Vuonna 2011 ihmiset valtasivat aukioita ympäri maailmaa. Vaikka protestien vaikutukset eivät ole kaikissa tapauksissa olleet kestäviä, ne muuttivat tapaa, jolla politiikkaa tehdään sekä ruohonjuuritasolla että virallisissa instituutioissa.

Vuonna 2011 aukioita vallanneet liikkeet herättivät toiveen yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta mitä seurauksia liikkeillä on ollut? Mitä näyttävät valtaukset Tahririn aukiolla Kairossa, Puerta del Solilla Madridissa ja Syntagmalla Ateenassa jättivät jälkeensä? Missä määrin ne edistivät ”99 prosentin” tai ”tavallisten ihmisten” asiaa, joiden puolesta aukioille kokoonnuttiin taistelemaan?

Protestiliikkeille, kuten mille tahansa sosiaaliselle ja poliittiselle ilmiölle, tulee aina eteen kriittinen tilinteon hetki – aika, jolloin on pysähdyttävä arvioimaan menneitä tapahtumia, jotta voidaan suunnitella tulevaa. Suunnittelua olisi tärkeä tehdä juuri nyt, kun vuoden 2011 tapahtumien pohjalta ponnistavia uusia liikkeitä nousee jälleen, esimerkiksi Nuit Debout Ranskassa.

Vuotta 2011 juhlistettiin Time-lehden kannessa ”protestoijien vuotena”. Viisi vuotta sen jälkeen olemme ehkä saaneet jo riittävästi etäisyyttä noihin kiihkeisiin tapahtumiin, jotta on mahdollista vetää yhteen protestien jälkeisiä saavutuksia ja pettymyksiä.

Suurten historiallisten tapahtumien arviointi on erittäin vaikeaa ja tämä pätee myös vuoden 2011 liikkeisiin. Aukioilta alkaneet liikkeet ovat innostaneet ihmisiä yhtä paljon kuin ne ovat tuottaneet pettymyksiä – niiden seuraukset ovat olleet sekä suurempia että pienempiä kuin mitä monet odottivat.

Joidenkin mielestä protesteista ei ole seurannut yhtään mitään, ja toisten, kuten kreikkalaisen aktivistin Giorgios Giovannopoulosin, mukaan ne ”muuttivat poliittisen maiseman täydellisesti”. Esimerkiksi monien vasemmiston nostalgikkojen mielestä protestit olivat vain harhautusliike, jolla käännettiin huomio pois vakavasta politiikasta – lapsellisia esityksiä, jotka kertoivat vain protestoijien naiiviudesta. Toiset ovat sen sijaan vakuuttuneita siitä, että ihmisten liikkeelle lähtö oli merkittävä käännekohta nykypolitiikassa.

Suuret erot arvioiden välillä johtuvat siitä, että ihmiset ovat tarkastelleet liikkeitä ja niiden saavuttamia tuloksia eri tavoin: ideologinen näkökulma määrittää pitkälti arvion luonteen. Erot johtuvat kuitenkin myös odotetuista tuloksista, erilaisista ”mittapuista”, joita vasten liikkeiden vaikuttavuutta on arvioitu.

Minun näkemykseni on, että aukioiden liikkeet eivät ole täyttäneet niihin kohdistuneita jättimäisiä, jopa vallankumouksellisia lupauksia. Näiden lupausten mukaan edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata itsenäisillä ruohonjuuritason instituutioilla, joita ihmiset voisivat johtaa itse – kuten protestileireissä tapahtui.

liikkeet ovat tasoittaneet tietä syvälle kulttuuriselle muutokselle kohti nykyistä edistyksellisempää yhteiskuntaa

Liikkeet ovat kuitenkin onnistuneet järjestämään upeita julkisia rituaaleja, joissa julkinen tila on vallattu takaisin ja kansalaiset ovat voineet osallistua keskusteluihin taloudellisesta ja poliittisesta epätasa-arvosta. Näin liikkeet ovat tasoittaneet tietä syvälle kulttuuriselle muutokselle kohti nykyistä edistyksellisempää yhteiskuntaa. Ne ovat myös toimineet ponnahduslautana uusille kampanjoille, aloitteille ja järjestöille, jotka muodostavat vakavasti otettavan uhkan uusliberalistiselle järjestykselle.

Vain tähdenlento?

Laajalle levinnyt skeptisismi vuoden 2011 protesteja kohtaan kumpusi liikkeiden nopeasta hiipumisesta valtausten jälkeen. Kun aukioiden valtaukset päättyivät – joko poliisin evakuointien tai liikkeiden sisäisen uupumuksen vuoksi – monille jäi ontto tunne. Valtaukset tuntuivat epäonnistuneen.

Monet myös katuivat. Vaikutti siltä, että hetkessä oli piillyt valtavia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen muutokseen, mutta nyt tuo hetki oli ohi ja tilaisuus menetetty.

Liikkeiden hiljentyminen aiheutti kollektiivisen ”trauman”, josta ylipääseminen kesti useita kuukausia. Monet niistä 130 protestoijasta, joita haastattelin kirjaani The Mask and the Flag (suom. ”Naamio ja lippu”) kertoivat, että heidän oli vaikea uskoa, miten niin nopeasti niin valtavaksi kasvanut liike saattoi hiipua niin pian. Protestiliikkeiden huippukohdassa aktivistit olivat johtaneet massiivisia kansanliikkeitä, jotka lupasivat radikaalia yhteiskunnallista muutosta, mutta pian sen jälkeen kun leirit oli hajotettu tai hylätty, he olivat jälleen yksin. Aktivistien ympärille kerääntyneet ihmiset olivat yhtäkkiä hävinneet.

Tapahtumien arvioiminen vain tämän pettymyksen tunteen kautta olisi kuitenkin väärin. Suuret historialliset kansannousut ovat usein aiheuttaneet pettymyksen välittömästi tapahtumien jälkeen. Kun toiveet ovat riittävän suuria, niitä on käytännössä mahdoton toteuttaa. Ranskan suuri vallankumous johti terrorin aikaan ja Napoleonin yksinvaltiuteen. Toukokuun 1968 protestien nostattama innostus haihtui pian, kun gaullistinen puolue voitti kesäkuun parlamenttivaalit.

Kukaan ei silti voi kieltää, etteivätkö nämä protestit olisi muuttaneet merkittävällä tavalla historian kulkua. Sama pätee vuoteen 2011.

Tuo vuosi ei pannut toteen vallankumouksellisia toiveita, joita monet militantimmista kannattajista elättelivät. Valtauksista ei kasvanut anarkistista yhteiskuntaa, joka koostuisi itseohjautuvista yhteisöistä, kuten monet liikkeiden kannattajista toivoivat. Silti protestiliike on muuttanut syvällisesti nykypolitiikkaa tavoilla, jotka ovat ehkä huomaamattomampia ja vähemmän radikaaleja, mutteivät yhtään vähemmän merkityksellisiä.

Ensinnäkin valtaukset ovat herättäneet uuden innostuksen politiikkaa kohtaan, piristäneet yhteiskunnallisia liikkeitä ja vasemmiston politiikkaa. Ne ovat myös saaneet aikaan syvän kulttuurisen muutoksen, jonka myötä ihmiset ovat kiinnostuneempia taloudellisesta epätasa-arvosta ja demokratian kriisistä. Viimeiseksi, liikkeet ovat toimineet eräänlaisina ”hautomoina” valtarakenteita haastavien ryhmien ja ehdokkaiden nousulle, kuten Syrizalle Kreikassa, Podemos-puolueelle Espanjassa, Jeremy Corbynille Isossa-Britanniassa ja Bernie Sandersille Yhdysvalloissa.

Tärkein vuoden 2011 vaikutus on ollut kulttuurin ja yhteiskunnallisen mielialan muutos.

Vuoden 2011 protestiaalto mahdollisti nämä kulttuuriset ja poliittiset muutokset. Vuosi ei jäänyt vain tähdenlennoksi, vaan siitä muodostui vedenjakaja. Huolimatta monien liikkeiden epäonnistumisista ja protestien vajavaisista tuloksista, 2011 aloitti uuden, edistyksellisemmän politiikan aallon, joka on nyt muuttamassa maailmaa.

Hyvästi apatia

Tärkein vuoden 2011 vaikutus on ollut kulttuurin ja yhteiskunnallisen mielialan muutos. Protestien ja kansannousujen vuosi auttoi ihmisiä pääsemään yli syvään juurtuneesta poliittisesta apatiasta, jonka uusliberalismin vaihtoehdottomuuden politiikka ja ajatus politiikan hyödyttömyydestä olivat aiheuttaneet.

Eräs aktivistien jatkuvista valituksen aiheista vuoden 2008 talouskriisin jälkeen oli ihmisten passiivisuus – huolimatta siitä, että finanssikapitalismi oli epäonnistunut totaalisesti ja kriisi oli vaikuttanut rajusti kansalaisten enemmistön jokapäiväiseen elämään, ihmiset eivät toimineet. Vuoden 2011 protestit olivat voimakas vastalääke tähän laajalle levinneeseen voimattomuuden tunteeseen. Valtavat mielenosoitukset ja valtaukset osoittivat konkreettisesti, että kansalaisten poliittinen toiminta oli palaamassa, ja että sillä voi edelleen olla valtavia poliittisia seurauksia. Kaikkein selkeimmin tämä näkyi arabimaiden diktaattorien kaatamisessa.

Vuotta 2011 on siksi alettu kutsua vuodeksi, jolloin ”pelko vaihtoi puolta”, lainaten espanjalaisten aktivistien ilmausta. Se oli hetki, jolloin protestiliikkeet karistivat harteiltaan tappiomielialan – sen inhottavan tunteen, että he olisivat jotenkin ”historiankirjoituksen väärällä puolella” – ja ryhtyivät jälleen taisteluun. Aukioiden valtausten esiin nostama innostus vakuutti monet siitä, että emme suinkaan elä ”historian loppua”, kuten Francis Fukuyaman pahamaineinen toteamus kuului, vaan todistamme ”historian uudelleensyntyä”, lainaten Alain Badioun ilmausta.

Toiveikkuuden ja innokkuuden uudelleen löytäminen on ollut tärkeää suurten kansanosien aktivoimiseksi, myös niiden ihmisten, jotka ovat aiemmin olleet politiikan marginaalissa. Liikkeet ovat voittaneet puolelleen suuren osan niin kutsutuista millenniaaleista – 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä – joita valtavirtamedia on usein luonnehtinut epäpoliittiseksi sukupolveksi. Tämä uskomus osoittautui olevan kaukana todellisuudesta.

Vuoden 2011 protestit muokkasivat myös merkittävästi poliittista keskustelua ja muuttivat monia yleisesti hyväksyttyjä oletuksia. Tämä näkyi selkeästi esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä keskustelu taloudellisesta epätasa-arvosta oli ollut marginaalista valtavirran politiikassa edeltävien 30 vuoden ajan. Occupy-liikkeen jälkeen monet poliitikot ovat kuitenkin yrittäneet esittää itsensä ”99 prosentin” pelastajina. 99 prosentilla viitattiin protestien aikaan siihen kansalaisten enemmistöön, joiden oikeuksia häikäilemättömät superrikkaat ja poliittinen eliitti olivat riistäneet.

Vuosi 2011 on myös piirtänyt uudelleen esiin diskursiiviset taistelulinjat kansalaisten ja valtaapitävien, tavallisten ihmisten ja eliitin, ylä- ja alaluokan välillä. Keskusteluissa puhutaan nyt samaan aikaan taloudellisesta ja poliittisesta epätasa-arvosta, köyhtymisestä ja kansalaisoikeuksien polkemisesta. Tämä perusteellinen kulttuurinen muutos on silottanut tietä uudenlaisten vaihtoehtoisten liikkeiden ja ehdokkaiden esiintulolle. Ja he ovat tulossa vauhdilla mukaan politiikkaan.

Protestiliikkeet ”hautomoina”

Aukioiden valtauksista syntyneiden liikkeiden seurauksiin liittyy eräs paradoksi: niiden vaikutus on ollut suurin siellä missä sitä osattiin vähiten odottaa, nimittäin virallisissa järjestöissä, instituutioissa ja puoluepolitiikassa.

Vuoden 2011 protestiaalto tullaan aina yhdistämään iskulauseeseen ”he eivät edusta meitä”. Tämä syyte oli osoitettu edustukselliseen järjestelmään perustuvalle politiikalle ja senhetkiselle poliittiselle luokalle. Tästä huolimatta monet liikkeiden edustajista ja kannattajista ovat alkaneet nähdä olemassa oleviin poliittisiin instituutioihin osallistumisen välttämättömänä keinona, jonka avulla on mahdollista saavuttaa konkreettisia tuloksia liikkeiden esiin nostamissa asioissa.

Valtaukset toimivat siten eräänlaisina ”hautomoina”, joista uuden aallon radikaalin institutionaalisen politiikan tekijät ammensivat inspiraatiota, oikeutusta sekä henkilökohtaisia verkostoja. Lainaten Jodi Deanin termiä, osa vuonna 2011 kerääntyneistä ”väkijoukoista” on perustanut myöhemmin poliittisia puolueita.

Aukioiden valtaukset ovat johtaneet vasemmistolaisten ryhmien ja ehdokkaiden yllättävään nousuun Kreikassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Syrizan Kreikan vaalien voittajaksi ja valtaan nostanut aalto nojasi pitkälti Aganaktismenoi-liikkeen suosioon. Espanjassa Podemos-puolue onnistui ainakin aluksi keräämään aukioiden liikkeiden energiaa omaan käyttöönsä, ja se omaksui myös eräitä suoran demokratian muotoja paikallisten piirien käytäntöihin ja netissä tapahtuvaan keskusteluun.

Yhteys Indignados-protesteihin näkyi vielä selvemmin kunnallistason vaaleissa, kun Podemos nousi vuonna 2015 valtaan Barcelonan ja Madridin kaupunginvaltuustoissa. Occupy-liikkeen voima näkyi myös Isossa-Britanniassa, kun Jeremy Corbyn valittiin Työväenpuolueen johtajaksi syksyllä 2015 sekä Yhdysvalloissa Bernie Sandersin saamassa suosiossa demokraattien esivaaleissa. Näitä poliittisia ilmiöitä olisi ollut vaikea kuvitella ilman tukea nuorelta aktivistien sukupolvelta, joka oli saanut poliittisen kasvatuksensa 2011 aukioiden valtauksissa.

Protestiliikkeiden vaikutusten leviäminen institutionaaliselle tasolle ei ole mikään uusi ilmiö. Historian kuluessa monet protestit ovat johtaneet uusien poliittisten puolueiden perustamiseen ja radikaalien ehdokkaiden ilmestymiseen institutionaalisen politiikan kentille tarjoamaan vaihtoehtoja senhetkiselle politiikalle. Työväenliikkeiden nousu 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa johti sosialististen ja kommunististen puolueiden syntyyn. Vuoden 1968 ja 1970-luvun liikehdintä löysi poliittisen purkautumiskeinonsa, kun monissa maissa muodostettiin vihreitä puolueita, Saksassa etunenässä.

Liikkeiden ja niiden pohjalta syntyneiden puolueiden välinen suhde on usein ollut hankala. Siksi ei ole yllättävää, että samankaltaisia ongelmia on ilmennyt myös aukioiden vuoden jälkeen. Syrizan nousu nostatti suuria toiveita Syntagman aukiolla mieltään osoittaneissa, mutta toiveet vaihtuivat pian katkeraan pettymykseen, kun Syriza myöntyi ulkomaisten lainanantajien vaatimuksiin heinäkuussa 2015.

Myös monia Podemos-puolueen ja sen johtajan Pablo Iglesiasin päätöksiä on kritisoitu. Kriitikkojen mukaan hän on hylännyt 2011-protestien demokraattisen hengen ja tuonut tilalle perinteisen ylhäältä alaspäin hallittavan puoluerakenteen.

Nämä ja monet muut tapaukset ovat tuottaneet pettymyksen monille 2011-veteraaneille, etenkin anarkistisempaa tai autonomisempaa politiikkaa toivoneiden protestoijien keskuudessa. Heidän näkemyksensä on, että vuoden 2011 henki on vaihdettu perinteiseen vaali- ja instituutiokeskeiseen politiikkaan.

On täysin oikein ja tarpeellista, että protestiliikkeet kritisoivat ja haastavat puolueita, myös niitä, jotka edustavat heitä lähellä olevia poliittisia näkemyksiä.

On täysin oikein ja tarpeellista, että protestiliikkeet kritisoivat ja haastavat puolueita, myös niitä, jotka edustavat heitä lähellä olevia poliittisia näkemyksiä. Samaan aikaan on tärkeä muistaa, että uuden radikaalin politiikan vaalimenestyksen taustalla on ajatus, jonka myös monet vuoden 2011 protesteihin osallistuneet jakavat: että uusanarkistisella muodollisten instituutioiden ulkopuolelle jättäytymisellä on rajansa, ja koska protestiliikkeet väistämättä haipuvat nopeasti, niiden rinnalla on oltava vakaampaa ja järjestäytyneempää poliittista toimintaa.

Uuden ajan alku

Vuoden 2011 liikkeiden seuraukset olivat syviä ja laajoja. Siksi on mahdollista sanoa, että elämme nyt vuoden 2011 jälkeisessä maailmassa – maailmassa, jolle vuosi 2011 oli ikään kuin lähtölaukaus.

Silloin luotiin perusta uudelle politiikalle, joka täyttäisi Occupy-liikkeen julisteen otsikon kuuluisan lupauksen: ”Alku on lähellä.” Vuosi 2011 ei ollut tähdenlento, kaukana siitä. Se aloitti uuden edistyksellisen politiikan aallon, joka on muuttamassa maailmaa.

Nämä liikkeet eivät ehkä ole lunastaneet vallankumouksellisia lupauksiaan, syrjäyttäneet edustuksellista demokratiaa tai luoneet täysin autonomisia poliittisia yhteisöjä. Silti protestien aalto on saavuttanut kaksi tärkeää päämäärää: se on onnistunut taittamaan laajalle levinneen poliittisen apatian ja voimattomuuden tunteen sekä toiminut ”hautomona” uusille poliittisille järjestöille, jotka yhdessä liikkeiden kanssa toimiessaan voivat antaa tasa-arvon ja demokratian puolesta käytävälle taistelulle jäsentyneemmän ja kestävämmän muodon.

Liikkeisiin osallistuneiden, niitä tukeneiden ja niihin uskoneiden ihmisten on nyt rakennettava tulevaisuutta liikkeiden luomalle perustalle ja kehitettävä uusia aloitteita, kampanjoita ja protesteja, jotka voisivat lunastaa vuonna 2011 heränneet odotukset. On myös tärkeää palata aika ajoin kaduille ja vallata julkisia aukioita, koska tiedämme, että siellä radikaali politiikka aina syntyy.

Paolo Gerbaudo on sosiologi ja toimii digitaalisen kulttuurin keskuksen johtajana Lontoon King’s Collegessa. Hän tutkii yhteiskunnallisia liikkeitä ja digitaalista politiikkaa. Gerbaudo on käsitellyt poliittista aktivismia kirjoissaan Tweets and the Streets (Pluto, 2012) ja The Mask and the Flag (Hurst, 2016).

Artikkeli on julkaistu ROAR-lehdessä 22.4.2016. Teksti on käännetty ja julkaistu kirjoittajan ja alkuperäisen julkaisijan luvalla. Alkuperäinen teksti ,”2011: a year of occupations that changed the world”, on luettavissa lehden nettisivuilla: https://roarmag.org/essays/2011-balance-sheet-paolo-gerbaudo/. Suomennos: Niina Oisalo.