Ympäristöliikkeen toimijoiden tulisi miettiä suhteensa talouden perustaan, markkinamekanismeihin ja teknokraattisuuteen.

Ympäristöliike on viimeisen 15 vuoden aikana moninaistunut ja monimuotoistunut. On syntynyt Ilmastovanhempien tyyppisiä yhdistyksiä, uusia ydinvoimatyömaiden blokkaajaryhmiä, hiilivapauskampanjoita, uusia maanystäviä ja ympäristökasvattajia.

Vanhat järjestöt painavat eteenpäin. Akateemiset piirit keksivät yhden tuoreen termin vuodessa.

Ympäristökysymykset ovat esillä päivänpolitiikassa, mutta ovatko ne esillä vahvemmin kuin aikaisemmin? Keskustellaanko mediassa ympäristöongelmista?

Tuntuu siltä, että ympäristöasiat eivät ole vakavuuteensa nähden kovin paljon esillä. Silloin, kun ne ovat otsikoissa, asioista etsitään usein negatiivisia puolia, esimerkiksi määrittämällä jokin toiminta vaaralliseksi. Positiiviset projektit taas pelkistetään mediassa usein – ehkä ansionsa mukaan – mukaviksi kaupunkikulttuurin ilmentymiksi. Tai sitten toiminta henkilöidään yhteen ihmiseen. Itse substanssikysymykset jäävät helposti varjoon.

Jos liike haluaa saada ihmisiä hetkeksi yhden asian taakse, se on mahdollista, kun tavoite on selkeä, hyvin muotoiltu ja motivoitu. Näyttääkin siltä, että toiminta kohdistuu ympäristökysymyksissäkin usein johonkin yksittäiseen asiaan. Maailman tilasta ei muodostu kokonaista kuvaa ja analyysi käsittää yhden politiikkasektorin, jos sitäkään.

Mihin asioihin liikkeen sitten pitäisi kiinnittää huomionsa? Mitkä ovat ympäristökriisin ratkaisemisen kannalta keskeisiä asioita?

I

Ympäristöliikkeen olisi ensiksi hyödyllistä pohtia talouden perustaa: millaista tuotantoa halutaan, mitkä ovat sen rajat ja miten siitä voidaan päättää?

Esimerkiksi sähköverkon hallinta on olennaista, kun siirrytään uusiutuviin energialäheisiin ja hajautettuun tuotantoon. Edellinen hallitus myi valtio-omisteisen Fortumin sähkönsiirtoverkot suurelta osin ulkomaisille sijoitusyhtiöille. Suomi Power Networks Oy osti liiketoiminnan ja uuden yhtiön nimeksi tuli Caruna Oy. Caruna nosti pian sähkönsiirtohintoja noudattaessaan etupainotteisesti uuden sähkömarkkinalain nousupaineita investointisopimuksineen. Myöhemmin korotukset jaksotettiin pidemmälle ajalle kuluttaja-asiamiehen puuttuessa asiaan.

Hintoja olennaisempaa oli kuitenkin sähköverkkojen hallinta ja se mitä niillä tehdään: kuka saa tuottaa sähköä ja miten ja kuka voi päättää siirrosta? Olisi hyödyllistä, että ympäristöliikkeen toimijoilla olisi näkemyksiä esimerkiksi tällaisiin kysymyksiin.

Onko vielä energiayhtiötä, jolla ei olisi tuotannossaan siivua uusiutuvia energialähteitä kuluttajasegmentin toiveiden tyydyttämiseksi?

Keskittyminen pelkästään kuluttamiseen (esimerkiksi sähkön kulutukseen) tarkoittaa, ettei mennä ongelman juurille. Omistajien intressit ohjaavat kritiikin vihreiden ja kestävien asioiden kuluttamiseen ja vastuu siirtyy samalla kuluttajille. Ympäristöliike ei keskity vain kuluttamiseen, mutta saattaa ohjautua siihen ikään kuin vahingossa, jollei se käsittele myös omistamista ja hallintaa. Mikäli näin käy, liikkeen esittämä kritiikki jää käytännössä helposti vain valjuksi identiteettipolitiikaksi. Onko vielä energiayhtiötä, jolla ei olisi tuotannossaan siivua uusiutuvia energialähteitä kuluttajasegmentin toiveiden tyydyttämiseksi?

II

Toiseksi ympäristöliikkeen tulisi miettiä suhteensa markkinamekanismien käyttöön. Markkinamekanismien vastentahtoinenkin hyväksyminen johtaa siihen, että on vaikea puolustaa luonnon itseisarvoa, kun on hyväksytty että sen arvon voi laskea markkinoilla.

Esimerkiksi metsien hallinnoinnin yhtiöittämisessä kritiikin esittäminen vain metsien tuottovaatimuksia ja niiden tasoa kohtaan ei riitä, vaan on käsiteltävä sitä, mistä tuottovaatimukset ja yhtiöittäminen alun perin johtuvat. (Ennen viime keväänä läpi mennyttä Metsähallituksen yhtiöittämistä järjestöt ja muut toimijat tekivätkin ansiokkaasti töitä metsien puolustamiseksi. Asia herätti laajaa huolta ja luonnon itseisarvo oli ehkä poikkeuksellisen paljon esillä. Mikä jäi puuttumaan? Olisiko kenties ollut tarpeen osoittaa vastapuoli myös parlamentarismin ulkopuolelta?)

Markkinamekanismit johtavat käytännössä myös siihen, että väärinkäytöksiä paljastuu jälkijunassa. Esimerkiksi ilmastopolitiikassa puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) avulla teollisuusmaat voivat vähentää päästöjä kehitysmaissa. Sen idea on tehdä päästövähennykset siellä, missä ne on halvinta toteuttaa. Mekanismi on kuitenkin kannustanut sellaisten saastuttavien hankkeiden luomiseen, joita ei olisi alun perin ollut olemassakaan, mutta jotka lopettamalla voi saada päästöoikeuksia.

Markkinamekanismien kanssa joudutaan tempoilemaan ja viilaamaan sääntöjä loputtomasti. Asioiden järjestäminen markkinoiden kautta tarkoittaa asioiden siirtämistä pois julkisen tai yhteisen alueelta, pois yhteisestä päätöksenteosta. Ympäristöliikkeen tulisi kiinnittää enemmän huomiota tästä seuraaviin ongelmiin.

Uusklassisen taloustieteen nielleet puolueet eivät tarjoa varattomille muuta tehtävää kuin myydä pikaruokaketjun tiskillä paneroitua soijaa ja kokista.

Markkinamekanismiin sisältyy oletus, että kysyntä luo tarjontaa ja että vapaaehtoisuudella saavutetaan tuloksia. Hyväntekeväisyysyhteiskunta on kuitenkin myrkkyä sekä ympäristölle että köyhille ihmisille.

Markkinamekanismiin luottavassa ympäristöajattelussa köyhillä ihmisillä ei itse asiassa ole mitään vaikutusmahdollisuuksia. He eivät voi osallistua markkinoiden kautta, eikä hyväntekeväisyyteen riitä aikaa tai varoja. Uusklassisen taloustieteen nielleet puolueet eivät tarjoa varattomille muuta tehtävää kuin myydä pikaruokaketjun tiskillä paneroitua soijaa ja kokista.

III

Kolmanneksi ympäristöliikkeen olisi pohdittava asiantuntijavaltaa ja erilaisten ihmisten osallistumismahdollisuuksia. Järjestöammattilaisten päättäessä voi jalkoihin jäädä paljon näkemystä, kokemusta ja perinteistä tietoa.

Esimerkiksi käy vaikkapa YK:n ilmastoneuvottelut. Yritys- ja kansalaisjärjestötoimijat viilaavat ilmastosopimustekstien yksityiskohtia. Työ vaatii suurta asiantuntemusta ja on toki osaltaan tarpeellista.

Tämänkaltainen työskentely rajaa kuitenkin samalla osallistumismahdollisuuksia päätöksentekoon. Vain koulutettu, hyvin toimeentuleva ja tunnustettujen instituutioiden kautta toimiva ihminen voi matkustaa kokouksiin ja ihminen, jolla on ollut mahdollisuus pitkällisesti uppoutua aiheeseen, voi osallistua kokouksen sisällä käytäviin keskusteluihin.

Kokouksissa on paikalla myös esimerkiksi pienten saarivaltioiden edustajia, mutta pelkkä läsnäolo ei vielä kanna pitkälle. Agendan luo joku muu.

Asiantuntijavalta liittyy myös siihen, että asioita käsitellään toimialoittain. Tästä seuraa usein, että kerrallaan käsitellään vain yksittäistä kysymystä, ei koko yhteiskuntaa tai edes jotain sen aluetta. Tämä taas johtaa siihen, että osa-alueen tai koko järjestelmän perusteita ei käsitellä eikä siten myöskään arvioida kriittisesti. Kokonaiskuvan puuttuessa tavoitteet jäävät helposti irrallisiksi ja strategiat enemmänkin teknokraattisiksi toimintasuunnitelmiksi. Tärkeimmiksi määritellyt tavoitteet ajavat toisten vaikkapa sosiaalista kestävyyttä koskevien tavoitteiden ohi jättäen ne kuolleiksi kirjaimiksi.

Joskus ammattimainen ympäristöpolitiikan viestintä voi myös muodostua ongelmaksi. Viestintä saatetaan paketoida mediastrategisista syistä voitoksi, vaikka neuvottelutulos olisi tosiasiassa surkea. Viesti voi tällöin välittyä vapaaehtoisten ja kannattajienkin suuntaan kaunisteltuna.

Toimintatavat ja organisaatio määrittävät usein myös käytännön toimintaa ja tavoitteita. Hierarkkisuuden luomia mahdollisia ongelmia voidaan kuitenkin yrittää välttää ja purkaa esimerkiksi kommunikoimalla sekä jakamalla tehtäviä ja vastuuta. Vapaaehtoiset kasvavat aloitteellisiksi, mikäli he kokevat olevansa osallisia toiminnassa.

On luultavasti niin, että tarvitsemme erilaisia toimijoita samanaikaisesti. Olisi kaikkien kannalta hyödyllistä, että moninaisuutta käytettäisiin hyväksi: tehtäisiin analyyseja, joista keskusteltaisiin ja joiden pohjalta luotaisiin strategioita, kukin omansa.

Liikkeen moninaisuutta edistävät hierarkiattomuus ja keskustelu, osallisuus toiminnasta sekä tietojen, taitojen ja resurssien jakaminen. Osallisuus ja yhteisesti keskustellut, vaikkakin erilaiset tavoitteet, voivat vahvistaa sitoutumista ja tunnetta siitä että joukkovoimaa on.

Lopuksi

Monia näistä kysymyksistä on käsitelty ympäristöliikkeessä, eikä asioissa ole sinänsä mitään uutta. Monesti ne tuntuvat kuitenkin hukkuvan päivänpoliittisten asioiden alle.

Ympäristöliikkeen toimijoiden tulisi kysyä kenellä resursseja on, kuka niistä päättää ja kenelle niitä jaetaan. Kun agendat asetetaan itse, voidaan rakentaa sellaisia maailmoja kuin tahdotaan.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija

Skip links

Elina Turunen

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus