Viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on viljelty käsitystä kahdesta ääripäästä. Puhe ääripäistä – samoin kuin toisinaan myös ääripää-puheen kritiikki – sisältää ainakin kaksi ääneen lausumatonta oletusta: että ääripäiden välinen puoliväli on neutraalimpi kuin kumpikaan ääripää ja että neutraalius on hyvä ja tavoiteltava asia.

Samaan tapaan valistuksen ja liberalismin läpitunkema eurooppalainen itseymmärrys onnittelee itseään neutraalisuudestaan. Tiede on neutraali väline maailmankaikkeuden totuuksien selvittämiseksi, demokratia on neutraali väline poliittisten näkemysten yhteensovittamiseksi, sananvapaus on neutraali väline parhaan argumentin löytämiseksi ja niin edelleen.

Liberaali demokratia ja teknologis-tieteellinen maailmanvalloitus ovat olleet niin pitkään menestyksekkäitä, että niistä on tullut normaali asiantila, joka koetaan yhtä aikaa oikeaksi ja neutraaliksi. Ajatus neutraaliudesta on kuitenkin harha ja tällä harhalla on kääntöpuoli: se sokeuttaa sekä ulkosuhteet ei-liberaaliin ja ei-demokraattiseen ulkomaailmaan että oman itseymmärryksen.

Esimerkiksi tiede ei ole tasapuolinen kaikille maailmankatsomuksille ja elämäntavoille. Tiede on tuhoisaa vaikkapa tietämättömyydelle.

Demokratia ei ole neutraali hallintotapa. Se tekee esimerkiksi kunnon matriarkalismin ja patriarkalismin vaikeammaksi, ellei suorastaan mahdottomaksi. Sananvapaus on epäreilua heitä kohtaan, jotka haluaisivat pysyvästi vaientaa jonkin ihmisryhmän.

Tieteeseen, demokratiaan ja sananvapauteen sitoutuminen ovat arvovalintoja, joista on äärimmäisiä ja usein myös äärimmäisen väkivaltaisia seurauksia toisenlaisiin arvoihin nojaaville maailmankatsomuksille ja elämäntavoille. Jos joku kuvittelee olevansa tieteen, demokratian ja sananvapauden kannattajana jotenkin erityisen tasapuolinen ja neutraali, hän on vähintään harhainen, pahimmillaan hybriksessä.

Tieteestä ja demokratiasta pitää olla ylpeä, muuten niissä ei ole mitään pointtia. Ne eivät ole neutraaleita, joten jos ne eivät tunnu missään, niin parempi antaa olla.

Historia (esimerkiksi islamilaisen maailman, Amerikkojen ja Kiinan historia) tuntee monia esimerkkejä epätieteellisistä, ei-demokraattisista ja sananvapaudettomista elämäntavoista, jotka ovat olleet omia vähemmistöjään ja vieraita kulttuureja ja uskontoja kohtaan vähintään yhtä tasapuolisia tai kenties tasapuolisempiakin kuin nykyiset länsimaiset demokratiat. Demokratia ja sananvapaus eivät takaa vielä mitään – paitsi ei-demokraattisten ja sananvapautta rajoittavien näkemyksien puolueellisen kohtelun.

Rehellisyys tieteen, demokratian ja sananvapauden puolueellisuuden suhteen auttaa kahteen asiaan. Ensinnäkin ulkosuhteisiin. Demokratian ja ”tieteellisen maailmankuvan” vieminen ei ole neutraalia, vaan väkivaltainen arvovalinta, josta pitää tuntea tunnontuskia, varsinkin koska onnistuneet esimerkit ovat kovin harvassa.

Toiseksi, rehellisyys vahvistaa itseymmärrystä. Tieteestä ja demokratiasta pitää olla ylpeä, muuten niissä ei ole mitään pointtia. Ne eivät ole neutraaleita, joten jos ne eivät tunnu missään, niin parempi antaa olla.

Etenkään sananvapaus ei ole neutraalia, koska se kiistää sananvapauden sananvapauden kiistäjiltä. Tässä ei ole minkäänlaista syvää paradoksia. Sananvapaus arvona säilyy vain, jos yhteiskunnassa valtaa eivät saa järjestöt ja yksilöt, jotka järjestelmällisesti ja lopullisesti pyrkivät kiistämään sananvapauden kokonaisilta ihmisryhmiltä, esimerkiksi etnisin perustein. Ristiriita sananvapauden epäämisessä sananvapauden kiistäjiltä on vain näennäinen: kyse on arvovalinnasta.