Lueskelin viime viikolla kestävää kehitystä käsitelleen kurssin opiskelijatöitä. Ne käsittelivät teemoja joista olin luennoillani puhunut, kuten ekologiset investointiohjelmat ja YK:n uudet kestävän kehityksen tavoitteet.
Samaan aikaan virtuaaliset tietokanavani alkoivat täyttyä Yhdysvaltojen Standing Rock -reservaattia koskevista päivityksistä. Standing Rockissa protestileiriksi järjestäytynyt alkuperäiskansa puolustaa perinteisiä maitaan suunniteltua öljyputkea vastaan. Kiistan asetelma innostaa valtavat ihmisjoukot lähettelemään symbolisia solidaarisuuden ilmaisuja.
Pyhiksi koettuja paikkoja tuhoavan öljyputken vastainen protestileireily on tietysti ympäristönsuojelua parhaimmillaan. Se on kuitenkin tyyliltään jokseenkin niin kaukana kestävän kehityksen politiikasta kuin mahdollista.
Kestävän kehityksen politiikka on hallinnollista politiikkaa. Se siirtää toimijuuden näennäisneutraaleille asiantuntijoille. Henkilökohtaisista kokemuksista ja paikallisesta tiedosta nousevien poliittisten vaatimusten korostuminen on sille aina haaste.
Amerikan alkuperäiskansat ovat eläneet reservaateissaan marginalisoituina, äänettöminä ja valtavien sosiaalisten ongelmien keskellä. Monet ovat pitkäkestoisen ja järkyttävän ympäristörasismin uhreja. Nyt nämä heimot ovat ryhtyneet puolustamaan maitaan. Ympäristökamppailuun kytkeytyy identiteettityö ja pitkällisestä epäoikeudenmukaisuudesta kumpuava vääryyden kokemus.
Tällaisen toimijuuden synty merkitsee myös paikallisen ympäristötiedon asettamista hallinnollista ympäristötietoa vastaan. Standing Rockin heimon tapa puhua vaikkapa veden pyhyydestä näyttää toki länsimaisen rationaalisuuden näkökulmasta valistumattomalta. Taustalla voi kuitenkin olla sellainen paikallisen luonnon ymmärrys, joka on kestävän elämäntavan kannalta korvaamattoman tärkeä asia juuri tuossa paikassa.
Kestävän kehityksen mukaiset toimintatavat pikemmin olettavat jonkun poliittisen kehikon kuin heiluttavat tuota kehikkoa.
Fossiilisten energialähteiden käyttöä vastustavat yhteiskunnalliset liikkeet kasvavat. Ne pyrkivät torjumaan sekopäisiä poraushankkeita tai vaarallisia öljynkuljetuksia.
Kestävä kehitys onkin näiden liikkeiden eräänlainen vastakohta siksi, että se on aina myös kesyttämistä. Kun asiat tehdään ”kestävästi”, ne joka tapauksessa tehdään. Kestävän kehityksen mukaiset toimintatavat pikemmin olettavat jonkun poliittisen kehikon kuin heiluttavat tuota kehikkoa.
Poliittiset voimasuhteet kuitenkin heijastuvat myös näennäisesti neutraalien asiantuntijoiden viesteihin. Esimerkiksi ekologiset investointiohjelmat, joista mielelläni puhun opiskelijoille, ovat välttämättömän tärkeää politiikkaa. Mikään järkiargumentti ekologisen investointiohjelman puolesta ei kuitenkaan ole niin tehokas tuollaisen ohjelman aikaansaamiseksi kuin fossiili-infrastruktuuria tiukasti vastustava kansanliike. Kun poliittinen subjekti korvataan hallinnollisella järjellä, myös hallinnollinen järki kärsii.
Tavoitteita on tietysti paljon helpompi artikuloida virallisen ympäristöpolitiikan käsittein. Se on meille tuttua politiikkapuhetta, eikä kestävän ympäristöpolitiikan edistämisessä tietenkään ole mitään pahaa. Siitä uhkaa kuitenkin tulla onttoa, jos ihmisten kokemukset ja vaatimukset katoavat hallintokielen alle.
Konkreettisesta esimerkistä käyvät Suomen kehityspoliittiset toimenpideohjelmat. Vielä vuoden 2012 ohjelmassa todettiin, että alkuperäiskansoilla on koko yhteiskunnan kannalta hyödyllistä tietoa luonnonoloista ja siksi Suomi tukee näiden kansojen omia selviytymiskeinoja ja heidän äänensä kuulumista paikallisissa yhteiskunnissa. Uudemmasta ohjelmasta tuo virke on poistettu.
Siitä on tullut poliittisesti epäilyttävä viesti – samaan aikaan kestävän kehityksen politiikasta puhutaan ohjelmassa enemmän kuin aikoihin.
