Suunnitelmat Suomen Lapista Jäämerelle ulottuvasta radasta ovat herättäneet viime aikoina keskustelua aina hallitusta ja pääministeriä myöten. Ratasuunnitelmat kytkeytyvät luonnonvarojen hyödyntämiseen ja arvioihin Koillisväylän laivaliikenteen vilkastumisesta. Suunnitelmissa on väläytelty erilaisia ratavaihtoehtoja, jotka kulkisivat esimerkiksi Norjan Kirkkoniemeen tai Skibotniin tai Venäjän puolelle Alakurttiin, mistä rata jatkuu Murmanskiin.

Kuka radasta hyötyisi ja kenelle siitä olisi haittaa? Mitkä olisivat sen ympäristövaikutukset? Mitä se tarkoittaisi paikallisille ihmisille? Vaikuttaisiko se saamelaisten oikeuksiin harjoittaa perinteisiä elinkeinoja ja ylläpitää kulttuuriaan?

Peruste kutsui lappilaisen kansanedustajan Johanna Ojala-Niemelän (sd.) ja saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion debatoimaan aiheesta.

Johanna Ojala-Niemelä: Suomi tarvitsee yhteyden Jäämerelle

Arktinen alue on kasvavan kansainvälisen kiinnostuksen kohteena niin geopolitiikan kuin luonnonvarojensa vuoksi. Suomi on osa arktista aluetta ja Arktisen neuvoston yksi kahdeksasta jäsenestä. Suomi aloittaa Arktisen neuvoston puheenjohtajana vuoden 2017 toukokuussa. Tarvitsemme yhteyden Jäämerelle ja katson, että aika on oikea asian edistämiseksi.

Suomen tulee pyrkiä vahvistamaan arktisen alueen ympäristön suojelua ja turvallisuuspoliittista vakautta sekä lisäämään alueen elinvoimaa kestävän kehityksen periaattein. Arktinen alue tarjoaa myös mahdollisuuden elinkeinopolitiikan vahvistamiseen. Alueen taloudellisen hyödyntämisen täytyy pohjautua kestävän kehityksen periaatteisiin.

Arktinen politiikka esiintyy usein ohjelmissa ja strategioissa epämääräisinä toiveina ja tavoitteina. Harvemmin puhutaan konkreettisista toimista, joita alueella voisi toteuttaa. Junarata Suomen läpi Jäämeren rantaan on yksi konkreettinen keino, jolla voidaan parantaa arktisen alueen saavutettavuutta.

Radan rakentamisen vaikutukset ympäristöön, perinteisiin elinkeinoihin sekä alkuperäiskansoihin tulee arvioida tarkoin. Ratahanketta suunniteltaessa ja valmisteltaessa on tehtävä asiaankuuluva ympäristövaikutusten selvitys. Samoin on kuultava alueen asukkaita, erityisesti saamelaisia. On haettava ratkaisuja, jotka minimoivat niin ympäristövaikutukset kuin myös mahdolliset haitat perinteisille elinkeinoille.

On selvää, että Suomi, koko Euroopan unioni, kuten myös Norja ja Venäjä tulisivat hyötymään Jäämeren radasta. Tämän vuoksi kansainvälinen yhteistyö sekä radan kytkeminen osaksi laajempaa Pohjois-Euroopan ja EU:n liikenneverkoston kehittämistä on erittäin tärkeää. Esimerkiksi Helsingin ja Tallinnan välisen rautatietunnelihankkeen eteenpäin nytkähtäminen tuo lisää perusteluja jatkaa rataa myös Jäämeren suuntaan.

Jäämeren radan vaikutuksista, kustannuksista sekä rahoituksesta täytyy käynnistää laaja ja kattava selvitys. Liikenneviraston tekemä selvitys vuodelta 2013 käsitteli ratahanketta vain kaivannaisteollisuuden näkökulmasta. On selvää, että myös moni muu ala hyötyisi radasta. Jo tällä hetkellä Suomen teillä kulkee valtavat määrät tavaraa ja elintarvikkeita pohjoisesta etelään, esimerkiksi norjalaista lohta Suomeen ja Pietariin.

Rata hyödyttäisi muun muassa Norjan kalateollisuutta sekä kotimaista metsä- tai kaivannaisteollisuutta, pienentäisi kuljetusten ympäristövaikutuksia sekä parantaisi liikenteen turvallisuutta maantieliikenteeseen verrattuna. Myös matkailulle reitti Suomen läpi Jäämeren rannalle avaisi uusia mahdollisuuksia.

Suomalaisessa telakkateollisuudessa on osaamista erityisesti jäätä murtavien monitoimialusten rakentamisessa, mikä voi tuoda myös uusia mahdollisuuksia Suomelle. Tarvetta arktiselle kalustolle on ja suomalaiseen korkeaan osaamiseen laivanrakennuksessa luotetaan yhä. Tämä näkyy myös nyt, kun Turun ja Rauman telakoille on tullut uusia laivatilauksia.

Arktiseen politiikkaan tarvitaan uskottava ja tarpeeksi vaikuttava hanke, jota Suomi voi edistää aloittaessaan Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskauden muutaman kuukauden kuluttua. Voimavarat ja panokset tulee keskittää yhteen uskottavaan ja tarpeeksi kauas tulevaisuuteen katsovaan hankkeeseen.

Jäämeren rata on juuri tällainen hanke, ja sen puolesta tarvitaan korkean tason avauksia. Arktinen politiikka on ennen kaikkea diplomatiaa ja hyviä yhteistyösuhteita niin itään, länteen kuin pohjoiseenkin. Puheiden jälkeen on kuitenkin viimein myös tekojen vuoro.

Tiina Sanila-Aikio: Arktisesta hypestä arktiseen realismiin

Arktinen alue on vielä yksi suhteellisen koskemattomista alueista maailmassa. Samalla se on yksi luontotekijöiltään herkimpiä alueita ja muutoksille hyvin altis.

Johanna Ojala-Niemelä kirjoittaa erityisesti luonnonvaroista vielä ”arktisen hypen” mukaisesti, vaikka arktinen hype on jo muuttunut yleisesti arktiseksi realismiksi. Arktinen realismi tarkoittaa käsitystä vaikeista luonnonolosuhteista, luonnonvarojen hyödyntämisen suuresta vastustuksesta, alkuperäiskansojen vahvoista oikeuksista alueisiinsa sekä peruuttamattomien ympäristökatastrofien todennäköisyydestä.

Yhdyn Ojala-Niemelän näkemykseen, että Suomen tulee pyrkiä vahvistamaan arktisen alueen suojelua ja turvallisuuspoliittista vakautta sekä lisäämään elinvoimaa kestävän kehityksen periaattein. Turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna Jäämeren rata luo kuitenkin mielestäni vakauden sijaan epävakautta alueelle.

Lisäksi Ojala-Niemelän mainitsema tavoite Suomen roolista vahvistaa arktisen alueen ympäristön suojelua on ristiriidassa Jäämeren radan rakentamisen kanssa, kun samaan aikaan radan on tarkoitus palvella kaivosteollisuuden tarpeita. Kestävää kaivosteollisuutta ei ole olemassakaan.

Arktisen ja Barentsin alueita koskevaa politiikkaa leimaa aikaansaamattomuus. Koska alueet ovat osittain päällekkäiset, on alueilla yhteisiä kyteviä ympäristökatastrofeja, joiden vaikutukset näkyvät myös Suomessa. Venäjällä, lähellä pohjoisinta Suomea, on Nikkelin kaupungissa sijaitseva kaivos, joka saastuttaa joka päivä alueitamme. Yhteinen arktisen tai Barentsin alueen politiikka ei ole tehnyt kymmenien vuosien tavoitteistaan huolimatta tälle asialle mitään. Saavutettavuuden parantaminen muodostaa vain uuden uhan tilanteessa, jossa vanhojakaan ympäristöongelmia ei ole korjattu.

Jos Jäämeren radan käyttötarkoitus on sama kuin Ruotsin malmiradan[1], jonka suurin käyttäjä on malmiyhtiö, tulee sillä olemaan todennäköisesti kielteisiä vaikutuksia perinteisiin elinkeinoihin sekä alueen alkuperäiskansaan eli saamelaisiin. Ruotsissa kaivannaistoiminnan sekä saamelaisten oikeuksien yhteensovittaminen on saanut aikaan useita konflikteja, ja niiltä tuskin Suomessakaan vältyttäisiin.

Keskeinen kysymys kuuluu, mitä Jäämeren radalla kuljetetaan? Nyt realismia on, ettei Koillisväylällä kulje tavaraa muun muassa luonnonoloista johtuvan vaarallisuuden vuoksi. Mitä enemmän ihmisiä arktiselle alueelle tulee, sitä vähäisemmäksi sen vetovoima muuttuu, sillä alueen vetovoimana on juuri koskemattomuus sekä ihmistoiminnan ja ihmismäärien vähäisyys.

Yhdyn Ojala-Niemelän näkemykseen, että mikäli hanke käynnistetään, ratahankkeen vaikutukset saamelaiseen kulttuuriin ja elinkeinoihin tulee arvioida perusteellisesti. Se, kuinka moni ala radasta todellisuudessa hyötyy kaivannaisteollisuuden lisäksi, tulee selvittää tyhjentävästi. Uskoakseni selvityksen lopputulos on päinvastainen kuin mitä Ojala-Niemelä ja monet muut tällä hetkellä arvelevat.

Suomen Arktisen neuvoston puheenjohtajuuskaudelle löytyy muitakin uskottavia hankkeita, joita Suomi voi edistää. Esimerkiksi arktisen alueen ilmaston lämpeneminen on yksi meitä yhdistävä uhkatekijä. Junaradalla olisi ilmiötä kiihdyttävä vaikutus, koska se helpottaisi alueen luonnonvarojen, esimerkiksi kaasun ja öljyn, käyttöä. Suomi on parhaillaan ratifioimassa Pariisin ilmastosopimusta, jonka myötä perinteinen teollisuus tulee varmasti muuttumaan, esimerkiksi cleantech-alan saadessa yhä enemmän jalansijaa.

Korkean tason avauksia tarvitaan arktisen alueen suojelun ja koskemattomuuden puolesta. Arktiset alkuperäiskansat on otettava mukaan päätöksentekoon osapuolina. Heidän ääntään on kuultava aluetta koskevissa ja sitä muokkaavissa hankkeissa. Arktisen alueen alkuperäiskansojen perinteiset elinkeinot tarvitsevat laajojen alueiden säilymistä luonnonmukaisina.

Kyse on alkuperäiskansojen kulttuurien säilymisestä ja siirtymisestä seuraaville sukupolville, eli kulttuurisesta henkiinjäämisestä. Sitä eivät mitkään mittarit pysty arvottamaan.

[1] Ruotsissa Malmbanan, Norjassa Ofotbanen, ratayhteys Luulajasta Narvikiin.

Johanna Ojala-Niemelä: Alueen kehittäminen edellyttää saavutettavuutta

Olemme Tiina Sanila-Aikion kanssa samaa mieltä siitä, että arktisen alueen suojelua ja vakautta tulee lisätä. Sanila-Aikio esittää, että Jäämeren rata vähentäisi turvallisuuspoliittista vakautta. Itse näen Jäämeren radan taloutta vahvistavana investointina, en turvallisuuspoliittisena uhkana. Valtioiden talouspoliittisten intressien kytkeminen yhteen sekä yhteistyö, jota Jäämeren radan rakentaminen naapurimaiden kanssa väistämättä vaatii, yhdistää Suomea ja sen naapurivaltioita ja näin kenties jopa lisää turvallisuuspoliittista vakautta alueella.

Sanila-Aikio mainitsee, että rata palvelisi kaivosteollisuuden tarpeita. Itse näen, että radan tulisi palvella laajasti Lapin ja arktisen alueen kuljetustarpeita. Ihmisten, ajatusten, raaka-aineiden ja innovaatioiden on päästävä liikkumaan. Alueen ja sen yritystoiminaan kehittäminen edellyttää saavutettavuutta.

Toisin kuin Sanila-Aikio näen, että kaivannaisteollisuus voi olla kestävän talous- ja ympäristöpolitiikan mukaista. On selvää, että luonnonvarojen hyödyntäminen aiheuttaa jonkin verran haittoja verrattuna tilanteeseen, jossa alue jätetään koskemattomaksi, mutta vaikkapa Kittilässä toimiva kultakaivos on esimerkki siitä, että kaivosteollisuus voi ottaa paikallisympäristön tarpeet huomioon.

Olemme samaa mieltä Sanila-Aikion kanssa siitä, että arktisen ja Barentsin alueen politiikkaa leimaa aikaansaamattomuus. Venäjällä on useita esimerkkejä siitä, kuinka piittaamattomuus luontoa kohtaan on johtanut vuosikausia kestäviin ympäristövahinkoihin, kuten Sanila-Aikiokin kirjoittaa. Tässä on kuitenkin avainasemassa avoin ja tavoitteellinen yhteistyö Venäjän kanssa, ei selän kääntäminen ja keskustelun välttäminen arktisesta politiikasta.

Ottajia arktisille luonnonvaroille kyllä on; olennaista on se, miten niitä käytetään. Suomella on valtavasti annettavaa ympäristötekniikan osaamisessa ja ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Väitettä siitä, että Jäämeren rata palvelisi vain fossiilitaloutta, en niele. Kuljetusten siirtyminen raiteille on yleisesti ottaen ilmastoteko. Ilmastopolitiikkaan vaikutetaan kuitenkin ennen kaikkea kattavien ja tavoitteellisten kansainvälisten ilmastosopimusten avulla. Suomi on ratifioinut Pariisin ilmastosopimuksen ja sitoutunut sen tavoitteisiin, eikä Jäämeren rata muuta Suomen valmiuksia tehokkaisiin päästövähennystoimiin. Jäämeren radan taloudelliset, ekologiset sekä sosiaaliset vaikutukset tulee kuitenkin arvioida ja kartoittaa korkean tason riippumattoman tutkimuslaitoksen voimin.

Saamelaisten perinteisten elinkeinojen, kuten poronhoidon, ylläpitäminen vaatii laajoja, lähes koskemattomia maa-alueita. Lapissa ja arktisella alueella on kyllä tilaa sekä modernille elämälle että perinteiden ja kulttuurin vaalimiselle. Avainsanana on yhteistyö ja molemminpuolinen kunnioitus toisen tarpeita kohtaan.

On selvää, ettei mitään politiikkaa voi harjoittaa niin, että jonkin yhteisön mahdollisuus tai oikeudet oman kulttuurin harjoittamiseen vaarantuvat tai ovat vaarassa kadota kokonaan. Kuten Sanila-Aikio kirjoittaa, kulttuurinen pääoma on mittaamattoman arvokasta.

Tiina Sanila-Aikio: Ihmisluonnon ahneus on suurin uhka arktiselle alueelle

Onko niin, että olemme vieraantuneet luonnosta niin paljon, ettemme enää kuule ja näe, miten maa ja vesi ovat muuttuneet? Emmekö näe merkkejä, jotka edellyttäisivät meiltä suunnan muutosta? Emmekö osaa enää suojella kaikista tärkeintämme?

Odotamme jatkuvaa taloudellista hyötyä ja kasvua. Laskemme euroja ja maksimaalista parasta. Samaan aikaan ympäröivän, pohjoisen luonnon sietokyky on huipussaan. Ennen romahdusta.

Johanna Ojala-Niemelä arvelee, että Jäämeren rata lisäisi turvallisuuspoliittista vakautta alueella, mutta idässä tuskin katsotaan hyvällä Lapin halkaisevaa ratahanketta. Nimenomaan alueen nopealla saavutettavuudella voi olla pitkällä aikavälillä turvallisuuspoliittisia vaikutuksia ja näin hanke lisää Suomen tasapainottelua lännen ja idän rajalla.

Saamelaisilla on vielä tuoreessa muistissa, mitä suurvaltojen vuosisatoja jatkuneet rajanvedot ja kilpailu alueista ovat saamelaisille kansana tarkoittaneet. Rajanveto, joka tehtiin muun muassa nikkelivarantojen vuoksi, tyhjensi viiden kolttasaamelaisen siidan alueet ja kadotti kokonaisen kansan olemassaolon mahdollisuudet. Tästä kolttasaamelaiset eivät vieläkään ole kansana selvinneet.

Ojala-Niemelän mainitsema Kittilän kultakaivos on hyvä esimerkki toiminnasta, joka on toki tuonut taloudellista hyötyä Lappiin, mutta samaan aikaan ympäristöllisiltä ongelmilta ei olla vältytty. Tässäkin tapauksessa luonto on ensimmäinen ja viimeinen kärsijä.

Ojala-Niemelä puhuu laajasti arktisen alueen tarpeista, mutta Jäämeren rata palvelisi todennäköisesti erityisesti fossiilitaloutta. Fossiilisten polttoaineiden käyttö ei ole millään tavalla ilmastoteko, vaikka niiden kuljetukset raiteille siirtyisivätkin. Jos Jäämeren radan avulla aletaan kuljettaa fossiilisia polttoaineita, muuttaa se Suomen valmiuksia tehokkaisiin päästövähennystoimiin. Tämä olisi vastoin Pariisin sopimuksen tavoitteita.

Lisäksi Jäämeren rata palvelisi metsäteollisuutta, jonka yhteensovittaminen saamelaisten perinteisten elinkeinojen kanssa on tuottanut ja tuottaa edelleen ongelmia saamelaisten kotiseutualueella. Lapin metsät ovat Euroopan keuhkot ja keskeinen osatekijä ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Mikäli Suomi alkaa tosissaan ajaa Jäämeren ratahanketta, on todennäköistä, että Suomi näin tehdessään joutuu myöntämään, ettei hanke ole toteutettavissa ilman saamelaiskulttuurin edellytysten heikentämistä. Siinä kohden punnitaankin, minkälainen ihmisoikeustoimija Suomen valtio todellisuudessa on.

Saamelaisten kannalta on hyvin keskeistä, miten hyötyjen ja haittojen arviointi sekä intressivertailu ratahankkeen osalta tehdään – että luonto- ja ympäristöarvot eivät jää jalkoihin. Suomen tulisi muistaa, että on lyhytnäköistä tehdä saavutettavaksi ja käyttää luonnonvaroja mahdollisimman paljon. Ihmisluonnon ahneus on suurin uhka arktiselle alueelle, myös Suomen Lapille.

Skip links

Tiina Sanila-Aikio

Footer

Mikä Peruste?

Toimitus