Anwar Shaikh (2016): Capitalism. Competition,
Conflict, Crises. Oxford University Press, Oxford.
1024 sivua.

Anwar Shaikhin Capitalism on suurteos useammassakin mielessä. Kirja esittää omaperäisen teoreettisen tulkinnan talousjärjestelmämme eri puolista tuotannosta finanssijärjestelmään. Shaikh todentaa tulkintansa pyörryttävällä määrällä aineistoa ja rinnastaa sen taloustieteen historiaan satojen vuosien ajalta. Opuksen merkittävin puute ei olekaan tieteellinen vaan poliittinen: Shaikh ei tee tuloksistaan riittävän tyrmääviä johtopäätöksiä.

Anwar Shaikh on yhdysvaltalaisen New School -yliopiston taloustieteen professori. Pakistanilaissyntyinen Shaikh työskenteli nuoruudessaan fysiikan ja matematiikan opettajana, mikä näkyy hänen viehtymyksessään tilastoaineistoihin ja matemaattiseen mallintamiseen. Hänen yhteiskunta-analyysiinsa lienee puolestaan vaikuttanut opiskeluaika Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen tuoksinassa. Tutkijanurallaan Shaikh on edistänyt merkittävimmin marxilaista taloustiedettä.

Yhtäältä Capitalism on marxilainen kirja. Esimerkiksi sen teoriat rahasta, arvosta ja tuotannosta seisovat tukevasti Marxin hartioilla. Myös Shaikhin tieteellinen menetelmä painottaa marxilaisille tyypillisesti historiaa sekä tekijöitä, jotka eivät pelkisty ihmisten tietoisuuteen. Hän osoittaa joka kohdassa, kuinka Marx ylitti selvästi Adam Smithin ja David Ricardon kaltaiset klassiset porvarilliset taloustieteilijät.

Toisaalta Shaikh itse nimittää teoriaansa ”klassiseksi”. Arvelin kirjaa aloittaessani, että nimikkeen tarkoitus on lähinnä rauhoitella vauhkoimpia antimarxisteja. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin monimutkaisempi. Shaikh esimerkiksi välttää monia marxilaisen perinteen ydinkäsitteitä. Hän kutsuu työarvoja ”suoriksi hinnoiksi” ja ”integroiduiksi työajoiksi”. Lisäksi hän omaksuu muita klassisia ja keynesiläisiäkin vaikutteita, joita hän tosin tulkitsee marxilaisista lähtökohdista.

Lopputulos on marxilaisen taloustieteen laajan oppimäärän kehittynyt versio. ”Klassisen” nimikyltti puolustaa kuitenkin paikkaansa, koska kirja on varsin moniaineksinen.

Shaikh osoittaa muun muassa laajoin aikasarja-aineistoin, että marxilainen käsitys kapitalismin keskeisistä toimintaperiaatteista pitää paikkansa. Kapitalistit kilpailevat voitosta investoimalla yhä tehokkaampaan tuotantoteknologiaan ja leikkaamalla sitten tuottamiensa tavaroiden hintoja. Tässä pelissä kilpailukyvyttömät sortuvat, minkä vuoksi kapitalistit ovat jatkuvassa paineessa leikata palkkoja, huonontaa työläisten asemaa ja korvata heidät koneilla. Koska teknologinen muutos on konepainotteista, työvälineisiin sitoutuneen vanhan arvon osuus tuppaa kasvamaan yhä suuremmaksi työläisten tuottamaan uuteen arvoon verrattuna. Kapitalistit saavat siksi investoimaansa euroa kohden vuosi vuodelta vähemmän voittoa. Heidän on pakko sahata omaa oksaansa.

Shaikh ei väitä, että yllä kuvattu pääoman syvävirtaus pyyhkisi mennessään kaikki muut yhteiskunnalliset ja yksilölliset vaikutteet. Hänen teoriansa selvittää muun muassa elvytyspolitiikan ja palkkataistelun mahdollisuudet ja rajat.

Shaikh myös muotoilee yksilöllisen käyttäytymisen teoriansa sortumatta epäuskottavaan ekonopsykologiaan, jollaiseen monet uusklassisen valtavirran ulkopuolisetkin taloustieteilijät nojaavat. Shaikhin malleissa tavanomainen käytös ei näyttäydy poikkeamana.

Shaikhin arvio nykytilanteesta on synkkä. Hän osoittaa, että 1970-luvun talouskriisi ”ratkaistiin” käymällä työläisten taskulla ja laskemalla keinotekoisesti korkotasoa. Kapitalistien voitot nousivat näillä keinoin hetkellisesti. Samalla kasvoivat tuloerot, velkaantumisasteet ja finanssisektori. Kun korot ovat nykyään nollissa, jäävät vaihtoehdoiksi velka- tai keskuspankkielvytys ja työläisten kurjistaminen tai heidän valtiollisten turvaverkkojensa heikentäminen.

Kirjasta toistaiseksi esitetyt näkemykset tuntuisivat heijastelevan kirjoittajien taustoja. Marxilaiset Bill Jefferies ja Michael Roberts siirtyvät hetimiten riitelemään arvoteorian mikronyansseista. Keynesiläinen Heikki Patomäki taas syyttää Shaikhia liiasta talousdeterminismistä, joka tukahduttaa visiot valtiovetoisista reformeista, joilla kapitalismin voisi pelastaa itseltään. Uusklassikko Hannu Vartiainen toteaa kirjaa lukematta Twitterissä, ettei Shaikh yksinkertaisesti ymmärrä mistä puhuu, muttei vaivaudu perustelemaan näkemystään.

Oma näkemykseni on, että Shaikhin kirja on tieteellisesti erittäin korkeatasoinen. Siksi en jaksaisi valittaa edes teoksen surkeasta editoinnista tai sen aineistojen liiallisesta keskittymisestä Yhdysvaltoihin. Tämän kaliiperin opuksesta tulee kyllä uusia painoksia, joissa nämä puutteet voidaan paikata. Sitä paitsi Shaikh näyttää perin pohjin, kuinka samat analyysit voisi tehdä laajemmin aineistoin.

Shaikhin todellinen ongelma on, ettei hän vie tutkimuksensa poliittisia seurauksia ilmeiseen päätepisteeseensä. Hän osoittaa, että kapitalismi tuottaa työttömyyttä, epätasaista tulonjakoa, kriisejä, valheita ja tehottomuutta. Samalla hän tekee täysin selväksi, että näiden ongelmien pysyvä poistaminen kapitalismin sisällä on äärimmäisen vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Silti Shaikhin politiikkasuositukset ovat luokkaa ”kriisissä ei kannata leikata” ja ”valtiolliset työllistämisohjelmat ovat hyvää elvytystä”. Ikään kuin hän ensin teilaisi keynesiläisyyden ja yrittäisi sitten epätoivoisesti manata sitä takaisin henkiin.

On tietenkin selvää, ettei taloustieteellisen teoksen keskeisin anti voi olla poliittisen ohjelman muotoilu. Kun Shaikh kuitenkin politiikkasuosituksia tekee, miksei hän lainkaan yritä vastata kysymyksistä tärkeimpään: miten kapitalismista pääsisi eroon?

Kirjoittaja työskentelee väitöskirjatutkijana Turun yliopiston Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella.