Ville Lähde (2015): Paljon liikkuvia osia. Savukeidas-kustannus, Turku-Tampere-Tallinna. 192 sivua.

Ville Lähteen esseekokoelma Paljon liikkuvia osia käsittelee julkista keskustelua. Teos piirtää keskustelukulttuuristamme karun kuvan.

Julkinen keskustelu on kärjistynyt, ihmiset esittävät mielipiteitä tutkitun tiedon arvoisina ja poliitikot keskittyvät vain retoriikkaan, Lähde kirjoittaa. Tyhmistämme itseämme ja toisiamme esittämällä yksinkertaistettuja näennäisen varmoja väitteitä luonnosta, ihmisestä, yhteiskunnasta, sananvapaudesta, ideologioista tai milloin mistäkin suuresta asiasta.

Kokoelma lähtee liikkeelle luonnollisuutta ja ihmisluontoa käsittelevistä keskusteluista. Näissä teemoissa ympäristöfilosofina tunnettu Lähde on vahvimmillaan: hän kirjoittaa, kuinka arvostetutkin yhteiskunnalliset vaikuttajat perustelevat luonnolla ja luonnollisuudella lähes mitä tahansa – myös täysin ristiriitaisia asioita, joskus jopa samassa keskustelussa. Luonto tarkoittaa milloin koko kosmosta, milloin alkuperäisyyttä, maapallon eliöitä tai tiettyä historiallisesti kehittynyttä ympäristöä.

Esimerkiksi Esko Valtaoja sekoittaa Lähteen mukaan usein luonto-käsitteen eri merkityksiä kommentoidessaan ympäristökysymyksiä. ”Mukanokkela kaiken luonnollistava kriitikko väittää puhuvansa kaikesta mutta ei puhu lopulta mistään. Hän vain sanoo, että mistään ei kannata huolestua, koska elämme maailmankaikkeudessa. Hän luulee, että vetoaminen universaaliin luonto-käsitteeseen riittää moraaliseksi tai poliittiseksi argumentiksi”, Lähde kirjoittaa.

Luontokäsityksiä eritellessään Lähde kritisoi myös kaupunki-maaseutu-dikotomiaa. Hänen mukaansa ”maaseudun” ja ”kaupunkien” nimilappujen taakse kätkeytyvä elinympäristöjen kirjo katoaa ja keskusteluissa korostuu moraalisesti latautunut vastakkainasettelu. ”Tällaisista lähtökohdista ei koskaan saada sanotuksi mitään kiinnostavaa”, hän toteaa.

Ideologioiden merkitystä käsittelevä essee on yksi kokoelman mielenkiintoisimpia ja sai ainakin minut miettimään argumentointiani. Lähde esittää, että yhteiskuntien toimintaa selittää kenties paremmin hajanaisuus kuin yhtenäiset ideologiat. Taustalla vaikuttavan ideologian syyttäminen – oli se sitten vaikkapa uusliberalistinen, punavihreä tai mitä hyvänsä – on usein keino olla ajattelematta ja perustelematta. Kun kaikki on ideologista, asiat muuttuvat erittelykelvottomiksi ja epäpolitisoituvat, vaikka ovatkin ”näennäisesti ilmipoliittisia”. Ideologiapuhe ei Lähteen mukaan ”sano mitään konkreettista maailmasta, vaan luo politikoimisen taustatarinoita”.

Teos harhailee – kuten esseekokoelman kuuluukin – mutta muodostuu lopulta yhtenäiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.

Lähde kritisoi pitkin teosta, kuinka politiikasta on tullut entistä enemmän vain retorista peliä ja poliitikot keskittyvät pikemmin tyyliin kuin sisältöön. Lähde toteaa itsekin, että retoriikka vaikuttaa sisältöihin, mutta näkee ”tyylikysymykset” silti jonain sisällöistä erotettavina tekijöinä, jotka ovat nousseet liian tärkeään asemaan.

Tässä Lähde astuu mielestäni hiukan harhaan. Politiikassa on ollut aina kyse myös tyylistä, eikä politiikan tyylin muuttuminen ole sama asia kuin tyylin ylikorostuminen. Lisäksi tyylin erotteleminen sisällöstä tuntuu keinotekoiselta ja voi olla ihan hyvä, että poliitikot miettivät, millaisia viestejä heidän tyylinsä välittää.

Lähteen esittämässä yksinkertaistamisen kritiikissäkin on sudenkuoppansa. Onhan esimerkiksi tieteen popularisoinnilla oma yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvonsa. Useissa kohdissa Lähde kritisoikin itse asiassa käsitteiden epämääräistä käyttöä, tieteen luonteen väärinymmärrystä ja suoranaisesti harhaanjohtavaa argumentointia, eikä niinkään yksinkertaista esitystapaa. Yksinkertaistamisen mahdolliset hyvät puolet jäävät kirjassa kuitenkin pimentoon.

Lisäksi Lähde kritisoi aikamme keskustelukulttuuria löysistä heitoista, mutta esittää itse aikalaisanalyysiään paikoin epämääräisesti. Hän puhuu paljon passiivissa: keskusteluissa levitetään ajatuksia ja asioita pidetään yleisesti jonakin. Kuka levittää? Kuka pitää?

On teoksessa toki viittauksia joihinkin keskustelijoihin. Esimerkiksi Timo Soinin argumentaatio nousee tarkasteluun useampaan otteeseen. Soini on vaikutusvaltansa ja populistisen nonsense-höpinänsä vuoksi perusteltu viittauskohde, mutta esimerkkejä olisi voinut etsiä laajemmallakin skaalalla.

Näistä muutamista kritiikin aiheista huolimatta Paljon liikkuvia osia on pääosin osuvaa analyysiä keskustelukulttuurimme ongelmista. Lähde purkaa yksinkertaistavan ja harhaanjohtavan argumentoinnin aihe aiheelta osiin.

Teos harhailee – kuten esseekokoelman kuuluukin – mutta muodostuu lopulta yhtenäiseksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Lopussa Lähde tiivistää keskusteluja yhdistävät perusongelmat sekä tavat, joilla julkinen keskustelu ja ajattelu useimmiten lopetetaan. Suosittelen teosta etenkin ihmisille, jotka kokevat edustavansa jotain, siis mitä tahansa, yksiselitteisesti oikeassa olevaa maailmankuvaa tai poliittista suuntausta.

Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja.