin epäonnistuneeksi järjestelyksi. Perustulollakin pyritään siis kannustamaan ihmisiä työnhakuun, ei ”oleiluun”. Onhan istuva presidenttimme Sauli Niinistökin korostanut taannoin puheessaan, ettei Suomesta ole tarkoitus tehdä ”oleiluyhteiskuntaa”.

Entä jos palkkatyöt oikeasti vähenevät radikaalisti, kuten toisessa automatisaation vaikutuksia ja työyhteiskunnan tulevaisuutta koskevassa skenaariossa ennustetaan? Tällöin aktivoiva työvoimapolitiikka ja perustulokin – siinä muodossa, jollaiseksi sitä nyt pyritään rakentamaan – ovat todellisessa kriisissä. Tätä tulevaisuuden visiota ei haluta pohtia eikä siihen varautua, ei ainakaan päivänpoliittisessa keskustelussa. Se on ymmärrettävää. Olisi toki mukavaa, jos ihmistyövoiman tarpeen radikaalisti vähentyessä toteutuisi Karl Marxin utopia: ”kaikilta kykyjensä mukaan, ja kaikille tarpeidensa mukaan”.

Oma kysymyksensä on se, kuinka tämä kustannettaisiin. Marxin utopia on helpommin sanottu kuin toteutettu.

Kirjoittaja Jaana Lähteenmaa on dosentti, tutkija ja tietokirjailija.

 

Lähteet:

Andersson, Annette (2001): Fånget i systemet. En debatbog om ledighed. Borgen, Kobenhavn.

Hiilamo, Heikki et al. (2016): Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia. Valtioneuvoston kanslia 8.2.2017. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 18/2017.

Lähteenmaa, Jaana: (2014) Liata kätensä vaan ei sydäntään? Tutkijan ristiriitaisia tunnustuksia aktivointia koskevista ajatuksistaan. Teoksessa
Gretschel, Anu et al.(toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto ja Nuorisotutkimusseura, julkaisuja no 150 / verkkojulkaisu 76. Helsinki.

Lähteenmaa, Jaana (2017): ”Työttömien yliaktivointi voi ajaa itsensä umpikujaan” https://blogi.thl.fi/web/yhteiskuntapolitiikka/blogitekstit/-/blogs/tyottomien-yliaktivointi-voi-ajaa-itsensa-umpikujaan

Martin, John P. (2014): Activation and ALPs in OECD-countries: stylized facts and evidence of effectiveness. IZA (Forschungsinstitut zur Zukunft der Arbeit) – policy papers , no 84. www.za.de.

Nuutinen, Veera (toim.) (2017) : Uusi työväki. Työ ja yrittäjyys prekarisoituvan palkkatyön yhteiskunnassa. Into Kustannus, Helsinki.

Perkiö, Johanna ja Suopanki, Kaisu (toim.) (2012): Perustulon aika. Into Kustannus, Helsinki.

Rämö, Aurora (2017): Tämä on katastrofi.  Suomen Kuvalehti 21/2017.

Työllisyyskatsaus huhtikuussa 2017. TEM-raportteja 79/2017. www.tem.fi