Puheet arktisesta globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona tekevät arktisesta luonnon symbolin. Se tulisi vapauttaa tästä tehtävästä, koska hyvien ja huonojen, rakentavien ja tuhoisien luonnon hyödyntämistapojen erottamiseksi tarvitaan paljon täsmällisempiä lähtökohtia kuin mitä ajatus arktisesta luontona voi tarjota.
Vaikka arktinen on herättänyt intohimoja jo kauan, on mielenkiinto sitä kohtaan kasvanut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ennennäkemättömällä tavalla. Tähän on ollut vaikuttamassa ilmastonmuutos, alueen taloudellisten mahdollisuuksien avautuminen, geo- ja turvallisuuspoliittisten kysymysten problematisoituminen uudelleen sekä Arktisten alkuperäiskansojen etnopoliittinen liikehdintä, jotka yhdessä ovat saaneet alueella aikaan monia nopeita ja ristiriitaisia muutoksia (Lähteenmäki 2015). Arktisessa kohtaavatkin nyt niin toiveet uusista taloudellisista mahdollisuuksista kuin ympäristöllisten ja sosiaalisten järjestelmien muutoksen aiheuttamat uhkat.
Nykyinen ymmärrys ”arktisesta” on monin tavoin eri kuin löytöretkien arktinen eksoottisena ja valloitettavana tutkimuskohteena, Ultima Thulena (Ryall et.al. 2010). Arktinen on enemmän kuin se maantieteellinen alue, johon nimitys arktinen on tavattu liittää. Arktinen on uusi luonto: arktisen käsitteeseen tiivistyy erilaisia odotuksia, toiveita ja pelkoja, joita on ollut tapana liittää juuri luontoon. Arktisen nähdään todentavan luontoon kiinnitetyt mielikuvat – se on hauras, arvaamaton, uhkanalainen ja siksi suojeltava, tai taloudellinen resurssi ja hyödynnettävä mahdollisuus.
Tämä ilmenee kahdella tavalla: kiinnostus arktista kohtaan ei nyt ole yksinomaan tutkimuksellista, vaan yhä selvemmin samanaikaisesti sekä poliittista, taloudellista että tutkimuksellista (ks. esim. Suomen arktinen strategia 2013, 7). Maria Lähteenmäen (2015) mukaan tämänhetkisessä arktiseen kohdistuvassa mielenkiinnossa politiikka, talous ja tutkimus ovat kietoutuneet toisiinsa; taloudelliset intressit ohjaavat politiikkaa, joka puolestaan pyrkii vaikuttamaan siihen, mihin tutkimus kohdentuu, josta taas sekä politiikka että talous ovat riippuvaisia. Ajatus on, että tutkimalla ja mallintamalla arktista luontoa voidaan löytää esimerkiksi uudenlaisia kansainvälisen hallinnan keinoja ja tieteellis-teknisiä innovaatioita (Dahl 2016). Näin arktinen avautuu tiedon, politiikan ja talouden kenttänä, jossa punnitaan alueen ylittäviä laajempia kansainvälisiä kysymyksiä (Moisio 2010).
Arktista ei siis enää tarkastella pelkästään sen itsensä vuoksi, vaan sitä pidetään globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona (Dahl 2016). Kertomukset arktisella tehtävästä luonnontieteellisestä tutkimuksesta, uhanalaisista jääkarhuista ja sulavista jäätiköistä eivät ole enää vain kuvauksia arktisesta, pikemminkin ne ovat symboleita maapallon mitassa tapahtuvalle ympäristömuutokselle. Arktisesta käsin tarkastellaan, mikä on globaalisti mahdollista tai mahdotonta, rakentavaa tai tuhoavaa kulttuurista yhteiseloa luonnon kanssa.
On kuitenkin vaara, että ymmärrys arktisesta luonnosta uusintaa vanhaa luontopolitiikkaa
Arktisen hahmottuminen uutena luontona on antanut politiikalle, taloudelle ja tutkimukselle alustan, jossa erilaiset luontoa koskevat odotukset, huolet ja toiveet sulautuvat. On kuitenkin vaara, että ymmärrys arktisesta luonnosta uusintaa vanhaa luontopolitiikkaa, joka ei toimi kovinkaan hyvin perustana kestävälle ja rakentavalle luontopolitiikalle arktisella.
Jotta arktinen voisi todella toimia globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona, tarvitaan uutta luontopolitiikkaa, jossa luontoa koskevien väittämien sisältämät arvovalinnat tehdään politiikan ja talouden ilmiöiden tavoin näkyviksi ja kuumiksi kysymyksiksi. Tässä luontopolitiikassa tehdään valintoja siitä, millaista luontosuhdetta haluamme ja miksi sekä siitä, miten sitä toteutetaan.
Luontopolitiikka
Jotta voidaan hahmottaa sitä, mitä nimitän uudeksi luontopolitiikaksi, on syytä ensin tarkastella luontopolitiikan historiaa. Hyvä esimerkki arktisesta luontopolitiikasta on tunturiluonnon poronhoidon ylilaidunnuskysymys, josta on Suomessa keskusteltu viimeiset kolmekymmentä vuotta.
Poronhoidon ylilaidunnus nousi syksyllä 2016 julkiseen keskusteluun, kun Kilpisjärven tutkimusaseman johtaja Antero Järvinen kritisoi useampaan otteeseen Tunturi-Lapin poronhoitoa väittäen sen olevan tunturiluonnon suurin uhka (ks. Nykänen 2016). Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 28.9.2016) Järvinen toteaa, että poronhoidon ylilaidunnus on uhka tunturiluonnolle yleensä, mutta erityisesti se on uhka Mallan luonnonpuistossa esiintyvien jo ennestäänkin uhanalaisten kasvien, kuten jääleinikin ja lapinvuokon, olemassaololle. Järvisen mukaan tuhansien porojen laiton laidunnus vuodesta 1990 lähtien on romahduttanut esimerkiksi jääleinikkikannan ja sen hyvinvoinnin Mallassa. Hänen mukaansa ”luonnon ja tutkimuksen” pelastamiseksi tarvitaan ensin Mallan aitaamista ja sitten poromäärien voimakasta vähentämistä porotalouden kantokyvyn palauttamiseksi.
Ylilaidunnusongelman määrittelyssä keskeisenä lähtökohtana Järvisellä on se, että ylilaidunnusilmiötä tarkastellaan suhteessa biologisesti määriteltyyn luonnontilaan. Kuluneiden jäkälikköjen ja maaperän eroosion katsotaan todentavan, että poronhoidon ekologinen kantokyky on järkkynyt. Luonto itse todistaa poronhoidon ongelmallisuuden ja porolaitumien ekologisen kantokyvyn romahduksen. Joka muuta väittää tekee sen arvoperustaisesti, ei tosiasiallisesti.
Tunturialueiden porolaitumien kantokyvystä on kuitenkin esitetty myös toisenlaisia arvioita. Porotutkija Jouko Kumpula ja hänen tutkimusryhmänsä (2015) ovat tarkastelleet porolaitumien kantokykyä porotalouden tuottavuuden näkökulmasta. He katsovat, että poromäärien kasvulla ja laidunten käyttötapojen muutoksilla on yhteys jäkälä- ja luppolaitumien kunnon heikkenemiseen. Etenkin paliskunnissa, joissa puuttuu selväpiirteinen vuodenaikainen laidunkierto ja joissa on ollut pitkään suuria poromääriä ja jäkälälaidunten kesäaikaista kulutusta, voi poronhoitoa pitää osaltaan merkittävänä syynä jäkälikköjen kulumiseen. He kuitenkin päättelevät, ettei porolaitumien kantokyky ole yksin biologinen kysymys, sillä ”porokarja ja laitumet voidaan ymmärtää vuorovaikutuksessa oleviksi biologisiksi pääomavarannoiksi ja erotuksissa tehdyt teurastukset pääomavarantoja koskeviksi kulutus- ja säästämis- tai investointipäätöksiksi. Toisaalta myös monet muut laidunympäristöön, porokarjaan ja poronhoitomenetelmiin sekä poronhoidon menoihin ja tuloihin liittyvät tekijät vaikuttavat laidunresursseihin, porokarjan tuottavuuteen ja poronhoidon kannattavuuteen” (Kumpula et.al. 2015, 5).
Porolaitumien luonnollinen raja ei siis ole pelkästään luonnon määräämä tosiasia
Kun porolaitumien kantokykyä tarkastellaan porotalouden tuottavuuden näkökulmasta, on tärkeää huomioida ensinnäkin se, ettei poronhoidon tavoite ole kasvattaa jäkälää vaan lihaa. Keskeinen arviointiperuste porolaitumien kantokyvylle on tällöin poronlihan tuotto suhteessa laitumiin, kustannuksiin ja käytettyihin laidunnustekniikoihin, eikä niinkään poronhoidon suhde biologisesti määriteltyyn luonnontilaan. Toiseksi on tärkeää ottaa huomioon, ettei luonto ole yksinomaan toimintoja rajoittava tekijä. Luonto asettaa rajoituksia ihmistoiminnalle, mutta nuo rajat eivät ole suoraan luonnosta johdettavissa. Kuten antropologi Maurice Godelier (1987, 114) on todennut: ”vaikka luonto asettaakin rajoituksia ja jokainen tuotantotapa on sopeutumista niihin, rajoitukset ovat myös itse tuotantotavan seurausta”. Poronhoito on ollut yhtä aikaa sekä luonnonoloihin sopeutumista että luonnonolojen muokkaamista mutta myös aiemman luonnonkäytön muokkaamaan luontoon sopeutumista (Valkonen 2010).
Porolaitumien luonnollinen raja ei siis ole pelkästään luonnon määräämä tosiasia, vaan tulosta laitumiin, laidunympäristöön, porokantaan ja poronhoitoon liittyvien biologisten, poronhoidollisten ja taloudellisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Poronhoidon niin sanottu luonnollinen raja on yhdistelmä biologiaa, poronhoito- ja maankäyttötekniikkaa, taloutta, sosiaalisia suhteita sekä kulttuurisia merkityksiä ja arvoja. (ks. Valkonen 2016; Nykänen 2016.)
Luontokulttuuriset kokoonpanot
Kuinka nämä ristiriitaiset luontoa ja sen tilaa koskevat tulkinnat on selitettävissä? Katson, että kyse on kahden erilaisen luontoa koskevan näkemyksen kohtaamisesta. Luonnon (tiedon) ja luontokäsitysten (arvojen) erottaminen toisistaan on ollut pitkään vallitseva tapa tarkastella luontopoliittisia ilmiöitä.
Tämän eronteon mukaan luonto on yhtä kuin sitä koskeva (luonnontieteellinen) tieto, kun taas luontoa koskevat käsitykset sotkevat luontoon arvoja, uskomuksia, politiikkaa ja kulttuuria. Ensin mainittu ymmärretään realistiseksi, tosiasioihin perustuvaksi Luonnoksi, ja jälkimmäinen arvoperustaiseksi näkemykseksi luonnosta. Tässä asetelmassa Luonto ei koskaan ole politiikan tahrimaa, koska se, toisin kuin politiikka joka kuuluu arvojen maailmaan, on yhtä kuin tosiasia, fakta.
Luonto ja luontokäsitykset eivät tietenkään ole yksi ja sama asia. Tämä ei silti tarkoita, että luonnon ja luontokäsitysten välinen raja olisi ehdoton. Kuten Yrjö Haila ja Ville Lähde (2003, 21) kirjoittavat: ”’luonto’, eli yhteiskuntien olemassaolon aineellinen perusta, ja luontoa koskevat käsitykset ovat keskenään läheisessä dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa”. Molemmat vaikuttavat toisiinsa, ja siksi on mahdotonta ratkaista etukäteen, millainen suhde ’luonnon’ ja ’luontokäsitysten’ välillä tietyissä tilanteissa täsmälleen ottaen vallitsee. Mitä lähempänä tarkastelemamme luonto on ihmistä, sitä vaikeampaa on eroa tehdä.
Haila ja Lähde katsovat, että samoin kuin luonto, myös luontokäsitykset määrittävät aineellisena voimana ihmistoimien edellytyksiä. Luontokäsitykset, erityisesti vahvoja symbolisia merkityksiä kantavat metaforat, saavat ihmiset uskomaan joitakin asioita mahdollisiksi ja toisia mahdottomiksi. Yhteiskunnallisissa käytännöissä luonnon ja luontokäsitysten määrittämät mahdollisuudet ja mahdottomuudet sekoittuvat, ja siksi luontokäsitykset vaikuttavat aineellisena voimana myös luontoon (Emt., 21–22).
Käytännön toimissa ihminen kohtaa oman tekemisensä ja sitä välittömästi määrittävät luonnon ja kulttuurin asettamat seikat samanaikaisesti. Käytäntö on aina erityinen luontokulttuurinen kokoonpano, josta käsin toimien hyödyllisyyttä tai haitallisuutta voidaan myös arvioida. Käytännöissä kohtaavat niin luonto ja sitä koskeva tieto kuin käsitykset tekniikoista, kustannuksista, sosiaalisista suhteista ja eettiset näkemykset oikeudenmukaisuudesta, oikeasta ja väärästä (Valkonen 2003).
Kun ihmistoimien seurauksia esimerkiksi arktisen tunturiluonnolle arvioidaan, ei luonnolla siinä ole itsestään selvää erityisasemaa, koska arviointi voidaan aina tehdä monien kriteerien perusteella. Jostakin näkökulmasta käsin arvioituna luonto voi rajoittaa toimintaa, toisesta näkökulmasta se voi puolestaan avata uusia mahdollisuuksia. Se, mikä luontokulttuurinen lähtökohta otetaan haittojen arvioinnin perustaksi, on aina poliittinen valinta.
Arktinen tarvitsee uutta luontopolitiikkaa
Luontopolitiikkaa analysoineen Bruno Latourin (2011) mukaan läntiseen ajatteluperintöön vakiintunut ajatus kulttuurin ja luonnon keskinäisestä vastakkaisuudesta estää moderneja yhteiskuntia näkemästä, että ihmisyhteisöt elävät yhä maasta, luonnosta. Maasuhteen uudelleen löytäminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta voi erottaa toisistaan uusia mahdollisuuksia avaavat eli rakentavat ja mahdollisuuksia kaventavat eli tuhoisat toimet (Haila & Lähde 2003, 27).
Arktinen tulisi nähdä asuinpaikkana erilaisille luontokulttuurisille yhteisöille
Koska arktista pidetään globaalin ympäristömuutoksen laboratoriona, voi se avata uudenlaisen näkökulman siihen, millä tavoin luonnon ja kulttuurin oliot kytkeytyvät ja kietoutuvat toisiinsa mahdollistaen nykyisenkaltaisen elämänmuodon. Myös se, mihin ympäristö kykenee, voi tulla uudella tavalla punnintaan.
Edellytyksenä on kuitenkin se, että luovutaan ajatuksesta, että arktisesta käsin voitaisiin muotoilla kaiken kattavat pelisäännöt globaalille luontopolitiikalle. Arktinen tulee toisin sanoen vapauttaa sille annetusta tehtävästä Luonnon symbolina.
Tämä on välttämätöntä, koska hyvien ja huonojen, rakentavien ja tuhoisien luonnon hyödyntämistapojen erottamiseksi tarvitaan paljon täsmällisempiä lähtökohtia kuin mitä ajatus arktisesta luontona voi tarjota. Arktinen tulisi nähdä asuinpaikkana erilaisille luontokulttuurisille yhteisöille, jotka joutuvat väistämättä huomioimaan ekosysteemin haurauden sekä luonnon sekaantumisen inhimillisen toimeentulon peruskysymyksiin, jatkuvuuteen, kestävyyteen ja sosiaaliseen hyväksyttävyyteen (Helander-Renvall 2016).
Kirjoittaja on pohjoisten yhteiskuntien muutosten tutkimuksen professori Lapin yliopistossa.
Lähteet:
Dahl, Justiina (2016) Arktinen alue kansainvälisen politiikan laboratoriona. http://politiikasta.fi/arktinen-alue-kansainvalisen-politiikan-laboratoriona/ (poimittu 22.11.2016)
Godelier, Maurice (1987) Antropologia ja talous. Teoksessa Pekka Valtonen toim.: Kulttuuri ja talous: Kirjoituksia taloudellisesta antropologiasta. Suomen antropologinen seura: Helsinki, 100–127.
Haila, Yrjö & Lähde, Ville (2003) Luonnon poliittisuus: mikä on uutta? Teoksessa Yrjö Haila & Ville Lähde (toim.): Luonnon politiikka. Vastapaino: Tampere, 7–36.
Helander-Renvall, Elina (2016) Sámi Society Matters. Lapland University Press: Rovaniemi.
Kumpula, Jouko, Pekkarinen, Antti-Juhani, Tahvonen, Olli & Rasmus, Sirpa (2015) Poronhoidon tuottavuus ja ekonomia erilaisissa laidun- ja ympäristöolosuhteissa. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 68/2015. LUKE: Helsinki.
Latour, Bruno (2011) Politics of nature: East and West perspectives. Ethics & Global Politics Vol. 4(1), 1–10.
Lähteenmäki, Maria (2015) Arktinen käänne politiikassa ja tutkimuksessa. Ennen ja nyt. Historian tietosanoma.
Moisio, Sami (2010) Tulkinnat ohjaavat arktista geopolitiikkaa. Ulkopolitiikka 4/2010. http://www.ulkopolitiikka.fi/artikkeli/741/tulkinnat_ohjaavat_arktista_geopolitiikkaa/ (Poimittu 22.11.2016)
Nykänen, Tapio (2016) Poro syntipukkina. http://www.antroblogi.fi/2016/11/poro-syntipukkina/ (Poimittu 22.11.2016)
Ryall, Anka, Schimanski, Johan & Waerp, Howlid Henning toim. (2010) Arctic discourses. Cambridge Scholars Publishing: UK.
Suomen arktinen strategia 2013. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 14/2013: Helsinki.
Valkonen, Jarno (2003) Lapin luontopolitiikka. Tampere University Press: Tampere.
Valkonen, Jarno (2016) Ympäristösosiologinen luonto. Teoksessa Jarno Valkonen toim.: Ympäristösosiologia. SoPhi: Jyväskylä, 29–50. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/50593/978-951-39-6197-8.pdf?sequence=1 (Poimittu 28.11.2016)
Valkonen, Jarno (2016) Knowing/Knowledge from the Sámi Society: an interview with Elina Helander-Renvall. Teoksessa Helander-Renvall, Elina (2016) Sámi Society Matters. Lapland University Press: Rovaniemi, 146–159.
