Raja-alueet elävät eri logiikalla kuin valtakeskukset. Rajat ylittävät suhteet eivät katkea pakotteisiin ja myös valtioiden johtajat ovat oivaltaneet tämän.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ylisti Oulun Barents-kokouksen illallispuheessaan lokakuussa 2015 Arktista rauhanomaisen rinnakkaiselon foorumina. Sille nostettiin iloisesti maljoja. Ulkoministeri Timo Soinin hymy oli korvissa ja naama punoitti tyytyväisyydestä.

Venäjän vastaisista sanktioista huolimatta Euroopan pohjoisessa tapahtuu aktiivista rajanylitystä ja pöhinää kaiken aikaa ‒ joskin selvästi pienemmällä mainostamisella kuin Arktisen hypen aikana vuosina 2010‒2014. Suomen kannalta kanssakäyminen Venäjän suuntaan on tärkeämpää kuin julkisuudessa halutaan näyttää, eikä polkuja rajan yli tahdota päästä sammaloitumaan. Oivan kiertotien liikkuvuuden ylläpitämiseksi on tarjonnut arktinen yhteistyö. Intressi on molemminpuolinen, etenkin toimivissa kauppasuhteissa.

Kaiken lisäksi vuosina 2017‒2019 Suomi on Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa, ja onpa muistettava sekin, että juuri Suomi oli arktisen alueen ympäristönsuojelun aloitteentekijä vuonna 1991. Suomalaisten monialainen yhteistyö on hyvin aktiivista myös Barentsin euro-arktisella alueella ja rajoja ylitetään paitsi taloudessa ja politiikassa, myös esimerkiksi tieteessä.

Yliopisto arktisena kärkenä

Barentsin alueeseen kuuluvan Arkangelin yliopiston ala-aulassa on valokuvia maan presidentistä Vladimir Putinista kättelemässä yliopiston rehtoria Elena Kudryashovaa. Eräässä kuvassa taas Venäjän lipun Jäämeren pohjaan kansainvälisen polaarivuoden aikana (2007) vienyt akateemikko ja Venäjän sankari Artur Chilingarov kättelee tutkimusjohtajaa. Kaikki poseeraavat iloisen ja tyytyväisen näköisinä.

Eikä ihme. Yliopiston päärakennus ja arktinen keskus on uudistettu perusteellisesti, käytävät kiiltävät, maali tuoksuu ja kauempaa kuuluu vielä remontoinnin ääniä. Pedagogis-teknillinen provinssiyliopisto nostettiin vuonna 2010 korkeammalle statukselle ja nimi hioutui sen mukaisesti: Pohjoinen (Arktinen) Federaatioyliopisto (NArFu). Se mainostaa itseään uuden aikakauden kunnianhimoisena, Venäjän arktisiin ja pohjoisiin teemoihin innovatiivisesti orientoituneena yliopistona.

Kompleksi käsittää peruslaitosten lisäksi 12 modernia laboratoriota ja muutaman instituutin, kuten kaikkien käytössä olevan välineistöpankin ja avaruuden monitoroinnin instituutin. Arkangeli, tuo hyiseksi ja perifeeriseksi katsottu pohjoinen kaupunki Vienanmeren rannalla sijaitsee Raahen korkeudella, ei sen eksoottisemmilla leveysasteilla. Sielultaan ja julkikuvaltaan se on kuitenkin huomattavasti arktisempi kuin Suomen pohjoiset kaupungit.

Sisääntuloaulan viereiseen saliin oli rakennettu näyttely Neuvostoliiton ja Venäjän arktisesta historiasta. Arktisen matkailun juuret ajoitetaan yleisimmin 1500-luvulle niin sanottuihin löytöretkiin, kuten hollantilaisen Willem Barentsin retkiin Huippuvuorille ja Karanmerelle. Sittemmin 1700-luvulla perustetut tiedeakatemiat rahoittivat lukuisia matkoja Venäjän pohjoiseen. Venäläiset olivat siellä kärkijoukoissa, kuten alkujaan tanskalainen, viipurilaisen kauppiaan tyttären nainut Vitus Bering. 1800-luvulla retkitahti pohjoisille alueille vain kiihtyi. Kilpaan tulivat mukaan myös norjalaiset, saksalaiset ja lopulta myös ruotsalaiset vahvistettuna suomalaisella A.E. Nordenskiöldillä.

Venäläisen arktisen tutkimusmatkailun moderni suuntaus alkoi ensimmäisen maailmansodan aikana 1916, jolloin perustettiin Jäämeren laivasto (Arctic Sea Flot). Vallankumouksen jälkeen se siirrettiin Arkangeliin ja nimettiin Vienanmeren laivastoksi (White Sea Flot).  V.I. Lenin tuki voimakkaasti sukellusveneiden rakentamista, mikä nosti arktisten alusten rakentamisen uudelle tasolle. 1920-luvulla Neuvostoliitto panosti Huippuvuorten osaomistukseen, missä se onnistuikin siinä määrin, että siellä on yhä Barentsburgin 500-henkinen hiilikaivoskaupunki venäläisessä hallinnassa.

Stalinin suuri saavutus 1930-luvulla oli menestyksekkäiden arktisten retkikuntien, kuten Ivan Papaninin joukkueen, lähettäminen pohjoisnavalle, pysyvän jääaseman rakentaminen sinne sekä suuri pohjoisnavan ylilento 1937, joka sai huikeat suosionosoitukset ja täytti lentäjien rintapielet sankaruusmitaleilla. Suorin tie pohjoisnavalle kulki Pietarista Muurmannin rataa Murmanskiin ja sieltä meriteitse pohjoisnavalle. Tuon arktisen junan makuuvaunujen käytäviltä löytyy vieläkin kartta tuosta reitistä. Tie pohjoiseen aurataan yhä joka päivä auki paitsi maitse myös meritse: suuri ydinsukellusveneiden päätukikohta sijaitsee Arkangelista länteen olevassa Severodvinskin kaupungissa.

Arkangelin yliopiston tehtävä on toteuttaa Venäjän arktista strategiaa (2009/2013). Strategiassa painotetaan taloudellis-sosiaalisten olojen kohentamista pohjoisilla alueilla, tieteen ja teknologian kehittämistä, kansainvälistymistä ja turvallisuuspolitiikkaa. Sen mukaisesti on Arkangelissakin lähdetty liikkeelle: kaupungin satamasta aiotaan tehdä Koillisväylän purjehduksen kansainvälinen portti, rata ja maantie Moskovan suuntaan aiotaan uudistaa, samoin pieni lentokenttä rakentaa uusiksi.

Yliopiston arktisen keskuksen ehkä innovatiivisin hanke on niin sanottu kelluva yliopisto (Arctic Floating University)

Yliopiston yhteiskuntarelevanssi on huikea: se tekee tiivistä yhteistyötä aluehallinnon, mutta myös maan eri ministeriöiden kanssa, etenkin ulko-, alue- ja opetusministeriöiden kanssa kaikissa arktisiin haasteisiin ja tavoitteisiin liittyvissä kysymyksissä. Se on myös osallisena lukuisissa valtakunnallisissa kehitysohjelmissa, kuten arktisen alueen kehitys -strategiaohjelmassa (2020 Strategy for the Development of the Arctic Region).

Koska arktisuus on nyt tunnustettu osa koko valtakunnan ja kaupungin profiilia, on yliopistolla oma erityinen hankkeensa kaupungin imagon hiomiseksi, Arkangeli ‒ yliopistokaupunki -projekti. Tiede on nostettu profiloimaan kaupunkia.

Yliopiston arktisen keskuksen ehkä innovatiivisin hanke on niin sanottu kelluva yliopisto (Arctic Floating University), jonka tehtävänä on ”paljastaa Novaya Zemlyan mysteerit”. Tutkimusretken venäläinen johtaja Konstantin Zaikov on Tromssan yliopistossa väitellyt historioitsija, jonka on erikoistunut arktisiin teemoihin. Hän vie tutkimuslaivallaan (Professor Molchanov) luonnontieteiden, ilmastontutkimuksen ja etnohistorian opiskelijoita ja tutkijavieraita (mukaan pääsee maksamalla noin 4000 euron osallistumismaksun) Novaja Zemlyalle ja ympäröiville saarille neljäksi viikoksi. Kesällä 2016 kenttäretkellä oli runsas 60 osanottajaa.

Kelluvan yliopiston perusidea on sananmukaisesti kellua Arktisen neuvoston maiden kylkiin tarjoamalla muista toimintamalleista poikkeava pohjoisen tutkimuksen ja opetuksen konsepti. Kellunnalla halutaan myös herättää nuorison kiinnostusta luontoon ja historiallis-kulttuuriseen perintöön, ”edistää isänmaallista koulutusta” sekä tehdä Venäjää tunnetuksi arktisena maana kansainvälisillä areenoilla. Tehtäväänsä kelluva yliopisto suorittaa muun muassa järjestämällä monitieteisiä konferensseja, kuten The Arctic as a National Mega-Project: staffing and research support solutions.

NArFu pyrkii myös määrätietoisesti luomaan toimivat tiedeyhteistyösuhteet kaikkiin Arktisiin maihin. Se on ollut erityisen aktiivinen globaalissa Arctic University (UArctic)-verkostoyliopistossa, kahdeksan arktisen maan vuonna 2001 perustamassa toimintapiirissä. NArFulla on yhteistyösuhteita Suomessa etenkin Itä-Suomen, Lapin ja Oulun yliopistoihin. NArFussa on tarjolla myös suomen kielen ja kulttuurin opetusta. Suomalaisen lehtorin Marianne Nissisen ja hänen venäläisen kollegansa opetuksessa on vuosittain noin parikymmentä oppilasta, joista tulee tulkkeja ja kielenkääntäjiä.

Kansainvälistymisen myötä kontakteja on luotu myös Yhdysvaltoihin, ja huhtikuussa 2016 Arkangelissa vieraili Yhdysvaltojen Pietarin pääkonsuli Thomas Leary. Yhteistyösuhteita ja vierailuja on myös moniin muihin läntisiin edustajistoihin. Kansainvälistäminen on yliopiston kärkihankkeita, muistuttaa NArFun kansainvälisten asioiden päällikkö Marina Kalinina ylpeänä.

Rahaa pohjoisesta

Kuten edellä oleva osoittaa, 350 000 asukkaan Arkangelille globaali arktinen käänne on ollut kuin lottovoitto. Globaali on kohdannut lokaalin tuomalla rahaa, työtä, tutkijoita, hallintoa, ammattitaitoa. Arktisen käänteen myötä kaupunki on asemoitunut erinomaisen hyvin Venäjän geopoliittiselle nykykartalle, mitä maan johtajankin vierailu alueelle kuvastaa.

Arkangelin eli vanhasuomalaisittain Vienankaupungin profiili Venäjän luoteisessa kolkassa suhteellisen heikkojen liikenneyhteyksien takana olevana periferiana on muuttumassa. Vankileirien saaristona tunnettu metsäseutu on pessyt kasvojaan valtion varoilla. Koillisväylän portti on jo hyvinkin tunnettu etenkin suomalaisten laivan- ja jäänmurtajarakentajien keskuudessa. Arkangelin pääkadun varrelle on noussut muutamassa vuodessa toinen toistaan suurempia ostoskeskuksia, eurosenttereitä. Ortodoksinen kirkko alkaa kohta vapautua rakennustelineistä ja vaatimattomasti San Franciscon ja Cape Townin rantabulevardeja jäljittelevän Water Frontin kupeessa oleva Iivana Julman ajoilta 1500-luvulta peräisin oleva linnoitus on uudistettu ammattitaidolla arktiseksi aluemuseoksi. Rantapenkereeseen on noussut myös arktisen merenkäynnin museo, joka mainostaa venäläisiä merenkulkijasankareita. Historia on tuiki tärkeä tukipylväs venäläisen arktisen identiteetin hiomisessa, niin kuin se on ollut kaikkien kansallisvaltioidenkin rakentamisessa.

Huomionarvoista on, että talous nousee nimenomaan pohjoisessa käydyn ulkomaankaupan ansiosta.

Ympäristöuhkien pelossa asiaa ei ole haluttu tunnustaa, mutta globaalin arktisen buumin nousu on tarkoittanut monille syrjäisille sirkumpolaarisen alueen kaupungeille taloudellisia voittoja. Arkangelissa oleva Pohjois-Venäjän suurin sellu- ja paperitehdas on hyvä esimerkki tästä. Sen omistaa Wienistä käsin operoiva itävaltalais-saksalainen yhtiö (Pulp Mill Holding), joka tuottaa paperin lisäksi vuosittain muun muassa 240 000 tonnia selluloosaa, josta se vie 65 000 tonnia ulkomaille, pääosin Eurooppaan. Vuoteen 2025 mennessä ympäristöystävällistä teknologiaa painottava yhtiö arvelee saavuttavansa 560 000 tonnin viennin. Markkinanäkymät ovat yhtiölle hulppeat.

Eivätkä ainoastaan Arkangelin alue ja saksalaisyhtiö hyödy talouden kansainvälistymisestä. Marraskuussa 2016 brittiyhtiö BP palasi Venäjän arktiselle alueelle tekemällä sopimuksen Venäjän suurimman öljy-yhtiön Rosneftin kanssa. Lontoolainen BP-energiayhtiö on itsekin isoimmasta päästä. Shellin, ExxonMobilin ja Totalin kanssa BP kuuluu maailman neljän suurimman öljyntuottajan joukkoon. Suuret voitot ovat imeneet jättiyhtiöt yhteistoimiin napapiirin taakse.

Kaikki tuntuu olevan näinä päivinä myynnissä pohjoisessa, sillä myös Arkangelin kauppasatama on myyty. Sen omistaa nyt Kyprokselle rekisteröity yhtiö Osoblanko Holding Ltd. Sen taustalla ovat venäläiset liikemiehet. Satama ei ole aivan pieni, sillä se käsittelee vuosittain 2,5 miljoonaa tonnia tavaraa, joskin viimeisen parin vuoden aikana tavaramäärä on taloudellisen laskukauden myötä alentunut. Alueviranomaiset kuitenkin panostavat toiseen, kauemmaksi kaupungin ulkopuolelle tulevaan syväsatamaan ja ovat tehneet siitä sopimuksen Pekingiin rekisteröidyn Poly International Holding -yhtiön kanssa.

Vaikka Venäjän talous on sukeltanut, arktisen strategian mukaisia suunnitelmia pusketaan eteenpäin. Sitä paitsi, The Independent Barents Observer kertoi juuri äskettäin, että kahden vuoden alamäen jälkeen Venäjän talous kasvoi. Venäläisen VEB-pankin mukaan bruttokansantuote nousi 0,1 prosenttia, ja eurooppalaisten analyytikkojen mukaan ensi vuonna nousu lienee 1,2 prosentin luokkaa.

Huomionarvoista on, että talous nousee nimenomaan pohjoisessa käydyn ulkomaankaupan ansiosta. Suurinta kasvu on ollut Barentsin alueeseen kuuluvassa Nenetsien autonomisessa piirikunnassa, mutta myös Murmanskin kauppa norjalaisten kanssa on ollut aktiivista. Pääartikkeleita ovat tunnetusti mineraalit ja metallit. Myös Suomen ja Venäjän välisessä kaupassa on havaittu pientä piristymistä ensimmäisen kerran sitten joulukuun 2013.

Poliittinen kiertotie

Myös poliittinen toiminta jatkuu pakotteista huolimatta. Pohjoismaiset pääministerit ovat esittäneet äskettäin mahdollisuuden, että tammikuussa 2017 Tromssassa pidettävä Arctic Frontiers -superkokous tähdittyisi myös Venäjän ulkoministerillä.

Arctic Frontiers on vuosittain pidettävä kansainvälinen konferenssi, joka painottuu kestävään kehitykseen pohjoisessa. Sinne on tavannut matkustaa sekä elinkeinoelämän edustajia, tieteilijöitä että poliitikkoja sekä edustajia pohjoisista maakunnista ja valtionhallinnoista. Konferenssin järjestäjä korostaa Venäjän keskeistä roolia arktisten uhkien säätelyssä: Arctic Frontiers tarjoaa hänen mukaansa tärkeän puolueettoman areenan vuoropuhelulle muutoin vaikeissa oloissa.

Norjan pääministeri Erna Solberg kuitenkin muistuttaa, ettei ”avoin dialogi pohjoisessa” lämmitä Pohjoismaiden ja Moskovan ”viileää suhdetta” muilla poliittisilla areenoilla. Lavrov oli Norjassa viimeksi lokakuussa 2014, jolloin juhlittiin Finnmarkin läänin vapauttamisen 70-vuotispäivää natsi-Saksan miehityksestä puna-armeijan avulla. Niin ikään Norjan ulkoministerin Børge Brenden viime vierailu Moskovaan ajoittui maaliskuuhun 2014 eli Krimin miehitystä edeltävään aikaan. Myös Ruotsin pääministeri Stefan Löfven on painottanut kyselijöille, ettei Ruotsi näissä oloissa todellakaan aio kutsua Putinia kylään.

Pohjoismaiden johtajat näyttävät seisovat tässä suhteessa yhteisessä rintamassa, mutta yhteistyötä silti tehdään. Joku saattaisi sanoa tätä kaksinaamaisuudeksi, mutta ehkä se on vain realismia.

Yksi tärkeä tekijä tässä on ympäristönsuojelu, joka on ollut Suomen yhtenä kärkenä arktisissa keskusteluissa 1990-luvun alusta lähtien. Suomen ja Venäjän välillä keskustelut alkoivat jo 1980-luvulla ja jatkuvat yhä muun muassa European Green Belt -toiminnan kautta.

Marraskuussa 2016 NEFCO eli ympäristörahoitukseen erikoistunut Pohjoismaiden ympäristörahoitusyhtiö päätti avata 300 000 euron rahoitusohjelman, josta voivat hakea rahoitusta sekä pohjoismaiset että luoteisvenäläiset toimijat. Samassa aikaan maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen totesi Pohjoismaiden ympäristöministereiden kokouksessa, että on välttämätöntä toimia niin tehokkaasti kuin mahdollista pohjoisen ympäristön puolesta sekä paikallisesti ja alueellisesti että ylirajaisesti. Tavoite on vähentää saastumista, puhdistaa jo saastuneita alueita sekä suojella harvinaisia lajeja.

Myös Yhdysvallat tekee yhteistyötä Venäjän kanssa nimenomaan arktisissa ympäristökysymyksissä sekä merenkulun turvallisuudessa ja niitä koskevien lainsäädäntöjen valmistelussa. Kesäkuussa 2016 amerikkalaiset energiaviranomaiset painottivat, että sanktioista pidetään kyllä kiinni, mutta ”kun se aika tulee”, jolloin ne puretaan, ollaan valmiita laajentamaan amerikkalais-venäläistä työtä puhtaan energian ja ilmastomuutoksen uhkien minimoimiseksi. Nyt onkin kiinnostavaa nähdä, mitä tuore Yhdysvaltojen presidentti tekee pakotteiden ja Krimin kysymyksen suhteen.

Lopuksi

Pakote-esiripussa on ollut vuosien 2014‒2016 aikana lukuisia miesten mentäviä reikiä ennen muuta Euroopan pohjoisilla alueilla. Pohjoismaisten tieteilijöiden, liikemiesten ja poliitikkojen kulku Venäjälle menee nyt Kuolan ja Arkangelin alueiden kiertotien kautta.

Pohjoiskalotti ja raja-alueet ylipäätään elävät eri logiikalla ja eri aikaa kuin vallan keskukset.

Kuvaavasti norjalaisen Etelä-Varangin ja venäläisen Pechengan kunnan organisoimat ja Nikelissä lokakuussa 2015 järjestetyt viidennet Rajapäivät jatkoivat aloitettua traditiota. Tapahtuman aikana allekirjoitettiin uusi yhteistoimintasopimus kuntien välille. Venäläinen aluejohtaja huomautti avajaispuheessaan, että kansainvälinen politiikka nyt kulkee omia latujaan, mutta paikallisella tasolla ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet eivät noin vain katkea, tavallisten ihmisten diplomatia toimii ja pysyy valtiojohtojen määräyksistä huolimatta.

Historiallisesti katsottuna näin juuri on; Pohjoiskalotti ja raja-alueet ylipäätään elävät eri logiikalla ja eri aikaa kuin vallan keskukset. Pakotteiden aikana sen ovat oivaltaneet ja sitä ovat hyödyntäneet myös valtioiden johtajat.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston historian professori, joka on erikoistunut arktisiin alueisiin ja Suomen historiaan.

Artikkeli perustuu aihetta käsitteleviin lehtikirjoituksiin ja kirjoittajan omiin havaintoihin kenttäretkillä Luoteis-Venäjällä sekä hänen kokemuksiinsa toimiessaan Suomen arktisen neuvottelukunnan jäsenenä.