Yleiskokoukset ja erilaiset neuvostot tuntuvat olleen pikemminkin sääntö kuin poikkeus kuninkaiden rinnalla varhaisissa kaupunkivaltioissa, esimerkiksi muinaisessa Intiassa ja Sumerissa. Näistä järjestelmistä ei kuitenkaan tiedetä yhtä paljon kuin antiikin Kreikasta. Siksi demokratian historiankirjoitus alkaa sieltä.

Vuonna 510 eaa. ateenalaiset kumosivat Hippiaksen[1] diktatuurin, ja seuraavien kahden–kolmen vuoden aikana luotiin järjestelmä, jota alettiin kutsua demokratiaksi (δημοκρατία, kansan valta). Järjestelmän ytimessä oli yleiskokous ekklesia, joka äänesti laeista ja sopimuksista. Osallistumisoikeus yleiskokoukseen oli yli 20-vuotiailla vapailla miehillä.[2]

Yleiskokous ei päättänyt kaikista Ateenan asioista, vaan osa oli delegoitu hallinnolle ja tuomioistuimille. Näiden tehtävien hoitajia ei kuitenkaan valittu vaaleilla vaan heidät arvottiin. Edustuksellista demokratiaa Ateenassa edustivat ainoastaan sotilasasioista vastaavat maistraatit, joiden edustajat valittiin äänestämällä yleiskokouksissa.

Kreikan kaupunkivaltioiden välisessä valtataistelussa Ateenan päävastustaja oli Sparta. Sparta oli militaristinen luokkayhteiskunta, mutta se muistutti yhtä paljon tasavaltaa kuin diktatuuriakin. Syntyperältään spartalaisilla naisilla ei ollut äänioikeutta, mutta heillä oli oikeus kattavaan koulutukseen, omaisuuteen ja perintöön, mitä ei ollut muissa Antiikin Kreikan kaupungeissa.

Spartassa oli kaksi eri klaaneihin kuulunutta kuningasta, joiden oli tarkoitus valvoa toistensa vallankäyttöä. Yleiskokoukseen saivat osallistua kaupungin aikuiset ja vapaat miehet, ympäröivien kylien asukkailla ja orjilla ei ollut äänioikeutta. Lisäksi kuninkaita valvoi viiden hengen ephoroi, joka vastaa jossain määrin hallitusta. Yleiskokous valitsi ephoroin edustajat vuodeksi kerrallaan, eikä toimikautta saanut uusia. Yleiskokous myös äänesti laeista.

Rooman tasavalta

Tasavallan historia alkaa puolestaan antiikin Roomasta. Roomalaiset karkottivat viimeisen kuninkaansa vuonna 509 eaa., lähes samanaikaisesti ateenalaisten kanssa. Titus Liviuksen mahdollisesti myyttisen historiankirjoituksen mukaan roomalaiset lähettivät vuoden 450 eaa. aikoihin retkikunnan Kreikkaan tutustumaan eri kaupunkien hallintojärjestelmiin, ja Roomassa luotiin järjestelmä, joka oli Ateenan ja Spartan järjestelmien synteesi[3]. Ylintä valtaa käytti ylimmän aateliston senaatti, jossa asema oli elinikäinen. Yleiskokouksen vuosittain valitsemilla kansantribuuneilla oli kuitenkin veto-oikeus senaatin ja raatimiesten (magistratus) päätöksiin.

Latinan res publica tarkoittaa yhteisiä asioita. Tasavalta (res publica) tarkoittaa siis ”yhteisten asioiden hoitoa” tai politiikan tekemistä, ei sitä että kansa käyttäisi suoraan valtaa. Nykyään tasavaltaa ja demokratiaa käytetään yleensä synonyymeina, mutta alun perin ne tarkoittivat eri asiaa. Tasavalta on peräisin Spartasta ja Roomasta, demokratia puolestaan Ateenasta.

Asian voisi tiivistää siten, että tasavalta tarkoittaa edustuksellista demokratiaa ja demokratia sitä mitä nykyään kutsutaan suoraksi demokratiaksi.

Demokratia palaa takaisin keskiajalla

Myöhempi antiikki kului imperiumien ja niitä tuhoavien barbaarien merkeissä. Demokratioita ja tasavaltoja muisteltiin vain Tacituksen kaltaisten katkerien tasavaltalaisten kirjoituksissa.

Tasavallat tekivät paluun keskiajalla, ensimmäisenä vuonna 697 perustetussa Venetsiassa. Bysantin keisari antoi venetsialaisten yleiskokoukselle oikeuden valita ylintä valtaa käyttävä doge vuonna 742. Doget yrittivät tuloksetta muuttaa Venetsian perinnölliseksi monarkiaksi vuosisatojen ajan. Sen sijaan mahtavimmat aatelissuvut onnistuivat 1100-luvulla perustamaan yleiskokousta suppeamman ”viisaiden miesten neuvoston” (Consilium Sapientium), jonka jäsenyydestä tuli lopulta perinnöllinen etuoikeus. Muutkin Pohjois-Italian kaupunkivaltiot kehittyivät oligarkian eli harvainvallan suuntaan.

Porvaristolle ja kapitalismin kehitykselle tasavalta on parempi järjestelmä kuin rajoittamaton monarkia

Venetsia osoitti jo keskiajalla, että porvaristolle ja kapitalismin kehitykselle tasavalta on parempi järjestelmä kuin rajoittamaton monarkia. Mikäli Venetsia ei olisi ajautunut tuhoisiin sotiin 1500-luvulla, se olisi voinut olla yksi maailman johtavista merimahdeista 1600-luvulla.

Siinä missä Venetsian valtiojärjestelmä polveutui suoraan Rooman tasavallasta, myöhemmin keskiajalla syntyneet Islanti ja Novgorod perustuivat esihistoriallisiin heimotraditioihin. Monet ensimmäisistä islantilaisista pakenivat Norjasta Harald Kaunotukan luomaa keskusvaltaa, ja he halusivat luoda hajautetumman järjestelmän. Islannin ylintä päätösvaltaa käyttävä kansankokous allting (alþing) muodostettiin vuonna 930.

Islannin anarkistinen järjestelmä kaatui 1200-luvulla rikkaiden sukujen keskinäiseen väkivaltaan, jonka seurauksena vuonna 1262 islantilaiset olivat valmiita alistumaan Norjan kuninkaan valtaan.

Kommuunien liitot ritareita ja keisareita vastaan

Sveitsi oli osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, mutta 1300-luvun taitteesta eteenpäin Sveitsin kantonit ovat onnistuneet päättämään omista asioistaan. Kantonien vapauden mahdollistivat Alppien tarjoama turva ja keisarikunnan hajanaisuus. Kuten Pohjois-Italiassa, myös Sveitsissä kaupunkikantonit olivat kapean eliitin hallitsemia. Maalaiskantoneissa päätökset teki yleiskokous (nykyään landsgemeinde), jonka malli perustui samaan muinaisgermaaniseen tingiin kuin Islannin allting.

Nykyään landsgemeinde kokoontuu vuosittain enää kahdessa pienessä Sveitsin kantonissa, Appenzell Inner Rhodesissa ja Glarusissa, ja lisäksi joissain kunnissa. Näissä kantoneissa landsgemeinde vahvistaa lait ja budjetin. Appenzell Inner Rhodesissa on 15 000 asukasta, joista yleiskokouksiin osallistuu keskimäärin 4 000.

Yleiskokouksia käyttävät kantonit harasivat erityisesti naisten äänioikeutta vastaan, perustellen vastustustaan sillä, että se kaksinkertaistaisi yleiskokousten osanottajamäärän.

Appenzell Inner Rhodes ei ole viime aikoina ollut mikään edistyksellisyyden linnake. Alue taipui hyväksymään naisten äänioikeuden vain oikeuskanteen ansiosta vuonna 1991, viimeisenä alueena Euroopassa. Alueella myös vastustettiin minareettien rakentamista vuoden 2009 kansanäänestyksessä enemmän kuin millään muulla alueella.

Suora demokratia voi myös ylläpitää yhteisöä, joka on  konservatiivinen ja suhtautuu nurkkakuntaisesti ympäröivään maailmaan

On selvää, että suora demokratia voi myös ylläpitää yhteisöä, jossa asukkaat ovat tyytyväisiä ja voimaantuneita, mutta joka on samanaikaisesti konservatiivinen ja suhtautuu nurkkakuntaisesti ympäröivään maailmaan. Kuitenkaan Ranskan vallankumousta edeltäneiden parinsadan vuoden aikana Sveitsin kantonit eivät edustaneet impivaaralaisuutta, vaan Euroopan kuninkaat ja keisarit pitivät niitä vaarallisena esimerkkinä.

Italian ja Sveitsin kaupungit olivat osa laajempaa keskiajan ”kommuuniliikettä”, joka syntyi talouden elpyessä ja kaupunkien kasvaessa 900- ja 1000-luvuilla. Käsityöläiset ja porvaristo laajensivat kaupunkien itsehallintoa, ja kaupungit alkoivat liittoutua keskenään kuninkaita ja keisareita vastaan. Vuonna 1356 Kaarle IV kielsi kaupunkien yhteenliittymät kultaisessa bullassa, josta muodostui keisarikunnan perustuslaki, mutta joidenkin kaupunkiliittojen valta vain kasvoi keskiajan loppua kohti. Kaksi vuotta kultaisen bullan jälkeen perustetusta Hansaliitosta tuli Itämeren mahtavin taloudellinen voima. Hansan itäisin toimipiste oli Novgorodissa, joka oli Suomen kannalta tärkein keskiajan demokratia.

Novgorod – demokratia Suomen naapurissa

Kiovan Venäjän alkaessa hajota 1100-luvulla, Novgorodin asukkaat eivät enää kutsuneet kaupunkiin uusia ruhtinaita, vaan ylimmän toimeenpanovallan haltijoiksi tulivat yleiskokouksen (vetšen) nimittämä arkkipiispa, jonka Moskovan patriarkaatti muodollisesti hyväksyi, ja posadnikit joita oli aluksi yksi ja myöhemmin kuusi. 1400-luvun alussa Novgorodista tuli mahtava valtakunta, joka keräsi veroja alueelta, joka ulottui nykyisten Viron ja Venäjän rajalla sijaitsevasta Peipsijärvestä ja Suomen Mikkelistä Ruijaan ja Siperian Ob-joelle asti. Alue oli harvaan asuttu, mutta pinta-alansa puolesta Novgorod kilpaili Euroopan suurimpien valtioiden, Kultaisen Ordan ja Liettuan kanssa.

1200-luvulla Novgorodin vaikutusvalta Suomessa ulottui huomattavasti vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan länsipuolelle, ja ehkä kolme neljäsosaa nykyisestä Suomesta oli Novgorodin veronkantoalueella.

Novgorodin hallintomallista on säilynyt vain sirpaleista tietoa, eivätkä tutkijat ole yksimielisiä sen tulkinnasta. Perinteisesti katsotaan Novgorodin päätöksentekomallin olleen kolmiportainen. Jokainen pääkatu muodosti oman kantansa päätettäviin asioihin ja lähetti näkemyksensä edustajiensa mukana kaupunginosakokouksiin. Tämän jälkeen kaupunginosakokoukset muodostivat näkemyksensä, ja lähettivät sen edustajiensa mukana koko kaupungin yleiseen kokoukseen. Malli oli monimutkaisempi kuin Ateenassa, Sveitsissä ja Islannissa, mutta se oli edelleen suoraa demokratiaa, sillä edustajat eivät saaneet tehdä päätöksiä kaduista ja kaupunginosista riippumatta.

Yleiskokoukset ovat ilmeisesti esihistoriallisten yhteisöjen hallinnossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus

Vetše pohjautuu slaavilaisten heimojen yhteiseen yleiskokousten perinteeseen, joiden germaaninen vastine oli ting. Myös Suomen käräjälaitos periytyy ilmeisesti ajalta ennen Ruotsin vallan aikaa. Yleiskokoukset ovat ilmeisesti esihistoriallisten yhteisöjen hallinnossa pikemminkin sääntö kuin poikkeus – samanlaisia malleja löytyy myös Amerikoista, Afrikasta ja Aasiasta.

On epäselvää, kuinka laajalta alueelta edustajia saapui Novgorodin yleiskokoukseen. On epätodennäköistä, että sinne matkattiin Suomen alueelta. Suomalaisten perimätiedossa Novgorodin aika ei ole demokraattinen onnela. Kiteellä kerrotaan tarinaa pahasta pajarista, joka keräsi ahneesti veroja ja hyväksikäytti naisia, kunnes kansa kivitti hänet kuoliaaksi. Ilmeisesti Novgorod riisti siekailematta sen valtapiirin kaukaisempia alueita. Lisäksi monien tutkijoiden mielestä todellinen valta Novgorodissa oli rikkaiden bojareiden (pajareiden) käsissä, vaikka kansankokouksiin saivatkin osallistua kaikkien luokkien (miespuoliset) edustajat.[4]

Pihkova ja Vjatka (nykyinen Kirov) olivat muodollisesti Novgorodin vasalleja, mutta käytännössä itsenäisiä demokratioita joiden hallintomalli noudatteli Novgorodin mallia. Moskovan ruhtinaskunta valloitti Novgorodin vuonna 1478 ja Vjatkan vuonna 1489, mutta Pihkova onnistui säilyttämään itsenäisyytensä vuoteen 1510 saakka.

Imperatiivinen mandaatti ja välitön erotettavuus

Imperatiivinen mandaatti on vapaan mandaatin vastakohta. Se tarkoittaa, että edustajan pitää äänestää tarkasti häntä valittaessa määriteltyjen ohjeiden mukaan. Välitön erotettavuus tarkoittaa, että pettymyksen äänestäjilleen aiheuttaneen edustajan voi erottaa ennen hänen kautensa loppumista. Nämä liittyvät toisiinsa, koska imperatiivinen mandaatti ei ole mahdollinen ilman välitöntä erotettavuutta.

Imperatiiviset mandaatit olivat tavallisia Euroopan ensimmäisessä parlamentissa Espanjan cortesissa. Ranskan vallankumousvuonna 1789 kansalliskokouksessa käytiin keskustelua, jossa imperatiivisen mandaatin kannattajat perustelivat näkemyksiään Rousseaun teorialla demokratiasta kansansuvereniteettina (souveraineté populaire), mitä vastaan avoimen mandaatin kannattajat perustelivat kantansa kansallisella suvereniteetilla (souveraineté nationale).

Kirjassaan Yhteiskuntasopimuksesta Rousseau ei kirjoita imperatiivisesta mandaatista, vaan hän esittelee Ateenan ja Rooman malleja. Kansansuvereniteetti on toimintamalli, jossa kaikille kansalaisille kuuluu yhtäläinen siivu vallasta, jonka he sitten antavat yleiskokouksessa arvotuille (tai maanpuolustuksen tapauksessa äänestetyille) edustajille. Kansallisen suvereniteetin toimintamallissa edustajat eivät edusta yksittäisiä äänestäjiä, vaan he ajavat kansakunnan ”yhteistä etua”.

Ranskan kansalliskokous päätyi kansallisen suvereniteetin ja avoimen mandaatin kannalle, ja imperatiivinen mandaatti kiellettiin.[5] Juridisesti vahvistettu avoin mandaatti syntyi siis samanaikaisesti ensimmäisen uudenaikaisen kansallisvaltion kanssa, ja nämä kaksi liittyvät kiinteästi toisiinsa.

Juridisesti vahvistettu avoin mandaatti syntyi siis samanaikaisesti ensimmäisen uudenaikaisen kansallisvaltion kanssa, ja nämä kaksi liittyvät kiinteästi toisiinsa

Radikaalit tasavaltalaiset, joiden ajattelusta sosialistinen liike nousi 1800-luvulla, kuitenkin ottivat imperatiivisen mandaatin ja kansansuvereniteetin osaksi ohjelmaansa.

1800-luvun alkupuolella monarkian vastustaminen ja demokratian kannattaminen olivat erottamaton osa sosialistista liikettä, ja Rousseaun tapaan Ateenaa, Roomaa ja keskiajan kaupunkivaltioita pidettiin sosialistisen päätöksenteon malleina. Myöhemmin Kropotkin lisäsi esikuvien listaan Novgorodin ja Pihkovan. Proudhon vaati imperatiivista mandaattia ja välitöntä erotettavuutta vuoden 1848 vallankumouksen aikana, ja Pariisin kommuuni asetti sen vuonna 1871. Kommuunin neuvoston ehdokkaiden piti kertoa toiminnastaan vaalipiireissään, ja valitsijat saivat erottaa heidät niin halutessaan. Koska kommuuni kesti vain kaksi kuukautta, erottamista tuskin kokeiltiin käytännössä.

Pariisin kommuunin loppuvaiheessa blanquistit puhdistivat kommuunin johdosta sekä marxilaiset että proudhonilaiset anarkistit. Marxille Pariisin kommuunin demokratia oli sama asia kuin proletariaatin diktatuuri. Myöhemmin bolševikit omaksuivat Trotskilta täysin päinvastaisen, blanquistien tulkinnan, jonka mukaan kommuunin epäonnistuminen johtui liian demokraattisesta hallinnosta.

Suhtautuminen suoraan demokratiaan ei siis ole jakolinja marxilaisten ja anarkistien välissä, vaan jakolinjan toisella puolella ovat Marx ja anarkistit, ja toisella puolella leninistit ja blanquistit.[6]

Suomessa työväenliike piti kansanedustajiaan ammattiliittojen edustajina. Tämän vuoksi porvaripuolueet Ranskan tapaan kielsivät imperatiivisen mandaatin perustuslaissa. Nykyään tämä pykälä on perustuslain 29 §.

Kansanäänestykset

Vaikka yleiskokoukset ja imperatiivinen mandaatti jäivät paitsioon Ranskan vallankumouksessa, oli tuolloin kiinnostusta luoda jonkinlainen laimennettu suoran demokratian muoto. Tähän tarpeeseen syntyivät kansanäänestykset. Kansanäänestykset ja yleiskokoukset ovat täysin eri asia: Yleiskokouksessa on mahdollisuus kuunnella toisten näkemyksiä, argumentoida oman näkemyksen puolesta ja luoda kompromisseja. Kansanäänestyksissä näitä mahdollisuuksia ei ole, vaan valinta on typistetty valinnaksi puolesta tai vastaan.

Ranskan vallankumoushallinto järjesti kansanäänestyksiä, kun se liitti valloitettuja alueita Ranskaan tai asetti niille uusia perustuslakeja. Maailman ensimmäinen valtiollinen kansanäänestys järjestettiin Ranskan perustuslaista vuonna 1793, mutta laki ei koskaan tullut voimaan. Ranskasta idea kansanäänestyksistä levisi Amerikkoihin, josta vallankumoukset ajoivat ulos eurooppalaiset emämaat, ja sieltä Afrikan Liberiaan. Ensimmäinen maa, jossa kansanäänestyksistä tehtiin lainsäädännössä pysyvä mahdollisuus, oli ilmeisesti Sveitsi vuonna 1874. Kansalaisaloite lisättiin Sveitsin perustuslakiin 1891. Nämä muutokset tehtiin samaan aikaan kun Sveitsi muuttui itsenäisten kantonien yhteenliittymästä liittovaltioksi, ja kantonit alkoivat luopua yleiskokouksista.

Sveitsin kansanäänestykset eivät siis edustaneet vallankumouksellista suoran demokratian innovaatiota, vaan kompromissia, johon päädyttiin, kun suoraa demokratiaa alettiin kaventaa.[7]

Suomessa sosiaalidemokraattisen puolueen Forssan ohjelmaan kuului ”välitön lainsäädäntö-oikeus kansalle lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta”. Tämä konkretisoitui Kansanvaltuuskunnan vuoden 1918 valtiosääntöehdotuksessa, jossa oli kirjaus ”Kansan alote ja kansan päätös”. Ehdotus toteutettiin yhtenä viimeisistä punaisen Suomen vaatimuksista vuonna 2012 kansalaisaloitteesta säädetyllä lailla. Kansalaisaloite on kuitenkin vain vesitetty versio kansanvaltuuskunnan ”kansan alotteesta”. ”Kansan alote” edellytti vain 10 000 allekirjoitusta, eduskunnan oli pakko käsitellä se, ja sen juridisesti käypä muotoilu oli eduskunnan vastuulla. Lisäksi mikäli eduskunta hylkäisi kansanaloitteen, mutta sitä tukisi kolmannes kansanedustajista, olisi siitä järjestettävä sitova kansanäänestys.

Suora demokratia nykyään

1900-luvun suoran demokratian innovaatio olivat työläisneuvostot, jotka ilmestyivät ensimmäistä kertaa Venäjän vuoden 1905 vallankumouksessa. Työläisneuvostot saattoivat olla tehdas-, tai aluekohtaisia yleiskokouksia, jotka lähettivät delegaatteja kaupunkien ja kaupunkienvälisiin neuvostoihin. Keskeistä neuvostoissa oli että ne ajoivat työväenluokan etua. Työläisneuvostoja luotiin myös Venäjän 1917 alkaneessa vallankumouksessa, sekä Italian ja Saksan kapinaliikkeissä hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Keski-Euroopassa työläisneuvostot nujerrettiin ja Venäjällä ne alistettiin kommunistipuolueen päätösvaltaan.

Suurin osa 1900- ja 2000-luvun kapinaliikkeistä on perustanut neuvostoja, tavalla tai toisella. Aina nämä eivät ole olleet työläisneuvostoja – esimerkiksi Unkarin neuvostoihin 1956 osallistui laaja kirjo kansaa sekä vasemmalta että oikealta. Gwangjun kapinassa Etelä-Koreassa vuonna 1980 päätöksiä teki koko kaupungin yhteinen yleiskokous, johon osallistuttiin riippumatta luokka-asemasta. Espanjan indignados ja kansainvälinen Occupy-liike tekivät myös päätöksiä yleiskokouksilla. Kaikissa arabikevään maissa syntyi neuvostoja, mutta nämä eivät olleet työläisneuvostoja vaan mukaan niihin kutsuttiin paikallisia ”arvohenkilöitä” ja elinkeinoelämän vaikuttajia. Tämä on varmaankin yksi syy, miksi islamistit pääsivät soluttautumaan Syyrian neuvostoihin, ja kapinan oikeutettu demokratiavaatimus on monin paikoin vaihtunut vaatimukseen uskonnollisesta diktatuurista. Syyrian tapahtumat osoittavat, että ”itsehallinnollisuudella” pystyy ajamaan monenlaisia, keskenään ristiriitaisia asioita.

Viime vuosina oikeistopopulistit ovat ottaneet suoran demokratian keppihevosekseen

Viime vuosina oikeistopopulistit ovat ottaneet suoran demokratian keppihevosekseen. Muutos 2011, joka kuihtui äärioikeiston valuttua perussuomalaisiin, piti suoraa demokratiaa keskeisenä vaatimuksenaan. Tšekin parlamenttivaaleissa uusi oikeistopopulistipuolue ”Vapaus ja suora demokratia” sai 10,6 % äänistä, ja Euroopan parlamentissa ”keskustalaista äärioikeistoa” perussuomalaisten ECR-koalition ja avoimen rasistisen ENF-koalition välissä edustaa ruotsidemokraattien ”Eurooppalaiset vapauden ja suoran demokratian puolesta” EFDD. Kaikille näille ”suora demokratia” edustaa lähinnä vain kansanäänestyksiä ja EU-vastaisuutta. Äärioikeiston kiinnostus suoraa demokratiaa kohtaan on paitsi populistista, niin voi johtua osittain myös esimerkkinä käytetyn Sveitsin nurkkakuntaisuudesta ja maahanmuuttokriittisyydestä. Äärioikeisto ymmärtää suoran demokratian kapeasti, eikä siihen kuulu lainkaan työläisneuvostojen ajatusta työläisten itsehallinnosta.

1800-luvun marxilaisille ja anarkisteille suora demokratia oli yleensä itsestäänselvyys. Sen tarkoitus oli osallistaa mahdollisimman laajat kansanjoukot vallankumoukseen. Sillä pyrittiin myös estämään sekä aristokratian paluu ja porvariston valta, että byrokraattisen eliitin syntyminen. Heillä ei ollut illuusioita Ateenan, Rooman tasavallan, Sveitsin ja keskiajan kaupunkivaltioiden hallintojärjestelmistä. Nämä olivat seksistisiä ja luokkayhteiskuntia. Rooman, Venetsian, Islannin ja Sveitsin tapauksessa luokkaristiriidat johtivat demokratian rappeutumiseen sisältäpäin, joko nurkkakuntaisuuteen tai taantumiseen autokratiaksi. 1800-luvun sosialistit eivät halunneet toistaa näitä virheitä, mutta he myös ymmärsivät, ettei sosialismi ole mahdollista ilman suoraa demokratiaa.

Antti Rautiainen on Venäjältä karkoitettu kirjoittaja.

Viitteet

[1] Hippias oli Ateenan tyrannina veljensä Hipparkhoksen kanssa. Hippias karkotettiin vuonna 510 eaa. ja hän kuoli 490 eaa. jälkeen.

[2] Demos merkitsi vapaita mieskansalaisia. Suurimmillaan antiikin Ateenan metropolialueella asui puolisen miljoonaa ihmistä, joista vapaita miehiä oli arviolta 40 000.

[3] Titus Liviuksen Rooman historian säilyneet osat ovat netissä englanniksi.

[4] Valentin Janin on kirjoittanut lukuisia kirjoja Novgorodin historiasta.

[5] Marc Van der Hulst, The Parliamentary Mandate – a Global Comparative Study, Inter-Parliamentary Union, Geneve 2000.

[6] Individualistianarkistit kritisoivat demokratiaa muista syistä kuin leninistit, mutta tämän kritiikin erittely edellyttäisi erillistä kirjoitusta.

[7] Kronologinen lista kansanäänestyksistä. Mukana listassa on tosin myös edustajanvaaleja, mahdollisesti myös yleiskokouksia.