Lämpökattilakapitalismi ilman termostaattia
Viime vuosien talouskehityksen valossa vaikuttaisi siltä, ettei finassijärjestelmä pysty arvioimaan keskiluokan tai edes valtioiden velanmaksukykyä. Palkkiot valuvat yhä harvempien käsiin, eikä ”menestykselle” tai menestyksestä palkitsemiselle ole jaettuja kriteereitä. Samaan aikaan pidämme yllä ilmastonmuutosta tuottavaa energiajärjestelmää ja ekologisesti tuhoavaa taloudellista toimintaa.
Systeemiteoreettisesti nykykapitalismin ongelma on selkeä: ohjausinformaatio on heikkolaatuista ja vakauttavat takaisinkytkennät katkeilevat. Systeemiteoreettinen tarkastelu tarkoittaa, että yhteiskunta nähdään esimerkiksi monimutkaisena muuttuvien, itseään säätelevien ja mahdollisesti itse-organisoituvienkin prosessien verkostona. Prosessien tärkeä osa ovat takaisinkytkennät. Prosessi saa syötteitä ja tuottaa tuloksia. Tulosta voidaan tarkkailla, ja takaisinkytkennän tarkoitus on säädellä prosessia saadun tuloksen perusteella. Tällaista takaisinkytkennällä säädeltyä prosessia kutsutaan suljetuksi, koska säätely on riippuvainen prosessin tuloksesta. Vastaavasti avoimen prosessin säätely ei riipu prosessin tuloksesta: säätely-luuppi ei ole suljettu.
Esimerkiksi lämpökattila, joka on ajastimen avulla päällä tietyn aikaa, pitää yllä avointa prosessia: se tuottaa lämpöä asetetun ajan riippumatta esimerkiksi lämpötilan noususta lämmitetyissä tiloissa. Tätä vastoin lämmitysjärjestelmä, joka säätelee lämpökattilaa huoneiden lämpötilaa mittaavilla termostaateilla ja laittaa kattilan pois päältä kun lämpö on riittävän korkea, on suljettu järjestelmä: takaisinkytkentä säätelee prosessia.
Sotateoreetikko ja kestävien yhteisöjen tutkija John Robb näkee Yhdysvaltain ongelmaksi, että takaisinkytkennät ovat heikentyneet niin, että tärkeät sosiaaliset ja taloudelliset prosessit muuttuvat avoimiksi. Yksi Robbin esimerkki on keskuspankkipolitiikka, jossa vuosikausien nollakoron jälkeen keskuspankilla ei ole sen paremmin a) keinoja vaikuttaa haluamiinsa tuloksiin kuin b) kunnollista informaatiota säätelyn pohjaksi.
Nollakorot ovat myötävaikuttaaneet ennätyksellisen korkeisiin pörssikursseihin. Pörssikurssien pitäisi kuitenkin markkinataloudessa olla luotettavaa takaisinkytkentäinformaatiota yritysten tulevaisuuden tuotto-oletuksista. Termostaatti on rikki ja tuottaa väärää informaatiota niin keskuspankille kuin muillekin toimijoille.
Toinen Robbin esimerkki on suuryritysten kyky ja halu välttää verojen maksaminen. Verotus on järjestelmä, joka kytkee yritysten menestyksen takaisin suurempaan yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen, jossa yritys toimii. Jos yritys ei maksa veroja, sen toiminta on yhteiskunnan kannalta open loop.
Samaa kehitystä korostaa, että yrityksen menestyksen takaisinkytkentä maksettujen palkkojen kautta on myös katoamassa: ilmiö, josta kirjoitti myös Osmo Soinivaara otsikolla ”Eriarvoisuuslama”. Yhdestä ja samasta työsuorituksesta voidaan olla maksamatta mitään tai yhtä hyvin monta miljoonaa.
Järjestelmä on menettämässä kykyään arvioida ja arvottaa panoksia ja tuotoksia. Takaisinkytkentää ei tapahdu ja lämpökattila kiehuu.
EU:n arktinen politiikka on keino, ei päämäärä
Euroopan unioni julkaisi viime keväänä arktisen alueen politiikkalinjauksensa. Tiedonanto oli jatkoa alunperin vuonna 2008 julkistetulle ja vuonna 2012 päivitetylle arktiselle tiedonannolle (Arctic policy Communication) sekä useille muille politiikkalinjauksille ja päätöslauselmille. Vaikka EU:ta voisi kritisoida monista puutteista arktisen alueen asioihin osallistumisessa, niin yrityksen puutteesta sitä ei voi moittia.
EU:n arktinen politiikka kattaa kaikki arktiseen alueeseen rutiininomaisesti liitettävät teemat: ilmastonmuutoksen, kestävän kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön. Adam Stępieńin ja Andreas Raspotnikin syvällisen analyysin itse politiikkadokumentista voi lukea Arktisen instituutin nettisivuilta (ensimmäinen osa kolmesta).
Vaikka itse olenkin enemmän kuin arktisen alueen asioiden satunnainen tarkkailija, en huomaa tiedonannossa mitään uutta tai yllättävää, ja ihmettelen, miksi EU:lla ylipäätään oli tarve muotoilla jälleen uusi arktista politiikkaa koskeva dokumentti. Tästä huolimatta dokumentti kuvaa hyvin maailmalla vallitsevaa ajattelutapaa: enemmän pitäisi tehdä arktisten asioiden hyväksi! Mutta mitä, ja miten? Etsimme yhä vastauksia näihin kysymyksiin.
Lukuisat politiikat
Kymmenen vuotta sitten kansallisia tai kansainvälisiä arktisia politiikkalinjauksia oli vähän tai ne olivat vanhoja. Arktisen alueen poliittisessa ympäristössä ei ollut juuri tapahtunut muutoksia, eikä politiikkalinjausten päivittämiseen ollut ollut suurta tarvetta.
1990-luvulla tilanne oli toinen: kun Neuvostoliitto kaatui ja Venäjän suhteet avautuivat, kiinnostus ympäristöasioihin kasvoi, ympäristöpolitiikka nousi agendalle ja Arktinen neuvosto perustettiin. Monet arktisen alueen maat julkistivat omia Arktista koskevia politiiikkalinjauksiaan 1990-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeen kiinnostus aluetta kohtaan hiipui jälleen.
Kuten hyvin tiedetään, 2000-luvun puolivälissä ilmastonmuutoksen vaikutukset ja hyödykkeiden raju hinnannousu siirsivät arktisen alueen jälleen geopoliittisen mielenkiinnon polttopisteeseen. Vuosien 2009 ja 2011 välillä jokainen arktisen alueen maa julkaisi uuden ”arktisen strategiansa”, ja myös useat arktisen alueen ulkopuoliset maat ovat sen jälkeen ilmaisseet kiinnostuksensa aluetta kohtaan.
EU toistaa yhä uudelleen, että se välittää Arktiksen kohtalosta. En ole aivan varma, välittääkö Arktis siitä.
Konkreettinen tilanne arktisella alueella ja sen asettamat toimenpidevaatimukset eivät ole juuri muuttuneet, mutta ilmapiiri on käynyt yhä kuumemmaksi. Samaan aikaan lähes kaikki arktista aluetta koskevat politiikkalinjaukset muistuttavat suuresti toisiaan.
Huolenpidon ilmaisemisesta Arktista kohtaan on tullut moraalinen velvoite. Jos joku piirtäisi Venn-diagrammin arvolausumista, joita liberaalit demokratiat tuntuvat toistavan julkilausumissaan – kuten kansainvälinen yhteistyö, sitoutuminen toimintaan paikallisten yhteisöjen ja kansalaisyhteiskunnan kanssa, ilmastonmuutosten vaikutusten lieventäminen, tutkimusperustaisuus ja kestävä kehitys – arktinen alue sijoittuisi muotisanojen muodostaman kuvion keskikohtaan. EU toistaa yhä uudelleen, että se välittää Arktiksen kohtalosta. En ole aivan varma, välittääkö Arktis siitä.
Ulkopolitiikkaa, sisäpolitiikkaa vai molempia?
Monet asiat yhdistävät eri maiden arktisia politiikkalinjauksia, mutta merkille pantavaa on niiden kyvyttömyys tai haluttomuus erotella sisä- ja ulkopoliittisia kysymyksiä. Arktisella alueella näiden välinen ero hämärtyy, sillä aluetta leimaa ylirajaisuus – tästä pitävät huolen usean maan alueella asuvat alkuperäiskansat, saasteiden ja hiilidioksidin leviäminen, eläinkantojen liikkeet sekä Pohjoinen jäämeri. On kuitenkin hämmentävää kuulla Arktista kuvailtavan vain ulkosuhteisiin liittyväksi tai ”vieraaksi” asiaksi. Monet näkevät Arktiksen yhä eksoottisena alueena, jonne valokuvaajat, aktivistit ja amatööritutkimusretkeilijät suuntaavat, ja jonka suurin osa meistä kokee vain luontodokumenttien kautta. Arktisen ajatteleminen ”kotimaiseksi” tekee kysymyksistä monimutkaisempia, ja jopa tylympiä, sekä vahvistaa näkemystä siitä, että Arktis ei ole abstrakti asia ihmisille, jotka asuvat siellä. Olisi paljon helpompi ajatella Arktista ”suurena tuntemattomana Pohjoisena”.
EU:n tiedonanto taistelee saman, edellä kuvatun paradoksin kanssa. Se keskittyy pääasiassa vain unionin omaan arktiseen alueeseen – Suomen ja Ruotsin pohjoisimpiin osiin – ja sen omaan, oikeutettuun rooliin sekä vastuisiin alueella. Suomen puheenjohtajakaudella (vuonna 2017) unionilla on julkilausuman mukaan ”tilaisuus tuoda eurooppalaisia ajatuksia ja aloitteita mukaan Arktisen neuvoston työhön”. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin tekemät huomiot syrjäyttävät kuitenkin sen tosiasian, että suurin osa eurooppalaisista pitää Arktista globaalina alueena ja että kykenemme huomioimaan Arktiksen paikalliset huolet vain tyhjissä juhlapuheissa.
Läheisyysperiaate
Vaikka Arktis on ehkä outo asia EU:lle, läheisyysperiaate on Brysselin diplomaateille hyvin tuttu sekä periaatteessa että käytännössä. Sen mukaan sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä tulisi käsitellä tasolla, joka on mahdollisimman lähellä ihmisiä, joihin päätökset vaikuttavat. Olisi erittäin hyödyllistä miettiä, mitkä hallinnon tasot pystyisivät parhaiten ratkaisemaan Arktista koskevia kysymyksiä. Käytännössä tämä pohdinta on pitkälti jätetty tekemättä.
Kaiken järjen mukaan, EU:n pitäisi osallistua niihin arktisen alueen asioihin, jotka on parasta ratkaista kansainvälisellä tasolla, ja myös joihinkin alueellisen tason kysymyksiin. Ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventäminen, kansainvälinen turvallisuus, laivakuljetukset, tiede ja saasteet kuuluisivat luultavasti ensin mainittuun kategoriaan, ja kalastukseen sekä infrastruktuurin kehittämiseen liittyvät asiat jälkimmäiseen.
Totta puhuen, monet arktisen alueen sosiaaliset kysymykset eivät tällä hetkellä saa riittävästi huomiota paikallisilta hallituksilta
Kulttuuri ja kielioikeudet, koulutus ja terveys sekä taloudellinen kehitys sen sijaan olisivat asioita, joita olisi paras käsitellä paikallistasolla, seututasolla ja kansallisella tasolla. Totta puhuen, monet arktisen alueen sosiaaliset kysymykset eivät tällä hetkellä saa riittävästi huomiota paikallisilta hallituksilta, ja jos EU mittavista resursseista – taloudellisessa, teknologisessa tai jossain muussa mielessä – olisi apua, ne tulisi vastaanottaa avosylin. Mutta vain, jos niistä on todella apua.
EU työn touhussa
Osallistuin tammikuussa (2016) EU:n globaalia strategiaa käsittelevään konferenssiin, jonne tanskalaiset olivat valinneet pääteemaksi Arktiksen. Oli kiehtovaa todistaa EU-politiikantekoa täydessä vauhdissa – prosessia jossa pyritään etsimään konsensusta yhteisistä politiikkatavoitteista lukuisten toimijoiden ja intressien välillä. Kanadan pohjoinen alkoi näyttää hyvin helposti hallittavalta siihen verrattuna.
Niin paljon keskustelua ja niin vähän toimintaa, ajattelin, kunnes ymmärsin, että tapahtuman keskeinen merkitys oli juuri konsensuksen etsiminen niin monien toimijoiden kesken. Huolimatta kaikista erimielisyyksistä, oli mahdollista ja tavoiteltavaa, paikantaa ja ilmaista kysymyksiä, joissa yhteisymmärrys löytyi.
Arktisen neuvoston tilanne on samankaltainen. Se on tuottanut muutaman ihan mukiinmenevän sopimuksen ja joitain hyviä tieteellisiä raportteja. Mutta mikä tärkeintä, se on onnistunut luomaan yhteisymmärryksen siitä, että ympäristön suojelu ja kestävä kehitys ovat kaiken edelle meneviä huolenaiheita, että paikallisten yhteisöjen on oltava päätöksen teon ytimessä, ja että rauha, vakaus ja kansainvälinen yhteistyö alueella ovat arvoja, joista ei tingitä.
Euroopan unioni jakaa nämä pyrkimykset ja pyrkii ajamaan niitä eteenpäin. Se on hyvä naapuri arktiselle alueelle, ja siksi unionin arktinen politiikka tulisi toivottaa tervetulleeksi.
Kirjoittaja on Arktisen vuosikirjan (the Arctic Yearbook) päätoimittaja, EU:n arktisen foorumin (EU Arctic Forum) tutkija ja Arktisen instituutin neuvottelukunnan jäsen. Hän valmistui tohtoriksi Calgaryn yliopistosta 2011, ja on työskennellyt sen jälkeen Arktisessa yliopistossa Norjassa sekä Saskatchewanin yliopistossa Kanadassa.
Teksti on julkaistu Eye on the Arctic -uutissivustolla 3.5.2016. Alkuperäinen englanninkielinen teksti luettavissa täällä. Käännös: Niina Oisalo
Hallitusta ei pitäisi joutua muistuttamaan ihmisoikeuksista
Vuotta 2017 on kulunut reilu pari viikkoa ja olen törmännyt jo kahteen mieleenpainuvaan vetoomukseen. Ensimmäinen hätkähdytti enemmän. Se oli suunnattu Suomen hallitukselle ja maahanmuuttovirastolle ja sen allekirjoitti 16 vaikutusvaltaista entistä päätöksentekijää presidentti Tarja Halosesta kirjailija-poliitikko Jörn Donneriin, arkkipiispa John Wikströmiin ja entiseen Euroopan ihmisoikeusasiamieheen Jacob Södermaniin.
Vetoomuksen allekirjoittajat muistuttivat siitä, että kielteisten turvapaikkapäätösten suhteellinen osuus on Suomessa paljon korkeampi kuin muissa vastaavissa maissa, mikä on johtanut moniin tragedioihin. Vetoomus muistutti myös siitä, että turvapaikkapolitiikan tarkoituksena on auttaa ja tukea hätää kärsiviä, sekä siitä, että Suomen tulee noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.
Toinen vetoomus, johon törmäsin, tuli Tarttumattomien sairauksien verkostolta. Tämä verkosto – johon kuuluu esimerkiksi Aivoliitto, Suomen Mielenterveysseura ja Suomalainen Lääkäriseura Duodecim – vetoaa hallitukseen alkoholilain kokonaisuudistukseen liittyen. Järjestöjen mielestä vahvojen oluiden, siiderien ja limuviinojen tuominen ruokakauppoihin ja kioskeihin on haitallista ja vastoin kansainvälisen alkoholipolitiikan yleistä suuntaa. Edellä mainitut järjestöt – kuten myös esimerkiksi Lääkäriliitto monta kertaa aiemmin – muistuttivat siitä, että lakimuutos lisää väistämättä terveyshaittoja ja siitä seuraa välilliset haitat mukaan lukien miljardiluokan kulut.
Vetoomuksia maailmassa riittää. Miksi nämä vaivaavat minua?
Ensinnäkin ihmisoikeudet ovat asioita, joista ei entisen presidentin tai oikeusasiamiehen pitäisi joutua muistuttamaan sivistysvaltion hallitusta. Sisäministeriön joulun alla lanseeraama laittoman maassa oleskelun ehkäisyn ja hallinnan toimenpidesuunnitelma on omalta osaltaan kylmäävä teksti. Vai miltä kuulostaa lause ”Selvitetään, onko pakkokeinojen käyttöä ohjaavan suhteellisuusperiaatteen asettamissa rajoissa mahdollista säätää ulkomaalaisrikkomuksen selvittämisessä käytettäväksi sellaisia pakkokeinoja, jotka eivät nykyään ole käytettävissä”?
Alkoholilain uudistus puolestaan kertoo yhteiskunnasta, jossa ihmisen on saatava koko ajan valita, mutta elinkeinoelämä lyö tahtia noille valinnoille.
Kun tähän yhdistetään yleistynyt perustuslaille naureskelu, olemme matkalla yhteiskuntaan, jollaisessa en halua elää. Näimmehän jo viime vuonna, miten kansanedustaja Laura Huhtasaari kysyi eduskunnassa, voisiko Suomi kokonaan luopua turvapaikanhakuoikeudesta – toisin sanoen irtautua yksipuolisesti suitsait velvoittaviin ihmisoikeussopimuksiin nojaavasta lainsäädännöstä.
Alkoholilain uudistus puolestaan kertoo yhteiskunnasta, jossa ihmisen on saatava koko ajan valita, mutta elinkeinoelämä lyö tahtia noille valinnoille. Kuten joku viisas asiasta jo kirjoitti – lastensuojelussa nähdään kyllä, että lapset eivät valitse juovia vanhempia.
Niin kauan, kuin mikään muu ei auta, vetoomuksia on ilman muuta tehtävä. On puhuttava, lobattava ja jankattava.
Mutta liian usein tulevat mieleen filosofi Hannah Arendtin ajatukset totalitarismin synnystä: se alkaa, kun epänormaalista tulee yhtäkkiä normaalia. Kuten nyt vaikka perustuslain tai kansanterveyden tai tieteellisen asiantuntemuksen halveksunnasta.
Hyvä sijoitusvuosi
Viime keväänä uutisissa ja poliittisissa kommentaareissa alettiin kiinnittää huomiota yritysten maksamiin ennätyksellisen suuriin osinkoihin. Sävy oli hämmästelevä: eikö ole outoa, että firmat jakavat ennätysosinkoja, kun talous on vaikeuksissa? Ainakin julkista kulutusta ja palkkoja on kuulemma ollut pakko leikata.
Hämmästelyn moraalinen painotus on tietysti aivan paikallaan. Talouden näkökulmasta ennätysosinkojen ja taantuman yhtäaikaisuus ei kuitenkaan ole yllättävää. Pikemminkin ne muodostavat yhdessä eräänlaisen kieron talousmallin: kannattavat firmat keskittyvät maksamaan omistajilleen ja omistamisesta palkitseminen korvaa tulevaisuuteen investoimisen. Kun samalla julkista kulutusta kurinalaistetaan, kysyntää ei ole missään, joten miksipä kukaan olisi edelleenkään ihmeemmin investoimassa. Investointilaman kierre on taattu.
Pienistä kasvusignaaleista huolimatta Suomessa vallitseekin investointilama. Investointien tekeminen kun edellyttää näkymää siitä, että tulevaisuudessa jostakin löytyy ostohalua ja -voimaa.
* * *
Hyvien osinkojen ja kireän valtiontalouden suhde ei ole vain tulonjakokysymys. Se myös liikuttelee toimintojen painopisteitä ja osittain myös synnyttää katteetonta optimismia.
todellista kompensaatiota kiristetylle julkiselle rahoitukselle ei ole näköpiirissä
Siirryin itse vuoden alusta tutkijaksi säätiörahoitteiseen tutkimushankkeeseen. Se on oikein mukavaa. Ilahduttavaa on myös se, että kilpailusta huolimatta moni tuttu kuuluu päässeen samoille rahoille.
Tunne siitä, että entistä useammat tuttavat työskentelevät apurahalla, ei synny sattumalta. Yliopistojen rahoitusta on leikattu, joten opetustehtävät ovat kiven takana. Säätiöillä on kuitenkin enemmän rahaa jaettavaksi kuin koskaan. Apurahapäätösten maininnat säätiön historian suurimmasta jakosummasta alkavat olla rutiininomaisia.
Syynä on tietysti se, että säätiöt harjoittavat sijoitustoimintaa. Sijoitustietojen julkistamisen käytännöt vaihtelevat, mutta esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto mainitsee kotisivuillaan saaneensa viime vuonna pääomasijoituksistaan reilun 12 prosentin tuottoa.
Toki yliopistoillakin on jonkin verran sijoitustoimintaa. Katastrofivuosi 2016 oli Suomen yliopistojen paras vuosi koskaan yhdellä ja vain yhdellä kriteerillä: yliopistot saivat sijoituksistaan ennätystuotot.
* * *
Kyse on yksinkertaisesti siitä, että mitä moninaisimpia toimintoja pyörittävät tahot huomaavat finanssisijoitusten olevan vallitsevassa todellisuudessa uskottavin tapa pitää rahoitustaan yllä. Tarinan varsinainen opetus kuitenkin on, että todellista kompensaatiota kiristetylle julkiselle rahoitukselle ei ole näköpiirissä.
Tiedettä ja taidetta tukevien säätiöiden kasvanut rahoitus on ollut hyvin pientä verrattuna julkisen rahoituksen leikkausten volyymiin. Ne ovat kuitenkin paras olemassa oleva rahoitusmuoto paikkaamaan leikkausten vaikutuksia. Säätiöt antavat rahoituksestaan päätösvaltaa tieteiden ja taiteiden asiantuntijoille, mikä mahdollistaa tärkeiden mutta vähemmän valovoimaisten hankkeiden rahoituksen. Ne ovat myös olleet ilahduttavan halukkaita koordinoimaan toimintaansa keskenään.
Muihin yhteiskunnallisiin toimintoihin tarjolla oleva sijoitustuottoihin perustuva rahoitus on vielä paljon vähäisempää ja sekavampaa. Ainoa oikeasti hyvä asia mitä voisi tapahtua, olisi laaja-alainen julkisen rahoituksen lisääminen. Samalla investointilama loppuisi.
Luokkalaki-podcast: koulutus
Uusi luontopolitiikka
Puheet arktisesta globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona tekevät arktisesta luonnon symbolin. Se tulisi vapauttaa tästä tehtävästä, koska hyvien ja huonojen, rakentavien ja tuhoisien luonnon hyödyntämistapojen erottamiseksi tarvitaan paljon täsmällisempiä lähtökohtia kuin mitä ajatus arktisesta luontona voi tarjota.
Vaikka arktinen on herättänyt intohimoja jo kauan, on mielenkiinto sitä kohtaan kasvanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ennennäkemättömällä tavalla. Tähän on ollut vaikuttamassa ilmastonmuutos, alueen taloudellisten mahdollisuuksien avautuminen, geo- ja turvallisuuspoliittisten kysymysten problematisoituminen uudelleen sekä Arktisten alkuperäiskansojen etnopoliittinen liikehdintä, jotka yhdessä ovat saaneet alueella aikaan monia nopeita ja ristiriitaisia muutoksia (Lähteenmäki 2015). Arktisessa kohtaavatkin nyt niin toiveet uusista taloudellisista mahdollisuuksista kuin ympäristöllisten ja sosiaalisten järjestelmien muutoksen aiheuttamat uhkat.
Nykyinen ymmärrys ”arktisesta” on monin tavoin eri kuin löytöretkien arktinen eksoottisena ja valloitettavana tutkimuskohteena, Ultima Thulena (Ryall et.al. 2010). Arktinen on enemmän kuin se maantieteellinen alue, johon nimitys arktinen on tavattu liittää. Arktinen on uusi luonto: arktisen käsitteeseen tiivistyy erilaisia odotuksia, toiveita ja pelkoja, joita on ollut tapana liittää juuri luontoon. Arktisen nähdään todentavan luontoon kiinnitetyt mielikuvat – se on hauras, arvaamaton, uhkanalainen ja siksi suojeltava, tai taloudellinen resurssi ja hyödynnettävä mahdollisuus.
Tämä ilmenee kahdella tavalla: kiinnostus arktista kohtaan ei nyt ole yksinomaan tutkimuksellista, vaan yhä selvemmin samanaikaisesti sekä poliittista, taloudellista että tutkimuksellista (ks. esim. Suomen arktinen strategia 2013, 7). Maria Lähteenmäen (2015) mukaan tämänhetkisessä arktiseen kohdistuvassa mielenkiinnossa politiikka, talous ja tutkimus ovat kietoutuneet toisiinsa; taloudelliset intressit ohjaavat politiikkaa, joka puolestaan pyrkii vaikuttamaan siihen, mihin tutkimus kohdentuu, josta taas sekä politiikka että talous ovat riippuvaisia. Ajatus on, että tutkimalla ja mallintamalla arktista luontoa voidaan löytää esimerkiksi uudenlaisia kansainvälisen hallinnan keinoja ja tieteellis-teknisiä innovaatioita (Dahl 2016). Näin arktinen avautuu tiedon, politiikan ja talouden kenttänä, jossa punnitaan alueen ylittäviä laajempia kansainvälisiä kysymyksiä (Moisio 2010).
Arktista ei siis enää tarkastella pelkästään sen itsensä vuoksi, vaan sitä pidetään globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona (Dahl 2016). Kertomukset arktisella tehtävästä luonnontieteellisestä tutkimuksesta, uhanalaisista jääkarhuista ja sulavista jäätiköistä eivät ole enää vain kuvauksia arktisesta, pikemminkin ne ovat symboleita maapallon mitassa tapahtuvalle ympäristömuutokselle. Arktisesta käsin tarkastellaan, mikä on globaalisti mahdollista tai mahdotonta, rakentavaa tai tuhoavaa kulttuurista yhteiseloa luonnon kanssa.
On kuitenkin vaara, että ymmärrys arktisesta luonnosta uusintaa vanhaa luontopolitiikkaa
Arktisen hahmottuminen uutena luontona on antanut politiikalle, taloudelle ja tutkimukselle alustan, jossa erilaiset luontoa koskevat odotukset, huolet ja toiveet sulautuvat. On kuitenkin vaara, että ymmärrys arktisesta luonnosta uusintaa vanhaa luontopolitiikkaa, joka ei toimi kovinkaan hyvin perustana kestävälle ja rakentavalle luontopolitiikalle arktisella.
Jotta arktinen voisi todella toimia globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona, tarvitaan uutta luontopolitiikkaa, jossa luontoa koskevien väittämien sisältämät arvovalinnat tehdään politiikan ja talouden ilmiöiden tavoin näkyviksi ja kuumiksi kysymyksiksi. Tässä luontopolitiikassa tehdään valintoja siitä, millaista luontosuhdetta haluamme ja miksi sekä siitä, miten sitä toteutetaan.
Luontopolitiikka
Jotta voidaan hahmottaa sitä, mitä nimitän uudeksi luontopolitiikaksi, on syytä ensin tarkastella luontopolitiikan historiaa. Hyvä esimerkki arktisesta luontopolitiikasta on tunturiluonnon poronhoidon ylilaidunnuskysymys, josta on Suomessa keskusteltu viimeiset kolmekymmentä vuotta.
Poronhoidon ylilaidunnus nousi syksyllä 2016 julkiseen keskusteluun, kun Kilpisjärven tutkimusaseman johtaja Antero Järvinen kritisoi useampaan otteeseen Tunturi-Lapin poronhoitoa väittäen sen olevan tunturiluonnon suurin uhka (ks. Nykänen 2016). Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.9.2016) Järvinen toteaa, että poronhoidon ylilaidunnus on uhka tunturiluonnolle yleensä, mutta erityisesti se on uhka Mallan luonnonpuistossa esiintyvien jo ennestäänkin uhanalaisten kasvien, kuten jääleinikin ja lapinvuokon, olemassaololle. Järvisen mukaan tuhansien porojen laiton laidunnus vuodesta 1990 lähtien on romahduttanut esimerkiksi jääleinikkikannan ja sen hyvinvoinnin Mallassa. Hänen mukaansa ”luonnon ja tutkimuksen” pelastamiseksi tarvitaan ensin Mallan aitaamista ja sitten poromäärien voimakasta vähentämistä porotalouden kantokyvyn palauttamiseksi.
Ylilaidunnusongelman määrittelyssä keskeisenä lähtökohtana Järvisellä on se, että ylilaidunnusilmiötä tarkastellaan suhteessa biologisesti määriteltyyn luonnontilaan. Kuluneiden jäkälikköjen ja maaperän eroosion katsotaan todentavan, että poronhoidon ekologinen kantokyky on järkkynyt. Luonto itse todistaa poronhoidon ongelmallisuuden ja porolaitumien ekologisen kantokyvyn romahduksen. Joka muuta väittää tekee sen arvoperustaisesti, ei tosiasiallisesti.
Tunturialueiden porolaitumien kantokyvystä on kuitenkin esitetty myös toisenlaisia arvioita. Porotutkija Jouko Kumpula ja hänen tutkimusryhmänsä (2015) ovat tarkastelleet porolaitumien kantokykyä porotalouden tuottavuuden näkökulmasta. He katsovat, että poromäärien kasvulla ja laidunten käyttötapojen muutoksilla on yhteys jäkälä- ja luppolaitumien kunnon heikkenemiseen. Etenkin paliskunnissa, joissa puuttuu selväpiirteinen vuodenaikainen laidunkierto ja joissa on ollut pitkään suuria poromääriä ja jäkälälaidunten kesäaikaista kulutusta, voi poronhoitoa pitää osaltaan merkittävänä syynä jäkälikköjen kulumiseen. He kuitenkin päättelevät, ettei porolaitumien kantokyky ole yksin biologinen kysymys, sillä ”porokarja ja laitumet voidaan ymmärtää vuorovaikutuksessa oleviksi biologisiksi pääomavarannoiksi ja erotuksissa tehdyt teurastukset pääomavarantoja koskeviksi kulutus- ja säästämis- tai investointipäätöksiksi. Toisaalta myös monet muut laidunympäristöön, porokarjaan ja poronhoitomenetelmiin sekä poronhoidon menoihin ja tuloihin liittyvät tekijät vaikuttavat laidunresursseihin, porokarjan tuottavuuteen ja poronhoidon kannattavuuteen” (Kumpula et.al. 2015, 5).
Porolaitumien luonnollinen raja ei siis ole pelkästään luonnon määräämä tosiasia
Kun porolaitumien kantokykyä tarkastellaan porotalouden tuottavuuden näkökulmasta, on tärkeää huomioida ensinnäkin se, ettei poronhoidon tavoite ole kasvattaa jäkälää vaan lihaa. Keskeinen arviointiperuste porolaitumien kantokyvylle on tällöin poronlihan tuotto suhteessa laitumiin, kustannuksiin ja käytettyihin laidunnustekniikoihin, eikä niinkään poronhoidon suhde biologisesti määriteltyyn luonnontilaan. Toiseksi on tärkeää ottaa huomioon, ettei luonto ole yksinomaan toimintoja rajoittava tekijä. Luonto asettaa rajoituksia ihmistoiminnalle, mutta nuo rajat eivät ole suoraan luonnosta johdettavissa. Kuten antropologi Maurice Godelier (1987, 114) on todennut: ”vaikka luonto asettaakin rajoituksia ja jokainen tuotantotapa on sopeutumista niihin, rajoitukset ovat myös itse tuotantotavan seurausta”. Poronhoito on ollut yhtä aikaa sekä luonnonoloihin sopeutumista että luonnonolojen muokkaamista mutta myös aiemman luonnonkäytön muokkaamaan luontoon sopeutumista (Valkonen 2010).
Porolaitumien luonnollinen raja ei siis ole pelkästään luonnon määräämä tosiasia, vaan tulosta laitumiin, laidunympäristöön, porokantaan ja poronhoitoon liittyvien biologisten, poronhoidollisten ja taloudellisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Poronhoidon niin sanottu luonnollinen raja on yhdistelmä biologiaa, poronhoito- ja maankäyttötekniikkaa, taloutta, sosiaalisia suhteita sekä kulttuurisia merkityksiä ja arvoja. (ks. Valkonen 2016; Nykänen 2016.)
Luontokulttuuriset kokoonpanot
Kuinka nämä ristiriitaiset luontoa ja sen tilaa koskevat tulkinnat on selitettävissä? Katson, että kyse on kahden erilaisen luontoa koskevan näkemyksen kohtaamisesta. Luonnon (tiedon) ja luontokäsitysten (arvojen) erottaminen toisistaan on ollut pitkään vallitseva tapa tarkastella luontopoliittisia ilmiöitä.
Tämän eronteon mukaan luonto on yhtä kuin sitä koskeva (luonnontieteellinen) tieto, kun taas luontoa koskevat käsitykset sotkevat luontoon arvoja, uskomuksia, politiikkaa ja kulttuuria. Ensin mainittu ymmärretään realistiseksi, tosiasioihin perustuvaksi Luonnoksi, ja jälkimmäinen arvoperustaiseksi näkemykseksi luonnosta. Tässä asetelmassa Luonto ei koskaan ole politiikan tahrimaa, koska se, toisin kuin politiikka joka kuuluu arvojen maailmaan, on yhtä kuin tosiasia, fakta.
Luonto ja luontokäsitykset eivät tietenkään ole yksi ja sama asia. Tämä ei silti tarkoita, että luonnon ja luontokäsitysten välinen raja olisi ehdoton. Kuten Yrjö Haila ja Ville Lähde (2003, 21) kirjoittavat: ”’luonto’, eli yhteiskuntien olemassaolon aineellinen perusta, ja luontoa koskevat käsitykset ovat keskenään läheisessä dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa”. Molemmat vaikuttavat toisiinsa, ja siksi on mahdotonta ratkaista etukäteen, millainen suhde ’luonnon’ ja ’luontokäsitysten’ välillä tietyissä tilanteissa täsmälleen ottaen vallitsee. Mitä lähempänä tarkastelemamme luonto on ihmistä, sitä vaikeampaa on eroa tehdä.
Haila ja Lähde katsovat, että samoin kuin luonto, myös luontokäsitykset määrittävät aineellisena voimana ihmistoimien edellytyksiä. Luontokäsitykset, erityisesti vahvoja symbolisia merkityksiä kantavat metaforat, saavat ihmiset uskomaan joitakin asioita mahdollisiksi ja toisia mahdottomiksi. Yhteiskunnallisissa käytännöissä luonnon ja luontokäsitysten määrittämät mahdollisuudet ja mahdottomuudet sekoittuvat, ja siksi luontokäsitykset vaikuttavat aineellisena voimana myös luontoon (Emt., 21–22).
Käytännön toimissa ihminen kohtaa oman tekemisensä ja sitä välittömästi määrittävät luonnon ja kulttuurin asettamat seikat samanaikaisesti. Käytäntö on aina erityinen luontokulttuurinen kokoonpano, josta käsin toimien hyödyllisyyttä tai haitallisuutta voidaan myös arvioida. Käytännöissä kohtaavat niin luonto ja sitä koskeva tieto kuin käsitykset tekniikoista, kustannuksista, sosiaalisista suhteista ja eettiset näkemykset oikeudenmukaisuudesta, oikeasta ja väärästä (Valkonen 2003).
Kun ihmistoimien seurauksia esimerkiksi arktisen tunturiluonnolle arvioidaan, ei luonnolla siinä ole itsestään selvää erityisasemaa, koska arviointi voidaan aina tehdä monien kriteerien perusteella. Jostakin näkökulmasta käsin arvioituna luonto voi rajoittaa toimintaa, toisesta näkökulmasta se voi puolestaan avata uusia mahdollisuuksia. Se, mikä luontokulttuurinen lähtökohta otetaan haittojen arvioinnin perustaksi, on aina poliittinen valinta.
Arktinen tarvitsee uutta luontopolitiikkaa
Luontopolitiikkaa analysoineen Bruno Latourin (2011) mukaan läntiseen ajatteluperintöön vakiintunut ajatus kulttuurin ja luonnon keskinäisestä vastakkaisuudesta estää moderneja yhteiskuntia näkemästä, että ihmisyhteisöt elävät yhä maasta, luonnosta. Maasuhteen uudelleen löytäminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta voi erottaa toisistaan uusia mahdollisuuksia avaavat eli rakentavat ja mahdollisuuksia kaventavat eli tuhoisat toimet (Haila & Lähde 2003, 27).
Arktinen tulisi nähdä asuinpaikkana erilaisille luontokulttuurisille yhteisöille
Koska arktista pidetään globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona, voi se avata uudenlaisen näkökulman siihen, millä tavoin luonnon ja kulttuurin oliot kytkeytyvät ja kietoutuvat toisiinsa mahdollistaen nykyisenkaltaisen elämänmuodon. Myös se, mihin ympäristö kykenee, voi tulla uudella tavalla punnintaan.
Edellytyksenä on kuitenkin se, että luovutaan ajatuksesta, että arktisesta käsin voitaisiin muotoilla kaiken kattavat pelisäännöt globaalille luontopolitiikalle. Arktinen tulee toisin sanoen vapauttaa sille annetusta tehtävästä Luonnon symbolina.
Tämä on välttämätöntä, koska hyvien ja huonojen, rakentavien ja tuhoisien luonnon hyödyntämistapojen erottamiseksi tarvitaan paljon täsmällisempiä lähtökohtia kuin mitä ajatus arktisesta luontona voi tarjota. Arktinen tulisi nähdä asuinpaikkana erilaisille luontokulttuurisille yhteisöille, jotka joutuvat väistämättä huomioimaan ekosysteemin haurauden sekä luonnon sekaantumisen inhimillisen toimeentulon peruskysymyksiin, jatkuvuuteen, kestävyyteen ja sosiaaliseen hyväksyttävyyteen (Helander-Renvall 2016).
Kirjoittaja on pohjoisten yhteiskuntien muutosten tutkimuksen professori Lapin yliopistossa.
Lähteet:
Dahl, Justiina (2016) Arktinen alue kansainvälisen politiikan laboratoriona. http://politiikasta.fi/arktinen-alue-kansainvalisen-politiikan-laboratoriona/ (poimittu 22.11.2016)
Godelier, Maurice (1987) Antropologia ja talous. Teoksessa Pekka Valtonen toim.: Kulttuuri ja talous: Kirjoituksia taloudellisesta antropologiasta. Suomen antropologinen seura: Helsinki, 100–127.
Haila, Yrjö & Lähde, Ville (2003) Luonnon poliittisuus: mikä on uutta? Teoksessa Yrjö Haila & Ville Lähde (toim.): Luonnon politiikka. Vastapaino: Tampere, 7–36.
Helander-Renvall, Elina (2016) Sámi Society Matters. Lapland University Press: Rovaniemi.
Kumpula, Jouko, Pekkarinen, Antti-Juhani, Tahvonen, Olli & Rasmus, Sirpa (2015) Poronhoidon tuottavuus ja ekonomia erilaisissa laidun- ja ympäristöolosuhteissa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 68/2015. LUKE: Helsinki.
Latour, Bruno (2011) Politics of nature: East and West perspectives. Ethics & Global Politics Vol. 4(1), 1–10.
Lähteenmäki, Maria (2015) Arktinen käänne politiikassa ja tutkimuksessa. Ennen ja nyt. Historian tietosanoma.
Moisio, Sami (2010) Tulkinnat ohjaavat arktista geopolitiikkaa. Ulkopolitiikka 4/2010. http://www.ulkopolitiikka.fi/artikkeli/741/tulkinnat_ohjaavat_arktista_geopolitiikkaa/ (Poimittu 22.11.2016)
Nykänen, Tapio (2016) Poro syntipukkina. http://www.antroblogi.fi/2016/11/poro-syntipukkina/ (Poimittu 22.11.2016)
Ryall, Anka, Schimanski, Johan & Waerp, Howlid Henning toim. (2010) Arctic discourses. Cambridge Scholars Publishing: UK.
Suomen arktinen strategia 2013. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 14/2013: Helsinki.
Valkonen, Jarno (2003) Lapin luontopolitiikka. Tampere University Press: Tampere.
Valkonen, Jarno (2016) Ympäristösosiologinen luonto. Teoksessa Jarno Valkonen toim.: Ympäristösosiologia. SoPhi: Jyväskylä, 29–50. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/50593/978-951-39-6197-8.pdf?sequence=1 (Poimittu 28.11.2016)
Valkonen, Jarno (2016) Knowing/Knowledge from the Sámi Society: an interview with Elina Helander-Renvall. Teoksessa Helander-Renvall, Elina (2016) Sámi Society Matters. Lapland University Press: Rovaniemi, 146–159.
Kuka enää nukkuu?
Informaatiokuplat kertovat aidosta luottamuspulasta
Donald Trumpin vaalivoitto osoitti, että puheen kuulijat eivät kiinnitä huomiota vain siihen, mitä sanotaan, vaan myös siihen, kuka sanoo ja mistä asemasta käsin hän sanomansa esittää. Niin vaikeaa kuin eurooppalaiselle onkin ymmärtää Trumpin kaltaista miljardööriä ”ulkopuolisena”, Yhdysvalloissa hänet koettiin Washingtonin poliitikko-pankkiiri-lobbari-karusellin vihollisena.
Moni äänestäjä korosti, miten Trumpin omaisuus tekee hänestä riippumattoman, toisin kuin Clintonin ja Bushin klaaneista, jotka kampanjoinnin pakostakin kahmivat miljoonakytköksiä joka suuntaan. Trumpin poliittisesti epäkorrektit lausumat viestivät paitsi sisältöään, myös aivan erityisesti hänen asemaansa ulkopuolisena.
Vanhan työväenliikkeen aikaan työläiset ymmärsivät, että riippumatta siitä, miten kultaisilta herrojen sanat kuulostivat, jo se, että ne olivat herrojen sanoja, tekivät niistä epäilyttäviä. Sama koski porvarillista lehdistöä ja jopa porvarillista tiedettä. Toisin sanoen puheen ”syvätaso” (kuka puhuu ja mistä asemasta) voi tehdä tyhjäksi puheen ”pintatason” (sen mitä sanotaan). Luokkatietoisuuden vallitessa vasta jos syvätaso on kunnossa, on pintatasolla tarttumapintaa ja vaikutusta.
Politiikassa suoranuottiseksi ulkopuoliseksi asemoituminen on kohtuullisen helppoa. Pitkän linjan poliitikot tyypillisesti puhuvat pyöristelevää ja kiertelevää kieltä, jonka jokainen tunnistaa. Tämä ”poliitikan kieli” kuulostaa jo sinällään monesta vastenmieliseltä ja epärehelliseltä.
Suomessa Timo Soini on saanut paljon kannatusta pelkästään sillä, että puhuu omaa kieltään omalla tyylillään. Populisti kommunikoi syvätasolta syvätasolle ja avoimeksi jää, vastaavatko teot puheita.
Trumpin voitto, Brexit ja Italian kansanäänestys ovat osoittaneet, että länsimaisessa demokratiassa niin sanottu valtavirtainen media voi menettää syvätason puhevaltansa. Kaikissa tapauksissa luottamuksen menetyksellä on myös syynsä. Kun jokin uutislähde vuodesta toiseen toitottaa esimerkiksi talouden välttämättömyyksiä ristiriidassa ihmisten kokemusten kanssa, se tekee itsestään epäilyttävän. Ei pidä unohtaa esimerkiksi vuoden 2008 jälkimaininkeja, globaalia Occupy-liikettä ja pankkiirien rankaisemattomuutta. Luotettavuuden muutokset voivat olla äkkinäisiä ja kasautuvia.
Valitettavaa tai ei, syvätason myötä menee myös pintataso – siis se mitä sanotaan. Lopulta edes 2+2=4 ei enää kuulosta vakuuttavalta jonkin Washington Postin tai Helsingin Sanomien esittämänä. Suomessa ei ehkä vielä olla tässä tilanteessa, mutta Internetin myötä medioiden on asemoiduttava ja herätettävä luottamusta laajemmin kuin omaa kotikontuaan ajatellen.
Syvätason romahdus yhdessä trollauksen ja valeinformaation kanssa laittaa luottamuspalikat uusjakoon. Syvätason luottamuksen merkitys korostuu epävarmassa ja epäselvässä maailmantilanteessa: ”Hädässä ystävä tunnetaan”.
Informaatiokuplien synty kertoo paitsi tietotekniikan antamista mahdollisuuksista luoda itselleen sopiva mediaympäristöä, myös aidosta luottamuspulasta. Eivät ihmiset huvikseen tai kiusallaan lakkaa uskomasta poliitikkoja, sanomalehtiä ja Yleisradiota. Pikemminkin he menettävät luottamuksen vertaisporukan mukana ja viestintuojien omien mokien seurauksena.
Nimenomaan informaatiokuplien kohdalla asiat ovat niin kuin ne koetaan. Jos joku kokee sanoman tulevan epäluotettavasta punaviherkuplasta, ei auta, jos kuplan sisältä todistellaan sanoman pintatason loogisuutta, pätevyyttä ja reiluutta. Vasemmistolaisten, jos kenen, pitäisi jo oman historiansa vuoksi muistaa, että syvätason luottamuksen on käytävä pintatason viestin edellä.
”Suomessa ei ole korruptiota”
Viime viikolla vietettiin maailman korruptionvastaista päivää. Suomessakin oikeusministeriö järjestää joka vuosi aiheesta seminaarin. Tänä vuonna ajankohta oli herkullinen: Terrafame ja Yle kuohuttivat kansaa.
Itse seurasin Terrafamea ja niin kutsuttua Sipilägatea kaukaa maailmalta käsin. Uzbekistan, maa jossa vierailin, on Transparency Internationalin korruptiotilastojen sijalla 153, jättäen taakseen vain 15 maailman maata. Sananvapaustilastoissa, jotka kulkevat korruptiotilastojen kanssa käsi kädessä, Uzbekistan on puolestaan 180 maan listan sijalla 166.
Suomi on ylivertaisen avoin yhteiskunta verrattuna niin Uzbekistaniin kuin useimpiin maailman maihin – sen paljastavat jo tilastotkin. Valitus siitä, että horjuttaako Sipilägate Suomen asemaa sananvapauden ykkösmaana, on mielestäni vahvaa liioittelua. Jos Suomessa ei olisi sananvapautta, ei koko asia olisi pullahtanut julkisuuteen siinä mittakaavassa kuin nyt kävi.
Yritysjohtajataustaisen pääministerin haparoivat despootin elkeet lähinnä ihmetyttävät. Demokratiaa tai sananvapautta ne eivät vielä tässä vaiheessa vaaranna. Vaarallisilla vesillä ollaan sitten, kun avoimuutta aletaan suitsia viranomaistoimin, esimerkkinä vaikkapa aina uudelleen pöydälle palaava hallintarekisteri.
Suomalainen korruptio on asia, jota ei maailmalta katsoen ole. Keskiaasialaiset ystäväni jaksavat ihmetellä, miten hyvältä Suomi näyttää Transparencyn korruptioindeksissä, ja miten helppoa on korruptiovapaa arki.
Sitä se myös on. Emme sujauttele poliiseille, lääkäreille tai opettajille ruskeita kirjekuoria. Maksamme heille veroina, ja hyvä niin.
Korruption puutteesta emme kuitenkaan kärsi. Korruptioasiantuntijat puhuvat usein siitä, että Suomesta puhuttaessa käyttöön pitäisi ottaa laaja määritelmä, jonka mukaan korruptio tarkoittaa luotetun/uskotun vallan väärinkäyttöä yksityisen edun ajamiseen. Yleinen määritelmä on julkisen vallan väärinkäyttö, mikä on Suomen tilanteeseen liian kapea tulkinta. Myös rakenteellisen korruption määritelmä puuttuu Suomen rikoslaista.
Esimerkkejä rakenteellisesta korruptiosta ja uskotun vallan väärinkäytöstä Suomessa riittää. Niistä pahin tiedossa oleva on tapaus Kittilän kunta. Kunnan päätöksenteon ongelmien luettelemiseen ei tila riittäisi, mutta tällä hetkellä poliisia työllistävät muun muassa kolme epäilyä törkeistä rikoksista sekä virka-aseman väärinkäytöstä. Virkarikosvyyhtiin sisältyy muun muassa hankintaepäselvyyksiä, epäily kunnanjohtajan laittomasta irtisanomisesta, asiakirjojen laitonta salailua ja paljon muuta. Valmisteilla on jo erillinen ”Lex Kittilä” joka estäisi virkarikostutkinnassa, syyteharkinnassa tai syytteessä olevien kuntapäättäjien jatkamisen tehtävissään.
Rikos- ja prosessioikeuden emeritusprofessori Pekka Viljanen on sitkeästi ajanut lakia – vielä Kittilä-farssin alkuvuosina Viljasta ei otettu vakavasti. Viljanen kertoo Suomen Kuvalehdessä, että Kittilän valtavia ongelmia pidettiin vain pieninä muotovirheinä. Ongelmien laajuus ja mittakaava paljastuivatkin ainoastaan kiitos toimittaja Eeva-Liisa Hynysen sekä Viljasen kaltaisten asiantuntijoiden uupumattoman työn.
Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa taas on tekeillä laaja tutkimus puoluejäsenten verkostoista. Aineistoltaan ainutkertainen tutkimus paljastaa laajasti, millaisia verkostoja eri puolueiden jäsenillä on. Tutkimus vahvistaa sen, mitä Transparency Suomi ry:n muutaman vuoden takainen National Integrity Systems -tilaustutkimus osoitti: suomalaisen järjestelmän läpinäkymättömyys on verkostoissamme. Tämä on pieni kansa, ”kaikki tuntevat kaikki” – hyvät veljet ja siskot vaikuttavat yhteiskunnassamme laajemmin kuin tahdomme myöntää.
Suomi on monella tavalla ollut menestystarina. Nyt, kun itsenäisyytemme täyttää sata ja meillä on virallisetkin aikeet julistaa saavutuksiamme, on tärkeää pitää kiinni eräästä suuresta tekijästä, joka meidät tähän on tuonut: avoimesta yhteiskunnasta ja rehellisyyden kulttuurista. Kaikilla meillä on verkostoja, mutta päätettäköön yhteisistä asioista avoimilla foorumeilla.
Elämme kaikki Arktiksella
Elämme kaikki vähintäänkin arktisen kanssa, sillä se mitä arktisella alueella – ja myös Etelämantereella – tapahtuu, vaikuttaa kaikkialla muualla maapallolla, ja päinvastoin. Sulavat jäämassat muuttavat säämalleja: merten lämpötila nousee ja merivirrat ovat siirtymässä muuttaen samalla kalojen ja muiden merieläinten reittejä. Tämä taas vaikuttaa paitsi ihmisten myös meressä elävien lajien ruoansaantiin.
Ympäristöaktivistit ovat jo kauan käyttäneet kampanjoinnissaan kuvia arktiselta alueelta – jäävuoria, jääkarhuja, naaleja ja muita villieläimiä – nostaakseen tietoisuutta ilmastonmuutoksesta ja konkretisoidakseen kasvihuonekaasujen aiheuttamia uhkia. Mutta miten nämä kuvat kiertävät ja mitä ne merkitsevät ihmisille, jotka asuvat nimenomaan Euroopan arktisilla alueilla?
Jotkut kampanjat ovat vieneet taiteilijoita ja toimittajia napa-alueille suuntautuville risteilyille, jotta he voisivat nähdä itse millaisia muutoksia alueilla on käynnissä ja kertoa vaikutelmissaan laajemmalle yleisölle kotimaissaan. Tällaiset risteilyt ovat luonnollisesti eräs turismin muoto.
Arktiset kohtaamiset -tutkimusprojektissa (Arctic Encounters) vertaillaan Arktista koskevia matkakirjoituksia ja kuvia siihen, miten paikalliset näkevät alueelle suuntautuvan turismin. Tästä asetelmasta voidaan johtaa ainakin kaksi tärkeää kysymystä.
Ensinnäkin, mikä on Arktis?
Kysymykseen on olemassa monia vastauksia: maantieteellinen määritelmä (esimerkiksi: 66. leveysasteelta pohjoiseen), kasvitieteellinen määritelmä (puurajan pohjoispuolinen alue) ja meteorologinen määritelmä (kesän päivittäinen keskilämpötila pysyttelee alle 10 celsiusasteen). On kuitenkin olemassa myös poliittisia määritelmiä, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Eräs niistä on ”kaukainen pohjoinen” (High North), joka on lähtöisin Norjasta. Pohjoisen Jäämeren rantavaltioita nimitetään usein arktisiksi, vaikka monilla muillakin valtioilla, sekä Euroopan unionilla, on nykyään arktista aluetta koskevia politiikkalinjauksia. On syytä pitää mielessä, että vaikka Antarktis on valtava manner, Arktis koostuu jäämassasta.
Arktis on itse asiassa edelleen kolonialistinen projekti
Monet näistä määritelmistä sulautuvat epämääriseksi arktisten kuvien ja liioitteluun taipuvaisten kuvausten massaksi, joka leimaa alueelle suuntautuvaa turismia. Suurin osa näistä kuvauksista toistaa yhtä tai kahta kulunutta tarinaa: toinen niistä koskee arktisille alueille suuntautuvia tutkimusretkiä ja tarinaan kuuluu olennaisella tavalla armottoman luonnon ja hyytävien olosuhteiden kuvailu. Toinen tarina liittyy ekologisiin diskursseihin, joita hallitsevat villieläimet ja koskemattomat maisemat, joissa ei ole jälkiä ihmisen läsnäolosta (tämä on yhteinen piirre tutkimusretkitarinoiden kanssa).
Näitä käsityksiä yhdistää ajatus Arktiksesta yhtenäisenä alueena. Arktiksen käsitteessä on jotain samaa kuin ”Afrikassa” tai ”Aasiassa”. Nämä termit ja ideat niputtavat hämmentävän moninaisuuden yhtenäiseksi alueeksi. ”Arktinen” on omittu viime aikoina moniin eri tarkoituksiin, ja siitä on tullut kätevä poliittinen väline (tästä eteenpäin, kuvittele nämä termit aina lainausmerkkien sisälle). Yhtäkkiä Norjan pohjoisin yliopisto on omaksunut nimen ”Norjan arktinen yliopisto”. On ymmärrettävää, että Tromssan yliopiston ja Finnmarkin korkeakoulun yhdistyessa uusi nimi tarvittiin, mutta merkille pantavaa on, että valittu nimi korostaa Arktiksen ideaa merkityksellisenä paikkana ja korostaa termin merkittävyyttä. Yliopisto voidaan nyt strategisesti yhdistää suoraan kasvavaan poliittiseen kiinnostukseen aluetta kohtaan.
Tuore näyttely Louisiana nykytaiteen museossa Tanskassa oli nimetty yksinkertaisesti ”Arktikseksi”. Näyttely vahvisti jälleen Euroopassa ja Yhdysvalloissa ihmisten mielikuvaa arktisesta alueesta tutun kuvaston avulla – se esitteli kuvia ylväästi kelluvista jäävuorista sekä esineitä ja kuvia arktisilta tutkimusretkiltä rinta rinnan jääkairausnäytteiden ja jäätiköiden sulamisesta kertovien tieteellisten raporttien kanssa. Näyttely keskittyi lähinnä siihen mielikuvaan, joka Arktiksesta etelässä vallitsee. Ikävä kyllä, se samaan aikaan toisinsi kritiikittömästi näkemystä Arktiksesta ”jäisenä jättömaana” ja tutkimusmatkailijoiden leikkikenttänä. (Katso Lars Jensenin kommentit näyttelystä.)
Näyttelyn puolivälissä esiteltiin pieni kokoelma antiikkisia inuiittiesineitä sekä Nanook – pakkasen poika (Nanook of the North) -dokumenttielokuva. Nämä olivat ainoita todisteita siitä, että alue, jota me kutsumme Arktiseksi on kaikkea muuta kuin arktista jättömaata, niin kuin se etelän mielikuvissa ja tieteessä usein esitetään. Kuten Marionne Cronin hiljattain eräässä tieteellisessä konferenssissa esitti, jos tutkit riittävän tarkasti matkatarvikkeita, joita eräät kuuluisat tutkimusmatkailijat kantoivat mukanaan arktisilla retkillään, alkuperäiskansojen läsnäolo paistaa niistä läpi selkeästi, sillä he toimittivat tutkimusretkeilijöiden seuruille suurimman osan vaatetuksesta, tarvikkeista ja muonasta, joita tutkimusretkeilijöiden seurueet tarvitsivat. Tästä huolimatta näitä merkkejä voi olla vaikea nähdä, sillä niiden häivyttämiseen on nähty paljon vaivaa.
Uudelleen nimetty Norjan arktinen yliopisto antaa vihjeen siitä, että nykyhetken Arktis on erittäin moderni paikka. Silti itsepintainen ajatus arktiksesta tyhjänä tilana ja jatkuva kuvavirta auringonlaskun värittämistä jäävuorista jättää varjoonsa sen tosiasian, että alkuperäiskansat ovat asuttaneet pohjoista hyvin pitkän ajan, ja asuvat siellä edelleen. Idea tyhjästä, asumattomasta alueesta on jo kauan oikeuttanut koloniaalisen laajentumisen arktiselle alueelle, ja ajatus palvelee tätä tarkoitusta edelleen. Postkoloniaalisen Arktiksen tutkimukseen keskittyneen konferenssin (Postcolonial Arctic conference) osanottajista eräät esittivät, että Arktis on itse asiassa edelleen kolonialistinen projekti, vaikka kutsuisimme sitä postkoloniaaliseksi tai uuskolonialistiseksi.
Toinen suuri kysymys on, mitä tarkoitamme turismilla? Olkoon se kuitenkin kokonaan toisen tekstin aihe.
Kirjoittaja on yliopistollisten oppiaineiden rajoja ylittävä antropologi, joka on työskennellyt suunnittelun, maantieteen ja antropologian laitoksilla. Hän on tällä hetkellä Kulttuurisen turismin lehtori Leeds Beckett yliopistossa sekä Energiatutkimuksen lehtori Durhamin yliopiston antropologian oppiaineessa.
Alkuperäinen artikkeli on julkaistu 4.6.2014 Savage minds -blogissa. Englanninkielisen artikkelin voi lukea osoitteessa: http://savageminds.org/2014/06/04/we-all-live-in-the-arctic Käännös: Niina Oisalo.
Luokkalaki-podcast: Verotus
Kansalaisyhteiskunnan jälkeen?
Kansalaisoikeuksia luotaavat raportit kertovat, että useissa maissa kansalaisjärjestöjen toimintatila käy entistä ahtaammaksi. Järjestöjen juridinen asema heikentyy, rahoituksen vastaanottamista rajoitetaan ja hallinnon arvostelu on entistä vaikeampaa.
Suomessa tapoihin ei kuulu toiminnan suoranainen estäminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö järjestötoiminta voisi olla vaikeuksissa.
* * *
Kansalaisyhteiskunta oli vuosituhannen vaihteen suuria ideoita. Vaikka suomalaiseen hyvinvointiyhteiskunnan malliin on aina kuulunut runsas kattaus luisteluseuroja ja marttakerhoja, viime vuosikymmenellä järjestöistä tuli jonkinlainen sosiologinen ja poliittinen muoti-ilmiö.
Järjestöjä ryhdyttiin korostamaan yhteiskunnan koheesion kannattelijoina. Niiden tarjoaman myönteisen osallisuuden ajateltiin toimivan vastakohtana vieraantumiselle ja juurettomuudelle, ja luovan näin jonkinlaista mikrotason autenttista yhteisöllisyyttä.
Lisäksi deliberatiivinen, keskusteleva demokratiakäsitys yleistyi. Hallinto alkoi korostaa kansalaisten osallistamista, kuulemista ja dialogia. Koska kansan kanssa ei voi jutella suoraan, järjestöt saivat nostetta. Ne kun pystyvät paketoimaan ruohonjuuritason ääniä hallinnon ymmärtämään muotoon.
Hallinto tykkäsikin kovasti järjestöistä. Niiden rahoitus laajeni, niitä kuultiin mielellään ja niille tarjoiltiin jopa varovaisesti julkiselle vallalle periaatteessa kuuluvia tehtäviä. Suomeen perustettiin kansalaisyhteiskuntaan liittyviä toimielimiä, politiikkaohjelmia ja maisterikoulutusta.
* * *
Nyt näyttää siltä, että muoti on hiipumassa. Tämän taustalla on kaksi täysin erisuuntaista ilmiötä.
Ensinnäkin järjestökentän oikeutus on puolustuskannalla. Vulgaarioikeistolaisessa ekonomismissa kaikki, minkä arvoa ei mitata markkinoilla, on tuhlausta. Osallistaminen ja dialogi kuuluvat tähän joukkoon.
mitä kattavammin yhteiskunnallinen järjestelmä tarkoittaa pelkkää politiikkaa ja markkinoita, sitä ontompi se on.
Sote-uudistus pakottaa sosiaali- ja terveysalan järjestöt toimimaan tiukasti kilpailuperiaatteen mukaan. Vapaaehtoisuus saa jäädä sivuraiteelle, kun palvelutuotannon prioriteetiksi nousee markkinahäiriöiden välttäminen.
Samalla myös julkinen rahoitus kiristyy kautta linjan. Fraasit hienosta pohjoismaisesta valtiosta, joka rahoittaa myös kriitikoitaan, kaikuvat leikkaustalkoopuheen alta entistä vaimeammin.
Tämä on kuitenkin vain tarinan toinen puoli. Käynnissä on nimittäin myös osallistumisen muutos. Monet ruohonjuuritason mielekkäät hankkeet organisoituvat väljästi ja ilman perinteistä järjestörakennetta. Myös kansalaisaloitteen kaltaiset suoran demokratian välineet ovat varovaisessa myötätuulessa.
Virallinen ja organisoitu kansalaisyhteiskunta voikin joutua huomaamaan, että sen tuttu tarina omasta välttämättömyydestään ei juuri tarvitse perinteistä päähenkilöään, järjestöä.
* * *
Toimivia, spontaaneja ja eläviä yhteiskunnallisen osallisuuden ja kritiikin tiloja täytyy puolustaa. ”Kansalaisjärjestöjen” edunvalvonta voi kuitenkin olla tämän tavoitteen kannalta turhan epätarkka tavoitteenmuotoilu. Siihen kun mahtuu toimintoja virastoista aktivisteihin, ilman muuta yhdistävää tekijää kuin hallinnollinen status. Paljon kiinnostavaa yhteiskunnallista toimintaa jää myös sen ulkopuolelle.
Toki yhteiskunnallisten hierarkioiden ja markkinaoikeutuksen puristuksessa niitä virastomaisia järjestöjäkin voi tulla äkkiä ikävä. Sillä mitä kattavammin yhteiskunnallinen järjestelmä tarkoittaa pelkkää politiikkaa ja markkinoita, sitä ontompi se on.
Arktinen yhteistyö ylittää rajat ja pakotemuurit
Raja-alueet elävät eri logiikalla kuin valtakeskukset. Rajat ylittävät suhteet eivät katkea pakotteisiin ja myös valtioiden johtajat ovat oivaltaneet tämän.
Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ylisti Oulun Barents-kokouksen illallispuheessaan lokakuussa 2015 Arktista rauhanomaisen rinnakkaiselon foorumina. Sille nostettiin iloisesti maljoja. Ulkoministeri Timo Soinin hymy oli korvissa ja naama punoitti tyytyväisyydestä.
Venäjän vastaisista sanktioista huolimatta Euroopan pohjoisessa tapahtuu aktiivista rajanylitystä ja pöhinää kaiken aikaa ‒ joskin selvästi pienemmällä mainostamisella kuin Arktisen hypen aikana vuosina 2010‒2014. Suomen kannalta kanssakäyminen Venäjän suuntaan on tärkeämpää kuin julkisuudessa halutaan näyttää, eikä polkuja rajan yli tahdota päästä sammaloitumaan. Oivan kiertotien liikkuvuuden ylläpitämiseksi on tarjonnut arktinen yhteistyö. Intressi on molemminpuolinen, etenkin toimivissa kauppasuhteissa.
Kaiken lisäksi vuosina 2017‒2019 Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa, ja onpa muistettava sekin, että juuri Suomi oli arktisen alueen ympäristönsuojelun aloitteentekijä vuonna 1991. Suomalaisten monialainen yhteistyö on hyvin aktiivista myös Barentsin euro-arktisella alueella ja rajoja ylitetään paitsi taloudessa ja politiikassa, myös esimerkiksi tieteessä.
Yliopisto arktisena kärkenä
Barentsin alueeseen kuuluvan Arkangelin yliopiston ala-aulassa on valokuvia maan presidentistä Vladimir Putinista kättelemässä yliopiston rehtoria Elena Kudryashovaa. Eräässä kuvassa taas Venäjän lipun Jäämeren pohjaan kansainvälisen polaarivuoden aikana (2007) vienyt akateemikko ja Venäjän sankari Artur Chilingarov kättelee tutkimusjohtajaa. Kaikki poseeraavat iloisen ja tyytyväisen näköisinä.
Eikä ihme. Yliopiston päärakennus ja arktinen keskus on uudistettu perusteellisesti, käytävät kiiltävät, maali tuoksuu ja kauempaa kuuluu vielä remontoinnin ääniä. Pedagogis-teknillinen provinssiyliopisto nostettiin vuonna 2010 korkeammalle statukselle ja nimi hioutui sen mukaisesti: Pohjoinen (Arktinen) Federaatioyliopisto (NArFu). Se mainostaa itseään uuden aikakauden kunnianhimoisena, Venäjän arktisiin ja pohjoisiin teemoihin innovatiivisesti orientoituneena yliopistona.
Kompleksi käsittää peruslaitosten lisäksi 12 modernia laboratoriota ja muutaman instituutin, kuten kaikkien käytössä olevan välineistöpankin ja avaruuden monitoroinnin instituutin. Arkangeli, tuo hyiseksi ja perifeeriseksi katsottu pohjoinen kaupunki Vienanmeren rannalla sijaitsee Raahen korkeudella, ei sen eksoottisemmilla leveysasteilla. Sielultaan ja julkikuvaltaan se on kuitenkin huomattavasti arktisempi kuin Suomen pohjoiset kaupungit.
Sisääntuloaulan viereiseen saliin oli rakennettu näyttely Neuvostoliiton ja Venäjän arktisesta historiasta. Arktisen matkailun juuret ajoitetaan yleisimmin 1500-luvulle niin sanottuihin löytöretkiin, kuten hollantilaisen Willem Barentsin retkiin Huippuvuorille ja Karanmerelle. Sittemmin 1700-luvulla perustetut tiedeakatemiat rahoittivat lukuisia matkoja Venäjän pohjoiseen. Venäläiset olivat siellä kärkijoukoissa, kuten alkujaan tanskalainen, viipurilaisen kauppiaan tyttären nainut Vitus Bering. 1800-luvulla retkitahti pohjoisille alueille vain kiihtyi. Kilpaan tulivat mukaan myös norjalaiset, saksalaiset ja lopulta myös ruotsalaiset vahvistettuna suomalaisella A.E. Nordenskiöldillä.
Venäläisen arktisen tutkimusmatkailun moderni suuntaus alkoi ensimmäisen maailmansodan aikana 1916, jolloin perustettiin Jäämeren laivasto (Arctic Sea Flot). Vallankumouksen jälkeen se siirrettiin Arkangeliin ja nimettiin Vienanmeren laivastoksi (White Sea Flot). V.I. Lenin tuki voimakkaasti sukellusveneiden rakentamista, mikä nosti arktisten alusten rakentamisen uudelle tasolle. 1920-luvulla Neuvostoliitto panosti Huippuvuorten osaomistukseen, missä se onnistuikin siinä määrin, että siellä on yhä Barentsburgin 500-henkinen hiilikaivoskaupunki venäläisessä hallinnassa.
Stalinin suuri saavutus 1930-luvulla oli menestyksekkäiden arktisten retkikuntien, kuten Ivan Papaninin joukkueen, lähettäminen pohjoisnavalle, pysyvän jääaseman rakentaminen sinne sekä suuri pohjoisnavan ylilento 1937, joka sai huikeat suosionosoitukset ja täytti lentäjien rintapielet sankaruusmitaleilla. Suorin tie pohjoisnavalle kulki Pietarista Muurmannin rataa Murmanskiin ja sieltä meriteitse pohjoisnavalle. Tuon arktisen junan makuuvaunujen käytäviltä löytyy vieläkin kartta tuosta reitistä. Tie pohjoiseen aurataan yhä joka päivä auki paitsi maitse myös meritse: suuri ydinsukellusveneiden päätukikohta sijaitsee Arkangelista länteen olevassa Severodvinskin kaupungissa.
Arkangelin yliopiston tehtävä on toteuttaa Venäjän arktista strategiaa (2009/2013). Strategiassa painotetaan taloudellis-sosiaalisten olojen kohentamista pohjoisilla alueilla, tieteen ja teknologian kehittämistä, kansainvälistymistä ja turvallisuuspolitiikkaa. Sen mukaisesti on Arkangelissakin lähdetty liikkeelle: kaupungin satamasta aiotaan tehdä Koillisväylän purjehduksen kansainvälinen portti, rata ja maantie Moskovan suuntaan aiotaan uudistaa, samoin pieni lentokenttä rakentaa uusiksi.
Yliopiston arktisen keskuksen ehkä innovatiivisin hanke on niin sanottu kelluva yliopisto (Arctic Floating University)
Yliopiston yhteiskuntarelevanssi on huikea: se tekee tiivistä yhteistyötä aluehallinnon, mutta myös maan eri ministeriöiden kanssa, etenkin ulko-, alue- ja opetusministeriöiden kanssa kaikissa arktisiin haasteisiin ja tavoitteisiin liittyvissä kysymyksissä. Se on myös osallisena lukuisissa valtakunnallisissa kehitysohjelmissa, kuten arktisen alueen kehitys -strategiaohjelmassa (2020 Strategy for the Development of the Arctic Region).
Koska arktisuus on nyt tunnustettu osa koko valtakunnan ja kaupungin profiilia, on yliopistolla oma erityinen hankkeensa kaupungin imagon hiomiseksi, Arkangeli ‒ yliopistokaupunki -projekti. Tiede on nostettu profiloimaan kaupunkia.
Yliopiston arktisen keskuksen ehkä innovatiivisin hanke on niin sanottu kelluva yliopisto (Arctic Floating University), jonka tehtävänä on ”paljastaa Novaya Zemlyan mysteerit”. Tutkimusretken venäläinen johtaja Konstantin Zaikov on Tromssan yliopistossa väitellyt historioitsija, jonka on erikoistunut arktisiin teemoihin. Hän vie tutkimuslaivallaan (Professor Molchanov) luonnontieteiden, ilmastontutkimuksen ja etnohistorian opiskelijoita ja tutkijavieraita (mukaan pääsee maksamalla noin 4000 euron osallistumismaksun) Novaja Zemlyalle ja ympäröiville saarille neljäksi viikoksi. Kesällä 2016 kenttäretkellä oli runsas 60 osanottajaa.
Kelluvan yliopiston perusidea on sananmukaisesti kellua Arktisen neuvoston maiden kylkiin tarjoamalla muista toimintamalleista poikkeava pohjoisen tutkimuksen ja opetuksen konsepti. Kellunnalla halutaan myös herättää nuorison kiinnostusta luontoon ja historiallis-kulttuuriseen perintöön, ”edistää isänmaallista koulutusta” sekä tehdä Venäjää tunnetuksi arktisena maana kansainvälisillä areenoilla. Tehtäväänsä kelluva yliopisto suorittaa muun muassa järjestämällä monitieteisiä konferensseja, kuten The Arctic as a National Mega-Project: staffing and research support solutions.
NArFu pyrkii myös määrätietoisesti luomaan toimivat tiedeyhteistyösuhteet kaikkiin Arktisiin maihin. Se on ollut erityisen aktiivinen globaalissa Arctic University (UArctic)-verkostoyliopistossa, kahdeksan arktisen maan vuonna 2001 perustamassa toimintapiirissä. NArFulla on yhteistyösuhteita Suomessa etenkin Itä-Suomen, Lapin ja Oulun yliopistoihin. NArFussa on tarjolla myös suomen kielen ja kulttuurin opetusta. Suomalaisen lehtorin Marianne Nissisen ja hänen venäläisen kollegansa opetuksessa on vuosittain noin parikymmentä oppilasta, joista tulee tulkkeja ja kielenkääntäjiä.
Kansainvälistymisen myötä kontakteja on luotu myös Yhdysvaltoihin, ja huhtikuussa 2016 Arkangelissa vieraili Yhdysvaltojen Pietarin pääkonsuli Thomas Leary. Yhteistyösuhteita ja vierailuja on myös moniin muihin läntisiin edustajistoihin. Kansainvälistäminen on yliopiston kärkihankkeita, muistuttaa NArFun kansainvälisten asioiden päällikkö Marina Kalinina ylpeänä.
Rahaa pohjoisesta
Kuten edellä oleva osoittaa, 350 000 asukkaan Arkangelille globaali arktinen käänne on ollut kuin lottovoitto. Globaali on kohdannut lokaalin tuomalla rahaa, työtä, tutkijoita, hallintoa, ammattitaitoa. Arktisen käänteen myötä kaupunki on asemoitunut erinomaisen hyvin Venäjän geopoliittiselle nykykartalle, mitä maan johtajankin vierailu alueelle kuvastaa.
Arkangelin eli vanhasuomalaisittain Vienankaupungin profiili Venäjän luoteisessa kolkassa suhteellisen heikkojen liikenneyhteyksien takana olevana periferiana on muuttumassa. Vankileirien saaristona tunnettu metsäseutu on pessyt kasvojaan valtion varoilla. Koillisväylän portti on jo hyvinkin tunnettu etenkin suomalaisten laivan- ja jäänmurtajarakentajien keskuudessa. Arkangelin pääkadun varrelle on noussut muutamassa vuodessa toinen toistaan suurempia ostoskeskuksia, eurosenttereitä. Ortodoksinen kirkko alkaa kohta vapautua rakennustelineistä ja vaatimattomasti San Franciscon ja Cape Townin rantabulevardeja jäljittelevän Water Frontin kupeessa oleva Iivana Julman ajoilta 1500-luvulta peräisin oleva linnoitus on uudistettu ammattitaidolla arktiseksi aluemuseoksi. Rantapenkereeseen on noussut myös arktisen merenkäynnin museo, joka mainostaa venäläisiä merenkulkijasankareita. Historia on tuiki tärkeä tukipylväs venäläisen arktisen identiteetin hiomisessa, niin kuin se on ollut kaikkien kansallisvaltioidenkin rakentamisessa.
Huomionarvoista on, että talous nousee nimenomaan pohjoisessa käydyn ulkomaankaupan ansiosta.
Ympäristöuhkien pelossa asiaa ei ole haluttu tunnustaa, mutta globaalin arktisen buumin nousu on tarkoittanut monille syrjäisille sirkumpolaarisen alueen kaupungeille taloudellisia voittoja. Arkangelissa oleva Pohjois-Venäjän suurin sellu- ja paperitehdas on hyvä esimerkki tästä. Sen omistaa Wienistä käsin operoiva itävaltalais-saksalainen yhtiö (Pulp Mill Holding), joka tuottaa paperin lisäksi vuosittain muun muassa 240 000 tonnia selluloosaa, josta se vie 65 000 tonnia ulkomaille, pääosin Eurooppaan. Vuoteen 2025 mennessä ympäristöystävällistä teknologiaa painottava yhtiö arvelee saavuttavansa 560 000 tonnin viennin. Markkinanäkymät ovat yhtiölle hulppeat.
Eivätkä ainoastaan Arkangelin alue ja saksalaisyhtiö hyödy talouden kansainvälistymisestä. Marraskuussa 2016 brittiyhtiö BP palasi Venäjän arktiselle alueelle tekemällä sopimuksen Venäjän suurimman öljy-yhtiön Rosneftin kanssa. Lontoolainen BP-energiayhtiö on itsekin isoimmasta päästä. Shellin, ExxonMobilin ja Totalin kanssa BP kuuluu maailman neljän suurimman öljyntuottajan joukkoon. Suuret voitot ovat imeneet jättiyhtiöt yhteistoimiin napapiirin taakse.
Kaikki tuntuu olevan näinä päivinä myynnissä pohjoisessa, sillä myös Arkangelin kauppasatama on myyty. Sen omistaa nyt Kyprokselle rekisteröity yhtiö Osoblanko Holding Ltd. Sen taustalla ovat venäläiset liikemiehet. Satama ei ole aivan pieni, sillä se käsittelee vuosittain 2,5 miljoonaa tonnia tavaraa, joskin viimeisen parin vuoden aikana tavaramäärä on taloudellisen laskukauden myötä alentunut. Alueviranomaiset kuitenkin panostavat toiseen, kauemmaksi kaupungin ulkopuolelle tulevaan syväsatamaan ja ovat tehneet siitä sopimuksen Pekingiin rekisteröidyn Poly International Holding -yhtiön kanssa.
Vaikka Venäjän talous on sukeltanut, arktisen strategian mukaisia suunnitelmia pusketaan eteenpäin. Sitä paitsi, The Independent Barents Observer kertoi juuri äskettäin, että kahden vuoden alamäen jälkeen Venäjän talous kasvoi. Venäläisen VEB-pankin mukaan bruttokansantuote nousi 0,1 prosenttia, ja eurooppalaisten analyytikkojen mukaan ensi vuonna nousu lienee 1,2 prosentin luokkaa.
Huomionarvoista on, että talous nousee nimenomaan pohjoisessa käydyn ulkomaankaupan ansiosta. Suurinta kasvu on ollut Barentsin alueeseen kuuluvassa Nenetsien autonomisessa piirikunnassa, mutta myös Murmanskin kauppa norjalaisten kanssa on ollut aktiivista. Pääartikkeleita ovat tunnetusti mineraalit ja metallit. Myös Suomen ja Venäjän välisessä kaupassa on havaittu pientä piristymistä ensimmäisen kerran sitten joulukuun 2013.
Poliittinen kiertotie
Myös poliittinen toiminta jatkuu pakotteista huolimatta. Pohjoismaiset pääministerit ovat esittäneet äskettäin mahdollisuuden, että tammikuussa 2017 Tromssassa pidettävä Arctic Frontiers -superkokous tähdittyisi myös Venäjän ulkoministerillä.
Arctic Frontiers on vuosittain pidettävä kansainvälinen konferenssi, joka painottuu kestävään kehitykseen pohjoisessa. Sinne on tavannut matkustaa sekä elinkeinoelämän edustajia, tieteilijöitä että poliitikkoja sekä edustajia pohjoisista maakunnista ja valtionhallinnoista. Konferenssin järjestäjä korostaa Venäjän keskeistä roolia arktisten uhkien säätelyssä: Arctic Frontiers tarjoaa hänen mukaansa tärkeän puolueettoman areenan vuoropuhelulle muutoin vaikeissa oloissa.
Norjan pääministeri Erna Solberg kuitenkin muistuttaa, ettei ”avoin dialogi pohjoisessa” lämmitä Pohjoismaiden ja Moskovan ”viileää suhdetta” muilla poliittisilla areenoilla. Lavrov oli Norjassa viimeksi lokakuussa 2014, jolloin juhlittiin Finnmarkin läänin vapauttamisen 70-vuotispäivää natsi-Saksan miehityksestä puna-armeijan avulla. Niin ikään Norjan ulkoministerin Børge Brenden viime vierailu Moskovaan ajoittui maaliskuuhun 2014 eli Krimin miehitystä edeltävään aikaan. Myös Ruotsin pääministeri Stefan Löfven on painottanut kyselijöille, ettei Ruotsi näissä oloissa todellakaan aio kutsua Putinia kylään.
Pohjoismaiden johtajat näyttävät seisovat tässä suhteessa yhteisessä rintamassa, mutta yhteistyötä silti tehdään. Joku saattaisi sanoa tätä kaksinaamaisuudeksi, mutta ehkä se on vain realismia.
Yksi tärkeä tekijä tässä on ympäristönsuojelu, joka on ollut Suomen yhtenä kärkenä arktisissa keskusteluissa 1990-luvun alusta lähtien. Suomen ja Venäjän välillä keskustelut alkoivat jo 1980-luvulla ja jatkuvat yhä muun muassa European Green Belt -toiminnan kautta.
Marraskuussa 2016 NEFCO eli ympäristörahoitukseen erikoistunut Pohjoismaiden ympäristörahoitusyhtiö päätti avata 300 000 euron rahoitusohjelman, josta voivat hakea rahoitusta sekä pohjoismaiset että luoteisvenäläiset toimijat. Samassa aikaan maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen totesi Pohjoismaiden ympäristöministereiden kokouksessa, että on välttämätöntä toimia niin tehokkaasti kuin mahdollista pohjoisen ympäristön puolesta sekä paikallisesti ja alueellisesti että ylirajaisesti. Tavoite on vähentää saastumista, puhdistaa jo saastuneita alueita sekä suojella harvinaisia lajeja.
Myös Yhdysvallat tekee yhteistyötä Venäjän kanssa nimenomaan arktisissa ympäristökysymyksissä sekä merenkulun turvallisuudessa ja niitä koskevien lainsäädäntöjen valmistelussa. Kesäkuussa 2016 amerikkalaiset energiaviranomaiset painottivat, että sanktioista pidetään kyllä kiinni, mutta ”kun se aika tulee”, jolloin ne puretaan, ollaan valmiita laajentamaan amerikkalais-venäläistä työtä puhtaan energian ja ilmastomuutoksen uhkien minimoimiseksi. Nyt onkin kiinnostavaa nähdä, mitä tuore Yhdysvaltojen presidentti tekee pakotteiden ja Krimin kysymyksen suhteen.
Lopuksi
Pakote-esiripussa on ollut vuosien 2014‒2016 aikana lukuisia miesten mentäviä reikiä ennen muuta Euroopan pohjoisilla alueilla. Pohjoismaisten tieteilijöiden, liikemiesten ja poliitikkojen kulku Venäjälle menee nyt Kuolan ja Arkangelin alueiden kiertotien kautta.
Pohjoiskalotti ja raja-alueet ylipäätään elävät eri logiikalla ja eri aikaa kuin vallan keskukset.
Kuvaavasti norjalaisen Etelä-Varangin ja venäläisen Pechengan kunnan organisoimat ja Nikelissä lokakuussa 2015 järjestetyt viidennet Rajapäivät jatkoivat aloitettua traditiota. Tapahtuman aikana allekirjoitettiin uusi yhteistoimintasopimus kuntien välille. Venäläinen aluejohtaja huomautti avajaispuheessaan, että kansainvälinen politiikka nyt kulkee omia latujaan, mutta paikallisella tasolla ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet eivät noin vain katkea, tavallisten ihmisten diplomatia toimii ja pysyy valtiojohtojen määräyksistä huolimatta.
Historiallisesti katsottuna näin juuri on; Pohjoiskalotti ja raja-alueet ylipäätään elävät eri logiikalla ja eri aikaa kuin vallan keskukset. Pakotteiden aikana sen ovat oivaltaneet ja sitä ovat hyödyntäneet myös valtioiden johtajat.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston historian professori, joka on erikoistunut arktisiin alueisiin ja Suomen historiaan.
Artikkeli perustuu aihetta käsitteleviin lehtikirjoituksiin ja kirjoittajan omiin havaintoihin kenttäretkillä Luoteis-Venäjällä sekä hänen kokemuksiinsa toimiessaan Suomen arktisen neuvottelukunnan jäsenenä.
Uutisista hyvää iltaa, leikkauspolitiikka ei lopu koskaan
Hyvinvointivaltion tehtävä on pitää huolta niistä, ketkä huolenpitoa eniten tarvitsevat. Se tarkoittaa työttömiä, pakolaisia, köyhiä, lapsia, sairaita, vammaisia ja ympäristöä. Nykyhallitus (ja rehellisyyden nimissä myös edelliset hallitukset) ovat sen sijaan tehneet parhaansa tuhotakseen ihmisten elämän edellytykset.
Jos haluat tietää miksi talous on tärkeämpi kuin ihmiset, on seurattava rahaa eikä kuunneltava puhetta. Eli suomeksi: Follow the money.
Jotta valtio voi huolehtia perustehtävästään, sen tulee käyttää siihen rahaa. Tällä hetkellä hallitus ei tarjoa muuta kuin leikkausuutisia vuodenajasta toiseen. Se tarkoittaa että julkistaloutta pyritään jatkuvasti pienentämään, eikä lainaa uskalleta ottaa. Siksi mistään ei lyhyesti sanottuna tule mitään. Ihmiset köyhtyvät, sairaat sairastuvat ja lapset yskivät homeisissa kouluissa.
Ja nyt kuulolle: leikkaukset eivät tule loppumaan ikinä. Ne on kirjoitettu sisään nykyiseen poliittiseen järjestelmään ja NIIDEN KUULUUKIN OLLA SIELLÄ. Euroopan rahaliiton sopimukset (vakaus- ja kasvusopimus ja finanssipoliittinen sopimus) pitävät huolen siitä, että leikkauksia tulee jatkossakin. Ne allekirjoittamalla Suomi on sitoutunut talouskuripolitiikkaan, jossa alijäämä ei saa olla yli 3 prosenttia, eikä julkisvelka yli 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Hallituksen talouspolitiikka pitää meidät lamassa, jolla perustellaan aina uudet leikkaukset ja pakkotoimet. Mitä enemmän leikataan, sitä vähemmän tavallisilla ihmisillä on rahaa. Mitä vähemmän ihmisillä on rahaa, sitä vähemmän he kuluttavat ja sitä vähemmän yritykset saavat rahaa. Mitä vähemmän yritykset saavat rahaa, sitä vähemmän he voivat palkata ihmisiä ja sitä enemmän meillä on työttömiä.
Talous ei leikkauksilla kasva, sen sijaan velka ja alijäämä kasvavat varmasti. Leikkauspolitiikalla taloussopimusten asettamat rajat ylitetään jatkuvasti. Siksi joka kevät kehysriihessä on edessä uusia leikkauksia sosiaaliturvaan, eläkkeisiin, kuntien valtionosuuksiin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Valtionvarainministeri Petteri Orpon mukaan ensi keväänä tehdään jopa kahden miljardin uudet leikkaukset.
Ja nyt tullaan siihen, mitä vasemmisto sanoo tästä kaikesta. Ei tarpeeksi.
Vasemmistoliiton vaihtoehtobudjetissa perutaan hallituksen leikkauksia. Vasemmiston vaihtoehdot, kuten pääomaveroa koskeva verouudistus ja arvonlisäveron lasku, ovat oikeudenmukaisempia kuin oikeistohallituksen leikkaukset.
Silti niin kauan kuin leikkauspolitiikkaan pakottavia sopimuksia ei selkeästi vastusteta, leikkaukset ovat edessä joka vuosi. Silloin politiikasta tulee käänteistä juustohöylää. Jos koulutuksesta ei leikata, leikataan sitten vanhustenhuollosta. Näin yksittäisten leikkausten vastustaminen tai rahojen siirtäminen hallituksen raamin sisällä paikasta toiseen ei riitä.
On vaadittava enemmän. Vasemmistoliitolta odottaisi radikaalimpaa ulostuloa, sillä vaihtoehtobudjetissa mainitaan, kuinka ”kireä julkinen talous ja raamit julkisen velan määrälle sekä alijäämälle ovat kaventaneet hallitusten talouspoliittista liikkumavaraa.”
Mutta retoriikka ei näy vaihtoehtobudjetissa, jossa menojen ja tulojen suhde on sama kuin hallituksella. Kun vaihtoehtobudjetti ei kyseenalaista leikkauspolitiikkaa itsessään, se päätyy legitimoimaan sitä. Vasemmistoliiton vaihtoehto leikkauspolitiikalle on siksi pitkällä aikavälillä ainoastaan pehmeämpää talouskuria.
Vasemmiston neuvotellessa järjestelmän sisällä, tarjoavat rasistiset puolueet ja poliitikot ihmisille vaihtoehtoja vanhan korruptoituneen politiikan sijaan. Brexit ja Trump, say no more.
Nurinkurisesti oikeistopoliitikot ja taloususkovaiset virkamiehet näyttävät miten budjettikurista irrottaudutaan. Eurokriisin jälkeen talouskuri ei ole koskenut pankkeja eikä aseita.
Vaikka hallitus puhuu säästämisestä, se suunnittelee nytkin 10 miljardin asehankintoja lainarahalla. Se on noin viidesosa Suomen valtion budjetista.
Hallitukselta löytyy se röyhkeys mikä vasemmistolta tällä hetkellä puuttuu. Vasemmiston neuvotellessa järjestelmän sisällä, tarjoavat rasistiset puolueet ja poliitikot ihmisille vaihtoehtoja vanhan korruptoituneen politiikan sijaan. Brexit ja Trump, say no more.
Siksikin vasemmistolaisten puolueiden olisi uskallettava irroitella ja näyttää suunta, joka ei johda rasistiseen ja oikeistolaiseen politiikkaan. Ei ole vaikeaa tarjota ihmisille inhimillisempää vaihtoehtoa kuin mitä Marine Le Pen, Trump tai Halla-aho edustavat.
Vasemmistolaisen talouspolitiikan uusi tulokas, Feministinen puolue ei ole vielä muodostanut talouspoliittisia linjojaan. Puolueen ruotsalainen esikuva – Feministiskt initiativ – asettaa ihmisen, eläimet ja ympäristön talouden edelle feministisen talouspolitiikan ohjelmassaan. Tämän toteuttamiseen tarvittaisiin kuitenkin reipas irrottautuminen nykypolitiikan reunaehdoista.
Puolue, joka tämän tekisi, voisi ehdottaa vaikka että koko Suomen infrastruktuuri ekologisoitaisiin, turvattaisiin kaikkien pakolaisten elämä uudessa kotimaassa, taattaisiin työterveyshuollon tasoinen terveydenhuolto kaikille ja parannettaisiin yhteiskunnan turvaverkkoja kautta linjan ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.
Tämän tehdäkseen vasemmistolaista talouspolitiikkaa ajavien olisi murtauduttava ulos leikkauspolitiikan ideologiasta (raamit kaulassa) ja vaadittava miljardien investointeja – ei aseisiin – vaan terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan.
Talvivaaran epäihme
Pääministeri Juha Sipilä puhui vastikään Talvivaaran kaivoksen äärellä ”ihmeestä”. Hän tuskin tarkoitti ihmettä julkisesti tunnustamansa uskonnon teologisessa merkityksessä. Pikemminkin pääministeri halusi kertoa tarinaa valtavien vastoinkäymisten voittamisesta, sisulla hankitusta leivästä ja ehkä leivänpäällisestäkin.
Ihmeen takana on kuitenkin musertavan arkinen ja tavallinen tarina. Kaivoksen talouden taakkana olleet vesikuormat on saatu hallintaan juoksuttamalla vesiä kirjaimellisesti enemmän kuin laki – ja Vaasan hallinto-oikeus – sallii. Taloudellisen hyödyn hakeminen ympäristöstä ja lainsäädännöstä piittaamatta kohdistuu tyypillisesti nykyisiin ja entisiin siirtomaihin. Nyt sen tekee kuitenkin paikallinen pääministeri itse.
Voisi toki kysyä, syyllistyykö pääministeri lakia rikkomalla saavutettua taloudellista tilannetta kehuessaan rikoksen ylistämiseen tai jopa siihen yllyttämiseen. Mutta kysytään nyt, miten on mahdollista, että rehti suomalainen mies ei anna lähiluonnolleen arvoa? Miksi nimenomaan sen jyrsiminen mustana savuavaksi mordoriksi on ihme? Tuskin esimerkiksi Lars Levi Laestadius olisi pitänyt Talvivaaraa myönteisenä yllätyksenä.
Periaattessahan voisi olla niinkin, että kainuulainen kansa arvostaisi metsiään ja järviään niin paljon, että minkäänlaiset taloudelliset arvot eivät perustelisi niiden tuhoamista yli-sukupolvisiksi ajoiksi. Kuten hyvin tiedetään, puhe luontoarvoista tai luonnon pyhyydestä mieltyy julkisuudessa pehmoiluksi, kenties naiselliseksi tai muuten voimaperäisen järkeilyn vastaiseksi tunteellisuudeksi. Ja oikeastaan tämä kertoo kaiken tarpeellisen: miehinen mies tai muu oletettu järkiolento häpeää luontotunteitaan, pitää niitä alempiarvoisina, ja itsekolonisoi itsensä: hyppää miehittäjän puolelle, ryhtyy siirtomaaisännäksi.
Niin kauan kuin luontoa voi puolustaa vain humalassa tai hippinä, itsekolonisaatio voi hyvin ja vahvistuu.
Eräänlainen itsekolonoalismin ”smoking gun” löytyy arkeologisesta ja historiallisesta tutkimuksesta. Suomenniemeltä tunnetaan yli 40 karhunkallosaarta ja muuta karhunpalvontasijaa. Yhtään niistä ei ole kunnolla tutkittu. Sen sijaan jokainen vieraan maan keisarin tai kuninkaan istumakivi tai alullepanema rakennus on olevinaan kansallinen muistomerkki. Mikäs siinä: venäläisyys ja ruotsalaisuus kuuluvat historiaan. Mutta huutava hiljaisuus kotoperäisten uskomusten äärellä on itsekolonisoinnin tunnus, jota itsetiedottomina kannamme, huomaamatta edes, mistä olemme ylpeitä.
Jos yhdessä vaakakupissa on äärimmäinen köyhyys, sairaudet ja nälkä, luontoarvojen keveys toisessa vaakakupissa tuntuu ymmärrettävältä. Suomenkielisessä kirjallisuudessa kulkee virta, joka kallepäätalojen äänellä sanailee kohoamisesta kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi vihreän kullan, vesivoiman ja teollisuuden avulla. Muutama heikkiturunen on epäillyt vaihtokaupan kannattavuutta, mutta niin oikealla kuin vasemmallakin on pääsääntöisesti iloittu takapajuisen luonnontunteen juurimisesta edistyksen tieltä.
Talvivaaran insinöörititeellinen ihme syntyy, kun tämä itsekolonisoinnin perinne hirttää kiinni. Järki pimenee ja sakka-altaat rakennetaan vedenjakajalle.
Lisäksi nyt vaa’assa on toisenlaisia tekijöitä kuin kallepäätalojen aikaan. Nimenomaan edistykselliset luonnontieteet kertovat, että yhdessä vaakakupissa on luonnonvaroja holtittomasti louhiva talouskasvu, toisessa kupissa isojen villieläinten ja monimutkaisten ihmissivilisaatioiden elinmahdollisuudet. Itsensä kolonisoineelta riisutaan nimellinenkin edistyksen viitta. Jäljelle jää rujo tapakulttuuri.
Talvivaaran aito ihme olikin humalainen traktorikuski, joka hetkeksi sulki tien toikkaroinnillaan. Niin kauan kuin luontoa voi puolustaa vain humalassa tai hippinä, itsekolonisaatio voi hyvin ja vahvistuu.
Kirja-arvio: Uusliberalismi ja oikeistoradikalismi käsi kädessä
Jouko Jokisalo (2016): Euroopan
radikaali oikeisto. Into, Helsinki.
262 sivua.
Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri, lauloi Paleface Helsinki-Shangri-Lassaan jo vuosia sitten. Tämän jälkeen kylmä oikeistolainen puhuri on vain voimistunut Euroopassa. Tätä poliittisen suursäätilan muutosta dosentti Jouko Jokisalo analysoi kirjassaan Euroopan radikaali oikeisto.
Historioitsija Jokisalo käy läpi fasistien valtaannousun taustat viime vuosisadan ensimmäisellä puolikkaalla sekä analysoi niitä kulttuurihistoriallisia syitä, joiden vuoksi radikaalit oikeistoryhmät ovat muodostuneet eri puolilla Eurooppaa hyvin erilaisiksi. Jokisalo jakaakin uuden oikeiston muodot kolmeen alalajiin, uusfasismiin, oikeistoradikalismiin ja oikeistopopulismiin: ”[jos nämä]…mielletään eriytymättömäksi äärioikeistomössöksi, jää huomiotta, että ne kumpuavat erilaisista historiallisista olosuhteista ja että niiden ideologis-poliittiset painotukset ja näkemykset eroavat yhtäläisyyksistä huolimatta olennaisesti toisistaan.”
Erityisen kiinnostavaa on Jokisalon pohdinta Itä-Euroopan tilanteesta: nyt, kun esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa oikeistohallitukset ajavat lainsäädäntöön läpi valtavia ihmisoikeusloukkauksia ja taantumuksellista politiikkaa, on tarpeellista pohtia, miksi juuri näissä maissa radikaali oikeisto on saanut niin vahvan jalansijan. Jokisalo kirjoittaa kuinka antifasismi oli keskeinen osa itäblokin ideologista perustaa ja miten sosialismin romahdus jätti näihin maihin ideologisen tyhjiön, jossa oikeistovoimien on ollut helppo mellastaa.
”Itä-Euroopan poliittinen kehitys ja historian uudelleentulkinnat avasivat ja avaavat uusfasistiselle ja oikeistoradikaalille propagandalle ja politiikalle ennennäkemättömät mahdollisuudet”, hän kirjoittaa. Itä-Euroopan maissa on Jokisalon mukaan vallalla ”anti-antifasismi, joka merkitsee antifasismin kuvaamista poliittisen repression välineeksi, antifasistisen vasemmiston ja rauhanliikkeen julistamista kansakunnan vihollisiksi”. Tämä tausta yhdistettynä radikaalille oikeistolle ominaiseen ultranationalismiin auttaa ymmärtämään esimerkiksi Unkarin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tästä teemasta olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin.
Jokisalo uhraa paljon sivuja eurooppalaisen uuden oikeiston pääideologin Alain de Benoistin ruotimiseen. Ratkaisua voi pitää perusteltuna, sillä vaikka esimerkiksi Suomessa de Benoist lienee nimenä verraten tuntematon, elävät hänen ajatuksensa uuden oikeiston kansainvälisten yhteyksien ansiosta myös kotoisessa keskustelussa. Benoistlaiset teoreetikot siirtyivät jo 60-70-lukujen taitteessa biologisesta rasismista kulttuuriseen rasismiin, eli ajatukseen että eri kulttuurit ovat perustavalla tavalla yhteensovittamattomia ja siksi ajatus monikulttuurisesta yhteiskunnasta on mahdoton. Tämä ”etnopluralistinen” ajatusrakennelma elää yhä vahvana myös suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa.
Jokisalo siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan rasistisista ja äärioikeistolaisista ajatuksista viehättyisivätkin nimenomaan yhteiskunnan hyväosaiset
Kiinnostavaa on niin ikään Jokisalon pohdinta siitä, miten uusliberalistinen talousajattelu ja radikaali oikeistolaisuus kulkevat käsi kädessä toisiaan tukien. Uusliberalismi ”on muuttanut nykyisen yhteiskunnan totaaliseksi kilpailukentäksi, jossa ainoastaan voittajilla näyttää olevan merkitystä. Yhteiskunnan sisällä se tuottaa sosiaalidarwinismia ja hyvinvointisovinismin ideologiaa”. Jokisalo siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan rasistisista ja äärioikeistolaisista ajatuksista viehättyisivätkin nimenomaan yhteiskunnan hyväosaiset – ne, jotka kokevat muiden epäonnistuneen ”yhteiskunnallisen tulosvastuun täyttämisessä”.
Kilpailumentaliteetti ja hyötyajattelu näkyvät suomalaisessakin keskustelussa yhä voimakkaammin: nykyään on jo tavanomaista pohtia yksittäisen maahanmuuttajan kustannuksia suomalaiselle yhteiskunnalle. Linkki uusliberalistiseen kehikkoon on ilmeinen. Tosin uusliberalisteja ei sinänsä ihmisten etninen tausta kiinnosta, mutta yhdistävänä tekijänä uuteen oikeistoon on identifikaatio omaan ”talousalueeseen” ja sen kilpailukykyyn.
Jokisalo kritisoi myös maahanmuuttokeskustelussa käytettyä terminologiaa. Suomessakin on tavattu puhua islamofobiasta kun tarkoitetaan muslimeihin kohdistuvaa syrjintää. Jokisalo pitää käsitettä kuitenkin harhaanjohtavana, sillä se vie keskustelun yksilöpsykologiaan ja pois rakenteista. ”…[P]uhuttaessa islamofobiasta se ymmärretään enemmänkin yksilön ennakkoluulojen ongelmaksi. … Yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet ovat tarkastelun ulkopuolella kuten kysymys siitä, missä instituutiossa ’rasistista tietoa’ tuotetaan.” Olisi tärkeää myös kielen tasolla tehdä selväksi, että kysymys on geopolitiikasta, vallasta ja yhteiskunnallisista rakenteista – ei vain ennakkoluuloista, vaan tietoisesta poliittisesta strategiasta. Jokisalo pitää parempana käsitteenä esimerkiksi saksalaisella kielialueella käytettyä termiä ”muslimi(n)vastainen rasismi” (antimuslimischer Rassismus).
Kirja on erinomaisen tarpeellinen lisä kotimaiseen keskusteluun rasismista ja (ääri)oikeistosta. Toki siinä on epätarkkuuksiakin. Esimerkiksi uusfasismin, oikeistoradikalismin ja oikeistopopulismin erot eivät käy kirjasta aivan selkeästi ilmi ja etenkin uusfasistinen liikehdintä jää lukijalle hieman epäselväksi kokonaisuudeksi. Kaiken kaikkiaan teos auttaa kuitenkin hahmottamaan lähihistorian kehityskulkuja eri puolilla Eurooppaa ja siten ymmärtämään paremmin oudoksuttavilta tuntuviakin muutoksia.
Vaikka historia ei koskaan toista itseään yksi yhteen, siitä voi kuitenkin oppia. Jokisalon mukaan olemme nyt ratkaisevan valinnan kynnyksellä: edistämmekö valinnoillamme fasismin feenikslinnun nousua historian tuhkasta vai valitsemmeko rauhan ja solidaarisuuden tien?
Kirjoittaja Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
Debatti: Tulisiko Jäämeren rata rakentaa?
Suunnitelmat Suomen Lapista Jäämerelle ulottuvasta radasta ovat herättäneet viime aikoina keskustelua aina hallitusta ja pääministeriä myöten. Ratasuunnitelmat kytkeytyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen ja arvioihin Koillisväylän laivaliikenteen vilkastumisesta. Suunnitelmissa on väläytelty erilaisia ratavaihtoehtoja, jotka kulkisivat esimerkiksi Norjan Kirkkoniemeen tai Skibotniin tai Venäjän puolelle Alakurttiin, mistä rata jatkuu Murmanskiin.
Kuka radasta hyötyisi ja kenelle siitä olisi haittaa? Mitkä olisivat sen ympäristövaikutukset? Mitä se tarkoittaisi paikallisille ihmisille? Vaikuttaisiko se saamelaisten oikeuksiin harjoittaa perinteisiä elinkeinoja ja ylläpitää kulttuuriaan?
Peruste kutsui lappilaisen kansanedustajan Johanna Ojala-Niemelän (sd.) ja saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion debatoimaan aiheesta.
Johanna Ojala-Niemelä: Suomi tarvitsee yhteyden Jäämerelle
Arktinen alue on kasvavan kansainvälisen kiinnostuksen kohteena niin geopolitiikan kuin luonnonvarojensa vuoksi. Suomi on osa arktista aluetta ja Arktisen neuvoston yksi kahdeksasta jäsenestä. Suomi aloittaa Arktisen neuvoston puheenjohtajana vuoden 2017 toukokuussa. Tarvitsemme yhteyden Jäämerelle ja katson, että aika on oikea asian edistämiseksi.
Suomen tulee pyrkiä vahvistamaan arktisen alueen ympäristön suojelua ja turvallisuuspoliittista vakautta sekä lisäämään alueen elinvoimaa kestävän kehityksen periaattein. Arktinen alue tarjoaa myös mahdollisuuden elinkeinopolitiikan vahvistamiseen. Alueen taloudellisen hyödyntämisen täytyy pohjautua kestävän kehityksen periaatteisiin.
Arktinen politiikka esiintyy usein ohjelmissa ja strategioissa epämääräisinä toiveina ja tavoitteina. Harvemmin puhutaan konkreettisista toimista, joita alueella voisi toteuttaa. Junarata Suomen läpi Jäämeren rantaan on yksi konkreettinen keino, jolla voidaan parantaa arktisen alueen saavutettavuutta.
Radan rakentamisen vaikutukset ympäristöön, perinteisiin elinkeinoihin sekä alkuperäiskansoihin tulee arvioida tarkoin. Ratahanketta suunniteltaessa ja valmisteltaessa on tehtävä asiaankuuluva ympäristövaikutusten selvitys. Samoin on kuultava alueen asukkaita, erityisesti saamelaisia. On haettava ratkaisuja, jotka minimoivat niin ympäristövaikutukset kuin myös mahdolliset haitat perinteisille elinkeinoille.
On selvää, että Suomi, koko Euroopan unioni, kuten myös Norja ja Venäjä tulisivat hyötymään Jäämeren radasta. Tämän vuoksi kansainvälinen yhteistyö sekä radan kytkeminen osaksi laajempaa Pohjois-Euroopan ja EU:n liikenneverkoston kehittämistä on erittäin tärkeää. Esimerkiksi Helsingin ja Tallinnan välisen rautatietunnelihankkeen eteenpäin nytkähtäminen tuo lisää perusteluja jatkaa rataa myös Jäämeren suuntaan.
Jäämeren radan vaikutuksista, kustannuksista sekä rahoituksesta täytyy käynnistää laaja ja kattava selvitys. Liikenneviraston tekemä selvitys vuodelta 2013 käsitteli ratahanketta vain kaivannaisteollisuuden näkökulmasta. On selvää, että myös moni muu ala hyötyisi radasta. Jo tällä hetkellä Suomen teillä kulkee valtavat määrät tavaraa ja elintarvikkeita pohjoisesta etelään, esimerkiksi norjalaista lohta Suomeen ja Pietariin.
Rata hyödyttäisi muun muassa Norjan kalateollisuutta sekä kotimaista metsä- tai kaivannaisteollisuutta, pienentäisi kuljetusten ympäristövaikutuksia sekä parantaisi liikenteen turvallisuutta maantieliikenteeseen verrattuna. Myös matkailulle reitti Suomen läpi Jäämeren rannalle avaisi uusia mahdollisuuksia.
Suomalaisessa telakkateollisuudessa on osaamista erityisesti jäätä murtavien monitoimialusten rakentamisessa, mikä voi tuoda myös uusia mahdollisuuksia Suomelle. Tarvetta arktiselle kalustolle on ja suomalaiseen korkeaan osaamiseen laivanrakennuksessa luotetaan yhä. Tämä näkyy myös nyt, kun Turun ja Rauman telakoille on tullut uusia laivatilauksia.
Arktiseen politiikkaan tarvitaan uskottava ja tarpeeksi vaikuttava hanke, jota Suomi voi edistää aloittaessaan Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden muutaman kuukauden kuluttua. Voimavarat ja panokset tulee keskittää yhteen uskottavaan ja tarpeeksi kauas tulevaisuuteen katsovaan hankkeeseen.
Jäämeren rata on juuri tällainen hanke, ja sen puolesta tarvitaan korkean tason avauksia. Arktinen politiikka on ennen kaikkea diplomatiaa ja hyviä yhteistyösuhteita niin itään, länteen kuin pohjoiseenkin. Puheiden jälkeen on kuitenkin viimein myös tekojen vuoro.
Tiina Sanila-Aikio: Arktisesta hypestä arktiseen realismiin
Arktinen alue on vielä yksi suhteellisen koskemattomista alueista maailmassa. Samalla se on yksi luontotekijöiltään herkimpiä alueita ja muutoksille hyvin altis.
Johanna Ojala-Niemelä kirjoittaa erityisesti luonnonvaroista vielä ”arktisen hypen” mukaisesti, vaikka arktinen hype on jo muuttunut yleisesti arktiseksi realismiksi. Arktinen realismi tarkoittaa käsitystä vaikeista luonnonolosuhteista, luonnonvarojen hyödyntämisen suuresta vastustuksesta, alkuperäiskansojen vahvoista oikeuksista alueisiinsa sekä peruuttamattomien ympäristökatastrofien todennäköisyydestä.
Yhdyn Ojala-Niemelän näkemykseen, että Suomen tulee pyrkiä vahvistamaan arktisen alueen suojelua ja turvallisuuspoliittista vakautta sekä lisäämään elinvoimaa kestävän kehityksen periaattein. Turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna Jäämeren rata luo kuitenkin mielestäni vakauden sijaan epävakautta alueelle.
Lisäksi Ojala-Niemelän mainitsema tavoite Suomen roolista vahvistaa arktisen alueen ympäristön suojelua on ristiriidassa Jäämeren radan rakentamisen kanssa, kun samaan aikaan radan on tarkoitus palvella kaivosteollisuuden tarpeita. Kestävää kaivosteollisuutta ei ole olemassakaan.
Arktisen ja Barentsin alueita koskevaa politiikkaa leimaa aikaansaamattomuus. Koska alueet ovat osittain päällekkäiset, on alueilla yhteisiä kyteviä ympäristökatastrofeja, joiden vaikutukset näkyvät myös Suomessa. Venäjällä, lähellä pohjoisinta Suomea, on Nikkelin kaupungissa sijaitseva kaivos, joka saastuttaa joka päivä alueitamme. Yhteinen arktisen tai Barentsin alueen politiikka ei ole tehnyt kymmenien vuosien tavoitteistaan huolimatta tälle asialle mitään. Saavutettavuuden parantaminen muodostaa vain uuden uhan tilanteessa, jossa vanhojakaan ympäristöongelmia ei ole korjattu.
Jos Jäämeren radan käyttötarkoitus on sama kuin Ruotsin malmiradan[1], jonka suurin käyttäjä on malmiyhtiö, tulee sillä olemaan todennäköisesti kielteisiä vaikutuksia perinteisiin elinkeinoihin sekä alueen alkuperäiskansaan eli saamelaisiin. Ruotsissa kaivannaistoiminnan sekä saamelaisten oikeuksien yhteensovittaminen on saanut aikaan useita konflikteja, ja niiltä tuskin Suomessakaan vältyttäisiin.
Keskeinen kysymys kuuluu, mitä Jäämeren radalla kuljetetaan? Nyt realismia on, ettei Koillisväylällä kulje tavaraa muun muassa luonnonoloista johtuvan vaarallisuuden vuoksi. Mitä enemmän ihmisiä arktiselle alueelle tulee, sitä vähäisemmäksi sen vetovoima muuttuu, sillä alueen vetovoimana on juuri koskemattomuus sekä ihmistoiminnan ja ihmismäärien vähäisyys.
Yhdyn Ojala-Niemelän näkemykseen, että mikäli hanke käynnistetään, ratahankkeen vaikutukset saamelaiseen kulttuuriin ja elinkeinoihin tulee arvioida perusteellisesti. Se, kuinka moni ala radasta todellisuudessa hyötyy kaivannaisteollisuuden lisäksi, tulee selvittää tyhjentävästi. Uskoakseni selvityksen lopputulos on päinvastainen kuin mitä Ojala-Niemelä ja monet muut tällä hetkellä arvelevat.
Suomen Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskaudelle löytyy muitakin uskottavia hankkeita, joita Suomi voi edistää. Esimerkiksi arktisen alueen ilmaston lämpeneminen on yksi meitä yhdistävä uhkatekijä. Junaradalla olisi ilmiötä kiihdyttävä vaikutus, koska se helpottaisi alueen luonnonvarojen, esimerkiksi kaasun ja öljyn, käyttöä. Suomi on parhaillaan ratifioimassa Pariisin ilmastosopimusta, jonka myötä perinteinen teollisuus tulee varmasti muuttumaan, esimerkiksi cleantech-alan saadessa yhä enemmän jalansijaa.
Korkean tason avauksia tarvitaan arktisen alueen suojelun ja koskemattomuuden puolesta. Arktiset alkuperäiskansat on otettava mukaan päätöksentekoon osapuolina. Heidän ääntään on kuultava aluetta koskevissa ja sitä muokkaavissa hankkeissa. Arktisen alueen alkuperäiskansojen perinteiset elinkeinot tarvitsevat laajojen alueiden säilymistä luonnonmukaisina.
Kyse on alkuperäiskansojen kulttuurien säilymisestä ja siirtymisestä seuraaville sukupolville, eli kulttuurisesta henkiinjäämisestä. Sitä eivät mitkään mittarit pysty arvottamaan.
[1] Ruotsissa Malmbanan, Norjassa Ofotbanen, ratayhteys Luulajasta Narvikiin.
Johanna Ojala-Niemelä: Alueen kehittäminen edellyttää saavutettavuutta
Olemme Tiina Sanila-Aikion kanssa samaa mieltä siitä, että arktisen alueen suojelua ja vakautta tulee lisätä. Sanila-Aikio esittää, että Jäämeren rata vähentäisi turvallisuuspoliittista vakautta. Itse näen Jäämeren radan taloutta vahvistavana investointina, en turvallisuuspoliittisena uhkana. Valtioiden talouspoliittisten intressien kytkeminen yhteen sekä yhteistyö, jota Jäämeren radan rakentaminen naapurimaiden kanssa väistämättä vaatii, yhdistää Suomea ja sen naapurivaltioita ja näin kenties jopa lisää turvallisuuspoliittista vakautta alueella.
Sanila-Aikio mainitsee, että rata palvelisi kaivosteollisuuden tarpeita. Itse näen, että radan tulisi palvella laajasti Lapin ja arktisen alueen kuljetustarpeita. Ihmisten, ajatusten, raaka-aineiden ja innovaatioiden on päästävä liikkumaan. Alueen ja sen yritystoiminaan kehittäminen edellyttää saavutettavuutta.
Toisin kuin Sanila-Aikio näen, että kaivannaisteollisuus voi olla kestävän talous- ja ympäristöpolitiikan mukaista. On selvää, että luonnonvarojen hyödyntäminen aiheuttaa jonkin verran haittoja verrattuna tilanteeseen, jossa alue jätetään koskemattomaksi, mutta vaikkapa Kittilässä toimiva kultakaivos on esimerkki siitä, että kaivosteollisuus voi ottaa paikallisympäristön tarpeet huomioon.
Olemme samaa mieltä Sanila-Aikion kanssa siitä, että arktisen ja Barentsin alueen politiikkaa leimaa aikaansaamattomuus. Venäjällä on useita esimerkkejä siitä, kuinka piittaamattomuus luontoa kohtaan on johtanut vuosikausia kestäviin ympäristövahinkoihin, kuten Sanila-Aikiokin kirjoittaa. Tässä on kuitenkin avainasemassa avoin ja tavoitteellinen yhteistyö Venäjän kanssa, ei selän kääntäminen ja keskustelun välttäminen arktisesta politiikasta.
Ottajia arktisille luonnonvaroille kyllä on; olennaista on se, miten niitä käytetään. Suomella on valtavasti annettavaa ympäristötekniikan osaamisessa ja ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.
Väitettä siitä, että Jäämeren rata palvelisi vain fossiilitaloutta, en niele. Kuljetusten siirtyminen raiteille on yleisesti ottaen ilmastoteko. Ilmastopolitiikkaan vaikutetaan kuitenkin ennen kaikkea kattavien ja tavoitteellisten kansainvälisten ilmastosopimusten avulla. Suomi on ratifioinut Pariisin ilmastosopimuksen ja sitoutunut sen tavoitteisiin, eikä Jäämeren rata muuta Suomen valmiuksia tehokkaisiin päästövähennystoimiin. Jäämeren radan taloudelliset, ekologiset sekä sosiaaliset vaikutukset tulee kuitenkin arvioida ja kartoittaa korkean tason riippumattoman tutkimuslaitoksen voimin.
Saamelaisten perinteisten elinkeinojen, kuten poronhoidon, ylläpitäminen vaatii laajoja, lähes koskemattomia maa-alueita. Lapissa ja arktisella alueella on kyllä tilaa sekä modernille elämälle että perinteiden ja kulttuurin vaalimiselle. Avainsanana on yhteistyö ja molemminpuolinen kunnioitus toisen tarpeita kohtaan.
On selvää, ettei mitään politiikkaa voi harjoittaa niin, että jonkin yhteisön mahdollisuus tai oikeudet oman kulttuurin harjoittamiseen vaarantuvat tai ovat vaarassa kadota kokonaan. Kuten Sanila-Aikio kirjoittaa, kulttuurinen pääoma on mittaamattoman arvokasta.
Tiina Sanila-Aikio: Ihmisluonnon ahneus on suurin uhka arktiselle alueelle
Onko niin, että olemme vieraantuneet luonnosta niin paljon, ettemme enää kuule ja näe, miten maa ja vesi ovat muuttuneet? Emmekö näe merkkejä, jotka edellyttäisivät meiltä suunnan muutosta? Emmekö osaa enää suojella kaikista tärkeintämme?
Odotamme jatkuvaa taloudellista hyötyä ja kasvua. Laskemme euroja ja maksimaalista parasta. Samaan aikaan ympäröivän, pohjoisen luonnon sietokyky on huipussaan. Ennen romahdusta.
Johanna Ojala-Niemelä arvelee, että Jäämeren rata lisäisi turvallisuuspoliittista vakautta alueella, mutta idässä tuskin katsotaan hyvällä Lapin halkaisevaa ratahanketta. Nimenomaan alueen nopealla saavutettavuudella voi olla pitkällä aikavälillä turvallisuuspoliittisia vaikutuksia ja näin hanke lisää Suomen tasapainottelua lännen ja idän rajalla.
Saamelaisilla on vielä tuoreessa muistissa, mitä suurvaltojen vuosisatoja jatkuneet rajanvedot ja kilpailu alueista ovat saamelaisille kansana tarkoittaneet. Rajanveto, joka tehtiin muun muassa nikkelivarantojen vuoksi, tyhjensi viiden kolttasaamelaisen siidan alueet ja kadotti kokonaisen kansan olemassaolon mahdollisuudet. Tästä kolttasaamelaiset eivät vieläkään ole kansana selvinneet.
Ojala-Niemelän mainitsema Kittilän kultakaivos on hyvä esimerkki toiminnasta, joka on toki tuonut taloudellista hyötyä Lappiin, mutta samaan aikaan ympäristöllisiltä ongelmilta ei olla vältytty. Tässäkin tapauksessa luonto on ensimmäinen ja viimeinen kärsijä.
Ojala-Niemelä puhuu laajasti arktisen alueen tarpeista, mutta Jäämeren rata palvelisi todennäköisesti erityisesti fossiilitaloutta. Fossiilisten polttoaineiden käyttö ei ole millään tavalla ilmastoteko, vaikka niiden kuljetukset raiteille siirtyisivätkin. Jos Jäämeren radan avulla aletaan kuljettaa fossiilisia polttoaineita, muuttaa se Suomen valmiuksia tehokkaisiin päästövähennystoimiin. Tämä olisi vastoin Pariisin sopimuksen tavoitteita.
Lisäksi Jäämeren rata palvelisi metsäteollisuutta, jonka yhteensovittaminen saamelaisten perinteisten elinkeinojen kanssa on tuottanut ja tuottaa edelleen ongelmia saamelaisten kotiseutualueella. Lapin metsät ovat Euroopan keuhkot ja keskeinen osatekijä ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Mikäli Suomi alkaa tosissaan ajaa Jäämeren ratahanketta, on todennäköistä, että Suomi näin tehdessään joutuu myöntämään, ettei hanke ole toteutettavissa ilman saamelaiskulttuurin edellytysten heikentämistä. Siinä kohden punnitaankin, minkälainen ihmisoikeustoimija Suomen valtio todellisuudessa on.
Saamelaisten kannalta on hyvin keskeistä, miten hyötyjen ja haittojen arviointi sekä intressivertailu ratahankkeen osalta tehdään – että luonto- ja ympäristöarvot eivät jää jalkoihin. Suomen tulisi muistaa, että on lyhytnäköistä tehdä saavutettavaksi ja käyttää luonnonvaroja mahdollisimman paljon. Ihmisluonnon ahneus on suurin uhka arktiselle alueelle, myös Suomen Lapille.
Arktinen konflikti – totta, fantasiaa vai vähän molempia?
Arktinen yhteistyö on jatkunut lännen ja Venäjän kiristyneistä väleistä huolimatta. Miksi saamme kuitenkin jatkuvasti lukea arktisen konfliktin uhkasta?
Olen pitkään ihmetellyt, miksi arktinen alue näyttäytyy monille aina jonkinlaisen tulevan konfliktin näyttämönä. Muutama vuosi sitten saimme lukea lehdistä, että Jäämeren rantavaltioiden konflikti lähenee, koska ne koettavat vallata mahdollisimman paljon sulavan Jäämeren hiilivetyvaroista. Tutkijat esittivät asiasta varmoja mielipiteitään, ja media innostui viimeisen kultaryntäyksen aiheuttamista geopoliittisista järistyksistä.
Vähemmälle huomiolle jäi se, että koko tarina perustui väärinymmärrykseen. Tutkijat ja media huomasivat kyllä, että Jäämeren rantavaltiot tutkivat Jäämeren pohjaa. Valitettavasti vähemmälle jäi kysyä valtioiden edustajilta, miksi ne nyt noin vaikeissa olosuhteissa sitä merenpohjaa tutkivat. Arktisen alueen rantavaltiot olivat nimittäin merioikeussopimuksen perusteella velvoitettuja siihen. Merioikeussopimuksen mukaan niiden pitää kymmenessä vuodessa sopimuksen jäseneksi tulostaan esittää teknistieteellistä tietoa mannerjalustarajatoimikunnalle, joka sitten arvioi, miten pitkälle valtioiden mannerjalusta merenpohjassa saa ulottua.
Tällä hetkellä konflikti on saapuvinaan Arktikselle kaukaa etelästä. Venäjän Krimin niemimaan laiton valtaus sekä Itä-Ukrainan tapahtumat yleisesti ovat olleet lännelle viimeinen pisara. Pakotteita on asetettu puolin ja toisin ja välit ovat huonontuneet selkeästi. Onko tämä yleinen välien huononeminen sitten vaikuttanut arktiseen yhteistyöhön? Kahdeksan arktista valtiota (pohjoismaat, Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat) ovat Suomen aloitteesta tehneet yhteistyötä jo 1990-luvun alusta niin sanotussa Rovaniemi prosessissa, joka keskittyi ympäristönsuojeluun. Tämä prosessi muodosti perustan nykyiselle pääasialliselle yhteistyöfoorumille, Arktiselle neuvostolle, joka keskittyy ympäristönsuojelun lisäksi kestävään kehitykseen. Sotilaallisen turvallisuuden asiat on rajattu tämän foorumin ulkopuolelle.
Kun kaikki muut Arktisen neuvoston jäsenvaltiot ovat asettaneet Venäjälle pakotteita, voisi kuvitella, että se vaikuttaisi arktiseen yhteistyöhön. Osittain näin on käynytkin. Arktisten maiden armeijoiden esikuntien päälliköiden kokoukset loppuivat Krimin valtaukseen ja myös taloudellinen yhteistyö koki takapakkeja. Tutkijat alkoivat pohtia, loppuisiko arktinen yhteistyö kokonaan.
Venäjä on ylipäänsä noudattanut merioikeussopimuksen mannerjalustasääntöjä hyvin tarkasti ja yhteistyöhakuisesti.
Mielenkiintoisinta tutkijan näkökulmasta kuitenkin on, että hallinnollis-poliittinen yhteistyö jatkui ja jopa voimistui Krimin valtauksen jälkeen. Ylipäänsä alueen valtioiden väliset foorumit, joissa sekä läntiset valtiot että Venäjä ovat jäseniä, jatkavat yhteistyötään. Arktisen neuvoston suojissa saatiin juuri valmiiksi kolmas oikeudellisesti sitova sopimus, joka edistää tieteellistä yhteistyötä osapuolten välillä. Neuvoston työn pohjalta on myös perustettu uusia kansainvälisiä järjestöjä, jotka käsittelevät alueen talousasioita (Arktinen talousneuvosto), meriturvallisuutta (Arktinen rannikkovartiostojen foorumi) sekä merellistä öljyntorjuntaa (Arktinen öljysääntelijöiden foorumi). Arktisen neuvoston ulkopuolella on myös positiivisia kehityskulkuja. Arktista kalastussopimusta kehitetään ja arktisen merenkulun turvallisuutta parannetaan vuonna 2017 voimaantulevalla oikeudellisesti sitovalla polaarikoodilla. Arktinen yhteistyö näyttäisi olevan kaikkien, myös Venäjän, intressissä.
Jopa mannerjalustaraja-asioissa Venäjä on käyttäytynyt kansainvälisten pelisääntöjen mukaan. Kun se ensimmäisen valtiona maailmassa teki mannerjalustaesityksen toimikunnalle, tämä tieteellinen toimikunta totesi, että Venäjän pitää hankkia merenpohjasta vielä paljon enemmän teknistieteellistä tietoa. Tämän muutetun hakemuksen Venäjä sitten teki toimikunnalle elokuussa 2015. Venäjä on ylipäänsä noudattanut merioikeussopimuksen mannerjalustasääntöjä hyvin tarkasti ja yhteistyöhakuisesti.
Mistä puhumme, kun puhumme konfliktista?
Kun näin paljon käytännön yhteistyötä on käynnissä arktisten maiden välillä, on tärkeää kysyä, minkälaisia konflikteja alueella voisi tapahtua. Jos väitetään, että Venäjän ja lännen välien yleinen huononeminen on johtamassa jonkinlaiseen konfliktiin, on tärkeää pysähtyä miettimään, minkälaisesta konfliktista puhumme.
Jos konfliktilla tarkoitetaan esimerkiksi ratkaisematta olevaa kiistaa siitä, missä merellisen rajan pitäisi sijaita, ei moni asiantuntija hevin hätkähdä. Arktiset valtiot ovat kiistelleet merirajoistaan välillä kahden kesken ja välillä jopa Kansainvälisessä tuomioistuimessa, mutta ne on ennemmin tai myöhemmin saatu ratkottua. Venäjällä ja Norjalla meni yli 40 vuotta ratkaista Barentsinmeren rajakiista, mutta 2010 tämäkin saatiin sovittua. Eikä kiista estänyt maiden välistä yhteistyötä. Nato-maa Norja ja Neuvostoliitto hallinnoivat aikoinaan yhdessä kalavarantoja kiistellyllä alueella. Itse asiassa suurin osa merellisistä arktisista riidoista on läheisten liittolaisten Yhdysvaltojen ja Kanadan välisiä.
Vai tarkoitetaanko konfliktilla yksittäistä tapahtumaa, joka aiheuttaa diplomaattista sanaharkkaa? Jos vaikka Yhdysvaltain tai Norjan rannikkovartiosto ottaa kiinni venäläisen kalastusaluksen tai pakotteiden piiriin kuuluva henkilö matkustaa Huippuvuorille, voidaanko tämä luokitella konfliktiksi? Yksittäiset tapahtumat hyvin harvoin eskaloituvat sen kummemmaksi konfliktiksi kuin lieväksi sanasodaksi, joka nopeasti vaipuu historian hämäriin. Esimerkiksi vuonna 2005 Norjan rannikkovartiosto sai kiinni venäläisen Elektran nimisen kalastusaluksen laittomasta kalastuksesta, mutta alus pääsi pakenemaan Venäjän aluevesille. Vaikka tapaus aiheuttikin sanaharkkaa jonkun aikaa, se ei vaikuttanut yleisesti Venäjän ja Norjan välisiin suhteisiin alueella.
Mitä sitten yleisen geopoliittisen jännitteen leviäminen arktiselle alueelle tarkoittaisi? Yleisesti ottaen, jos jännite Venäjän ja Naton välillä kasvaa, arktinen on tärkeässä roolissa. Venäjän globaalissa sotilasstrategiassa arktinen on tärkeä alue, koska Venäjän pohjoinen laivasto (joka on sen merivoimien keskeisin osa) tarvitsee pääsyn Atlantille. Eikö voida myös väittää, että nyt kun Venäjä on lisännyt sotilaallista läsnäoloaan omilla arktisilla alueillaan, meillä on käsissämme turvallisuusdilemma: Venäjän varustautuminen omilla arktisilla alueillaan johtaa myös sen naapurien lisääntyvään sotilaalliseen panostukseen ja nämä panostukset ruokkivat toinen toisiaan noidankehän omaisesti.
Vaikka arktiset valtiot ovat silloin tällöin sanoneet investoivansa arktisiin turvallisuutta takaaviin toimiin, näin ei ole käytännössä tapahtunut. Yhdysvallat ei saa edes uutta jäänmurtajaa hankittua arktisille alueilleen. Ylipäänsä on tärkeää kysyä, mihin tarkoitukseen Venäjä arktisia alueitaan sotilaallisesti varustaa. Alueen vaikeiden olosuhteiden takia armeijaa tarvitaan moniin tehtäviin Arktiksella, ovat ne sitten pelastustehtäviä tai Koillisväylän laivaliikenteen turvaamista. Tärkeää on myös seurata, toimeenpaneeko Venäjä kaikki nämä suunnitellut sotilaalliset investoinnit arktisilla alueillaan. Nämä ovat kalliita toimia maassa, jonka taloudella ei mene hyvin.
On myös tärkeä pohtia, mitä sotilaallisia tavoitteita Venäjällä voisi arktisella alueella olla. Venäjä on osoittanut, että sillä on kykyä ja tahtoa käyttää myös sotilaallista voimaa ulkopoliittisten tavoitteidensa saavuttamisessa. Tämä on näkynyt jo kauan, Venäjän 2008 Georgia-operaatiosta lähtien ja kiihtynyt 2014 Krimin valtaamisessa, Itä-Ukrainan sodassa ja Syyrian hallituksen sotilaallisessa tukemisessa. Eikö Venäjä voisi käyttää sotilaallista voimaa myös esimerkiksi Lomonosovin harjanteen valloittamisessa, jos kerran Tanska-Grönlanti ja ehkä Kanadakin sitä halajavat?
On tärkeää tehdä selvä ero kahden eri alueen välillä. Venäjä on käyttänyt sotilaallista voimaa kahta valtiota vastaan, jotka molemmat kuuluivat entiseen Neuvostoliittoon, eivätkä kuulu Natoon. On eri asia hyökätä Jäämeren Nato-valtioita vastaan, jotka ovat turvallisuustakuulla sitoutuneet taistelemaan toistensa puolesta.
Arktinen alue ei ole syy aseelliseen yhteenottoon.
Voidaan kysyä myös, mitä ihmettä Venäjä sitten ulkopoliittisena voittona juhlisi, jos se vaikka Lomonosovin harjanteen valloittaisi? Hyvin todennäköisesti Venäjä saa suuren osan Lomonosovin harjanteesta ja keskeiset hiilivetyvarat vain noudattamalla merioikeussopimuksen sääntöjä. Lisäksi näillä kiistanalaisilla alueilla ei pitäisi olla mitään taloudellisesti hyödynnettävää; ja vaikka sieltä jotain löytyisi, menisi monta vuosikymmentä siihen, että Venäjä voisi unelmoida poraavansa öljyä näiltä alueilta.
Voisiko Putinin regiimi sitten hyökätä Naton ulkopuolisiin valtioihin Suomeen ja Ruotsiin? Vaikka nämä maat ovat EU:n jäsenvaltioita ja niillä on jonkinasteinen turvallisuustakuu, ei Pohjois-Atlantin sopimuksen kuuluisa viides artikla edellyttäisi Naton puolustavan Suomea ja Ruotsia. Tämäntyyppisten kysymysten asettaminen on tärkeää, koska niiden kautta voimme pohtia, mitä Putinin Venäjä oikeasti on valmis sotilaallisilla keinoilla tavoittelemaan. Ei ole mitään merkkejä siitä, että Venäjän sotilasstrategia olisi täysin ennalta-arvaamaton.
Venäjä on mahdollistanut Abhasian ja Etelä-Ossetian tosiasiallisen irtautumisen Georgiasta sekä liittänyt Krimin itseensä. Kaikki alueet ovat olleet venäläisenemmistöisiä, huolimatta siitä, että ne kuuluivat Georgialle ja Ukrainalle. Krimin laivastotukikohdan ja Mustallemerelle pääsyn varmistaminen olivat varmasti osasyy Krimin valloittamiseen. Putinin tähänastisen sotilaallisen tavoitteenasettelun kannalta on vaikea millään tavoin rinnastaa Georgian maakuntia ja Krimin niemimaata Suomeen ja Ruotsiin.
Arktinen alue ei ole syy aseelliseen yhteenottoon. Jos yleinen välien kiristyminen kuitenkin johtaa sotilaallisiin toimiin Venäjän ja läntisten valtojen välillä, nämä yhteenotot todennäköisesti leviävät myös arktiselle alueelle. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköinen kehityskulku. Keskeisempi kysymys on tämä: missä vaiheessa Yhdysvaltain ja Venäjän välit jäätyvät siihen pisteeseen, että se alkaa vaikuttaa arktiseen yhteistyöhön?
Viime aikojen merkit eivät ole lupaavia: plutonium-sopimus pistettiin jäihin Venäjän toimesta, Syyriassa Yhdysvallat ja Venäjä ovat jälleen vastapuolilla ja Itä-Ukrainan tilanne vain jatkaa vaikeutumistaan. Tämä on jatkuvasti muuttuva tilanne, eikä voida poissulkea sitä, että tulee vastaan raja, jolloin välien huonontuminen johtaa myös arktisen yhteistyön vaikeuksiin.
Selvensikö Yhdysvaltojen presidentinvaalien ratkeaminen Donald Trumpin eduksi vastaamista tähän kysymykseen? Trumpin ja Putinin lausunnot toisistaan vahvistavat näkemystä, että ehkä vastakkainasettelun aika on väistymässä ja myös arktinen yhteistyö vahvistumassa. Toisaalta Trumpin ennalta-arvaamattomuus ulkopoliittisena toimijana tekee hänen lausuntojensa arvioinnin vaikeaksi. Arktinen neuvosto ei tuntuisi olevan foorumi, jossa Trump haluaisi Yhdysvaltojen toimivan: onhan neuvoston toiminnan keskiössä ilmastonmuutos – ilmiö, jota Trumpille ei kampanjapuheiden mukaan ole edes olemassa.
Kylmän sodan muisto ja Arktis-fantasiat
Miksi luemme mediasta enemmän tulevasta arktisesta sodasta kuin kiihtyvästä yhteistyöstä alueella, silloinkin kun yhteistyö sujuu hyvin? Varmasti alueen menneisyydellä on tämän kanssa jotain tekemistä. Olihan arktinen alue yksi kylmän sodan keskeisistä strategisista alueista, jossa suurvallat olivat lähimpänä toisiaan, jopa naapureita. Jotkut ajattelevat, ettei kylmä sota koskaan poistunut alueelta ja että on vain ajan kysymys, koska näiden kahden suurvallan armeijat alkavat uhittelemaan myös arktisella alueella.
Länsimainen populaarikulttuuri on tottunut projisoimaan Arktikseen pahimmat pelkomme ja fantasiamme.
Kylmä sota on kuitenkin ohi. Ei ole olemassa enää ideologista suurvaltaa nimeltä Neuvostoliitto, joka pyrki levittämään kommunismin ilosanomaa ja taistelemaan Yhdysvaltoja vastaan eri puolilla maailmaa.
Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä pääasiallinen syy siihen, miksi arktisesta kiinnostutaan, kun sodan kuvitellaan sitä uhkaavan. Arktinen alue on suurimmalle osalle ihmisistä mielikuvituksen ja luovuuden tyyssija ja vain vähemmistölle osa arkista ympäristöämme. Länsimainen populaarikulttuuri on tottunut projisoimaan Arktikseen pahimmat pelkomme ja fantasiamme.
Tämä on valitettavaa, koska alueella on käynnissä monen tason kansainvälinen yhteistyö, vaikka monet merkit maailmanpolitiikassa viittaavat siihen, ettei näin pitäisi olla. Arktisessa neuvostossa toteutuva yhteistyö on esimerkki siitä, miten sotilaallisten asioiden sulkeminen neuvoston toimivallan ulkopuolelle on mahdollistanut sen toiminnan, nykyisestä geopoliittisesta kylmästä kaudesta huolimatta.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen johtaja ja tutkimusprofessori.
Tekijä haluaa kiittää Christoph Humrichia, Juha Käpylää ja Harri Mikkolaa sekä erityisesti Adam Stepieniä, kriittisistä ja rakentavista kommenteista kirjoitukseen. Tekijä on luonnollisesti itse vastuussa koko tekstin sisällöstä. Tekijä on riippumaton tutkija.
Tyhmiä kysymyksiä Arktiksesta – vastaajana Lassi Heininen
Peruste kysyi Lapin yliopiston Arktisen politiikan professorilta Lassi Heiniseltä muutaman tyhmän kysymyksen Arktiksesta. Lue vastaukset alta.
Mikä on Arktis?
Maantieteellisen määritelmän mukaan Arktis on pohjoisen napapiirin sisäpuolelle jäävä alue. Geopoliittisesti se tarkoittaa kahdeksaa maailman pohjoisinta valtiota, eli Pohjoismaita, Venäjää, Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Luonnontieteellisiä määrittelytapoja on useita, esimerkiksi yksivuotisen merenjään tai metsärajan mukaan.
Miksi kaikki tuntuvat nyt puhuvan Arktiksesta?
Yksi syy on ilmastonmuutos, joka on Arktiksella erityisen nopeaa. Tähän liittyy läheisesti taloudelliset toiminnot, jotka ilmaston lämpeneminen mahdollistaa, kuten meriliikenteelle aukeavat uudet väylät. Toiseksi Arktis on paljon esillä, koska se on geopoliittisesti vakaa alue ja siksi yhteistyölle otollinen. Kolmas syy on laaja kansainvälinen tieteellinen yhteistyö alueella. Neljäs merkittävä tekijä on matkailu. Yleisesti ottaen Arktiksesta puhutaan paljon yksinkertaisesti siksi, että siellä tapahtuu useita dynaamisia asioita, joista monet ovat globaaleja.
Ollaanko Arktiksesta liiankin innoissaan?
Kyllä muutama vuosi sitten alkaneen ”toisen Arktisen buumin” alussa oltiin liiankin innoissaan. Silloin tuli keskustelijoita, jotka eivät oikeasti tienneet, mistä puhuivat. Kovin hype on kuitenkin mennyt jo ohi ja jäljelle on jäänyt aito kiinnostus arktisia asioita kohtaan.
Suomi aloittaa vuoden 2017 toukokuussa Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana. Mitä merkitystä tällä on?
Suomi on ollut alusta asti mukana Arktisessa neuvostossa ja arktisen alueen ympäristösuojeluyhteistyö, josta Suomi teki aloitteen jo 1980-luvun lopulla, on ollut yksi Suomen ulkopolitiikan menestystarinoista. Arktisella neuvostolla voi olla iso merkitys Suomelle myös jatkossa, jos siellä profiloidutaan oikeissa asioissa, ennen kaikkea ympäristönsuojelussa ja ilmastokysymyksissä.
Pääkirjoitus: Trump, Berner ja jäävuorten huiput
Nuorisotyöttömyydestä tuli ideologinen keppihevonen
Suomen poliittisessa keskustelussa leviää virheellinen ja tarkoitushakuinen tarina sosiaaliturvan passivoimista joutilaista nuorista.
Kuluneen syksyn aikana Suomessa on kauhisteltu nuorisotyöttömyyttä ja “joutilaiden nuorten” kasvavaa määrää. Kirjailija Jari Ehrnrooth on saanut paljon mediahuomiota syyttäessään nuorisotyöttömyydestä passivoivaa sosiaaliturvajärjestelmää. Myös hiljattain televisiossa nähty A2 Palkkaerot -ilta muuttui käytännössä nuorisotyöttömyysillaksi, jossa yrittäjä Jari Sarasvuo menetti malttinsa puheen kääntyessä nuorten työllistämisestä illan varsinaiseen aiheeseen eli palkkaeroihin. Poliittisessa keskustelussa nuorisotyöttömyyttä käytetäänkin yhä enemmän ideologisena keppihevosena, jolla pyritään murtamaan hyvinvointivaltiota ja heikentämään työntekijöiden oikeuksia.
Keskustelun taustalla on OECD:n tuore tilasto, jonka mukaan työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien 20–24-vuotiaiden NEET (not in employment, education or training) -nuorten määrä on noussut Suomessa kymmenessä vuodessa 13 prosentista 18,3 prosenttiin ja samalla hieman EU-maiden keskitason yläpuolelle. Olemattomalle huomiolle on jäänyt kuitenkin se havainto, että muutos NEET-nuorten määrässä selittyy käytännössä kokonaan koulutukseen osallistumisen laskulla: vuosina 2005-2015 koulutukseen osallistuminen on laskenut 5,4 prosenttiyksikköä kun taas työllisyyden lasku on ollut vain 0,2 prosenttiyksikköä.
Käytännössä siis työtä tekevien nuorten määrä on pysynyt ennallaan, mutta erityisesti korkeakouluissa opiskelee aiempaa harvempi. Maamme hallitus ei päätöksiensä perusteella näytä olevan erityisen huolissaan tästä kehityksestä.
Huomioitava on myös se, että suurin osa NEET-nuorista ei ole syrjäytyneitä vaan lyhytaikaisesti työttömänä, valmistautumassa pääsykokeisiin tai hoitamassa lapsia. Nuorisotyöttömyyden mittaaminen on yleisesti ottaen haastavaa ja eri mittarit antavat hyvin erilaisia tuloksia.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 neljä prosenttia työttömistä suomalaisnuorista oli ollut työttömänä yli vuoden – vähemmän kuin yhdessäkään muussa EU-maassa. Nuorisotyöttömyyden esittäminen erityisesti Suomea tai hyvinvointivaltiomallia koskevana ongelmana vaikuttaakin poliittisesti tarkoitushakuiselta. Nuorten työttömyys ja syrjäytyminen ovat monimutkaisia ja monitahoisia ongelmia, joihin erityisesti poliittinen oikeisto pyrkii tarjoamaan yksinkertaisia, ideologisesti oikeaoppisia ratkaisuja.
Klassisessa liberalistisessa ajattelussa vapaasti toimivat työmarkkinat johtavat aina täystyöllisyyteen. Tässä teoriassa työttömyys on seurausta työmarkkinoiden sääntelystä tai sosiaaliturvasta, joka mahdollistaa vapaaehtoisen työttömyyden. Suomen lähihistoria tukee teoriaa kuitenkin huonosti, sillä lähellä täystyöllisyystasoa oltiin viimeksi 1980-luvun lopulla, jolloin työttömyysturva oli suhteellisesti anteliaampi kuin nykyään ja palkat määriteltiin silloinkin yleissitovissa työehtosopimuksissa. Työttömyysaste vuonna 1989 oli 3,5 prosenttia ja nuorisotyöttömyys käytännössä olematonta. Työttömyyden kasvu viime vuosikymmeninä taas on ollut lähes kaikkia länsimaita koskeva trendi.
Maiden välinen vertailu ei ylipäätään tue käsitystä siitä, että työmarkkinoiden sääntely ja “passivoiva” sosiaaliturva selittäisivät nuorisotyöttömyyden kasvun.
Elinkeinoelämä ja oikeisto ovat pitkään rakentaneet tarinaa, jossa ay-liike suojelee työmarkkinoiden “sisäpiiriä” muun muassa korkealla irtisanomissuojalla ja tekee nuorten palkkaamisesta siten mahdotonta. Todellisuudessa Suomen irtisanomissuoja on kuitenkin heikompi ja määräaikaisten työsuhteiden käyttö helpompaa kuin Euroopassa keskimäärin. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyden hoitamisen mallimaaksi nostetussa Saksassa irtisanomissuoja on Suomea kireämpi. Sama pätee Ruotsiin, jossa erityisesti ikääntyviä työntekijöitä suojellaan poikkeuksellisen korkealla irtisanomissuojalla.
Myös Jari Ehrnroothin maalaama kuva Suomen “vastikkeettomasta sosiaaliturvasta” on virheellinen: todellisuudessa työttömiltä edellytetään aktiivista työnhakua ja osallistumista niihin palveluihin, joita TE-toimisto tarjoaa – työkokeilu ja muu ilmaistyö mukaan lukien. Esimerkiksi vuonna 2012 työttömyysturvan määräaikaisesti katkaisevia karenssilausuntoja jaettiin 86 000 kappaletta.
Maiden välinen vertailu ei ylipäätään tue käsitystä siitä, että työmarkkinoiden sääntely ja “passivoiva” sosiaaliturva selittäisivät nuorisotyöttömyyden kasvun. Iso-Britanniassa 20–24- vuotiaiden NEET-nuorten osuus oli vuonna 2015 15,6 prosenttia ja Yhdysvalloissa 15,8 prosenttia verrattain vähän säännellyistä työmarkkinoista ja niukasta sosiaaliturvasta huolimatta. Pohjoismaissa osuudet olivat Suomea lukuunottamatta 10-13 prosentissa, ja Itävallassa, jossa palkanmuodostus on Suomen tavoin maailman keskitetyimpiä, 11,7 prosenttia. Kiinnostavana yksityiskohtana 2,8 prosenttia 20–24-vuotiaista amerikkalaismiehistä oli vuonna 2010 vankilassa – Ehrnroothin kritisoima tukiriippuvuus onkin osin korvattavissa laitosriippuvuudella, mutta yhteiskunnan resursseja se tuskin säästää.
Vielä 1990-luvulla työmarkkinoiden vapauttaminen ja sosiaaliturvan vastikkeellisuuden lisääminen olivat OECD:n suosittelemia standardiratkaisuja, joita useimmat länsimaat – myös sellaiset, joissa oli sosialidemokraattiset hallitukset – ahkerasti toteuttivat. Työllisyysasteen sijasta harjoitettu politiikka on kuitenkin vaikuttanut olennaisesti lähinnä tulojen jakautumiseen. Monissa maissa palkkakehitys on irtautunut tuottavuuden kasvusta, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa mediaanipalkka on juuttunut lähelle 1970-luvun tasoa. Markkinaliberalismiin perustuva politiikka ei näytäkään kasvattavan kakkua vaan jakavan sitä uudelleen rikkaita suosivalla tavalla.
Martti Ahtisaaren ja Raimo Sailaksen hiljattain esittämää kritiikkiä Suomen työmarkkinajärjestelmää kohtaan voidaankin pitää tuulahduksena 20 vuoden takaisesta “kolmannen tien” sosialidemokratiasta, jota muualla ollaan jo hautaamassa eriarvoistumisen noustessa politiikan keskiöön. Yhdysvaltain demokraattipuolue tavoittelee 15 dollarin miminimipalkkaa ja Jeremy Corbynin johtama Iso-Britannian työväenpuolue 10 punnan minimipalkkaa. Vaatimuksia tehostaa uusi tutkimustieto, jonka mukaan minimipalkan korottaminen voi edistää tuottavuutta, kun taas vaikutukset työllisyyteen ovat luultua pienempiä, eivätkä välttämättä negatiivisia.
Koska viime vuosikymmenien sosiaaliturvaa, palkkoja ja työehtoja polkevat reformit eivät ole estäneet työttömyyden kasvua länsimaissa, toimimaton lääke olisi ymmärrettävä vaihtaa.
2000-luvulla kertynyt tutkimusnäyttö tuloerojen kasvun kielteisistä taloudellisista vaikutuksista aiheuttaa päänvaivaa markkinaliberalistiseen ideologiaan uskoville yli puoluerajojen. Tunteisiin vetoava “ajatelkaa edes nuoria”-retoriikka ja sukupolvien välisen vastakkainasettelun lietsominen ovat keinoja, joilla epäonnistunutta 90-lukulaista politiikkaa pyritään jatkamaan. Nuorten työttömyys ja syrjäytyminen ovat todellisia ja vakavia ongelmia, joihin ei pitkällä tähtäyksellä voida vastata ellei myönnetä markkinaehtoisen täystyöllisyyden ajan olevan pysyvästi ohi.
Koska viime vuosikymmenien sosiaaliturvaa, palkkoja ja työehtoja polkevat reformit eivät ole estäneet työttömyyden kasvua länsimaissa, toimimaton lääke olisi ymmärrettävä vaihtaa. Uudistamisen nimissä tapahtuva työmarkkinoiden 1800-lukulaistaminen ja matalapalkkatyön lisääminen ovat parhaimmillaankin vain vanhan järjestelmän tekohengittämistä, mikä heikentää yrityksien kannusteita investoida tuottavuuden kasvattamiseen ja uuteen teknologiaan.
Aidosti tulevaisuuteen suuntautuvan politiikan tulisikin pyrkiä vastaamaan siihen kysymykseen, kuinka turvaamme sekä nuorille että vanhoille ihmisille riittävän toimeentulon ja osallisuuden yhteiskunnassa ilman palkkatyötä. Siirtymäkaudella on tärkeää huolehtia työn kysyntää tukevasta talouspolitiikasta ja inhimillisestä työvoimapolitiikasta, jossa panostetaan sanktioiden sijasta mahdollisuuksien luomiseen ja yrityssektorin lisäksi julkisen ja kolmannen sektorin työllistämismahdollisuuksiin. Täystyöllisyysyhteiskunnan haikailun sijasta katse tulisi kuitenkin suunnata uuteen yhteiskuntaan, jonka rakentamisessa perustulo, työajan asteittainen lyhentäminen ja teknologisen kehityksen edistäminen ovat avainasemassa.
Kirjoittaja on järjestökehittäjänä työskentelevä yhteiskuntatieteiden maisteri ja sivutoiminen valtio-opin jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.
Kastuneet tuohivirsut
Jostakin syystä naisten väheksyntä ja naisviha eri muodoissaan pullahtavat pintaan aina samoihin aikoihin rasismin kanssa. Avoimen nais- ja muslimivihamielinen miljonääri voitti mahtivaltion vaalit. Samaan aikaan Skandinaviassa Teuvo Hakkaraisen kuolematon veto ”yhteiskunnan maksamasta seksiturismista” herätti hurraahuutoja Facebookissa ja Suomen Uutisten päätoimittaja kehui Hesarissa, että näin sitä kansan kieltä puhutaan.
Muutama viikko sitten perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi pamfletin nimeltä Epäneutraali sukupuolikirja. Päätin lukea sen, koska haluan oikeasti ymmärtää, mistä tässä on kyse. Varsinaista oikeaa tietokirjakritiikkiä en pamfletista kirjoita ihan vaikka siksi, että kyseessä ei ole varsinainen oikea tietokirja. Enemmän se muistuttaa nyyhkivien nationalistien itkuvirttä siitä, kun tuohivirsut pääsivät kastumaan eikä ollut emäntää niitä kuivumaan ripustamassa.
Mukana ovat tunnetut ”keskustelijat” Henry Laasanen ja Timo Hännikäinen. Laasanen argumentoi tuttuun tapaan pariutumismarkkinoiden epäreiluudesta ja siitä, että naisilla on valta, kun taas ”rumat, lihavat ja väärän rotuiset torjutaan armotta.” Henryn olisi kannattanut kysyä vaikkapa joltakin huomattavan ylipainoiselta naiselta, onko tällä pariutumismarkkinoilla helppoa. Hännikäinen puolestaan haikailee vanhojen kunnon sukupuoliroolien perään.
Pamfletti nosti rintalastani alta lähinnä syviä surunsekaisen säälin huokauksia. Jokainen kirjailija, minä mukaan lukien, tietysti käyttää materiaalina omia kompleksejaan – emme olisi ihmisiä, jollemme toimisi näin. Niin ne nämäkin kirjoittajat tekivät, ei vaan tainnut tulla taidetta eikä tiedettä: tuli hatara ulvahdus, joka ei kriittistä tarkastelua kestä.
Isompi kysymys on se, miksi perussuomalaisten ajatushautomo tällaiseen vaivautuu. 2000-luvulla päätettiin, että Suomi kaipaa poliittisia ajatushautomoita. Suomen Perusta on sellainen, samoin kuin Vasemmistofoorumi, joka tätä verkkolehteä julkaisee. Ajatushautomoiden idea on ollut tuoda rohkeita avauksia ja dynaamista tietoa päätöksenteon tueksi.
Kyllä, miehet ovat heikoilla huoltajuuskiistoissa, mutta tuskin se on feminismin syy.
Mitä rohkeaa on siinä, että väittää queer-teorian ”tavoittelevan maailmaa, jossa jokainen pervo voi kulkea pystypäin?” Tai siinä, että väittää ilman minkäänlaista empiriaa, ettei ”urakeskeinen elämäntapa tyydytä useimpia naisia?”
Kyllä, miehet ovat heikoilla huoltajuuskiistoissa, mutta tuskin se on feminismin syy. Jos kirjoittajat tietäisivät feminismistä jotakin, he eivät valittaisi ”maskuliinisista rooliodotuksista”. Tai siitä, että miehillä on huonommat mahdollisuudet jäädä kotiin lapsia hoitamaan.
Pamfletin suurin ongelma on sama kuin vaikkapa edustaja Hakkaraisen tai Perussuomalaisten nuorisojärjestön puheenjohtaja Tynkkysen töräytysten, joita sitten ahkerasti jaetaan. Se normalisoi keskustelun, joka on sävyltään dogmaattista, hedelmätöntä ja syyllistävää. Tässä keskustelussa turvapaikanhakijoiden leimaaminen ”seksituristeiksi” on pelkästään nasakka sutkaus ja naiselle ja miehelle on olemassa tasan yksi oikea rooli.
Ajatuspajojen julkisen rahoituksen taso mukailee käytännössä vaalimenestystä, joten myös Suomen Perustalla lienee varaa ja mahdollisuuksia lähteä ihan oikeaan keskusteluun.
Ei näin, suuren puolueen ajatuspaja pystyy parempaan.
Kuka Enää nukkuu?
Kestävä kehitys vs. Standing Rock
Lueskelin viime viikolla kestävää kehitystä käsitelleen kurssin opiskelijatöitä. Ne käsittelivät teemoja joista olin luennoillani puhunut, kuten ekologiset investointiohjelmat ja YK:n uudet kestävän kehityksen tavoitteet.
Samaan aikaan virtuaaliset tietokanavani alkoivat täyttyä Yhdysvaltojen Standing Rock -reservaattia koskevista päivityksistä. Standing Rockissa protestileiriksi järjestäytynyt alkuperäiskansa puolustaa perinteisiä maitaan suunniteltua öljyputkea vastaan. Kiistan asetelma innostaa valtavat ihmisjoukot lähettelemään symbolisia solidaarisuuden ilmaisuja.
Pyhiksi koettuja paikkoja tuhoavan öljyputken vastainen protestileireily on tietysti ympäristönsuojelua parhaimmillaan. Se on kuitenkin tyyliltään jokseenkin niin kaukana kestävän kehityksen politiikasta kuin mahdollista.
Kestävän kehityksen politiikka on hallinnollista politiikkaa. Se siirtää toimijuuden näennäisneutraaleille asiantuntijoille. Henkilökohtaisista kokemuksista ja paikallisesta tiedosta nousevien poliittisten vaatimusten korostuminen on sille aina haaste.
Amerikan alkuperäiskansat ovat eläneet reservaateissaan marginalisoituina, äänettöminä ja valtavien sosiaalisten ongelmien keskellä. Monet ovat pitkäkestoisen ja järkyttävän ympäristörasismin uhreja. Nyt nämä heimot ovat ryhtyneet puolustamaan maitaan. Ympäristökamppailuun kytkeytyy identiteettityö ja pitkällisestä epäoikeudenmukaisuudesta kumpuava vääryyden kokemus.
Tällaisen toimijuuden synty merkitsee myös paikallisen ympäristötiedon asettamista hallinnollista ympäristötietoa vastaan. Standing Rockin heimon tapa puhua vaikkapa veden pyhyydestä näyttää toki länsimaisen rationaalisuuden näkökulmasta valistumattomalta. Taustalla voi kuitenkin olla sellainen paikallisen luonnon ymmärrys, joka on kestävän elämäntavan kannalta korvaamattoman tärkeä asia juuri tuossa paikassa.
Kestävän kehityksen mukaiset toimintatavat pikemmin olettavat jonkun poliittisen kehikon kuin heiluttavat tuota kehikkoa.
Fossiilisten energialähteiden käyttöä vastustavat yhteiskunnalliset liikkeet kasvavat. Ne pyrkivät torjumaan sekopäisiä poraushankkeita tai vaarallisia öljynkuljetuksia.
Kestävä kehitys onkin näiden liikkeiden eräänlainen vastakohta siksi, että se on aina myös kesyttämistä. Kun asiat tehdään ”kestävästi”, ne joka tapauksessa tehdään. Kestävän kehityksen mukaiset toimintatavat pikemmin olettavat jonkun poliittisen kehikon kuin heiluttavat tuota kehikkoa.
Poliittiset voimasuhteet kuitenkin heijastuvat myös näennäisesti neutraalien asiantuntijoiden viesteihin. Esimerkiksi ekologiset investointiohjelmat, joista mielelläni puhun opiskelijoille, ovat välttämättömän tärkeää politiikkaa. Mikään järkiargumentti ekologisen investointiohjelman puolesta ei kuitenkaan ole niin tehokas tuollaisen ohjelman aikaansaamiseksi kuin fossiili-infrastruktuuria tiukasti vastustava kansanliike. Kun poliittinen subjekti korvataan hallinnollisella järjellä, myös hallinnollinen järki kärsii.
Tavoitteita on tietysti paljon helpompi artikuloida virallisen ympäristöpolitiikan käsittein. Se on meille tuttua politiikkapuhetta, eikä kestävän ympäristöpolitiikan edistämisessä tietenkään ole mitään pahaa. Siitä uhkaa kuitenkin tulla onttoa, jos ihmisten kokemukset ja vaatimukset katoavat hallintokielen alle.
Konkreettisesta esimerkistä käyvät Suomen kehityspoliittiset toimenpideohjelmat. Vielä vuoden 2012 ohjelmassa todettiin, että alkuperäiskansoilla on koko yhteiskunnan kannalta hyödyllistä tietoa luonnonoloista ja siksi Suomi tukee näiden kansojen omia selviytymiskeinoja ja heidän äänensä kuulumista paikallisissa yhteiskunnissa. Uudemmasta ohjelmasta tuo virke on poistettu.
Siitä on tullut poliittisesti epäilyttävä viesti – samaan aikaan kestävän kehityksen politiikasta puhutaan ohjelmassa enemmän kuin aikoihin.
Liberaalin eliitin kyyninen strategia nosti Trumpin valtaan
Donald Trumpin voitto on ajanut Yhdysvaltojen liberaalin poliittisen luokan epäuskon ja järkytyksen tilaan. Presidentiksi valittiin henkilö, joka on kerskunut seksuaalisella väkivallalla, ihaillut avoimesti diktaattoreita, kutsunut meksikolaisia raiskaajiksi ja suoltanut hölynpölyä milloin rokotteista, milloin ilmastonmuutoksesta. Pahinta lienee kuitenkin se, että Trump ei vaalikampanjansa aikana kunnioittanut edes demokratian perusperiaatteita, vaan ilmoitti Hillary Clintonin joutuvan vankilaan hänen noustessaan presidentiksi.
Liberaalin poliittisen eliitin taivastelu on kuitenkin tekopyhää. Tosiasiassa suurelle osalle liberaalia mediaa ja Demokraattisen puolueen eliittiä Trumpin demokratialle ja ihmisoikeuksille aiheuttaman uhan torjuminen ei missään vaiheessa ollut olennaisinta. Paljon tärkeämpää demokraattien puoluepomoille ja liberaalin median poliittisille kommentaattoreille oli heidän suosikkiehdokkaansa Clintonin tuuppiminen presidentiksi.
Tämä oli kuitenkin hankalaa, koska Clinton oli Trumpin tavoin historiallisen epäsuosittu presidenttiehdokas. Hänet nähtiin Wall Streetin korruptoimana pysähtyneisyyden ja vaihtoehdottomuuden ikonina, jonka ainoa lupaus oli tehdä kaikki niin kuin aina ennenkin. Niinpä heikon ehdokkaan nostaminen presidentiksi vaati erityisiä ponnisteluita.
Ensinnäkin tämä tarkoitti sitä, että Clintonin kampanja pyrki saamaan republikaanien ehdokkaaksi juuri Trumpin tai jonkun muun äärilaidan ehdokkaan. WikiLeaksin haltuunsa saamista sähköposteista käy ilmi, että jo huhtikuussa 2015 Clintonin kampanjatiimi aloitti operaation Republikaanien sekopääosaston tukemiseksi. Käyttämällä omia mediayhteyksiään ja luomalla vastakkainasettelua nimenomaan Trumpia tai Ted Cruzia ja Ben Carsonia vastaan Clintonin kampanja alkoi rakentaa tarinaa, jossa asetelma polarisoitui Clintonin edustaman pysyvyyden ja Trumpin tai jonkun muun eksentrikon edustaman sekoilun välille.
Clintonin kampanjaa ei haitannut se, että Trumpin nousu republikaanien ehdokkaaksi voisi tarkoittaa myös hänen nousuaan Yhdysvaltojen presidentiksi. Tärkeämpää oli se, että Trump tai joku hänen hengenheimolaisensa olivat ainoita ehdokkaita, jotka Clinton pystyisi edes teoriassa voittamaan.
Myöhemmin on käynyt ilmi, että tämä tarina oli puutaheinää. Mitä tunnetummaksi Sanders on tullut, sitä suuremmaksi hänen kannatuksensa on kasvanut.
Toiseksi liberaali poliittinen eliitti ei ainoastaan tukenut Trumpin ehdokkuutta, vaan suhtautui piittaamattomasti myös parhaimman vastaehdokkaan valintaan. Clintonin demokraattien esivaalissa kohdannut Bernie Sanders olisi käytännössä kaikkien mielipidemittausten mukaan menestynyt huomattavasti Clintonia paremmin vaalissa Trumpia vastaan.
Aluksi demokraattien esivaalissa näyttikin siltä, että Sanders olisi saattanut päihittää Clintonin. Hyvän alun jälkeen hänet kuitenkin käytännössä heitettiin ulos esivaalista. WikiLeaksin haltuunsa saamista sähköposteista käy ilmi, että Demokraattisen puolueen virkailijat ja johtajat juonivat avoimesti Sandersia vastaan.
Pelkästään demokraattien puoluejohto ei ollut Sandersia vastaan, vaan koko demokraatteja lähellä oleva media hyökkäsi häntä vastaan koko esivaalikampanjan ajan. Toimittaja-kirjailija Thomas Frank on osoittanut, kuinka esimerkiksi Washington Postin poliittiset kolumnistit ja bloggarit käsittelivät päivästä toiseen Sandersia vaarallisena ja ennen kaikkea vastuuttomana huru-ukkona. Sandersia ymmärtäneitä kirjoituksia esiintyi lehdessä vain muutaman kerran.
Sandersin hyvät lukemat mielipidemittauksissa kuitattiin aina samalla töräytyksellä: Niillä ei ole merkitystä, koska äänestäjät eivät vielä tunne Sandersia. Kun hänen pohjoismaista mallia ihaileva linjansa tulisi republikaanien hyökkäyksen kohteeksi, hänen kannatuksensa romahtaisi.
Myöhemmin on käynyt ilmi, että tämä tarina oli puutaheinää. Mitä tunnetummaksi Sanders on tullut, sitä suuremmaksi hänen kannatuksensa on kasvanut. Tuoreimpien tutkimusten mukaan hän on jopa Yhdysvaltojen suosituin poliitikko.
Ei Sandersin valinta olisi tietenkään taannut voittoa Trumpista. Olennaista on kuitenkin havaita, kuinka kevytmielisesti liberaali poliittinen eliitti ohitti Sandersin erinomaiset gallup-lukemat ja nosteen hänen kampanjansa ympärillä.
Donald Trumpin vihaa tursunnutta kampanjointia on perustellusti luonnehdittu kyyniseksi ja piittaamattomaksi. Kyynisyyttä ja piittaamattomuutta oli kuitenkin myös monien liberaalien toiminnassa vaalien alla. Vakavakaan uhka demokratialle ei merkinnyt heille mitään. Tärkeämpää tuntui olevan Clintonin edustaman talouspoliittisen linjan jatkuvuuden turvaaminen.
Kirjoittaja on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.
Mitä Trumpin vaalivoitto merkitsee?
Donald Trumpista tulee Yhdysvaltojen presidentti. Mistä Trumpin vaalivoitto kertoo? Onko kyse eliitinvastaisuudesta, rasismista, misogyniasta, uusliberalismin kyvyttömyydestä, keskiluokan ahdingosta, työelämän epävarmuudesta, keskustavasemmistolaisen projektin totaalisesta epäonnistumisesta vai ”valkoisen identiteetin” kipuilukriisistä?
Ja mitä Trumpin vaalivoitosta seuraa, kuka siitä hyötyy ja kenelle siitä on haittaa? Lue alta Perusteen toimituskunnan ja Vasemmistofoorumin tutkijayhteisön jäsenten vastauksia näihin kysymyksiin.
Mistä Donald Trumpin vaalivoitto kertoo?
”Ihmisten turhautumisesta poliittiseen eliittiin, jota Hillary Clinton selvästi edusti. Jostain syystä politiikan ulkopuolelta tuleva, mutta taloudelliseen eliittiin kuuluva Donald Trump koettiin vastavoimaksi tälle. Ehkä taustalla on jotain samanlaista kuin Suomessa, missä poliittisesti kokematon liikemies Juha Sipilä nousi pääministeriksi.”
(Patrizio Lainà, tutkija, Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitos)
”Trumpin voitto kertoo siitä, että uusliberalismi on osoittautunut kyvyttömäksi lunastamaan omia lupauksiaan ja pitämään yllä omaa edistyskertomustaan. Jokseenkin kaikki saatavilla oleva vaalidata osoittaa, että kyse oli tyytymättömyyden ilmaisusta: Trumpia äänestivät voittopuolisesti ne, joiden mielestä asiat ovat menneet viime aikoina huonosti.
Toki useimmat meistä ovat kuvitelleet, että uusliberalismin tilalle syntyisi jotain parempaa. 2000-luvun alun liikehdintä positioi vastakkain Immanuel Wallersteinin käsitteitä käyttääkseni ”Davosin hengen” ja ”Porto Alegren hengen”, viitaten Maailman talous- ja sosiaalifoorumeihin. Uusliberalismin vaihtoehtona nähtiin hierarkioiden purkautuminen. Uusliberalismin kuolinkamppailu tuo kuitenkin nyt esiin perinteisiä hierarkisia ja alistavia voimia. Osa tästä varmastikin liittyy siihen, että taloudelliset epävarmuudet voivat olla merkittäviä siinä missä materiaalinen eriarvoisuus sinänsä. Eriarvoisuus saa helpommin vaatimaan oikeudenmukaisuutta, kun taas epävarmuus laukaisee konservatiivisia refleksejä.
Tulosta ei kuitenkaan pidä erehtyä romantisoimaan, vaikka monia establishment-vastaisuus viehättääkin. Kyse oli myös aidosti rasistisen ja misogynistisen politiikan noususta, oikeuttamattomien etuoikeuksien puolustamisesta. Yhdysvallat on vapauspuheensa alla segregoitunut ja paikoin erittäin rasistinen maa. Ei taloudellinen tilanne sinänsä laukaise rasistisia reaktioita, ellei niihin ole valmiutta pinnan alla. Ylimaterialistiset selitykset voivat myös olla ongelmallisia.
Yhdysvaltojen perinteinen taloudellis-poliittinen kompromissi perustui valkoisen miehen dominanssiin, ja monet tämän ryhmän edustajat kokevat että joku implisiittinen lupaus on petetty. Se ei kuitenkaan tarkoita, että juuri tämä ryhmä olisi kärsinyt uusliberalismista eniten vaan sitä, että se on huolineen näkyvin ja kykenevin kanavoimaan huoliaan yleisiksi huoliksi julkisessa poliittisessa puheessa.”
(Teppo Eskelinen, Yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto)
”Se kertoo monesta asiasta. Ensinnäkin se kertoo niin sanotun keskustavasemmistolaisen projektin totaalisesta epäonnistumisesta. Nyt viimeistään pitäisi olla selvää, että vasemmiston tulevaisuus ei ole spinnaamisessa, stunteissa ja budjetin tasapainottamisessa. Emme ole enää 1980-luvulla: pelkästään nätit nettisivut ja tyköistuva puku eivät riitä. Toistensa selkiä pesevän teknokraattisen poliittisen luokan aika on ohi. Mitä nopeammin tämä luokka ymmärtää sen itse, sen parempi. Vasemmiston on rakennettava tavallisia ihmisiä puhuttelevaa massaliikettä, ei manipuloitava media näppärillä soundbiteillä.
Eliittikatkeruuden lisäksi näissä vaaleissa oli valitettavasti kyse myös jatkuvasti eskaloituneesta epäluulosta ja suoranaisesta vihasta maahanmuuttajia ja etenkin muslimeja kohtaan. Tämän prosessin historiallinen tausta liittyy olennaisesti Israelin ja Palestiinan konfliktiin, jonka ratkaiseminen olisi välttämätöntä, jotta eskalaatio saataisiin katkaistua.”
(Lauri Holappa, poliittisen talouden tutkija, Helsingin yliopisto)
”Trumpin voiton syinä on toistamiseen mainittu jyrkkenevä eriarvoisuus, valkoisen keskiluokan turhautuminen, pelot oman ja lähipiirin elämänedellytysten puolesta ja niistä masinoitu viha ”vieraita” kohtaan. Näitä ja monia niille rinnakkaisia tekijöitä on jo toisteltu loputtomiin paitsi Trump-analyyseissä myös Brexitin jälkimainingeissa ja Euroopan äärioikeiston nousua avaavissa analyyseissä.
Yhtä asiaa on kuitenkin tarpeen toistaa yhä uudelleen, niin kauan kunnes myös politiikan toiselta laidalta löytyy tähän yhtä vahva vastaus: pohjimmiltaan kyse on tunteesta, että on löytynyt joku, joka paitsi kuuntelee myös kuulee juuri minua ja kaltaisteni ongelmia. Oikeistopopulismi on tältä osin onnistunut loistokkaasti siinä, missä vasemmisto ympäri maailman on viime aikoina surkeasti epäonnistunut. Sivutuotteena se on rakentanut ja vahvistanut eetosta, joka haluaa unohtaa ihmisarvon ja solidaarisuuden universaaliuden, kaventaen ne vain itseni kaltaisten oikeuksiksi. Tämä eetos pitää perusteltuna ja täysin hyväksyttävänä, että joitakin ihmisiä ja kokonaisia ihmisryhmiä kohdellaan kuin roskaa ja oikeuttaa ajattelemaan vain itseni ja kaltaisieni etua. Sen vahvistumisen edellytyksiin ja kasvualustoihin on syytä pureutua tarkemmin myös Trump-analyyseissä.
Martha Nussbaum on esittänyt kirjassaan Not for Profit (2010) huolensa siitä, minkälaisia vaikutuksia demokratian elinvoimaisuuteen on koulutuksen painopisteen siirtymisellä neoliberaalin maailmanjärjestyksen tarpeita palvelevien ”hyödyllisten koneenosien” kasvattamiseen laaja-alaiseen kriittiseen reflektioon kykenevien kansalaisten sijaan. Tämän näkökulman rinnalla tulee muistaa ne vaikutukset, joita varallisuuden mukaan jyrkästi jakautuneilla koulutusjärjestelmillä esimerkiksi Yhdysvalloissa, Englannissa tai vaikkapa Brasiliassa on paitsi koulutuksen tarjoamiin mahdollisuuksiin myös laajemmin maailmankuvaan.
Emme voi syyttää vallitsevasta maailmantilanteesta yksinomaan koulutusta, sen heikkouksia tai puutteita, mutta emme saa myöskään unohtaa koulutuksen merkitystä. Niin ei saa käydä etenkään nyt, kun leikkauspolitiikan yhtenä keskeisenä maalitauluna on maailmanlaajuisesti juuri koulutus ja kun koulutusta venytetään yhä enemmän kohti senkaltaista ”hyödyllisyyttä”, jolle inhimillisyyttä ja empaattisuutta korostava ihmisenä kasvaminen ja laaja-alaisen yhteiskunnallisen ymmärryksen harjoittaminen on tehotonta ja turhaa.”
(Sanna Ryynänen, Sosiaalipedagogiikan yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto)
”Trumpin voiton pääselitys on varmaan se, että keskiluokka kokee (syystä) olevansa syrjäytetty ja huonosti kohdeltu. Syy nähdään (aiheellisesti) eliitissä, Washingtonissa ja Wall Streetissä.
Myös arvokonservatiivisuus (kysymykset aborteista, homoista, aseiden kannosta, isänmaallisista tunnuksista ja vastaavista) vaikuttavat, mutta arvattavasti vähemmän kuin keskiluokan kokema aineellinen ja poliittinen jälkeen jäämisen tunne.
Arvokonservatiivisuus ja keskiluokan ahdistus kohtaavat nationalismissa, islamin pelossa ja muuttoliikkeen vastustamisessa. Siksi ne saavat vahvan aseman. Niiden voimasta kertovat myös Unkarin ja Tanskan ja Suomen nykyisen hallituksen politiikka.”
(Jouko Kajanoja, valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.)
”Trumpin vaalivoitto asettuu osaksi samoja kehityskulkuja, joita olemme todistaneet jo ympäri Eurooppaa. Muutoksen kaipuu yhdistettynä eliitinvastaisuuteen on johtanut radikaalin oikeistopopulismin nousuun, ja Trump sopii rasistisine, naisvihamielisine ja seksistisine puheineen oivasti tähän kehikkoon. Halu näpäyttää poliittista eliittiä vaikuttaisi olleen niin voimakas, että sen varjolla ollaan valmiita hyväksymään poikkeuksellisen härskejä puheita. Toki monelle konservatiiville myös ajatus naisesta presidenttinä lienee yhä tekemätön paikka.
Peiliin katsomisen paikka sen sijaan on demokraateilla, jotka eivät kyenneet kanavoimaan kansan tyytymättömyyttä. Kampanjassa ei myöskään kyetty välttämään ylimielistä varman voittajan asennetta.”
(Elina Vainikainen, Vasemmistofoorumin tiedottaja, YTM, yhteisöpedagogi)
”Trumpin voiton takaa löytyy varmasti monta, toisiinsa eri tavoin sulautuvaa tekijää. Kaksi kehityskulkua nousee kuitenkin päällimmäisinä mieleen, mutta Trump tuskin tyhjenee näihin huomioihin.
Ensinnäkin näyttää siltä, että Trumpin voiton takana on amerikkalaisen työväen- ja keskiluokan kokeman taloudellisen ja sosiaalisen epävarmuuden lisääntyminen. Työntekijöiden reaaliansiot ovat juuttuneet vuosikymmenten takaiselle tasolle, ja vakaat teolliset työpaikat ovat monin paikoin kadonneet tai korvautuneet epävarmemmilla palvelusektorin työpaikoilla. Taustalla voinee siis nähdä amerikkalaisen työelämän prekarisaatiota.
Tälle väitteelle voi löytää tukea muun muassa tilastoista, joiden mukaan vähiten tienaavien amerikkalaisten äänestyskäyttäytymisessä tapahtui näissä vaaleissa merkittävä muutos republikaanisen puolueen hyväksi. Voi arvioida, että Trump-liikkeen onnistui mobilisoida epävarmuus ja näköalattomuus poliittiseksi liikkeeksi. Populistisen poliittisen toimintalogiikan mukaisesti Trumpin onnistui rakentaa eliittikonsensuksesta – Clinton ja muu Washington-eliitti, media, finanssilaitokset – yhteinen likainen vihollinen, jonka edut asettuvat Trumpin edustamaa kansaa vastaan.
Heikki Patomäki näkee Trumpin valinnan polanyilaisena vastaliikkeenä ja osana kapitalismin sisäistä logiikkaa: Trumpin populismin voi siis mieltää reaktioksi uusliberalismin kapitalismin toimintaan, joka on – kilpailukyvyn nimissä – pyrkinyt sosiaalisen todellisuuden eri osa-alueiden markkinoistamiseen ja hyödykkeistämiseen sekä yhteiskuntaa vakauttavien instituutioiden, kuten ay-liikkeen, purkuun. Tämä epävarmuus luo pohjaa populistisille liikkeille.
Toinen näkökulma on Trumpiin on identiteettipoliittinen. Amanda Taub liittää New York Timesin artikkelissa läntisen maailman poliittiset maanjäristykset, ennen kaikkea Brexitin ja Trumpin, ”valkoisen identiteetin” kriisiin. Tämän voisi määritellä kehitykseksi, jossa työväen- ja keskiluokkaiset valkoiset ihmiset kokevat, että heidän elämäntapansa ei enää ole yhteisön oletuselämäntapa, default setting.
Vahva talouskasvu ja duunareita suojaavat instituutiot takasivat toisen maailmansodan jälkeen työväelle vahvan aseman. Teollisten työpaikkojen katoaminen ja globalisaatio ovat kuitenkin koetelleet duunareita, ja amerikkalainen unelma karkaa yhä kauemmas. Samalla ihmisistä tuntuu siltä, että eteen kiilaa etnisten vähemmistöjen edustajia ja muita ulkopuolisia. Tämä kriisi synnyttää arvokonservatiivisen kaipuun entisen, ”likaantumattoman yhteisön” arvoihin. Näin Trumpia ja Brexitiä voi arvioida kipuiluina, jotka juontavat valkoisen identiteetin kriisiin moniarvoistuvissa ja entistä monikulttuurisemmissa yhteiskunnissa.”
(Timo Harjuniemi, tutkija, Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitos)
Mitä Trumpin vaalivoitosta seuraa?
”Luultavasti Trump toteuttaa maahanmuuttokysymyksissä nopeasti lupauksiaan. Samaan tapaan kuin niitä on toteutettu Unkarissa, Tanskassa ja Suomessa.
Maahanmuuton rajoittaminen ei kuitenkaan auta keskiluokan asemaa. Se voi vaikuttaa jopa päinvastoin. On väitetty, että maahanmuuttajat edistävät talouden menestystä. Isoin kysymys, keskiluokan asema, vaatii muita toimia.
On vaikeaa ehkäistä työpaikkojen pakenemista tai peräti palauttaa niitä Kiinasta ja kehitysmaista. Se edellyttäisi radikaalia muutosta WTO:n politiikassa tai USA:n irtautumista WTO:sta ja samalla WTO:n purkautumista.
Mahdollisuudet edistää keskiluokan asemaa julkisen talouden toimenpitein ovat vähäiset. Trumpin lupaus alentaa yritysten ja henkilöiden ja erityisesti rikkaiden veroja ja antaa puolustusvoimille lisää rahaa eivät jätä hänen hallinnolleen paljoa pelimerkkejä keskiluokan tukemiseen. Kuitenkin esimerkiksi koulutuksen voimakas kehittäminen voisi olla osa ratkaisua.
Vähän ennen vaaleja pitämässään puheessa Trump syytti Sandersia siitä, että hän antoi tukensa Clintonille ja samalla ”myi sielunsa paholaiselle”. Lausahdukseen sisältyy arvostusta Sandersin ajatuksille. Niiden omaksuminen ei ole uskottavaa ottaen huomioon Trumpin veronalennuspuheet ja sen, että hän tarvitsee republikaanien tukea.
Todennäköisimmältä näyttää, että edessä on muutama erityisesti maahanmuuttoon liittyvä näyttävä toimenpide, jotka eivät sanottavasti muuta keskiluokan asemaa eli kaikki jatkuu suunnilleen ennallaan. Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpano takkuaa entistä enemmän eikä korkeimman oikeuden konservatiivisuus vähene.”
(Jouko Kajanoja, valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.)
”Tätä on mahdotonta sanoa. Jos Trumpin vaalilupaukset toteutettaisiin, kyse olisi tietysti demokraattisen yhteiskunnan alasajosta ja ainakin osittaisesta siirtymisestä totalitaristiseen järjestelmään, jossa vaaleissa hävinneet pannaan linnaan. Monet haluavat uskoa, että näin ei tapahdu. Minä en vain yksinkertaisesti tiedä.
Selvää on ainakin se, että ilmastonmuutoksen torjunta käy lähes mahdottomaksi. Myös muut ympäristökysymykset, biodiversiteetistä sukupuuttoaaltoihin, jäävät sivurooliin.”
(Lauri Holappa, poliittisen talouden tutkija, Helsingin yliopisto)
”Mitä vaikutuksiin tulee, muuta maailmaa kiinnostaa tietysti ulkopolitiikka, josta varmasti tulee epävarmempaa. Tämän enempää juuri kukaan ei osaa sanoa.
Sisäpoliittisesti olisi syytä katsoa katujen ilmapiiriä formaalin lainsäädännön sijaan. Eri henkisillä poliitikoilla ja poliittisilla hegemonioilla on vaikutusta siihen, minkälaiseen toimintaan koetaan olevan sosiaalinen lupa. Vaikkapa poliiseiksi hakeutuvilla ihmisillä voi olla taipumusta ihannoida voimankäyttöä ja antipatioita joitakin vähemmistöjä kohtaan, mutta heillä on myös pidäkkeitä. Kuitenkin jos poliittinen ilmapiiri korostaa ”kovaa kuria”, nuo pidäkkeet vähenevät.
Trumpin kaltaisia hahmoja tulisikin lukea kulttuurisen ilmapiirin ilmauksina eikä ainoastaan lainsäädäntövallan käyttäjinä. Katujen arki on se millä on väliä, ja luultavasti nimenomaan rasistiset ja misogynistiset asenteet tulevat sosiaalisesti hyväksyttävämmiksi. Pidäkkeet katoavat sellaisilta aggressiivisilta asenteen ilmaisuilta joita on pidetty noloina. Ihmisten todellisessa elämässä tällainen alistajien voimaantuminen on merkittävimpiä ja äärimmäisen negatiivisia politiikan vaikutuksia. Samaa ilmiötä on nähty oikeistopopulismin nousun myötä siellä sun täällä.
Lainvalvonnassa suunta on varmasti se, ettei poliisin halu ammuskella eritoten mustien asuttamilla alueilla ainakaan vähene.”
(Teppo Eskelinen, Yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto)
”Trumpin voitto on käynnistänyt välittömien sisä- ja ulkopoliittisten vaikutusten visioinnin ja arvailun – monet niistä aiheellisesti synkkääkin synkempiä uhkakuvia. Niiden rinnalla on nyt aivan olennaista muistaa seuraus, joka ei ole automaattinen mutta aivan välttämätön. Euroopan äärioikeiston nousu, finanssikriisin tuhoisat seuraukset yhteiskunnan heikompiosaisille ja muut kuluneen vuosikymmenen yhteiskunnallista tilannetta maailmanlaajuisesti ravisuttaneet muutokset ovat saaneet aikaan erilaisia vastavoimia ja vastarinnan liikehdintöjä, mukaan lukien muutaman puoluepoliittisen vaihtoehtoliikkeen. Mikään näistä ei ole kuitenkaan onnistunut rakentamaan jotakin sellaista, joka tarjoaisi toimivan pohjan maailmanlaajuiselle vastarinnan liikkeelle, yhä yhteisemmäksi käyvien ongelmien kollektiiviseksi kohtaamiseksi.
Haluan uskoa, että Trumpin voitto kaikessa katastrofaalisuudessaan on vihdoin sen kokoluokan herättäjä, joka mahdollistaa suuttumuksen kääntämisen uudenlaisen laaja-alaisen sekä ruohonjuuritason että puoluepoliittisen liikehdinnän synnyttämiseksi. Nyt jo lienee selvää, että enää ei voida nojautua vanhoihin koeteltuihin totuuksiin vaan on haluttava nähdä vaivaa vallitsevan tilanteen kompleksisuuden ymmärtämiseksi ja tuosta ymmärryksestä kumpuavien vaihtoehtojen rakentamiseksi, mukaan lukien paneutuminen vallitsevan talousjärjestelmän vaihtoehtojen konkreettiseen etsimiseen ja edistämiseen, ei vain niistä puhumiseen. On jo riittävästi toisteltu, että tarvitaan toisenlaista vasemmistolaista politiikkaa. Sen tekeminen pitää aloittaa. Nyt.”
(Sanna Ryynänen, Sosiaalipedagogiikan yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto)
”Trumpin vaalivoitosta seuraa vähemmän pahaa kuin yleisesti pelätään. Vaalipuheet ovat vain vaalipuheita, eikä Trump varmastikaan aio toteuttaa kaikkia uhoamisiaan. Lisäksi monien vaatimusten toteuttaminen edellyttää kongressin tukea, mikä ei ole taattu vaikka republikaaneilla onkin enemmistö molemmissa kamareissa. Ympäristönsuojelu jää luultavasti taka-alalle, ulkopolitiikasta tulee ailahtelevampaa ja protektionismi tekee paluun talouspolitiikkaan.”
(Patrizio Lainà, tutkija, Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitos)
”Mitä Trumpin vaalivoitosta seuraa, ei kai tiedä kukaan muu kuin Donald itse, jos hänkään. Ennakoitavuuden aika tuntuu todella olevan Yhdysvaltain politiikassakin ohi.”
(Elina Vainikainen, Vasemmistofoorumin tiedottaja, YTM, yhteisöpedagogi)
Kuka hyötyy siitä eniten ja kenelle siitä on eniten haittaa?
”Selviä häviäjiä tulevat olemaan vähemmistöt – etenkin Latinalaisesta Amerikasta Yhdysvaltoihin muuttaneet siirtolaiset. Superrikkaat tulevat olemaan varmasti voittajia. Ainakin Trumpin retoriikan perusteella voittopuolelle jää myös valkoinen keskiluokkainen mies.”
(Patrizio Lainà, tutkija, Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitos)
”Vaikea sanoa, koska Trumpin politiikkaa on niin hankala ennustaa. Mitään merkkejä siitä, että Trumpin voitosta olisi erityistä haittaa suurpääomalle, ei ole kuitenkaan näköpiirissä.”
(Lauri Holappa, poliittisen talouden tutkija, Helsingin yliopisto)
”Voi epätoivoisesti toivoa, että järkyttävä vaalitulos johtaisi keskustelun siirtymiseen persoonallisista ominaisuuksista politiikan sisältöön ja että siitä seuraisi parempaa elämää yhteiselle kansalle.”
(Jouko Kajanoja, valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti)
”Rikkaiden verotus alenee, talouspolitiikkaa on muuten vaikea ennakoida. Trump on puhunut infrastruktuurin kehittämisestä, ja jää nähtäväksi onko hänellä todella haluja panostaa julkista rahaa tähän. Se olisi irtiotto republikaanien linjasta.”
(Teppo Eskelinen, Yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto)
Luokkalaki-podcast
Luokkalaki on Perusteen podcast-lähetys, jossa Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula keskustelee vaihtuvan vieraan kanssa ajankohtaisista aiheista tuoreen Luokkalaki-kirjansa pohjalta. Kirjassaan Kontula väittää, että tunnistamme muita syrjinnän muotoja yhä paremmin, mutta luokkasyrjinnälle virallinen Suomi on lähes sokea.
Ensimmäisessä jaksossa Kontula keskustelee Vasemmistoliiton Helsingin kaupunginvaltuutetun Dan Koivulaakson kanssa perustulosta. Kontula ja Koivulaakso kysyvät, miksi Nalle Wahlroos kannattaa perustuloa, miksi minimieksistenssi on niin tärkeä ja mille tasolle perustulon tulisi asettua?
[soundcloud url=”https://api.soundcloud.com/tracks/292051968″ params=”auto_play=false&hide_related=false&show_comments=true&show_user=true&show_reposts=false&visual=true” width=”100%” height=”450″ iframe=”true” /]
Kolme asiaa, joihin ympäristöliikkeen pitäisi paneutua
Ympäristöliikkeen toimijoiden tulisi miettiä suhteensa talouden perustaan, markkinamekanismeihin ja teknokraattisuuteen.
Ympäristöliike on viimeisen 15 vuoden aikana moninaistunut ja monimuotoistunut. On syntynyt Ilmastovanhempien tyyppisiä yhdistyksiä, uusia ydinvoimatyömaiden blokkaajaryhmiä, hiilivapauskampanjoita, uusia maanystäviä ja ympäristökasvattajia.
Vanhat järjestöt painavat eteenpäin. Akateemiset piirit keksivät yhden tuoreen termin vuodessa.
Ympäristökysymykset ovat esillä päivänpolitiikassa, mutta ovatko ne esillä vahvemmin kuin aikaisemmin? Keskustellaanko mediassa ympäristöongelmista?
Tuntuu siltä, että ympäristöasiat eivät ole vakavuuteensa nähden kovin paljon esillä. Silloin, kun ne ovat otsikoissa, asioista etsitään usein negatiivisia puolia, esimerkiksi määrittämällä jokin toiminta vaaralliseksi. Positiiviset projektit taas pelkistetään mediassa usein – ehkä ansionsa mukaan – mukaviksi kaupunkikulttuurin ilmentymiksi. Tai sitten toiminta henkilöidään yhteen ihmiseen. Itse substanssikysymykset jäävät helposti varjoon.
Jos liike haluaa saada ihmisiä hetkeksi yhden asian taakse, se on mahdollista, kun tavoite on selkeä, hyvin muotoiltu ja motivoitu. Näyttääkin siltä, että toiminta kohdistuu ympäristökysymyksissäkin usein johonkin yksittäiseen asiaan. Maailman tilasta ei muodostu kokonaista kuvaa ja analyysi käsittää yhden politiikkasektorin, jos sitäkään.
Mihin asioihin liikkeen sitten pitäisi kiinnittää huomionsa? Mitkä ovat ympäristökriisin ratkaisemisen kannalta keskeisiä asioita?
I
Ympäristöliikkeen olisi ensiksi hyödyllistä pohtia talouden perustaa: millaista tuotantoa halutaan, mitkä ovat sen rajat ja miten siitä voidaan päättää?
Esimerkiksi sähköverkon hallinta on olennaista, kun siirrytään uusiutuviin energialäheisiin ja hajautettuun tuotantoon. Edellinen hallitus myi valtio-omisteisen Fortumin sähkönsiirtoverkot suurelta osin ulkomaisille sijoitusyhtiöille. Suomi Power Networks Oy osti liiketoiminnan ja uuden yhtiön nimeksi tuli Caruna Oy. Caruna nosti pian sähkönsiirtohintoja noudattaessaan etupainotteisesti uuden sähkömarkkinalain nousupaineita investointisopimuksineen. Myöhemmin korotukset jaksotettiin pidemmälle ajalle kuluttaja-asiamiehen puuttuessa asiaan.
Hintoja olennaisempaa oli kuitenkin sähköverkkojen hallinta ja se mitä niillä tehdään: kuka saa tuottaa sähköä ja miten ja kuka voi päättää siirrosta? Olisi hyödyllistä, että ympäristöliikkeen toimijoilla olisi näkemyksiä esimerkiksi tällaisiin kysymyksiin.
Onko vielä energiayhtiötä, jolla ei olisi tuotannossaan siivua uusiutuvia energialähteitä kuluttajasegmentin toiveiden tyydyttämiseksi?
Keskittyminen pelkästään kuluttamiseen (esimerkiksi sähkön kulutukseen) tarkoittaa, ettei mennä ongelman juurille. Omistajien intressit ohjaavat kritiikin vihreiden ja kestävien asioiden kuluttamiseen ja vastuu siirtyy samalla kuluttajille. Ympäristöliike ei keskity vain kuluttamiseen, mutta saattaa ohjautua siihen ikään kuin vahingossa, jollei se käsittele myös omistamista ja hallintaa. Mikäli näin käy, liikkeen esittämä kritiikki jää käytännössä helposti vain valjuksi identiteettipolitiikaksi. Onko vielä energiayhtiötä, jolla ei olisi tuotannossaan siivua uusiutuvia energialähteitä kuluttajasegmentin toiveiden tyydyttämiseksi?
II
Toiseksi ympäristöliikkeen tulisi miettiä suhteensa markkinamekanismien käyttöön. Markkinamekanismien vastentahtoinenkin hyväksyminen johtaa siihen, että on vaikea puolustaa luonnon itseisarvoa, kun on hyväksytty että sen arvon voi laskea markkinoilla.
Esimerkiksi metsien hallinnoinnin yhtiöittämisessä kritiikin esittäminen vain metsien tuottovaatimuksia ja niiden tasoa kohtaan ei riitä, vaan on käsiteltävä sitä, mistä tuottovaatimukset ja yhtiöittäminen alun perin johtuvat. (Ennen viime keväänä läpi mennyttä Metsähallituksen yhtiöittämistä järjestöt ja muut toimijat tekivätkin ansiokkaasti töitä metsien puolustamiseksi. Asia herätti laajaa huolta ja luonnon itseisarvo oli ehkä poikkeuksellisen paljon esillä. Mikä jäi puuttumaan? Olisiko kenties ollut tarpeen osoittaa vastapuoli myös parlamentarismin ulkopuolelta?)
Markkinamekanismit johtavat käytännössä myös siihen, että väärinkäytöksiä paljastuu jälkijunassa. Esimerkiksi ilmastopolitiikassa puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) avulla teollisuusmaat voivat vähentää päästöjä kehitysmaissa. Sen idea on tehdä päästövähennykset siellä, missä ne on halvinta toteuttaa. Mekanismi on kuitenkin kannustanut sellaisten saastuttavien hankkeiden luomiseen, joita ei olisi alun perin ollut olemassakaan, mutta jotka lopettamalla voi saada päästöoikeuksia.
Markkinamekanismien kanssa joudutaan tempoilemaan ja viilaamaan sääntöjä loputtomasti. Asioiden järjestäminen markkinoiden kautta tarkoittaa asioiden siirtämistä pois julkisen tai yhteisen alueelta, pois yhteisestä päätöksenteosta. Ympäristöliikkeen tulisi kiinnittää enemmän huomiota tästä seuraaviin ongelmiin.
Uusklassisen taloustieteen nielleet puolueet eivät tarjoa varattomille muuta tehtävää kuin myydä pikaruokaketjun tiskillä paneroitua soijaa ja kokista.
Markkinamekanismiin sisältyy oletus, että kysyntä luo tarjontaa ja että vapaaehtoisuudella saavutetaan tuloksia. Hyväntekeväisyysyhteiskunta on kuitenkin myrkkyä sekä ympäristölle että köyhille ihmisille.
Markkinamekanismiin luottavassa ympäristöajattelussa köyhillä ihmisillä ei itse asiassa ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. He eivät voi osallistua markkinoiden kautta, eikä hyväntekeväisyyteen riitä aikaa tai varoja. Uusklassisen taloustieteen nielleet puolueet eivät tarjoa varattomille muuta tehtävää kuin myydä pikaruokaketjun tiskillä paneroitua soijaa ja kokista.
III
Kolmanneksi ympäristöliikkeen olisi pohdittava asiantuntijavaltaa ja erilaisten ihmisten osallistumismahdollisuuksia. Järjestöammattilaisten päättäessä voi jalkoihin jäädä paljon näkemystä, kokemusta ja perinteistä tietoa.
Esimerkiksi käy vaikkapa YK:n ilmastoneuvottelut. Yritys- ja kansalaisjärjestötoimijat viilaavat ilmastosopimustekstien yksityiskohtia. Työ vaatii suurta asiantuntemusta ja on toki osaltaan tarpeellista.
Tämänkaltainen työskentely rajaa kuitenkin samalla osallistumismahdollisuuksia päätöksentekoon. Vain koulutettu, hyvin toimeentuleva ja tunnustettujen instituutioiden kautta toimiva ihminen voi matkustaa kokouksiin ja ihminen, jolla on ollut mahdollisuus pitkällisesti uppoutua aiheeseen, voi osallistua kokouksen sisällä käytäviin keskusteluihin.
Kokouksissa on paikalla myös esimerkiksi pienten saarivaltioiden edustajia, mutta pelkkä läsnäolo ei vielä kanna pitkälle. Agendan luo joku muu.
Asiantuntijavalta liittyy myös siihen, että asioita käsitellään toimialoittain. Tästä seuraa usein, että kerrallaan käsitellään vain yksittäistä kysymystä, ei koko yhteiskuntaa tai edes jotain sen aluetta. Tämä taas johtaa siihen, että osa-alueen tai koko järjestelmän perusteita ei käsitellä eikä siten myöskään arvioida kriittisesti. Kokonaiskuvan puuttuessa tavoitteet jäävät helposti irrallisiksi ja strategiat enemmänkin teknokraattisiksi toimintasuunnitelmiksi. Tärkeimmiksi määritellyt tavoitteet ajavat toisten vaikkapa sosiaalista kestävyyttä koskevien tavoitteiden ohi jättäen ne kuolleiksi kirjaimiksi.
Joskus ammattimainen ympäristöpolitiikan viestintä voi myös muodostua ongelmaksi. Viestintä saatetaan paketoida mediastrategisista syistä voitoksi, vaikka neuvottelutulos olisi tosiasiassa surkea. Viesti voi tällöin välittyä vapaaehtoisten ja kannattajienkin suuntaan kaunisteltuna.
Toimintatavat ja organisaatio määrittävät usein myös käytännön toimintaa ja tavoitteita. Hierarkkisuuden luomia mahdollisia ongelmia voidaan kuitenkin yrittää välttää ja purkaa esimerkiksi kommunikoimalla sekä jakamalla tehtäviä ja vastuuta. Vapaaehtoiset kasvavat aloitteellisiksi, mikäli he kokevat olevansa osallisia toiminnassa.
On luultavasti niin, että tarvitsemme erilaisia toimijoita samanaikaisesti. Olisi kaikkien kannalta hyödyllistä, että moninaisuutta käytettäisiin hyväksi: tehtäisiin analyyseja, joista keskusteltaisiin ja joiden pohjalta luotaisiin strategioita, kukin omansa.
Liikkeen moninaisuutta edistävät hierarkiattomuus ja keskustelu, osallisuus toiminnasta sekä tietojen, taitojen ja resurssien jakaminen. Osallisuus ja yhteisesti keskustellut, vaikkakin erilaiset tavoitteet, voivat vahvistaa sitoutumista ja tunnetta siitä että joukkovoimaa on.
Lopuksi
Monia näistä kysymyksistä on käsitelty ympäristöliikkeessä, eikä asioissa ole sinänsä mitään uutta. Monesti ne tuntuvat kuitenkin hukkuvan päivänpoliittisten asioiden alle.
Ympäristöliikkeen toimijoiden tulisi kysyä kenellä resursseja on, kuka niistä päättää ja kenelle niitä jaetaan. Kun agendat asetetaan itse, voidaan rakentaa sellaisia maailmoja kuin tahdotaan.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija
Miten päästä investointilamasta?
Auttaisiko investointivaraus Suomea pääsemään irti piinaavasta investointilamasta? Se on yksi hyvä keino muiden joukossa, mutta tärkeintä olisi luoda laaja julkisten investointien ohjelma.
Suomessa ei ole ollut taloudellista kasvua pian kokonaiseen vuosikymmeneen. Investoinnit ovat avain niin kasvuun kuin työllisyyteenkin.
Investoinnit ovat välittömästi ja vahvasti yhteydessä talouskasvun nopeuteen. Samalla investoinnit luovat tulevaisuuden tuotantopotentiaalia. Ohjattujen investointien avulla voidaan myös vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuuden tuotantokapasiteetti on.
Investoinnit niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa ovat historiallisen alhaisella tasolla. Vielä 1980-luvulla Suomen talouden investointiaste oli 25-30% bruttokansantuotteesta (1970-luvulla se saattoi olla jopa 35%). Työttömyysaste on myötäillyt varsin tarkkaan investointiasteen vaihteluita; näiden välinen korrelaatio on siis erittäin suuri. Mitä vähemmän on investointeja, sitä korkeampi on myös työttömyys ja sitä vähemmän on odotettavissa tuotannon kasvua.
Suomessa työttömyysaste laski 1990-luvun laman jälkeen vähittäin aina vuoteen 2008 asti, samaan aikaan kun investoinnit jonkin verran nousivat. Sen jälkeen tapahtui käänne globaalin talouskriisin takia. Nykyinen noin 20%:n taso on lähestulkoon yhtä alhainen kuin pahimpana lamavuonna 1993. Suomessa tehdasteollisuuden osuus kokonaistuotannosta on pudonnut jo 15 prosenttiin, vuoden 2000 yli 25 prosentista.
Vientimarkkinoiden taantuminen, globaali rahoituskriisi ja euroalueen ongelmat eivät ole olleet ainoita syitä viimeaikaiseen negatiiviseen kehitykseen. Kysymyksessä on myös osin itse aiheutettu kriisi. Vaikka oleellinen osa esimerkiksi metsäteollisuuden vaikeuksista selittyy paperin käytön vähentymisellä tärkeimmissä vientimaissa, suomalaiset monikansalliset yritykset ovat yhtäältä valinneet olla tällä hetkellä tekemättä merkittäviä investointeja ja toisaalta laajentaneet liiketoimintaa ulkomaille kotimaan kustannuksella. Elektroniikkateollisuuden lasku puolestaan selittyy paljolti Nokian romahduksella, mikä voidaan pitkälti tulkita myös itse aiheutetuksi.
Nyt Suomen yritysvero on OECD:n keskitason alapuolella.
Viime vuosikymmeninä yritysten verotus on laskenut dramaattisesti. Kansainvälisen verokilpailun myötä useimmat maat ovat laskeneet yritysveroa merkittävästi. Myös Suomen suhteellinen asema on muuttunut. Aiemmin Suomessa oli maailman korkein yritysvero. Nyt Suomen yritysvero on OECD:n keskitason alapuolella.
Kun yritysvero 1980-luvun alkupuolella oli 60%, Suomen kansantalous kasvoi 4-5 prosentin vuosivauhtia. Nyt kun yritysvero on enää vain 20%, kasvua ei ole lainkaan ja investoinnit ovat poikkeuksellisen alhaisella tasolla. Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja muut suuryritysten puolestapuhujat yhä edelleen suosittelevat rutiininomaisesti lisäveronalennuksia keinona piristää investointeja, vaikka historiallisten kokemusten perusteella pitäisi olla selvää, että veroaleresepti ei toimi. Näiden eturyhmien todellisena tavoitteena näyttäisikin olevan johdon ja omistajien tulo-osuuden kasvattaminen.
Ratkaisuna veroton investointivaraus?
Investointiaste on siis aito ongelma, mutta ongelmaa ei ole mahdollista ratkaista yritysveroa edelleen alentamalla. Loppukesästä ja alkusyksystä 2016 Suomessa käytiin keskustelua investointivarauksen tekemisestä verottomaksi. Olisiko se sellainen toimenpide, joka voisi piristää investointeja?
Investointivaraus tarkoittaisi sitä, että yritys voisi tehdä verotettavasta voitostaan varauksen, josta se ei maksa veroa. Jos yritys käyttää varauksen tietyn ajan kuluessa investointiin, sen ei tarvitse maksaa varaukseen liittyvää yhteisöveroa edes jälkeenpäin. Jos investointia ei tehdä aikarajan kuluessa, varaus purkautuu ja yritys maksaa siitä veron.
Ajatuksena on, että tällainen varaus kannustaa investointeihin. Yksi tapa ajatella asiaa on, että varauksen avulla yritys saa valtiolta ikään kuin ”veroluottoa”, jolla se voi rahoittaa investointeja tavallisen lainan sijasta. Yhtä tärkeä näkökohta on, että jos verotasoa ei muuteta, tällainen osittainen verovapaus tosiasiassa laskee yritysverotusta.
Sipilän hallituksen esitys sai osakseen kritiikkiä monilta eri suunnilta. Vasemmistossa huolta herätti ennen kaikkea yritysten ja siten pääoman verotuksen aleneminen taas kerran, kun taas liikemaailman keskuudessa olisi mieluummin haluttu juuri suora veroale.
Uusklassinen talousajattelu puolestaan nojaa täydellisen kilpailun mallin prototyyppiin kapitalistisesta markkinataloudesta. Uusklassisen teorian mukaan verotuksen täytyy olla neutraalia, koska silloin markkinat välittävät informaatiota ja toimivat parhaiten. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna investointivaraus voisi siis vääristää kilpailua. Emeritusprofessori Heikki Niskakangas tiivisti tämän näkökulman Helsingin Sanomissa elokuussa: ”peruslähtökohta on se, että verotuksen tulee olla neutraalia, verokantojen matalia ja veropohjien tiiviitä”.
Mitä uusklassiseen taloustieteen uskoon vapaisiin markkinoihin tulee, jo Michał Kalecki ja John Maynard Keynes osoittivat sen logiikan heikkouden.[1] Uusklassikkojen ajatus markkinoiden itsesäätelevästä tehokkuudesta on siis perusteeton ja liikemaailman haluama veroaleresepti taas jo todettu toimimattomaksi. Nämä näkökulmat eivät riitä perusteluiksi hylätä investointivarauksen ideaa.
Vasemmiston huoleen puolestaan on helppo vastata. Verokantaa voitaisiin reippaasti nostaa samalla kun joko kaikki investoinnit (muutenkin kuin esimerkiksi vain poistoina), tietyntyyppiset investoinnit tai investointivaraus tehtäisiin verottomiksi. Tulonjakovaikutukset riippuvat näiden verojen poistojen ja verokantojen muodostamasta kokonaisuudesta.
Investointien tai investointeja varten tehtyjen varausten verovapaus on yksi mahdollisuus ja jos verokantaa samalla nostettaisiin, se voisi olla vasemmistolaisesta näkökulmastakin mielekäs.
Tarvitsemme julkisvallan toimenpiteitä investointilamasta noustaksemme. Investointien tai investointeja varten tehtyjen varausten verovapaus on yksi mahdollisuus ja jos verokantaa samalla nostettaisiin, se voisi olla vasemmistolaisesta näkökulmastakin mielekäs. Ensisijaisena tavoitteena on vaikuttaa yksityisiin päätöksiin tekemällä reaali-investoinnit osinkojenmaksua ja rahasijoituksia kannattavammiksi. Tämä on kuitenkin vain yksi keino monien joukossa.
Julkisten investointien laajentaminen
Kaikkein suorin ja välittömin tapa lisätä investointeja ja investointitavaroiden ja -palvelusten tuotantoa on laajentaa julkisia investointeja. Esimerkiksi nykyisessä Suomen tilanteessa viisi miljardia euroa vuodessa lisää julkisiin investointeihin nostaisi investointiasteen 22-23 prosenttiin. Julkisten investointien kerroinvaikutus talouden kasvuun on suurin juuri siksi, että investoinnit ovat suhdanneherkkiä ja keskeisesti tuottamassa talouden vaihteluita.
Julkiset investoinnit ovat erityisen tärkeitä taannehtivan kehityksen vallitessa. Sen sijaan noususuhdanteen aikana lisääntyneitä julkisia tuloja kannattaa käyttää enemmän esimerkiksi julkisten velkojen poismaksuun. Talouspolitiikan pitää olla vastasyklistä, eli julkisen vallan tulee tasoittaa talouden suhdannevaihteluita.
Toisaalta julkisilla investoinneilla ja yksityisten investointien ohjaamisella on monia muitakin tavoitteita kuin talouden syklien lieventäminen. Julkisilla toimenpiteillä voidaan luoda uusia markkinoita ja teknologiaryppäitä ja siten tulevan kasvun perustaa. Epävarmuus ja suuret riskit estävät yksityisiä, voittoa tavoittelevia yrityksiä toimimasta tavalla, joka on kokonaisuuden kannalta järkevää.
Yhtä tärkeää on se, että nykymaailmassa kasvua pitää voida ohjata sellaisiin suuntiin, jotka edesauttavat luonnon moninaisuuden ja palautemekanismien ylläpitoa. Myös siirtyminen fossiilisten polttoaineiden jälkeiseen teolliseen talouteen edellyttää massiivisia investointeja.
Julkisia ja yksityisiä investointeja ohjaamalla voidaan luoda pohjaa esimerkiksi neljännen sukupolven kestävän energiantuotannon teknologioille ja tukea uusien yritysten ja osuuskuntien syntymistä näillä aloilla Suomessa ja Euroopassa. Ekotuotanto tulee laajenemaan. Näin voidaan tietoisesti rakentaa suhteellista etua maailmanmarkkinoilla.
Kirjoittaja toimii professorina Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksessa.
[1] Se, että reaalikorkotaso on nolla tai negatiivinen, samalla kun investoinnit ovat historiallisen alhaisella tasolla, kertoo huonoista tulevaisuusodotuksista. Tulevaisuuteen liittyy aina merkittävää epävarmuutta – taloudellista tulevaisuutta ei voi koskaan tarkkaan ottaen ennustaa – mutta jos hintojen odotetaan pikemminkin laskevan kuin nousevan ja markkinoiden pikemminkin supistuvan kuin laajenevan, investointeja ei kannata tehdä, vaan tuotto kannattaa mieluummin maksaa johdolle palkkioina ja bonuksina ja omistajille osinkoina. Eli tuotot kannattaa kuluttaa ja sijoittaa rahoitusmarkkinoille.Erityisesti Kalecki ja hänen seuraajansa ovat korostaneet ajallisten viiveiden merkitystä. Ensin tehdään investointipäätös. Sen jälkeen alkaa investointitavaroiden ja -palvelusten tuotanto. Vasta kun mahdollisesti vuosia kestävä investointiprojekti on saatettu loppuun, saattaa uusi tuotanto alkaa. Myönteisiä investointipäätöksiä tehdään eniten silloin kun tulevaisuus näyttää välittömien kokemusten perusteella parhaimmalta, eli noususuhdanteessa juuri ennen käännettä alaspäin, joka puolestaan alkaa kun talouteen muodostuu merkittävää ylituotantokapasiteettia. Investoinnit ovat suhdanneherkkiä sekä lisäksi olennaisesti mukana luomassa talouden syklejä. Toisaalta hajautetut kapitalistiset markkinat voivat ajautua myös sellaiseen pitkäaikaiseen tai pysyväisluonteiseen tilaan, jossa huonot odotukset ja alhaiset investoinnit ruokkivat toisiaan. Muun muassa finansialisaatiokehityksellä ja eriarvoistumisella on taipumusta tukea tällaista kehitystä.
Hurskastelevien bisnesparoni-poliitikkojen paluu
Itse IMF varoittaa talouskasvun hyytymisestä. Romahduksestakin on tullut, jos ei salonki- niin ainakin YLE-kelpoista ja öljyhuipusta kysellään vakavilta asiantuntijoilta.
Globaalin teollisen sivilisaation romahduksen seuraukset arvioidaan kuitenkin todennäköisesti järjestelmällisesti pieleen: lyhyen tähtäyksen vaikutukset yliarvioidaan ja pitkän tähtäyksen vaikutukset aliarvioidaan. Pitkän aikavälin vaikutusten idut ovat jo olemassa, jos niihin vain saisi tarkennettua katseensa.
Toisin sanoen on olemassa ilmiöitä, jotka ovat nenämme edessä, mutta joita on vaikea tunnistaa merkittäviksi, vaikka 10 vuoden päästä jokainen pitää itsestään selvänä, että nämä “uudet normaalit” olivat näkyvissä jo vuonna 2016. Pari kehityskulkua on kuitenkin edennyt niin selvästi ituvaiheen yli, että ne uskaltaa nimetä.
Ensimmäinen on autoritaariseen komentopolitiikan vahvistuminen. Kun talouskasvu loppuu, business-as-usual ja niin kutsuttu establishment eivät pysty perustelemaan etuoikeuksiaan muuten kuin raa’alla voimalla. Muukalais- ja sivistysvihamielisyys nostavat kurssiaan. Osittaisesta paluusta vanhan työväenliikkeen aikaan kertoo mielenkiintoinen keikahdus: faktoista, tieteestä ja oppineisuudesta tulee jälleen lähtökohtaisesti vasemmistolaisia ja edistyksellisiä pyrintöjä. Vain there-is-no-alternative taloustiede pyristelee enää oikeistolaisen “tieteen” lipunkantajana. Oletettavissa on, että oikeiston on nopeasti tehtävä tieteen toteamista ilmiöistä – esimerkiksi reurssirajoituksista ja ilmastonmuutoksesta – jonkinlainen uusi sosiaalidarwinistinen tulkinta, jossa heikot sortuvat ja vahvat porskuttavat. Berlusconin, Trumpin (tai Clintonin), Putinin ja Sipilän kaltaiset miljonääripoliitikot edustavat uusvanhaa hurskastelevien bisnesparoni-poliitikkojen maailmaa.
Toinen ilmeinen kehityskulku on itsenäisten valtioiden massasukupuuttoaalto. Geo- ja sisäpoliittisista syistä suurvalloilla (Yhdysvallat, Venäjä, EU, Kiina) on kaikilla syynsä horjuttaa ja hajottaa alueita, jotka ovat olleet ainakin jonkin aikaa näennäisesti itsenäisten ja dekolonialisoitujen valtioiden hallussa. Ukrainalaisten tai syyrialaisten mahdollisuudet päättää omista asioistaan ilman ulkopuolisten puuttumista näyttävät lähivuosikymmeninä varsin laihoilta. Vähäinenkin tasapaino näissä paikoissa on aina jonkun osapuolen kannalta ei-toivottu, ja rauhanomaisen kehityksen kamppaaminen on paljon helpompaa ja halvempaa kuin sen tukeminen. Uskooko joku tosissaan, että lain voima, edustuksellinen demokratia ja julkinen terveydenhuolto vielä meidän nähtemme nousevat Afganistanissa, Irakissa tai Libyassa? Tai juurtuvat Egyptiin, Jemeniin tai Sudaniin? Ja mitä näille asioille tapahtuu Kreikassa?
Suomikin saa vaatimattoman osansa poliittisen epävakauden laineista niin turvapaikanhakijoina, maahanmuuttajina, Rosatomin voimalahankkeina kuin informaatiosotanakin. Vasemmistolla on kuitenkin vielä pelottavan pitkä matka ymmärrykseen siitä, että luokkapolitiikka ja ympäristöpolitiikka ovat yhtä. Maissa, joissa elektroniikkaromun ja luksusristeilijöiden purkaminen, ongelmajätteen vastaanottaminen ja plantaasimainen nautintoaineiden kasvatus ovat merkittäviä tulonlähteitä, havainto on kouriintuntuvampi. Suurennuslasilla saa hakea sitä itua, josta 10 vuoden päästä olisi kasvanut Suomeen realistinen talous(kasvuttomuuden)politiikka, jossa tasa-arvon lisääminen olisi valtavirtaa.
Hoitovapaiden parjaaminen on oikeistolaista fuulaa
Riittämätön sosiaaliturva ylläpitää köyhyyttä, eikä liian pienellä tuella elä. Oikeistolainen vastaus tuen pienuuteen on leikata koko tuki ja kutsua leikkausta köyhyyden vähentämiseksi. Vasemmistolainen vastaus tulisi olla nostaa tukea.
Oikeistolainen logiikka on kuitenkin vallannut jopa vasemmistoliiton perhepoliittisen argumentaation. Entisen pääministeri Jyrki Kataisen mukaan se, että naiset ovat pitkään pois työelämästä johtaa naisten huonompaan työmarkkinakelpoisuuteen. Samoin Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman vastustaa kotihoidontukea, sillä se ei kannusta töihin, alentaa työllisyysastetta, heikentää naisten työllistymistä, palkkoja ja eläkkeitä.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän perhevapaamallin esittely on kuin suoraan Kataisen ja Korkmanin suusta: “Naiset käyttävät valtaosan sekä vanhempainvapaasta että hoitovapaasta. Tämä vaikuttaa naisten työnsaantimahdollisuuksiin, urakehitykseen, palkkoihin ja eläkkeisiin. Vanhempainvapaiden uudistaminen on tärkeä rakenteellinen uudistus, joka parantaa erityisesti naisten työllisyyttä.”
On ongelmallista, että vasemmisto toistaa ajatusta siitä, että hoivaaminen on syy työelämän epätasa-arvoon. Naisille ei makseta vähemmän palkkaa, koska he hoitavat (tässä tapauksessa lapsia). Naisille maksetaan vähemmän palkkaa, koska he ovat naisia.
Kelan perhepoliittisen tutkimuksen mukaan “työttömyys lyhentää vanhempien työuria enemmän kuin kotihoidon tuki – myös äideillä.” Köyhät naiset jäävät usein pitkille perhevapaille, mutta he ovat olleet työttömiä usein jo ennen lasten saantia.
Vasemmistoliitto valmistelee vanhempainvapaiden uudistusta 6+6+6 -mallin mukaisesti. Kampanjasivuilla ei mainita mitään kotihoidontuesta, mikä viittaa siihen että puolueella ei ole asiaan linjausta.
Se, että naiset päätyisivät unelmatöihin, kun hoitovapaita leikataan, on oikeistoideologista fuulaa.
On tärkeää huomata, että mikäli uudistuksessa muutetaan 3 vuoden tuet 1,5 vuoden tuiksi, kyseessä on leikkaus. Vasemmistonuoret puolestaan kannattaa kotihoidontuen nostamista.
Jos vanhempainpäivärahan määrää ei nosteta, on 6+6+6 joillekin pienituloisille joka tapauksessa leikkaus. Osalle pienituloisista vanhemmista nykyinen kotihoidontuki on nimittäin suurempi kuin sitä edeltävä vanhempainpäiväraha. Vähimmäismääräinen vanhempainpäiväraha on 621 euroa kuukaudessa. Esimerkiksi Helsingissä kotihoidontuen maksimimäärä kuntalisineen on 787 euroa. Osalla vanhemmista tulot siis eivät laske vaan nousevat, kun kotihoidontuki alkaa lapsen ollessa noin yhdeksän kuukauden ikäinen.
6+6+6 -malli tarkoittaisi siis osalle kaikista pienituloisimmista tuen pienenemistä, kun taas työssäkäyvien vanhempien tuet kasvaisivat ansiosidonnaisen vanhempainpäivärahajakson pidentyessä.
Tämä kuvaa sitä, että keskustelua käydään pääasiassa työelämän (ja siellä menestyvien äitien) näkökulmasta, vaikka väitetään että puhe on työttömistä ja köyhistä äideistä. Mikäli 6+6+6 -malli toteutetaan, se edellyttäisi ainakin vanhempainrahan reipasta nostoa. Tämä mahdollistaisi myös sen, että kaikki 18 tukikuukautta voidaan käyttää niissäkin perheissä, joissa vanhempien tulot ovat erisuuruiset.
On aivan totta, että hoivaamista kompensoivat tuet ovat aivan liian pieniä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että tukia tulisi leikata. Päinvastoin, niitä tulisi nostaa kaikille, ei ainoastaan työssäkäyville. Lasten hoitamisen osalta tämä edellyttäisi tietysti myös yhteisymmärrystä siitä, että hoivatyö on yhteiskunnallisesti merkittävä asia, myös kotona tehtynä.
Työelämä voi olla riemukasta ja vapauttavaa, mutta oikeistohallituksen esittäessä vuoroin leikkauksia, karensseja ja pakkotyötä työttömille, on selvää että vapautus ei koske kaikkia. Se, että naiset päätyisivät unelmatöihin, kun hoitovapaita leikataan, on oikeistoideologista fuulaa. Massatyöttömyyden aikana äitien päätepiste olisi ennemminkin risusavotta.
Naisten vapautumista ja työelämää ei kannattaisi tänä päivänä kirjoittaa samalle sivulle poliittisella agendalla, tai ainakaan suinpäin samaistaa näitä kahta kysymystä. Työmarkkinat eivät takaa naisten vapautumista tai taloudellista tasa-arvoa.
Sen sijaan hoivatyötä tulisi kompensoida reilusti. Näin voidaan vaikuttaa siihen, että hoivatyön tekeminen ei köyhdytä ihmisiä.
Tieteen ja aktivismin dialogi
Tutkijoiden ja liikkeiden vuoropuhelu lisää ymmärrystä maailmasta ja vauhdittaa yhteiskunnallista muutosta.
Portugalilainen antirasistinen Plataforma Gueto -liike järjestää epämuodollisia konferensseja, joissa puhuvat niin liikkeen aktiivit kuin heidän kutsumansa tutkijatkin. Plataforma Gueto kutsuu tapahtumia yliopistoiksi, mutta ne järjestetään perinteisten akateemisten tilojen ulkopuolella.
Plataforma Gueto syntyi vastustamaan rasistista poliisiväkivaltaa ja tukemaan poliisien tappaman 14-vuotiaan Élton Sanchesin perhettä. Liikkeen viimeisin ”yliopisto” nimettiin edesmenneen panafrikanistin ja Yhdysvaltojen mustien pantterien yhtenä johtohahmona tunnetun Kwame Turen (tunnetaan paremmin nimellä Stokely Carmichael) mukaan ja se järjestettiin Lissabonin laitamilla Cova da Mourassa, jossa asuu Portugalin suurin kapverdeläistaustainen yhteisö.
Yliopiston tarkoituksena on antaa välineitä poliittiseen analyysiin, joka tähtää mustien emansipaatioon. Tutkimuksen ja aktivismin yhdistämisellä on siis konkreettinen päämäärä: välittää tietoa, josta on hyötyä tavoitteen saavuttamisessa.
Puheenvuorot pidettiin yhdessä liikkeen aktiivien kanssa, joten tutkijoiden ja aktivistien näkökulmat täydensivät toisiaan käytännön tasollakin. Kwame Ture -yliopisto oli ensimmäinen Plataforma Gueton tapahtuma, jota oli järjestämässä Coimbran yliopiston yhteiskuntatieteisiin keskittyvä Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskus. Sitä johtava sosiologi Boaventura de Sousa Santos on myös tärkeä hahmo Universidade Popular dos Movimentos Sociais (UPMS) -toiminnan taustalla. Brasiliassa toimiva yhteiskunnallisiin liikkeisiin keskittyvä ”kansan yliopisto” sai alkunsa vuoden 2003 Maailman sosiaalifoorumissa Santosin ehdotuksesta.
UPMS:n tarkoituksena on tuoda yhteen erilaisten liikkeiden aktiiveja, tutkijoita sekä taiteilijoita, jotka voivat yhdistää osaamisensa ja siten luoda uusia, edistyksellisiä vastarinnan muotoja. Sen tavoitteena on myös lähentää tiedettä ja käytännön toimintaa. (Santos 2006, 156-157.)
Dekolonisaatio kuroo umpeen tieteen ja aktivismin välistä kuilua
Liikkeiden ja tutkimuksen kohtaaminen liittyy keskusteluun yhteiskuntatieteiden toimintatavoista ja länsimaisesta tieteen historiasta. Länsimainen tiede näyttäytyy universaalina, muu tietämys luokitellaan usein perinteiseksi tai paikalliseksi ja nähdään lähinnä tutkimusmateriaalina.
Dekolonisaatio siis vaatii marginalisoiduista positioista käsin tuotetun yhteiskunnallisen kritiikin ottamista vakavasti
Asetelman kyseenalaistamisen voi nähdä osana yhteiskuntatieteiden dekolonisaatiota. Dekoloniaalisen kritiikin juuret ovat Etelä-Amerikassa ja sen keskeisinä hahmoina voi pitää esimerkiksi Walter Mignoloa, Aníbal Quijanoa ja Ramón Grosfoguelia. Se pyrkii tekemään näkyväksi kolonialismin pitkäkestoisia seurauksia ja purkamaan niitä keinoin, jotka eivät nojaa länsimaiseen kaanoniin eivätkä operoi sen luomin käsittein. Dekoloniaalista lähestymistapaa voivat edustaa siirtomaiden vapautusliikkeiden teoriaa luoneet vallankumoukselliset, mutta myös esimerkiksi Etelä-Amerikan yhteisöllinen feminismi.
Myös Boaventura de Sousa Santos pyrkii tekemään dekoloniaalista tutkimusta. Santosin lähestymistapa kiteytyy ajatukseen etelän epistemologioista (Santos & Meneses, 2009). Metodi tuo esiin eurosentrismiin ja kapitalismiin nojaavan kolonialismin vuoksi marginaalissa pysyneitä ajatusmalleja ja toimintatapoja.
Vaikka Santosin ja dekolonisaatiota painottavien tutkijoiden työn painopiste on niin sanotussa ”globaalissa etelässä” ja voi viitata esimerkiksi alkuperäiskansojen liikkeisiin, myös länsimaissa on marginalisoitua tietämystä (Santos & Meneses 2009, 12-13). Toisaalta ”globaali etelä” voi olla läsnä myös ”globaalissa pohjoisessa”, kuten Plataforma Gueton tapauksessa, jossa nojataan eurosentrisen kaanonin ulkopuolelta ponnistavaan tietoon ja jonka työn voi nähdä kolonialismin jatkumoiden purkamisena.
Dekoloniaalinen kritiikki ei kuitenkaan pyri länsimaisen tieteen piirissä tuotetun tiedon korvaamiseen, vaan ennen kaikkea osoittamaan sen sidonnaisuuden eurosentriseen ja koloniaaliseen maailmankuvaan. Grosfoguelin (2009, 385) mukaan dekoloniaalinen ajattelu on universaalin sijaan pluriversaalia ja painottaa erilaisten kaanonien välistä kriittistä dialogia.
Dekolonisaatio siis vaatii marginalisoiduista positioista käsin tuotetun yhteiskunnallisen kritiikin ottamista vakavasti (Grosfoguel 2009, 385). Se voi olla esimerkiksi juuri erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä tuotettua tietoa. Myös erilaiset taiteelliset ilmaisumuodot runoudesta räppiin voivat olla yhteiskunnallisen kommentaarin keinoja. Santosin mukaan yhteiskuntatieteiden, aktivismin ja taiteen vuoropuhelun kautta tietämys maailmasta täydentyy. Se puolestaan mahdollistaa tehokkaamman taistelun erilaisia sorron muotoja vastaan (Santos 2006, 157-158).
Vaihtoehtoinen globalisaatio edellyttää liikkeiden ja tutkimuksen vuoropuhelua
Miten sitten käy tieteen ja liikkeiden, kun ne asetetaan dialogiin? Valtasuhteiden vuoksi on uhkana, että liikkeistä tulee vain lisämateriaalia tieteelle, eikä vuoropuhelu toteudu.
Vuoropuhelu ei siis voi olla itseisarvo
Tutkijoiden osallistumisesta voi myös muodostua dialogin sijaan väline liikkeen legitimointiin. Vuoropuhelu ei siis voi olla itseisarvo, vaan liikkeidenkin arvoja, tavoitteita ja toimintatapoja on voitava kriittisesti punnita. Vaikka sekä tutkijat että liikkeet ovat itsenäisiä toimijoita, dialogi kielii jaetuista arvoista ja päämääristä.
Vuorovaikutuksella voi olla monenlaisia muotoja, eikä ole välttämättä selvärajaista, milloin tieteestä tulee aktivismia ja aktivismista tiedettä. Tutkijat voivat voimistaa liikkeen potentiaalia tuomalla tutkimustuloksensa uusiin ympäristöihin ja liikkeen palvelukseen, kuten Plataforma Gueton tilaisuuksissa. Liikkeet voivat antaa uusia aiheita tai luoda uudenlaisia kysymyksenasetteluita.
Tiede voi tehdä näkyväksi ei-akateemista asiantuntemusta ja se voi toimia välittäjänä dialogissa erilaisten liikkeiden välillä. UPMS:n toiminnassa pyritään myös purkamaan perinteiset opettajan ja oppijan roolit ja luomaan puitteet vuorovaikutteiselle oppimiselle. UPMS tuo yhteen niin ympäristöliikkeitä, feministisiä liikkeitä kuin työväenliikkeitä, jotta ne tutustuvat toisiinsa, löytävät yhteisen päämäärän ja oppivat toistensa toimintatavoista erilaisista painotuksista huolimatta. Niin syntyy laajoja kansainvälisen aktivismin muotoja (Santos 2006, 157-158).
Laajemmasta näkökulmasta katsottuna UPMS ja Santosin luonnehtima erilaisten liikkeiden ja yhteiskunnalliseen muutokseen sitoutuneiden tutkijoiden verkosto edustaa vaihtoehtoista globalisaatiota. Se luo uudenlaisia vastarinnan muotoja, yhteiskunnallisen muutoksen malleja sekä toimintatapoja (Santos 2006, 157).
Kirjoittaja on Lissabonissa asuva yhteiskuntatieteiden tohtori, vapaa toimittaja ja Mafalala-blogin kirjoittaja. Hän opiskeli jälkikoloniaalisen tutkimuksen ohjelmassa Coimbran yliopiston Centro de Estudos Sociais -laitoksessa.
Lähteet:
Grosfoguel, Ramón (2009), ”Para descolonizar os estudos de economia política e os estudos pós-coloniais: transmodernidade, pensamento de fronteira e colonialidade global”. Boaventura de Sousa Santos & Maria Paula Meneses (toim.), Epistemologias do Sul. Coimbra, Almedina, 383-417.
Santos, Boaventura de Sousa (2006), A Gramática do Tempo: Para uma nova cultura política. Porto, Afrontamento.
Santos, Boaventura de Sousa & Meneses, Maria Paula (toim.) (2009), Epistemologias do Sul. Coimbra, Almedina.
Kirja-arvio: Melkein kaikki kapitalismista
Anwar Shaikh (2016): Capitalism. Competition,
Conflict, Crises. Oxford University Press, Oxford.
1024 sivua.
Anwar Shaikhin Capitalism on suurteos useammassakin mielessä. Kirja esittää omaperäisen teoreettisen tulkinnan talousjärjestelmämme eri puolista tuotannosta finanssijärjestelmään. Shaikh todentaa tulkintansa pyörryttävällä määrällä aineistoa ja rinnastaa sen taloustieteen historiaan satojen vuosien ajalta. Opuksen merkittävin puute ei olekaan tieteellinen vaan poliittinen: Shaikh ei tee tuloksistaan riittävän tyrmääviä johtopäätöksiä.
Anwar Shaikh on yhdysvaltalaisen New School -yliopiston taloustieteen professori. Pakistanilaissyntyinen Shaikh työskenteli nuoruudessaan fysiikan ja matematiikan opettajana, mikä näkyy hänen viehtymyksessään tilastoaineistoihin ja matemaattiseen mallintamiseen. Hänen yhteiskunta-analyysiinsa lienee puolestaan vaikuttanut opiskeluaika Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen tuoksinassa. Tutkijanurallaan Shaikh on edistänyt merkittävimmin marxilaista taloustiedettä.
Yhtäältä Capitalism on marxilainen kirja. Esimerkiksi sen teoriat rahasta, arvosta ja tuotannosta seisovat tukevasti Marxin hartioilla. Myös Shaikhin tieteellinen menetelmä painottaa marxilaisille tyypillisesti historiaa sekä tekijöitä, jotka eivät pelkisty ihmisten tietoisuuteen. Hän osoittaa joka kohdassa, kuinka Marx ylitti selvästi Adam Smithin ja David Ricardon kaltaiset klassiset porvarilliset taloustieteilijät.
Toisaalta Shaikh itse nimittää teoriaansa ”klassiseksi”. Arvelin kirjaa aloittaessani, että nimikkeen tarkoitus on lähinnä rauhoitella vauhkoimpia antimarxisteja. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin monimutkaisempi. Shaikh esimerkiksi välttää monia marxilaisen perinteen ydinkäsitteitä. Hän kutsuu työarvoja ”suoriksi hinnoiksi” ja ”integroiduiksi työajoiksi”. Lisäksi hän omaksuu muita klassisia ja keynesiläisiäkin vaikutteita, joita hän tosin tulkitsee marxilaisista lähtökohdista.
Lopputulos on marxilaisen taloustieteen laajan oppimäärän kehittynyt versio. ”Klassisen” nimikyltti puolustaa kuitenkin paikkaansa, koska kirja on varsin moniaineksinen.
Shaikh osoittaa muun muassa laajoin aikasarja-aineistoin, että marxilainen käsitys kapitalismin keskeisistä toimintaperiaatteista pitää paikkansa. Kapitalistit kilpailevat voitosta investoimalla yhä tehokkaampaan tuotantoteknologiaan ja leikkaamalla sitten tuottamiensa tavaroiden hintoja. Tässä pelissä kilpailukyvyttömät sortuvat, minkä vuoksi kapitalistit ovat jatkuvassa paineessa leikata palkkoja, huonontaa työläisten asemaa ja korvata heidät koneilla. Koska teknologinen muutos on konepainotteista, työvälineisiin sitoutuneen vanhan arvon osuus tuppaa kasvamaan yhä suuremmaksi työläisten tuottamaan uuteen arvoon verrattuna. Kapitalistit saavat siksi investoimaansa euroa kohden vuosi vuodelta vähemmän voittoa. Heidän on pakko sahata omaa oksaansa.
Shaikh ei väitä, että yllä kuvattu pääoman syvävirtaus pyyhkisi mennessään kaikki muut yhteiskunnalliset ja yksilölliset vaikutteet. Hänen teoriansa selvittää muun muassa elvytyspolitiikan ja palkkataistelun mahdollisuudet ja rajat.
Shaikh myös muotoilee yksilöllisen käyttäytymisen teoriansa sortumatta epäuskottavaan ekonopsykologiaan, jollaiseen monet uusklassisen valtavirran ulkopuolisetkin taloustieteilijät nojaavat. Shaikhin malleissa tavanomainen käytös ei näyttäydy poikkeamana.
Shaikhin arvio nykytilanteesta on synkkä. Hän osoittaa, että 1970-luvun talouskriisi ”ratkaistiin” käymällä työläisten taskulla ja laskemalla keinotekoisesti korkotasoa. Kapitalistien voitot nousivat näillä keinoin hetkellisesti. Samalla kasvoivat tuloerot, velkaantumisasteet ja finanssisektori. Kun korot ovat nykyään nollissa, jäävät vaihtoehdoiksi velka- tai keskuspankkielvytys ja työläisten kurjistaminen tai heidän valtiollisten turvaverkkojensa heikentäminen.
Kirjasta toistaiseksi esitetyt näkemykset tuntuisivat heijastelevan kirjoittajien taustoja. Marxilaiset Bill Jefferies ja Michael Roberts siirtyvät hetimiten riitelemään arvoteorian mikronyansseista. Keynesiläinen Heikki Patomäki taas syyttää Shaikhia liiasta talousdeterminismistä, joka tukahduttaa visiot valtiovetoisista reformeista, joilla kapitalismin voisi pelastaa itseltään. Uusklassikko Hannu Vartiainen toteaa kirjaa lukematta Twitterissä, ettei Shaikh yksinkertaisesti ymmärrä mistä puhuu, muttei vaivaudu perustelemaan näkemystään.
Oma näkemykseni on, että Shaikhin kirja on tieteellisesti erittäin korkeatasoinen. Siksi en jaksaisi valittaa edes teoksen surkeasta editoinnista tai sen aineistojen liiallisesta keskittymisestä Yhdysvaltoihin. Tämän kaliiperin opuksesta tulee kyllä uusia painoksia, joissa nämä puutteet voidaan paikata. Sitä paitsi Shaikh näyttää perin pohjin, kuinka samat analyysit voisi tehdä laajemmin aineistoin.
Shaikhin todellinen ongelma on, ettei hän vie tutkimuksensa poliittisia seurauksia ilmeiseen päätepisteeseensä. Hän osoittaa, että kapitalismi tuottaa työttömyyttä, epätasaista tulonjakoa, kriisejä, valheita ja tehottomuutta. Samalla hän tekee täysin selväksi, että näiden ongelmien pysyvä poistaminen kapitalismin sisällä on äärimmäisen vaikeaa tai jopa mahdotonta.
Silti Shaikhin politiikkasuositukset ovat luokkaa ”kriisissä ei kannata leikata” ja ”valtiolliset työllistämisohjelmat ovat hyvää elvytystä”. Ikään kuin hän ensin teilaisi keynesiläisyyden ja yrittäisi sitten epätoivoisesti manata sitä takaisin henkiin.
On tietenkin selvää, ettei taloustieteellisen teoksen keskeisin anti voi olla poliittisen ohjelman muotoilu. Kun Shaikh kuitenkin politiikkasuosituksia tekee, miksei hän lainkaan yritä vastata kysymyksistä tärkeimpään: miten kapitalismista pääsisi eroon?
Kirjoittaja työskentelee väitöskirjatutkijana Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella.
Kuka enää nukkuu?
Puolan asia on meidän asiamme
Lokakuun 3. päivänä Puolan naiset valtasivat kadun ja sosiaalisen median. ”Mustassa protestissa” naiset nousivat vastustamaan kaavailtua aborttilakia.
Lain tarkoitus oli kieltää abortti käytännössä kokonaan muulloin kuin silloin, kun äidin henki on vaarassa. Abortin tehnyt nainen olisi voinut joutua vankilaan jopa viideksi vuodeksi. Jo nyt Puolassa on erittäin tiukka aborttilaki – abortti on sallittu vain jos raskaus on alkanut raiskauksesta, sikiö on vaikeasti vammainen tai äidin henki on vaarassa.
Kansalaisaloitteesta lähtenyt lakiluonnos kaatui parlamentissa selvin luvuin protestien jälkeen. Samaan aikaan Puolan eri kaupungeissa kuitenkin pidettiin myös ”Valkoisia protesteja”, joissa puolustettiin aborttikieltoa. ”Valkoiset protestit” uutisoitiin Puolan mediassa laajalti; joissakin lehdissä niitä pidettiin välttämättömänä vastapainona mustille protesteille.
Taistelu ei ole ohi. Vietin sattumalta protestipäivän vanhan ystäväni, puolalaissyntyisen naislakimiehen kanssa. Mekin laadimme #blackprotest-kyltin ja julkaisimme sen sosiaalisessa mediassa.
Vuosia ulkomailla asunut ystävättäreni seuraa Puolan tapahtumia kauhulla. Pari päivää lain kaatumisen jälkeen hän viestitti minulle taas.
”Voitimme yhden taistelun, mutta emme koko sotaa. Pro life- kansalaisliike onnistui keräämään puoli miljoonaa allekirjoitusta, aborttimyönteinen pro choice alle puolet siitä. Jo torstaina uusi, 115 000 nimen vetoomus meni parlamenttiin. Tässä lakiehdotuksessa abortin tehnyt nainen ei enää joutuisi vankilaan, muuten sisältö on sama kuin aiemmassa laissa.”
Kyse on naisten ihmisoikeuksista keskellä Euroopan unionia.
Pro life- liike on Puolassa niin vahva, että moni lääkäri pelkää tehdä aborttia. Vuoden 1996 laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä takaa lääkäreille oikeuden kieltäytyä abortista ja jopa jälkiehkäisyn kirjoittamisesta sekä raskauden ajan ultraäänitutkimusten suorittamisesta omantunnon syihin vedoten.
Abortti on vain yksi Puolan naisten ongelmista. Polish Defence League – niminen ryhmä muun muassa käynnisti islaminvastaiset katupartiot suurimmissa kaupungeissa jo pari vuotta sitten. Se, että Puolan muslimipopulaatio kuuluu Euroopan pienimpiin, ei ole estänyt tätä ryhmää kiertelemästä yökerhoja ja varoittelemasta puolalaisia naisia muslimimiesten ”uhasta.”
Sekä katupartioita että aborttikieltoa yhdistää yksi asia: tarve kontrolloida naista ja naisen valinnanvapautta. Ystäväni sanoin:
”Ei tässä ole kyse vain aborteista vaan naisten ihmisoikeuksista laajemmin. Puolassa niitä kyseenalaistetaan korkealla poliittisella tasolla. En unohda koskaan, miten aikoinaan eräs nyt jo edesmennyt populistipoliitikko oli syytteessä prostituoidun raiskaamisesta, ja nauroi televisiossa sanoen, että ’eihän prostituoitua voi raiskata’.”
Kyse on naisten ihmisoikeuksista keskellä Euroopan unionia. Puolan asia on meidän asiamme.
Vapaa-ajan varastajat
Viimeisenä työtehtävänäni ennen kesäkautta tarkastin pääsykokeita. Se on aika väsyttävää hommaa. Valtavaa urakkaa hidastavat entisestään lukuisat täysin läskiksi lyödyt vastaukset, jotka kuitenkin on luettava yhtä lailla huolellisesti.
Suurin osa näistä vastauksista on työvoimaviranomaisten aikaansaannosta. Työttömät nuoret kun pakotetaan pyrkimään useampaan paikkaan, riippumatta heidän omista tavoitteistaan. Monet siis käyvät yliopiston pääsykokeissa kirjoittelemassa joutavia tahtonsa vastaisesti.
Ylimääräinen vaivani on toki vähäpätöinen valituksen aihe. On kuitenkin varsin todennäköistä, että lähitulevaisuudessa näin typeriä ongelmia joudutaan pohtimaan siellä sun täällä.
Työllisyyspolitiikkaa nimittäin hallitsee työvoiman tarjonta-agenda, jonka maailmanselitykseen kuuluu, että työttömyys johtuu työttömien passiivisuudesta. Tämän painotuksen myötä työllisyyspolitiikassamme on myös voimistunut pyrkimys työttömien ajankäytön aktiiviseen häirintään.
Entinen Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen johtaja, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen on muotoillut tavoitteen selväsanaisimmin:
”Viranomainen ei voi ottaa työttömältä pois hänen taloudellista vähimmäistoimeentuloaan, mutta hän voi vaatia sellaisia vastasuorituksia, jotka häiritsevät työttömän vapaa-aikaa […] emme voi ottaa työttömältä rahoja pois, mutta voimme varastaa hänen vapaa-aikansa.”
Työvoimaviranomaiset suunnittelevatkin täyttä häkää erilaisia aikaa kuluttavia asioita, joita työttömiltä voisi vaatia. Englannissa jaotellaan jo vapaaehtoistyötä sen mukaan, mikä on työttömälle hyväksyttävää ajankäyttöä, ja virastoon kiikutetaan vaadittuja todistuksia hyväksyttävän vapaaehtoistyön suoritetusta määrästä.
Suomi seuraa perässä, vaikkei vaatimuksissa ole mitään järkeä. Työttömien pakolliset haastattelut kolmen kuukauden välein voivat olla vasta alkusoittoa.
Ihmiset tuottavat tietysti monenlaisia sovellutuksia ja luovia kusetuksia vaatimusten kiertämiseen. Työvoimaviranomaisten kanssa kikkailusta tulee paitsi työttömien omanarvontunnon lähde, myös epävirallista kulttuuria ja tietotaitoa.
Poliittisen päätöksen jälkeen maailmassa on vielä tuhat ja yksi kitkan ja neuvottelun paikkaa, ennen kuin sosiaalinen todellisuus on mukautunut johonkin päätökseen
Yhtä lailla tärkeää on kuitenkin se, miten yhteiskunnan muut instituutiot suhtautuvat taantumuksellisiin pyrkimyksiin. Poliittisten uudistusten onnistuminen edellyttää nimittäin laajempaa yhteiskunnallista hyväksyntää. Useampien instituutioiden on sopeutettava toimintaansa ja osoitettava vähintään minimaalista myötäsukaisuutta – eikä näin välttämättä tapahdu.
* * *
Politiikka mielletään usein liioitellun päätösvetoiseksi. Oppikirjatodellisuudessa eduskunta säätää lain tai sopii uudistuksesta, ja sen mukainen toimintamalli sujahtaa kuin itsestään osaksi sosiaalista todellisuutta.
Yhteiskunta ei kuitenkaan ole näin virtaviivainen. Poliittisen päätöksen jälkeen maailmassa on vielä tuhat ja yksi kitkan ja neuvottelun paikkaa, ennen kuin sosiaalinen todellisuus on mukautunut johonkin päätökseen – ja myös tuo mukautuminen voi tapahtua monella tavalla. Tämä on yhtä lailla politiikkaa.
Usein huonoja päätöksiä vastustetaan retoriikalla joka olettaa, että päätöksen jälkeen peli on menetetty (”hallitus tarjoaa kylmää kyytiä”). Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Koska riittävän monet ihmiset suhtautuvat ihmiskohtaamisiin terveellä järjellä ja ammattialaansa kunnianhimoisesti, maailma on täynnä potentiaalisia esteitä ihmisiä alistavan politiikan toteutumiselle.
Englannissa vapaaehtoisjärjestöt pohtivat paraikaa, tulisiko vapaaehtoistoimintaan osallistuville työttömille antaa mitä tahansa keksittyjä aikakirjanpitoja käyttöön. Miksipä ei?
Ja palatakseni pääsykokeisiin: olisi yhtä lailla kaikkien etu, jos haluttomat hakijat saisivat pääsykokeista osallistumismerkinnän pelkällä ilmoituksella. Sekä epämotivoitunut hakija että pääsykokeiden tarkastaja säästäisivät aikaa, ja TE-byrokraatti saisi yhdentekevän symbolisen todisteen osallistumisesta.
Aktiivinen kansalaistoiminta – avain hyvään yhteiskuntaan?
Mikä on omaehtoisen kansalaistoiminnan ja ihmisten välisen luottamuksen merkitys? Yhteiskuntatieteiden klassikoiden ajatusten perusteella ne voisivat olla hyvän yhteiskunnan keskeisin osatekijä. Toisaalta tutkijat ovat esittäneet, että toimiva julkinen sektori olisi ensisijainen luottamuksen lähde.
Antti Kouvo väitteli pari vuotta sitten aiheesta ”Luottamuksen lähteet. Vertaileva tutkimus yleistynyttä luottamusta synnyttävistä mekanismeista.” (Kouvo 2014.) Kouvo vertaili, syntyykö luottamus ensi sijassa kansalaisten verkostoissa vai onko tärkein luottamusta synnyttävä tekijä hyvin toimiva julkinen sektori hallinnollisine ja sosiaalisine tehtävineen.
Kansalaisyhteiskuntaa painottavan hypoteesin mukaan kansalaiset, jotka viettävät aikaansa yhdistyksissä tai muissa sosiaalisissa verkostoissa, oppivat muita helpommin luottamaan toisiin ihmisiin. Julkista hallintoa painottavan hypoteesin mukaan ihmiset pystyvät luottamaan toisiinsa ja ratkaisemaan kollektiivisia ongelmiaan yhdessä silloin kun poliittiset ja lainsäädännölliset instituutiot pystyvät luomaan tähän tarvittavan toimintaympäristön.
Kouvon mukaan ”tutkimuksen keskeinen tulos on, että kaiken kaikkiaan luottamus näyttäisi kukoistavan maissa, joissa kansalaiset kokevat julkiset instituutiot oikeudenmukaisina sekä reiluina, kansalaisyhteiskunnan roolin luottamuksen synnyttämisessä ollessa tälle alisteinen.” Kouvon mukaan empiiriset vertailut eivät siis tue kansalaisten omaehtoista toimintaa keskeisimpänä luottamuksen synnyttäjänä vaan asettavat keskiöön hyvin toimivan julkisen hallinnon.
Minua jäi vaivaamaan korkeatasoisen väitöskirjan johtopäätöksen oikeellisuus. Väitöksen opponenttina kirjoitin epäilykseni lausuntooni tiedekunnalle. ”Perusteellisempi historiallinen tarkastelu olisi tuonut syvyyttä tutkimuksen kysymyksenasetteluun. Luottamuksen synty olisi saattanut paljastua kansalaisyhteiskunnan ja julkisten instituutioiden monimutkaisen keskinäisen vuorovaikutuksen tulokseksi, johon vaikuttaa lisäksi lukuisia muita yhteiskunnallisia olosuhteita.”
Tuon jälkeen asia on vaivannut minua entistä enemmän. Kansalaistoiminnan, julkisen hallinnon ja luottamuksen suhteet johtavat pohdintaan yhteisön ja vuorovaikutuksen perimmäisistä kysymyksistä.
Asiasta käydyssä kansainvälisessä tutkimuskeskustelussa on hämmentänyt klassikoiden poissaolo. Tutkijat ovat pitäytyneet melko pinnallisesti empiiristen aineistojen erittelyssä. Pyrin nyt avaamaan keskustelua vetoamalla klassikoihin. Ennen sitä perustelen luottamuksen merkitystä.
Ihmisten välinen luottamus
Yhteiskuntatieteellisessä ja yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa on jo kahden vuosikymmenen ajan puhuttu luottamuksesta sosiaalisen pääoman tärkeimpänä osatekijänä (Kajanoja 2009). Luottamus näyttää vertailevassa tutkimuksessa kaikista selittävistä tekijöistä vahvimmin kytkeytyvän hyvinvointiin, talouden menestykseen, oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja vastaaviin onnistunutta yhteisöä kuvaaviin tekijöihin. Vertailevat tiedot osoittavat lisäksi, että luottamus ja kansalaistoiminta kytkeytyvät toisiinsa: mitä vahvempaa on luottamus, sitä laajempaa on osallistuminen.
Tällöin luottamuksella tarkoitetaan ”yleistynyttä luottamusta”. Sitä mitattaessa kansalaisilta kysytään ”sanoisitko, että toisiin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa vai sanoisitko, että ei voi olla liian varovainen suhteessa toisiin ihmisiin”. Kysymys on luottamuksesta kehen tahansa eikä vain tuttaviin. Pohjoismaissa 60 – 70 prosenttia, Keski-Euroopassa 30 – 40 prosenttia ja Portugalissa ja Kreikassa noin 20 prosenttia sanoo luottavansa muihin ihmisiin.
Teoria kommunikatiivisesta toiminnasta
Saksalainen filosofi Jürgen Habermas (s. 1929) esitti kommunikatiivisen toiminnan teoriansa vuonna 1981. Habermas jakaa yhteiskunnan elämismaailmaan ja systeemeihin. Elämismaailma on ihmisten arkista vuorovaikutusta. Systeemit Habermas jakaa kahtia: valtaan ja markkinoihin. Valta on meitä ohjaavaa julkisen hallinnon toteuttamaa säätelyä. Markkinat ohjaavat toimintaamme rahan välityksellä.
Yhteiskunta – myös sen systeemit eli valta ja raha – pohjautuu lopulta ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen.
Elämismaailmassa on olennaista kommunikatiivinen toiminta, jossa ihmiset yhdessä vuorovaikutteisesti ratkovat yhteiseloaan. Julkisen vallan säätely ja markkinat asettavat rajoituksia ja puitteita elämismaailman arjelle. (Habermas 1981; Kajanoja 1996.)
Habermasin mukaan systeemeillä eli julkisella säätelyllä ja markkinoilla on oltava jonkinlainen hyväksyntä elämismaailmassa. Muutoin systeemit menettävät oikeutuksensa. Tämä on olennaista teemamme kannalta. Yhteiskunta – myös sen systeemit eli valta ja raha – pohjautuu lopulta ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen.
Toisaalta elämismaailman vuorovaikutuksesta valtaosa on teemamme kannalta vähemmän merkityksellistä välttämätöntä välineellistä toimintaa arjen sujumiseksi, rutiininomaista elämisen edellyttämää toimintaa. Merkittävää elämismaailmassa on ei-välineellinen kommunikatiivinen toiminta, jossa keskustellen sovimme yhdessä arjen pelisäännöistä.
Habermas nojasi teoriassaan itävaltalais-israelilaiseen filosofiin Martin Buberiin (1878 – 1965) ja hänen vuonna 1923 julkaistuun teokseensa ”Minä ja Sinä” (Buber 1986). Siinä Buber jakaa ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen minä-sinä- ja minä-se-suhteisiin. Minä-sinä-suhde on toisen kuuntelemista ja keskustelua, minä-se-suhde taas on välineellinen, keskusteluton suhde.
Buberin ajattelua jatkoi liettualais-ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas (1906 – 1995), jonka teoksissa korostuvat ”toisen kasvot” (Levinas 1996). Ne asettavat meille haasteeksi toisen kuulemisen. Olennaista Buberilla ja Levinasilla on Habermasin tarkoittama kommunikatiivisuus, yhdessä ratkaisuja hakeva vuorovaikutus.
Orgaaninen solidaarisuus ja yhteiskunnan ihme
Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim (1857 – 1917) kirjoitti vuonna 1893 teoksen, jonka mukaan perinteisessä yhteiskunnassa vallitsee mekaaninen solidaarisuus ja modernissa yhteiskunnassa orgaaninen solidaarisuus (Durkheim 1990). Perinteisessä yhteiskunnassa käyttäytyminen perustuu paljolti pakottavasti opetettuihin ja uskonnon vahvistamiin perinteisiin sääntöihin. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa käyttäytymistä säätelee enemmän itse oivallettu yhteisöä tukeva solidaarisuus. Saksalainen sosiologi Georg Simmel (1858 – 1918) pohdiskeli samoihin aikoihin yhteiskunnan sosiaalisuuden ihmettä (Simmel 1999).
Durkheimin ja Simmelin kirjoitukset voidaan nähdä vastauksena Thomas Hobbesin (1588 – 1679) ajatuksille tai niiden tulkinnalle. Teoksessaan Leviathan (1640-luvulla) Hobbes esitti ajatuksensa suvereenista, joka voi olla kuningas tai kansanvaltainen elin, ja jonka hallitseman väkivaltakoneiston tehtävänä on ehkäistä luonnontilassa vallitseva ”kaikkien sota kaikkia vastaan” sekä mahdollistaa järkiperäinen edistys (Hobbes 1999).
Durkheimin orgaaninen solidaarisuus ja Simmelin yhteiskunnan ihme kiistivät, että yhteisössä vallitsisivat perimältään väkivaltaan pohjautuvaa kurinpitoa edellyttävät viidakon lait. Sen sijaan he esittivät, että yhteisöissä on taipumusta solidaarisuuteen.
Näyttämölle voisi marssittaa monta muutakin filosofia, sosiologia ja valtio-oppinutta. Esimerkiksi Hannah Arendt (1906 – 1975) korosti ihmisten vapaata yhteistä toimintaa arkimaailmassa hyvän yhteiskunnan perustana (Arendt 2002).
Luottamuksen lähteet ja tuotokset
Yhteistä edellä kuvatuille klassikoille on korostaa, että toimivan yhteiskunnan perustana on ihmisten keskinäinen vuorovaikutus sen sijaan, että perustaksi nostettaisiin ihmisiä ohjaavien instituutioiden toiminta. Onnistuneen vuorovaikutuksen edellytyksenä on ihmisten keskinäinen luottamus.
Näin vuorovaikutus ja sen pohjana luottamus nousevat mainittujen klassikoiden ajattelussa keskiöön hyvän yhteiskunnan rakentamisessa. Ajatuskulku heittää epäilyksen Antti Kouvon väitöskirjan päätulokselle instituutioiden ensisijaisuudesta luottamuksen synnyttämisessä.
Toisaalta, mikä on syy ja mikä on seuraus? Nojaan seuraavassa osittain Petri Ruuskasen oivalliseen jaotteluun (Ruuskanen 2001, 46).
Luottamuksen lähteitä ovat:
– valistunut yksilö,
– yhteisö, jossa toimivat vastavuoroisuuden normit sekä horisontaaliset ja vertikaaliset verkostot ja
– yhteiskunta, jossa toimivat oikeusvaltio, sosiaalinen turvajärjestelmä sekä avoin tiedonvälitys.
Luottamuksen tuloksena ovat:
– yhteistoiminnan helpottuminen ja toimintojen koordinointi sekä
– sosiaalinen tuki.
On ilmeistä, että luottamus tuottaa yksilön valistuneisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja verkostoitumista yhteisössä ja ne puolestaan vahvistavat oikeusvaltiota sekä yhteiskunnan sosiaalista turvajärjestelmää ja avointa tiedonvälitystä. Näin luottamuksesta tulee itseään vahvistava hyvän kehä: luottamuksen tuotokset vahvistavat luottamuksen lähteitä.
Pohjoismaat ja Italia esimerkkeinä
Monet ovat pitäneet pohjoismaisen yhteiskunnan onnistuneisuuden pohjana feodalismin puutetta. Ihmisten välistä luottamusta eivät ole rapauttaneet rankat alistussuhteet.
Pohjoismaissa seurakunnista tuli kuntia ja sen myötä julkinen hallinto rakentui kansalaislähtöisemmin kuin useimmissa muissa maissa. Erityisen tärkeää oli myös kansakoululaitoksen rakentuminen paikallisena itsehallinnollisena toimintana alhaalta ja siten, että samoihin koululuokkiin tuli sekä säätyläisten että rahvaan lapsia.
Luottamus rakentuu hitaasti. Sosiaalisen pääoman gurun Robert Putnamin perusteos vuodelta 1993 kertoo, miten luottamus ja muu sosiaalinen pääoma selitti, miksi Pohjois-Italia oli menestystarina ja miksi Etelä-Italia jäi yhä enemmän jälkeen Pohjois-Italiasta.
Pohjois-Italiassa ihmiset luottivat enemmän toisiinsa, kansalaistoiminnassa ylitettiin enemmän luokkarajoja ja katolinen kirkkokin toimi Pohjois-Italiassa vähemmän autoritaarisesti kuin Etelä-Italiassa. Keskinäinen luottamus ja suku- ja luokkarajoja ylittävä yhteistyö oli Putnamin mukaan pitkän historiallisen kehityksen tulos.
Eriarvoisuus ja sosiaalinen pääoma
Pohjoismaiden ja Italian kokemukset antavat perusteita asettaa kansalaisyhteiskunta ensi sijalle luottamuksen rakentumisessa julkiseen hallintoon verrattuna. Myös kansainvälisten tilastoaineistojen vertailusta löytyy tukea väitteelle.
Olen analysoinut yhdessä taloustutkija Robert Hagforsin kanssa sosiaalisen pääoman, hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden suhteita (Hagfors & Kajanoja 2010). Maakohtaisten tietojen vertailu osoitti vahvan yhteyden eriarvoisuuden, sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin välillä: mitä vähäisempää oli eriarvoisuus, sen vahvempaa oli sosiaalinen pääoma ja mitä vahvempaa oli sosiaalinen pääoma, sen korkeampia arvoja saivat hyvinvoinnin indikaattorit.
Ihmisten välinen luottamus kytkeytyy siis aktiiviseen kansalaistoimintaan ja on tärkein sosiaalisen pääoman osatekijä. Vahva sosiaalinen pääoma taas lisää hyvinvointia. Vertailevan tilastoaineiston voisi siis tulkita tukevan yhteiskuntatieteiden klassikoiden ajatuksia sekä Pohjoismaiden ja Italian esimerkkejä, joiden perusteella kansalaistoiminta olisi kaikkein keskeisin avain hyvään yhteiskuntaan.
sosiaalisesta pääomasta kirjoittavat tutkijat, Robert Putnam mukaan lukien, ovat laajoissa empiirisissä tutkimuksissa ja pohdinnoissa ohittaneet eriarvoisuuden merkityksen luottamuksen nakertajana
On kuitenkin hyviä perusteluja sille, että Antti Kouvo asettaa väitöskirjassaan julkisen hallinnon ensisijalle luottamuksen synnyttäjänä. Julkinen sektori voidaan nähdä keskeisimpänä eriarvoisuutta vähentävänä toimijana ja eriarvoisuus kytkeytyy voimakkaasti ihmisten väliseen luottamukseen (ks. kuvio 1).
On itse asiassa hämmentävää, miten sosiaalisesta pääomasta kirjoittavat tutkijat, Robert Putnam mukaan lukien, ovat laajoissa empiirisissä tutkimuksissa ja pohdinnoissa ohittaneet eriarvoisuuden merkityksen luottamuksen nakertajana. Kuten kuviosta 1 käy ilmi, mitä pienempiä ovat tuloerot, sitä enemmän ihmiset luottavat toisiinsa.
Kuvio 1. Luottamuksen ja tuloerojen suhde 14 EU-maassa vuonna 2000. Vastausvaihtoehdot ovat ”useimpiin ihmisiin voi luottaa” ja ”täytyy olla erittäin varovainen”. Kuviossa 1,00 tarkoittaa, ettei kukaan ilmoita luottavansa ja 2,00 sitä, että kaikki ilmoittavat luottavansa. Lähde: European Values Study. Kuvion tuloeromittarina on gini-kerroin. Siinä nolla prosenttia tarkoittaa tulojen tasajakoa kansalaisten kesken ja sata prosenttia tilannetta, jossa yksi saa kaiken, mutta muut eivät mitään. Lähde: UNU-WIDER World Income Inequality Database.
Lopuksi
Tutkimuksellista evidenssiä on siis kumpaankin suuntaan: sekä siihen, että aktiivinen kansalaistoiminta olisi ihmisten keskinäisen luottamuksen keskeisin osatekijä tai siihen, että tärkeintä olisi kokemus oikeudenmukaisuutta ja reiluutta tuottavasta julkisesta sektorista. Kysymys siitä, kumpi on keskeisempi, ei kenties ole kovin mielekäs. Luottamuksen synty on aiheellista ja viisasta nähdä kansalaisyhteiskunnan ja julkisen hallinnon vuorovaikutuksen tuloksena. Kansalaisyhteiskunnan keskinäinen luottamus synnyttää toimivaa julkista hallintoa ja toimiva julkinen hallinto puolestaan edistää luottamuksen vahvistumista kansalaisyhteiskunnassa.
Aihepiiri on merkittävä. Vahvaa evidenssiä on näet siitä, että kansalaistoiminta, toimiva julkinen hallinto ja niiden synnyttämä ihmisten keskinäinen luottamus ovat keskeisimpiä hyvinvoinnin tuottajia. Kysyttäessä lopuksi, mitä pitäisi tehdä hyvinvoinnin lisäämiseksi, tutkimustulokset viittaavat siihen, että eriarvoisuuden vähentäminen olisi erityisen viisasta.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, entinen Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkö ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.
Lähteet:
Arendt, Hanna (2002): Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. (Alkuteos ”Human Condition” julkaistiin 1958.) Vastapaino, Tampere.
Buber, Martin (1986): Minä ja Sinä. (Alkuteos ”Ich und Du” julkaistiin 1923.) WSOY, Helsinki.
Durkheim, Émil (1990): Sosiaalisesta työnjaosta. (Alkuteos ”De la division du travail social” julkaistiin 1893.) Gaudeamus, Helsinki.
Habermas, Jürgen (1981): Theorie des kommunikativen Handelns. Suhrkamp, Frankfurt am Main.
Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko (2010): Hyvän kehän hypoteesi. Teoreettista taustaa ja empiiristä arviointia. Kelan nettityöpapereita 11/2010. Kansaneläkelaitos, Helsinki.
Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko & Komu, Merja (2014): The virtuous circle of welfare state revisited. Kela Working papers 54/2014. Kansaneläkelaitos, Helsinki.
Hobbes, Thomas (1999): Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. (Alkuteos ”Leviathan or the matter, forme and power of a commonwealth ecclesiasticall and civill” julkaistiin 1651.) Vastapaino, Tampere.
Kajanoja, Jouko (1996): Kommunikatiivinen yhteiskunta. Puheenvuoro hyvinvointivaltiosta. Tammi, Helsinki.
Kajanoja, Jouko (2009): Sosiaalinen pääoma: yhteisöllisyyden paluuta vai henkistä väkivaltaa. Yhteiskuntapolitiikka 2009 (1).
Kouvo, Antti (2014): Luottamuksen lähteet. Vertaileva tutkimus yleistynyttä luottamusta synnyttävistä mekanismeista. Annales Universitatis Turkuensis C 381, Turku.
Levinas, Emmanuel (1996): Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Toisen jälki. (Alkuteokset ”Ethique et infini: Dialogues avec Philippe Nemo” julkaistu 1982 ja ”La trace de l’autre” julkaistu 1963.) Gaudeamus, Helsinki.
Putnam, Robert (1993): Making Democracy work: Civic Tradition in Modern Italy. Princeton University Press, Princeton (New Jersey).
Ruuskanen, Petri (2001): Sosiaalinen pääoma – käsitteet, suuntaukset ja mekanismit. VATT-tutkimuksia 81. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki.
Simmel, Georg (1999): Pieni sosiologia. (Alkuteokset ”Soziologie (1. luku)” julkaistu 1908 ja ”Grundfragen der Soziologie” julkaistu 1918.) Tutkijaliiton julkaisusarja 93. Tutkijaliitto, Helsinki.
Suuruudenhullu taloustiede
Ha-Joon Changin mukaan taloustiede on epäonnistunut käsittelemään taloutta, mutta monet taloustieteilijät kuvittelevat silti voivansa selittää melkein kaiken muunkin maailmassa.
Keskiviikkona Helsingin yliopistolla luennoinut Ha-Joon Chang opettaa itse taloustiedettä Cambridgen yliopistossa, mutta hän on tullut tunnetuksi kirjoistaan, jotka popularisoivat taloustiedettä kriittisellä otteella. Hän ei päästä oppialaansa ja kollegoitaan vähällä tälläkään kertaa.
Ha-Joon Changin mielestä monia taloustieteilijöitä ja taloustieteen popularisoijia vaivaa suuruudenhulluus. He yrittävät selittää taloustieteellisillä malleilla asioita, joilla ei ole mitään tekemistä talouden kanssa. Tämän tyyppisiä kirjoja on ilmestynyt viime aikoina paljon, yhtenä esimerkkinä Chang mainitsee bestseller-teoksen Outoustalous: taloustieteilijä tutkii kaiken näkymätöntä puolta (Steven Levitt & Stephen Dubner). Chang kuvailee, kuinka kirja yrittää selittää taloustieteen teorioilla melkein mitä vain, huijarisumopainijoista siihen, miten amerikkalaisopettajat tarkistavat kokeita.
Kyse ei ole vain yksittäisten ihmisten suuruudenhulluudesta, Chang sanoo. Ongelman ydin on hänen mukaansa se, että taloustieteessä vallalla oleva uusklassinen koulukunta määrittelee taloustieteen sen teoreettisten lähtökohtien ja metodologian pohjalta. Tästä seuraa oletus, että taloustiede voi tutkia lähes mitä tahansa. Changin mukaan oppiala tulisi kuitenkin määritellä tutkimuskohteen mukaan: taloustiede tutkii taloutta.
Voisiko siinä, että taloustiede levittyy joka puolelle olla kyse myös siitä, että me toimittajat kysymme taloustieteilijöiltä asioita, joita pitäisi kysyä joltain muulta? ”Kyllä taloustieteilijätkin voivat sanoa hyödyllisiä asioita esimerkiksi koulutuksesta, vaikka eivät ole alan asiantuntijoita”, Chang puolustaa. Mutta kuuntelemmeko liikaa taloustieteilijöitä? ”Kyllä näin taitaa olla”, Chang vastaa. Hänen mukaansa ongelman ydin on kuitenkin se, että osa taloustieteilijöistä kuvittelee kykenevänsä selittämään kaikki asiat paremmin kuin muiden alojen asiantuntijat. ”Tällöin taloustieteilijän kanssa ei kannata enää keskustella.”
”Suurin osa innovaatioista tapahtuu edelleen teollisuudessa”
Chang on kirjoittanut myös paljon taloushistoriasta. Hän on kritisoinut käsitystä, jonka mukaan eläisimme jälkiteollisessa yhteiskunnassa, jossa teollisuus ei olisi enää talouden keskiössä. Kehitysmaat eivät voi hypätä suoraan palvelutalouteen ja esimerkiksi Iso-Britannia on Changin mukaan tehnyt virheen heikentäessään teollisuustuotantoaan vuosikymmenien ajan.
”Suurin osa innovaatioista tapahtuu edelleen teollisuudessa”, Chang sanoo. Sen merkitys on pienentynyt, mutta teollisuus on hänen mukaansa edelleen talouden moottori. ”Moottori saattaa olla vain kymmenesosa auton painosta, mutta koetapa ajaa ilman sitä.”
Olemme kuitenkin myös keskellä ilmastokriisiä. Eikö teollista tuotantoa nimenomaan pitäisi vähentää? ”Ei, ei”, Chang toppuuttelee. Innovatiiviset energiaratkaisut voivat hänen mukaansa tulla ainoastaan teollisuudesta. ”Konsulttifirmat eivät luo kestäviä energiateknologioita ja ratkaise tätä ongelmaa”, Chang sanoo.
Toisaalta, niistä teollisuuden innovaatioistakin on puhuttu vaikka kuinka, mutta ilmastokriisi sen kun pahenee. Changin opetuksia seuraten, taitaa olla niin että teollisuuden ja ilmastokriisin suhteesta kannattaa kysyä myös muilta kuin taloustieteilijältä.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja.
Etelä-Koreassa syntynyt Ha-Joon Chang opettaa kehitystaloustiedettä Cambridgen yliopistossa Englannissa. Hän on tunnettu taloustieteen popularisoija, jolta on ilmestynyt suomennettuna kaksi teosta: 23 tosiasiaa kapitalismista (2012) ja Taloustiede – käyttäjän opas (2015). Chang vieraili Into-kustannuksen kutsumana Helsingissä 28.9.2016.
Uusi tasajako
”Jumala laittoi sinut maailmaan, mutta maailma ei kuulu vain sinulle. Se ei ole vain sinun, vaan se on kaikkien.” (AJ+ Facebook-sivulla julkaistu video)
Tämä on 14-vuotiaan Mustafan vastaus ihmisille, jotka syrjivät pakolaisia. Mustafa on Lähi-idän konfliktia paossa Saksassa yksin. Hänen isänsä on Irakissa ja siskonsa Syyriassa.
Hänen viestissään on oikeastaan kaikki mitä tällä hetkellä haluan sanoa ihmisenä olemisesta. Teinin totuudellinen puhe liittyy myös siihen, miten vasemmistolaisuuden Suomessa ja Euroopassa on ajateltava itsensä uudestaan.
Suomessa on vuodessa tapahtunut paljon. Poliittinen koneisto on näyttänyt, kuinka ihmisiltä voidaan riisua perus- ja ihmisoikeudet, kuten oikeus perheeseen, oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, hyvään hallintoon, sosiaaliturvaan, vapaaseen liikkuvuuteen ja välttämättömän suojan puuttuessa myös oikeus elämään ja terveyteen.
Perheenyhdistäminen on tehty käytännössä mahdottomaksi, maahanmuuttovirasto on antanut ohjeen, joka erottaa oleskeluluvattomat lapset vanhemmistaan, oikeusavun saamista on kiristetty, oleskelulupakategorioita on poistettu ja konfliktimaiden kanssa neuvotellaan palautussopimuksista. Sisäministeriö haluaa jättää oleskeluluvatta jääneet vailla minkäänlaista suojaa ja sosiaali- ja terveysministeriö on antanut lakiesityksen sosiaaliturvan eriyttämisestä. Nämä ovat vain osa niistä toimista, joilla ihmisten mahdollisuus turvaan ja tulevaisuuteen viedään ja joilla hallitus tekee tuhansista ihmisistä paperittomia.
Pakolaisten kohtelu Euroopassa osoittaa, että on mahdotonta kytkeä tulevaisuuteen ulottuvaa, hyvään tähtäävää politiikkaa menneen maailman väkivaltaisiin instituutioihin
Euroopan unioni on myös osoittanut todellisen luonteensa solmimalla palautussopimuksen Turkin kanssa, samalla kun Frontexin ja Naton laivat ovat estäneet pakolaisten pääsyn turvaan. Nyt EU:lle kaavaillaan yhteistä armeijaa.
Tämän kaiken keskellä vasemmisto liikkeenä, ideologiana, vasemmistolaisista puolueista puhumattakaan, ripustautuu liian usein menneisyyteen. Euroopan unionia rauhanliittona pitävät ihmiset sulkevat silmänsä liittovaltiokehityksen asevarustelulta. He ovat voimattomia epäinhimillistämisen edessä.
Pakolaisten kohtelu Euroopassa osoittaa, että on mahdotonta kytkeä tulevaisuuteen ulottuvaa, hyvään tähtäävää politiikkaa menneen maailman väkivaltaisiin instituutioihin: kansalaisuuteen, liittovaltiokehitykseen tai nationalismiin sen missään muodossa.
Nämä instituutiot ovat julmasti ja erottamattomasti sidoksissa väkivaltaisiin tekoihin, joiden kanssa vasemmistolaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä. Vasemmistolaisuus on – tai sen tulisi olla – oppi, jossa jokainen on toisen vieressä ihmisenä, eikä yhdenvertaisuutta rajoiteta kansalaisuuteen tai oleskelulupakategoriaan.
Tasajako olisi siis tehtävä kaikkien ihmisten kesken. Tämä tarkoittaa ihan jokaista ihmistä, juuri kuten 14-vuotias Mustafa sanoi. Kaikilla on oikeus elämään, hyvinvointiin, onnellisuuteen ja tulevaisuuteen.
Tämän päivän vasemmistolaisuuden olisi Suomesta ja Euroopasta katsottuna irrottauduttava suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta ja nähtävä kanssaihmiset uudella tavalla. Me emme ole vastuussa kansallisvaltiolle, liittovaltioista puhumattakaan. Olemme vastuussa toisillemme.
Sananvapaus ei ole neutraalia
Viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on viljelty käsitystä kahdesta ääripäästä. Puhe ääripäistä – samoin kuin toisinaan myös ääripää-puheen kritiikki – sisältää ainakin kaksi ääneen lausumatonta oletusta: että ääripäiden välinen puoliväli on neutraalimpi kuin kumpikaan ääripää ja että neutraalius on hyvä ja tavoiteltava asia.
Samaan tapaan valistuksen ja liberalismin läpitunkema eurooppalainen itseymmärrys onnittelee itseään neutraalisuudestaan. Tiede on neutraali väline maailmankaikkeuden totuuksien selvittämiseksi, demokratia on neutraali väline poliittisten näkemysten yhteensovittamiseksi, sananvapaus on neutraali väline parhaan argumentin löytämiseksi ja niin edelleen.
Liberaali demokratia ja teknologis-tieteellinen maailmanvalloitus ovat olleet niin pitkään menestyksekkäitä, että niistä on tullut normaali asiantila, joka koetaan yhtä aikaa oikeaksi ja neutraaliksi. Ajatus neutraaliudesta on kuitenkin harha ja tällä harhalla on kääntöpuoli: se sokeuttaa sekä ulkosuhteet ei-liberaaliin ja ei-demokraattiseen ulkomaailmaan että oman itseymmärryksen.
Esimerkiksi tiede ei ole tasapuolinen kaikille maailmankatsomuksille ja elämäntavoille. Tiede on tuhoisaa vaikkapa tietämättömyydelle.
Demokratia ei ole neutraali hallintotapa. Se tekee esimerkiksi kunnon matriarkalismin ja patriarkalismin vaikeammaksi, ellei suorastaan mahdottomaksi. Sananvapaus on epäreilua heitä kohtaan, jotka haluaisivat pysyvästi vaientaa jonkin ihmisryhmän.
Tieteeseen, demokratiaan ja sananvapauteen sitoutuminen ovat arvovalintoja, joista on äärimmäisiä ja usein myös äärimmäisen väkivaltaisia seurauksia toisenlaisiin arvoihin nojaaville maailmankatsomuksille ja elämäntavoille. Jos joku kuvittelee olevansa tieteen, demokratian ja sananvapauden kannattajana jotenkin erityisen tasapuolinen ja neutraali, hän on vähintään harhainen, pahimmillaan hybriksessä.
Tieteestä ja demokratiasta pitää olla ylpeä, muuten niissä ei ole mitään pointtia. Ne eivät ole neutraaleita, joten jos ne eivät tunnu missään, niin parempi antaa olla.
Historia (esimerkiksi islamilaisen maailman, Amerikkojen ja Kiinan historia) tuntee monia esimerkkejä epätieteellisistä, ei-demokraattisista ja sananvapaudettomista elämäntavoista, jotka ovat olleet omia vähemmistöjään ja vieraita kulttuureja ja uskontoja kohtaan vähintään yhtä tasapuolisia tai kenties tasapuolisempiakin kuin nykyiset länsimaiset demokratiat. Demokratia ja sananvapaus eivät takaa vielä mitään – paitsi ei-demokraattisten ja sananvapautta rajoittavien näkemyksien puolueellisen kohtelun.
Rehellisyys tieteen, demokratian ja sananvapauden puolueellisuuden suhteen auttaa kahteen asiaan. Ensinnäkin ulkosuhteisiin. Demokratian ja ”tieteellisen maailmankuvan” vieminen ei ole neutraalia, vaan väkivaltainen arvovalinta, josta pitää tuntea tunnontuskia, varsinkin koska onnistuneet esimerkit ovat kovin harvassa.
Toiseksi, rehellisyys vahvistaa itseymmärrystä. Tieteestä ja demokratiasta pitää olla ylpeä, muuten niissä ei ole mitään pointtia. Ne eivät ole neutraaleita, joten jos ne eivät tunnu missään, niin parempi antaa olla.
Etenkään sananvapaus ei ole neutraalia, koska se kiistää sananvapauden sananvapauden kiistäjiltä. Tässä ei ole minkäänlaista syvää paradoksia. Sananvapaus arvona säilyy vain, jos yhteiskunnassa valtaa eivät saa järjestöt ja yksilöt, jotka järjestelmällisesti ja lopullisesti pyrkivät kiistämään sananvapauden kokonaisilta ihmisryhmiltä, esimerkiksi etnisin perustein. Ristiriita sananvapauden epäämisessä sananvapauden kiistäjiltä on vain näennäinen: kyse on arvovalinnasta.
Pääkirjoitus: Mitä merkitystä on yhteiskunnallisilla liikkeillä?
2011: vuosi joka muutti maailmaa
Vuonna 2011 ihmiset valtasivat aukioita ympäri maailmaa. Vaikka protestien vaikutukset eivät ole kaikissa tapauksissa olleet kestäviä, ne muuttivat tapaa, jolla politiikkaa tehdään sekä ruohonjuuritasolla että virallisissa instituutioissa.
Vuonna 2011 aukioita vallanneet liikkeet herättivät toiveen yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta mitä seurauksia liikkeillä on ollut? Mitä näyttävät valtaukset Tahririn aukiolla Kairossa, Puerta del Solilla Madridissa ja Syntagmalla Ateenassa jättivät jälkeensä? Missä määrin ne edistivät ”99 prosentin” tai ”tavallisten ihmisten” asiaa, joiden puolesta aukioille kokoonnuttiin taistelemaan?
Protestiliikkeille, kuten mille tahansa sosiaaliselle ja poliittiselle ilmiölle, tulee aina eteen kriittinen tilinteon hetki – aika, jolloin on pysähdyttävä arvioimaan menneitä tapahtumia, jotta voidaan suunnitella tulevaa. Suunnittelua olisi tärkeä tehdä juuri nyt, kun vuoden 2011 tapahtumien pohjalta ponnistavia uusia liikkeitä nousee jälleen, esimerkiksi Nuit Debout Ranskassa.
Vuotta 2011 juhlistettiin Time-lehden kannessa ”protestoijien vuotena”. Viisi vuotta sen jälkeen olemme ehkä saaneet jo riittävästi etäisyyttä noihin kiihkeisiin tapahtumiin, jotta on mahdollista vetää yhteen protestien jälkeisiä saavutuksia ja pettymyksiä.
Suurten historiallisten tapahtumien arviointi on erittäin vaikeaa ja tämä pätee myös vuoden 2011 liikkeisiin. Aukioilta alkaneet liikkeet ovat innostaneet ihmisiä yhtä paljon kuin ne ovat tuottaneet pettymyksiä – niiden seuraukset ovat olleet sekä suurempia että pienempiä kuin mitä monet odottivat.
Joidenkin mielestä protesteista ei ole seurannut yhtään mitään, ja toisten, kuten kreikkalaisen aktivistin Giorgios Giovannopoulosin, mukaan ne ”muuttivat poliittisen maiseman täydellisesti”. Esimerkiksi monien vasemmiston nostalgikkojen mielestä protestit olivat vain harhautusliike, jolla käännettiin huomio pois vakavasta politiikasta – lapsellisia esityksiä, jotka kertoivat vain protestoijien naiiviudesta. Toiset ovat sen sijaan vakuuttuneita siitä, että ihmisten liikkeelle lähtö oli merkittävä käännekohta nykypolitiikassa.
Suuret erot arvioiden välillä johtuvat siitä, että ihmiset ovat tarkastelleet liikkeitä ja niiden saavuttamia tuloksia eri tavoin: ideologinen näkökulma määrittää pitkälti arvion luonteen. Erot johtuvat kuitenkin myös odotetuista tuloksista, erilaisista ”mittapuista”, joita vasten liikkeiden vaikuttavuutta on arvioitu.
Minun näkemykseni on, että aukioiden liikkeet eivät ole täyttäneet niihin kohdistuneita jättimäisiä, jopa vallankumouksellisia lupauksia. Näiden lupausten mukaan edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata itsenäisillä ruohonjuuritason instituutioilla, joita ihmiset voisivat johtaa itse – kuten protestileireissä tapahtui.
liikkeet ovat tasoittaneet tietä syvälle kulttuuriselle muutokselle kohti nykyistä edistyksellisempää yhteiskuntaa
Liikkeet ovat kuitenkin onnistuneet järjestämään upeita julkisia rituaaleja, joissa julkinen tila on vallattu takaisin ja kansalaiset ovat voineet osallistua keskusteluihin taloudellisesta ja poliittisesta epätasa-arvosta. Näin liikkeet ovat tasoittaneet tietä syvälle kulttuuriselle muutokselle kohti nykyistä edistyksellisempää yhteiskuntaa. Ne ovat myös toimineet ponnahduslautana uusille kampanjoille, aloitteille ja järjestöille, jotka muodostavat vakavasti otettavan uhkan uusliberalistiselle järjestykselle.
Vain tähdenlento?
Laajalle levinnyt skeptisismi vuoden 2011 protesteja kohtaan kumpusi liikkeiden nopeasta hiipumisesta valtausten jälkeen. Kun aukioiden valtaukset päättyivät – joko poliisin evakuointien tai liikkeiden sisäisen uupumuksen vuoksi – monille jäi ontto tunne. Valtaukset tuntuivat epäonnistuneen.
Monet myös katuivat. Vaikutti siltä, että hetkessä oli piillyt valtavia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen muutokseen, mutta nyt tuo hetki oli ohi ja tilaisuus menetetty.
Liikkeiden hiljentyminen aiheutti kollektiivisen ”trauman”, josta ylipääseminen kesti useita kuukausia. Monet niistä 130 protestoijasta, joita haastattelin kirjaani The Mask and the Flag (suom. ”Naamio ja lippu”) kertoivat, että heidän oli vaikea uskoa, miten niin nopeasti niin valtavaksi kasvanut liike saattoi hiipua niin pian. Protestiliikkeiden huippukohdassa aktivistit olivat johtaneet massiivisia kansanliikkeitä, jotka lupasivat radikaalia yhteiskunnallista muutosta, mutta pian sen jälkeen kun leirit oli hajotettu tai hylätty, he olivat jälleen yksin. Aktivistien ympärille kerääntyneet ihmiset olivat yhtäkkiä hävinneet.
Tapahtumien arvioiminen vain tämän pettymyksen tunteen kautta olisi kuitenkin väärin. Suuret historialliset kansannousut ovat usein aiheuttaneet pettymyksen välittömästi tapahtumien jälkeen. Kun toiveet ovat riittävän suuria, niitä on käytännössä mahdoton toteuttaa. Ranskan suuri vallankumous johti terrorin aikaan ja Napoleonin yksinvaltiuteen. Toukokuun 1968 protestien nostattama innostus haihtui pian, kun gaullistinen puolue voitti kesäkuun parlamenttivaalit.
Kukaan ei silti voi kieltää, etteivätkö nämä protestit olisi muuttaneet merkittävällä tavalla historian kulkua. Sama pätee vuoteen 2011.
Tuo vuosi ei pannut toteen vallankumouksellisia toiveita, joita monet militantimmista kannattajista elättelivät. Valtauksista ei kasvanut anarkistista yhteiskuntaa, joka koostuisi itseohjautuvista yhteisöistä, kuten monet liikkeiden kannattajista toivoivat. Silti protestiliike on muuttanut syvällisesti nykypolitiikkaa tavoilla, jotka ovat ehkä huomaamattomampia ja vähemmän radikaaleja, mutteivät yhtään vähemmän merkityksellisiä.
Ensinnäkin valtaukset ovat herättäneet uuden innostuksen politiikkaa kohtaan, piristäneet yhteiskunnallisia liikkeitä ja vasemmiston politiikkaa. Ne ovat myös saaneet aikaan syvän kulttuurisen muutoksen, jonka myötä ihmiset ovat kiinnostuneempia taloudellisesta epätasa-arvosta ja demokratian kriisistä. Viimeiseksi, liikkeet ovat toimineet eräänlaisina ”hautomoina” valtarakenteita haastavien ryhmien ja ehdokkaiden nousulle, kuten Syrizalle Kreikassa, Podemos-puolueelle Espanjassa, Jeremy Corbynille Isossa-Britanniassa ja Bernie Sandersille Yhdysvalloissa.
Tärkein vuoden 2011 vaikutus on ollut kulttuurin ja yhteiskunnallisen mielialan muutos.
Vuoden 2011 protestiaalto mahdollisti nämä kulttuuriset ja poliittiset muutokset. Vuosi ei jäänyt vain tähdenlennoksi, vaan siitä muodostui vedenjakaja. Huolimatta monien liikkeiden epäonnistumisista ja protestien vajavaisista tuloksista, 2011 aloitti uuden, edistyksellisemmän politiikan aallon, joka on nyt muuttamassa maailmaa.
Hyvästi apatia
Tärkein vuoden 2011 vaikutus on ollut kulttuurin ja yhteiskunnallisen mielialan muutos. Protestien ja kansannousujen vuosi auttoi ihmisiä pääsemään yli syvään juurtuneesta poliittisesta apatiasta, jonka uusliberalismin vaihtoehdottomuuden politiikka ja ajatus politiikan hyödyttömyydestä olivat aiheuttaneet.
Eräs aktivistien jatkuvista valituksen aiheista vuoden 2008 talouskriisin jälkeen oli ihmisten passiivisuus – huolimatta siitä, että finanssikapitalismi oli epäonnistunut totaalisesti ja kriisi oli vaikuttanut rajusti kansalaisten enemmistön jokapäiväiseen elämään, ihmiset eivät toimineet. Vuoden 2011 protestit olivat voimakas vastalääke tähän laajalle levinneeseen voimattomuuden tunteeseen. Valtavat mielenosoitukset ja valtaukset osoittivat konkreettisesti, että kansalaisten poliittinen toiminta oli palaamassa, ja että sillä voi edelleen olla valtavia poliittisia seurauksia. Kaikkein selkeimmin tämä näkyi arabimaiden diktaattorien kaatamisessa.
Vuotta 2011 on siksi alettu kutsua vuodeksi, jolloin ”pelko vaihtoi puolta”, lainaten espanjalaisten aktivistien ilmausta. Se oli hetki, jolloin protestiliikkeet karistivat harteiltaan tappiomielialan – sen inhottavan tunteen, että he olisivat jotenkin ”historiankirjoituksen väärällä puolella” – ja ryhtyivät jälleen taisteluun. Aukioiden valtausten esiin nostama innostus vakuutti monet siitä, että emme suinkaan elä ”historian loppua”, kuten Francis Fukuyaman pahamaineinen toteamus kuului, vaan todistamme ”historian uudelleensyntyä”, lainaten Alain Badioun ilmausta.
Toiveikkuuden ja innokkuuden uudelleen löytäminen on ollut tärkeää suurten kansanosien aktivoimiseksi, myös niiden ihmisten, jotka ovat aiemmin olleet politiikan marginaalissa. Liikkeet ovat voittaneet puolelleen suuren osan niin kutsutuista millenniaaleista – 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä – joita valtavirtamedia on usein luonnehtinut epäpoliittiseksi sukupolveksi. Tämä uskomus osoittautui olevan kaukana todellisuudesta.
Vuoden 2011 protestit muokkasivat myös merkittävästi poliittista keskustelua ja muuttivat monia yleisesti hyväksyttyjä oletuksia. Tämä näkyi selkeästi esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä keskustelu taloudellisesta epätasa-arvosta oli ollut marginaalista valtavirran politiikassa edeltävien 30 vuoden ajan. Occupy-liikkeen jälkeen monet poliitikot ovat kuitenkin yrittäneet esittää itsensä ”99 prosentin” pelastajina. 99 prosentilla viitattiin protestien aikaan siihen kansalaisten enemmistöön, joiden oikeuksia häikäilemättömät superrikkaat ja poliittinen eliitti olivat riistäneet.
Vuosi 2011 on myös piirtänyt uudelleen esiin diskursiiviset taistelulinjat kansalaisten ja valtaapitävien, tavallisten ihmisten ja eliitin, ylä- ja alaluokan välillä. Keskusteluissa puhutaan nyt samaan aikaan taloudellisesta ja poliittisesta epätasa-arvosta, köyhtymisestä ja kansalaisoikeuksien polkemisesta. Tämä perusteellinen kulttuurinen muutos on silottanut tietä uudenlaisten vaihtoehtoisten liikkeiden ja ehdokkaiden esiintulolle. Ja he ovat tulossa vauhdilla mukaan politiikkaan.
Protestiliikkeet ”hautomoina”
Aukioiden valtauksista syntyneiden liikkeiden seurauksiin liittyy eräs paradoksi: niiden vaikutus on ollut suurin siellä missä sitä osattiin vähiten odottaa, nimittäin virallisissa järjestöissä, instituutioissa ja puoluepolitiikassa.
Vuoden 2011 protestiaalto tullaan aina yhdistämään iskulauseeseen ”he eivät edusta meitä”. Tämä syyte oli osoitettu edustukselliseen järjestelmään perustuvalle politiikalle ja senhetkiselle poliittiselle luokalle. Tästä huolimatta monet liikkeiden edustajista ja kannattajista ovat alkaneet nähdä olemassa oleviin poliittisiin instituutioihin osallistumisen välttämättömänä keinona, jonka avulla on mahdollista saavuttaa konkreettisia tuloksia liikkeiden esiin nostamissa asioissa.
Valtaukset toimivat siten eräänlaisina ”hautomoina”, joista uuden aallon radikaalin institutionaalisen politiikan tekijät ammensivat inspiraatiota, oikeutusta sekä henkilökohtaisia verkostoja. Lainaten Jodi Deanin termiä, osa vuonna 2011 kerääntyneistä ”väkijoukoista” on perustanut myöhemmin poliittisia puolueita.
Aukioiden valtaukset ovat johtaneet vasemmistolaisten ryhmien ja ehdokkaiden yllättävään nousuun Kreikassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Syrizan Kreikan vaalien voittajaksi ja valtaan nostanut aalto nojasi pitkälti Aganaktismenoi-liikkeen suosioon. Espanjassa Podemos-puolue onnistui ainakin aluksi keräämään aukioiden liikkeiden energiaa omaan käyttöönsä, ja se omaksui myös eräitä suoran demokratian muotoja paikallisten piirien käytäntöihin ja netissä tapahtuvaan keskusteluun.
Yhteys Indignados-protesteihin näkyi vielä selvemmin kunnallistason vaaleissa, kun Podemos nousi vuonna 2015 valtaan Barcelonan ja Madridin kaupunginvaltuustoissa. Occupy-liikkeen voima näkyi myös Isossa-Britanniassa, kun Jeremy Corbyn valittiin Työväenpuolueen johtajaksi syksyllä 2015 sekä Yhdysvalloissa Bernie Sandersin saamassa suosiossa demokraattien esivaaleissa. Näitä poliittisia ilmiöitä olisi ollut vaikea kuvitella ilman tukea nuorelta aktivistien sukupolvelta, joka oli saanut poliittisen kasvatuksensa 2011 aukioiden valtauksissa.
Protestiliikkeiden vaikutusten leviäminen institutionaaliselle tasolle ei ole mikään uusi ilmiö. Historian kuluessa monet protestit ovat johtaneet uusien poliittisten puolueiden perustamiseen ja radikaalien ehdokkaiden ilmestymiseen institutionaalisen politiikan kentille tarjoamaan vaihtoehtoja senhetkiselle politiikalle. Työväenliikkeiden nousu 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa johti sosialististen ja kommunististen puolueiden syntyyn. Vuoden 1968 ja 1970-luvun liikehdintä löysi poliittisen purkautumiskeinonsa, kun monissa maissa muodostettiin vihreitä puolueita, Saksassa etunenässä.
Liikkeiden ja niiden pohjalta syntyneiden puolueiden välinen suhde on usein ollut hankala. Siksi ei ole yllättävää, että samankaltaisia ongelmia on ilmennyt myös aukioiden vuoden jälkeen. Syrizan nousu nostatti suuria toiveita Syntagman aukiolla mieltään osoittaneissa, mutta toiveet vaihtuivat pian katkeraan pettymykseen, kun Syriza myöntyi ulkomaisten lainanantajien vaatimuksiin heinäkuussa 2015.
Myös monia Podemos-puolueen ja sen johtajan Pablo Iglesiasin päätöksiä on kritisoitu. Kriitikkojen mukaan hän on hylännyt 2011-protestien demokraattisen hengen ja tuonut tilalle perinteisen ylhäältä alaspäin hallittavan puoluerakenteen.
Nämä ja monet muut tapaukset ovat tuottaneet pettymyksen monille 2011-veteraaneille, etenkin anarkistisempaa tai autonomisempaa politiikkaa toivoneiden protestoijien keskuudessa. Heidän näkemyksensä on, että vuoden 2011 henki on vaihdettu perinteiseen vaali- ja instituutiokeskeiseen politiikkaan.
On täysin oikein ja tarpeellista, että protestiliikkeet kritisoivat ja haastavat puolueita, myös niitä, jotka edustavat heitä lähellä olevia poliittisia näkemyksiä.
On täysin oikein ja tarpeellista, että protestiliikkeet kritisoivat ja haastavat puolueita, myös niitä, jotka edustavat heitä lähellä olevia poliittisia näkemyksiä. Samaan aikaan on tärkeä muistaa, että uuden radikaalin politiikan vaalimenestyksen taustalla on ajatus, jonka myös monet vuoden 2011 protesteihin osallistuneet jakavat: että uusanarkistisella muodollisten instituutioiden ulkopuolelle jättäytymisellä on rajansa, ja koska protestiliikkeet väistämättä haipuvat nopeasti, niiden rinnalla on oltava vakaampaa ja järjestäytyneempää poliittista toimintaa.
Uuden ajan alku
Vuoden 2011 liikkeiden seuraukset olivat syviä ja laajoja. Siksi on mahdollista sanoa, että elämme nyt vuoden 2011 jälkeisessä maailmassa – maailmassa, jolle vuosi 2011 oli ikään kuin lähtölaukaus.
Silloin luotiin perusta uudelle politiikalle, joka täyttäisi Occupy-liikkeen julisteen otsikon kuuluisan lupauksen: ”Alku on lähellä.” Vuosi 2011 ei ollut tähdenlento, kaukana siitä. Se aloitti uuden edistyksellisen politiikan aallon, joka on muuttamassa maailmaa.
Nämä liikkeet eivät ehkä ole lunastaneet vallankumouksellisia lupauksiaan, syrjäyttäneet edustuksellista demokratiaa tai luoneet täysin autonomisia poliittisia yhteisöjä. Silti protestien aalto on saavuttanut kaksi tärkeää päämäärää: se on onnistunut taittamaan laajalle levinneen poliittisen apatian ja voimattomuuden tunteen sekä toiminut ”hautomona” uusille poliittisille järjestöille, jotka yhdessä liikkeiden kanssa toimiessaan voivat antaa tasa-arvon ja demokratian puolesta käytävälle taistelulle jäsentyneemmän ja kestävämmän muodon.
Liikkeisiin osallistuneiden, niitä tukeneiden ja niihin uskoneiden ihmisten on nyt rakennettava tulevaisuutta liikkeiden luomalle perustalle ja kehitettävä uusia aloitteita, kampanjoita ja protesteja, jotka voisivat lunastaa vuonna 2011 heränneet odotukset. On myös tärkeää palata aika ajoin kaduille ja vallata julkisia aukioita, koska tiedämme, että siellä radikaali politiikka aina syntyy.
Paolo Gerbaudo on sosiologi ja toimii digitaalisen kulttuurin keskuksen johtajana Lontoon King’s Collegessa. Hän tutkii yhteiskunnallisia liikkeitä ja digitaalista politiikkaa. Gerbaudo on käsitellyt poliittista aktivismia kirjoissaan Tweets and the Streets (Pluto, 2012) ja The Mask and the Flag (Hurst, 2016).
Artikkeli on julkaistu ROAR-lehdessä 22.4.2016. Teksti on käännetty ja julkaistu kirjoittajan ja alkuperäisen julkaisijan luvalla. Alkuperäinen teksti ,”2011: a year of occupations that changed the world”, on luettavissa lehden nettisivuilla: https://roarmag.org/essays/2011-balance-sheet-paolo-gerbaudo/. Suomennos: Niina Oisalo.
Kirja-arvio: Yksinkertaisten argumenttien aika
Ville Lähde (2015): Paljon liikkuvia osia. Savukeidas-kustannus, Turku-Tampere-Tallinna. 192 sivua.
Ville Lähteen esseekokoelma Paljon liikkuvia osia käsittelee julkista keskustelua. Teos piirtää keskustelukulttuuristamme karun kuvan.
Julkinen keskustelu on kärjistynyt, ihmiset esittävät mielipiteitä tutkitun tiedon arvoisina ja poliitikot keskittyvät vain retoriikkaan, Lähde kirjoittaa. Tyhmistämme itseämme ja toisiamme esittämällä yksinkertaistettuja näennäisen varmoja väitteitä luonnosta, ihmisestä, yhteiskunnasta, sananvapaudesta, ideologioista tai milloin mistäkin suuresta asiasta.
Kokoelma lähtee liikkeelle luonnollisuutta ja ihmisluontoa käsittelevistä keskusteluista. Näissä teemoissa ympäristöfilosofina tunnettu Lähde on vahvimmillaan: hän kirjoittaa, kuinka arvostetutkin yhteiskunnalliset vaikuttajat perustelevat luonnolla ja luonnollisuudella lähes mitä tahansa – myös täysin ristiriitaisia asioita, joskus jopa samassa keskustelussa. Luonto tarkoittaa milloin koko kosmosta, milloin alkuperäisyyttä, maapallon eliöitä tai tiettyä historiallisesti kehittynyttä ympäristöä.
Esimerkiksi Esko Valtaoja sekoittaa Lähteen mukaan usein luonto-käsitteen eri merkityksiä kommentoidessaan ympäristökysymyksiä. ”Mukanokkela kaiken luonnollistava kriitikko väittää puhuvansa kaikesta mutta ei puhu lopulta mistään. Hän vain sanoo, että mistään ei kannata huolestua, koska elämme maailmankaikkeudessa. Hän luulee, että vetoaminen universaaliin luonto-käsitteeseen riittää moraaliseksi tai poliittiseksi argumentiksi”, Lähde kirjoittaa.
Luontokäsityksiä eritellessään Lähde kritisoi myös kaupunki-maaseutu-dikotomiaa. Hänen mukaansa ”maaseudun” ja ”kaupunkien” nimilappujen taakse kätkeytyvä elinympäristöjen kirjo katoaa ja keskusteluissa korostuu moraalisesti latautunut vastakkainasettelu. ”Tällaisista lähtökohdista ei koskaan saada sanotuksi mitään kiinnostavaa”, hän toteaa.
Ideologioiden merkitystä käsittelevä essee on yksi kokoelman mielenkiintoisimpia ja sai ainakin minut miettimään argumentointiani. Lähde esittää, että yhteiskuntien toimintaa selittää kenties paremmin hajanaisuus kuin yhtenäiset ideologiat. Taustalla vaikuttavan ideologian syyttäminen – oli se sitten vaikkapa uusliberalistinen, punavihreä tai mitä hyvänsä – on usein keino olla ajattelematta ja perustelematta. Kun kaikki on ideologista, asiat muuttuvat erittelykelvottomiksi ja epäpolitisoituvat, vaikka ovatkin ”näennäisesti ilmipoliittisia”. Ideologiapuhe ei Lähteen mukaan ”sano mitään konkreettista maailmasta, vaan luo politikoimisen taustatarinoita”.
Teos harhailee – kuten esseekokoelman kuuluukin – mutta muodostuu lopulta yhtenäiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.
Lähde kritisoi pitkin teosta, kuinka politiikasta on tullut entistä enemmän vain retorista peliä ja poliitikot keskittyvät pikemmin tyyliin kuin sisältöön. Lähde toteaa itsekin, että retoriikka vaikuttaa sisältöihin, mutta näkee ”tyylikysymykset” silti jonain sisällöistä erotettavina tekijöinä, jotka ovat nousseet liian tärkeään asemaan.
Tässä Lähde astuu mielestäni hiukan harhaan. Politiikassa on ollut aina kyse myös tyylistä, eikä politiikan tyylin muuttuminen ole sama asia kuin tyylin ylikorostuminen. Lisäksi tyylin erotteleminen sisällöstä tuntuu keinotekoiselta ja voi olla ihan hyvä, että poliitikot miettivät, millaisia viestejä heidän tyylinsä välittää.
Lähteen esittämässä yksinkertaistamisen kritiikissäkin on sudenkuoppansa. Onhan esimerkiksi tieteen popularisoinnilla oma yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvonsa. Useissa kohdissa Lähde kritisoikin itse asiassa käsitteiden epämääräistä käyttöä, tieteen luonteen väärinymmärrystä ja suoranaisesti harhaanjohtavaa argumentointia, eikä niinkään yksinkertaista esitystapaa. Yksinkertaistamisen mahdolliset hyvät puolet jäävät kirjassa kuitenkin pimentoon.
Lisäksi Lähde kritisoi aikamme keskustelukulttuuria löysistä heitoista, mutta esittää itse aikalaisanalyysiään paikoin epämääräisesti. Hän puhuu paljon passiivissa: keskusteluissa levitetään ajatuksia ja asioita pidetään yleisesti jonakin. Kuka levittää? Kuka pitää?
On teoksessa toki viittauksia joihinkin keskustelijoihin. Esimerkiksi Timo Soinin argumentaatio nousee tarkasteluun useampaan otteeseen. Soini on vaikutusvaltansa ja populistisen nonsense-höpinänsä vuoksi perusteltu viittauskohde, mutta esimerkkejä olisi voinut etsiä laajemmallakin skaalalla.
Näistä muutamista kritiikin aiheista huolimatta Paljon liikkuvia osia on pääosin osuvaa analyysiä keskustelukulttuurimme ongelmista. Lähde purkaa yksinkertaistavan ja harhaanjohtavan argumentoinnin aihe aiheelta osiin.
Teos harhailee – kuten esseekokoelman kuuluukin – mutta muodostuu lopulta yhtenäiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Lopussa Lähde tiivistää keskusteluja yhdistävät perusongelmat sekä tavat, joilla julkinen keskustelu ja ajattelu useimmiten lopetetaan. Suosittelen teosta etenkin ihmisille, jotka kokevat edustavansa jotain, siis mitä tahansa, yksiselitteisesti oikeassa olevaa maailmankuvaa tai poliittista suuntausta.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja.
Miksi vasemmiston viesti ei mene perille?
Poliittinen puhe on muuttunut Suomessa yhä oikeistolaisemmaksi. Vasemmisto on kielellisessä kehystämisessä selvästi oikeistoa jäljessä. Poliittisen puheen haltuunotto vaatii kielitieteilijä George Lakoffin mukaan vuosikausien määrätietoista työtä.
Vasemmistoliiton viestintä on onnistunut heikosti puhuttelemaan ryhmiä, joiden olojen parantamiseen puolue pyrkii. Globaalin talousjärjestelmän aiheuttama pahoinvointi on pitkälti kanavoitunut oikeiston kannatukseksi. Suomen poliittisen puheen muuttuessa yhä oikeistolaisemmaksi vasemmiston täytyy löytää uusia tapoja osallistua julkiseen keskusteluun.
Reseptiksi puolueen tilanteeseen on ehdotettu muun muassa identiteettipolitiikkaa, vasemmisto/oikeistokäsitteistä luopumista, vallitsevien talousteorioiden purkamista ja korvaamista, tunteisiin, tarinoihin ja esiintymiskoulutukseen keskittymistä sekä populismia. Kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoff esittää kirjassaan Don’t Think of an Elephant kehystämisen olevan avainasemassa, kun tavoitteena on muuttaa poliittisen keskustelun suuntaa (Lakoff 2004 ja 2014). Omien arvojen kielellinen kehystäminen ja tuon kielen johdonmukainen toistaminen vaikuttaisi ainoalta tavalta puhutella äänestäjiä ja tehdä proaktiivista, ennakoivaa politiikkaa.
Faktalistat eivät muuta ajattelutapoja
Kehystäminen on Lakoffin mukaan ideoiden pitkäjänteistä rakentamista ja välittämistä toistamalla sellaista kieltä, joka edustaa selkeästi puhujan arvoja ja maailmankuvaa. Kehykset syntyvät metaforista, kertomuksista ja tunteista, ja ne määrittelevät, miten puhumme ja ajattelemme.
Kirjassaan Lakoff osoittaa, kuinka oikeistolaisen maailmankuvan mukaiset kehykset onnistuttiin vuosikymmeniä kestäneen poliittisen työn tuloksena nostamaan Yhdysvalloissa hallitsevaan asemaan. Lakoffin mielestä USA:n demokraatteja vaivaa ajatusmalli, jonka mukaan totuus vapauttaa heidät: ”Jos vain kerromme ihmisille faktat, he päätyvät oikeisiin johtopäätöksiin, sillä kaikki ihmiset ovat perusluonteeltaan rationaalisia.”
Lakoff esittää, että oikeistolaisen maailmankuvan läpäisemässä julkisessa keskustelussa vasemmiston tosiasioita listaava argumentointi ei toimi. Ihmiset sivuuttavat argumentit kokonaan, mikäli niitä käytetään oikeiston rakentamassa viitekehyksessä.
Jos esitetyt tosiasiat ovat ristiriidassa alitajuntaan juurtuneen kehyksen kanssa, kehys säilyy mielessä ja faktat unohtuvat.
Kognitiivinen tiede on osoittanut tämän johtuvan siitä, että ihmiset ajattelevat faktojen sijaan kehysten kautta. Arviolta 98 prosenttia siitä, mitä kutsumme järjeksi, on tiedostamatonta ajattelua, Lakoff kirjoittaa. Vallitseva kehys muodostaa logiikan, jota vasten ihminen peilaa saamaansa tietoa. Jos esitetyt tosiasiat ovat ristiriidassa alitajuntaan juurtuneen kehyksen kanssa, kehys säilyy mielessä ja faktat unohtuvat.
Illuusio maalaisjärjestä
Esimerkkinä oikeiston onnistuneesta kehystämisestä Lakoff käsittelee termiä “verohelpotus”. Termi viittaa päätelmään, jonka mukaan verot aiheuttavat kärsimystä, eli jotakin sellaista, josta halutaan helpotusta. Samalla se synnyttää mielessä kuvan helpottajasta ja kärsimyksen aiheuttajasta, joista ensimmäinen on tarinan sankari ja jälkimmäinen roisto. Kun omassa viestinnässä käytetään verohelpotuksen kaltaista, toisen maailmankuvan edustamaa termistöä, päädytään huomaamatta tukemaan kyseistä maailmankuvaa.
Kehysten merkittävyys piilee Lakoffin mukaan siinä, että niitä jatkuvasti toistettaessa ne muovautuvat alitajunnassa illuusioksi maalaisjärjestä (The Guardian 1.2.2014). Näin se, joka kykenee saamaan omalle maailmantulkinnalleen eniten tilaa julkisessa keskustelussa, onnistuu määrittelemään sen, mitä pidetään järkevänä.
Suomessa hallitsevaan asemaan nousseessa järkeilyssä hyvinvointia saavutetaan talouskasvulla, talouskasvua saavutetaan kilpailukyvyllä ja kilpailukykyä saavutetaan leikkauksilla. Tämä logiikka ajaa useita oikeiston tavoitteita samanaikaisesti, ja sitä vahvistaa ja uusintaa hallituspuolueiden sananvalta mediassa.
Oikeisto leimaa johdonmukaisen aggressiivisesti kaiken vaihtoehtoisen pohdinnan vastuuttomaksi ja järjenvastaiseksi. Alkukesällä Li Anderssonin mainittua seuraavansa degrowth-keskustelua (kohtuutalous) muun muassa Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kummeksui asiaa huomiota saaneessa blogikirjoituksessaan (9.6.2016), jossa hän esitti degrowthin tavoittelun olevan ”joko harhautunutta tai ihmisvihamielistä”.
Kehystäjät palkittiin talkoilla
“Suomi kuntoon”, “Suomi nousuun”, “Tämä on korjausliike”. Näitä sloganeita voitaneen lakofflaisittain pitää oikeiston pitkäjänteisen kehystämisen hedelminä. Kehyksiä ei tule kuitenkaan sekoittaa muutamiin nokkeliin sloganeihin, sillä kehysten rakentaminen ja levittäminen vaatii vuosien tai jopa vuosikymmenien määrätietoista työtä, ajatuspajoja ja valittujen ideoiden tietoista ja suunniteltua toistamista aina tilaisuuden tullen.
Toiston taktiikan mestarit siirtävät tiettyä ideologiaa ajavat termit varkain jopa puolueilta toisille.
Ilman rikkinäistä levyä muistuttavaa toistelua on mahdotonta, että toive oman kielen siirtymisestä median edustajien suuhun toteutuisi. Oikeisto on jo pitkään luonut kriisitietoisuutta ja asemoinut Suomea määrittelemänsä globaalitalouden hallitsemaan maailmaan (ks. esim. Moisio 2012) ja näin pohjustanut kansalaisten vastuuntuntoon vetoavia uusliberalistisia talkoitaan.
Toiston taktiikan mestarit siirtävät tiettyä ideologiaa ajavat termit varkain jopa puolueilta toisille. Muun muassa Vasemmistoliiton uusimmassa vaihtoehtobudjetissa on esimerkki oikeistolaisen termistön lipsahtamisesta omaan viestintään: “Vasemmisto haluaa vahvistaa niitä tekijöitä, jotka ovat tehneet Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan” (Vasemmisto 2015).
Hyvinvointiyhteiskunta on alkuperältään oikeistolainen käsite, jonka on usein luonnehdittu ajavan hyvinvointipalvelujen supistamista ja osittaista siirtämistä julkiselta puolelta yksityiselle ja kolmannelle sektorille. Käsitettä käytetään nykyisin huolettomasti hyvinvointivaltion synonyyminä. Jos yleistynyt, mutta monia merkityksiä saanut käsite halutaan ottaa haltuun, on sitä käyttäessä aina kerrottava, mitä puhuja käsitteellä tarkoittaa.
Kieli välittää ideoita
Lakoff perustelee sanavalintojen olevan politiikassa erittäin merkittäviä, koska sanat aktivoivat tiettyjä kehyksiä aivoissa. Tämän vuoksi on aina käytettävä kieltä, joka sopii omaan maailmankuvaan. Lakoffin mukaan on välttämätöntä ottaa haltuun ja uudelleenmääritellä tärkeitä ideoita kantavat käsitteet, joiden perusteella poliittisia päätöksiä tehdään (Lakoff 2006).
Kaikki puolueet puhuvat vapaudesta, vastuusta, tasa-arvosta ja hyvinvoinnista, mutta ymmärrys näistä arvoista ja keinot niihin pääsemiseksi eroavat. Käsitteiden haltuunotto voi onnistua vain toistamalla omia arvomääritelmiään johdonmukaisesti. Lakoff painottaa uuden keskustelun luomista uudella, vasemmistolaista maailmaa ja ideoita edustavalla kielellä.
Vasemmistoliitto esittää osuvaa kritiikkiä vallitsevaa talouspolitiikkaa kohtaan. Muun muassa puolueen uudessa tavoiteohjelmassa kritisoidaan talouskasvuun keskittyvää puhetta (Vasemmisto 2016). Silti Vasemmistoliitto perustelee tavoitteitaan samaisessa ohjelmassa toteamalla, että “tuloerojen pienentäminen on talouskasvulle parasta myös pitkällä ajanjaksolla”. Aivan kuin kysymys talouden määrittelystä olisi avattu, mutta jätetty toistaiseksi ratkaisematta: tulisiko yhtyä vallalla olevaan puhetapaan, kritisoida sitä vaiko pyrkiä luomaan kokonaan uusi sanasto vasemmistolaiselle talouspolitiikalle? Talouskasvu säilyy itseisarvona puheessa niin kauan kuin sillä perustellaan puolueen tavoitteita.
Vasemmistoliiton uuden tavoiteohjelman perusteella puolueen tavoitteet muistuttavat kovasti kohtuutaloutta (degrowthia) ajavan kansalaisliikehdinnän päämääriä. Kohtuutaloudessa tavoitellaan sosiaalisten ja ekologisten kysymysten yhdistämistä niiden vastakkainasettelun sijaan, talouskasvuun keskittymisen korvaamista kokonaisvaltaisella hyvinvointiajattelulla, tuotannon hajauttamista ja suoran demokratian lisäämistä. Kohtuutalous-liikehdinnän piirissä ei sen sijaan hyväksytä demokratiaan sopimatonta vaihtoehdottomuuden logiikkaa – esimerkiksi sitä, että talouskasvuun tulee suhtautua itsestään selvänä yhteiskunnallisena tavoitteena.
Lopuksi
Vasemmiston viestinnässä on käynnistetty työväen ja sen oikeuksien uudelleenmäärittely (ks. esim. Kansan Uutiset 8.7.2016). Auttaisiko yhtenäisen kehyksen rakentamista se, että viestinnässä painotettaisiin selkeämmin myös hyvän talouden ja hyvinvoinnin uudelleenmäärittelyä? Pelkästään hyvinvoinnin uudelleenmäärittely ei muuta vallitsevia valta-asetelmia, kuten muun muassa Teppo Eskelinen on huomauttanut (Eskelinen 9.4.2014), mutta sillä päästään hyvään alkuun keskustelun kehystämisessä.
Vaikka Lakoffia on toisinaan kritisoitu yleisön leimaamisesta todellista yksinkertaisemmaksi, hänen kehystämisteoriansa on huomionarvoinen. Sen avulla paitsi puolueet, myös aktivistit, toimittajat ja muut toimijat voivat lisätä tietoisuuttaan poliittisen keskustelun merkityksistä ja osallistua siihen omia arvojaan tukevalla tavalla.
Kirjoittajat opiskelevat Itä-Suomen yliopistossa ja toimivat useassa liikkeessä.
Lähteet:
Eskelinen, Teppo (9.4.2014) Indikaattori, rakastettumme. Kansan Uutiset.
Lakoff, George (2004) Don’t Think of an Elephant! Know Your Values and Frame the
Debate. Chelsea Green Publishing, White River Junction, Vermont.
Lakoff, George (2006) Whose Freedom? The Battle Over America’s Most Important Idea. Picador, New York.
Lakoff, George (2014) The All New Don’t Think of an Elephant! Know Your Values and
Frame the Debate. Chelsea Green Publishing, White River Junction, Vermont.
George Lakoff: ’Conservatives don’t follow the polls, they want to change them … Liberals do everything wrong’. The Guardian 1.2.2014
Kansan Uutiset (8.7.2016) Vasemmistoliitto tähyää moderniksi työväenpuolueeksi.
Moisio, Sami (2012) Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Vastapaino, Tampere.
Pursiainen, Heikki (9.6.2016) Li Andersson ja kasvun paikka. Uusi Suomi blogi.
Vasemmistoliiton vaihtoehtobudjetti 2016 (2015)
Vasemmiston tavoitteet 2016-2019 (2016)
Tyhmiä kysymyksiä yhteiskunnallisista liikkeistä
Peuste kysyi Jyväskylän yliopiston sosiologian emeritusprofessori Martti Siisiäiseltä muutaman tyhmän kysymyksen yhteiskunnallisista liikkeistä. Lue Siisiäisen vastaukset alta.
Mikä on yhteiskunnallinen liike?
Yhteiskunnallinen liike on suurehkon joukon toimintaa merkittäväksi koetun yhteiskunnallisen epäkohdan korjaamiseksi. Koska koetut epäkohdat kytkeytyvät tyypillisesti yhteiskunnallisiin perusrakenteisiin, liikkeet saavat usein kausaalisen voimansa yhteiskunnan luokkarakenteista.
Ovatko yhteiskunnalliset liikkeet muuttuneet olennaisesti viime vuosikymmeninä?
Taloudelliset ja poliittiset syklit, globalisaatio ja kulttuuriset muutokset näkyvät liikkeiden luonteessa. Nousukausina näkyvimpiä ovat yleensä vasemmistolaiset, proaktiiviset liikkeet, lamakausina taas usein reaktiiviset, taaksepäin katsovat liikkeet. Parhaillaan liikkeissä haetaan uuden luokkamuodostuksen koordinaatteja – taloudellisia, alueellisia, sukupuoleen liittyviä ja kulttuurisia solmukohtia – mikä ilmenee liikesektorin kirjavuutena ja häilyvyytenä.
Mitä hyötyä tai haittaa yhteiskunnallisista liikkeistä voi olla?
Niille ihmisille, joilla on vähän taloudellista ja sosiaalista pääomaa, liikkeet ovat (olleet) kaikkein tärkein keino vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan. Hyvä esimerkki on liikkeiden ratkaiseva vaikutus pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehitykseen. Liikkeiden avulla hallitsevia eliittejä on valvottu, suostuteltu ja pakotettu muutoksiin. Toisaalta on myös reaktiivisia, taantumuksellisia liikkeitä, joiden tavoitteet ovat peräisin menneisyydestä.
Millaiset liikkeet saavat muutoksia aikaan?
Liikkeiden ja niitä muodollisempien yhdistysten/järjestöjen välillä on vallinnut työnjako. Liikkeet ovat usein esittäneet radikaalimpia vaatimuksia ja turvautuneet tarvittaessa joukkovoimaan. Liikkeistä syntyneet yhdistykset ja järjestöt ovat muokanneet noista vaatimuksista poliittiseen päätöksentekoon soveltuvia. Kaavoihin kangistuneiden järjestöjen tilalle on tarvittaessa kehittynyt uusia liikkeitä. Pienet liikkeet ovat hyviä luomaan uusia ideoita ja kasvattamaan aktivisteja. Suuren mittaluokan tehtävien toteuttamiseen (esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamiseen) kaivataan tehokkaiden järjestöjen panosta.
Vapaaehtoisten varassa
Ilman aktiivisten ihmisten ja järjestöjen apua turvapaikanhakijat olisivat jääneet Ruotsissa täysin heitteille. Miksei julkinen valta reagoinut heti?
Vuonna 2015 turvapaikanhakijoita saapui Pohjois-Eurooppaan enemmän kuin aiempina vuosina, pääasiassa Syyrian sodan ja Irakin sekä lähialueiden levottomuuksien vuoksi. Suomi tai edes Ruotsi ei ollut valmistautunut kunnolla turvapaikanhakijoiden aiempaa runsaampaan lukumäärään, vaikka Ruotsiin saapuu muutenkin humanitäärisistä syistä muuttavia ihmisiä enemmän kuin Suomeen.
Ruotsin valtio jätti turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen, heistä huolehtimisen ja väliaikaiseen turvaan saattamisen alussa käytännössä täysin kolmannen sektorin harteille. Tärkeimmissä saapumispisteissä – esimerkiksi Malmössä, Göteborgissa ja Tukholmassa –rautatieasemilla turvapaikanhakijoita vastaanottamassa olivat nimenomaan vapaaehtoiset eri järjestöistä.
Avuntarvitsijat kolmannen sektorin varassa
Ruotsissa avustustyössä ovat olleet mukana muun muassa eri kirkot ja moskeijat, vasemmisto- ja feministipuolueiden paikallisosastot, Punainen Risti, Allt åt Alla sekä lukuisa määrä yksittäisiä ihmisiä järjestöorganisaatioiden ulkopuolelta.
Haastattelin tätä juttua varten göteborgilaista aktivistia Johania*, joka toimi turvapaikanhakijoiden tulon aikaan hierarkiattomassa vasemmistolaisessa järjestössä Rätt till Asyl i Göteborg (RTA). Järjestön suurin työ ajoittui loppukesästä 2015 saman vuoden loppusyksyyn.
RTA:n vapaaehtoisten, kuten monien muidenkin, työ keskittyi välittömän avun tarjoamiseen saapumisvaiheessa. “Kun saavuin rautatieasemalle ensimmäistä kertaa, vastassa oli noin kymmenen vapaaehtoista, jotka jakoivat vilttejä ja olivat tuoneet mukanaan kahvia ja pullaa saapuville turvapaikanhakijoille. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä ja miten”, Johan kuvaa alun tapahtumia.
Aktivistit jakoivat ruokaa ja juomaa, järjestivät lapsille leluja ja ohjasivat ihmisiä maahanmuuttovirastoon. Niitä, jotka olivat matkalla eteenpäin – esimerkiksi Suomeen – neuvottiin ja autettiin juna- sekä bussilippujen kanssa. Aktiivit kustansivat itse osan tarvikkeista ja osan he saivat lahjoituksina yksittäisiltä ihmisiltä. Järjestäytyneemmät organisaatiot, joilla oli enemmän resursseja, kuten kirkko, moskeijat ja puolueiden paikallisosastot, tarjosivat myös hätämajoitusta tiloissaan.
Valtio ja kunnat heräsivät liian myöhään
Vapaaehtoisten määrä kasvoi nopeasti, mutta julkinen sektori loisti poissaolollaan. Johan sanoo vaikuttuneensa yksittäisten ihmisten halusta auttaa ja sitoutua avustustyöhön, mutta ihmettelee viranomaisten ja muiden julkisten tahojen kyvyttömyyttä valmistautua tilanteeseen, vaikka turvapaikanhakijoiden saapuminen oli tiedossa jo pitkään.
julkishallinto jätti käytännössä heitteille yksin saapuvia alaikäisiä turvapaikanhakijoita
Mikäli vapaaehtoisia ja järjestöjä ei olisi ollut paikalla, turvapaikanhakijat olisivat jääneet täysin oman onnensa nojaan, tietämättä minne mennä – miten he olisivat voineet tietääkään, kun aluksi edes paikalliset aktivistit eivät kunnolla tienneet, miten toimia. Saapuvien joukossa oli myös alaikäisiä turvapaikanhakijoita, joista osa olisi jäänyt yksin ilman vapaaehtoisten apua – julkishallinto jätti käytännössä heitteille yksin saapuvia alaikäisiä turvapaikanhakijoita.
Johanin mukaan kesti useita viikkoja ennen kuin kaupungit ja kunnat kiinnostuivat avuntarjoamisesta. Yksityiset ihmiset vastasivat esimerkiksi lähes kokonaan logistiikasta asemilta maahanmuuttovirastoihin. Monet ihmiset nukkuivat kaduilla maahanmuuttovirastojen lähistöllä.
On epäselvää, miksi valtio ja kunnat eivät alusta asti varautuneet turvapaikanhakijoiden saapumiseen. Julkinen sektori ei tarjonnut aluksi käytännössä minkäänlaista apua, ja turvapaikanhakijat olivat paikallisten ihmisten hyväntahtoisuuden, ajan ja auttamishalun varassa.
Ehkä valtio ja kunnat luottivat vapaaehtoisten hoitavan asiaa, ehkä väärät henkilöt olivat päättämässä asioista. Tiedonpuutteesta julkishallintoa ei kuitenkaan voinut syyttää: turvapaikanhakijat eivät saapuneet Ruotsiin yhdessä yössä, Lähi-Idän tilanne oli poliittisten päättäjien tiedossa ja turvapaikanhakijoiden kulkureiteistä uutisoitiin ympäri Eurooppaa.
Mitä sitten tapahtui?
Johan kertoo asioiden nopeutuneen ja helpottuneen alkuhämmennyksen jälkeen. Turvapaikanhakijoiden pääsy maahanmuuttoviraston palveluiden piiriin helpottui ja hakuprosessit jouhevoituivat jonkin verran. Ihmisten ei enää tarvitse nukkua kaduilla.
Johanin mukaan monet turvapaikanhakijat kertovat tuntevansa itsensä tervetulleeksi ja olonsa turvallisemmaksi alkuun verrattuna, vaikka osa ihmisistä suhtautuukin turvapaikanhakijoihin entistä vihamielisemmin. ”Saatoimme toivottaa ihmiset tervetulleiksi ja ilmaista, että me kaikki emme ole rasisteja, jotka tekevät kaikkensa turvapaikanhakijoiden leimaamiseksi”, Johan toteaa.
Prosessien nopeutuminen ja helpottuminen sekä julkisten tahojen entistä tehokkaampi toiminta on osa päämäärätietoista EU-politiikkaa, jolla on kääntöpuolensa. Johan painottaa, kuinka Euroopan Unioni on tietoisesti kiristänyt ulkomaalais- ja rajapolitiikkaansa entisestään, jotta suuri määrä turvapaikanhakijoita saataisiin pidettyä EU:n rajojen ulkopuolella. EU vahvisti Ruotsille oikeuden tiukennettuun rajavalvontaan ainakin kuluvan vuoden marraskuuhun asti, vaikka Ruotsi on Schengen-aluetta. Tiukennettu rajavalvonta Pohjoismaiden sisällä on erityisen poikkeuksellista myös pohjoismaisten, Schengeniä laajempien liikkumisvapaussopimuksien vuoksi.
Viimeisimpänä epäonnistuneena esimerkkinä Euroopan Unionin vahingollisesta ulkomaalaispolitiikasta on EU:n ja Turkin välinen pakolaissopimus, jonka nojalla Euroopan Unioni on käytännössä ulkoistanut Turkille turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen, hakuprosessien käsittelyn ja ennen kaikkea ihmisten palauttamiset kotimaihinsa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet sopimusta alusta asti. On erittäin kyseenalaista, että EU ulkoistaa turvapaikanhakuprosessit valtiolle, jossa jo valmiiksi raportoidaan demokratia- ja ihmisoikeusongelmista. Turkilla ei yksittäisenä maana olisi edes teoriassa resursseja kaikkien turvapaikanhakijoiden asialliseen kohteluun, ja ihmisiä on käännytetty takaisin muun muassa Syyrian konfliktialueille.
Rodullistamisen todellisuus – valkoisten ja ruskeiden lasten ero
Pohjoismaat ovat syyllistyneet alaikäisten lasten heitteillejättöihin, aiheettomiin karkotuksiin konfliktialueille, syrjintään ja muihin ihmisoikeusrikkomuksiin. Miten tämä on mahdollista?
Turvapaikanhakijoiden kohtelussa näkyy vahvasti rodullistaminen (ihonväriin tai etniseen taustaan liitetyt oletukset) ja siitä johtuvat ongelmat. Mikäli suuren kaupungin päärautatieasemalla olisi yötä myöden yksinäisiä valkoisia ja syntyperäisiä ruotsalaislapsia vailla paikkaa minne mennä, se herättäisi huomiota ja julkinen valta puuttuisi asiaan. Esimerkiksi valkoisten lapsien katoamistapaukset saavat mediassa valtavan huomion rodullistettuihin lapsiin verrattuna.
Ranskassa Calais’n siirtolaisleiriltä, “Calais Junglesta”, ilmoitettiin huhtikuussa 2016 kadonneen 129 yksinäistä lasta. Asiasta uutisoivat muun muuassa Independent, Guardian ja Huffington Post, mutta se ei saavuttanut laajaa huomiota EU-tasolla. Emme nähneet kampanjoita tai someilmiöitä näiden lasten puolesta – he vaipuivat unohduksiin muiden kadonneiden rodullistettujen lasten kanssa.
Valtiovallan on helppo jättää vieraat ei-kansalaiset huomiotta, koska he ovat “niitä muita”, eivätkä kuulu meihin. Ilmiö liittyy vahvasti julkisen vallan piittaamattomuuteen heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hädästä – he, jotka eivät syystä tai toisesta pysty huolehtimaan itse oikeuksistaan tai pitämään niistä meteliä, jäävät vahvempien jalkoihin.
Pohjois-Eurooppa on vajonnut osittain jonkinlaiseen ksenofobiseen hysteriaan
Rodullistaminen kuroutuu tietysti myös laajemmin koko turvapaikanhakijoista käytyyn keskusteluun. Myös valtakunnan poliitikot käyttivät ja käyttävät yhä sotaa pakenevista ihmisistä halventavia nimityksiä ja moni kyseenalaistaa heidän avuntarpeensa.
Rasismin salonkikelpoistuminen, asenteiden koventuminen ja oikeistopopulismin nousu ovat johtaneet tilanteeseen, jossa Ruotsi on kiristänyt rajavalvontaansa tasolle, joka on Pohjoismaissa poikkeuksellista. Tanska on ottanut käyttöön avoimen rasistisia toimintatapoja, kuten turvapaikanhakijoiden arvo-omaisuuden takavarikointeja, ja Suomen maahanmuuttovirasto on määritellyt turvallisiksi selkeitä konfliktialueita, joista tulleiden ihmisten oleskelulupahakemuksia se on evännyt välittömästä suojeluntarpeesta huolimatta. Pohjois-Eurooppa on vajonnut osittain jonkinlaiseen ksenofobiseen hysteriaan, vaikka Pohjoismaat vastaanottavat edelleen vain murto-osan Lähi-Idän ja Pohjois- sekä Itä-Afrikan turvapaikanhakijoista.
Turvapaikanhakijoita tukeva yhteiskunnallinen liikehdintä on paikannut julkisen sektorin hidasta reagoimista, mutta kansalaisjärjestöillä, toimittajilla ja muilla vaikuttajilla on myös toinen tehtävä. Turvapaikanhakijoista, hakuprosesseista, konflikteista sekä konfliktialueista levitetään jatkuvasti väärää tai väritettyä tietoa, jolla on helppo vedota ihmisten pelkoihin ja epävarmuuteen. Tiedon jakaminen ja valheellisten väitteiden kumoaminen on tärkeämpää kuin koskaan.
Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin opiskelija Göteborgin yliopistossa ja toimii vapaana kirjoittajana.
*Aktivistin nimi muutettu. Hän ei halua tulla haastatelluksi omalla nimellään, eikä jutun ole tarkoitus keskittyä yksittäiseen aktivistiin.
Debatti: Ovatko järjestöt julkisen vallan talutusnuorassa?
Ovatko suomalaiset kansalaisjärjestöt liian riippuvaisia julkisesta rahoituksesta? Kykenevätkö ne toimimaan itsenäisesti ja kriittisesti? Ovatko järjestöt ylipäänsä yhteiskunnallista liikehdintää ja muutosta edistävä voima?
Peruste kutsui toimittaja-aktivisti Suvi Auvisen ja Sivistysliitto Kansalaisfoorumin pääsihteeri Aaro Harjun debatoimaan aiheesta.
Suvi Auvinen: Ruokkivaa kättä ei voi purra
Julkisesta rahoituksesta riippuvaiset järjestöt eivät voi toimia todella itsenäisesti ja haastaa vallitsevaa politiikkaa. Ne keskittyvät usein kapean fokuksen lobbaukseen.
Suomi on rekisteröityjen yhdistysten luvattu maa. Totumme toimimaan järjestöjen kautta – niissä toimiminen nähdään hyväksyttävänä vaikutusmuotona, jonka voi laittaa ansioluetteloon meriitiksi.
Toisin on ulkoparlamentaarisen, virallisesta järjestökentästä irrallaan olevan vaikuttamisen kanssa. Talonvaltaukset, mielenosoitusten järjestäminen ja valtion rahoituksesta irrallaan olevan toiminnan pyörittäminen vaativat osallistujilta kekseliäisyyttä ja monia eri taitoja. Näitä ei kuitenkaan nähdä yhtä arvokkaina kuin toimintaa järjestöjen ja puolueiden parissa.
Ei ole mikään ihme, että hallituksen leikkaukset iskevät kovaa myös järjestökenttään. Hallituspolitiikassa on nähtävissä selvä yritys saada hajaantunut valta takaisin hallitsijoiden käsiin.
Kansalaisjärjestöjen suurimpia ongelmia onkin nimenomaan niiden rahoitus. Julkisen vallan rahoituksesta riippuva taho ei voi koskaan olla todella itsenäinen ja tehdä rohkeasti vallitsevaa politiikkaa haastavia tekoja. Ruokkivaa kättä ei voi purra, eikä kukaan valtion rahoituksesta riippuvainen voi haastaa valtiota sen perimmäisissä rakenteellisissa ongelmissa.
Ihmiset ovat Suomessa niin tottuneita siihen, että järjestöt saavat rahoituksensa valtiolta, ettei monilla ole intressiä sijoittaa ajan lisäksi omia rahojaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Olemme tottuneita nimellisiin tukimaksuihin, emme sijoittamaan 10 prosenttia kuukausituloistamme meille tärkeän asian edistämiseen.
Valtiontuen ulkopuolella olevat toimijat ovat itsenäisempiä, mutta suuri osa resursseista menee tällöin rahoituksen hankkimiseen. Perustoiminnan pyörittäminen vaatii tiloja, nettisivuja ja julkaisuja, jotka kaikki maksavat rahaa.
Lobbaamalla saavutettavat muutokset jäävät pahimmillaan kosmeettisiksi ja jopa hidastavat muutosta parempaan.
Järjestöt yrittävät saada aikaan yksittäisiä muutoksia parempaan suuntaan esimerkiksi lakimuutoksilla, siinä joskus onnistuen. Kiinnostava esimerkki kansalaisjärjestön ja itsenäisen toimijan suhteesta löytyy eläinoikeustoiminnasta.
Oikeutta Eläimille toimii valtionrahoituksen ulkopuolella ja on tunnettu muun muassa eläinteollisuutta käsittelevien salakuvien julkaisusta. Järjestön jäseniä on ollut oikeudessa salakuvauksista ja osa ihmisistä näkee sen radikaalina toimijana.
Toisaalla on maltillinen eläinsuojelujärjestö Animalia, joka keskittyy lobbaamaan esimerkiksi uutta eläinlakia. Molemmat tahot palvelevat samaa tarkoitusta: yhteiskunnan eläinkuvan muutosta ja sitä kautta pienempää määrää kuolleita eläimiä ja turhaa kärsimystä.
Animalian lobbaaman eläinlain uudistuksen on kuitenkin käymässä huonosti. On mahdollista, että eläinlakiin tehtävät muutokset ovat lopulta niin huonoja, ettei Animalia enää voi seistä lain takana. Tällöin vuosien työ jää vaille mitattavaa tulosta. Samaan aikaan Oikeutta Eläimille -järjestön julkaisemat salakuvat teurastamoilta ja lihatiloilta ovat varmasti vaikuttaneet tuhansien ihmisten ruokavalioon ja sitä kautta suoraan siihen, että eläimiä kuolee vähemmän (varsinaisia muutoksia teurastamojen ja eläintilojen oloissa kuvat eivät tosin tiettävästi ole saaneet aikaiseksi).
Lobbaamalla saavutettavat muutokset jäävät pahimmillaan kosmeettisiksi ja jopa hidastavat muutosta parempaan. Esimerkiksi häkkikanalat saatiin kiellettyä lakimuutoksella, mutta käytännön ero kanojen oloissa ei ole merkittävä.
Siinä missä järjestöt keskittyvät usein yksityiskohtaisempaan ja kapeamman fokuksen lobbaukseen, pyrkivät valtiontukien ulkopuolella toimivat tahot yleensä muuttamaan suurempia kokonaisuuksia. Kyse on ehkä skaalasta: kansalaisjärjestöt eivät unelmoi riittävän suurista muutoksista kyllin nopeasti.
Järjestökentän pitää päästä alemmuudentunnostaan. Ruokkivaa kättä ei voi purra, mutta jos käsi alkaa ruokkimisen sijaan lyödä kuten nyt hallituksen toimesta on käynyt, pitää kansalaisjärjestöjen miettiä uudestaan, minne hampaat suunnataan.
Aaro Harju: Poikkeuksellisen autonomista kansalaistoimintaa
Valtio puuttuu Suomessa kansalaistoimintaan todella vähän. Suvi Auvisen väite kansalaistoimintaa kurittavasta hallituksesta ei pidä paikkansa.
Suvi Auvisen kiinnostavassa tekstissä paljastuu iso näköharha. Hän puhuu vain pienestä osasta koko kansalais- ja järjestötoiminnan kokonaisuutta. Kentän iso kuva jää tekstissä epäselväksi.
Suomalainen kansalais- ja järjestötoiminta kattaa kaikki elämänalueet liikunnasta sosiaali- ja terveystoimeen, kulttuurista poliittiseen toimintaan, elinkeino- ja ammattiyhdistystoiminnasta eläinten suojeluun, kehitysyhteistyöstä maanpuolustukseen ja uskonnollisista liikkeistä nuorisotyöhön. Yksi totuus ei päde kaikkiin.
Toiseksi, Suvi Auvinen sotkee puoluepolitikoinnin kansalais- ja järjestötoimintaan kirjoittamalla, että hallitus lyö järjestökenttää tai että hallitus yrittää saada hajaantunutta valtaa takaisin hallitsijoiden käsiin kuristamalla järjestötoimintaa. Tämä on salaliittoteoria, jota elävä elämä ei todista.
Hallitus tai ministeriöt eivät Suomessa alista tai kahlitse kansalais- ja järjestötoimintaa, kun pitää mielessä järjestötoiminnan kokonaisuuden. Suomalainen kansalais- ja järjestötoiminta on maailman mitassa poikkeuksellisen omalakista ja autonomista. Valtio tukee rahallisesti järjestötoimintaa, mutta säätelee sitä poikkeuksellisen vähän.
Suvi Auvinen antaa ymmärtää, että valtio on leikannut kovalla kädellä järjestötoiminnan rahoitusta. Tämä ei pidä paikkansa. Hallitus on leikannut kehitysyhteistyömäärärahoja reippaasti, mutta muuta rahoitusta varsin maltillisesti.
Näin on tehty, ei hallituksen tai ministeriöiden pahuuden vuoksi, vaan julkisen talouden velkaantuneisuuden takia. Kehitysyhteistyömäärärahat ovat poikkeus. Niiden supistamisen takana on poliittinen tahto vähentää kehitysyhteistyötä.
Suvi Auvisen kirjoituksesta saa käsityksen, että julkinen rahoitus ratkaisee kansalais- ja järjestötoiminnan. Valtaosa paikallisesta kansalais- ja järjestötoiminnasta tehdään täysin ilman julkisia tukia. Kunnat myöntävät joillekin yhdistyksille avustuksia, mutta nekin ovat yleensä suuruudeltaan satoja euroja, poikkeustapauksissa tuhansia.
Jokainen järjestö voi vapaassa maassa valita, hakeeko ja ottaako vastaan julkista avustusta vai ei.
Suoraa valtiontukea ei pääosin suuntaudu lainkaan paikalliselle tasolle. Valtiontuella on merkitystä valtakunnan tasolla. Valtakunnalliset järjestöt ovat riippuvaisia julkisista avustuksista.
Epäkohta on Suomessa se, että rahoitus kanavoituu vuodesta toiseen vakiintuneille avustusten saajille. Näin uusien valtakunnallisten järjestöjen on vaikeaa päästä avustusten piiriin.
Auvisen mukaan järjestöjen suurimpia ongelmia on rahoitus. Näin ei ole koko kuvassa. Suuri ongelma se on niille järjestöille, jotka eivät saa lainkaan avustusta.
Meidät suomalaiset on totutettu siihen, että rahapeliyhtiöiden tuotoista ja osin verorahoista tuetaan järjestötoimintaa. Siksi omaehtoinen rahankeräys on niin haasteellista kuin Auvinen kuvaa. Kulttuurin muutosta on vaikea tehdä niin kauan kuin meillä on tällainen onnellinen tilanne, että julkinen valta tukee kansalaisjärjestöjen toimintaa.
Kukaan ei pure ruokkivaa kättä. Tässä Auvinen on oikeassa. Julkinen rahoitus maltillistaa järjestöjä. Ehkä juuri maltillistamisen vuoksi meillä onkin tuettu vuosikymmeniä järjestöjä, jotka ovat yrittäneet muuttaa jopa yhteiskuntajärjestystä!
Jokainen järjestö voi vapaassa maassa valita, hakeeko ja ottaako vastaan julkista avustusta vai ei. Voi toimia myös täysin itsenäisesti ja omilla rahoilla. Ne, joilla on mahdollisuus saada julkista avustusta, näyttävät sitä kuitenkin hakevan.
Auvinen vähättelee järjestöjen vaikuttamistoimintaa. Jos jälleen katsoo isoa kuvaa, suomalainen järjestötoiminta on ollut merkittävä vaikuttaja vuosikymmenten aikana. Kertavaikutukset ovat saattaneet olla pieniä, mutta vanhan sanonnan mukaan niistä kasvaa vuosien varrella iso virta.
Suvi Auvinen: Vallan mekanismit eivät ole salaliittoteoria
Aaro Harju nimittää näkemystäni hallituksesta vallan ja kansalaisyhteiskunnan rahoituksen portinvartijana salaliittoteoriaksi. On kuitenkin selvää, että hallitus pyrkii pitämään vallastaan kiinni ja muuttamaan yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.
Se leikkaa nimenomaan sellaisesta toiminnasta, jota se ei pidä toivottavana. Tämän sanominen ei ole liskoihmisten ja illuminatin näkemistä kaikkialla tai foliohatun näpertelyä.
Samaan aikaan kun Harju väittää näkemystäni isosta kuvasta salaliittoteoriaksi, toteaa hän kuitenkin järjestöjen rahoituksen kanavoituvan vuodesta toiseen vakiintuneille avustusten saajille. Tämä on se vallan mekanismi, joka leikkaa läpi yhteiskuntamme kaikkien kerrosten: niille joilla jo on, annetaan lisää.
Niiltä joilla ei ole juuri mitään, otetaan pois sekin mitä heillä on. Jos järjestökentän rahoituksen ongelma on se, etteivät uudet toimijat pääse avustusten piiriin, se nimenomaan auttaa pitämään vallan ja toimintamahdollisuudet niillä, joilla niitä jo on ennestään.
Harju myös esittää, että sotken puoluepolitikoinnin kansalaistoimintaan. Puoluepolitikointi ja järjestötoiminta pyrkivät kuitenkin muuttamaan samaa yhteiskuntaa. Ne jakavat yhteisen hiekkalaatikon, sillä erotuksella että toisella on käytössään kauhakuormaaja ja toisella talven yli ulos unohtunut muovilapio. Ne eivät toimi toisistaan irrallaan, koska ne pyrkivät muovaamaan samaa rakenteilla olevaa linnaa.
Harju politikoi itsekin toistamalla hallituksen retoriikkaa leikkauspolitiikasta uskollisesti sitä kyseenalaistamatta. Sen sijaan että hän arvostelisi hallituksen leikkauksia ja niiden taustalla vaikuttavaa arvopohjaa, kiittelee Harju hallitusta “varsin maltillisista” leikkauksista. Hän myös käyttää tunneretoriikkaa ja sanoo, ettei leikkausten takana ole pahuus – ikään kuin joku olisi niin väittänyt.
Leikkauspolitiikasta keskustellaan hyvin usein tunnepohjalta ja otetaan hallituksen tarjoilemat talousnäkymät totuutena. Sitä ne eivät tietenkään ole, vaan vain yksi näkemys aiheesta.
Meidän mittarimme ei voi olla se, että muualla on huonommin.
Harjun väite, että suomalainen kansalais- ja järjestötoiminta on maailman mitassa poikkeuksellisen autonomista, on totta. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että tyydymme tilanteeseen. Meidän mittarimme ei voi olla se, että muualla on huonommin.
Järjestökentän kriittinen arviointi on pyrkimys kehittää sitä, ei hyökkäys kansalaisyhteiskuntaa vastaan. Kun lopetamme ajattelun ja oman ympäristömme kriittisen tarkastelun, lakkaa kehitys.
Kansalaisyhteiskunta ei saa luovuttaa valtaansa ja muutosvoimaansa pois, vaan sen täytyy uudistua jatkuvasti. Tyytyminen on ansa, johon lankeamme liian helposti. Järjestöillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus historiassa, mutta niiden saavutuksista luopumalla emme kunnioita tehtyä työtä.
Aaro Harju: Jokainen voi pyrkiä muuttamaan järjestelmää
Hallitus yrittää pitää kiinni vallastaan ja muuttaa yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan, kirjoittaa Suvi Auvinen. Totta kai. Sitä varten poliittiset puolueet ovat olemassa.
Äänestämme vaaleissa tiettyä puoluetta, jotta se muuttaisi yhteiskuntaa siihen suuntaan kuin toivomme. Valtiosääntö antaa hallitukselle vallan tehdä yhteiskuntapolitiikkaa kansan vaaleissa ilmaiseman tahdon mukaisesti. Hallitus käyttää luonnollisesti sitä valtaa, jonka valtiosääntö sille suo.
Minun ”retoriikkani” vie Auvisen mukaan valtaa kansalaisyhteiskunnalta. Valtaa on monenlaista, ja sitä voi käyttää monella tavalla.
Kadulla istuminen tai ikkunoiden särkeminen on yhdenlainen yritys vallankäyttöön. Vaikuttaminen kansalaisjärjestöjen kautta ministeriöihin, viranhaltijoihin ja eduskuntaan on toisenlainen tapa. Monenlaista saa olla. Kaikkien toimijoiden kannattaa kuitenkin miettiä, mikä on todellista vallankäyttöä, mikä pahan mielen purkamista ja mikä huomion keräämistä.
Auvinen toteaa vastineessa, että vakiintuneet avustuksensaajat pitävät avustuksista kiinni eikä uusien järjestöjen tai toimijoiden ole helppoa päästä avustusten piiriin. Ymmärtääkseni en tätä kiistänyt, tämähän on tosiasiallinen tilanne.
Rahanjakomekanismi ja järjestöjen saamat avustussummat ovat pysyneet hämmästyttävän vakaina vuodesta toiseen, olipa hallituksessa Vasemmistoliitto, Kokoomus tai Vihreät. En puolusta järjestelmää. Totean vain, että tämä on suomalainen vakiintunut käytäntö, jota vallanpitäjät eivät ole halunneet olennaisesti muuttaa.
Tähän on varmaan omat syynsä. Käytäntöä voi minun puolestani yrittää rauhassa muuttaa, jos rahkeet riittävät, koska itsekin olen sitä mieltä, että uusien toimijoiden pitäisi päästä nykyistä helpommin avustusten piiriin.
Järjestöjen valtionavustukset ovat Suomessa pääosin niin kutsuttuja yleisiä toiminta-avustuksia. Euroopassa järjestöjä tuetaan projektiavustuksin. Meidän pitää olla onnellisia, että meillä ei toimita näin. Projektiavustusten jaossa päättäjillä on paljon enemmän harkintavaltaa.
Auvinen väittää minua hallituksen retoriikan toistelijaksi. Jos se on hallituksen retoriikan toistelua, että toteaa Suomen valtion velan olevan noin 100 miljardia euroa ja valtion velkaantuvan joka vuosi lisää noin 6 miljardia, olkoon sitten niin.
Jokainen voi pyrkiä muuttamaan tätä järjestelmää. Suomi on vapaa maa.
Eduskunta ja hallitus sekä järjestöt ovat samalla hiekkalaatikolla nimeltään suomalainen yhteiskunta, mutta eri rooleissa ja eri valtaoikeuksilla. Suomen kansa on näin päättänyt demokraattisesti, ja minä kannatan demokratiaa.
Jokainen voi pyrkiä muuttamaan tätä järjestelmää. Suomi on vapaa maa. Ei muuta kuin hankkimaan kannatusta ajatuksille ja saamaan muutokset käytäntöön!
Siitä olemme Auvisen kanssa yksimielisiä, että kansalaisyhteiskunnan ei pidä luovuttaa valtaa ja muutosvoimaansa pois, vaan uudistua.
Pöyhkeät rikkaat, ärsyttävät köyhät
Maailman nopea eriarvoistuminen tuskin enää nousee uutiseksi. Muistamme Oxfamin raportin siitä, että 62 rikkainta ihmistä omistaa jo yhtä paljon kuin köyhempi puolikas koko maailman väestöstä. Tai sen, että tuloerojen kasvu on 1990-luvun Suomessa ollut OECD-maiden nopeinta. Tai vaikkapa sen pöyristyttävän tilastotiedon, että joka minuutti neljätoista ihmistä kuolee nälkään samalla, kun kolmasosa maailman ruoantuotannosta lentää roskikseen.
Olen tutustunut niin superrikkaan elämään kuin rutiköyhään enemmistöönkin. Jälkimmäisiin tutustuminen on helpompaa, onnistuu jopa Helsingissä.
Mielestäni upporikkaalla ja rutiköyhällä on enemmän yhteistä kuin kuvitellaan.
Älytöntä rikkautta sekä glorifioidaan että paheksutaan. Tuttavani omistaa useita autoja; niistä jokainen maksaa kuusinumeroisen luvun. Kun tutustuimme, en edes tiennyt mikä on Bentley. Tuttavalleni näiden faktojen lateleminen oli viihdyttävää, sillä olin kaikesta vilpittömän pihalla. Kuten siitä, millaisia ovat luksusveneet ja laivat tai siitä, että Suomessakin elää ihmisiä, jotka taittavat kaikki matkansa yksityiskoneella, koska se on niin kätevää. ”Maksat vain vuosittain tietyn summan, ja lentokone hakee sinut milloin vain ja mistä vain”, tuttavani selitti. Kätevää tosiaan, ajattelin.
Nomadipariskunta Päivi ja Santeri Kannisto kirjoittavat tuoreessa reportaasikirjassaan Superrikkaat ja rutiköyhät siitä, miten superrikkaat ovat kiinnostuneita lähinnä omasta itsestään. Kurkistaessaan Yhdysvaltojen vanhojen eliittien elämään Kannistoille selvisi, että siitä huolimatta, että superrikkaus periytyi, rikkaat kuvittelivat ansaitsevansa etuoikeutensa ja suhtautuivat muihin ihmisiin halveksuen.
Rutiköyhiin olen tutustunut paitsi kehitysmaissa myös muun muassa paperittomien klinikalla. Siellä näkee ihmisiä, jotka ovat suuren osan elämästään yöpyneet ulkosalla. Sellaiselle ihmiselle pienikin infektio on ongelma, kun peseytymään tai puhtaita vaatteita vaihtamaan ei pääsekään tuosta vain. Vaatetäit ovat palanneet Suomeen, samoin tuberkuloosin kaltaiset tartuntataudit.
Se toinen tuttavani sen sijaan hoidattaa liikunnasta tullutta vammaansa yksityissairaalassa, huippukirurgin vastaanotolla. Välillä hän palkkasi henkilökohtaisen sairaanhoitajan avukseen.
Mitä yhteistä näillä ihmisillä sitten on? Vastaus on pelko ja epäluulo.
Upporikas ajattelee, että häntä hyväksikäytetään. Että rakkauskin on pelkkä taloudellinen sopimus.
Äärimmäisen köyhä joutuu kirjaimellisesti taistelemaan leivästä. Hän on usein kokenut hyväksikäyttöä ja selkään puukotusta. Köyhä on valtaosan silmissä näkymätön. Kerjäläinen ärsyttää ohikulkijaa muistuttamalla eriarvoisuudesta, jollaista ei Suomessa pitänyt olla. Tyhjää vesipulloasi käsi ojossa odottava vähäosainen kiidättää sinut epämukavuusalueelle – ei kai ihminen tuolla itseään elätä?
Upporikas ajattelee, että häntä hyväksikäytetään. Että rakkauskin on pelkkä taloudellinen sopimus. Minä tutustuin miljonääriystävääni kapakan hämyssä – jälkeenpäin hän vilpittömästi ihmetteli, miksi viihdyin hänen seurassaan, vaikken ”tiennyt kuka hän on”. Rikas ihminen on usein kyyninen. Suomen taloudellista rimpuilua hän seuraa yläviistosta, todeten ettei sijoita suomalaisiin yrityksiin juuri nyt, vaan ”vasta sitten, kun Suomi oksentaa kunnolla”. Hänen etuoikeutettu asemansa on kovan työnteon tulos. Sukutausta, jokaisen tunnistama sukunimi, ei hänen mielestään taannut vaurastumista.
Köyhä tappelee teepussista, dyykkauspaikasta, kerjuureviiristä, paikasta hätämajoituksessa pakkasyönä. Köyhä kääntää selkänsä toiselle köyhälle aivan kuten upporikas menettää ystävänsä menetettyään rahansa.
Tässä on tuloerojen suurin ongelma. Ne nakertavat ihmisyyttä tulohaitarin molemmissa päissä.
Investoinneista ja monumenteista
Yksi nykypolitiikan oudoimmista ilmiöistä on investoinneista kieltäytyminen. Laina on nyt valtiolle halpaa ja hyviä investointikohteita riittää.
Kun liike-elämän toimijat siirtyvät politiikkaan, he lakkaavat ilmeisesti saman tien ajattelemasta, että kannattavien investointien tekeminen hyvillä rahoitusehdoilla on järkevää puuhaa. Ja miten pitäisi ymmärtää kokoomuspoliitikon kannanotto, jonka mukaan koulutus on tärkeä investointi tulevaisuuteen mutta sitä ei kuitenkaan pidä tehdä, jotta tulevaisuudessa olisi varaa investoida tulevaisuuteen?
* * *
Osa ilmiöstä liittyy yksinkertaisesti pelkkään julkisen talouden vihaamiseen. Tästä vihasta pääseminen auttaisi nykytilannetta kovasti, koska silloin voitaisiin paremmin huolehtia investointiasteen ylläpitämisestä.
Asialla on kuitenkin pidemmälle menevä juonne. Merkittävä osa investointiluonteisesta kannattavasta toiminnasta ei nimittäin ole virallisesti investointeja. Esimerkiksi varhaiskasvatukseen tehdyt panostukset palautuvat julkiseen talouteen varovaisestikin arvioiden moninkertaisina, mutta eivät näy missään kirjanpidossa investointien sarakkeessa.
Usein järkevät investoinnit ovatkin yhteiskunnallisia. Tuotto tai kustannussäästö saadaan, mutta vasta pitkän ajan kuluessa ja lukuisia hajanaisia reittejä pitkin. Ei ole myöskään taattua, että hyödyt koituvat juuri rahoittajalle, esimerkiksi yksittäiselle kunnalle. Jo tästä seuraava epämääräisyyden tunne tuntuu olevan monille liikaa.
* * *
Investoinneista puhutaan numeroiden kielellä, jonka tehtävä on luoda viileän rationaalisuuden vaikutelma. Vaikutelma ei kuitenkaan poista taustalla vaikuttavia kulttuurisia tekijöitä. Näennäisestä objektiivisuudesta huolimatta investointeja valikoidaankin aina myös esteettisin perustein.
Monille ihmisille tulevaisuuteen suuntautuvat panostukset ovat jotenkin uskottavampia, jos ne näyttävät investoinneilta: iso kuoppa, helvetillinen energiankulutus ja suunta kohti taivasta.
Vallastaan humaltuneet suurmiehet ovat aina halunneet jättää jälkensä maailmaan rakentamalla mittasuhteiltaan vinoutuneita monumentteja, ja investoinnit mielletään helposti juuri jonkinlaisten monumenttien pystyttämiseksi. Monille ihmisille tulevaisuuteen suuntautuvat panostukset ovat jotenkin uskottavampia, jos ne näyttävät investoinneilta: iso kuoppa, helvetillinen energiankulutus ja suunta kohti taivasta.
Investoinnin idean monumenttiluonteen näkee erityisen selvästi kehitysmaissa. Suuressa osassa globaalia Etelää on käynnissä kahtalainen prosessi. Hallitukset ottavat määrätietoisia askeleita sosiaalisten tulonsiirtojen kehittämisessä, ja samaan aikaan pääkaupunkien keskustoihin nousee pökerryttävään vauhtiin pilvenpiirtäjiä ”kuuman rahan” turvin.
Uudet tulonsiirrot luovat valtavasti ympäriinsä hajautuneita mikroinvestointeja. Taloudellinen minimiturvallisuus luo ihmisille tärkeää luottamusta tulevaisuuteen. Monet lähettävät lapsensa kouluun, tekevät taloihinsa panostuksia jotka säästävät työtä tulevaisuudessa, panostavat terveyteensä ja hankkivat esimerkiksi tuotantoeläimiä.
Nämä mikroinvestoinnit ovat paitsi inhimillisesti, myös taloudellisesti äärimmäisen merkittäviä. Koska ne kuitenkin tapahtuvat hajallaan ja kaukana pääkaupunkien keskustoista, ne näkyvät ulkopuoliselle tuskin lainkaan. Kaupunkikeskustojen uusia pilvenpiirtäjiä ja luonnonvarasektorin hankkeita taas ei voi olla huomaamatta.
Ensin mainitut muutokset eivät yleensä näykään investointitilastoissa, vaan niitä kutsutaan esimerkiksi ”kyläkehitykseksi”.
* * *
Jos siis investoinnin idea ymmärretään riittävän laajasti, merkittävä osa investoinneista ei näytä juuri miltään eikä edes tilastoidu investoinneiksi.
Lastentarhanopettaja tai sosiaalityöntekijä kehittämässä työtään, tai köyhä perhe kehitysmaassa parantamassa pienimuotoista taloudellista toimintaansa ovat niin hajautuneita ja arkisen näköisiä tapahtumia, ettei niitä kunnolla huomaa. Megaestetiikan koko ilme taas viestii tapahtuman tunnetta.
Ei kuitenkaan pitäisi olla kovin radikaali ajatus, että jos jokin panostus tulevaisuuteen on kannattava, se on syytä tehdä.
Footer
