Suomen poliittisessa keskustelussa leviää virheellinen ja tarkoitushakuinen tarina sosiaaliturvan passivoimista joutilaista nuorista.
Kuluneen syksyn aikana Suomessa on kauhisteltu nuorisotyöttömyyttä ja “joutilaiden nuorten” kasvavaa määrää. Kirjailija Jari Ehrnrooth on saanut paljon mediahuomiota syyttäessään nuorisotyöttömyydestä passivoivaa sosiaaliturvajärjestelmää. Myös hiljattain televisiossa nähty A2 Palkkaerot -ilta muuttui käytännössä nuorisotyöttömyysillaksi, jossa yrittäjä Jari Sarasvuo menetti malttinsa puheen kääntyessä nuorten työllistämisestä illan varsinaiseen aiheeseen eli palkkaeroihin. Poliittisessa keskustelussa nuorisotyöttömyyttä käytetäänkin yhä enemmän ideologisena keppihevosena, jolla pyritään murtamaan hyvinvointivaltiota ja heikentämään työntekijöiden oikeuksia.
Keskustelun taustalla on OECD:n tuore tilasto, jonka mukaan työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien 20–24-vuotiaiden NEET (not in employment, education or training) -nuorten määrä on noussut Suomessa kymmenessä vuodessa 13 prosentista 18,3 prosenttiin ja samalla hieman EU-maiden keskitason yläpuolelle. Olemattomalle huomiolle on jäänyt kuitenkin se havainto, että muutos NEET-nuorten määrässä selittyy käytännössä kokonaan koulutukseen osallistumisen laskulla: vuosina 2005-2015 koulutukseen osallistuminen on laskenut 5,4 prosenttiyksikköä kun taas työllisyyden lasku on ollut vain 0,2 prosenttiyksikköä.
Käytännössä siis työtä tekevien nuorten määrä on pysynyt ennallaan, mutta erityisesti korkeakouluissa opiskelee aiempaa harvempi. Maamme hallitus ei päätöksiensä perusteella näytä olevan erityisen huolissaan tästä kehityksestä.
Huomioitava on myös se, että suurin osa NEET-nuorista ei ole syrjäytyneitä vaan lyhytaikaisesti työttömänä, valmistautumassa pääsykokeisiin tai hoitamassa lapsia. Nuorisotyöttömyyden mittaaminen on yleisesti ottaen haastavaa ja eri mittarit antavat hyvin erilaisia tuloksia.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 neljä prosenttia työttömistä suomalaisnuorista oli ollut työttömänä yli vuoden – vähemmän kuin yhdessäkään muussa EU-maassa. Nuorisotyöttömyyden esittäminen erityisesti Suomea tai hyvinvointivaltiomallia koskevana ongelmana vaikuttaakin poliittisesti tarkoitushakuiselta. Nuorten työttömyys ja syrjäytyminen ovat monimutkaisia ja monitahoisia ongelmia, joihin erityisesti poliittinen oikeisto pyrkii tarjoamaan yksinkertaisia, ideologisesti oikeaoppisia ratkaisuja.
Klassisessa liberalistisessa ajattelussa vapaasti toimivat työmarkkinat johtavat aina täystyöllisyyteen. Tässä teoriassa työttömyys on seurausta työmarkkinoiden sääntelystä tai sosiaaliturvasta, joka mahdollistaa vapaaehtoisen työttömyyden. Suomen lähihistoria tukee teoriaa kuitenkin huonosti, sillä lähellä täystyöllisyystasoa oltiin viimeksi 1980-luvun lopulla, jolloin työttömyysturva oli suhteellisesti anteliaampi kuin nykyään ja palkat määriteltiin silloinkin yleissitovissa työehtosopimuksissa. Työttömyysaste vuonna 1989 oli 3,5 prosenttia ja nuorisotyöttömyys käytännössä olematonta. Työttömyyden kasvu viime vuosikymmeninä taas on ollut lähes kaikkia länsimaita koskeva trendi.
Maiden välinen vertailu ei ylipäätään tue käsitystä siitä, että työmarkkinoiden sääntely ja “passivoiva” sosiaaliturva selittäisivät nuorisotyöttömyyden kasvun.
Elinkeinoelämä ja oikeisto ovat pitkään rakentaneet tarinaa, jossa ay-liike suojelee työmarkkinoiden “sisäpiiriä” muun muassa korkealla irtisanomissuojalla ja tekee nuorten palkkaamisesta siten mahdotonta. Todellisuudessa Suomen irtisanomissuoja on kuitenkin heikompi ja määräaikaisten työsuhteiden käyttö helpompaa kuin Euroopassa keskimäärin. Esimerkiksi nuorisotyöttömyyden hoitamisen mallimaaksi nostetussa Saksassa irtisanomissuoja on Suomea kireämpi. Sama pätee Ruotsiin, jossa erityisesti ikääntyviä työntekijöitä suojellaan poikkeuksellisen korkealla irtisanomissuojalla.
Myös Jari Ehrnroothin maalaama kuva Suomen “vastikkeettomasta sosiaaliturvasta” on virheellinen: todellisuudessa työttömiltä edellytetään aktiivista työnhakua ja osallistumista niihin palveluihin, joita TE-toimisto tarjoaa – työkokeilu ja muu ilmaistyö mukaan lukien. Esimerkiksi vuonna 2012 työttömyysturvan määräaikaisesti katkaisevia karenssilausuntoja jaettiin 86 000 kappaletta.
Maiden välinen vertailu ei ylipäätään tue käsitystä siitä, että työmarkkinoiden sääntely ja “passivoiva” sosiaaliturva selittäisivät nuorisotyöttömyyden kasvun. Iso-Britanniassa 20–24- vuotiaiden NEET-nuorten osuus oli vuonna 2015 15,6 prosenttia ja Yhdysvalloissa 15,8 prosenttia verrattain vähän säännellyistä työmarkkinoista ja niukasta sosiaaliturvasta huolimatta. Pohjoismaissa osuudet olivat Suomea lukuunottamatta 10-13 prosentissa, ja Itävallassa, jossa palkanmuodostus on Suomen tavoin maailman keskitetyimpiä, 11,7 prosenttia. Kiinnostavana yksityiskohtana 2,8 prosenttia 20–24-vuotiaista amerikkalaismiehistä oli vuonna 2010 vankilassa – Ehrnroothin kritisoima tukiriippuvuus onkin osin korvattavissa laitosriippuvuudella, mutta yhteiskunnan resursseja se tuskin säästää.
Vielä 1990-luvulla työmarkkinoiden vapauttaminen ja sosiaaliturvan vastikkeellisuuden lisääminen olivat OECD:n suosittelemia standardiratkaisuja, joita useimmat länsimaat – myös sellaiset, joissa oli sosialidemokraattiset hallitukset – ahkerasti toteuttivat. Työllisyysasteen sijasta harjoitettu politiikka on kuitenkin vaikuttanut olennaisesti lähinnä tulojen jakautumiseen. Monissa maissa palkkakehitys on irtautunut tuottavuuden kasvusta, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa mediaanipalkka on juuttunut lähelle 1970-luvun tasoa. Markkinaliberalismiin perustuva politiikka ei näytäkään kasvattavan kakkua vaan jakavan sitä uudelleen rikkaita suosivalla tavalla.
Martti Ahtisaaren ja Raimo Sailaksen hiljattain esittämää kritiikkiä Suomen työmarkkinajärjestelmää kohtaan voidaankin pitää tuulahduksena 20 vuoden takaisesta “kolmannen tien” sosialidemokratiasta, jota muualla ollaan jo hautaamassa eriarvoistumisen noustessa politiikan keskiöön. Yhdysvaltain demokraattipuolue tavoittelee 15 dollarin miminimipalkkaa ja Jeremy Corbynin johtama Iso-Britannian työväenpuolue 10 punnan minimipalkkaa. Vaatimuksia tehostaa uusi tutkimustieto, jonka mukaan minimipalkan korottaminen voi edistää tuottavuutta, kun taas vaikutukset työllisyyteen ovat luultua pienempiä, eivätkä välttämättä negatiivisia.
Koska viime vuosikymmenien sosiaaliturvaa, palkkoja ja työehtoja polkevat reformit eivät ole estäneet työttömyyden kasvua länsimaissa, toimimaton lääke olisi ymmärrettävä vaihtaa.
2000-luvulla kertynyt tutkimusnäyttö tuloerojen kasvun kielteisistä taloudellisista vaikutuksista aiheuttaa päänvaivaa markkinaliberalistiseen ideologiaan uskoville yli puoluerajojen. Tunteisiin vetoava “ajatelkaa edes nuoria”-retoriikka ja sukupolvien välisen vastakkainasettelun lietsominen ovat keinoja, joilla epäonnistunutta 90-lukulaista politiikkaa pyritään jatkamaan. Nuorten työttömyys ja syrjäytyminen ovat todellisia ja vakavia ongelmia, joihin ei pitkällä tähtäyksellä voida vastata ellei myönnetä markkinaehtoisen täystyöllisyyden ajan olevan pysyvästi ohi.
Koska viime vuosikymmenien sosiaaliturvaa, palkkoja ja työehtoja polkevat reformit eivät ole estäneet työttömyyden kasvua länsimaissa, toimimaton lääke olisi ymmärrettävä vaihtaa. Uudistamisen nimissä tapahtuva työmarkkinoiden 1800-lukulaistaminen ja matalapalkkatyön lisääminen ovat parhaimmillaankin vain vanhan järjestelmän tekohengittämistä, mikä heikentää yrityksien kannusteita investoida tuottavuuden kasvattamiseen ja uuteen teknologiaan.
Aidosti tulevaisuuteen suuntautuvan politiikan tulisikin pyrkiä vastaamaan siihen kysymykseen, kuinka turvaamme sekä nuorille että vanhoille ihmisille riittävän toimeentulon ja osallisuuden yhteiskunnassa ilman palkkatyötä. Siirtymäkaudella on tärkeää huolehtia työn kysyntää tukevasta talouspolitiikasta ja inhimillisestä työvoimapolitiikasta, jossa panostetaan sanktioiden sijasta mahdollisuuksien luomiseen ja yrityssektorin lisäksi julkisen ja kolmannen sektorin työllistämismahdollisuuksiin. Täystyöllisyysyhteiskunnan haikailun sijasta katse tulisi kuitenkin suunnata uuteen yhteiskuntaan, jonka rakentamisessa perustulo, työajan asteittainen lyhentäminen ja teknologisen kehityksen edistäminen ovat avainasemassa.
Kirjoittaja on järjestökehittäjänä työskentelevä yhteiskuntatieteiden maisteri ja sivutoiminen valtio-opin jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.
