Jouko Jokisalo (2016): Euroopan
radikaali oikeisto. Into, Helsinki.
262 sivua.
Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri, lauloi Paleface Helsinki-Shangri-Lassaan jo vuosia sitten. Tämän jälkeen kylmä oikeistolainen puhuri on vain voimistunut Euroopassa. Tätä poliittisen suursäätilan muutosta dosentti Jouko Jokisalo analysoi kirjassaan Euroopan radikaali oikeisto.
Historioitsija Jokisalo käy läpi fasistien valtaannousun taustat viime vuosisadan ensimmäisellä puolikkaalla sekä analysoi niitä kulttuurihistoriallisia syitä, joiden vuoksi radikaalit oikeistoryhmät ovat muodostuneet eri puolilla Eurooppaa hyvin erilaisiksi. Jokisalo jakaakin uuden oikeiston muodot kolmeen alalajiin, uusfasismiin, oikeistoradikalismiin ja oikeistopopulismiin: ”[jos nämä]…mielletään eriytymättömäksi äärioikeistomössöksi, jää huomiotta, että ne kumpuavat erilaisista historiallisista olosuhteista ja että niiden ideologis-poliittiset painotukset ja näkemykset eroavat yhtäläisyyksistä huolimatta olennaisesti toisistaan.”
Erityisen kiinnostavaa on Jokisalon pohdinta Itä-Euroopan tilanteesta: nyt, kun esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa oikeistohallitukset ajavat lainsäädäntöön läpi valtavia ihmisoikeusloukkauksia ja taantumuksellista politiikkaa, on tarpeellista pohtia, miksi juuri näissä maissa radikaali oikeisto on saanut niin vahvan jalansijan. Jokisalo kirjoittaa kuinka antifasismi oli keskeinen osa itäblokin ideologista perustaa ja miten sosialismin romahdus jätti näihin maihin ideologisen tyhjiön, jossa oikeistovoimien on ollut helppo mellastaa.
”Itä-Euroopan poliittinen kehitys ja historian uudelleentulkinnat avasivat ja avaavat uusfasistiselle ja oikeistoradikaalille propagandalle ja politiikalle ennennäkemättömät mahdollisuudet”, hän kirjoittaa. Itä-Euroopan maissa on Jokisalon mukaan vallalla ”anti-antifasismi, joka merkitsee antifasismin kuvaamista poliittisen repression välineeksi, antifasistisen vasemmiston ja rauhanliikkeen julistamista kansakunnan vihollisiksi”. Tämä tausta yhdistettynä radikaalille oikeistolle ominaiseen ultranationalismiin auttaa ymmärtämään esimerkiksi Unkarin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Tästä teemasta olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin.
Jokisalo uhraa paljon sivuja eurooppalaisen uuden oikeiston pääideologin Alain de Benoistin ruotimiseen. Ratkaisua voi pitää perusteltuna, sillä vaikka esimerkiksi Suomessa de Benoist lienee nimenä verraten tuntematon, elävät hänen ajatuksensa uuden oikeiston kansainvälisten yhteyksien ansiosta myös kotoisessa keskustelussa. Benoistlaiset teoreetikot siirtyivät jo 60-70-lukujen taitteessa biologisesta rasismista kulttuuriseen rasismiin, eli ajatukseen että eri kulttuurit ovat perustavalla tavalla yhteensovittamattomia ja siksi ajatus monikulttuurisesta yhteiskunnasta on mahdoton. Tämä ”etnopluralistinen” ajatusrakennelma elää yhä vahvana myös suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa.
Jokisalo siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan rasistisista ja äärioikeistolaisista ajatuksista viehättyisivätkin nimenomaan yhteiskunnan hyväosaiset
Kiinnostavaa on niin ikään Jokisalon pohdinta siitä, miten uusliberalistinen talousajattelu ja radikaali oikeistolaisuus kulkevat käsi kädessä toisiaan tukien. Uusliberalismi ”on muuttanut nykyisen yhteiskunnan totaaliseksi kilpailukentäksi, jossa ainoastaan voittajilla näyttää olevan merkitystä. Yhteiskunnan sisällä se tuottaa sosiaalidarwinismia ja hyvinvointisovinismin ideologiaa”. Jokisalo siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan rasistisista ja äärioikeistolaisista ajatuksista viehättyisivätkin nimenomaan yhteiskunnan hyväosaiset – ne, jotka kokevat muiden epäonnistuneen ”yhteiskunnallisen tulosvastuun täyttämisessä”.
Kilpailumentaliteetti ja hyötyajattelu näkyvät suomalaisessakin keskustelussa yhä voimakkaammin: nykyään on jo tavanomaista pohtia yksittäisen maahanmuuttajan kustannuksia suomalaiselle yhteiskunnalle. Linkki uusliberalistiseen kehikkoon on ilmeinen. Tosin uusliberalisteja ei sinänsä ihmisten etninen tausta kiinnosta, mutta yhdistävänä tekijänä uuteen oikeistoon on identifikaatio omaan ”talousalueeseen” ja sen kilpailukykyyn.
Jokisalo kritisoi myös maahanmuuttokeskustelussa käytettyä terminologiaa. Suomessakin on tavattu puhua islamofobiasta kun tarkoitetaan muslimeihin kohdistuvaa syrjintää. Jokisalo pitää käsitettä kuitenkin harhaanjohtavana, sillä se vie keskustelun yksilöpsykologiaan ja pois rakenteista. ”…[P]uhuttaessa islamofobiasta se ymmärretään enemmänkin yksilön ennakkoluulojen ongelmaksi. … Yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet ovat tarkastelun ulkopuolella kuten kysymys siitä, missä instituutiossa ’rasistista tietoa’ tuotetaan.” Olisi tärkeää myös kielen tasolla tehdä selväksi, että kysymys on geopolitiikasta, vallasta ja yhteiskunnallisista rakenteista – ei vain ennakkoluuloista, vaan tietoisesta poliittisesta strategiasta. Jokisalo pitää parempana käsitteenä esimerkiksi saksalaisella kielialueella käytettyä termiä ”muslimi(n)vastainen rasismi” (antimuslimischer Rassismus).
Kirja on erinomaisen tarpeellinen lisä kotimaiseen keskusteluun rasismista ja (ääri)oikeistosta. Toki siinä on epätarkkuuksiakin. Esimerkiksi uusfasismin, oikeistoradikalismin ja oikeistopopulismin erot eivät käy kirjasta aivan selkeästi ilmi ja etenkin uusfasistinen liikehdintä jää lukijalle hieman epäselväksi kokonaisuudeksi. Kaiken kaikkiaan teos auttaa kuitenkin hahmottamaan lähihistorian kehityskulkuja eri puolilla Eurooppaa ja siten ymmärtämään paremmin oudoksuttavilta tuntuviakin muutoksia.
Vaikka historia ei koskaan toista itseään yksi yhteen, siitä voi kuitenkin oppia. Jokisalon mukaan olemme nyt ratkaisevan valinnan kynnyksellä: edistämmekö valinnoillamme fasismin feenikslinnun nousua historian tuhkasta vai valitsemmeko rauhan ja solidaarisuuden tien?
Kirjoittaja Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
