Jälkikirjoitus
![TAAHLK_kansi[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/12/TAAHLK_kansi1-350x350.jpg)
Kirja-arvio: Kohualbumi kommunismista
![TAAHLK_kansi[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/12/TAAHLK_kansi1-651x1024.jpg)
Purokuru, Pontus: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi.
2018. Kosmos: Helsinki.
Purokurun esseekokoelma herätti nimellään valtakunnallista kohinaa jo ennen kuin kukaan ehti edes lukea sitä. Esimerkiksi Jari Sarasvuo horisi Täysin automatisoidusta avaruushomoluksuskommunismista melkein puolentoista tunnin jakson Yle Puheella viittaamatta itse kirjan teksteihin kertaakaan.
Olin itsekin kovin innostunut pelkästä kirjan nimestä, kun saavuin julkaisutilaisuuteen. Siellä selvisi, että teos on kokoelma esseitä, eikä vallankumousopas, joksi sen nimen perusteella olisi ehkä voinut kuvitella. Toisaalta Purokurun tekstejä pitkään seuranneelle pitäisi olla selvää, ettei poliittista manuaalia ole odotettavissa.
Purokurun esseekokoelma herätti nimellään valtakunnallista kohinaa jo ennen kuin kukaan ehti edes lukea sitä
Teos koostuu yhdestätoista suhteellisen tasamittaisesta poliittisesta esseestä ja hyvin dokumentoidusta lähdeluettelosta. Esseet ovat taitavasti kirjoitettuja ja kiihottavat ajattelua. Osassa niistä on todella hienoja ja oivaltavia näkökulmia aikamme tärkeimpiin poliittisiin teemoihin. Jossain toisaalla ne alkavat tuntumaan saman toistolta ja makuuni liian konstikkailta. Omia suosikkejani olivat ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen” ja ”Sairaus ja voima”. Väsyneempään osastoon mielestäni kuuluvat esimerkiksi ”Poliittinen analyysi tähtien sodasta” ja ”Haamu Polttomoottorissa”.
Purokurun tyyliin kuuluvat kiinnostusta herättävät metaforat, kokemuksellisuus ja populaarikulttuuriviitteet. Nämä voivat liittyä myös yleiseen suomalaiseen esseekirjallisuusperinteeseen, joka on rehellisesti sanottuna jäänyt minulle tuntemattomaksi. Välillä metaforat ja kerronta osuu, toisinaan se tuntuu turhan pröystäilevältä ja välillä rinnastukset ontuvat.
Fasismin analyysi Tähtien sodan avulla vaikuttaa hauskalta otsikkotason ajatuksena. Tekstin jälkeen päällimmäinen ajatus kuitenkin oli, että rakennettiinkohan tässä taas pikkiriikkisen sellaista mystistä natsimyyttiä, joka on tehnyt äärioikeistosta ”kiinnostavan ja seksikkään”, ja josta Purokuru juuri vasemmistoa aiemmin kritisoi.
Välillä metaforat toimivat ja kerronta osuu, toisinaan se tuntuu turhan pröystäilevältä ja rinnastukset ontuvat
Kirjan alkuosan esseissä äärioikeiston menestystä, vasemmiston räpiköintiä ja kapitalismia yleensä analysoitiin konkreettisemmin poliittisten olo- ja voimasuhteiden kautta. Siitä pidin.
Esseekokoelmasta saa hieman musiikkialbumin vibat. Kirjaa lukiessa olisin toivonut sen olevan saatavilla ääneen luetussa muodossa essee kerrallaan Spotifyn kaltaisesta suoratoistopalvelusta. Silloin voisi poimia lempparinsa, kuunnella ne uudelleen ja jakaa kavereille. Vähemmän iskevät kappaleet voisi sivuuttaa kertakuuntelulla tai kelata ohi tylsyyden iskiessä. Toki näin voi kirjaakin lukea, mutta se ei ole yhtä luksusta.
Kirjoittaja on myynti- ja asiakaspalveluagentti puhelinpalvelukeskuksessa.
Trump sai meidät unohtamaan historian ja elämään harhassa
Viime sunnuntaina Twitteriin ilmestyi oivaltava parodiaprofiili, jossa Donald Trumpin tviittejä oli käännetty suomeksi ja mukautettu suomalaiseen yhteiskuntaan. Parodiaprofiili kysyy hauskasti, miltä suomalainen poliittinen kulttuuri näyttäisi, jos Sauli Niinistö tviittaisi Trumpin tapaan.
Parodiaprofiili sai nopeasti laajaa suosiota ja omissakin sosiaalisen median verkostoissani sen tviittejä jaettiin ahkerasti. Erityisen paljon huomiota on saanut tviitti, jossa Trumpin Weekly Standard -lehden konkurssia pilkkaava möläytys on muutettu Suomen Kuvalehden ja sen päätoimittajan Ville Pernaan haukkumiseksi:
Trump on ollut USA:n presidenttinä melkein kaksi vuotta. Tuntuu että kaikki ovat jo turtuneet siihen, miten häiriintynyttä hänen viestintänsä on.
Otin Photoshopin käteen ja testasin miltä tuntuisi jos oma Saulimme viestisi samalla tavalla. Materiaalina Trumpin viimeisin twiitti. pic.twitter.com/fbq7qjEmsW
— Johannes Koski (@johanneskoski) 15. joulukuuta 2018
Vaikka Twitterin trumputettu versio Niinistöstä onkin monella tavalla terävä ja hauska, juuri tämä tviitti paljasti myös tiettyjä kiusallisia piirteitä nykyisestä Trump-kritiikistä. Ongelma on siinä, että kaikki, mitä Trump tviitissään sanoo Weekly Standardista, on aivan totta: lehti oli säälittävää kuraa ja täynnä valehtelua. Suomen Kuvalehden rinnastaminen edes huumorimielessä Weekly Standardiin ei ole kovin suuri kunnianosoitus Kuvalehteä kohtaan.
Weekly Standard syntyi 1990-luvun puolivälissä, kun miljardööri Rupert Murdochin News Corporation perusti muutamia räyhäoikeistolaista maailmankatsomusta tukevia roskamedioita. Näistä tunnetuin on nykyään Yhdysvaltojen republikaanisen puolueen epävirallisena äänenkannattajana toimiva televisiokanava Fox News. Weekly Standard oli muodoltaan Fox Newsiä älyllisempi, mutta sisällöltään samanlaista potaskaa.
Verkkolehti Interceptin Jon Schwartz on tehnyt vaikuttavan kunniagallerian Weekly Standardin typerimmistä artikkeleista. Lehti oli eräs keskeisimmistä äänitorvista Irakin sodan takana, ja vielä sodan ilmeisen epäonnistumisenkin jälkeen jaksoi puolustaa sitä mitä kuvitteellisimmilla hölynpölytarinoilla. Lisäksi se levitti kymmenissä artikkeleissaan huuruista ilmastodenialismia ja tietysti vastusti myös homoseksuaalien avioliitto-oikeutta. Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, koska lehti oli kertakaikkiaan kolossaalista roskaa.
Weekly Standardin vastenmielinen kunnianpalautus on osa laajempaa ilmiötä, jossa inho Trumpia kohtaan on johtanut historian uudelleenkirjoittamiseen
Kyse ei ole kuitenkaan vain yhdestä humoristisesta Twitter-tilistä. Kuten Schwartzkin toteaa kirjoituksessaan, myös Yhdysvaltojen laatumedioissa on tehty kunnioittavia kirjoituksia Weekly Standardista ja surtu sen lopettamista. Ainoa syy tälle tuntuu olevan se, että Weekly Standard ei pitänyt Trumpista.
Weekly Standardin vastenmielinen kunnianpalautus on osa laajempaa ilmiötä, jossa inho Trumpia kohtaan on johtanut historian uudelleenkirjoittamiseen. Tämä on näkynyt esimerkiksi senaattori John McCainin ja presidentti George H. W. Bushin kuolemaa seuranneissa muisto- ja pääkirjoituksissa, joissa Trumpia vastustaneet republikaanipoliitikot on esitetty maltillisuuden, oikeuden ja demokratian äänitorvina, eli eräänlaisina Trumpin fundamentaalisina vastakohtina.
Tämä on ongelmallista esimerkiksi sen vuoksi, että se ei ole totta. Nimenomaan John McCainin päätös ottaa Sarah Palin varapresidenttiehdokkaakseen vuoden 2008 vaaleissa loi pohjan trumpilaisille salaliittoteorioille ja rasismin kanssa flirttailevalle politiikalle.
George H. W. Bushin yhtäläisyydet Trumpin kanssa ovat vielä selvempiä. Myös Bushin toimet olivat erikoissyyttäjän tutkinnassa. Tosin syytökset olivat ehkä vielä vakavampia kuin Trumpin kohdalla, sillä kyse oli salaisesta operaatiosta, jolla Yhdysvaltojen lain vastaisesti rahoitettiin Nicaraguan hallituksen vastaisia oikeistolaisia sissijoukkoja.
Erikoissyyttäjä Lawrence Walsh oli jo saanut puristettua tunnustukset monilta Ronald Reaganin hallinnon keskeisiltä päättäjiltä, mutta juuri ennen entisen puolustusministerin Caspar Weinbergerin oikeudenkäynnin alkua Bush armahti hänet ja kaikki jo aiemmin tunnustuksen tehneet poliitikot.
Trumpilaiseen sävyyn Bush syytti erikoissyyttäjä Walshia politikoinnista eikä antanut järjellistä selitystä toimilleen. Bushin armahdusten vuoksi Walshin vuosia kestänyt tutkinta kuivui kokoon viime metreillä. Loppuraportissaan Walsh antoi ymmärtää Bushin suojelleen itseään armahduksillaan, sillä Weinbergerin oikeudenkäynnissä myös Reaganin varapresidenttinä toimineen Bushin rooli laittomuuksissa olisi tullut esiin.
Vielä hämmentävämpää on kuitenkin ollut nuoremman George Bushin rehabilitointi Trumpin valtakaudella. Nyt George W. Bushia kuvataan Yhdysvaltojen maltillisen peruslinjan edustajana, joka maalaa sympaattisia tauluja ja kaveeraa Michelle Obaman kanssa.
Nuoremman Bushin poliittisen perinnön uudelleenkirjoittamiseen ei tarvittu edes kahtakymmentä vuotta. Nyt YK:ssa esitetyt valeet Irakin kuvitelluista joukkotuhoaseista on yllättäen pyyhitty pois kollektiivisesta muistista. Samoin itse laiton Irakin sota, jonka seurauksena on toistaiseksi kuollut selvästi yli sata tuhatta ihmistä. Unohduksiin on painunut sekin, että nimenomaan nuoremman Bushin hallinto aloitti niin kansainvälisen kuin Yhdysvaltojen kansallisenkin ilmastopolitiikan alasajon ja esitti jatkuvasti ilmastonmuutosta vähätteleviä houreita. Ja niin tosiaan, palauttihan Bushin hallinto toki myös kidutuksen osaksi Yhdysvaltojen turvallisuuselinten toimintatapoja.
Nyt YK:ssa esitetyt valeet Irakin kuvitelluista joukkotuhoaseista on yllättäen pyyhitty pois kollektiivisesta muistista
Donald Trump on kaikin tavoin vastenmielinen ihminen ja aito uhka oikeusvaltiolle sekä demokratialle. Hän ei kuitenkaan ole mikään selittämätön anomalia, vaan Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän looginen tuote. Yhtäältä Trump on vain viimeisin askel prosessissa, jossa Yhdysvaltojen republikaaninen puolue on asteittain muuttunut äärioikeistolaiseksi, konspiratoriseksi ja demokratian vastaiseksi voimaksi. Toisaalta Yhdysvaltojen suurstrategiassa – kuten suurvaltojen suurvaltapolitiikassa yleensäkään – sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen tai ihmisoikeuksien tukeminen ei ole ollut koskaan erityisen ehdotonta.
Trump näyttäytyy aivan ymmärrettävästi nyt monille niin vaarallisena ja pidäkkeettömänä sekopäänä, että häntä edeltänyttä yhdysvaltalaisoikeistoa on alettu muistella kaiholla. Tulevaisuuden ja inhimillisen kehityksen kannalta on kuitenkin vaarallista, jos alamme elää vapaaehtoisesti itsepetoksessa ja uudelleenkirjoittaa historiaa nykyisiin poliittisiin asetelmiin paremmin sopivaksi.
Yliopistodemokratian leopardit ja keltaliivit
Kuva: Kimmo Timonen.
Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyvät ja aloittavat vuoden 2019 alussa uutena suuryliopistona. Vielä viisitoista vuotta sitten yliopistot käsitettiin itse itseään johtaviksi demokratioiksi. Nyt Tampereella uskotaan, että parhainta tutkimusta ja opetusta syntyy, kun joku muu kuin tutkija tai opettaja päättää. Tampereella korjataan sitä satoa, jota vuoden 2009 yliopistolaissa kylvettiin. Olemme vakavan ongelman äärellä, ja hälytyskellojen pitäisi jo soida kaikissa yliopistoissa, kirjoittaa yliopistotutkija Hanna Kuusela.
Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten sanonut, että Tampereen yliopistolla on vuonna 2018 hallitus, jossa ei istu yhtään Tampereen yliopistossa työskentelevää ihmistä, kuka tahansa yliopistoja tunteva olisi nauranut, ja nauranut makeasti.
Jos joku olisi ennustanut viisi vuotta sitten, että Tampereen yliopistosta tulee säätiöyliopisto, jolla on kirjava joukko erilaisia perustajia, mutta jotka ovat luovuttaneet koordinointivallan Teknologiateollisuudelle ja Tampereen kaupungille, olisi puhujaa pidetty höpsähtäneenä.
Jos vielä kaksi vuotta sitten olisi sanottu, että Tampereen yliopistossa, jossa opetetaan julkisoikeutta, aletaan järjestelmällisestä rikkoa julkisuuslakia, olisi kuulija huolestunut.
Jos joku olisi sanonut vielä vuosi sitten, että eräänä päivänä yliopiston viestintä käskee yliopiston johtoryhmän ansioituneet tieteentekijät Twitteriin ja että he tottelevat, olisi tätä pidetty itsenäisesti ajattelevan yliopistoyhteisön alennustilana.
Ja kenellekään tuskin olisi tullut edes villeimmissä kuvitelmissaan mieleen, että juuri sillä hetkellä, kun monilla alkaa olla hermot kireimmillään yliopistofuusion kanssa, yliopisto palkkaa konsultteja, jotka kutsuvat professoreja, lehtoreita, dosentteja ja väitöskirjatutkijoita leopardeiksi ja kotkiksi.
Mutta niin muuttuu maailma, nyt Tampereella, jossa kaikki tämä on totta ja jollain tavalla normaaliksi muuttunutta, kun Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyvät ja aloittavat vuoden 2019 alussa uutena suuryliopistona.
Akateemisen vapauden ajateltiin tarkoittavan sitä, että maan korkeinta tutkimusta tekevät ja opetetusta antavat ihmiset tietävät itse, kannattaako työaika käyttää Twitterissä, laboratoriossa vai kirjastossa
Miksi ajattelen, että kaiken tämän kuvitteleminen olisi ollut niin vaikeaa vielä hetki sitten? Kai siksi, että vielä viisitoista vuotta sitten yliopistot käsitettiin itse itseään johtaviksi demokratioiksi. Aivan kuten valtioita ja kuntia, myös yliopistoja oli tapana johtaa demokraattisesti siten, että yhteisö valitsi itse johtajansa vaaleissa. Vielä tuolloin yliopistojen hallitusten enemmistön oli koostuttava yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista. Näin luki laissa, sillä niin yliopistolaiset itse kuin poliitikotkin uskoivat, että parasta ja tuloksellisinta tiedettä syntyy, kun sen tekijät päättävät itse, miten sitä tehdään. Akateemisen vapauden ajateltiin tarkoittavan sitä, että maan korkeinta tutkimusta tekevät ja opetetusta antavat ihmiset tietävät itse, kannattaako työaika käyttää Twitterissä, laboratoriossa vai kirjastossa.
Nyt näin ei ole, vaan tällä hetkellä Tampereella uskotaan, että parhainta tutkimusta ja opetusta syntyy, kun joku muu kuin tutkija tai opettaja päättää. Tämä joku muu on milloin yliopistoyhteisön ulkopuolisista jäsenistä koostuva hallitus, milloin viestintäpäällikkö. Suunnanmuutoksen tuloksia ihastellaan jo. Kaksi viikkoa ennen uuden yliopiston käynnistymistä fuusion saldona on kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle, kaksi tai kolme valitusta hallinto-oikeuteen, yksi valitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen, yksi tasa-arvovaltuutetun selvityspyyntö, kolme kirjallista kysymystä opetusministerille, ulosmarssi – ja joukko hämmentyneitä, väsyneitä, ärtyneitä ja turhautuneita tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita.
Ulospäin Tampereen yliopistofuusion eteneminen on saattanut näyttää kinastelulta, jossa kaikki ajavat omaa etuaan, eikä kukaan suostu antamaan piiruakaan periksi.
Tavallaan näinkin: on selvää, että monen tuhannen ihmisen yhteisössä eri ihmisillä on erilaisia tavoitteita ja päämääriä, joista ollaan eri mieltä. Mutta todellisuudessa kyse ei ole muutaman vallastaan kiinni pitävän eriparisen leirin välisestä kinastelusta, vaan Tampereella on korjattu nyt sitä satoa, jota vuoden 2009 yliopistolaissa kylvettiin. Uudistetun yliopistolain tavoitteena oli lisätä sidosryhmien vaikutusvaltaa yliopistoissa ja vastaavasti pienentää yliopistoyhteisöjen edustuksellista valtaa. Lain kruununjalokiveksi luotiin säätiöyliopistot, joiden tarkoituksena oli tuoda yksityisiä intressejä vahvemmin yliopistojen sisälle. Säätiöyliopistoissa niiden perustajat – sellaiset kuin Teknologiateollisuus ja SAK – saavat suoraa valtaa, jos vain haluavat sitä itselleen ottaa. Tampereen uudessa säätiöyliopistossa testataan parhaillaan, mitä käy, kun yliopistojen ulkopuoliset voimat ottavat vahvempaa otetta yliopistoista.
Säätiömalli – eli yliopistolain kaikkein kiistanalaisin uudistus – tuli Tampereelle pyytämättä ja yllättäen. Itse asiassa Tampereen yliopiston yliopistoyhteisöä edustanut, vaaleilla valittu, yliopistokollegio linjasi vastustavansa säätiömallia. Yliopistolaiset eivät sitä halunneet. Uuden hengen mukaisesti päätös säätiömallista tuli siis jostain ylhäältä ja ulkoa – ehkä opetusministeriöstä, ehkä rehtoreilta, ehkä sidosryhmiltä. Vaikea sanoa, sillä kukaan ei ole vielä ottanut julkisesti kunniaa siitä, että ajoi Tampereen yliopistossa vastustetun mallin läpi.
Vuoden 2009 laki ja sen mukanaan tuomat uudet johtamismallit ovat ajaneet yliopistot käymistilaan, eikä Tampere ole kokemuksineen yksin. Yliopistolain seurauksia on selvitelty niin opetusministeriössä, riippumattomissa työryhmissä kuin yliopistolaisten ammattiliitoissakin. Kokemukset ovat kaikkialla ja kaikissa selvityksissä olleet samanlaisia. Johtaminen on johdon itsensä mukaan tehostunut ja toimii hyvin, mutta muu yhteisö kokee tulevansa jatkuvasti sivuutetuksi ja vaikutusmahdollisuuksiensa kaventuneen. Kuten Tampereen yliopiston väistyvä rehtori Liisa Laakso Helsingin Sanomien haastattelussa asian kiteytti: ”Yliopistot voivat paremmin, yliopistoyhteisöt huonommin.”
Vuoden 2009 laki ja sen mukanaan tuomat uudet johtamismallit ovat ajaneet yliopistot käymistilaan, eikä Tampere ole kokemuksineen yksin
Ovatko yliopistolaisten kokemukset sivuutetuksi tulemisesta pikku juttu ja sivuseikka, vai huolestuttava merkki vakavasta ongelmasta? Riippuu varmasti keneltä kysyy. Rehtorien ja yliopistojen hallitusten mukaan ongelma lienee pieni ja korjattavissa leopardi- ja kotkatyöryhmillä, verkkoaivoriihillä ja osallistavilla työpajoilla. He eivät ole huolissaan, vaan tarjoavat laastareita, kuten konsulteilta ostettuja muutostukiluentoja, joissa on pohdittu, ”miksi muutos tuntuu hankalalta” ja ”mitä kukin voi muutoksessa tehdä itse”. Itse kuitenkin kallistun jälkimmäiselle kannalle: olemme vakavan ongelman äärellä, ja hälytyskellojen pitäisi jo soida kaikissa yliopistoissa. Kun yliopistojen perusvoimavara tai ainoa voimavara, eli ihmiset, ovat tyytymättömiä, ei niille jää mitään. Yliopistoilla ei nimittäin ole muuta kuin yliopistoyhteisönsä eli henkilökuntansa ja opiskelijansa. Jos nämä voivat huonosti, ei yliopistoista tule mitään ulos – ei oppineita nuoria, ei tutkimustuloksia, ei viisaita lausuntoja, ei keksintöjä, eikä uusia kysymyksiä. Yliopistoilla ei ole antaa mitään muuta kuin yhteisöjensä ajattelu. Ja jos ihminen voi huonosti, ei hän ajattele, ei ainakaan kovin hyvin.
Oma huoleni on kuitenkin vielä tutkimustuloksiakin syvempi. Vaarassa eivät ole vain tutkinnot ja keksinnöt vaan myös kykymme ymmärtää demokratian arvo ja pitää demokratioita elossa. Sillä pohjimmiltaan yliopistoissa käydään nyt läpi samaa, mitä demokratioissa laajemminkin. Todistamme johdon kasvavaa tyytyväisyyttä itseensä ja etääntymistä yhteisöstä. Samalla näemme, miten yhteisöjen tyytymättömyys päätöksentekoon syvenee ja alkaa saada kielteisiä muotoja: yhdet passivoituvat, toiset suuttuvat ja kolmannet pakkaavat tavaransa. Ja lopulta huomaamme, miten johto alkaa paikata rapautunutta demokratiaa symbolisella puheella. Se alkaa puhua yhteisistä tavoitteista, kaikkien kuulemisen tärkeydestä, yhteisön osallistamisesta ja yhteisestä arvopohjasta – sen sijaan, että se luottaisi yhteisöön ja antaisi sille valtaa. Tampereen yliopistossa tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että yliopiston viestintä on antanut ohjeistuksen puhua yliopistosta me-muodossa, samalla, kun tämä yhteisöllinen me on huonommassa tilassa kuin kenties koskaan aikaisemmin.
Luulisi historian opettaneen, ettei tällaista tietä kulkemalla pääse pitkälle. Ihmisiä ei voi kauaa johtaa ylhäältä alaspäin, etenkään silloin kun tyytymättömyys on kasvussa. Ei riitä, että maan hallitus voi hyvin, jos suomalaiset voivat huonosti. Ei auta, vaikka pääministeri kokisi päätöksentekomahdollisuuksiensa parantuneen, jos kansalaiset kokevat samalla tulleensa sivuutetuiksi. Tai saattaa tämä riittää pääministerille, mutta tällaisen valtion tarkoitus on hukassa ja tulevaisuus synkkä. Kun kaikki lasketaan vahvan, muutosta lupaavan johtajan varaan, kuten on tehty Macronin Ranskassa ja Trumpin Yhdysvalloissa, on lopputulos helposti sekasortoinen ja riitaisa yhteisö sekä nurkkaan ajautuva johtaja. Tällaiselle johtajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa ihmisiä ympäriltään, perua puheitaan tai paeta yhteisönsä tyytymättömyyttä. Yhteisölle taas ei jää muuta kuin turhautumisensa ja suuttumuksensa, jonka seurauksia ei kukaan voi ennustaa.
Ihmisiä ei voi kauaa johtaa ylhäältä alaspäin, etenkään silloin kun tyytymättömyys on kasvussa
Vaikka turhautumien purkautumistavat – Brexitit, keltaliivien protestit ja yliopistoyhteisöjen ulosmarssit – voivatkin aluksi hätkähdyttää, eivät ne lopulta ole yllätyksiä vaan pitkään patoutuneiden ongelmien seurauksia. Demokratian on annettu rapautua jo hyvän aikaa. Valtioiden tasolla ei ole välitetty siitä, että EU on tuntunut ihmisistä kaukaiselta, eikä sen päätöksenteko ole ollut kovin demokraattista. On annettu alhaisten äänestysprosenttien olla ja tehty vaalilupauksien pettämisestä politiikan arkipäivää. On kuunneltu pieniä eturyhmiä suuren enemmistön sijaan. Samalla me kansalaiset olemme etääntyneet demokratiasta eli siitä päätöksentekomallista, jonka ytimessä meidän pitäisi olla. Yliopistoissa sama kehitys on näkynyt siinä, miten yliopistoyhteisöiltä on viety konkreettisesti valtaa ja ajateltu, ettei sillä ole seurauksia. Toisaalta yliopistoyhteisöjen enemmistö on antanut tämän tapahtua. Yhteisöt ovat luovuttaneet vallan niille, jotka ovat sitä eniten halunneet, eivät niille, jotka käyttäisivät valtaa yhteisön haluamalla tavalla: on ollut sopuvaaleja, ja moni on päättänyt olla välittämättä siitä, mitä joku jossain päättää. Yliopistolaiset ovat olleet tyytyväisiä, kun joku muu on hoitanut tylsät hommat, siis hallinnon ja päätöksenteon. Moni on ehtinyt unohtaa, mitä demokratia on ja mihin sitä tarvitaan. Olemassa ollutta yliopistodemokratiaa ei ole aina muistettu tai jaksettu käyttää. Demokraattista päätöksentekoa on yliopistoissa pidetty itsestään selvyytenä ja jonakin, mitä ei voi menettää. Ehkä samoin on ajateltu myös monissa läntisissä demokratioissa.
Demokratia ei kuitenkaan pysy toiminnassa, ellemme me osallistu siihen. Eikä mikään yhteisö pysy kasassa tai johtaja vallassa, jos tyytymättömyyden syitä ei korjata. Jos me jätämme demokratian, valtatyhjiö täyttyy jollain demokratiaa huonommalla. Ja toisaalta jos johto ei havaitse kuilua oman tyytyväisyytensä ja muiden tyytymättömyyden välillä, se ennen pitkää vaihtuu. Näitä viisauksia opetellaan nyt kantapään kautta Tampereella.
Kirjoittaja on yliopistotutkija ja dosentti Tampereen yliopistossa. Hänen johtamansa tutkimushanke ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa: strateginen johtaminen ja yliopistoyhteisön kokemukset Tampere3-fuusiossa” alkaa tammikuussa 2019.
Kirja-arvio: ”Vaarallisen idean” ruumiinavaus
Blyth, Mark: Talouskuri – Vaarallisen opin historia.
2017. Tampere: Vastapaino.
Syksyllä 2018 tiedotusvälineissä muisteltiin näyttävästi finanssikriisin kymmenvuotissyntymäpäiviä. Ja hyvästä syystä.
Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla lauennut jyrinä suisti maailmantalouden syvään ahdinkoon, jonka jälkiä siivotaan edelleen. Syvä lama ja pitkä taantuma jättivät jälkeensä näköalattomuutta ja toivottomuutta. Suomessa talous nousi finanssikriisiä edeltäneelle tasolle vasta tänä vuonna.
Finanssikriisi pakotti talousviisaiden luokan joustamaan toviksi doktriinista, joka oli kriisiä edeltäneiden vuosikymmenten aikana vakiintunut talouspoliittisen päätöksenteon ohjenuoraksi.
Rahoitusmarkkinoita oli 1970-luvulta lähtien pikkuhiljaa riisuttu sääntelystä. Tehokkaat ja läpinäkyvät markkinat, joilla kaikki oleellinen tieto liikkuisi esteettä, sääntelisivät itseään eikä vaarallisia kuplia pääsisi syntymään. Samalla pontta olivat saaneet äänenpainot, jotka vaativat valtion talouspoliittisen roolin uudelleenmuotoilua. Usein uusliberaaliksi kuvailtu käännös ei, toisin kuin vasemmistolaiset kommentaattorit joskus haluavat nähdä, pyrkinyt kutistamaan valtiota, vaan valjastamaan sen eri tehtävään.
Valtion tuli toki hylätä se missio, jonka keynesiläinen oppi oli sille viimeistään toisen maailmansodan myötä sälyttänyt: täystyöllisyyden ylläpidon kansantalouden rahavirtoja kontrolloimalla ja investointeja sääntelemällä. Sen sijaan valtio omaksui uuden identiteetin markkinatoimijana, joka jalostaa itseään kiinnostavaksi ja kilpailukykyiseksi investointiympäristöksi.
Valtio omaksui uuden identiteetin markkinatoimijana, joka jalostaa itseään kiinnostavaksi ja kilpailukykyiseksi investointiympäristöksi.
Jäykiksi ja arkaaisiksi mielletyistä virastoista, laitoksista ja yliopistoista muokattiin innovatiivisia, markkinalogiikkaan ja kannustimiin reagoivia puolijulkisia organisaatioita. Ihmisistä puolestaan kasvatettiin aktiivisia riskisijoittajia ja yrittäjiä, jotka näkevät elämän sarjana kannattavia investointeja. Julkinen valta vastaa toki edelleen laajasta sosiaaliturvasta. Sen tasoa on kuitenkin höylätty ja ehtoja kiristetty.
Aktiivimallit, jotka kannustavat ihmisiä uudelleenkoulutukseen ja prekaareihin töihin toimeentulon menettämisen uhalla, ovat konsti kamppailla toimeentulon niukkuutta vastaan yhteiskunnissa, joissa laaja työttömyys on hyväksytty elimelliseksi osaksi kapitalismia mutta joissa perustulo nähdään vaarallisena väylänä liikaan emansipaatioon.
Valtio on toiminut tämän vallankumouksen airuena. Uusliberaalit ovat aina ymmärtäneet, että innovatiivinen markkinayhteiskunta ei synny itsestään, vaan vaatii aktiivista työstämistä ja valtiollista valppautta.
Juuri tämän vuoksi valtio haluaa jääräpäisesti, että opiskelijat rahoittavat opiskelunsa kasvavassa määrin opintolainalla, ja että sosiaali- ja terveyspalveluiden kentälle tuodaan kilpailun logiikka.
Kymmenisen vuotta sitten käsillemme lauennut finanssikriisi löi hegemoniaan särön. Hetkeksi. Uusliberalismi oli kotvan huonossa huudossa, kun eritoten eurooppalaiset poliitikot sättivät holtittomia amerikkalaisia pankkeja ja amerikkalaisen kapitalismin mallia (sivuuttaen toki sen, että eurooppalaiset pankit olivat vielä syvemmällä johdannais- ja roskalainasuossa).
Myös politiikan tutkijat fiilistelivät tovin uusliberalismin kuolemaa, kun taloustieteilijä John Maynard Keynes kaivettiin haudastaan perustelemaan sitä, miksi valtioiden oli pumpattava maailmantalouteen rahaa biljoonien dollarien edestä. Talouskurin sijasta tarvittiin aktiivista elvytyspolitiikka ja investointeja. Sitä vanhaa valtiota, siis.
Elvytyksessä kunnostautuivat eritoten Yhdysvaltain keskuspankki FED, joka käytännössä pelasti myös tukun eurooppalaisia pankkeja äyskäröimällä niihin dollareita, ja Kiinan kommunistinen puolue. Kiinalaiset elvyttivät summalla, joka vastasi 13 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Rahaa pantiin muun muassa maan luotijunaverkon modernisointiin.
Amerikkalaiset keskuspankkiirit ja kiinalaiset kommunistit pelastivat maailmantalouden täydelliseltä romahdukselta. Barack Obaman demokraatit, jotka olivat jo vuosikymmeniä sitten omaksuneet vastuullisen kirstunvartijapuolueen identiteetin, sen sijaan suhtautuivat elvytykseen nihkeämmin. Samoin eurooppalaiset eliitit, joita kahlitsivat myös EU:n talouskurisäännöt.
Uusliberaalit ovat aina ymmärtäneet, että innovatiivinen markkinayhteiskunta ei synny itsestään, vaan vaatii aktiivista työstämistä ja valtiollista valppautta
Vuosina 2008 ja 2009 kuitenkin elvytettiin – enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti.
Käänne tuli kuitenkin nopeasti. Kesällä 2010 kehittyneiden maiden G20-ryhmä pääsi jonkin sortin konsensukseen siitä, että elvytystä on jatkettu riittämiin. Julkisten menojen ja palkkojen leikkauksia sekä työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia alkoivat vaatia eritoten Euroopan keskuspankki ja Saksa, jonka vientiteollisuus toipui kriisistä verrattain nopeasti. Kansainvälinen elvytys oli lisännyt saksalaisten tavaroiden kysyntää, ja maan vientiteollisuudelle erinomaisesti sopiva euro takasi kilpailukyvyn.
Britannia, jossa David Cameronin johtamat konservatiivit nousivat valtaan vuonna 2010, komppasi vaatimuksia talouspolitiikan linjan reivaamisesta. Mätiin pankkeihin kaadetut eurot, kasvaneet työttömyysmenot ja elvytyspaketit löivät lovia budjetteihin. Tämä herätti huolta poliitikoissa ja valtiovarainministeriöiden kirstunvartijoissa kautta Euroopan.
Vuonna 2010 toden teolla laukalle lähtenyt Kreikan velkakriisi vahvisti yleiseurooppalaista käsitystä siitä, että ”Kreikan tielle” ei sovi päätyä. Suomessakin rahaministeriö alkoi vaatia kiristyspolitiikkaa julkisen talouden pidemmän aikavälin ongelmien nimissä ja totesi elvytysjakson päättyneen.
* * *
Skotlantilaissyntyinen, sittemmin amerikkalaisiin yliopistoihin siirtynyt poliittisen talouden tutkija Mark Blyth kysyy jo liki kahdellekymmenelle kielelle käännetyssä kirjassaan Talouskuri – Vaarallisen opin historia, miksi ajatus julkisen talouden menoleikkauksien autuaaksitekevyydestä pääsi voitolle vuonna 2010 – tilanteessa, jossa maailmantalous oli yhä hauraassa tilassa laajan pankkikriisin jäljiltä ja eurokriisirytinä oli vasta alkamassa. Blythin teos ilmestyi alun perin englanniksi jo vuonna 2013, mutta vuonna 2017 ilmestynyt suomennos tuntuu polttavan ajankohtaiselta. Niin vahvana elää Suomessa talouskuriajattelu, jota perustellaan ennen kaikkea julkisen talouden kestävyysvajeella (julkiset menot on pidettävä kurissa, kun työtätekevän väen osuus suomalaisista kutistuu alati hoiva- ja eläkemenojen paisuessa). Tampereen yliopistossa taloustieteen lehtorina työskentelevän Hannu Laurilan ja hänen työryhmänsä suomentama teos on siis mitä tervetullein talouspoliittinen puheenvuoro.
Blyth paikantaa talouskuribuumin takaa useita rinnakkaisia tekijöitä. Talouskurin käsitteessä (ja eritoten englannin kielen sanassa austerity) on jo silkkaa moraalista tenhoa, joka viestii kunnollisuudesta ja elintavasta, jossa suu on säkkiä myöten. Talouskuri vaikuttaa arkijärkiseltä politiikan tekemisen tavalta tilanteessa, jossa railakkaita bileitä seuraa kivulias kohmelo.
Silloin pitääkin sattua, että oppii.
Talouskuri alkoi toimia eräänlaisena moraalisena kompassina läntisessä maailmassa, joka – tarinan mukaan – oli elänyt yli varojensa ja käsi tulevien sukupolvien taskussa
Talouskuri alkoi toimia eräänlaisena moraalisena kompassina läntisessä maailmassa, joka – tarinan mukaan – oli elänyt yli varojensa ja käsi tulevien sukupolvien taskussa. Kun yksityisen velan kriisistä tuli pankit pelastaneiden ja sitä myöten rajusti velkaantuneiden valtioiden velkakriisi, auttoi talouskuriretoriikka oikeuttamaan sosiaalista ja taloudellista tuhoa aiheuttaneen leikkauspolitiikan.
Euroopassa ja eritoten euroalueella talouskuri on toki jo eräänlainen ”oletusasetus”. Euroalueen jäsenvaltiot ovat luopuneet omista valuutoistaan ja itsenäisen rahapolitiikan mahdollisuudesta, mutta taloustyrskyjä paremmin kestävän talousliiton edellyttämät taakanjakomekanismit ovat jääneet rakentamatta. (Jo sana ”liittovaltio” tuntuu poliittiselta itsetuholta.) Näin ollen talouskriisin iskiessä ainoaksi sopeutumismahdollisuudeksi jää julkisten menojen ja palkkojen leikkaaminen.
Kun esimerkiksi Kreikassa ja Irlannissa huikennelleet, etupäässä saksalaiset ja ranskalaiset pankit pelastettiin julkisin varoin, maiden julkinen velka ampaisi nousuun eikä rahoitusmarkkinoilta enää herunut lainaa.
Oman valuutan puutteessa oli anottava velkaa EU:lta, Euroopan keskuspankilta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta. ”Auttajat” vaativat lainojen vastineeksi tiukkaa talouskuria ja muun muassa työmarkkinoiden liberalisointiin tähtääviä rakenteellisia uudistuksia.
Kaikkia auttajia tuskin ajoi vimmainen ideologinen tarve kuristaa eurooppalainen sosiaalinen malli hengiltä. Kyse oli pikemmin banaaleista poliittista selviytymisvaistoista: Euroopan poliittisen status quon vielä vajaat kymmenen vuotta sitten muodostaneet keskustaoikeistolaiset ja -vasemmistolaiset puolueet eivät uskaltaneet tarjota äänestäjilleen muuta eurokriisiratkaisua kuin hulivilimaiden kuritusta.
Toisaalta talouskuritalkoisiin lähdettiin myös sellaisissa maissa, jotka välttivät syvimmän kriisin ja jotka eivät missään vaiheessa joutuneet rahoitusmarkkinoiden hirttosilmukkaan. Esimerkiksi Suomi ryhtyi leikkaamaan vapaaehtoisesti, kuten Blyth suomilaitokseen kirjoittamassaan esipuheessa muistuttaa.
Tällöin kyse on siitä pelikirjasta, jolla talouspolitiikan vaikutusvaltaisimmat instituutiot, kuten valtiovarainministeriöt ja keskuspankit, talouspolitiikkaa tekevät.
Valtaosa Blythin teoksesta käsittelee sitä, miten klassinen poliittinen taloustiede ja sittemmin valtavirtainen taloustiede ovat tuottaneet talouskuria kohti viettäviä politiikkaideoita.
Blyth pohtii, miten ajatus julkisin veroin rahoitetusta valtioapparaatista on aina tuottanut päänvaivaa liberaaleille talousajattelijoille ja -tieteilijöille. David Humen (1711–1776) ja Adam Smithin (1723–1790) kaltaiset klassiset valistuksen liberaalit pitivät valtiota välttämättömänä omistusoikeuksien ja väkivaltamonopolin ylläpitäjänä, mutta näkivät toisaalta valtion taloudellisen toiminnan imevän resursseja arvokkaammalta yksityiseltä toimeliaisuudelta.
Sittemmin argumentit ovat saaneet nyansseja ympärilleen, mutta ongelma on tuttu. Taloustieteilijä voi esimerkiksi argumentoida, että valtion ei kannata elvyttää, sillä rationaaliset kuluttajat osaavat ennakoida, että valtion elvytyspäätös merkitsee isompaa verotaakkaa tulevaisuudessa. Näin ihmiset lisäävät säästämistään ja vähentävät kuluttamistaan, ja elvytyksen hyödyt mitätöityvät.
Finanssikriisistä ja Lehman Brothersin sortumisesta syksyllä 2008 on puhuttu paljon, mutta vuoden 2010 talouskurikäänne oli liki yhtä kohtalokas hetki
Blyth ryöpyttää taloustiedettä, joka tarjosi tulitukea talouskurin legitimoinnissa. Ajatus ”kasvua tuovasta talouskurista”, joka rohkaisee kutistuneesta julkisesta sektorista ja keventyvästä verotaakasta ilahtuneita ihmisiä kuluttamaan, saa armottoman käsittelyn. Empiirinen tuki väitteelle osoittautuu jos ei olemattomaksi niin vähintään hyvin rajalliseksi.
Huutia saa myös väite siitä, että kansantaloudet ajautuisivat turmion tielle, kun julkisen velan suhde taloudesta kipuaa yli tietyn suhteen. Eurokriisin aikana tätä ajatusta helli muiden muassa Euroopan silloinen talouskomissaari ja sittemmin Suomen Pankkiin pääjohtajan pallille siirtynyt Olli Rehn.
Talouskuri lukeutunee aikamme vaikutusvaltaisimpien poliittisten ideoiden joukkoon. Finanssikriisistä ja Lehman Brothersin sortumisesta syksyllä 2008 on puhuttu paljon, mutta vuoden 2010 talouskurikäänne oli liki yhtä kohtalokas hetki. Talouskuri-intoilu käynnisti poliittisen kriisin, joka oireilee nyt läntisen puoluekentän murroksena sekä populismin ja ääriliikkeiden nousuna. Kun Euroopan sentristeillä ei ollut tarjota ihmisille muuta kuin leikkauksia ja hauraita visioita kivuliaasti kohentuvasta kilpailukyvystä, ei ole varsinainen yllätys, että kansalaiset alkoivat hakea vaihtoehtoja uusista poliittista liikkeistä.
Perinteinen poliittinen keskusta on palasina tai kriisissä niin Espanjassa, Italiassa, Ranskassa kuin Saksassakin. Brexitiä motivoi pitkään jatkunut tyytymättömyys, joka ei toki tyhjene yksin finanssikriisin jälkeiseen talouskuriin.
Yhdysvalloissa Obaman kriisinhoito oli karvas pettymys monille äänestäjille, jotka sittemmin löysivät Trumpin groteskista hahmosta symbolin suuttumukselleen. Samalla on ironista, että massiiviset tukipaketit pankeille ja muun muassa autoteollisuudelle mobilisoivat Yhdysvaltain radikaalin oikeiston ja Trumpia ennakoineen teekutsuliikkeen, joka katsoi Obaman rikkoneen kapitalismin perusarvoja.
Toivottavasti siis kesällä 2020 järjestetään kunnon talouskriisimuistelot.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Kirja-arvio: Tarinoita Kiinasta
Manninen, Mari: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. 2018. Jyväskylä: Atena.
Palkittu toimittaja ja tietokirjailija Mari Manninen on kirjoittanut kirjan erilaisista Kiinaan liitetyistä myyteistä. Kyse on erilaisista ennakkoluuloista ja tarinoista, joiden kautta Kiinasta puhutaan ja kirjoitetaan. Kiinaa ja laajemmin itää, orienttia, on pidetty elämänviisauksien, henkisyyden ja syvällisen ajattelun lähteenä. Monet itäisinä esitetyt ajatukset ovat kuitenkin todellisuudessa lähtöisin länsimaista. Meillä ravintoloissa syötävä kiinalainen ruokakin on oikeastaan yhdysvaltalaista, eikä sillä ole juuri tekemistä Kiinan 30 maakunnan erilaisten keittiöiden kanssa.
Erilaiset sekä läntisistä että kiinalaisista lähteistä tulevat tarinat myös sekoittuvat toisiinsa, ja läntiset tarinat vaikuttavat myös kiinalaisten itseymmärrykseen. Myös Kiinan propaganda voidaan ottaa lännessäkin täytenä totena. Kiinalaisessa jutussa maassa vuosia asunut Manninen avaa monia mielenkiintoisia myyttejä, joista jotkin, kuten Tiibetin tilanne ja dalai-lama, ovat poliittisesti hyvin arkaluontoisia.
Tavat puhua eri maista ovat muodostuneet monista historiallisista ja poliittisista tekijöistä. Saamme eri paikoista eri määrän uutisia, ne ovat painottuneet eri alueille ja niitä kehystävät erilaiset tarinat. Manninen mainitsee esimerkkinä myös omat lehtijuttunsa, joiden kuvitukseksi haettiin useimmiten kuvia ränsistyneimmistä kortteleista, joissa näkyisi toivottavasti vielä ”kulunut polkupyörä tai punainen lyhty” (112).
Tarinat muodostavat itseään ruokkivan kehän. Tietyt näkökulmat ja tarinat menevät mediassa suoraan läpi ilman kyseenalaistamista. Tietyt tavat kertoa Kiinasta liittyvät vahvemmin todellisuuteen, toiset taas vähemmän. Eräs varmasti monin tavoin todellisuuteen liittyvä tarina tai diskurssi on tapa puhua Kiinasta ”Iso veli valvoo” -yhteiskuntana. Tätä voidaan hyödyntää myös matkapuhelinjätti Huawein markkina-aseman heikentämiseksi länsimaisten valmistajien hyödyksi väittämällä, että Kiina vakoilee Huawein puhelimien käyttäjiä.
Usein tarinat ovat merkityksellisempiä kuin todellisuus. Tarinat tekevät uskomattomatkin väitteet todellisen tuntuisiksi.
On oikeastaan pelottavaa ajatella, miten hataralla ja sattumanvaraisella tavalla uskomuksemme usein ovat muotoutuneet
”Kiinan muuri näkyy avaruuteen” on hyvä esimerkki uskomuksesta, joka on omaksuttu ilman mitään harkintaa. Jos asiaa miettii edes hetken, tajuaa ajatuksen täysin päättömäksi – miten muutaman metrin levyinen rakennelma voisi näkyä paljain silmin avaruudesta? Monista asioista meillä on kuitenkin tällaisia käsityksiä, jotka edes hetken miettimisellä ymmärtäisi typeriksi. Kuitenkin omaksumme suuren osan asioista niitä sen enempää miettimättä. On oikeastaan pelottavaa ajatella, miten hataralla ja sattumanvaraisella tavalla uskomuksemme usein ovat muotoutuneet.
Historian osalta kiinalainen propaganda syödään länsimaissa useimmiten yhtä suurella halulla kuin friteerattu kana hapanimeläkastikkeessa kiinalaisessa ravintolassa. Kiinassa puhutaan nykyisin 5 000 vuoden historiasta, joka palvelee kiinalaista nationalismia ja käsitystä pitkäaikaisesta kansakunnasta. Osin tämä käsitys on eurooppalaisten kehittämä, sillä 1800-luvulla nationalismin aatteelle ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden kehitykselle sopi hyvin ajatus tuhansia vuosia vanhasta kansakunnasta ja ikiaikaisesta kansallisvaltiosta. Eurooppalaiset loivat ajatuksen kaksituhatvuotisesta Kiinasta, jota nationalismin saavuttua Kiinaan hyödynnettiin myös siellä oman kiinalaisen identiteetin luomisessa. Sittemmin aikajännettä on vielä pidennetty kauemmas menneisyyteen.
Kiina on kuitenkin pikemmin alue, kuten Eurooppa, eikä sillä kokonaisuutena ole kovin pitkää yhtenäistä historiaa – Manninen katsoo että sen historian voisi aloittaa 1700-luvulta, jolloin Kiina suurinpiirtein saavutti nykyisen alueensa, kaksinkertaistaen aiemman pinta-alansa. Pekingin rakentaminen on käytännössä aloitettu 1200-luvulla, joten se on saman ikäinen kaupunki kuin Tukholma tai Turku. Sittemmin kaupunki on ollut monia eri kieliä puhuvien, eri alueilta tulleiden valloittajien hallinnassa.
Euroopan unionikin voisi Kiinan tapaan kirjoittaa itselleen ”2000-vuotisen historiansa”, kuten Manninen huomauttaa (21). Erona Eurooppaan Kiinassa on kuitenkin se, että kiinalaisia kirjoitusmerkkejä on käytetty samanlaisina alueen eri kielissä. Euroopassakin on omaksuttu suurimmalta osin latinalaiset Rooman valtakunnan käyttämät kirjaimet, mutta koska latinan kirjoitus on äännekirjoitusta, kieliä kirjoitetaan eri tavoin, eikä niitä luettuna voi toisen kielen puhuja ymmärtää samoin kuin Kiinan alueen merkkikirjoitusta. Kuitenkin latinan asema oli Euroopassa pitkään sellainen, että periaatteessa yhtenäisen Euroopan historian kirjoittaminen olisi yhtä paljon tai vähän perusteltua kuin monituhatvuotisen Kiinan historian.
Kiinan muuri on myös yksi kansallisen identiteetin luoja. Se on myyttinen rakennelma. Todellisuudessa mitään yhtenäistä muuria ei ole, vaan hajanainen määrä eri paikoissa sijaitsevia täysin eri syistä eri aikoina 200-luvulta 1600-luvulle rakennettuja muureja ja maavalleja. Muurin tunnetuin pätkä, jossa turistien virrat kävelevät, on rakennettu 1500–1600-luvuilla. Se ei edes toiminut tarkoitetulla tavalla, eli ei estänyt uusien valloittajien etenemistä. Muuri oli käytössä noin sata vuotta ja jo 1600-luvulla siitä tuli tarpeeton, ja se sai jäädä rapistumaan. 1900-luvulla tämä muurinpätkä kunnostettiin kansalliseksi symboliksi. Suuri osa muustakin Kiinan historiasta on rakennettu vasta hiljattain sen hallintoa palvelemaan.
Periaatteessa yhtenäisen Euroopan historian kirjoittaminen olisi yhtä paljon tai vähän perusteltua kuin monituhatvuotisen Kiinan historian
Mannisen mukaan eräs sekä Kiinassa että lännessä toistettava myytti on Kiinan sosialistisuus tai kommunistisuus. Mannisen ja hänen haastattelemiensa asiantuntijoiden mukaan Kiina on kapitalistinen maa, jota johtaa organisaatio nimeltä ”kommunistinen puolue”. Noin 90 miljoonan jäsenen puolue hallitsee koko Kiinan aluetta ja sen ”lonkerot” ulottuvat ihmisten arkielämään asti. Sallittu ammattiyhdistysliike ei valvo työläisten, vaan hallinnon etuja. Sananvapaus on monilta osin tukahdutettua. Tasa-arvon, sananvapauden ja työläisten oikeuksen osalta Suomikin on Kiinaa sosialistisempi. Mikael Mattlinin mukaan Kiinan joillain alueilla ollaan ehkä lähimpänä vapaata markkinataloutta maailmassa (108). Esimerkiksi Francis Fukuyama kutsuu Kiinaa valtiokapitalistiseksi, Slavoj Žižek puolestaan pitää Kiinaa esimerkkinä siitä, että kapitalismi ei välttämättä tarvitse poliittiseksi järjestelmäkseen parlamentaarista demokratiaa.
Kiinan talous on kasvanut hurjaa vauhtia, vaikka osin hurjat kasvuluvut ovat vain Kiinan hallinnon esittämiä lukuja vailla todellisuuspohjaa. Mediassa ne kuitenkin otetaan yleensä sellaisinaan. Talous on kuitenkin kasvanut paljon, ja meillä edelleen oleva mielikuva Kiinan köyhyyden laajuudesta on väärä, vaikkakin Kiinassa on edelleen hyvin köyhiä alueita, erityisesti Länsi-Kiinan maaseudulla.
Talouskasvu on tuonut mukanaan myös valtavan saasteongelman. Kirjan lainaaman tilaston mukaan Peking on maailman 57. saastunein kaupunki – ei siis ykkönen maailmassa, kuten usein on sanottu, mutta kuitenkin hyvin saastunut. Mediassa Peking on paljon enemmän esillä kuin sitä paljon vielä saasteisempi Intian Delhi tai monet muut Intian, Iranin ja Saudi-Arabian kaupungit.
Vaikka on vielä saastuneempia alueita, on Kiinan saasteongelma valtava. Vuonna 2012 Kiinassa sanotaan miljoonan ihmisen kuolleen saasteiden vaikutuksesta. Tällä hetkellä Kiina on maailman suurin hiilidioksidipäästöjen lähde, historian suurin on puolestaan ylivoimaisesti Yhdysvallat. On tärkeätä kiinnittää huomiota paitsi siihen, missä päästöt tuotetaan, myös siihen, keiden toimesta tuotetaan ja kulutetaan. Olemme antaneet ympäristöongelmamme kiinalaisten hengitettäväksi, kuten Manninen hyvin toteaa (142).
Mannisen Kiinalainen juttu on hyvin kirjoitettu kevyt journalistinen tietokirja, joka herättelee keveydestään huolimatta paljon ajatuksia niin käsityksistämme Kiinasta kuin maailmasta laajemminkin. On hyvä ravistella omia käsityksiään, ja tämä kirja toimii siinä tehtävässä mainiosti.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja sekä tofua ja parsakaalia -annoksen ystävä.
Oikeus, juridiikka ja moraali
Ensimmäinen Peruste-kolumnini vajaa vuosi sitten sivusi Hannah Arendtin valinnan ja vastuun kysymystä, jota hän pohti seuratessaan Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Tekstilleni antoi alkusysäyksen amerikkalaisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin kuolema. Pohdin Le Guinin ja Hannah Arendtin ajatusten läpi ihmisen valinnanmahdollisuuksia, vastuuta ja oikeutta kieltäytymiseen. Analysoin Jyväskylässä vuonna 2017 Salmirannan vastaanottokeskukseen tehtyä hyökkäystä, jossa yksilapsinen perhe vietiin palautettavaksi kyynelkaasun avulla, väkivalloin, läpi passiivista vastarintaa tekevien turvapaikanhakijoiden joukon. Poliisit pitivät huolen sitä, että sisäministeriön antama käsky tapahtui. Perhettä ei lopulta palautettu vaan he tulivat takaisin vastaanottokeskukseen.
Kysymys jäi, toteutuiko oikeus, ja kenen oikeus, ketä kohtaan?
Kolumnissani kirjoitin: ”Hannah Arendt analysoi fasismia osana yhteiskunnan rakenteita. Hän seurasi saksalaisen joukkotuholeirien organisaattorin, Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä, ja toi esiin raportissaan pahuuden yllättävän arkipäiväisyyden. Holokaustin takana ei ollutkaan demonisia murhajoukkoja, vaan kuivia virkailijoita, tarkkoja lakimiehiä ja tunnollisia järjestelijöitä, jotka selittivät itselleen pelkästään seuraavansa käskyjä.”
Siis seuraavansa lakia. Nyt olen seurannut viranhaltijoita ja poliitikkoja, jotka ovat yli kymmenen vuotta selittäneet pois fasismin nousua maassamme. Tänä vuonna itsenäisyyspäivän uusnatsien kulkueen kärjessä avautuivat hakaristiliput. Se herätti kansalaiset ja päättäjät – vai herättikö? Poliisi keräsi liput pois, ja niiden kantajat saivat syytteen. Marssi sai jatkua poliisin ja valtiovallan suojeluksessa. Fasismin vastustaminen jätettiin kansalaisten tehtäväksi.
Nyt olen seurannut viranhaltijoita ja poliitikkoja, jotka ovat yli kymmenen vuotta selittäneet pois fasismin nousua maassamme
Hakaristilippujen, ja niitä kantavan, kielletyn Pohjoismaisen vastarintaliikkeen laillisuuden pohdinta eivät ole ainoita kiinnostavia lain ja oikeuden toteuttamisen kenttiä maassamme. Kuluneen vuoden aikana tuli voimaan niin sanottu aktiivimallilaki, joka asettaa kansalaiset eriarvoiseen asemaan lain takia. Ranska ei palauttanut Suomeen meiltä sinne paenneita turvapaikanhakijoita, koska koki sen heille turvattomaksi vaihtoehdoksi.
Pakolaisten puolesta ry teki kansalaisaloitteen, koska se oli todennut, että oikeusavun takaavan lain heikennys vuonna 2016 mahdollisti turvapaikanhakijan mielivaltaisen kohtelun. Nykyinen hallitus on saanut aikaan ja perunut kolmisenkymmentä perustuslakia rikkovaa lakiesitystä, ja tulevan vuoden alussa käsittelyyn tulee lisää lakeja, joiden vaikutus maahamme on täysin ennalta-arvaamaton. Jos ne hyväksytään. Tutkimukset kertovat ihmisten laillisesta kurjistamisesta, syrjäyttämisestä, siitä kuinka ihmisiä lainsäädännön tuloksena katoaa järjestelmästä. Perusturvasta – siis siitä viimeisestä lakisääteisestä tuesta – voidaan leikata yhä useammalta 20 ja 40 prosenttia aivan laillisin, ”työvoimapoliittisin perustein”.
Sanalle oikeusvaltio on muodostunut Suomessa uusi merkitys. Mitä se tarkoittaa? Kielitoimiston mukaan oikeus tarkoittaa esimerkiksi jollekulle yksilölle oikeusjärjestyksen mukaan kuuluvaa valtaa tehdä jotakin. Demokraattisen päätöksenteon mukaisesti se tarkoittaa myös valitulle enemmistölle valtaa päättää yli vähemmistön. Ihmisellä on erilaisia oikeuksia, voipa hän myös katsoa oikeudekseen käyttäytyä miten tahansa.
Toinen määritelmäkategoria puhuu oikeudenmukaisuudesta, siitä, mikä on oikein. Vahvimmalla, voittajalla tai enemmistöllä on oikeus puolellaan, mutta voidaan myös antaa armon käydä oikeudesta. Voi kysyä, tapahtuuko tällöin oikeus vai armo. Oikeudenmukaisuuteen kuuluvat vahvasti juridisen oikeuden ja oikeusvaltion käsitteet.
Meillä on oikeusjärjestelmä ja olemme osa kansainvälisen oikeusjärjestelmän monia sopimuksia. Jos rikomme kansainvälisiä sopimuksia voi Suomen tuomita. Mutta entä jos omaa kotimaista oikeuttamme, lakia, rakennetaankin rikkomaan ihmisoikeuksia?
Suomi ei kuitenkaan ole tunnustanut sosiaalisten oikeuksien laskelmia köyhyyden lisääntymisestä ja kasautumisesta maassamme, koska ”kokonaisuutena” peruskirjan ehdot täyttyvät
Suomi on allekirjoittanut muun muassa sosiaalisten oikeuksien peruskirjan. Suomi ei kuitenkaan ole tunnustanut sosiaalisten oikeuksien laskelmia köyhyyden lisääntymisestä ja kasautumisesta maassamme, koska ”kokonaisuutena” peruskirjan ehdot täyttyvät. Näin se näkee siitä huolimatta, että eroa peruskirjan vaatimuksiin vuonna 2019 on sosiaaliavustuksissa noin 40 prosenttia ja sosiaaliturvaetuuksissa noin 30 prosenttia. Siksi asiassa on jo toisen kerran tehty kantelu Euroopan neuvostolle (Complaint no. 172/2018 Finnish Society of Social Rights v. Finland). Lisäksi Suomen sosiaalioikeudellinen seura SSOS teki syksyllä 2018 aktiivimallista valituksen Euroopan neuvostoon (172/2018) syrjivänä ja perustuslain vastaisena.
Päätin lähteä mukaan ehdokkaaksi kevään 2018 eduskuntavaaleihin. Kuluneen kymmenen vuoden aikana rasismin ja fasismin nousu ja kuntapoliitikkona toimiminen on vetänyt minut siihen maailmaan, jossa pyritään aktiivisesti ja päämäärin muuttamaan yhteiskunnan suuntaa. Se on ollut tutkijalle outo maailma: asettautumista itsenä osaksi poliittista merkitysjärjestelmää. Se on kuitenkin oikeusjärjestyksen mukaan minulle kuuluvaa valtaa tehdä jotakin, ja tällä hetkellä tunnen, että haluan vahvasti tavoitella takaisin sitä oikeusvaltiota, jossa kuvittelin eläneeni yli 50 vuotta.
YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen päivänä 10.12.2018
- artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.
MMV: Kiinnostaako seksi enää ketään?
Kirja-arvio: Oppimisen ylistys
Kivistö, Sari & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Mihin akateemista elämää tarvitaan?
2018. Gaudeamus: Helsinki.
Varsin harvoin tulee vastaan kirjoja, joista voi käyttää sanoja ”vanhanaikainen” ja ”elitistinen” myönteisessä mielessä. Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin kirjoittama Sivistyksen puolustus on kuitenkin juuri tällainen. Sen linjakas akateemisen elämänmuodon puolustuspuhe tuntuu näinä totuudenjälkeisinä wau-yliopiston ja kaikenkattavan pöhinäjargonin aikoina suorastaan raikkaalta tuulahdukselta ja tarpeelliselta paluulta perusasioiden äärelle.
Kivistö ja Pihlström lähtevät kirjassaan olettamuksesta, että sivistys, akateeminen elämä ja intellektuaalinen toiminta ovat Suomessa tällä hetkellä uhattuina. Kuten kirjoittajat useaan kertaan muistuttavat, tällainen huolenaihe ei ole vain omalle ajallemme ominainen, vaan keskustelu etenkin yliopistolaitoksen roolista yhteiskunnassa ja sen tuottamista hyödyistä on oikeastaan yhtä vanha kuin akateeminen ajattelu itse. Aivan erityisesti Kivistö ja Pihlström ovat huolissaan humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen tulevaisuudesta, se kun mukautuu tieteenaloista kenties huonoiten nykyajan vaatimuksiin välittömästä sovellettavuudesta ja tuotteistettavuudesta.
Kirjoittajat paikantavat tekstissään sivistykselle useita uhkia, jotka osin liittyvät toisiinsa. Yksi on tietenkin tämänhetkinen koulutuspolitiikka, joka vaatii tieteeltä ja tutkimukselta välittömiä hyötyjä. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että tieteellisellä ajattelulla, tutkimuksella ja opetuksella tulisi olla yhteiskunnassa arvo sinänsä ja että usein tutkimustyön arvo käy ilmi vasta vuosien, jopa vuosikymmenten tai -satojen jälkeen. Keskittymällä vain ajankohtaisiin, trendikkäisiin ja helposti rahaksi muutettaviin tutkimusaiheisiin yliopisto typistyy konsulttilaitokseksi korkeimpaa opetusta ja tutkimusta tuottavan instituution sijaan.
Keskittymällä vain ajankohtaisiin, trendikkäisiin ja helposti rahaksi muutettaviin tutkimusaiheisiin yliopisto typistyy konsulttilaitokseksi korkeimpaa opetusta ja tutkimusta tuottavan instituution sijaan
Toinen kirjoittajien huolenaihe on yleinen tieteenvastainen ilmapiiri ja populistisen politiikan nousu, mikä osaltaan toki ruokkii koulutuspoliittisia leikkauksia. Kirjoittajien sanan säilä heiluu terävästi kohteeseensa: ”Monien yliopistolaisten mielestä Suomea on vuonna 2015 valtaan nousseen Juha Sipilän hallituksen toimesta johdettu jopa ideologisessa sivistys- ja pääkaupunkivihamielisyyden ilmastossa, ja tähän ikävään tilanteeseen tiedeyhteisön on ollut sopeutuminen. Puheet ’kärkihankkeista’ ja ’lippulaivoista’ ovat vaikuttaneet lähinnä silmänlumeelta, jonka peittoon harjoitetun politiikan sivistysvastaisuus on kätketty.” Oman osansa saavat myös keinotekoinen ja päälleliimattu innostumisretoriikka, kilpailuhenkisyys ja medianäkyvyyden samaistaminen tutkimuksen merkittävyyteen.
Kivistö ja Pihlström peräänkuuluttavat arvostusta akateemiselle elämänmuodolle, joka on erilaisten olemassaolon tapojen joukossa aivan omanlaisensa: siihen kuuluvat sisäinen motivaatio uuden etsimiseen ja syvälliseen tutkimukseen sekä kutsumus tieteen tekemiseen. Kun yhteiskunnallisessa keskustelussa peräänkuulutetaan verkostoitumista, nopeita tuloksia ja välittömiä vaikutuksia, ajautuu helposti myös tieteentekijän identiteetti kriisiin. ”Jos akateemisen elämän itsensä mielekkyys katoaa kokonaan – jos tutkijoilta hämärtyy käsitys siitä, miksi he ylipäänsä ovat ryhtyneet tutkijoiksi ja valinneet edustamansa elämänmuodon – koko tieteellisen toiminnan ja siihen perustuvan koulutuksen pohja on vaarassa pudota”, kirjoittajat huomauttavat.
Kirjoittajat tarkastelevat aihettaan paitsi politiikan, myös esimerkiksi käytettyjen metaforien ja kirjastolaitoksen roolin kautta. Heidän taustansa kirjallisuustieteessä ja filosofiassa näkyy teoksessa lukuisina esimerkkeinä näiden tieteiden kentiltä ja historiasta, ja etenkin monet filosofiasta ammentavat pohdinnat ovat viehättäviä. Muutamat esimerkit tosin tuntuvat harhailevan perusasetelmasta hieman turhankin kauas, mutta ehkäpä juuri tällaisessa, ajatuksen vapautta puoltavassa pamfletissa sen on valmis hyväksymään.
Kirja tasapainottelee taitavasti siinä, missä määrin tieteellisen keskustelun tulisi avautua rahvaalle ja missä määrin sen olisi oltava nimenomaan elitististä, eliitin puuhaa
Kirja tasapainottelee taitavasti siinä, missä määrin tieteellisen keskustelun tulisi avautua rahvaalle ja missä määrin sen olisi oltava nimenomaan elitististä, eliitin puuhaa. Kirjoittajien käsite avoin elitismi asettuukin merkitsemään paitsi sitä, että tietty elitistisyys myönnetään julkisesti ja sille annetaan arvo, myös sitä, että tieteentekijöillä on etuoikeutetun asemansa vuoksi myös vastuu ja velvollisuus kommunikoida työtään eteenpäin, ulos akatemiasta. Vaikka yksinäisellä tutkimuksen parissa puurtamisella on arvonsa, on vuorovaikutukseen perustuvassa maailmassa tehtävä myös myönnytyksiä – ja ilman asiantuntevaa tiedeviestintää keskustelu jäisi populistien, ”kokemusasiantuntijoiden” ja amatöörien pelikentäksi. Kuitenkin kirjoittajat painottavat moneen kertaan nimenomaan akateemisen julkaisemisen (ja etenkin monografioiden) tärkeyttä: laadukas tutkimustyö ei saisi korvautua twiittaamisella tai yleisötapahtumiin osallistumisella.
Sivistyksen puolustus on kauniisti kirjoitettu, tempoltaan viipyilevä aikalaispuheenvuoro, jonka riveiltä huokuu kirjoittajiensa laaja sivistys. Kirja saa akateemisenkin ihmisen pohtimaan omaa suhtautumistaan tieteelliseen ajatteluun ja koulutukseen, ja sen toivoisikin löytävän tiensä myös niiden käsiin, joille muutos ja positiivinen pöhinä ovat tavoiteltavia asioita sinänsä. Kirjoittajat tosin tätä rohkenevat esipuheessaan epäillä: ”Jos lukijamme kuitenkin tottuneesti käyttää – ja odottaa muidenkin käyttävän – esimerkiksi sanoja slush, kick-off, challenge, pitchaus, guru ja huikea, niin tämä kirja ei ehkä ole juuri häntä varten. Mutta silti, tai ehkä juuri siksi, soisimme hänen lukevan sen.”
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja.
Marraskuu dystopian metaforana
Saksalainen filosofi Ernst Bloch on pääteoksessaan Toivon periaate kirjoittanut kuolemasta kaikkein vahvimpana anti-utopiana. Kuolema katkaisee elämän, joka jää aina kesken. Kuoleman herättämä melankolia viittaa aina siihen julmaan totuuteen, että rajallisesti olemassaolevana ihmisen elämä jää aina joltain osin toteutumatta. Kaikki potentiaalit eivät toteudu.
Koska Blochin koko tuotanto pohjautuu ajatukseen, että ihmisen koko olemassaolo on oleellisesti orientoitumista kohti parempaa tilaa, kuolemasta muodostuu aito ongelma. Äärimmäinen utopia olisi täydellisesti toteutunut ja täydellisen täyttymyksen saanut elämä, eikä tällaista äärimmäistä utopiaa voi ilmaista oikein mikään muu kuin uskonnollinen kieli. Siksi Bloch käsitteleekin Toivon periaatteensa kolmannessa ja viimeisessä osassa erityisesti suuria maailmanuskontoja, sekä tapoja joilla ihminen heijastaa kuoleman ylittäviä toiveikkaita kuvia tuonpuoleiseen. Vaikka Bloch onkin itse ateisti, näkee hän silti uskonnoissa silti tietyn syvästi inhimillisen totuuden.
Suomenkielen ”marraskuu”-sanan ”marras” viittaa vainajaan tai kuolemaisillaan olevaan ihmiseen. Kirjaimellisesti ottaen ”marraskuu” siis tarkoittaa ”kuoleman kuukautta” tai ”kuolevien kuukautta”. Samasta syystä kuin ”marraskesi” tarkoittaa kuollutta ihosolukkoa, viittaa marraskuu kuolevaan ajanjaksoon Suomen luonnossa. Marraskuu on lähes traumaattisen lohduton näky. Olin lokakuun ja marraskuun taitteessa konferenssimatkalla Kaliforniassa, Yhdysvalloissa. Palatessani matkalta en voinut lentokoneen laskeuduttua Helsinki–Vantaan lentokentälle kuin nauraa ääneen kaikkea sitä harmautta, jota todistin Kalifornian auringon vastakohtana. Marraskuu tuntuu julmalta vitsiltä, täydelliseltä anti-utopialta ja olemassaolon nollapisteeltä, josta voi pyrkiä vain kohti jotain parempaa.
Marraskuu tuntuu julmalta vitsiltä, täydelliseltä anti-utopialta ja olemassaolon nollapisteeltä, josta voi pyrkiä vain kohti jotain parempaa
Marraskuuta voidaankin mielestäni pitää eräänlaisena dystopian metaforana. Marraskuu ei kenties ole kauheinta mitä ihminen voi kokea, mutta sen tyhjyydestä, olemassaolemattomuudesta muistuttava ilottomuus on jotain mitä pidän dystopialle ominaisena. Marraskuu merkitsee pelkkää jaksamista, tai oikeammin: jaksamisen yrittämistä. Marraskuu kestetään, sitä ei todella eletä. Sitä ei todella koeta. Marraskuu kestetään vain siksi että se on olemassa. Kukaan ei todella tavoittele marraskuuta, vaan marraskuusta orientoidutaan aina kohti mitä tahansa parempaa.
Jos marraskuun ymmärtää tällä tavoin dystopian metaforana, ymmärretään samalla myös dystopian (ja näin siis marraskuunkin) utooppinen ulottuvuus. Dystopiassa on kysymys tilasta josta voidaan orientoitua vain kohti jotain parempaa. Dystopia on kuvaus yhteiskunnasta, jonka kestämättömyys herättää olemassaolevan vastapuolena intohimoisen orientaation kohti parempaa olemassaoloa. Etenkin useissa klassisissa dystopioissa kuvataan dystooppisen maailman lisäksi tuota maailmaa muuttamaan pyrkiviä ihmisiä. Vaikka utopiaa, dystopian vastakohtaa, ei ehkä näissä tarinoissa kuvatakaan suorasanaisesti, utooppisen liikevoiman olemassaoloa niissä ei kuitenkaan voida kiistää.
Marraskuu on loputon odotustila, jossa odotat mitä hyvänsä parempaa, ja orientoidut kohti mitä hyvänsä parempaa. Se on tyhjä tila, joka herättää toiveen täyttymyksestä. Juuri tällaisia tyhjiä tiloja tarkastelemalla Ernst Bloch argumentoi ihmistä motivoivan toivon periaatteen puolesta. Toivon periaate kääntää ihmisen huomion niihin mahdollisiin asioihin, jotka voisivat täyttää tuon tyhjän tilan ihmisessä. Nälkä, eräs tyhjä tila, synnyttää toiveen maittavasta ruoasta. Yksinäisyys synnyttää toiveen toveruudesta ja rakkaudesta.
Marraskuu on juuri tällaisen tyhjän tilan metafora: se herättää meissä toiveen elämästä, täyttymyksestä, valosta ja voimasta.
Seksityö on työtä – tämä on ongelma ja sen ratkaisu
Seksityöläisten mielenosoitus Lontoossa 4.7.2018. Kuvaaja David Holt. Lisenssi CC BY 2.0.
Artikkeli on julkaistu aiemmin vironkielisenä käännöksenä otsikolla ”Seksitöö on töö! Selles on probleem … ja ka lahenduse võti” Vikerkaar-lehdessä.
Seksityö katoaa sillä hetkellä kun luovumme kapitalismista – se katoaa samaan aikaan kuin muukin palkkatyö. Solidaarisuustaloudessa työ perustuu omaan tahtoon eikä pakkoon. Työskentelemme, jotta voimme elättää itsemme ja toisemme. Jotkut ihmiset myös harrastavat seksiä. Ja toiset harrastavat paljon seksiä. Ennen näiden asioiden toteutumista meidän on puhuttava työläisten oikeuksista.
Tämä kirjoitus ei ole puolueeton, kuten ehkä olet jo huomannut. Mutta mikä seksityötä käsittelevä juttu sitten olisi? Seksityöläisten oikeudet on tunnustettava kiireellisesti, sillä yhä useampi ihminen vajoaa köyhyyteen, joutuu kodittomaksi, karkotetaan maasta, kohtaa häirintää, joutuu raiskatuksi tai ajetaan kuolemaan prostituution vastaisten lakien ja aloitteiden seurauksena. Nämä ihmiskauppaa vastustavina esitetyt lait hallitsevat politiikkaa ympäri maailmaa. Ihmiskaupan vastainen sota on täydessä vauhdissa ja sen seuraukset ovat katastrofaaliset.
Tämä artikkeli pureutuu ihmiskaupan vastaisen bisneksen ja niin kutsutun pelastusteollisuuden perusteluihin, seurauksiin ja kritiikkiin. Virossa, kuten muuallakin läntisessä maailmassa, ihmiskaupan vastaiset kertomukset ovat voimallisia ja niitä näkee kaikkialla. On huolestuttavaa, miten suosittuja ne ovat ja miten laajan tuen ne ovat keränneet vasemmiston parissa. Tässä kirjoituksessa haluan haastaa nämä tarinat tuomalla esiin työläisten oikeuksien näkökulman.
Seksityöläisten oikeudet ovat kipeän ajankohtainen asia, sillä meillä on vastassamme seuraavanlainen paradoksi: samaan aikaan kun eräät suuret ja arvostetut kansainväliset organisaatiot, Amnesty International etunenässä, uskovat että seksityön dekriminalisointi on paras tapa kunnioittaa ihmisoikeuksia ja taistella köyhyyttä sekä hyväksikäyttöä vastaan, yhä useampi maa haluaa sen sijaan kriminalisoida seksityön, ja pitää rajavalvonnan sekä siirtolaisvastaisuuden lisäämistä ihmiskaupan vastaisina toimina. Seksityöläisten yhteisöt voivat opettaa meille paljon lannistumattomuudesta, marginaaleissa selviytymisestä, lain varjoissa ja taloudellisesti epävarmassa tilanteessa elämisestä sekä yhteisöjen rakentamisesta. Nämä ovat taitoja, joita tulemme tarvitsemaan. Työläiset elävät vaikeita aikoja kaikkialla. On aika taistella tätä kehitystä vastaan.
The Global Network of Sex Work Projects on seksityöläisten perustama maailmanlaajuinen tukijärjestö. Sen symboli on punainen sateenvarjo, ja järjestön slogan on ”vain oikeudet voivat poistaa vääryydet”.
* * *
Mitä on seksityö? Se on seksityöläisten itse valitsema termi työlle, jossa tarjotaan seksipalveluja asiakkaille. Tavoitteena on myös jättää taakse moralistisen arvostelun sisältävä käsite ”prostituutio”, jolla heidän työhönsä on perinteisesti viitattu. Seksityötä voidaan pitää osana palveluteollisuutta tai uusintavaa työtä, kuten kotityötä, jota tuotteliaan työvoiman ylläpitäminen edellyttää. Tähän kategoriaan kuuluvana ala on myös usein aliarvostettu, alipalkattu ja naisvaltainen. Kuten Keith Hart1 esittää, seksityön ”synteihin” kuuluu, että siinä jotain yksityiselämään kuuluvaa sijoitetaan julkiseen tilaan ja siitä aletaan periä maksu. Tässä suhteessa seksityöläisten ahdinko muistuttaa Silvia Federicin2 iskulauseesta ”Palkkaa kotityöstä!” – molempiin liittyy halu laskea rahallinen arvo työlle, jota vaimot ovat perinteisesti tarjonneet ilmaiseksi kodin seinien sisäpuolella.
Seksityö viittaa monenlaisiin palveluihin. Vaikka tämä on ehkä itsestäänselvyys, on se silti mainittava, jotta yksisilmäistä ja reduktionistista ymmärrystä seksityön olemuksesta voitaisiin ryhtyä purkamaan. Oli sitten kyse työskentelystä kameran edessä tai kadulla, puhelinseksistä, työstä ammattimaisena dominana tai pornografisesta esiintymisestä, seksityöaktivistit käyttävät kaikista näistä töistä sateenvarjotermiä ”seksityö”, jolla osoitetaan solidaarisuutta muita seksialalla työskenteleviä kohtaan. Termi on vastalause prostituution hierarkioita kohtaan (engl. whorearchy3) ja sillä halutaan viestiä työn valinnanvapaudesta sekä ammattimaisuudesta. ”Seksityöläinen” olisikin haukkumasanana naurettava verrattuna niihin lukuisiin loukkaaviin synonyymeihin, joita seksinvastaisissa kielissämme käytetään. Ja kuka voisi kuvitella auttamistiimin, joka syöksyy bordelliin ”pelastamaan” ammattidominan? Seksityön uudet vastustajat käyttävät tietenkin hyvin erilaista kieltä.4 Koska sanoilla on merkitystä,5 uusabolitionistisen tai SWERF-tekstin6 tunnistaa usein sanoista ”prostituoitu nainen”.
On olemassa kolme versiota laeista, joilla seksityötä säännellään: kriminalisointi, laillistaminen ja dekriminalisointi, ja nämä lakikehikot ovat usein täynnä ristiriitoja sekä väärinymmärryksiä.7
Kriminalisointi on monessa maassa käytössä oleva lakimuoto. Tällöin kaikki seksipalvelut ovat laittomia. Henkilö joka tarjoaa seksipalveluja – kuten myös hänen asiakkaansa ja kolmannet osapuolet – voidaan asettaa syytteeseen, ja hänet voidaan tuomita sakkoihin, vankeuteen tai karkottaa maasta. Puhumattakaan häpeästä, häirinnästä ja raiskatuksi tulemisen mahdollisuudesta, joille hän saattaa altistua. Kriminalisointi aiheuttaa monenlaisia ongelmia seksityöläisille, sillä se pakottaa heidät työskentelemään ilman sosiaaliturvaa, pääsyä terveydenhuoltoon tai viranomaisten apua seksityöläisten joutuessa rikoksen uhreiksi, oli rikoksentekijänä sitten asiakas, parittaja tai valtiovallan edustaja.
Kriminalisointi aiheuttaa monenlaisia ongelmia seksityöläisille, sillä se pakottaa heidät työskentelemään ilman sosiaaliturvaa, pääsyä terveydenhuoltoon tai viranomaisten apua
Koska täyden kriminalisoinnin haitalliset vaikutukset ovat tiedossa, ovat eräät maat ottaneet käyttöön seksityön osittaisen kriminalisoinnin – niin kutsutun ruotsalaisen mallin – tai laillistamisen. Ruotsalainen, tai pohjoismainen, malli otettiin käyttöön 1999, ja se on levinnyt tasaisesti, kiitos prostituution lakkautusta kannattavan vaikutusvaltaisen eurooppalaisen painostusryhmän. Se on saamassa kannatusta myös Virossa. Tässä mallissa seksipalveluiden myynnistä ei rangaista, mutta niiden ostaminen (asiakkaat) ja seksityön mahdollistaminen (kolmannet osapuolet) on kriminalisoitu. Mallin kannattajat pitävät tätä ratkaisua tehokkaimpana tapana vähentää prostituutiota (mutta eivät keinona parantaa seksityöläisten elämää), samaan aikaan ”suojelemalla” ja uhriuttamalla seksityöläisiä. Malliin liittyvistä ongelmista on jo kirjoitettu paljon,8 mutta yhteenvetona voitaisiin sanoa: se ei auta seksityöläisiä. Malli pakottaa seksityöläiset elämään yhteiskunnan varjoissa ja tekee heidän työstään hyvin vaarallista, sillä se asettaa heidät alttiiksi monenlaisille uhkille. Seksityöläisten riski joutua kodittomaksi tai vuokranantajien pahoinpitelemäksi kasvaa, sillä heille asuntoa vuokraavia voidaan syyttää paritusrikoksesta. Jos useampi seksityöläinen asuu yhdessä, heitä voidaan myös syyttää ”toistensa parituksesta”.
Laillistaminen sen sijaan tarkoittaa, että valtio sääntelee seksityötä erilaisten säännösten avulla, yleensä paljon tarkemmin kuin muuntyyppistä työtä. Tämä tarkoittaa usein jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten pysyvää marginalisoitumista yhteiskunnassa. Kontrollin tavat ovat erilaisia, mutta tyypillisesti niihin kuuluvat rekisteröityminen, säännölliset ja pakolliset terveystarkastukset sekä työn rajoittaminen tietyille alueille (joiden ulkopuolella seksityö on laitonta). Tästä johtuen moni seksityöläinen pysyy yhä lain ulkopuolella, sillä heidän työnsä ei täytä valtion vaatimuksia.
Laillistamismalli on toteutettu esimerkiksi Nevadan osavaltiossa Yhdysvalloissa9, missä seksityöläiset voivat työskennellä luvan saaneissa bordelleissa, heidän on käytävä viikoittaisissa seksitautitesteissä ja heidät voidaan tuomita vakavasta rikoksesta, jos heidän antamansa HIV-testi on positiivinen. Seksityöläinen velvoitetaan usein myös asumaan bordellissa ja maksamaan sen omistajalle 40–50 prosenttia tuloistaan huoneen vuokran ja ylläpidon lisäksi. Laillistamismallissa seksityöläisten asemaa ja olosuhteita säätelevät ehdot ovat monessa suhteessa ihmis- ja kansalaisoikeuksien vastaisia.
Laillistaminen asettaa seksityöläiset siten monessa suhteessa yhtä vaaralliseen asemaan kuin kriminalisointi. Huolimatta silmiinpistävistä yhtäläisyyksistä kriminalisaation ja laillistamisen välillä, yleisö ja päätöksentekijät usein sekoittavat laillistamisen ja dekriminalisoinnin keskenään.
Huolimatta silmiinpistävistä yhtäläisyyksistä kriminalisaation ja laillistamisen välillä, yleisö ja päätöksentekijät usein sekoittavat laillistamisen ja dekriminalisoinnin keskenään
Seksityöläiset ovat jo pitkään taistelleet parempien työolosuhteiden puolesta ja he kannattavat täyttä dekriminalisointia. Seksityön dekriminalisointi tarkoittaa että ketään ei voi pidättää tai asettaa syytteeseen seksipalveluiden myynnistä, ostosta tai niiden mahdollistamisesta.10 Seksityöläiset voivat toimia freelancereina, heidän palveluitaan on mahdollista vuokrata tai he voivat perustaa osuuskunnan. Heillä on oikeus sosiaaliturvaan ja sairausvakuutukseen. Tämä ihmisoikeuksia tukeva lähestymistapa on vastakkainen aiemmin kuvatuille rikollisuus-määritelmään takertuville lakimalleille. Se mahdollistaa myös toimet, joilla voivat parantaa seksityöläisten hyvinvointia ja vähentää heihin kohdistuvaa väkivaltaa, sekä asiakkaiden että poliisin taholta.
Kun siis laillistaminen luo kapeat säännöt, joiden taustalla on huoli asiakkaiden terveydestä, verotuksesta tai julkisesta moraalista, dekriminalisointi puolestaan tarkoittaa rikosrangaistusten ja hallinnollisten rangaistusten poistamista seksityöläisiltä, jolloin heidän työtään, kuten mitä tahansa työtä, ohjaavat työvoimalait ja työsuojelulait.11 Lisäksi dekriminalisoinnin myötä seksityöläiset voivat ryhtyä rakentamaan luottamusta valtion viranomaisiin ja kansalaisjärjestöihin sekä raportoida omilla ehdoillaan asiakkaiden väkivallasta, työnantajien sekä poliisin pahoinpitelyistä, häirinnästä ja raiskauksista. 12
Täyttä dekriminalisointia, jota suurin osa seksityöläisten omista organisaatioista ajaa, tukevat myös Amnesty International13 ja Global Alliance Against Traffic in Women14 (GAATW), kaksi hyvin tunnettua tutkimus- ja aktivistijärjestöä,15 jotka keskittyvät ihmisoikeuksiin.16 Kuten minkä tahansa dekriminalisointia tukevan organisaation, niiden on varottava seksityöhön liittettyjä vääristeleviä vastakkainasetteluja ja vaarallisia myyttejä.
Vastoin kuin uusabolitionistit tuntuvat uskovan, yksikään järjestö ei tue ihmiskauppaa tai ihmisten orjuuttamista. Amnesty, GAATW ja seksityöläisten itse johtamat järjestöt haluavat lopettaa ihmiskaupan, mutta eivät ihmisoikeuksien kustannuksella. Seksityöläisten henkiä on suojeltava. Järjestöt noudattavat vahingoittamisen vastaista periaatetta: yhden haavoittuvassa asemassa olevan ryhmän (kuten ihmiskaupan uhrien) suojelu ei voi tapahtua toisen haavoittuvan ryhmän (kuten seksityöläisten) kustannuksella. Tämä tarkoittaa, että seksityöläisiä ei saa vangita, syyttää tai kieltää heidän elinkeinonsa harjoittamista, kun taistellaan ihmiskauppaa ja nykyajan orjakauppaa vastaan.
Toinen väärä käsitys on, että tahdonvastainen seksityö olisi leimallista nykyajan orjuudelle. Orjuutetut seksityöläiset ovat tärkeä, haavoittuvassa asemassa oleva ihmisryhmä, mutta suurin osa orjuutetuista ei ole seksityöläisiä, eikä pääosa seksiteollisuudesta Euroopassa liity ihmiskauppaan. Kansainvälisen työjärjestön ILOn vuonna 2017 julkaisemien tietojen mukaan 40 miljoonaa ihmistä on pakotettu orjuuteen17 maailmanlaajuisesti. Näistä 90 prosenttia työskentelee orjuutettuina teollisuuden eri aloilla, kuten rakennusalalla, maataloudessa, kaivosteollisuudessa ja valmistusteollisuudessa. Modernin orjuuden keskeisin muoto on kotityö. Entä kuinka monta mainosta olet nähnyt Kaakkois-Aasian orjuutetuista katkaravunkalastajista?18 Tiedätkö yhtään ryhmää joka taistelisi kotipalvelutyön lopettamisen puolesta, ottaen huomioon sen laajamittaisen hyväksikäytön ja orjuuttamisen, joita tällä alalla tapahtuu?
Kuten ehdotin jo tämän artikkelin alussa, yksinkertaisin tapa lopettaa orjuus on lopettaa palkkatyö ja kapitalistinen järjestelmä kokonaisuudessaan. Mutta mitä voimme tehdä ennen tämän toteutumista? Eikö työolosuhteiden parantaminen kohenna sekä palkkatyöläisten että pakkotyössä olevien asemaa? Eikö meidän tulisi kuunnella työläisten omia kokemuksia, heidän tarpeitaan ja toiveitaan, ja miettiä miten tukea heitä paremmin?
* * *
Toisin kuin monet kuvittelevat, ihmiskaupan (ja seksiorjuuden) vastaisissa kampanjoissa19 ei ole kyse ainoastaan modernista orjuudesta, kuten esimerkiksi Nandita Sharma ja Kamala Kempadoo ovat kirjoituksillaan osoittaneet.20 Valtioille tärkeimmät kysymykset liittyvät rajavalvontaan ja siirtolaispolitiikkaan,21 ja joillekin feministiryhmille prostituution lakkauttamiseen.
”Feministisesti seksisodaksi” kutsuttu erimielisyys todellakin jakaa kentän poliittisesti.22 Suurin osa seksityötä vastustavista feministeistä tunnustaa seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvän moraalisen hierarkian, lukuunottamatta niitä jotka ajattelevat, että ”penetraatio on kaikissa muodoissaan raiskaus ja tukee patriarkaattia”.23 Seksihierarkia suosii yleensä heteroseksuaalista, lisääntymiseen keskittyvää, ei-kaupallista, yksiavioista seksiä, pariskuntaseksiä, vaniljaseksiä ja kotona harrastettavaa seksiä, kuten Gayle Rubin tilanteen aikoinaan kuvasi.24 Nämä ”radikaalit feministit” pitävät seksityötä perustavanlaatuisella tavalla nöyryyttävänä ja aliarvioivat sitä tekevien naisten toimijuuden. Paljon mustetta on tuhlattu siihen, että keskiluokkainen valkoinen nainen kuvittelee itsensä jalat levällään, penetroituna, ja saamassa siitä maksun.25 Eiköhän tämä riitä heidän mielikuvituksensa potentiaalista.
Jos lähtökohtamme todella on sama – naisten kärsimys ja alistaminen – meidän ei tarvitse olla yhtä mieltä siitä, onko seksityö alentavaa vai ei. Voimme yhdessä toimia tavoilla, jotka auttavat seksityöläisiä: edistää dekriminalisointia, minimoida haittoja ja vähentää köyhyyttä. Jos et usko, että kukaan voisi vapaaehtoisesti valita seksityön, voit käyttää kaiken tarmosi vaihtoehtojen keksimiseen. Minulle on lopulta aivan sama kuka on oikeassa, jos maailma vain muuttuu paremmaksi paikaksi.
* * *
Ihmiskaupan ja seksiorjuuden vastaisten lakien ja kampanjoiden negatiiviset vaikutukset26 ovat moninaiset: väärän informaation levitessä rahoitus karkaa väärille urille, ihmisiä joutuu pakkotyöhön, heitä vangitaan ja rajavalvontaa tiukennetaan. Kaiken kaikkiaan ihmiskaupan vastaiset strategiat eivät ole ainoastaan tehottomia, vaan myös haitallisia, sillä ne lisäävät seksityöläisten vaaraa joutua pahoinpitelyn, hyväksikäytön ja ihmiskaupan kohteiksi.
Ihmiskaupan vastaiset kampanjat vääristelevät faktoja yrittäessään saada huomiomme, ja samalla taloudellista tukea toiminnalleen. Vaikka orjuus on paljon yleisempää rakennusalalla ja kotiapulaisten keskuudessa, kampanjoilla on taipumus keskittyä seksityöteollisuuteen alan provokatiivisuuden vuoksi.27 Nämä kertomukset usein esittelevät passiivisen ja orjuutetun ihmiskaupan uhrin, ei aktiivista siirtolaista, työläistä tai poliittista toimijaa.28 Sekoittamalla ihmiskaupan seksityöhön nämä kampanjat keräävät julkista ja poliittista tukea ihmiskaupan vastaisille laeille, jotka vahingoittavat seksityöläisiä, eivätkä tue ihmiskaupan uhreiksi joutuneita ihmisiä. Vaikka rahoitus pitäisi suunnata hankkeisiin, jotka parantavat seksityöläisten elinolosuhteita ja muita haavoittuvassa asemassa olevia yhteisöjä, nykytilanteessa näiltä hankkeilta kielletään tuki tai se osoitetaan toimiin, jotka jopa vahingoittavat näitä ryhmiä.
Vaikka orjuus on paljon yleisempää rakennusalalla ja kotiapulaisten keskuudessa, kampanjoilla on taipumus keskittyä seksityöteollisuuteen alan provokatiivisuuden vuoksi
Miten niin kutsuttu pelastusteollisuus toimii? Poliisivoimat, ja toisinaan myös niiden työtä tukevat kansalaisjärjestöt, lähetetään tarkastamaan bordelleja tai seksityöläisten käyttämiä katuja ja etsimään ihmiskaupan uhreja, ja kaikki joutuvat pidätetyiksi. Pidätyksen syyksi riittää usein ulkonäkö tai kondomien hallussapito.29 Kondomien mukana kantamiseen perustuvat pidätykset ovat syynä siihen, että tietyissä maailman kolkissa seksityöläiset ovat ryhtyneet harjoittamaan suojaamatonta seksiä. Lisäksi oletukseen, että nainen jolla on mukanaan kondomeja voisi olla seksityöläinen, liittyy hyvin naisvihamielisiä sävyjä. Nämä toimet riistävät seksityöläisiltä heidän itsenäisyytensä, tulonsa ja turvalliset työskentelyolosuhteet. Kambodžassa tilanne on äärimmäisen kaoottinen,30 sillä pidätetyt joutuvat ”kuntoutuskeskuksiin” tai heidät voidaan pakottaa työskentelemään vaateteollisuudessa joko minimipalkalla tai ilmaiseksi.31
Yksittäiset kansalaiset, jotka lahjoittavat rahaa ihmiskaupan vastaiseen kansalaisjärjestöjen työhön, tuskin tietävät että he edistävät samalla näitä pidätyksiä ja seksityöläisten pakkotyötä vaateteollisuudessa – samaa hyväksikäytön leimaamaa teollisuudenalaa, jota monet naiset yrittävät paeta. Kambodžan vaateteollisuudessa työskentelevät ansaitsevat minimipalkan verran tai vielä vähemmän, eikä se riitä ruokkimaan keskimääräistä perhettä. Sen sijaan seksityössä on mahdollista ansaita 2–3 kertaa enemmän kuukaudessa. Ihmiskaupan vastaiset kampanjat tarjoavat yksinkertaistettuja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin haastamatta epätasa-arvon syitä ja rakenteellisia tekijöitä. Eivätkö pelastustoimiin ryhtyvät kansalaisjärjestöt onnistuisi tavoitteisssaan paremmin, jos ne loisivat työpaikkoja, joista maksetaan kelvollista palkkaa, tai jos ne tukisivat vaateteollisuudessa työskentelevien ammattiliittoja niiden taistellessa paremman palkan ja työolosuhteiden puolesta?
Tekstien suomennokset: ”.. vaatimus suojella ja auttaa ihmiskaupan uhreiksi joutuneita ihmisiä..” Dialogi: ”On hyvä että he pääsevät kotiin..” – ”No kyllä, kun ajattelen tapaa, jolla heitä hyväksikäytettiin täällä! Kutsuvat sitä moderniksi orjuudeksi…” Kuvitus: Willem Weijters (2010).33
Kukaan ei kiellä, etteikö ihmiskaupan uhreja olisi olemassa, ja etteikö heitä pitäisi tukea. Jos poliisi ja pelastustöihin osallistuvat kansalaisjärjestöt eivät ole päteviä hoitamaan tätä arkaluontoista tehtävää, niin kuka sitten voisi hoitaa sen? Vastaus on ilmeinen ja sitä tukee laaja todistusaineisto: seksityöläiset voivat itse ymmärtää parhaiten seksikaupan uhreja, saada heihin kontaktin, käsittää asiaan liittyviä vivahteita ja vaikeuksia, sekä tarjota tukea. He tekevät jo tätä kaikkea, sillä seksityöläiset vihaavat orjuuttamista. Tätä työtä ei ikävä kyllä yleensä huomioida julkisuudessa. Lisätietoa seksityöläisten työstä ihmiskauppaa vastaan ja tavoista tukea sitä voit löytää alaviittessä olevista lähteistä.34
* * *
Kaikkea ihmiskauppaa vastaan taisteleminen ja kaikkien työläisten, myös seksityöläisten, tukeminen käyvät käsi kädessä. Tästä työstä ei saada nopeita tuloksia, se ei ole helppoa, eikä se ole seksikästä. Se ei nojaudu poliisivoimien apuun, eikä se tule olemaan oikeistolaisen politiikan kärkihankkeita.
Se on kovaa työtä. Mutta meillä on kaikki edellytykset siihen: voimavarat, aika, mediajulkisuus ja halumme auttaa on ohjattava kohti kamppailua työläisten oikeuksien puolesta sekä köyhyyttä ja epätasa-arvoa vastaan. Työ on vaikeaa ja sillä on kiire. Nykyisessä tilanteessa tätä taistelua käydään kaikkialla, kun työläisten oikeuksia ollaan nakertamassa pala palalta. Meidän on varmistettava oikeudet myös niille, joilta oikeuksien suoja yhä puuttuu. Olisi typerää olla tukematta tätä muutosta. Seksityöläisten karttaminen on lopetettava ja heidät on otettava mukaan työn prekarisoitumista ja ihmisten hyväksikäyttöä vastustavaan taisteluun. Me voimme oppia heiltä paljon.
Kirjoittaja on Tallinnassa ja Berliinissä majaansa pitävä antifasistinen ja transfeministinen aktivisti. Hän on kiinnostunut antropologiasta, kyvykkyydestä/-ttömyydestä, ei-normatiivisesta seksuaalisuudesta, mielenterveydestä ja dokumenttiohjelmista. Tallinnassa hän on ollut aktiivinen sosiaalikeskus Ülase12:ssa sekä julkaissut artikkeleja Feministeeriumissa ja kulttuurilehti Vikerkaarissa.
Kiitokset Heta Nuutiselle hänen hyödyllisistä ehdotuksistaan suomenkieliseen käännökseen.
Suomentanut Niina Oisalo.
Viitteet
1 Hart, Keith (2000). The Market from a Humanist Point of View. Kirjassa: The Memory Bank: Money in an Unequal World (s. 170-223), Profile Books.
2 Federici, Silvia (1975). On Sexuality as Work. http://www.commoner.org.uk/wp-content/uploads/2012/02/05-federici.pdf
3 ”Whorearchy”, ”huorarkia”, viittaa ajatukseen, jonka mukaan seksityöläiset ja seksin kanssa läheisesti tekemisissä olevat työntekijät voisi asettaa hierarkiaan keskenään, riippuen työhön liittyvästä intimiteetin asteesta tai kontaktista asiakkaiden ja viranomaisten kanssa. Tässä haavoittuvimmassa asemassa olevat ja eniten arvostelua kohtaavat ovat hierarkian alimmilla portailla ja vähiten haavoittuvaiset ja arvostelua kohtaavat sen yläpäässä.
4] Uusabolitionismi viittaa feminismin muotoon, jossa ajatellaan että kaikki prostituution muodot ovat luonnostaan alistavia ja väkivaltaisia naisia kohtaan. Ne kieltävät mahdollisuuden, että prostituutio voisi olla aito valinta tai legitiimi tahdon ilmaus, ja pyrkivät lopettamaan kaiken prostituution. Kansainvälisesti vahvin abolitionismin kannattaja on Coalition Against Trafficking in Women (CATW). Ks. Hope, Melissa (2006). Encyclopedia of Prostitution and Sex Work. Greenwood, s. 6.
5 Ks. Lister, Kate (5.10.2017). Sex workers or prostitutes? Why words matter. iNews. The Essential Daily Briefing: https://inews.co.uk/opinion/columnists/sex-workers-prostitutes-words-matter/
6] SWERF on lyhenne sanoista ”Sex worker exclusionary radical feminism” (”seksityöläiset poissulkeva radikaali feminismi”). Se on feminismin muoto, jota leimaa ”huorafobia” sekä vihamielisyys kolmannen aallon feminismiä kohtaan. Useat muut feministiryhmät eivät pidä tätä lainkaan radikaalina tai edes feminisminä.
7 Hyvän yhteenvedon näistä eri malleista, niiden päämääristä, vaikutuksista ja arvioinnista tarjoaa SWEAT-testi, ks. Sex Rights Africa Network (n.d.). An Easy Guide to Sex Work Law Reform: The difference between criminalisation, decriminalisation, legalisation and regulation of sex work. https://www.sexrightsafrica.net/wp-content/uploads/2016/04/Sex-work-reform-120919guide.pdf
SWEAT-testi arvioi seksityötä sääntelevää lainsäädäntöä seuraavien muuttujien avulla:
Vapaus poliisin väärinkäytöksistä: voivatko seksityöläiset työskennellä pelkäämättä poliisin väärinkäytöksiä?
Työntekijöiden oikeudet: toteutuvatko kaikki työntekijöiden oikeudet seksiteollisuudessa?
Poispääsy: onko seksityöläisillä mahdollisuus lähteä seksiteollisuudesta omasta tahdostaan pelkäämättä heihin kohdistuvia ennakkoluuloja?
Pääsy terveydenhuoltoon: onko seksityöläisillä mahdollisuus terveyspalveluihin, joissa heitä kohdellaan kunnioittavasti?
Ihmiskauppa ja lasten hyväksikäyttö: onko seksityöläisillä mahdollisuus raportoida rikoksista, kuten ihmiskaupasta ja lasten hyväksikäytöstä ilman pelkoa?
8 Katso esimerkiksi NSWP:n julkaisema raportti tai Amnesty Internationalin raportti Norjan tilanteesta: Global Network of Sex Work Projects, NSWP (2014–2015). The Real Impact of the Swedish Model on Sex Workers. Advocacy Toolkit. http://www.nswp.org/sites/nswp.org/files/The%20Real%20Impact%20of%20the%20Swedish%20Model%20on%20Sex%20Workers%20Advocacy%20Toolkit%2C%20NSWP%20-%20November%202015.pdf
Amnesty International (2016). The Human Cost of ‘Crushing the Market’. Criminalization of sex work in Norway. https://www.amnesty.org/download/Documents/EUR3640342016ENGLISH.PDF
9 Barnett, Laura; Casavant, Lyne & Nicol, Julia (3.11.2011). Prostitution: A Review of Legislation in Selected Countries. Legal and Legislative Affairs Division, Parliamentary Information and Research Service, Ottawa, Canada (Publication No. 2011-115-E, Background Paper). http://publications.gc.ca/collections/collection_2012/bdp-lop/bp/2011-115-eng.pdf
10 Valtiot jotka tukevat dekriminalisoinnin mallia kuitenkin asettavat syytteeseen seksipalveluiden ostajat, jotka ostavat palveluita alaikäisiltä tai suojaikärajan alittavilta henkilöiltä. Nämä rikokset ovat lapsen hyväksikäyttöä koskevan lainsäädännön alaisia.
11 Ks. SWOP Behind Bars (n.d). Sex Work and Sex Trafficking. https://swopbehindbars.org/amnesty-international-policy-to-decriminalize-sex-work/the-difference-between-sex-work-and-sex-trafficking/
12 Esimerkiksi tutkimusprojektissa Bad Encounter Line, the Young Women’s Empowerment Project seurattiin seksityössä olevien tyttöjen elämää. Tulokset osoittivat, että 30 prosentissa väkivaltaisista kohtaamisista väkivallantekijänä oli poliisi ja 23 prosentissa sairaaloiden tai terveyskeskusten työntekijät. Ks. Torres, Angel, Paz, Naima, & Young Women’s Empowerment Project (2012). Bad Encounter Line. A Participatory Action Research Project. https://ywepchicago.files.wordpress.com/2012/09/bad-encounter-line-report-2012.pdf
13 Amnesty International (26.5.2016). Amnesty international policy on state obligations to respect, protect and fulfil the human rights of sex workers (POL 30/4062/2016). Luettavissa: https://www.amnesty.org/download/Documents/POL3040622016ENGLISH.PDF
14 Älä sekoita näitä kahta järjestöä toisiinsa: Global Alliance Against Traffic in Women (GAATW) (https://www.gaatw.org/) puolustaa siirtolaisten oikeuksia globaaleilla työmarkkinoilla, kun taas The Coalition Against Trafficking in Women (CATW) (http://www.catwinternational.org/) on uusabolitionistinen järjestö, joka pyrkii lopettamaan seksityön.
15 Muita seksityön dekriminalisointia ajavia järjestöjä ovat Global Commission on HIV and the Law, Human Rights Watch, UNAIDS, the World Health Organization, sekä kaikki seksityöläisten johtamat järjestöt.
16 Amnesty International on hiljattain julkaissut: “Sex Workers at Risk: A Research Summary On Human Rights Abuses Against Sex Workers”, sekä neljä laajaa raporttia seksityöläisten tilanteesta Argentiinassa, Hong Kongissa, Norjassa ja Papua Uudessa-Guineassa. GAATW julkaisee lehteä Anti-Trafficking Review, joka tukee ihmisoikeusperustaista lähestymistapaa ihmiskaupan vastaiseen työhön. Ihmiskauppaa tutkitaan laajassa kontekstissa mukaan lukien sukupuolinäkökulma ja yhteydet työläisten sekä siirtolaisten oikeuksiin.
17 ILO määrittelee modernin orjuuden näin: pakotettu työ (valtion, yksityisyrityksen pakottama työ, aikuisten välinen pakotettu seksityö, ja lasten kaupallinen seksuaalinen hyväksikäyttö) sekä pakotettu avioliitto. Avioliittoon pakotettujen lukumäärä tilastoidaan kuitenkin erikseen, tämä koskee noin 15,4 miljoonaa naista. Ks. International Labour Organization & Walk Free Foundation (2017). Global estimates of modern slavery: forced labour and forced marriage. https://www.ilo.org/wcmsp5/groups/public/—dgreports/—dcomm/documents/publication/wcms_575479.pdf
18 Ks. Hodal, Kate; Kelly, Chris & Lawrence, Felicity (10.6.2014). Revealed: Asian slave labour producing prawns for supermarkets in US, UK. The Guardian. https://www.theguardian.com/global-development/2014/jun/10/supermarket-prawns-thailand-produced-slave-labour
19 Käytän termiä näin, vaikka monet näistä aloitteista keskittyvät nimenomaan seksiorjuuden vastustukseen, vaikka ne esitettäisiinkin laajemmin ihmiskaupan vastaisena työnä.
20 Ks. esim. Sharma, Nandita (15.3.2015). Anti-trafficking: whitewash for anti-immigration programmes. In openDemocracy. https://www.opendemocracy.net/beyondslavery/nandita-sharma/antitrafficking-whitewash-for-antiimmigration-programmes Kempadoo, Kamala (2005). Trafficking and Prostitution Reconsidered: New Perspectives on Migration, Sex Work, and Human Rights. London: Routledge. Kempadoo, Kamala & Doezema, Jo (toim.). Global Sex Workers: Rights, Resistance, and Redefinition. London: Routledge.
21 Ks. Agustín, Laura María (2007). Sex at the Margins. Migration, labour markets and the rescue industry. Illinois: The University of Chicago Press. Miller, R., & Baumeister, S. (2013). Managing Migration: Is border control fundamental to anti-trafficking and anti-smuggling interventions? Anti-Trafficking Review, 2: 15—3.
22 Viron feministeillä on myös eriäviä näkemyksiä seksityöstä. Katso kirjoituksia ajankohtaisesta tilanteesta: Alvela, Agnes (25.8.2015). Inimõigused on tõepoolest kõigi õigused. Feministeeerium. https://feministeerium.ee/inimoigused-toepoolest-koigi-oigused/ Karro, Piret (4/2017). Seks, võim ja ekspluateerimine Ida-Euroopa aktsendiga. Vikerkaar. http://www.vikerkaar.ee/archives/21192 Põldsam, Rebeka (3.8.2018). Roosa müts – Riik ja seksuaalsus. Sirp. http://www.sirp.ee/s1-artiklid/c9-sotsiaalia/roosa-muts-riik-ja-seksuaalsus/
23 Ks. Love Your Enemy? Debate Between Heterosexual Feminism and Political Lesbianism (1981). Onlywomen Press Ltd.
24 Ks. Rubin, Gayle S. (1984). Thinking Sex: Notes for a Radical Theory of the Politics of Sexuality. http://sites.middlebury.edu/sexandsociety/files/2015/01/Rubin-Thinking-Sex.pdf
25 Yrittäessään ”asettua toisten asemaan” tämä prototyyppinen keskiluokkainen valkoinen nainen tuntee itsensä rappioituneeksi, kun hän kuvittelee itsensä tekemässä seksuaalisia palveluksia. Iris Young (1997) varoittaa kuitenkin tämän ajattelutavan, jota kutsutaan ”symmetriseksi vastavuoroisuudeksi”. ”Kun etuoikeutetut ihmiset asettavat itsensä vähemmän etuoikeutettujen asemaan, heidän etuoikeutetusta asemastaan johdetut oletukset usein johtavat siihen, että he tietämättään tulkitsevat väärin toisten tilanteen.” (Artikkelissa Asymmetrical Reciprocity: On Moral Respect, Wonder and Enlarged Thought. Constellations 3(3): 340– 363).
26 Näitä negatiivisia vaikutuksia, joista puhutaan usein ”molemminpuolisena vahinkona”, on tutkittu ja dokumentoitu paljon. Ks. esim.: Global Alliance Against Traffic in Women (2007). Collateral damage. The Impact of Anti-Trafficking Measures on Human Rights around the World. Bangkok: GAATW. https://www.iom.int/jahia/webdav/shared/shared/mainsite/microsites/IDM/workshops/ensuring_protection_070909/collateral_damage_gaatw_2007.pdf SANGRAM (2018). RAIDED: How Anti-trafficking Strategies Increase Sex Workers’ Vulnerability to Exploitative Practices. https://www.sangram.org/resources/RAIDED-E-Book.pdf
27 Mielenkiintoinen tutkimus siitä, miten moderni journalismi ja valkoisen ihmiskaupan vastaiset kampanjat liittyvät toisiinsa, ks. Soderlund, Gretchen (2013). Sex Trafficking, Scandal, and the Transformation of Journalism, 1885-1917. Illinois: The University of Chicago Press.
28 Ks. Andrijasevic, Rutvica & Mai, Nicola (2016) Editorial: Trafficking (in) representations: Understanding the recurring appeal of victimhood and slavery in neoliberal times. Anti-Trafficking Review, 7, 1-10. http://www.antitraffickingreview.org/index.php/atrjournal/article/view/197/184
29 Ks. PROS Network, & Leigh Tomppert (2012). Public Health Crisis. The Impact of Using Condoms as Evidence of Prostitution in New York City. http://www.nswp.org/sites/nswp.org/files/20120417-public-health-crisis%5B1%5D.pdf
30 Ks. Women’s Network for Unity & Paula Stromberg: Rights Not Rescue in Cambodia [dokumenttielokuva]. https://www.youtube.com/watch?v=cgPfz9ydEp4
31 Tämä erinomainen sarjakuva analysoi vaateteollisuuden inhimillisiä kustannuksia, ja miten vaateteollisuus liittyy seksityöhön sekä pelastusteollisuuteen: Moore, Anne Elizabeth (2016). Threadbare. Clothes, Sex, and Trafficking. Portland, Oregon: Microcosm Publishing.
32 US Immigration and Nationality Act Section 212 (a) (1) (D) (i). Luettavissa: https://www.uscis.gov/ilink/docView/SLB/HTML/SLB/0-0-0-1/0-0-0-29/0-0-0-2006.html
33 Wijers, Marjan, & Chew, Lin (2010). The RighT Guide. A tool to assess the human rights impact of anti-trafficking laws and policies. https://thbregionalimplementationinitiative.files.wordpress.com/2012/08/the_right_guide_eng.pdf
34 Ks. esim. nämä kaksi pro gradu -tutkielmaa Alankomaista ja lyhyt sarjakuva Intiasta: Vollbehr, Wendelijn (2016). Sex workers against human trafficking. Strategies and challenges of sex worker-led organizations in the fight against human trafficking [Sosiologian pro gradu, Amsterdamin yliopisto, Alankomaat]. http://www.ubvu.vu.nl/pub/fulltext/scripties/26_2113465_0.pdf Vitorasso, Gabriela (2013). Sex Workers Warriors Against Sex Trafficking. Exploring the agency of sex workers in the combat on sex trafficking [Pro gradu, Comparative Women’s Studies in Culture and Politics, Utrecth University, Netherlands]. https://dspace.library.uu.nl/bitstream/handle/1874/288633/Thesis%20Gabriela%20Vitorasso%203938433.pdf?sequence=2&isAllowed=y SANGRAM & B. Suresh Kumar. Daughter of the Hills. Trafficked and Restored. Sangli: VAMP. https://www.sangram.org/resources/Daughter-Of-The-Hills-Sangram.pdf
Apartheid ja Euroviisujen iloiset vibat
”I’m not your toy. You stupid boy.” Yksinkertainen kertosäe, kanan kotkotusta imitoivia ääniä ja energinen show. Netta Barzilain mukaansatempaava ralli ”Toy” toi Israelille voiton vuoden 2018 Euroviisuissa.
Barzilain mukaan kappale on MeToo-liikkeen hengessä tehty naisten voimaantumisbiisi, joka herättää naisvoimaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, värikkääseen ja iloiseen vibaan kiedottuna. Tuloksen julistamisen jälkeen artisti kiitti yleisöä erilaisesta valinnasta, tunnusti rakkautensa Israelia kohtaan ja totesi ”seuraavan kerran Jerusalemissa”. Viimeistään loppukaneetti teki selväksi, että Barzilain esitys oli osa propagandaa, jolla Israelin apartheidia valkopestään.
Israelin kansallisessa diskurssissa Jerusalem on Israelin ”jakamaton” pääkaupunki. Tosiasiassa Israel on miehittänyt alueen itäistä osaa Itä-Jerusalemia vuodesta 1967, sekä vastoin kansainvälistä oikeutta ja kansainvälisen yhteisön hyväksyntää liittänyt sen osaksi Israelia. Itä-Jerusalem on pääkaupunki Palestiinan valtiolle, jonka perustamisen Israel on siirtokuntapolitiikallaan tietoisesti estänyt. Itä-Jerusalemissa asuvilla palestiinalaisilla ei ole Israelin kansalaisuutta, vaan niin sanottu asukasstatus, joka (mikäli sitä ei menetä) mahdollistaa asumisen Itä-Jerusalemissa, mutta ei esimerkiksi äänestämistä valtiollisissa vaaleissa tai monia muita perusoikeuksia, joita samalla alueella elävillä olevilla israelinjuutalaisilla on.
Propagandassa Israel esitetään homo- ja queerystävällisenä maana ja Tel Aviv Lähi-idän homopääkaupunkina, sateenkaarikansan turvapaikkana
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kuvaili Euroviisujen jälkeen Barzilaita Israelin parhaimmaksi lähettilääksi. Netanjahun kuvaus on osuva ja todenmukainen. Liberaalia tasa-arvoa ja feminismiä juhlistava viisuvoittaja on juuri sitä mitä jatkuasti ihmisoikeusrikkomuksia tekevä ja miehitystä vuosikymmeniä ylläpitänyt valtio tarvitsee julkikuvansa kiillottamiseen. Vaikka Israel on apartheidia harjoittava etnokratia, joka alistaa hallitsemallaan alueella asuvaa alkuperäisväestöä lukuisin eri menetelmin, se brändää itsensä tasa-arvon, moniarvoisuuden ja teknologisen edistyksen maaksi.
Israelin miehitys- ja siirtokuntapolitiikka herättää aika ajoin voimakasta kansainvälistä paheksuntaa. Tähän Israel on perinteisesti vastannut hasbaralla. Sananmukaisesti hasbara tarkoittaa selittämistä, jolla Israelin politiikan kriitikoiden ”väärinymmärryksiä” on pyritty selittämään parhainpäin. Tätä uudempi strategia on apartheidin systemaattinen valkopesu, jossa selittelyn sijaan panostetaan myönteisten mielikuvien rakentamiseen muun muassa ulkomailla esiintyvien taiteilijoiden ja kulttuurintekijöiden avulla.
Vuonna 2006 Israelin valtio aloitti Brand Israel -kampanjan, jota se rahoittaa vuosittain miljoonien budjetilla. Kampanjan tarkoituksena on esittää Israel demokraattisena länsimaana, joka kunnioittaa naisten, arabien ja vähemmistöjen oikeuksia.
Merkittävä osa Brand Israelia on pinkkipesu, eli hlbtqi-teemojen hyväksikäyttö apartheidin ylläpitämiseksi. Tässä propagandassa Israel esitetään homo- ja queerystävällisenä maana ja Tel Aviv Lähi-idän homopääkaupunkina, sateenkaarikansan turvapaikkana. Tosiasiassa feministiset ja vähemmistöjen asiat, saatika palestiinalaisten oikeudet sukupuoleen tai seksuaalisuuteen katsomatta, eivät varsinaisesti ole Israelin kansallisen politiikan keskiössä, vaan jopa päinvastoin. Israelin hallitukseen kuuluu esimerkiksi ultraortodoksijuutalainen Shas-puolue, jonka avoin homovastaisuus ja naisiin kohdistuva syrjintä on yleisesti tiedossa. Tilanteissa, joissa se on valtion julkisuuskuvan kannalta suotuisaa, muun muassa hlbtqi-teemat nostetaan kuitenkin esille.
Torstaina 29.11. vietetään YK:n kansainvälistä Palestiina-solidaarisuuspäivää. Mutta miten solidaarisuutta konkreettisesti ottaen tulisi osoittaa? Mikäli asiaa kysytään palestiinalaisilta, yleinen vastaus on miehitystä tukevien ja siitä hyötyvien tahojen boikotti. Boikotin kohteina on miehityksestä taloudellisesti hyötyvät tahot, mutta osa sitä on myös kulttuuriboikotti, joka kohdistuu toimintaan, jossa kulttuuria käytetään Israelin politiikan valkopesussa. Boikotti ei siis kohdistu sattumanvaraisesti yksittäisiin israelilaisiin henkilöihin, vaan se on luonteeltaan institutionaalista.
Euroviisujen boikotointi ei ehkä vielä lopeta miehitystä ja apartheidia, mutta se on perusteltu ja tarpeellinen toimi, jolla voidaan tuoda esille, ettei miehitystä ja palestiinalaisten oikeuksien epäämistä voi normalisoida
Vuoden 2019 Euroviisut järjestetään Tel Avivissa. Kahdestoista kesäkuuta merkittävä joukko palestiinalaisia kulttuuritoimijoita julkaisi avoimen kirjeen, jossa vaaditaan Israelissa järjestettävien Euroviisujen boikotointia. Vetoomuksessa kehotetaan (1) Euroopan yleisradiounionin jäsenmaita boikotoimaan vuoden 2019 Euroviisuja Israelin ollessa sen järjestäjämaa, (2) ruohonjuuritason liikkeitä ja taiteilijoita osallistujamaissa järjestämään rauhanomaisia protesteja Israelin viisuisännyyttä kohtaan, sekä (3) levittämään tietoa boikottivaatimuksesta.
Vaatimus boikotista ottaa mallia Etelä-Afrikan apartheidin vastaisesta taistelusta. Sen mukaan vain tehokkaan ja kestävän kansainvälisen painostuksen avulla Israel velvoitetaan noudattamaan kansainvälisen oikeuden mukaisia velvoitteitaan ja kunnioittamaan palestiinalaisten ihmisoikeuksia. Vaikka Euroviisujen boikotointi ei ehkä vielä lopeta miehitystä ja apartheidia, se on perusteltu ja tarpeellinen toimi, jolla artistit, kaikki tavalliset ihmiset ja kansalaisyhteiskunta voivat tuoda esille, ettei miehitystä ja palestiinalaisten oikeuksien epäämistä voi normalisoida.
Apartheidia ei voi peittää iloisilla viboilla tai värikkäillä sateenkaarilla vaan se tulee lopettaa.
![2145914[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/11/21459141-350x350.jpg)
Kirja-arvio: Palkkatyö rapautuu
![2145914[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/11/21459141.jpg)
Suoranta, Anu & Sikke Leinikki (toim.): Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta – Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus?
2018. Tampere: Vastapaino.
Työelämä on murroksessa. Tämän sanominen on jo klisee. Asiasta ei ole kuitenkaan sanottu vielä kaikkea. Sen tuo esiin Vastapainon tuore julkaisu Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta, jonka ovat toimittaneet Anu Suoranta ja Sikke Leinikki.
Rapautuvan palkkatyön yhteiskunnassa tätä vaikeasti hahmotettavaa, mutta käsin kosketeltava murrosta lähestytään sanoilla pätkätyö, osa-aikatyö, vuokratyö, freelance-työ, joustotyö ja nyhtötyö.
Sanaa epätyypillinen kirjoittajat ovat sen sijaan halunneet välttää. Vaikka suurin osa palkansaajista työllistyy yhä vakituisessa palkkatyössä, on kokonaiskuva muuttunut ja ”epätyypillisen” sijaan on parempi puhua yksinkertaisesti ”muista kuin vakituista palkkatyötä tekevistä”.
Suomessa jopa 700 000 ihmistä työllistyy muussa kuin toistaiseksi voimassa olevassa palkkatyösuhteessa
Suomessa jopa 700 000 ihmistä työllistyy muussa kuin toistaiseksi voimassa olevassa palkkatyösuhteessa. Tämä on paljon Suomen noin 2,5 miljoonasta työllisestä. Se on niin paljon, että yhteiskunnallisia käytäntöjä ja turvaverkkoja ei voida enää rakentaa vakituisen palkkatyösuhteen olettaman varaan. Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta keskusteleekin tarpeesta päivittää niin yhteiskunta kuin päämmekin uuteen työn todellisuuteen.
Prekaarista työstä ekologiseen jälleenrakennukseen
Palkkatyön yhteiskunta ei ole enää entisensä. Kirjan artikkelit käyvät läpi muuttunutta todellisuutta useista eri näkökulmista. Kirjan avausartikkelissa professori Eeva Jokinen keskustelee ”prekaarista” avaten käsitteen koko olemassaoloamme koskevaksi olotilaksi, joka liittyy niin ekologiseen elinympäristöömme kuin toisilta ihmisiltä saamaamme huolenpitoon ja avunantoon. Prekaarin työ on uhka mutta myös mahdollisuus palauttaa uteliaisuus ja aktiivinen suhde maailman rakentamiseen.
Tutkija Ville Veikko Pulkka kirjoittaa perustulosta työn digitalisoituessa ja automatisoituessa. Tutkijat Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen luotaavat uuden työllisyyden näköaloja ekologisen jälleenrakentamisen aikakaudella.
Tutkija Marjo Ylhäisen artikkeli pureutuu sopimisjärjestelmän kulmakiveen, kollektiiviseen neuvotteluoikeuteen, jonka hän katsoo olevan jopa entistä ajankohtaisempi kysymys prekaarin työn yhteiskunnassa. Neuvotteluoikeus olisi vain kyettävä ulottamaan myös itsensätyöllistäjiin ja muuhun prekariaattiin.
Päivityspaketti koskee siis myös ammattiyhdistysliikettä ja sen keinoja prekaarien työntekijöiden tavoittamiseen ja organisoimiseen. Uusia ammattiyhdistysliikkeen mahdollisuuksia peräänkuuluttaa myös Julkisen alan neuvottelujärjestön, JUKO:n toiminnanjohtaja Maria Löfgren, joka korostaa ammattiliittojen ryhmäkanneoikeuden tärkeyttä.
Ulkona vai sisällä?
Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta on kokoelma tekstejä, jotka avaavat kiinnostavan kokonaisuuden sinänsä varsin itsenäisiä puheenvuoroja työelämän murroksesta ja jopa sen tulevaisuudesta.
Yhtä kirjan teesiä jään pohtimaan. Esipuheessa Suoranta ja Leinikki toteavat, että muut kuin vakituista palkkatyötä tekevät joutuvat nyky-yhteiskunnassa ”ulkokehälle”. Yhteiskunnallisten oikeuksien näkökulmasta tämä pitääkin paikkansa. Vakituisen palkkatyön olettamalle rakennetut oikeudet ja instituutiot suojaavat heikosti ihmisiä, joiden elämä ei ole olettaman mukaista. Toisesta näkökulmasta muut kuin vakituista palkkatyötä tekevät ovat kuitenkin yhteiskunnan ja nykytalouden keskiössä ja suorastaan sen kovassa ytimessä! Nimittäin ilman joustavaa työvoimaa nykytalous romahtaisi hetkessä.
Vakituisen palkkatyön olettamalle rakennetut oikeudet ja instituutiot suojaavat heikosti ihmisiä, joiden elämä ei ole olettaman mukaista
Nykytaloudessa tehokkuutta ja uutta luovia ratkaisuja haetaan hajauttamalla ja ulkoistamalla. Tuotantoa järjestetään mutkikkaisiin ”arvotuotannon ketjuihin”, kuten tavataan sanoa. Uudet tietoteknologiat antavatkin tähän erinomaisia mahdollisuuksia.
Tarve joustavaan työvoimaan syntyy tuotannon rakennemuutoksesta ja uuden verkostomaisen tuotantotavan synnystä. Joustotyöläinen on tämän uuden polttopisteessä. Tämä on kiinnostava lähtökohta uusille työtaisteluille.
Kirjoittaja on KSL-opintokeskuksen koulutustuottaja.
Kirjoitus on julkaistu myös Vasen kaista -verkkolehdessä.
MMV: Ruotsista ei kannata ottaa mallia
Yhdysvaltojen tiedeviha ei ole uutta
Viime vuosina julkisessa keskustelussa on puhuttu paljon eri alojen tutkijoiden kohtaamasta halveksunnasta ja laajemmasta tiedevihamielisyydestä. Erityisen huolestuttava tilanne on Yhdysvalloissa, jossa esimerkiksi öljy- ja kivihiiliteollisuuden rahoittamat julkiset kampanjat ovat saaneet lähes koko poliittisen oikeiston väheksymään ilmastonmuutosta ja jopa uskomaan ilmastonmuutoksesta kehiteltyihin huuruisiin salaliittoteorioihin.
Tiedevihalla ja tieteentekijöiden maalittamisella on kuitenkin Yhdysvalloissa pitkät perinteet. Oikeisto aloitti Yhdysvalloissa vaarallisina pidettyjen yliopistotutkijoiden massamittaisen vainoamisen jo 1940-luvulla. Osa näistä kampanjoista oli niin menestyksekkäitä, että niillä on ollut pysyvää vaikutusta erityisesti yhteiskuntatieteiden kehitykseen ja asemaan Yhdysvalloissa.
Eräs mielenkiintoinen ja vähän tunnettu tapaus liittyy keynesiläisen talousteorian rantautumiseen Yhdysvaltoihin. John Maynard Keynesin vuonna 1936 julkaisema Yleinen teoria mullisti makrotaloustieteellisen ajattelun perinpohjaisesti. Keynesin myötä ymmärrettiin kokonaiskysynnän rooli tuotannon ja työllisyyden määräytymisessä sekä havahduttiin siihen, että työttömyys on useimmiten vastentahtoista eikä siten välttämättä ratkaistavissa reaalipalkkojen alennuksilla.
Oikeisto aloitti Yhdysvalloissa vaarallisina pidettyjen yliopistotutkijoiden massamittaisen vainoamisen jo 1940-luvulla
Aluksi Keynesin teoriaa oli mahdollista opiskella lähinnä Britanniassa Cambridgen yliopistossa, jossa Keynes itse ja hänen keskeisimmät yhteistyökumppaninsa toimivat. Cambridgen keynesiläisten kehittämästä teoriasta kehittyi ajan saatossa niin sanottu jälkikeynesiläinen koulukunta, joka on rakentunut Keynesin alkuperäisen teorian pohjalle ja korostaa kokonaiskysynnän merkitystä niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä.
Hiukan ennen Yleisen teorian valmistumista Cambridgeen oli saapunut väitöskirjaansa tekemään kanadalainen Lorie Tarshis, joka tutustui Keynesiin ja hänen teoriaansa syvällisesti tutkimustyönsä aikana. Palattuaan Pohjois-Amerikkaan Tarshis menestyi hyvin akateemisella urallaan ja työskenteli uransa loppuun saakka Yhdysvalloissa Harvardin ja Stanfordin yliopistoissa.
Stanfordissa työskennellessään Tarshis alkoi vuonna 1946 kirjoittaa ensimmäistä yhdysvaltalaista oppikirjaa, joka perustui Keynesin ja hänen Cambridgen piirinsä alkuperäisiin ajatuksiin. Kirja julkaistiin jo vuonna 1947 ja se saavutti nopeasti huomattavaa suosiota. Useat yhdysvaltalaiset huippuyliopistot halusivat ottaa Tarshisin kirjan nopeasti käyttöön, sillä sitä pidettiin ajantasaisimpana yhdysvaltalaisena makrotalouden oppikirjana.
Yhdysvaltalainen oikeisto kuitenkin huolestui Keynesin ja hänen Cambridgen kollegojensa ajatusten leviämisestä. Cambridgen keynesiläiset kannattivat tulonjaon tasaamista ja laajoja julkisia työllistämis- ja investointiohjelmia, jotka yhdysvaltalaisille republikaaneille tarkoittivat lähinnä siirtymää sosialismiin. Pian Tarshisin kirjan julkaisemisen jälkeen republikaanien taustavaikuttaja liikemies Merwin K. Hart organisoikin johtamansa avoimen antisemitistisen ja fasismiin sekä talousliberalismiin myönteisesti suhtautuneen National Economic Council -järjestön[1] kautta hämmentävän likakampanjan Tarshisia vastaan. Hartin järjestö lähetti kaikkien Tarshisin kirjan käyttöön ottaneiden yliopistojen jokaiselle hallituksen jäsenelle kirjeen, jossa kirjaa syytettiin opiskelijoiden aivopesemisestä ”marxismiin”.
Hartin hyökkäyksellä oli kauaskantoisia seurauksia. Erilaiset yrittäjäjärjestöt ja yliopistojen suurlahjoittajat alkoivat julkistaa kannanottoja Tarshisin kirjaa vastaan ja vaativat sen poistamista oppimateriaaleista. Tilanne kärjistyi lopulta niin pahaksi, että Yhdysvaltojen taloustieteilijöiden kattojärjestö American Economic Association (AEA) joutui asettamaan työryhmän tutkimaan oikeiston ja yrittäjäjärjestöjen esittämiä syytöksiä. AEA totesi lopulta, ettei syytöksille ollut mitään perusteita ja myös yliopistojen dekaanit, laitosjohtajat sekä nimekkäimmät tutkijat asettuivat laajasti Tarshisin tueksi. Mitään ei ollut kuitenkaan enää tehtävissä, vaan yliopistojen ylin johto pakotti useimmissa yliopistoissa luopumaan Tarshisin kirjan käyttämisestä opetuksessa.
Tarshisiin kohdistuneen hyökkäyksen vaikutukset jäivät osittain pysyviksi. Tarshisin kirjan hyllyttämisen jälkeen yliopistot kaipasivat uutta oppikirjaa sen tilalle. Useimmissa tapauksissa Tarshisin kirja korvattiin vuonna 1948 ilmestyneellä Paul Samuelsonin teoksella Principles of Economics. Samuelson oli Tarshisia turvallisempi valinta, sillä hän ei ollut ikinä perehtynyt Keynesin ajatteluun kuin pintapuolisesti.
Samuelsonin oppikirja hylkäsi jälkikeynesiläisen teorian ja esitti ensimmäistä kertaa vesitetyn version Keynesin alkuperäisestä teoriasta. Siinä keynesiläisyys oli rajattu erityistilanteiden politiikaksi, jolla ei olisi juuri pitkän aikavälin merkitystä. Myös Samuelsonin kirja sai osakseen jonkin verran arvostelua oikeiston piiristä, mutta huomattavasti vähemmän kuin Tarshisin teos. Näin ollen Samuelsonin kirja vakiintui pikkuhiljaa useimpien yhdysvaltalaisten yliopistojen taloustieteen perusoppikirjaksi.
Samuelsonin oppikirjassa keynesiläisyys oli rajattu erityistilanteiden politiikaksi, jolla ei olisi juuri pitkän aikavälin merkitystä
Oikeiston likakampanjalla oli lopulta kauaskantoisia seurauksia. Nimenomaan Samuelsonin oppikirjan myötä Yhdysvaltoihin vakiintui käsitys keynesiläisyydestä lyhyen aikavälin suhdannepolitiikkana. Lopulta samuelsonilainen teoria levisi laajalti myös muualle maailmaan ja korvasi Keynesin alkuperäisen teorian. On tietenkin mahdollista, että näin olisi käynyt muutenkin, mutta likakampanjan vaikutus keynesiläisyyden aseman heikentymiseen on kuitenkin ilmeinen.
Tieteentekijöihin kohdistetut hyökkäykset ovat siis olleet osa erityisesti Yhdysvaltojen oikeiston poliittista strategiaa jo useiden vuosikymmenien ajan. Valitettavasti niitä on odotettavissa jatkossakin, sillä Tarshisin tapaus ja monet muut vastaavat esimerkit ovat osoittaneet vihakampanjat toimivaksi poliittiseksi strategiaksi.
Viite
[1] Järjestöä ei pidä sekoittaa samannimiseen Yhdysvaltojen valtionhallinnon elimeen, joka koordinoi Yhdysvaltojen hallituksen talouspolitiikan toteuttamista ja valmistelua.
Tiede ja sepitteisiin luottaminen
Tämän hetken kuumiiin ajattelijoihin kuuluva Yuval Noah Harari käsittelee uusimmassa, tänä vuonna suomennetussa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (21 Lessons of the 21st Century) ihmiskunnan ainutlaatuista ominaisuutta tehdä yhteistyötä luottaen sepitteisiin. Väite on niin kummallinen, että sekä tutkijana että poliitikkona tunsin tarvetta pohtia sitä hieman tarkemmin.
Pontimen tähän pohdiskeluun sain korkealle arvostamani kansainvälisen luonnontieteilijän, ja nyt myös politiikassa mukana olevan henkilön, lausumasta. Hän totesi, ettei tunne voivansa väittää omaavansa riittävästi tieteellistä tietoa (keskustelimme biotaloudesta) antaakseen yksiselitteisiä poliittisia ohjeita päätöksentekoon. Hämmästyin, mutta samalla kertaa tajusin tieteentekijöiden usein toistaman lauseen: se on sitten poliittisen päätöksenteon paikka päättää mitä tehdään, minä en voi sitä tehdä.
Hararin ajatus liittyy tähän kysymykseen. Hänen ajatuksensa ihmiskunnan yhteisestä kannustimesta, uskosta sepitteisiin, on teoksen luvussa 18, ”Tieteisfiktio. Tulevaisuus ei ole sellainen kuin elokuvissa.” Hänen väitteensä on, että 2000-luvun alun tärkein taiteenlaji on tieteisfiktio, ja että elokuvat kuten Matrix vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat saamaansa tietoa tieteestä. Siksi hän vaatii suurempaa vastuuta tieteisfiktion tekijöille, ja tarkkuutta esimerkiksi siihen, että äly ja tietoisuus sekoitetaan lajityypissä toistuvasti.
Genren harrastajana sanoisin, että juuri tieteisfiktion tekijät tätä eroa työstävät näkyvimmin, mutta pelien, elokuvien ja TV-sarjojen tuottajat ovat selvästi leväperäisempiä, mitä tulee tuotosten tieteelliseen kritiikkiin. Olennaista tässä lienee se, miten teokset eri mediumeissa ottavat kantaa yhteiskuntaan ympärillämme, ja miten ne purkavat sitä matriisia, jossa olemme.
Jokainen tekomme olisi tietokoneohjelman tai pelin tuottama siirto, ja vaikka kokemukset olisivatkin todellisia, valinnanmahdollisuudet eivät olisi meidän
Harari analysoi yleisestikin tieteessä pohdittua ajatusta, jonka mukaan ihmiskunta voisi olla keinotekoisen matriisin osa: Jokainen tekomme olisi tietokoneohjelman tai pelin tuottama siirto, ja vaikka kokemukset olisivatkin todellisia, valinnanmahdollisuudet eivät olisi meidän. Tähän on sanottu viittaavan muun muassa sen, että jokainen tekomme määräytyy aivoissa ennen kuin tulemme valinnasta tietoiseksi. Voisi myös ajatella, että vapaan valinnan ideaa vastustaa myös tutkija Susan Blackmooren näkemys ihmiskunnan kulttuurista meemien välittäminä toimintatapoina.
Kuka silloin meitä ja tekojamme ohjaa? Olemmeko kulttuurimme orjamaisia toteuttajia? Onko matriisimme meidän ulkopuolellamme vai sittenkin sisällämme, kuten Harari kuvaa analysoidessaan Disneyn tuottamaa elokuvaa Inside out. Siinä 11-vuotias Riley Andersen matkustaa mieleensä, ja tajuaa olevansa monimutkainen biokemiallisten prosessien kooste, ja että ”Riley” on monenlaisten impulssien ja mekanismien vuorovaikutuksen tulos.
Olemmeko meemien ja algoritmien tulosta? Miten silloin teemme päätöksiä? Voimmeko tehdä, vai onko päätösten tekeminen vain näennäistä, sekä kulttuuristen meemien että sisäisten biokemiallisten tilojen tuotetta?
Tutkijana sisäistän ajatuksen näistä raameista. Poliitikkona ja tutkijana sen sijaan kapinoin rajusti. Näen ihmiskunnan toimintojen olevan sattumanvaraisia ketjuja, joissa yksilön toiminnalla on suuri merkitys, kun se kohtaa muita samassa prosessissa olevia yksilöitä tai liittyy kehkeytyvään prosessiin.
Harari kysyy: ”Koska ihminen ja hänen aivonsa ovat osa matriisia, matriisista pakeneminen tarkoittaa, että hänen on paettava itseään. Se taas on vaihtoehto, jota kannattaa tarkastella hiukan perusteellisemmin. Kapeasti määritellyn minän pakenemisesta saattaa nimittäin tulla tarpeellinen eloonjäämistaito 2000-luvulla.”
Aikaa matriisimme muuttamiseen on todella vähän, kuten käytännössä jokainen luonnontieteilijä meille sanoo
Tutkija/poliitikkona näen, että tärkein tehtävämme on juuri nyt hypätä ulos matriiseista, jotka koskevat esimerkiksi jatkuvaa kasvua tai ihmiskuntaa maapallon kruununa. Ehkä meidän kannattaisi asettaa tavoitteeksi kadota maapallolta, kuolla sukupuuttoon, unohtaen matkat tähtiin ja tieteisfiktioiden tulevaisuusutopiat. Joka tapauksessa aikaa matriisimme muuttamiseen on todella vähän, kuten käytännössä jokainen luonnontieteilijä meille sanoo.
Filosofi Marja-Riitta Ollilan sanoin: ”Meillä on aikaa tiistaihin.” Siksi näen, että tutkijan varmuuden sijaan meidän on astuttava ekologisen matriisin ehdotuksiin, vaikka meillä ei ole tieteellistä varmuutta tuloksesta. Nykyisen matriisin tuloksesta on mielestäni jo riittävä varmuus.
Kirja-arvio: Radikaalia vasemmistolaista liikehdintää
Wennerhag, Magnus, Christian Fröhlich & Grzegorz Piotrowski (toim.): Radical Left Movements in Europe.
2018. Routledge: Abingdon & New York.
Vuonna 1989 rautaesirippu nostettiin – ja paikoin jopa revittiin – ylös itäisessä Euroopassa. Valtiososialismin häviötä pidettiin todisteena vasemmiston, erityisesti sen radikaalimman osan, aatteiden ja pyrkimysten virheellisyydestä ja vahingollisuudesta. Itä- ja Keski-Euroopan valtiososialististen (tai reaalisosialististen) maiden poliittiset järjestelmät muuntuivat tuolloin kohti liberaalia parlamentarismia.
Valtiososialismin kaatuminen muunsi radikaalin vasemmiston koostumusta: läntiset kommunistit muuttivat itsensä sosiaalidemokraateiksi tai uudistivat itsensä uudenlaisiksi vasemmistopuolueiksi. Jotkut kommunistit ja vasemmistososialistit rakensivat puolueita, joiden tuli pikemmin olla liikkeiden liittoja kuin perinteisiä puolueita. Esimerkiksi vasemmistoliitolla, Espanjan yhtyneellä vasemmistolla ja Tanskan Enhedslistenillä oli tuolloin tällainen pyrkimys, ja näistä viimeksimainitun toiminnassa ruohonjuuritaso on edelleen hyvin keskeisessä asemassa.
Perinteiset kommunistiset puolueet jäivät marginaaliin ja samalla autonomimarxilaisten ja anarkistien merkitys kasvoi radikaalin vasemmiston sisällä. Jo pian rautaesiripun nousun jälkeen uudet 1990-luvun protestiliikkeet liittivät itsensä radikaalin vasemmiston perinteeseen, tasa-arvoon ja kansainvälisyyteen.
Valtiososialismin häviötä pidettiin todisteena vasemmiston, erityisesti sen radikaalimman osan, aatteiden ja pyrkimysten virheellisyydestä ja vahingollisuudesta
Esiripun nousun jälkeen radikaalin vasemmiston sisällä vahvistui jakolinja ”autoritaarisemman” tai vanhan vasemmiston – joka perustui entiseen ”viralliseen” marxilaisuuteen, työväenliikkeen perinteeseen, materiaalisiin arvoihin ja maskuliinisuuteen – ja ”libertaarisemman” tai uuden vasemmiston – postmarxilaisen, postmaterialistisen, luonnonsuojeluun, feminismiin ja vähemmistön oikeuksiin keskittyvän – välille, kuten Luke March kirjoittaa (27 –28). Vuoden 2008 talouskriisi nosti libertaarisia liikkeitä vahvemmin esiin. Suomessakin anarkistinen liike on jossain määrin kasvanut. Väliaikaisesti muodostettiin myös laaja radikaalin vasemmiston liitto, Joukkovoima, jossa yhdistyi sekä ”vanhaa” että ”uutta” vasemmistoa niin sen institutionaalisemmassa kuin libertaarisemmassa muodossa. Osa Joukkovoiman toimijoista oli myös kokonaan radikaalin vasemmiston ulkopuolelta ja pyrkimyksenä oli muodostaa laajempi liike hallituksen kaatamiseksi.
* * *
Artikkelikokoelman Radical Left Movements in Europe useimmat artikkelit ovat alunperin esitelmiä konferenssissa ”Radical Left-wing Movements in the Baltic Sea Region and Eastern Europe”, joka pidettiin Södertörnin yliopistossa Huddingessa Tukholman lähellä tammikuun lopulla 2014. Tästä syystä käsittely painottuu artikkeleissa Itä- ja Pohjois-Eurooppaan. Kirjassa on hyvin erilaisia aiheita käsitteleviä artikkeleja aiheiden vaihdellessa aina puolueiden ja liikkeiden välisistä suhteista puolalaisiin anarkisteihin tai antifasismiin Skandinaviassa.
Kirjassa käsitellään otsikon mukaisesti radikaaleja eli valtavirrasta eroavia ja tavoitteissaan tavallista pidemmälle meneviä vasemmistolaisia liikkeitä. Kyse on ulkoparlamentaarisista liikkeistä, jotka usein tekevät yhteistyötä parlamentaaristen radikaalivasemmistolaisten puolueiden kanssa, esimerkiksi mielenosoitusten järjestelyissä.
Osa puolueista on avoimempia yhteistyöhön ulkoparlamentaaristen liikkeiden kanssa, osa taas keskittyy lähinnä vain parlamentaariseen toimintaan tai järjestää ulkoparlamentaaristen toimijoiden rinnalle omassa ohjauksessaan olevia ”liikkeitä”. Tanskalainen Enhedslisten on hyvä esimerkki siitä, että puolueen toiminta voi jopa painottua ulkoparlamentaariseen toimintaan yhteistyössä muiden kanssa, Kreikan kommunistinen puolue puolestaan parhain esimerkki puolueen keskittymisestä vain omaan toimintaansa ilman yhteistyökumppaneita. Suomessa vasemmistoliitto keskittyy pitkälti parlamentaariseen toimintaan, mutta vasemmistonuoret puolestaan ovat aktiivisia myös ulkoparlamentaarisesti.
* * *
Suomalaista vasemmistoa käsitteleviä artikkeleja on kaksi, joista molemmat liikkuvat politiikan marginaaleissa.
Näistä ensimmäisessä Ainur Elmgren haastattelee suomalaisia ja ranskalaisia kommunisteiksi identifioituvia entisiä tai nykyisiä aktiiveja; suomalaiset ovat SKP:n ja Kommunistisen nuorisoliiton entisiä tai nykyisiä jäseniä. Tarkastelussaan hän erottelee kolme eri aktiivisukupolvea: Ensimmäinen sukupolvi on 1950-luvulla aktiiveiksi kommunistiseen liikkeeseen tulleet, toinen sukupolvi tuli mukaan 1960- ja 70-lukujen opiskelija-aktivismin kautta ja kolmas sukupolvi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen henkilökohtaisen opiskelun, internetin tai epämuodollisten verkostojen kautta.
Elmgren keskittyy tutkimaan kommunismia elävänä poliittisena identiteettinä: Minkälaiset argumentit ovat tarpeen ja kuinka pitkälle voi oikeuttaa ja ylläpitää myönteistä suhtautumista käsitteeseen, joka ei ole vain asetettu historiassa kiistanalaiseksi, vaan jota usein pidetään esimerkkinä historian suurimmasta epäonnistumisesta? Mitkä tekijät pitävät radikaaleja aatteita elossa niiden marginalisoitumisesta huolimatta? (119–120)
Nuorimmat haastatelluista kertoivat kommunistiksi kehittymisen tarinansa itsensäkehittämisen ja yksilöllisen mielenkiinnon näkökulmasta. Heille identiteetti oli henkilökohtaisen kasvun tulosta: hidasta yksinäistä tutkiskelua, joka saavuttaa kollektiivisen kehyksen nuorisojärjestössä tai puolueessa.
Useat nuoremmista olivat aluksi olleet mukana anarkistisessa liikkeessä. Haastatellut kertoivat valinnastaan tarinan, joka alleviivasi heidän tehneen oikean valinnan. Perinteet vaikuttivat valintaan, ja ne toimivat paitsi vanhempien toverien nostalgiana, vetosivat myös nuorempiin. Kommunistisen liikkeen historia ymmärrettiin sankarillisen taistelun historiana, mutta kolmannen sukupolven aktiivit ilmaisivat myös kritiikkiä vanhempien ja kangistuneempien toverien politiikkaa kohtaan.
Insurrektionistinen toiminta ei saanut kannatusta eikä inspiroinut muita ryhmiä samankaltaisiin toimiin, ja jäi hyvin lyhytaikaiseksi
Mari Kuukkasen artikkeli sukeltaa vielä syvemmälle marginaaliin ja käsittelee artikkelissaan insurrektionistista anarkismia Suomessa. Insurrektionistinen eli ”kapinallinen anarkismi”, usein lyhyemmin insurrektionismi, perustuu itseorganisoitumiseen (ja epämuodollisiin järjestäytymisen tapoihin), hyökkäykseen ja jatkuvaan konfliktihakuisuuteen. Ajatuksena on omalla toiminnalla vaikuttaa vallankumouksellisen tilanteen herättelyyn. Valittujen toimien pitäisi olla sellaisia, jotka voivat innostaa myös aktiivien ulkopuolisia ja näin nostattaa laajempaa kapinointia.
Kyseinen aateperintö on ollut osana anarkismia aina 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ”teon propagandasta” lähtien, mutta insurrektionismissa se nostetaan keskeiseen asemaan. Vastaava strateginen valinta on ollut myös joillain ei-anarkistisilla kommunistisilla ryhmillä erityisesti 1970-luvun Euroopassa. Merkittävin vaikutus sillä on ollut kuitenkin italialaisissa ja kreikkalaisissa anarkistisissa ryhmissä.
Vuonna 2011 tehtiin sarja sabotaasi-iskuja Helsingin seudulla ja tekijät julkaisivat Takussa tiedotteen toimistaan. Vaikutteet tällaiseen toimintaan tulivat lähinnä Kreikasta, tai näin ainakin ne tulkittiin. Teot tuomittiin paitsi ”yleisessä mielipiteessä”, myös anarkistien ja muun radikaalin vasemmiston keskuudessa. Toiminta ei saanut kannatusta eikä inspiroinut muita ryhmiä samankaltaisiin toimiin, ja jäi hyvin lyhytaikaiseksi.
Iskut toivat kuitenkin mielenkiintoisesti esiin jakolinjoja anarkistisen liikkeen keskuudessa ja laajemmin radikaalissa vasemmistossa. Kuten Sotirios Karampampas radikaalin vasemmiston ja Syrizan suhdetta käsittelevässä artikkelissaan toteaa, anarkokommunistiset ryhmät ovat Kreikassa selkeästi erillinen suuntaus nihilistianarkistisiksi kuvatuista ryhmistä. Heidän käsityksensä eroavat niin kapitalismin kriisin syistä, vallankumouksellisen kehityksen kulusta, väkivallan merkityksestä, strategiasta ja taktiikasta. Myös Takku.netin keskusteluissa näkyi ”nihilistien” vastaisuus ja usein myös nihilismi (poliittinen suuntaus) ja insurrektionismi (strategia) sekaantuivat, jolloin vastustettiin ylipäätään myös insurrektionistista strategiaa. Takku täyttyi myös häirikköviesteistä. Vallankumouksen hedelmät -blogissa radikaalivasemmiston toimijat pääsivät häiriöttömämmin keskustelemaan, ja siellä jakolinjaa ylläpidettiin puolestaan anarkistien ja muiden välillä. Iskut vahvistivat tiettyjä ennakkokäsityksiä, joita ei-anarkistisilla toimijoilla oli jo entuudestaan, ja näin ne syvensivät jakolinjaa ”meihin” ja ”niihin”.
Anarkistit eivät Suomessa usein edes määrittele itseään vasemmistoon kuuluviksi, sillä suomalainen radikaalivasemmisto on hyvin institutionaalista
Myöhemmin jakolinjoja muovasi uudelleen vuoden 2013 Kiakkovierasjuhlista Tampereelta alkanut radikaalimpien mielenosoitusten sarja. Toisaalta ne lisäsivät epäluuloja ja vahvistivat vastakkainasettelua joidenkin ryhmien välillä johtuen niihin liittyneestä ilkivallasta, mutta toisaalta toivat yhteen eri ryhmiä yhteisellä toiminnalla, ja näin edesauttoivat muun muassa antifasistista yhteistyötä. Joukkovoimassa toimiminen puolestaan vähensi eri ryhmien vastakkainasettelua. Yhteinen ja tasavertainen toiminta on loistava tapa vähentää erilaisia ennakkoluuloja.
Kuukkasen mukaan Suomessa anarkistit ovat ainoa suurempi ryhmä, joka toimii kokonaan puoluepolitiikan ulkopuolella, vaikka hekin tekevät yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. He eivät Suomessa usein edes määrittele itseään vasemmistoon kuuluviksi, sillä suomalainen radikaalivasemmisto on hyvin institutionaalista ja keskittynyt parlamentaariseen toimintaan. Muutoin Suomessa toimivan radikaalin vasemmiston liikkeiden erittely on vaikeaa, koska rajalinjat radikaalin vasemmiston puolueisiin ovat hyvin häilyvät. Suuri osa toimijoista on lähellä vasemmistoliittoa, Vasemmistonuoria tai kommunisteja, ja samat ihmiset toimivat erilaisissa verkostoissa keskenään.
* * *
Radical Left Movements in Europea voikin hyvin suositella politiikan tutkijoille, miksei poliittisille aktiiveillekin, mutta jälkimmäisille kirjan anti jää vähäiseksi. Kirjaa vaivaavat tavanomaiset artikkelikokoelman ja vieläpä konferenssiesitelmistä tehdyn artikkelikokoelman ongelmat, kuten sirpaleisuus, mutta on kirjalla myös ansionsa. Suomea käsittelevät artikkelit ovat mielenkiintoista luettavaa, mutta ne käsittelevät pieniä yksityiskohtia, eikä niiden kautta pääse sellaisiin strategisiin pohdintoihin, joista olisi laajemmin radikaalin vasemmiston toiminnassa hyötyä. Kirja on kuitenkin hyvä esittely nykyaikaisesta radikaalin vasemmiston tutkimuksesta.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja ja jonkin sortin sosialisti.
MMV: Vihaamme miehiä
Edistyksen rutinoituminen
Utopian käsite yhdistetään usein ajatukseen sivilisaatiomme moraalisesta, teknisestä, kognitiivisesta ja taloudellisesta edistyksestä. Viimeistään 1700-luvulta lähtien utopian on usein katsottu olevan tulevaisuuteen projisoitu ihannetila, jota joko lähestymme tai josta pahimmassa tapauksessa taannumme historiassa. Utopian on katsottu olevan ideaali, jota approksimoimme, ”olotila, joka on pystytettävä” (Marx). Tällaisia utopioita voidaan kutsua myös ”temporaalisiksi” utopioiksi, koska niitä määrittää ihanteen ja todellisuuden välinen ajallinen etäisyys: utopia on tulevaisuudessa, ja tulemme koko ajan lähemmäksi sitä. Tärkeimpiä tällaisen ajattelun edustajia ovat esimerkiksi Condorcet, Turgot ja Kant.
Kaunokirjallisuudessa ensimmäisenä temporaalisena utopiana voidaan pitää Louis-Sébastian Mercierin vuonna 1770 julkaistua romaania L’An 2440 (Vuonna 2440), jossa utopia oli ensimmäistä kertaa sijoitettu johonkin olemassaolevaan, historialliseen paikkaan – Mercierin tapauksessa Pariisiin. Utopiaa ei sijoitettu eksoottiselle, fiktiiviselle ja eristetylle saarelle, vaan todellisen paikan tulevaisuuteen. Mercierin utopialla oli konkreettinen yhteys jokapäiväiseen elämään. Hän oli ensimmäisiä, jotka toivat utopiat historiaan, ja jotka samalla loivat toivoa, että utopiat voisivat jonain päivänä olla toteutettavissa. Mercierille utopia oli olemassa potentiaalina, mahdollisuutena joka hitaan kehityksen kautta tulisi toteutumaan.
Edistyksen käsitteeseen kiinnitetyt utopiat olivat ideoita, ”mittakeppejä”, joita vasten historiallisen todellisuuden tilaa arvioitiin
Ensisijaisesti tiedonsosiologisesta teoriastaan tunnettu Karl Mannheim on teoksessaan Ideology and Utopia puhunut tällaisista utopioista ”liberaalis-humanitaarisina” utopioina, joiden synty oli 1700-luvun vallankumouksellisen porvariston ajattelussa. Tällaiset edistyksen käsitteeseen kiinnitetyt utopiat olivat ideoita, ”mittakeppejä”, joita vasten historiallisen todellisuuden tilaa arvioitiin. Tärkeää on huomata, etteivät liberaalis-humanitaariset utopiat ilmenneet välttämättä tarkkoina tulevaisuuden yhteiskunnan pohjapiirroksina, vaan joukkona abstrakteja periaatteita. Utopia merkitsi liberaalis-humanitaarisessa utopismissa muodollista päämäärää, joka projisoitiin äärettömään tulevaisuuteen, ja jonka funktio oli toimia lähinnä toimintaamme säätelevästi.
Liberaalis-humanitaariselle utopismille edistys merkitsi sekä moraalista, tiedollista että taloudellista edistystä. Se merkitsi talouden kasvua ja ihmisen moraalista kehittymistä. Jo kyllästymiseen asti on puhuttu siitä, kuinka edistys on palautunut kulttuurissamme pelkästään taloudelliseen edistykseen, talouskasvuun ja uusien markkinoiden luomiseen. Moraalinen edistys on väitetysti unohtunut kokonaan. Piti tämä marmatus sitten paikkansa tai ei, edistyksen idean kuihtumisessa voidaan nähdä myös syvempiä tasoja. Esimerkiksi italialaisfilosofi Gianni Vattimon mukaan edistyksen idean kuihtuminen (tai tarkemmin: modernin loppuminen) voidaan kuvata parhaiten käsitteellä ”edistyksen rutinoituminen”. Tämä Arnold Gehleniltä lainattu käsite kuvaa tarkoittaa sitä, miten edistyksestä tulee itseisarvoinen päämäärä. Toimintamme päämääräksi tulee pelkkä edistys sinänsä, vaikka alkujaan edistys oli vain käsite, jolla pyrittiin kuvaamaan matkaa utopiaan historiallisesta, vajaasta nykyisyydestä.
Tämä edistyksen rutinoitumisen ajatus kuvaa esimerkiksi tilannetta, jossa talouskasvusta tulee päämäärä sinänsä
Tämä edistyksen rutinoitumisen ajatus kuvaa esimerkiksi tilannetta, jossa talouskasvusta tulee päämäärä sinänsä. Talouskasvua ei tavoitella enää sen vuoksi, että sillä saavutettaisiin jotain laadullisesti parempaa. Talouskasvua tavoitellaan sen itsensä vuoksi. Talouskasvua tavoitellaan ainoastaan siksi, että sitä on totuttu tavoittelemaan, siitä on muodostunut rutiini. Tämä edistyksen rutinoituminen on Vattimon mukaan modernin loppumisen (tai niin sanotun postmodernin) keskeisimpiä ilmiöitä.
Vaikka edistyksen käsite onkin tällä tavoin redusoitunut lähinnä talouskasvuun, ei ”edistyksellisten” (sic) ole mitään tarvetta samaistaa näitä kahta suoraan toisiinsa. Edistyksen käsite on määriteltävä uudelleen tarkoittamaan laadullista siirtymää parempaan elämään. Talouskasvu on usein nähty tämän paremman elämän edellytyksenä, mutta ei ole mitään lukkoonlyötyä syytä, että näin olisi. Voi pikemminkin olla, että ekokatastrofin kynnyksellä materiaalisen elintason lasku voi tarkoittaa laadullisesti kukoistavampaa, kokemuksellisesti ja inhimillisesti rikkaampaa elämää.
Uuden vasemmiston toiset kolme vuosikymmentä (1990–2018)
(Lue myös artikkelin ensimmäinen osa.)
Hallitsemattoman markkinatalouden kannattajat ovat ehtineet juhlia sosialismin ja poliittisen vasemmiston katoamista Euroopasta jo moneen kertaan. 1980-luvulla ilonaiheena oli onnistuminen sosiaalidemokraattisten puolueiden kampeamisessa oikeistolaisen talouskuripolitiikan toteuttajiksi. 1990-luvulla romahti koko valtiososialistinen järjestelmä Itä- ja Keski-Euroopassa. Samalla ja vuodesta toiseen sen jälkeen uusliberalismin kannattajat ovat riemuinneet äärivasemmistoksi leimaamiensa puolueiden kuolinkouristuksista.
Oikeiston poliittisessa maisemakuvassa on kuitenkin suuri valkoinen läikkä heti sosiaalidemokratiasta vasemmalle. Vasemmiston toiminta solidaarisuuden juurruttamiseksi poliittisen päätöksenteon laiksi ei ole kadonnut mihinkään. Kommunistien varjossa pikkuhiljaa 1960-luvulta 1980-luvulle kasvanut uusi vasemmisto kolminkertaisti kannatuksensa 1990-luvulla, ja on kahdeksankertaistanut sen 2010-luvulla verrattuna 1980-luvun loppuun. Nyt Euroopan uutta vasemmistoa edustavilla puolueilla on jo yli kaksikymmentä miljoonaa äänestäjää – eli enemmän kuin kommunistisilla ja vihreillä puolueilla yhteensä.
Uuden vasemmiston tilanne ei kuitenkaan vielä 1990-luvun alussa näyttänyt juuri kommunistipuolueiden näkymiä paremmalta. 1980-luvun loppupuolella näytti siltä, että vihreät, jotka olivat rynnänneet kuin tyhjästä Länsi-Euroopan parlamentteihin, lunastaisivat uuden vasemmiston paikan.
1990-luku: uuden vasemmiston ensimmäinen suuri harppaus
Euroopan poliittinen kartta muuttui perusteellisesti lyhyessä ajassa sen jälkeen kun Berliinin muurin portit avattiin marraskuussa 1989. Vuonna 1994 viimeisetkin venäläiset joukot lähtivät Saksasta, Virosta ja Latviasta. Jugoslaviasta oli jäljellä vain Serbian ja Montenegron liittovaltio. Puolta Eurooppaa johtaneista kommunistisista puolueista useimmat oli joko lopetettu, tai ne jatkoivat sosiaalidemokraattisiksi muuttuneina hallitusvallassa tai maidensa kakkospuolueina.
Länsi-Euroopan maiden viimeisissä vaaleissa ennen Berliinin muurin kaatamista sosiaalidemokraateista vasemmalla olevat puolueet saivat runsaat 24 miljoonaa ääntä. Näistä äänistä kommunistiset puolueet saivat kaksi kolmasosaa, vihreät neljäsosan, ja uutta vasemmistoa edustavat puolueet vain kymmenyksen.
Taulukko 1. Kolmen sosiaalidemokraateista vasemmalla olevan ryhmän kannatusluvut tasoittuivat keskenään 1990-luvulla. Kommunistien kannatus romahti, ja uuden vasemmiston kannatus kolminkertaistui verrattuna 1980-luvun tuloksiin. Vihreät ovat mukana taulukossa, sillä useimmat vihreät puolueet olivat selvästi sosiaalidemokraateista vasemmalla.
Uuden vasemmiston puolueilla oli vuonna 1989 kaksi ja puoli miljoonaa äänestäjää ja kuusikymmentäyksi paikkaa viiden Länsi-Euroopan maan parlamentissa. Vuonna 1998 uuden vasemmiston äänestäjiä oli 7,6 miljoonaa, ja kansanedustajia tuolloin jo 149 yhdessätoista maassa.
Taulukko 2. Artikkelin ensimmäisen osan tilastotaulukoissa vuosilta 1960‒1989 Tanskan sosialistinen kansanpuolue (SF) luettiin kuuluvaksi uuteen vasemmistoon. Ruotsin Vänsterpartiet – kommunisterna ja Suomen SKDL löytyivät kommunistien sarakkeesta. Uusissa, vuoden 1990 jälkeistä kuvaavissa sarakkeissa SF löytyy vihreiden sarakkeesta, Vänsterpartiet ja suomalainen Vasemmistoliitto uuden vasemmiston sarakkeesta.
Ne uuden vasemmiston puolueet, joilla oli suuri kannatus 1980-luvulla pärjäsivät hyvin myös vuosituhannen lopun lähestyessä. Kärkipään puolueiden joukossa jatkoivat islantilainen Kansan allianssi, Espanjan Yhtynyt vasemmisto (IU) ja Norjan Sosialistinen vasemmistopuolue (SV).
Uuden vasemmiston listan kärkipaikoilla oli nyt myös kommunismin nimestään ja ohjelmistaan pois jättänyt Ruotsin vasemmistopuolue (V) sekä suomalainen Vasemmistoliitto (Vas.), joka oli perustettu kommunistien ja vasemmistososialistien SKDL:n tilalle. Kaksi vuosikymmentä turhaan parlamenttiin pyrkinyt Alankomaiden Sosialistinen puolue (SP) sai viimein kaksi kansanedustajaa vuonna 1994.
Neljä uuden vasemmiston 1990-luvun kärkipuolueista oli aivan uusia, joskin niidenkin synnyn taustalla oli vanhoja tekijöitä.
Kreikkalaisen vasemmistoliiton, Synaspismoksen (SYN) perustajina oli useita vasemmistolaisia puolueita ja ryhmiä. Mukana oli Kreikan kommunistisesta puolueesta (KKE) irtautuneen eurokommunistisen puolueen (KKE-sisäinen) seuraaja Kreikan Vasemmisto -puolue (EAR) ja sosiaalidemokraattien vasenta laitaa. SYN oli myöhemmin suurin Syrizan perustaneista puolueista.
Toinen uusi kreikkalainen puolue, Demokraattinen sosiaalinen liike (DIKKI), oli sosiaalidemokraattisen valtapuolue PASOKin vasemmisto-opposition perustama. Sekin liittyi myöhemmin osaksi Syrizaa.
Saksan Demokraattisen sosialismin puolueen (PDS) juuret olivat Itä-Saksaa johtaneessa Sosialistisessa yhtenäisyyspuolueessa (SED), mutta siihen liittyi myös erilaisia vasemmistovoimia Länsi-Berliinistä ja Saksan läntisistä osavaltioista.
Tanskan Yhtenäisyyslista ‒ punavihreät (Enhedslisten) syntyi, kun Tanskan kommunistinen puolue (DKP), trotskilainen Sosialistinen työväenpuolue (SAP) ja Sosialistisesta kansanpuolueesta lohjennut Vasemmistososialistinen puolue päättivät yhdessä useiden ruohonjuuritason liikkeiden kanssa perustaa yhteisen listan vaaliliitokseen.
Tanskan (SF) kuuluisi vahvoin perustein myös uuden vasemmiston listalle, vaikka se on kirjattu vihreisiin. SF vaihtoi Euroopan parlamentissa useita kertoja vasemmisto- ja vihreän ryhmän välillä, jopa kesken mandaattikauden. Nykyään SF on Euroopan vihreän puolueen (EGP) täysjäsen, mutta kuuluu samalla Pohjoismaiden vihreä vasemmisto -puolueryhmään.
Kommunistisista puolueista 1990-loppupuolen vaaleissa parhaiten menestyivät Kyproksen edistyksellinen työn puolue (AKEL, 33 prosentin ääniosuus vaaleissa), Ranskan (PCF, 9,3), Portugalin (PCP, 8,6) ja Kreikan (KKE, 4,5) kommunistiset puolueet sekä Italian kommunismin uudelleenperustamisen puolue Rifondazione (PRC, 6,1).
Vuosikymmenen lopulla vihreiden puolueiden kärjessä olivat Luxemburgin (9,9 prosenttia äänistä), Itävallan, Tanskan ja Saksan (kaikilla 7,3 %, Tanskan puolue on SF), Suomen (6,5) sekä Sveitsin ja Ruotsin vihreät puolueet, jotka molemmat saivat viisi prosenttia äänistä.
Uuden vasemmiston kasvun syyt 1990-luvun Länsi-Euroopassa
Teollistuneissa Länsi-Euroopan maissa voimistui jo 1970-luvulla kehitys, joka merkitsi vaikeuksia järjestäytyneelle työväenliikkeelle, niin ammattiliitoille kuin työväenpuolueillekin. Automatisointi ja tuotannon siirtäminen alemman palkkatason maihin vähensivät ja pienensivät työväenliikkeen linnakkeita, suuria tehtaita.
Uusliberalistiset hallitukset purkivat työelämän sääntelyä ja heikensivät ammattiliittojen asemaa. Työsuhteet muuttuivat elinikäisistä ja kokopäiväisistä yhä useammin määräaikaisiksi osapäivätöiksi. Henkilöstönvuokrausfirmat syntyivät ja nollatuntisopimukset otettiin käyttöön. Yhä useampi työntekijä ulkoistettiin mukayrittäjäksi, työnantajansa alihankkijaksi. Yrittäjän riski siirrettiin työnantajalta työntekijälle.
1990-luvulla tämä kehitys kiihtyi. Reaaliosialismin taakseen jättäneissä maissa toteutettiin markkinataloutta ilman mitään pidäkkeitä. Tehtaita siirrettiin Keski- ja Itä-Eurooppaan, ja sieltä tuli halpaa työvoimaa länteen.
Vanhat työväenpuolueet joutuivat reagoimaan perinteisen kannatuspohjansa pienenemiseen. Sosiaalidemokraatit siirtyivät poliittisen kentän keskustaan ja mukautuivat toteuttamaan oikeistolaista talouspolitiikkaa.
Useille uutta vasemmistoa edustaville puolueille menestyksen avain oli se, että ne perustettiin pikemminkin liitoiksi kuin puolueiksi perinteisessä mielessä
Kommunistiset puolueet tyytyivät jatkamaan perinteisinä työväenpuolueina ja täyttämään sitä tilaa, jonka laskivat oikealle siirtyneiden sosiaalidemokraattien jättävän. Kumpikin ryhmä säilytti konservatiiviset asenteensa monissa yhteiskunnalliseen keskusteluun nousseissa arvokysymyksissä.
Monet uutta vasemmistoa edustavat puolueet onnistuivat näkemään ja analysoimaan oikein yhteiskunnallisen kehityksen ja toimimaan sen mukaisesti. Ne eivät väheksyneet epätyypillisissä työsuhteissa olevien työläisten kasvavaa joukkoa, vaan antoivat niille vaikutuskanavan.
Uusi vasemmisto ei ollut mikään yhtenäinen poliittinen ryhmä. Se muodostui sosiaalidemokraattisista ja kommunistisista puolueista irtautuneista ryhmistä, maolaisista ja trotskilaisista ryhmistä sekä pienpuolueista, globalisaatiota ja asevarustelua vastustavista toimintaryhmistä, feministisistä järjestöistä, ympäristöliikkeistä ja yhdistyksistä jotka puolustivat köyhiä ja erilaisia vähemmistöjä, joita uusliberalistinen politiikka kovimmin kolhi.
Useille uutta vasemmistoa edustaville puolueille menestyksen avain oli se, että ne perustettiin pikemminkin liitoiksi kuin puolueiksi perinteisessä mielessä. Ne määrittelivät yhteiset tavoitteet joiden puolesta ne ryhtyivät yhteiseen toimintaan eivätkä juuttuneet kinastelemaan siitä, minkälainen se sosialismi olisi, johon pidemmällä tähtäyksellä pyritään.
Uusi vasemmisto toimi jalat maassa nykyajassa ja suvaitsi sen, että sen piirissä toimii ryhmiä, joilla on erilaisia arvioita menneisyydestä ja kaukaisemmasta tulevaisuudesta.
Uusi vasemmisto kasvaa EU:n vastaisissa kansanliikkeissä
Yksi selitys uuden vasemmiston nopealle voimistumiselle 1990-luvulla on toiminta suuryritysten etujen ajajaksi nähdyn Euroopan unionin vastaisissa kansanliikkeissä.
Itä- ja Keski-Euroopan integraatio Neuvostoliiton yhteyteen purettiin, mutta samanaikaisesti Länsi-Euroopan taloudellinen ja poliittinen integraatio vahvistui vasemmiston vastarinnasta huolimatta. EU:n laajentamista ja vahvistamista vastustava liike oli pääasiassa vasemmiston varassa. Tosin jo 1990-luvulla euroskeptinen oikeistopopulismi saavutti merkittävää kannatusta Italiassa, Itävallassa, Norjassa, Ranskassa, Tanskassa ja Sveitsissä.
Euroopan unionin integraatiota syventävästä Maastrichtin sopimuksesta järjestettiin kansanäänestyksiä 1990-luvun vaihteen molemmin puolin neljässä EU:n jäsenmaassa. Italiassa ja Irlannissa kyllä-äänet voittivat ylivoimaisesti, Ranskassa hyvin täpärästi 51 prosentilla äänistä. Tanskassa jouduttiin järjestämään kaksi äänestystä ennenkuin kyllä-äänet voittivat.
Suhtautumisesta Euroopan unioniin muodostui yksi tärkeimmistä uutta vasemmistoa ja vihreitä puolueita erottavista tekijöistä
Vuonna 1995 Euroopan unionin vastaiset kansanliikkeet hävisivät kansanäänestykset Euroopan unioniin liittymisestä Suomessa (kyllä-ääniä 56,7 prosenttia), Ruotsissa (52,3) ja Itävallassa (66,6). Vain Norjassa ei-äänet voittivat, 52,2 prosenttia äänestäjistä vastusti liittymistä.
Suuria kansanliikkeitä Länsi-Euroopan integraatiota vastaan syntyi myös niissä maissa, joissa kansanäänestystä ei järjestetty.
Suhtautumisesta Euroopan unioniin muodostui yksi tärkeimmistä uutta vasemmistoa ja vihreitä puolueita erottavista tekijöistä. 1970- ja 1980-luvuilla suurin osa vihreistä puolueista suhtautui hyvin kriittisesti Euroopan unioniin. Kriittinen asenne pehmeni pikkuhiljaa, ja vuonna 1990 Euroopan vihreiden ryhmä Euroopan parlamentissa oli jo hyvin myötämielinen unionin kannattaja. Sittemmin vihreät ovat liittyneet federalisteihin, Euroopan liittovaltion kannattajiin.
Myös uuteen vasemmistoon kuuluvien puolueiden suhtautuminen Euroopan unioniin on valtaosin muuttunut jyrkän kielteisestä rakentavan kriittiseen. Euroopan parlamentin vasemmistoryhmän (GUE) perustamisjulistuksessa (14.7.1994) todetaankin, että huolimatta niistä erilaisista lähestymistavoista joita eri jäsenet noudattavat, ryhmä on ”lujasti sitoutunut Euroopan integraatioon, vaikkakin nykyisestä mallista poikkeavassa muodossa”.
NELF tuo Euroopan vasemmiston saman pöydän ääreen
Sosialismin romahtaminen Keski- ja Itä-Euroopassa oli vielä kesken, kun Espanjan yhtynyt vasemmisto (IU) jo kutsui eurooppalaisia vasemmistopuolueita Madridiin pohtimaan yhteistä strategiaa marraskuussa 1991. Kokouksessa perustettiin Uusi eurooppalainen vasemmistofoorumi (European New Left Forum, NELF)[1].
NELFistä ei luotu ylikansallista puoluetta, vaan vapaamuotoinen, löyhä verkosto, joka kokoontui kahdesti vuodessa. Yhteistä toimistoa tai sihteeristöä verkostolle ei perustettu. Seuraavaa kokousta valmistelemaan nimettiin aina valmisteluryhmä, johon kuului käynnissä olevan tapaamisen järjestäjä, seuraavan tapaamisen järjestäjä, ja kolmas taho, joka oli eri alueelta kuin kaksi muuta järjestäjää.
Yhteistä NELFiin osallistuville oli kriittisyys kapitalismille ja pyrkimys yhteiskuntaan ilman kapitalismin taloudellisia suhteita. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian lisääminen, varallisuuden uudelleenjako ja hyvinvointivaltion puolustaminen uusliberalistista globalisaatiota vastaan olivat NELFin jäsenten yhteisiä tavoitteita. Aseistariisunta, elinympäristön pelastaminen, sukupuolten tasa-arvo ja avoin, monikulttuurinen Eurooppa olivat niin ikään korkealla verkoston prioriteeteissa.
Yhteistä NELFiin osallistuville oli kriittisyys kapitalismille ja pyrkimys yhteiskuntaan ilman kapitalismin taloudellisia suhteita
Merkittävin erimielisyyttä synnyttänyt kysymys oli Euroopan integraatio. Monet manner-Euroopan puolueet suhtautuivat yhdentymiseen periaatteessa myönteisesti. Ne muistuttivat siitä, että tavoite yhteisestä Euroopasta oli syntynyt jo maanosan fasisminvastaisissa liikkeissä.
Pohjoismaiset vasemmistopuolueet ja esimerkiksi Alankomaiden Sosialistinen puolue sen sijaan suhtautuivat kielteisesti tai jyrkän epäilevästi EU:n voimistumiseen.
Verkosto ei ollut avoin kaikille puolueille. Jos mukaan pyrkivällä puolueella oli menneisyys kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä, sen tuli osoittaa, että se sallii moniarvoisuuden riveissään, ja että on tehnyt selvän pesäeron stalinismiin ja teoriaan leniniläisestä ”uudentyyppisestä etujoukkopuolueesta”.
NELFiin vuonna 1995 liittynyt saksalainen Demokraattisen sosialismin puolue (PDS) sai tehdä kovasti työtä saadakseen kaikki vakuuttumaan siitä, että se ajoi demokraattista sosialismia demokraattisesti, vaikka sen juuret olivatkin Itä-Saksan johtavassa puolueessa.
Verkoston konsepti toimi hyvin, sillä kokoukset eivät tehneet mitään osallistuvia puolueita sitovia päätöksiä. Kyse oli lähinnä tiedon vaihtamisesta ja keskusteluista ajankohtaisista kysymyksistä. Osalla osanottajista oli yhteistyötä kokousten välilläkin ja ne esimerkiksi kutsuivat toisiaan vieraiksi puoluekokouksiinsa.
Suurin osa NELF-aktiiveista toivoi, että liiton yhteistyön pohjalle voidaan rakentaa uudenlainen eurooppalainen vasemmistopuolue
Suurin osa NELF-aktiiveista toivoi, että liiton yhteistyön pohjalle voidaan rakentaa uudenlainen eurooppalainen vasemmistopuolue, josta voisi kasvaa merkittävä poliittinen voima Euroopan parlamentissa. Puolue olisi koonnut silloisen olemassaolleen ja potentiaalisen vasemmiston sosiaalidemokraateista vasemmalle. Ulkopuolelle olisivat jääneet vain perinteisellä linjalla jatkavat kommunistiset puolueet ja oikeistolaiset vihreät puolueet.
Unelma kaikkia Euroopan edistyksellisiä puolueita sosiaalidemokraateista vasemmalle yhdistävästä puolueesta ei ainakaan vielä tuolloin toteutunut. Suurin osa vasemmalle kallellaan olevista vihreistä puolueista ei tullut mukaan, vaan vahvistivat omaa eurooppalaista organisaatiotaan.
Eurooppalaisen vasemmistopuolueen perustamista edistettiin NELFin piirissä ja se perustettiin vuonna 2004. Siihen liittyi vain noin puolet verkoston jäsenistä. Vasemmistopuolueen perustamisen jälkeen NELFin toiminta vähitellen hiipui.
Euroopan vasemmisto yhdistyy Euroopan parlamentissa
Euroopan parlamentti valittiin ensimmäistä kertaa yleisillä vaaleilla vuonna 1979. Unionilla oli tuolloin yhdeksän jäsenvaltiota. Vasemmistolla oli tuolloin 11 prosenttia paikoista, sillä Italian kommunistisella puolueella oli 24 ja Ranskan kommunistisilla puolueella 19 meppiä 410-paikkaisessa parlamentissa. Lisäksi vasemmistoryhmän kolmannella puolueella, Tanskan SP:llä, oli yksi paikka.
Vuonna 1989 EU:lla oli kaksitoista jäsenmaata ja Euroopan parlamenttiin valittiin 518 meppiä. Vasemmistopuolueet saivat paikoista kahdeksan prosenttia, 42 paikkaa, ja edustajia oli jo seitsemästä maasta. Vasemmiston mepit eivät mahtuneet samaan ryhmähuoneeseen, vaan jakaantuivat perinteisesti kommunistiseen ryhmään ja reformististen kommunistien ja uusvasemmiston ryhmiin.
Vuoden 1994 vaalien jälkeen syntyi jälleen kommunistiset ja uusvasemmistolaiset mepit yhdistävä ryhmä. Vasemmistoryhmä sai 28 edustajaa viidestä maasta, viisi prosenttia paikoista. Paikkamäärän romahdusta selittää Italian kommunistien 22 mepin ryhmän siirtyminen sosiaalidemokraatteihin kesken edellisen kauden.
Euroopan yhtyneen vasemmiston ryhmä (GUE) saatiin kuitenkin aikaiseksi. Vuotta myöhemmin EU sai kolme uutta jäsentä. Ruotsista valittiin kolme vasemmistolaista meppiä, Suomesta kaksi. Nämä perustivat yhdessä ensin vihreiden ryhmään liittyneen Tanskan vasemmistomepin kanssa Pohjoismaisen vihreän vasemmiston ryhmän, NGL:n. Näin syntyi yhä toimiva GUE/NGL. Ryhmä osallistui myös NELFin konferensseihin.
2000-luku: uuden vasemmiston kasvu pysähtyy
2000-luvun alussa vaikutti siltä, että kiinnostus vasemmistopuolueita kohtaan olisi hiipumassa. Maailman sosiaalifoorumin ja Attacin tapaiset liikkeet näyttivät aktivoivan edistyksellisiä ihmisiä paremmin kuin suurelta osin parlamentaariseen toimintaan keskittyvät vasemmistopuolueet.
Taulukko 3. Kommunistien äänimäärä väheni kolmanneksella, mutta paikkaluku kasvoi lähes puolella kymmenen vuoden aikana. Asiaa selittää kommunistien suurvoitto 3,5 miljoonan asukkaan Moldovassa.
Sosiaalidemokraateista vasemmalla olevien puolueiden kannatuksessa ei tapahtunut suuria mullistuksia kun vertaillaan vuosina 1994‒1998 ja 2004‒2008 järjestettyjä Euroopan parlamenttivaaleja. Uutta vasemmistoa edustavat puolueet nostivat äänimääräänsä puolellatoista miljoonalla ja saivat ensimmäistä kertaa enemmän ääniä kuin vihreät.
Kommunistien äänimäärä sitä vastoin laski kolmanneksella 1990-luvun äänistä, mutta parlamenttipaikat lisääntyivät. Moldovan kommunistisesta puolueesta tuli ainoa entinen neuvostotasavallan kommunistinen puolue, joka on itsenäistymisen jälkeen noussut pääministeripuolueeksi.
Vihreät puolestaan menettivät puoli miljoonaa ääntä, mutta saivat lähes 30 lisäpaikkaa.
Taulukko 4. Pohjoismaiset puolueet ovat pitäneet 1960-luvulta asti uuden vasemmiston kärkipaikkoja, kun on vertailtu kannatusosuuksia. 2000-luvun jälkipuoliskolla Alankomaiden Sosialistinen puolue kiilasi kärkeen.
Alankomaiden sosialistit ylpeilevät sillä, että he kaatoivat EU:n perustuslakihankkeen kesäkuussa 2005. Sosialistinen puolue (SP) oli perustuslain säätämistä vastustavan kansanliikkeen kärjessä. Vastustajat saivat 61,5 prosenttia äänistä, ja hanke kaatui.
Aikaisemmin kannatusosuudeltaan suurin uuden vasemmiston puolue, Islannin Kansan liitto purki itsensä vuonna 1998 ja sulautui yhteen sosiaalidemokraattien kanssa. Tähän päätökseen tyytymättömät jäsenet perustivat vuotta myöhemmin Vasemmistopuolue ‒ vihreät (VG), josta pian tuli yksi Islannin suurimmista puolueista.
Uuden vasemmiston kannatus nousi Saksassa, jossa die Linke oli korvannut PDS:n ja sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmisto-opposition perustaman WASGin. Muita nousijoita olivat Irlannin Sinn Féin ja Portugalin Vasemmistoblokki (BE).
Hallitusyhteistyötä seurasivat vaalitappiot
Yli kymmenen prosentin kannatuksen edellisellä vuosikymmenellä saaneet Suomen, Ruotsin ja Espanjan vasemmistopuolueet (ks. taulukko 2) menettivät kannatustaan, ja Espanjan IU:n vaalitulos suorastaan romahti. Tappioita kärsivät myös Tanskan vasemmistopuolueet.
Yhteisenä tekijänä näillä puolueilla oli osallistuminen hallituksiin joko hallituspuolueena tai hallituksen tukipuolueena. Kommunistisille puolueille hallitusyhteistyöstä seurasivat rökäletappiot Ranskassa ja Italiassa.
Uudet liikkeet
Ensimmäinen maailman sosiaalifoorumi järjestettiin Brasiliassa vuonna 2001. Siitä kehittyi mittava kansalaisjärjestöjen ja ei-hallitustenvälisten kansainvälisten järjestöjen jokavuotinen tapahtuma, jossa etsitään yhteisiä keinoja globalisaation tuomien epäkohtien poistamiseksi ja uusliberalistisen talouspolitiikan lopettamiseksi. Se muodostui vastapainoksi hallitsemattoman kapitalismin puolustajien jo vuodesta 1971 järjestämälle maailman talousfoorumille.
Vuosina 2002‒2010 järjestettiin myös Euroopan sosiaalifoorumi, jonka yhdisti ammattiliittoja, rauhan- ja ympäristöjärjestöjä, globalisaation ja rasisminvastaisia liikkeitä. Foorumit etsivät vaihtoehtoja Euroopan unionin ja sosiaalidemokraattien tai konservatiivien johtamien hallitusten TINA-poliitikalle (there is no alternative), Suomessakin tutuksi tulleelle ainoan vaihtoehdon politiikalle.
1990-luvulla syntyneet niin sanotut uudet liikkeet saivat 2000-luvun alussa yhä suurempaa huomiota ja kannatusta. Liikkeiden kirjo oli laaja. Tavoitteina oli esimerkiksi vapaa liikkuvuus ja linnake-Euroopan purkaminen, asuntopulan korjaaminen ja vaihtoehtoisen kultturitoiminnan edellytysten parantaminen. Toimintamuotoina olivat muun muassa mielenosoitukset, talon- ja kadunvaltaukset ja itsehallittujen sosiaalisten toiminta- ja kulttuurikeskusten perustaminen.
Vasemmistopuolueiden suhtautuminen uusiin liikkeisiin vaihteli suuresti. Osa suhtautui niihin vihamielisesti. Esimerkiksi Kreikan kommunistinen puolue piti sosiaalifoorumeita imperialistien salajuonena. Osalle, kuten Tanskan Enhedslistenille, ne olivat tärkeä osa luontaista toimintaympäristöä. Osa suhtautui niihin välinpitämättömästi, kuten Vasemmistoliitto, jota arvosteltiin kuulumisesta tähän joukkoon.
Trotskilainen EACL kokosi uutta vasemmistoa
Trotskilaisten dominoima verkosto European Anti-Capitalist Left (EACL) kokosi yhteisiin konferensseihin sellaisia vasemmistolaisia puolueita ja ryhmiä, jotka eivät etupäässä tyytyneet parlamentaariseen toimintaan, vaan toimivat aktiivisesti myös niin sanottujen uusien liikkeiden ja ruohonjuuritason aktivistien kanssa.
EACL loi tietynlaisen kilpailuasetelman suhteessa NELFiin ja vuonna 2004 perustettuun Euroopan vasemmistopuolueeseen. Useimmat verkoston jäsenistä eivät saaneet parlamenttipaikkoja, eivätkä kaikki niistä olleet edes kiinnostuneita.
Parlamenteissa edustettuina olevia EACL:n jäseniä olivat Italian Rifondazione, Kreikan Synaspismos, Portugalin BE, Tanskan Enhedslisten, Luxemburgin Vasemmistopuolue (Déi Lénk), Espanjan Anticapitalistas, Britannian Respect Party ja Irlannin Sosialistinen puolue.
Aktiivisimmillaan verkosto oli vuosina 2002‒2005, jolloin se järjesti kaksi vuosittaista konferenssia. Verkoston nettisivujen päivittäminen loppui vuonna 2007 ja viimeinen konferenssi järjestettiin vuonna 2010. Viimeisen elonmerkin itsestään EACL antoi vuonna 2012.
Euroopan vasemmistopuolue ei onnistunut kokoamaan koko vasemmistoa
NELFin ja vasemmistopuolueiden muissa tapaamisissa paineet eurooppalaisen vasemmistopuolueen perustamiseksi kasvoivat. Maastrichtin sopimus (2002) ja vuonna 2003 esitelty luonnos EU:n perustuslaiksi vaativat vasemmistolta tehokkaampaa toiminnan koordinointia. Perustuslaki olisi toteutuessaan sementoinut sitovasti EU:n uusliberalistiseksi Naton liittolaiseksi.
Tammikuussa 2014 Berliiniin kokoontuneet puolueet sopivat Euroopan vasemmistopuolueen (EL) perustamisesta. PDS:n puheenjohtaja Lothar Bisky muotoili puolueen kynnyskysymykset:
‒ Olemme selkeästi sotaa, väkivaltaa ja varustelua vastaan ‒ riippumatta siitä, miten niitä perustellaan, Euroopan vasemmisto ei tue sotaan osallistumista.
‒ Tuemme selkeästi tasa-arvoisia oikeuksia ja solidaarisuudelle perustuvan yhteiskunnan toteuttamista. Euroopan vasemmisto vastustaa voimakkaasti hyvinvointipalvelujen hävittämistä.
‒ Puolustamme johdonmukaisesti demokratiaa, tasa-arvoisuutta ja ekologista vastuullisuutta sekä yleismaailmallisuutta.
Roomassa huhtikuussa 2004 pidetyn perustavan kokouksen valmistelujen koordinaatiosta vastasivat Kreikan Synaspismos, Saksan PDS ja Italian Rifondazione sekä Ranskan, Itävallan ja Espanjan kommunistiset puolueet.
Kreikan ja Portugalin kommunistiset puolueet eivät halunneet olla mukana perustamassa järjestöä, joka niiden mielestä merkitsi puolueinstituution luomista Euroopan unionille. KKE on yhä sitä mieltä, että Euroopan vasemmistopuolue on imperialistinen ase Euroopan kansoja vastaan.
Pohjoismaiset puolueet jäivät myös pois. Ne perustivat jo helmikuussa 2004 Pohjoismaisen vihreän vasemmiston liiton (Nordic Green Left Alliance, NGLA). Syiksi poisjäämiseen on mainittu kommunististen puolueiden ylivalta EL:ssä ja pohjoismaisten puolueiden muita vasemmistopuolueita kielteisempi suhtautuminen Euroopan integraatioon.
Suomen vasemmistoliitto liittyi EL:n jäseneksi vuonna 2010. Tanskan punavihreä yhtenäisyyslista liittyi NGLA:n jäseneksi vasta tänä vuonna. Se oli EL:n tarkkailijajäsen vuodesta 2005 ja täysjäsen vuodesta 2010.
Taulukko 5. Euroopan vasemmistopuolueeseen kuulumattomista kommunistipuolueista ovat maidensa parlamenteissa myös Portugalin, Kreikan ja Serbian kommunistiset puolueet sekä Latvian sosialistinen puolue.
Alkuvuosina kommunistiset puolueet olivat selvänä enemmistönä EL:ssä. Jäsenistössä on useita Suomen kommunistisen puolueen kaltaisia pieniä puolueita, joiden yhteiskunnallinen merkitys on vaatimaton. Suuremmista kommunistisista jäsenistä Tšekin KSČM ja Kyproksen AKEL ovat Euroopan vasemmistopuolueessa tarkkailijoina, eivät täysjäseninä.
Euroopan vasemmistopuolueella on nyt 26 täysjäsentä, yhdeksän tarkkailijaa ja kuusi partneria 25 Euroopan maasta. Näistä yhdeksän on entisiä valtiososialistisia maita.
Taulukko 6. Parlamenttivaaleissa hyvin menestyneistä uuden vasemmiston puolueista ovat Euroopan vasemmistopuolueen ulkopuolelle jättäytyneet Espanjan Podemos, Alankomaiden SP, Irlannin Sinn Féin, Islannin VG, Norjan SV, Ruotsin V ja Ranskan FI.
Euroopan vasemmistopuolueen jäsenlistoilta on poistunut kaksitoista puoluetta. Viisi puoluetta on eronnut, kaksi on lopettanut toimintansa ja kuusi on poistunut yhdistymisen seurauksena. Eronneista neljä on kommunistisia puolueita. Heinäkuussa eronnut Ranskan vasemmistopuolue on ainoa Euroopan vasemmistopuolueen jättänyt yhä toimiva uutta vasemmistoa edustava puolue.
2010-luku: uudet liikkeet järjestäytyvät vaaliliittoihin
Vuonna 2014 järjestetyissä Euroopan parlamentin vaaleissa GUE/NGL nosti paikkalukunsa 36:sta 52:een, vaikka kommunistit menettivät paikkojaan. Vihreät-EFA ryhmä sai 50 edustajaa menetettyään viisi paikkaa.
Uuden vasemmiston toinen voimakkaan kannatuksen kausi oli alkanut. Yksi selitys tälle kehitykselle on se, että aiemmin kuvatut uudet liikkeet ja vuoden 2007 finanssikriisin jälkeen syntyneet kansanliikkeet EU:n ja IMF:n talouskuripolitiikkaa vastaan eivät enää tyytyneet osoittamaan voimaansa vain kaduilla vaan pyrkivät myös parlamentteihin.
Taulukko 7. Vuoden 2004‒2008 vaaleissa eri Euroopan vihreät ja uusi vasemmisto olivat melko tasoissa, jälkimmäinen jonkin verran niskan päällä. Viimeisimmissä vaaleissa vasemmistolaiset ovat menneet reippaasti vihreiden edelle ja vasemmistolle ääniä ja parlamenttipaikkoja on tullut yli tuplasti enemmän kuin vihreille.
Vuonna 2014 ja sen jälkeen järjestetyissä Euroopan maiden parlamenttivaaleissa ovat kommunistiset puolueet menettäneet lähes puolet äänestäjistään ja kolmanneksen parlamenttipaikoistaan verrattuna vuosien 2004‒2008 vaaleihin. Bulgariassa, Serbiassa ja Latviassa kommunistit saivat parlamentaarikkonsa sosiaalidemokraattien listoilta, Espanjassa Podemoksen. Kommunistien äänimäärä ei näissä vaaleissa ole tiedossa, ja ne puuttuvat taulukosta.
Vaikka vihreät ovatkin kärsineet tappioita muutamassa maassa ‒ ja rökäletappion Itävallassa ‒ ovat ne kuitenkin lisänneet ääniään runsaan miljoonan ja paikkojaankin kymmenen. Taulukon 7 esittämä äänimäärä ei ole täydellinen. Espanjassa ja Kreikassa vihreät saivat paikkansa vasemmiston, Serbiassa ja Georgiassa sosiaalidemokraattien listoilta. Niiden osalta ei vihreiden äänimääriä ole tiedossa.
Taulukko 8. Uusi vasemmisto ei päässyt valtiososialismista luopuneiden maiden parlamentteihin ennen vuotta 2014. Tuolloin Slovenian yhtynyt vasemmisto osoitti että kokoamalla (Slovenian tapauksessa kolmen puolueen) voimat, ja toimimalla yhteistyössä talouskuripolitiikkaa vastustavien kansanliikkeiden kanssa, voidaan päästä hyviin tuloksiin. Vuoden 2014 kuuden prosentin kannatus nousi yli yhdeksään tänä vuonna.
Uusi vasemmisto on kolminkertaistanut parlamenttipaikkansa vuonna 2014 ja sen jälkeen järjestetyissä vaaleissa verrattuna vuosina 2004‒2008 järjestettyihin vaaleihin. Vasemmiston eteneminen ei siten suinkaan ole tapahtunut vain Kreikassa ja Espanjassa.
Jos vertaamme kannatukseltaan suurempien vasemmistopuolueiden menestystä 2004‒2008 ja 2014‒2018 nousi niiden keskimääräinen kannatusosuus 7,9 prosenttiyksiköstä 13,8 prosenttiyksikköön. Jos nollaamme Espanjan UP:n ja Kreikan Syrizan osuudet kannatuksen kasvussa, on uudempi kannatusosuus silti noussut 10,6 prosenttiyksikköön.
Kannatustaan nostivat merkittävästi useimmat niistä puolueista jotka ovat aktiivisia myös parlamenttien ulkopuolella: Slovenian Levica (+9,3), Irlannin SF (+6,9), Tanskan Enhedslisten (+5,6), Portugalin BE (+3,8) ja Islannin VG (+2,6).
Kaikki ryhmään kuuluvat puoleet eivät voittaneet. Alankomaiden SP:n saama, EU:n perustuslain onnistuneen kaatamiskampanjan synnyttämä kannatuspiikki tasottui (‒6,9) ja ainoa uuteen vasemmistoon kuuluva puolue, jonka kannatus on jatkuvasti laskenut, suomalainen Vasemmistoliitto, hävisi jälleen kaksissa perättäisissä vaaleissa (‒1,7). Vasemmistoliitto tosin näyttää sittemmin kääntäneen kannatuskehityksen suuntaa, ja vuoden 2017 kuntavaaleissa tuli jo lupaava vaalivoitto.
Uusi vasemmisto nousee
Uudet vasemmistopuolueet ovat valtalehdistölle näkymättömiä, elleivät onnistu saamaan yli 20 prosentin kannatusosuuksia kuten Syriza ja Podemos. Uutisissa vasemmisto tarkoittaa yleisimmin sosiaalidemokraatteja, ja demarien ohella vasemmistossa on vain marginaalinen äärivasemmisto.
Demokraattiseen sosialismiin sitoutuneet puolueet ovat kuitenkin kiivenneet marginaalista varteenotettaviksi vaikuttajiksi valtiososialismin jälkeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Sitkeä työ parlamenteissa ja etenkin parlamenttien ulkopuolella ei ole tuottanut niinkään sensaatiomaisia vaalivoittoja, vaan kannatuksen kahdeksankertaistumisen kolmessakymmenessä vuodessa.
Taulukko 9. Uuden vasemmiston leviäminen eri puolille Eurooppaa on ollut vakuuttavaa, mutta töitä riittää. Enemmistö Euroopan parlamenteista on yhä ilman uusvasemmistolaista jäsentä.
Esimerkkejä sitkeän työn hedelmistä antavat (ensimmäinen luku keskimääräinen kannatus 1990-luvun vaaleissa, jälkimmäinen uusin vaalitulos) Alankomaiden SP (2,4/9,1), Sinn Féin Pohjois-Irlannissa (13,1/29,4), Sinn Féin Irlannissa (1,8/13,8), Islannin VG (9,1/15,9), Portugalin BE (2,4/10,2), Saksan Linke (4,0/9,2) ja Tanskan Enhedslisten (2,5/7,5).
Taulukko 10. Vihreät ovat saaneet kansanedustajia neljässä entisessä valtiososialistisessa maassa, mutta uusi vasemmisto vain yhdessä.
Kolmessa vuosikymmenessä kommunistiset puolueet eivät ole nousseet varteenotettaviksi toimijoiksi yhdessäkään uudessa Euroopan maassa. Kommunisteilla on kuitenkin vielä asemia osassa niistä maista, joissa he ovat olleet vahvoja ennenkin.
Uusi vasemmisto ja vihreät tekevät tahtomattaan eräänlaista työnjakoa. Maissa, joissa toinen on vahva ja toinen hyvin heikko, monet äänestäjät tukevat vahvemman puolueen tai vaaliliiton ehdokkaita.
Taulukko 11. Euroopan parlamentin vaalitulosten kehitys on samansuuntainen kuin kansallisten parlamenttivaalien tulos. Yksi merkittävä ero kuitenkin on: vihreät menestyvät keskimääräistä paremmin ja vasemmistopuolueet heikommin eurovaaleissa kuin kotimaansa vaaleissa.
Euroopan parlamentin vaaleissa uusi vasemmisto on kasvattanut kannatuksensa kolminkertaiseksi 1990-luvulta lähtien. Mielenkiintoisen ja kuvaavan poikkeuksen yleisestä kehityksestä tarjoaa vuoden 2004 europarlamenttivaalit. Silloin kommunistit kasvattivat osuuttaan mepeistä, kun taas uusvasemmisto ja vihreät puolestaan hävisivät.
Tämän poikkeavan vaalituloksen selittää se, että tuolloin Euroopan unioniin oli liittynyt joukko uusia, etupäässä valtiososialistisia maita. Niissä vihreät ja uusi vasemmisto eivät menestyneet, mutta Tšekistä kommunistit saivat kuusi ja Kyprokselta kaksi meppiä.
Seuraavat Euroopan parlamentin vaalit pidetään ensi kesänä. Europe Elects -palvelu on juuri julkaissut syyskuun (2018) tilannetta kuvaavan, eri maiden kannatusmittauksiin ja vaalituloksiin pohjautuvan ennusteen. Sen mukaan vasemmistoryhmä olisi saamassa 65 meppiä eli kolmetoista paikkaa nykyistä enemmän, ja kokonaisuutena komean vaalivoiton.
Vaaleista on tulossa sangen mielenkiintoiset. Vasemmisto valmistautuu vaaleihin ainakin kolmessa seurassa. Euroopan vasemmistopuolueen lisäksi vasemmistolaista vaalityötä tehdään DiEM25-verkoston Euroopan keväässä ja Brysselin julistuksen allekirjoittaneiden puolueiden kesken.
Brysselin julistuksen Nyt on ihmisten vuoro allekirjoittivat kesäkuun lopussa Euroopan vasemmistopuolueeseen kuulumattomat Espanjan Podemos, Taipumaton Ranska FI ja Ruotsin vasemmistopuolue sekä Euroopan vasemmistopuolueen jäsenet Portugalin Vasemmistoblokki, Tanskan Enhedslisten ja Vasemmistoliitto Suomesta.
Kirjoittaja on entinen viestinnän lehtori, joka eläkepäivinään osallistuu Vasen Kaista -verkkolehden tekemiseen.
Viite
[1] Uutta vasemmistoa edustavat puolueet muodostivat NELFin jäsenten enemmistön. Mukana olivat Suomen Vasemmistoliitto, Ruotsin Vasemmistopuolue, Tanskan SF ja Enhedslisten, Norjan SV, Saksan PDS, Kreikan Synaspismos Alankomaiden SP, Portugalin BE ja Espanjan IU. Muita uutta vasemmistoa edustavia puolueita olivat Viron vasemmistopuolue EVP, irlantilainen Demokraattinen vasemmisto DL ja ranskalainen Kansalaisten liike MDC.
Vihreitä, aktiivisesti alkuvuosina mukana olleita puolueita olivat Alankomaiden GL ja espanjalainen Aloite Katalonian puolesta IC/V. Kerrotaan myös, että Saksan vihreiden epävirallinen edustaja nähtiin alkuvuosina tunnustelemassa ilmapiiriä.
Kommunistisista puolueista mukana olivat Italian PCR ja PdCI, Ranskan PCF ja Sveitsin PdA. Tarkkailijan statuksella mukana olivat kommunistiset Kyproksen AKEL, Itävallan KPÖ ja Portugalin PCP. Myös Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä GUE/NGL osallistui tarkkailijana NELFin kokouksiin.
Kirjallisuus
Callinicos, Alex (2015) “The internationalist case against the European Union”. International Socialism ‒ A quarterly review of socialist theory. [http://isj.org.uk/the-internationalist-case-against-the-european-union/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia (2009) “The Left in Europe. Political Parties and Party Alliances between Norway to Turkey”. Rosa-Luxemburg Foundation, Brussels. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/wp-content/files_mf/the_left_in_europe.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia, Striethorst Anna (toim.2011): “From Revolution to Coalition: Radical Left Parties in Europe. Twenty-Five Country Reports” Rosa-Luxemburg-Foundation. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/from-revolution-to-coalition/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Dominic, Heilig (2016) “Mapping the European Left”. Rosa Luxemburg Stiftung 2016 [http://www.rosalux-nyc.org/mapping-the-european-left/ 16.10.2018]
Ettinger, Helmut (2004) “On the Foundation of the Party of the European Left (EL)” Rosa Luxemburg Stiftung, Berlin. [https://www.rosalux.de/publikation/id/1913/on-the-foundation-of-the-party-of-the-european-left-el/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]
European Anti-Capitalist Left (2002‒2006): “Kooste EACL -verkoston toimittamista artikkeleista”. International Viewpoint -verkkolehti [http://internationalviewpoint.org/spip.php?auteur80 ‒ tarkistettu 16.10.2018]
European Left (perustamisjulistus 2004) “New hope is springing up in Europe” https://www.bloco.org/media/ManifestoEuropeanLeft_ENG.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Hildebrandt, Cornelia; Wagner, Luci (2017) “Radical Left in Europe 2017” Rosa Luxemburg Stiftung, Berlin. [https://www.rosalux.de/fileadmin/rls_uploads/pdfs/transform/Radical_Left_in_Europe_2017.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Holubec, Stanislav (2016) “The Radical Left of the New EU: Between Communist Nostalgia and Postmodern Radicalism”. Socialism and Democracy Online, 6.12.2016 [http://sdonline.org/69/the-radical-left-of-the-new-eu-between-communist-nostalgia-and-postmodern-radicalism/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Hudson, Kate (2012) “The New European Left. A Socialism for the Twenty-First Century?”
March, Luke (2013) “Euroopan radikaali vasemmisto”. Kansan Sivistystyön Liitto KSL 2013. Myös pdf-verkkojulkaisuna, käännös Maippi Tapaninen [http://www.ksl.fi/wp-content/uploads/2013/12/Euroopan-radikaali-vasemmisto_web.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Melakoski, Cai (2018) “Euroopan kommunistien muutos vallan huipulta perinneyhdistyksiksi”. Peruste-lehti [http://perustelehti.fi/kommunistinen-liike-vallan-huipulta-perinneyhdistyksiksi/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Peters, John (2017) “Labour market deregulation and the decline of labour power in North America and Western Europe”. Taylor&Francis Online [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1016/j.polsoc.2008.07.007 ‒ tarkistettu 16.10.2018]
PR (2003) “Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia” Megafoni. [http://megafoni.kulma.net/index.php?art=146&am=1 ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Scholz, Helmut (2005) “Die Partei der Europäischen Linken. Einige Aspekte ihrer Entwicklung.” rls standpunkte 13/2015 [https://www.rosalux.de/fileadmin/rls_uploads/pdfs/Standpunkte_05_13.pdf ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Stephen, Sarah; Chow Wei Cheng (1995) “Europe’s new forum for greens, left”. Green Left Weekly:105 [https://www.greenleft.org.au/content/europes-new-forum-greens-left ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Vaalitulokset
IPUn Parlamenttien välisen liiton tietokanta [http://archive.ipu.org/parline-e/parlinesearch.asp ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Wikipedian vaalitulosartikkelit [https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Category:Lists_of_elections_by_year&pagefrom=List+of+elections+in+1907#mw-pages ‒ tarkistettu 16.10.2018]
Nordsieck, Wolfram (2018) Parties and Elections in Europe. http://www.parties-and-elections.eu/ ‒ tarkistettu 16.10.2018]
25 vuotta Oslon sopimuksesta
Syyskuussa 2018 tuli kuluneeksi 25 vuotta historiallisesta hetkestä, jolloin Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja PLO:n johtaja Jasser Arafat kättelivät Valkoisen talon pihamaalla presidentti Bill Clintonin levitellessä suurieleisesti käsiään taustalla. Ikoninen hetki symboloi vuonna 1993 alkanutta Oslon prosessia, jossa Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnustivat muodollisesti toisensa ja kävivät ensimmäistä kertaa suoria kahdenvälisiä rauhanneuvotteluja.
Neuvottelupöytiin hakeutumisen taustalla oli 1980-luvun lopulla ensimmäisenä intifadana tunnettu palestiinalaisten kansannousu, jossa palestiinalaiset vastustivat joukolla Israelin sotilasmiehitystä. Kansainväliseen mediaan levisi runsaasti Israelille epäedullista kuvastoa palestiinalaisista miehistä, naisista ja lapsista, jotka osoittivat mieltä, heiluttivat Palestiinan lippuja tai heittelivät kiviä raskaasti aseistettuja israelilaisia sotilaita ja tankkeja vastaan. Intifadassa menehtyi reilusti toista tuhatta ihmistä, joista valtaosa palestiinalaisia. Sekä israelilaisilla että palestiinalaisilla oli intressinsä hakea tilanteeseen ratkaisu muilla keinoilla. Opponentteja rauhanneuvotteluille löytyi molemmilta puolilta. Tästä huolimatta neuvottelut herättivät optimistista mielialaa sekä palestiinalaisten että israelilaisten keskuudessa. Myös kansainvälisesti odotukset olivat korkealla.
Post-sionistit lähestyivät sionismia kolonialistisena ideologiana ja kyseenalaistivat ajatusmallin, jossa molemmat osapuolet nähdään yhtälailla syyllisinä
Israelilaisen historiantutkijan Ilan Pappén mukaan akateeminen tiedontuotanto on Israelissa aina ollut valjastettu valtion kansallisten intressien tukemiseksi. Pappén mukaan rauhanneuvottelujen alun kanssa yhtäaikaiseksi ajoittui lyhyt akateemisen vapauden ajanjakso. Se tarjosi tilaa kriittiselle keskustelulle muun muassa valtion perustamishistoriasta, joka perustuu palestiinalaisten etniselle puhdistukselle. Niin sanotut post-sionistit lähestyivät sionismia kolonialistisena ideologiana ja kyseenalaistivat Israelissa ja länsimaissa yleisen ajatusmallin, jossa Israelin/Palestiinan tilannetta lähestytään kahden osapuolen välisenä tasavertaisena konfliktina, jossa molemmat osapuolet nähdään yhtälailla syyllisinä olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen.
Toiveista, odotuksista ja hetkellisesti virinneestä vapaasta ilmapiiristä huolimatta rauhanprosessin tosiasialliset tulokset jäivät heikoiksi. Kaikki tilanteen kannalta keskeiset kysymykset, kuten siirtokuntien olemassaolo, Jerusalemin asema, rajat ja palestiinalaispakolaisten paluuoikeus, jätettiin myöhemmin ratkaistavaksi. Israel jatkoi siirtokuntiensa laajentamista koko 90-luvun sen ajan, jolloin sen olisi tullut vetää siirtokuntansa pois.
Prosessin konkreettisin aikaansaannos oli Palestiinalaishallinnon (PA) perustaminen. PA ryhtyi hallitsemaan osaa palestiinalaisalueista, jotka aikaisemmin olivat olleet täysin Israelin kontrollissa. PA sai oman lainsäädännön, poliisivoimat ja ainakin muodolliset modernin yhteiskunnan rakenteet. Palestiinalaiset saivat oman etuoikeutetun eliittinsä, mutta itsemäärämisoikeus jäi saavuttamatta ja käytännössä palestiinalaisten kontrollointi miehitetyillä alueilla jatkui edelleen Israelin armeijan sotilasmääräysten mukaisesti. Luottamusta PA:ta kohtaan nakersi monen tavallisen palestiinalaisen kokemus PA:sta pikemminkin miehittäjävallan yhteistyökumppanina kuin palestiinalaisten asioiden ajajana. 2000-luvun alussa pettymys prosessin hedelmiin johti palestiinalaisten toiseen intifadaan, joka äityi huomattavasti ensimmäistä väkivaltaisemmaksi.
Pettymys prosessin hedelmiin johti palestiinalaisten toiseen intifadaan, joka äityi huomattavasti ensimmäistä väkivaltaisemmaksi
Vuonna 1995 tehdyssä Oslon II sopimuksessa miehitetty Länsiranta jaettiin kolmeen vyöhykkeeseen. Aluejaon tuli olla väliaikainen, mutta se näyttää jääneen pysyväksi. Vyöhykkeistä pienimmällä, niin sanotulla a-alueella, Palestiinalaishallinto sai täyden hallinnan. Alueet eivät kuitenkaan muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, joten liikkumista alueiden välillä kontrolloi käytännössä muita alueita hallinnoiva miehittäjä. Yli 60 prosenttia Länsirannasta määriteltiin täydellisesti Israelin hallinnan alaiseksi c-alueeksi. Tällä laajalla yhtenäisellä alueella kaavoituksesta, rakennusluvista ja esimerkiksi infrastruktuurista vastaa Israelin hallinnoima niin sanottu siviilihallinto. C-alueella palestiinalaisten on ollut lähes mahdotonta saada rakennuslupia omille mailleen. Lupien puutteella Israel perustelee muun muassa nyt kansainvälistä huomiota saaneen Khan al-Ahmarin kylän tuhoamismääräystä.
Oslon sopimuksessa tehdyn aluejaon pohjalle on rakennettu sofistikoitu miehitysbyrokratia, jota käytetään Israelin siirtokuntapolitiikan eduksi palestiinalaisia vastaan. ”Jos haluat hengittää ilmaa, sinulla täytyy olla lupa-asiakirja Israelin siviilihallinnolta siihen. Tämä on se kuinka Oslon sopimus käytännössä toimii”, kärjisti Hebronissa asuva käsityöläinen rauhanprosessista kaksi vuotta sitten.
Riippumatta siitä onko kyse Gazasta, Itä-Jerusalemista, Länsirannasta tai palestiinalaisista joilla on Israelin kansalaisuus, alueen alkuperäisväestö on joutunut yhä ahtaammalle
25 vuotta Valkoisen talon edessä dokumentoidun suurieleisen kättelyn ja sitä seuranneen Nobelin rauhanpalkinnon jakamisen jälkeen minkäänlaisia ratkaisuja Israelin/Palestiinan kannalta keskeisiin kysymyksiin ei ole rauhanprosessissa saatu aikaiseksi. Tilanne on päinvastoin vaikeutunut. Riippumatta siitä onko kyse Gazasta, Itä-Jerusalemista, Länsirannasta tai palestiinalaisista joilla on Israelin kansalaisuus, alueen alkuperäisväestö on joutunut yhä ahtaammalle. Israelissa uskonnollinen äärioikeisto on saavuttanut yhä vahvemman aseman valtion politiikassa ja kriittinen post-sionistinen liikehdintä vaikuttaa kuivuneen kasaan.
Rauhanprosessin epäonnistuminen ei liene epäselvää. Sen sijaan vaikeampi kysymys on, mitä epäonnistuneesta prosessista tulisi oppia? Nyt jos koskaan tarvitaan kriittistä keskustelua Israelin valtiosta ja sen historiasta. Oikeudenmukaista rauhaa alueelle ei löydy ilman, että tunnustetaan olemassa olevat valtasuhteet ja Israelin valtion historiallinen vastuu nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Tilanteessa, jossa toinen osapuoli roikkuu löysässä hirressä ja toinen pitelee hirttosilmukkaa, ei synny tasavertaista neuvottelutilannetta, jolla oikeudenmukainen rauha saavutettaisiin.
MMV: Sedät sananvapauden markkinoilla
Bolsonaron voitto on osa autoritaarisen liberalismin nousua
Jair Bolsonaron murskavoitto Brasilian presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 7.10. oli käänteentekevä hetki äärioikeiston maailmanlaajuisessa nousussa. Bolsonaron voiton tekee merkittäväksi erityisesti se, että hän ei ole perinteinen oikeistopopulisti eikä edes tyypillinen parlamentaariseen järjestelmään pesiytynyt äärioikeistolainen.
Bolsonaron linjaa voi hyvällä syyllä luonnehtia vähintäänkin fasistiseksi. Hän on esimerkiksi julistautunut Brasiliaa aiemmin hallinneen sotilasdiktatuurin kannattajaksi ja sanonut, ettei hyväksy vaalituloksena mitään muuta kuin oman voittonsa. Hän on myös hehkuttanut Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin sotilasdiktatuuria ja pitänyt Pinochetin hallinnon ainoana puutteena sitä, ettei se tappanut tarpeeksi ihmisiä.
Hänen vaalivoitossaan ei ole kuitenkaan kyse ainoastaan äärioikeiston ja fasismin noususta, vaan myös autoritaarisen liberalismin paluusta. Bolsonaron murskavoitto selittyy nimenomaan sillä, että hänen taakseen ryhmittyi runsaasti entisiä liberaalien ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannattajia. Samaan aikaan pidettyjen kertoo paljon: vasemmisto säilytti käytännössä edellisten vaalien kannatuksensa, mutta keskustan ja keskustaoikeiston markkinamyönteiset valtapuolueet menettivät lähes puolet paikoistaan kovan linjan oikeistolle.
Talousliberalismin kytkeytymisellä autoritaarisiin poliittisiin liikkeisiin on pitkät historialliset juuret, jotka yltävät ainakin 1900-luvun alkupuolelle saakka
Bolsonaro on onnistunut haalimaan vaaleissa liberaalin oikeiston kannatusta julistautumalla markkinaliberaalin politiikan kannattajaksi. Erityisen keskeistä Bolsonaron nousussa oli taloustieteilijä Paulo Guedesin nimeäminen huhtikuussa Bolsonaron tärkeimmäksi talousneuvonantajaksi. Chicagon yliopistosta väitellyt Guedes on Brasilian liberaalin oikeiston luottoekonomisteja, jolle Bolsonaro on antanut vapaat kädet talouspolitiikassa. Guedes on luvannut toimeenpanna tiukan talouskurin, laajentaa perustuslaillisia julkisen kulutuksen rajoitteita ja toteuttaa laajamittaisia veronalennuksia – sekä kertonut kannattavansa koko Brasilian valtion omaisuuden yksityistämistä.
Markkinaliberaalien liittoutuminen konservatiivisen oikeiston kanssa ei ole kuitenkaan maailmanlaajuisesti tarkasteltuna poikkeuksellista. Ehkä paras esimerkki tästä tulee Yhdysvalloista, jossa republikaaninen puolue on yhdistänyt autoritaarisuuden, uskonnollisuuden sekä sosiaalikonservatismin deregulaatio- ja yksityistämispyrkimyksiin jo 1960-luvulta lähtien. Monet nousussa olevat eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet taas ovat tiiviisti kytkeytyneet erilaisiin talousliberaaleihin ja libertaristisiin ajatuspajoihin sekä kannattavat tiukkaa finanssipolitiikkaa ja markkinoiden sääntelyn laaja-alaista purkamista. Sama kehitys on nähtävillä myös uudessa alt-right-oikeistossa, jonka monilla aktiiveilla on taustaa erilaisissa talousliberaaleissa liikkeissä. Tämä pätee myös Suomen pieneen mutta Internetissä reippaaseen libertaarikenttään.
Talousliberalismin kytkeytyminen autoritaarisiin poliittisiin liikkeisiin saattaa ensikuulemalta tuntua yllättävältä. Sillä on kuitenkin pitkät historialliset juuret, jotka yltävät ainakin 1900-luvun alkupuolelle saakka. Autoritaariseksi liberalismiksi myöhemmin nimetyn tradition taustalta voidaan löytää oikeustieteilijä Carl Schmittin tunnistama ristiriita talousliberalismin ja massademokratian välillä. Hänen mukaansa massademokratia on johtanut liberaalin taloudellisen järjestyksen kannalta tuhoisien poliittisten vaateiden ilmaantumiseen.
Politiikan tutkija Werner Bonefeld on korostanut, että Schmittin demokratiakritiikin ytimessä oli erityisesti luokkasidonnaisten intressien välittyminen poliittiseen päätöksentekoon. Schmittin mukaan liberaali poliittinen järjestelmä toimi optimaalisesti, kun äänestäjäkunta koostui vielä lähinnä yhteiskunnan eliitistä ja äänestäjät sekä päätöksentekijät pystyivät samastumaan toisiinsa. Sen sijaan alempien yhteiskuntaluokkien tulo mukaan poliittiseen järjestelmään alkoi horjuttaa sen vakautta.
Schmittin mukaan tämän epävakauden purkamiseen tarvitaan vahvaa valtiota, joka pystyy tarvittaessa poikkeustilamenettelyillä turvaamaan liberaalin talousjärjestyksen jatkuvuuden. Pitemmällä aikavälillä massademokratian ja talousliberalismin jännite voidaan Schmittin mielestä purkaa vain kulttuurisilla muutoksilla. Keskeistä on erityisesti kansallista yhtenäisyyttä korostavan homogeenisen poliittisen kulttuurin rakentaminen.
Näyttää siltä, että viime vuosien maahanmuuttovastainen ilmapiiri on saanut autoritaarisen liberalismin perinteen virkoamaan
Schmitt ei ollut liberaali teoreetikko, mutta myöhemmin useat liberaalit ajattelijat alkoivat perustaa oman analyysinsa Schmittin kuvaaman ristiriidan varaan. Tunnetuin näistä lienee taloustieteilijä Friedrich Hayek, jonka mukaan diktatuuri voi olla toisinaan välttämätöntä talousliberalistisen järjestelmän turvaamiseksi. Myös muun muassa saksalaiset ordoliberalismin teoreetikot ammensivat schmittiläisestä perinteestä, vaikka suoran repression sijaan he kannattivatkin demokratian rajaamista perustuslaillisilla keinoilla. Pitkään talousliberalismin valtavirta tuntui kuitenkin kulkevan pois autoritaarisen liberalismin traditiosta. Talousliberalismi haluttiin liittää yhteiskunnalliseen modernisaatioon ja konservatismi sekä autoritarismi nähtiin pikemminkin sen vastakohtina.
Näyttää kuitenkin siltä, että viime vuosien maahanmuuttovastainen ilmapiiri on saanut autoritaarisen liberalismin perinteen virkoamaan. Jotkut radikaaleista talousliberaaleista näkevät maahanmuuton ja sen synnyttämien jännitteiden murtavan yhteiskunnallista vakautta ja harmoniaa, jota autoritaarisen liberalismin traditiossa pidetään välttämättömänä talousliberalismin jatkuvuuden turvaamiseksi. Toisaalta kyse on mahdollisesti myös siitä, että teknokraattinen ja neutraalina esitettävä politiikka ei enää finanssikriisin jälkeisenä aikana puhuttele ihmisiä. Talousliberaalien on ollut siis pakko etsiä uusia vaikuttamisväyliä.
Liberaalien eliittiryhmien asettuminen joukolla Jair Bolsonaron tapaisen fasistisen ehdokkaan taakse on toistaiseksi merkittävin esimerkki autoritaarisen liberalismin paluusta. Toisaalta autoritaaristen liikkeiden integroituminen talousliberalismin traditioon saattaa käydä niille myös kohtalokkaaksi. Vaikka liberaalit eliittiryhmät voivat tuoda autoritaarisille liikkeille uskottavuutta markkinoiden silmissä, voi radikaali markkinaliberaali politiikka kääntyä myös autoritaaristen liikkeiden äänestäjäkunnan omien intressien vastaiseksi.
Kognitiivisen dissonanssin suloinen klangi
Psykologi Leon Festingerin tutkimus UFO-uskovaisten maailmanlopun odotuksesta vuonna 1956 antoi nimen ihmiskunnan kyvylle pitää yllä samanaikaisesti kahta tai useampaa kognitiota. Festingerin tarkastelemassa tapauksessa kyse oli suljetusta yhteisöstä, joka uskoi hurmosliikkeensä johtajan profetiaa vailla kritiikkiä. Tässä tapauksessa lahko pysyi ylittämään ihmiskunnan deadlinen totaalisen pettämisen uudella selityksellä: tuhon todistamisen sijaan juuri he saisivat periä maan, ja sen kautta kognitiivisen dissonanssin ristiriitaiset impulssit saivat rauhanomaisen ratkaisun.
Kognitiivisen dissonanssin teoria liittyy konkreettiseen maailman kokemuksen ja tiedon väliseen ristiriitaan. Kognitiivinen dissonanssi ansaitsisi huomattavasti suurempaa huomiota päivänpolitiikan kotimaisessa tutkimuksessa, ja kansallisen mielenterveyden epidemiologisessa tarkastelussa. Esimerkiksi vuonna 2015 maamme jakautui dramaattisesti kahtia suomalaisen turvapaikkapolitiikan murtumisen myötä, ja tuotti runsain mitoin kognitiivista dissonanssia. Polttopullojen heittelyä pakolaisten koteihin ei sentään enää tarvitse sovitella suomalaiseen toimintakulttuuriin, se ilmiö tuntuu olevan ohi.
UNHCR, YK:n kidutuksen vastainen komitea ja ranskalaiset tuomioistuimet ovat eri linjoilla maamme hallinnon kanssa siitä, miten ihmisoikeudet maassamme ovat tai eivät ole valtion suojeluksessa
Kognitiivista dissonanssia tuottaa kyllä yhä yritys sovittaa yhteen ”Suomi oikeusvaltiona” ja se fakta, että Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR, YK:n kidutuksen vastainen komitea ja ranskalaiset tuomioistuimet ovat eri linjoilla maamme hallinnon kanssa siitä, miten ihmisoikeudet maassamme ovat tai eivät ole valtion suojeluksessa. Risteävät kognitiot eivät tässä tapauksessa ole saaneet vielä ilmiöön usein liitettyä ”hedelmällistä ratkaisua” tai ”uutta oivallusta”. Sen sijaan keskusteluissa ja tutkimuksissa on syventynyt maamme rakenteellisen eriarvoisuuden ja sen lisääntymisen analyysi. Turvapaikanhakijoiden kohtelun tuottaman kognitiivisen dissonanssin aiheuttama epidemiologinen mielenterveydellinen vaikutus on osittain kanavoitunut aktivismiksi, mutta osaksi myös sammunut, jättäen jälkeensä särkyneitä ihmisiä.
Kognitiivinen dissonanssi jättää jälkeensä syvät jäljet. Sote-valmistelua kunta- ja maakuntapoliitikkona seuranneena ei voi olla kuin häkeltynyt sen harhaisuuden voimakkuudesta. Se, mikä alkoi pilkkeenä kaikkien maakuntien politiikkojen yhteisessä silmäkulmassa, on nyt oksentelua ja itkua eduskuntatalossa. Sitä ovat edeltäneet kokemukset esimerkiksi maakunnallisista palautetilaisuuksista, joissa kuntien voimakkaan kriittinen palaute sote-suunnitelmista siirtyi eteenpäin päätöksenteossa ”vahvana yksituumaisuutena”. Kehityskaareen liittyy niin asiantuntijoiden ja lainoppineiden täydellistä poissulkemista, perustuslakivaliokunnan ylikävelyä kuin ministeriöiden ahkeraa mediatoimistojen käyttöäkin. Virkamiehistön paine sote-tilaisuuksissa on ollut usein jopa kiusallista katsottavaa.
Eräs kognitiivisen dissonanssin suomalainen nykykiteytymä on aktiivimalli
Eräs kognitiivisen dissonanssin suomalainen nykykiteytymä on aktiivimalli, jonka ansiosta sadat tuhannet suomalaiset ovat tänä vuonna lähes herkeämättä pohtineet esimerkiksi digitaalisen asioinnin onnistumista, opintojen tulkintaa osa- tai täyspäiväiseksi, pakollista cv-kurssia tai niihin kaikkiin liittyvää karenssiuhkaa, sen sijaan että paneutuisivat itsensä kehittämiseen tai työnhakuun. Henkilökohtaisiin tähtihetkiin kuuluu näkemäni työ- ja elinkeinoministeriön nuoren leijonan pitämä viiden minuutin suorastaan hurmoshenkinen esitys aktiivimallin onnistuneisuudesta. Kuulijoina oli sosiaali- ja terveysalan järjestöjen ihmisiä, jotka olivat yli puoli vuotta joutuneet selvittelemään aktiivimallin vuoksi pulaan joutuneiden ihmisten kohtaloita. Esityksen jälkeinen hiljaisuus oli käsin kosketeltava.
Onkin kiinnostava kysymys, onko tämä kansallisen, ainutlaatuisen kognitiivisen dissonanssin aikakausi tulossa päätepisteeseensä? Olisiko ajatuksellisesti ristikkäisiin virtauksiin tulossa kognitiivisia ratkaisuja? Joitain merkkejä on. Puoluekentässä on suuria liikkeitä. Monet älyköt ovat muuttaneet maasta. Ne, jotka ovat jääneet, ovat alkaneet ottaa kantaa. Yleislakko leijuu ilmassa. Työttömätkin ovat lakanneet olemasta nöyriä. Politiikasta puhutaan, ja voi siskot kuinka paljon siitä puhutaankaan. Mutta onko tapahtumassa jotain konkreettista? Odottakaamme syyssateita, jospa ne huuhtoisivat jotain esiin. Vaikkapa maamme kadonnutta juridista ja eettistä perustaa.
![978-952-264-950-8[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/10/978-952-264-950-81-350x350.jpg)
Kirja-arvio: Propagandan monet kasvot
![978-952-264-950-8[1]](http://perustelehti.fi/wp-content/uploads/2018/10/978-952-264-950-81-712x1024.jpg)
Silja Pitkänen & Ville-Juhani Sutinen: Propagandan historia – Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan.
2018. Into, Helsinki. 296 sivua.
Ihmiskunnan historia on propagandan historiaa, väittävät Silja Pitkänen ja Ville-Juhani Sutinen kirjansa Propagandan historia esipuheessa. Kirjan luettuaan on vaikea väittää vastaan: teos on erinomainen esitys paitsi propagandan kehityksestä esihistoriasta nykypäivään, myös siitä, miten propaganda on kulkenut mukana maailmanhistorian käännekohdissa. Teokseen tutustumisen jälkeen saattavat tututkin tapahtumat menneessä ja nykypäivässä näyttäytyä hieman uudessa valossa.
Propagandan määrittely ei ole yksinkertaista, eivätkä kirjoittajatkaan anna sille tyhjentävää selitystä. Sen sijaan he nostavat esille, miten se, mitä pidämme propagandana, kertoo itse asiassa siitä, mitä pidämme normaalina ja hyväksyttävänä. Propaganda on jotain, jota tekevät muut kuin me, eikä ole sattumaa, että nykyään tavataan puhua orwellilaisittain ”julkisesta diplomatiasta” tai ”strategisesta viestinnästä” kun tarkoitetaan ”omien” tekemää manipuloivaa viestintää. Itse asiassa propaganda-termin kielteinen sävy on nykyajan ilmiö: termiä on ensimmäisen kerran käytetty uuden ajan alussa merkitsemään katolisen kirkon uskonnollista vaikutustyötä. Lopullisesti termin maine musteni maailmansotien sotapropagandan ylilyöntien myötä.
Aivan ihastuttava huomio on esimerkiksi se, miten sosialistinen realismi ja muu neuvostoaikainen mielipidevaikuttaminen näyttäytyy meille naiivina agitaationa, mutta itse asiassa meihin vaikutetaan jatkuvasti aivan samoin menetelmin – erityisesti mainonnassa. Kirjoittajat lainaavat sosiologi Michael Schudsonilta kapitalistisen realismin käsitteen ja huomauttavat, miten mainokset toteuttavat nykymaailmassa aivan samaa tehtävää kuin propaganda Neuvostoliitossa: valavat uskoa systeemiin markkinoimalla tiettyä elämäntapaa. ”Kapitalistisen realismin käsite on tärkeä etenkin siksi, että mainosten välittämä kulutuskulttuurin propaganda voidaan rinnastaa sosialistisen realismin propagandaan. Näin on mahdollista tunnistaa sen manipulatiivinen vaikutus.”
Mainokset toteuttavat nykymaailmassa aivan samaa tehtävää kuin propaganda Neuvostoliitossa: valavat uskoa systeemiin markkinoimalla tiettyä elämäntapaa
Kirjoittajien tulkinta propagandasta on ylipäätään laajempi kuin mihin ehkä olemme tottuneet. He jaottelevat propagandan mustaan, harmaaseen ja valkoiseen: näistä musta on se, mitä useimmiten helpoiten pidämme propagandana, valheellista, vääristelevää ja epäilyttävistä lähteistä tulevaa mutta usein pirullisen tehokasta. Sotapropagandassa esitetyt virheelliset ja liioitellut viholliskuvat ovat tyyppiesimerkki tästä. Valkoinen taas muistuttaa tavanomaista tiedonvälitystä, mutta sillä on manipulatiivinen päämäärä. Esimerkiksi terveysviestintä, kuten vaikkapa rokotuskampanjat, on usein tällaista. Harmaa taas asettuu mustan ja valkoisen väliin ja sen keinot vaihtelevat. Käytännössä propagandan lajien erotteleminen on kuitenkin hankalaa, ja jaottelu on lähinnä teoreettinen.
Historian on tavattu sanoa olevan voittajien kirjoittamaa, ja sama pätee propagandaankin. On tavallista, että sotien jälkeen hävinneen osapuolen propagandaa tarkastellaan huomattavasti kriittisemmin kuin voittajan, jonka massavaikuttaminen tulkitaan ”tilanteen vaatimaksi toiminnaksi”. Samoin ”historian suurmiehiksi” ovat valikoituneet ne, jotka ovat asemaansa parhaiten kyenneet viestinnällä pönkittämään.
Propaganda mielletään usein vaikuttamaan pyrkiväksi tekstiksi, puheeksi tai kuvaksi, mutta kirjoittajat laajentavat näkökulmaa kiinnostavasti esimerkiksi arkkitehtuuriin ja pukeutumiseen. Aurinkokuningas Ludwig XIV:n suureellisten rakennushankkeiden ja ylenpalttisen koristautumisen tavoitteena oli luoda mielikuvia hallitsijan mahdista, eikä Kiinan muurikaan ollut pelkkä suoja vihollisia vastaan vaan myös voimakas symbolinen pelote sekä vallan osoitus. Samoin propagandistisia päämääriä voi olla sellaisillakin kulttuurituotteilla, joita kuluttaessamme emme ajattele altistuvamme propagandalle. Oiva esimerkki tästä ovat Hollywood-elokuvat, joihin on tavattu ujuttaa enemmän tai vähemmän piiloista mielipidevaikuttamista. Ei ole sattumaa, että elokuvien ”pahiksiksi” valikoituu usein sellaisten kulttuurien edustajia, joita pidetään kulloinkin länsimaisessa kulttuurissa vihollisina. Kylmän sodan aikainen neuvostoliittolainen vakoojahahmo onkin korvautunut 2000-luvulla islamistiterroristilla.
Kautta historian propagandalle on ollut ominaista se, että sillä pyritään ensi sijassa vakuuttamaan niitä, jotka jo ovat samaa mieltä. Käännyttävällä propagandalla on toki ollut roolinsa maailman sivu, mutta suuri osa propagandasta on yhä edelleen suunnattu samanmielisille. Kun poliitikko puhuu yleisötilaisuudessa, hän suuntaa viestinsä kannattajilleen ja mahdollisille tukijoilleen, ei niille, jotka suhtautuvat hänen viestiinsä jo etukäteen torjuvasti.
Käännyttävällä propagandalla on toki ollut roolinsa maailman sivu, mutta suuri osa propagandasta on yhä edelleen suunnattu samanmielisille
Propagandan historian keskeisin sanoma on, että vaikka maailma muuttuu ja viestintävälineet kehittyvät, propagandan muodot ja vaikuttamiskeinot pysyvät hämmästyttävän samankaltaisina läpi vuosisatojen. Havainnot ja rinnastukset ovat usein herkullisia: ”Keskiajalla muodostuneilla väkevän propagandistisilla mielikuvilla Jeesuksen hyvyydestä, muslimien pahuudesta ja ritarien jaloudesta on omat kaikunsa vielä nykyäänkin. Kun Odinin soturit pukevat päälle yhdenmukaiset hupparinsa, he toimivat ritarikunniasta haaveilleen ristiretkelle villityn rahvaan tavoin.” Samoin vaikkapa ajatus poliittisista nettimeemeistä propagandajulisteiden toisintoina on mehukas.
Teoksen ansioihin on luettava se, että vaikka – sinänsä ymmärrettävästi – suurin osa analyysistä koskee länsimaita, siinä nostetaan esille myös muita kulttuuripiirejä. Esimerkiksi huomiot Kiinasta ja Japanista ovat kiinnostavia, ja varmasti suurelle osalle lukijoista Euroopan historiaa vieraampia. Samoin kirjoittajat onnistuvat mainiosti tekemään nykyistä informaatiosodankäyntiä ja ”vaihtoehtoisten totuuksien aikaa” ymmärrettäviksi osoittamalla propagandistisen logiikan ja historialliset kehityskulut niiden taustalla. Kirja on myös erinomaisen viihdyttävästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu, mutta valitettavasti ainakin lukemassani ensimmäisessä painoksessa lyöntivirheet käyvät ajoittain ärsyttämään. Pieni skarppaus viimeisessä oikoluvussa olisi parantanut kirjasta jäävää mielikuvaa.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
MMV: Sanders, Corbyn ja Sarasvuo
Toivo katastrofin keskellä
Ei ole lainkaan ihmeellistä, että juuri tämän syksyn aikana ympäristöahdistus on nostanut rumaa päätään. Viime kesän helteiden ja ilmastonmuutokseen yhä huolestuttavampien liittyvien uutisten vaikutuksesta julkisessa keskustelussa (ainakin siinä mitä olen itse todistanut) on ollut synkkä, jopa apokalyptinen vire. Seuraavista eduskuntavaaleista koetetaan tehdä – ja onkin tehtävä – ilmastovaalit, mutta samaan aikaan media pakkosyöttää kansalaisille maahanmuuttoon liittyviä teemoja miltei fanaattisella tolkkuudella. Ilmastoteemat vaikuttavat jäävän toiseksi, vaikka niiden jos minkä pitäisi olla ensi vaaleissa ykkösenä.
Voisi kuvitella, että ilmastonmuutoksen kaltaisten koko ihmiskuntaa koskevien eksistentiaalisten uhkien edessä tutkimani utooppisen ajattelun perinne olisi täysin voimaton. Utopiat kytketään usein järkähtämättömään edistysuskoon ja naiiviin optimismiin. Utooppisen ajattelun kuvitellaan linkittyvän ennen muuta todellisuuspakoiseen fantasiointiin.
Ilmastoteemat vaikuttavat jäävän toiseksi, vaikka niiden jos minkä pitäisi olla ensi vaaleissa ykkösenä
Saksalaisfilosofi Ernst Blochia seuraten on kuitenkin todettava, että utopioissa ei ole niinkään kysymys optimismista vaan toivosta. Siinä missä optimismi voidaan määritellä uskoksi asioiden hitaampaan tai nopeampaan jatkuvaan paranemiseen, on toivo paljon maltillisempi asenne. Toivo liittyy asioiden paremman muuttumisen mahdollisuuteen. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus asioiden parantumiselle, mutta välttämätöntä edistystä ei tarvitse milloinkaan olettaa.
Myös apokalyptisina aikoina on toivoa. Apokalyptistakaan ajattelua ei tarvitse samastaa pessimismin kanssa. Apokalypsi ei ole synonyymi maailmanlopun kanssa: Siinä missä maailmanloppu viittaa ainoastaan elämän sammumiseen, tyhjyyteen, sisältää apokalypsi aina ylösnousemuksen mahdollisuuden. Siinä missä maailmanloppu on silkkaa tuhoa, sisältyy apokalypsiin aina ajatus tuhon kautta uudistumisen mahdollisuudesta.
Apokalyptisyys voidaan ymmärtää koko kulttuurimme syvimpiin kerrostumiin käyväksi kriisiytymiseksi, joka pakottaa meitä kysymään historian suuntaa. Apokalypsi merkitsee vanhan maailman tuhoa, mutta samalla uuden (kenties paremman) maailman syntyä. Marxilaisen filosofin Richard Gunnin sanoin apokalypsi on ”ainoa todellinen Feeniks”.
Tästä näkökulmasta katsottuna esimerkiksi autonomimarxilaisen John Hollowayn ajatus, jonka mukaan uuden maailman luominen alkaa vanhassa maailmassa löytyvistä halkeamista, käy järkeen. Hollowayn mukaan jokaisessa yhteiskunnassa on niiden epätäydellisyydestä johtuvia halkeamia tai rakoja, joissa vallitsevan yhteiskunnan logiikka ei enää päde, ja joista uudenlainen yhteiskunnallinen olemassaolo voi versota.
Ensimmäinen ja tyypillisin tällaisen halkeaman muoto on tilallis-alueellinen. Erilaiset vaihtoehtoiselle yhteiskunnalliselle logiikalle perustuvat alueet (kuten Rojavan sissien alueet) voidaan tulkita tällaisiksi. Toinen tapa ajatella Hollowayn ”halkeamaa” on temporaalinen, ajallinen. Yksi esimerkki tällaisesta halkeamasta on keskiajan karnevaalit, joissa normaalit yhteiskunnalliset hierarkiat käännettiin ylösalaisin tai jopa kumottiin kokonaan. Hollowayn mukaan karnevaaleissa ei ollut kysymys pelkästään yhteiskunnallisen hallinnan kannalta välttämättömästä ”höyryjen päästelystä” vaan sillä oli myös syvempi merkitys. Holloway viittaa Mihail Bahtiniin, jonka mukaan keskiaikaiset karnevaalit juhlivat hetkellistä, temporaalista vapautumista vallitsevasta yhteiskunnallisesta totuudesta ja järjestyksestä: se merkitsi utopian hetkellistä toteutumista tässä ja nyt.
Keskiaikaiset karnevaalit juhlivat hetkellistä, temporaalista vapautumista vallitsevasta yhteiskunnallisesta totuudesta ja järjestyksestä
Toinen temporaalisen halkeaman muoto liittyy Hollowayn mukaan sotien, ympäristökatastrofien ja onnettomuuksien luomiin halkeamiin yhteiskunnallisessa vallankäytössä. Jopa näitä hirvittäviä asioita voidaan tulkita toivon käsitteen näkökulmasta. Vaikka tällaiset katastrofit ovatkin usein äärimmäistä surua ja tuskaa tuottavia tapahtumia, tarjoavat ne myös uudistumisen mahdollisuuksia: katastrofit voivat tuhosta huolimatta samalla merkitä jonkin uuden syntyä.
Sama voidaan mielestäni pitää mielessä ilmastonmuutoksen edetessä. Vaikka vanhat yhteiskunnalliset käytänteet eivät enää olekaan tulevaisuudessa kestäviä, ei tämän tarvitse tarkoittaa kaiken sammumista, paljasta maailmanloppua, vaan se voi merkitä myös alkua jollekin uudelle, jollekin tyystin toiselle.
Sivistyksen kymmenen avainstrategiaa
Kuva: Kimmo Timonen.
Kansallinen sivistysstrategia 2017 laadittiin vuonna 1993 sivistysasiantuntijoiden ja virkamiesten voimin syvän laman oloissa ja Internetin kynnyksellä. Strategia koostuu kymmenestä toisiinsa nivoutuneesta avainstrategiasta, jotka ovat asiantuntijaryhmän valitsemat näkökulmat sumeaan ja hankalasti hahmotettavaan sivistyksen kokonaisuuteen. Nyt neljännesvuosisadan kuluttua sivistysstrategian laatimisesta on tullut aika arvioida strategiaa ja sen toteutumista. Esimerkiksi työkulttuuristrategia tai kestävän kehityksen strategia ovat kantaneet hyvin ajassa. Asiantuntijaryhmän käytännön ehdotukset vain jäivät vaatimattomiksi ja lähinnä toivottiin kansalaiskeskustelun syntymistä. Asiantuntijaryhmän sihteerinä toiminut Keijo Rajakallio näkee sivistysstrategian toimivan edelleenkin keskustelualustana ja nostaa esiin merkittäviä sivistyshaasteita, kuten kansalaisten oikeuden työhön ja nuorten mahdollisuudet edetä nopeasti yliopistoihin.
Kansallinen sivistysstrategia (KM 1993: 36) on opetusministeriön asiantuntijaryhmän maaliskuussa 1993 esittämä ehdotus opetusministeriön, valtioneuvoston ja eduskunnan sivistyspolitiikan perustaksi Suomen edetessä kohti vuotta 2017. Nyt, tuon ajan kuluttua, on aika arvioida strategiaa ja sen toteutumista kuluneen neljännesvuosisadan aikana.
Asiantuntijaryhmä[1] kuvasi sivistystä seuraavasti: ”Sivistys on inhimillisten kykyjen, taitojen, tietojen, asenteiden ja arvojen jatkuvaa ylläpitoa. […] Sivistys ilmaisee niin yksilön kuin kansakunnankin hyvän inhimillisen elämän perimmäisiä päämääriä.” Perimmäiset päämäärät on oltava esillä ja keskusteltavina nytkin, kun kohtaamme valtiovallan ja markkinatalouden tai robotit ja tekoälyn.
Sivistysstrategian perusteluiksi asiantuntijat kirjoittivat artikkeleista koostuvan Sivistys 2017 -teoksen (1994). Julkisuudessa sivistysstrategia sai suhteellisen vähän huomiota. Helsingin Sanomissa (30.4.1994) Eero Ojanen kirjoitti kirjasta mitätöivän kritiikin. Mikkelin pääkirjaston Kirjavinkissä todettiin sentään vielä vuonna 2017, että ”jotkut kohdat kirjasta ovat lähinnä hauskoja ja jopa vanhentuneita, mutta pääosin puheenvuorot ovat tiukkaa asiaa.”
Kansallinen sivistysstrategia laadittiin 1990-luvun alun syvän laman aikana ja ennen Internetiä. Käynnissä oli useita toisiinsa henkisesti kietoutuneita tulevaisuushankkeita, kuten eduskunnan ensimmäinen tulevaisuusselonteko ja tulevaisuusvaliokunnan perustaminen (molemmat 1993), Valtioneuvoston kulttuurihankkeen Maanantaiseura (1992–1995) sekä Suomi-skenaariot -hanke (Ruokanen & Nurmio 1995).
Kuvaan sivistysstrategian kymmenen avainstrategiaa tiivistäen ja esitän arvioitani niiden toteutumisesta esimerkinomaisesti. Komiteamietintöjen kieli on oma haasteensa. Lauseet hioutuvat helposti yksimielisyyttä tavoittelevassa ryhmässä kliseiksi vailla elämän ristiriitaisuuksia.
Avainstrategiat eli kymmenen polkua Sivistys-Suomeen
Kymmenen avainstrategiaa lähestyvät omista näkökulmistaan sivistystä muodostaen yhteydessä toisiinsa kokonaisuuden. Näitä voi luonnehtia myös sivistyksen suuriksi kehitysaalloiksi eli megatrendeiksi.
I Sivistyksellisten perusoikeuksien strategia
Sivistykselliset oikeudet tarkoittavat oikeutta koulutukseen, tietoon, tieteen ja taiteen harjoittamiseen, perinteen ja ympäristön säilyttämiseen sekä sanavapauteen. Pohdinnassa kysyttiin myös, mikä on yhteiskunnan ja mikä elinkeinoelämän vastuu sivistyspalvelujen tuottamisessa.
Toimenpiteissä ehdotettiin opetusministeriön selvitettäväksi, mitkä perusoikeudet kaikkiaan tulee kirjata lainsäädäntöön. Lisäksi ehdotettiin keskustelua kansalaisten omasta vastuusta sivistyksensä ylläpidossa.
Oikeudessa päästä yliopistoon ei ole juurikaan edetty – monet pääsevät vasta usean vuoden pyrkimisen jälkeen ja vielä useammat halukkaat jäävät ulkopuolelle.
Kuluneen neljännesvuosisadan aikana suoria keskusteluja kansalaisten oikeuksista ei ole juurikaan käyty. Välillisesti näihin otetaan kantaa erityisesti valtion tulo- ja menoarviossa, jolloin jokin sivistystoiminta saa lisää voimavaroja ja joiltain taas leikataan. Sivistysstrategiaa toteutetaan omalla tavallaan myös kunnissa budjettien kautta. Yleisesti voi todeta oikeuksien parantuneen neljännesvuosisadassa esimerkiksi koulutuksessa lisääntyneiden mahdollisuuksien myötä, yhtenä tärkeimmistä ammattikorkeakoulujen perustaminen. Mutta oikeudessa päästä yliopistoon ei ole juurikaan edetty. Monet pääsevät yliopistoon vasta usean vuoden pyrkimisen jälkeen ja vielä useammat halukkaat jäävät ulkopuolelle.
Sivistys koskee kaikkea inhimillistä toimintaa. Eivätkö kaikki kansalaisten perusoikeudet ole myös sivistyksellisiä oikeuksia? Esimerkiksi oikeus työhön tai toimeentuloon ovat tämän päivän suuria kysymyksiä.
II Inhimillisen kasvun ja vastuun strategia
Avainstrategian mukaan yhteiskunnan kehittämisen ja sivistyksen ydinsisältönä ovat inhimillisen kasvun ja vastuun periaatteet. Nämä muodostavat humanistisen sisällön muille avainstrategioille. Tähän sisältyvät vastuu tulevaisuudesta, yhteisvastuu, oikeudenmukaisuus, elämän ja yksilön kunnioittaminen, moniarvoisuus, suvaitsevaisuus, esteettiset arvot ja luonnon arvostus.
Tämä on ylevä ja ehkä tärkein avainstrategioista, mutta erittäin vaikea toteuttaa. Kasvu ja vastuu kohdataan ja mitataan vasta käytännön toimissa onnistumisina ja epäonnistumisina. Kansalaiskeskustelua on vaikea synnyttää, eikä sitä voi sanella ylhäältä. Koulukiusaamisen paisuessa yli äyräiden kansalaiskeskustelu syntyi kuitenkin vasta koulusurmien jälkeen. Nyt käydään keskustelua seksuaalisesta häirinnästä.
Koulu on tärkeä yhteisö, jossa sivistys ja sen arvot välittyvät
Koulu on tärkeä yhteisö, jossa sivistys ja sen arvot välittyvät. Opetus on esiopetuksesta yliopistoon arvoneutraalia, jolloin merkittävä osa yhteiskunnan ristiriitaisista ilmiöistä jää käsittelemättä. Koululla on myös piiloarvonsa, joista ehkä vaikuttavin on sosiaalistaminen teollisen yhteiskunnan työkulttuuriin eli kellon, kalenterin ja kiireen aikakäsitykseen.
Globaalilla tasolla on rakentumassa virtuaalimaailma eli pilviyhteiskunta, jossa ihmiset saattavat toimia kuten jotkut jo nyt toimivat, eläen pelimaailmoissa, tuntematta yhteyttä mihinkään kansakuntaan tai yhteisöön kuten perheeseen. Miten inhimillisen kasvun strategia on ulotettavissa tähän pilviyhteiskuntaan?
III Monikulttuurisuuden strategia
Avainstrategian tavoitteena on kansalaisyhteiskunnan monikulttuuristen edellytysten kehittäminen. Kysymys on etnisistä, kielellisistä ja uskonnollisista sekä alueellisista ja paikallisista kulttuureista.
Monikulttuurisuuden voisi lukea osaksi edellistä kasvun ja vastuun strategiaa. Toimenpiteissä ehdotettiin keskustelun käymistä suomalaisen kulttuurin tilasta, uhkatekijöistä ja suomalaisen kulttuurin mahdollisuuksista elää omaleimaisena.
Kuluneen neljännesvuosisadan aikana tämän strategian merkitys on korostunut, eli valintaa voi pitää oikeaan osuneena. Pakolaisten nopea maahantulo vuoden 2015 lopulla aiheutti jopa jonkinlaisen paniikkireaktion osassa kansalaisia ja strategia on kohdannut vastustusta ”Suomi suomalaisille” -ajattelun saadessa poliittista kannatusta. Monikulttuurisuuden strategia on tullut jäädäkseen, vaikka se ehyenä kokonaisuutena ei toteudukaan, vaan monien ilmiöiden kuten matkailun, opiskelun, työvoimapulan ja maahanmuuttajien kautta.
IV Kestävän kehityksen strategia
Avainstrategian tavoitteena on sivistyksellisin keinoin luoda edellytyksiä kestävän kehityksen ja ympäristön tilan parantamiselle. Tähän sisältyvät luonnon, tekniikan, estetiikan, yhteiskunnan ja taloudellisten arvojen tunteminen sekä niiden vuorovaikutusten ymmärtäminen ja sen ilmentäminen käytännön toiminnassa.
Toimenpiteissä ehdotetaan tehtäväksi arvio nykyisestä ja tarvittavasta ympäristöosaamisen tasosta ja sisällöstä. Lisäksi edellytettiin kaikessa teknologian kehittämisessä ottamaan huomioon ympäristötekijät. Myös kansainvälisten ympäristöosaajien kouluttamista ehdotettiin.
Kestävän kehityksen strategia on tullut jäädäkseen, vaikka sen ilmenemismuodot ja painopisteet muuttuvat
Kestävän kehityksen strategia on tullut jäädäkseen, vaikka sen ilmenemismuodot ja painopisteet muuttuvat. Kärkeen on noussut ilmastonmuutos monine piirteineen meren pinnan noususta lisääntyviin ympäristökatastrofeihin. Ilmiö sisältää myös monia ristiriitaisia käsityksiä sekä ilmastonmuutoksen syistä, toteutumisesta että seuraamuksista.
Kestävään kehitykseen luetaan nykyään myös sosiaalisesti kestävä kehitys. Nämä voi toki lukea sisältyväksi kasvun ja vastuun strategiaa, kun on kysymys oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa. Tämä keskustelu on virinnyt viime aikoina huono-osaisuuden ja syrjäytymisen lisääntyessä. Näiden ongelmien ratkaiseminen on todellinen kansakunnan sivistyshaaste.
V Hallitun ja monipuolisen kansainvälisyyden strategia
Kansainvälisyyden avainstrategian tavoitteena on maamme aktiivinen rooli kansainvälisissä muutoksissa, ja roolin ottamisessa kysymys on osaamisesta. Suomella voi olla edellytyksiä nousta idän ja lännen välisen vuorovaikutuksen keskukseksi.
Toimenpiteissä ehdotettiin kansainvälistymisstrategioita maanosittain ja maittain. Maastrategioihin sisältyvät väestön liikkuminen, matkailu, tuotannollinen yhteistyö sekä tavaroiden, palvelujen, tiedon ja osaamisen liikkuminen.
Kansainvälisyysstrategioita on aina ollut ja niiden painopisteinä on ollut milloin alueiden hallinta, milloin tavaroiden ja palvelujen kauppa tai matkailu. Neuvostoliiton hajoaminen, Kiinan talouden nousu sekä Yhdysvaltojen vetäytyminen Euroopasta ja Lähi-idästä ovat merkinneet itä-länsi-asetelman muuttumista ja sovittelutarpeen lisääntymistä.
Kansalaisille Internet ja sosiaalinen media ovat tuoneet merkittävän lisän välittömään kansainväliseen vuorovaikutukseen. Internet on positiivisesti ymmärrettynä ratkaissut osan niistä haasteista, mitä kansallinen sivistysstrategia tavoitteli. Pilvimaailma edellyttää kuitenkin uutta sille erityistä sivistystä ja normistoa.
VI Työkulttuurisstrategia
Työkulttuuristrategialla luodaan ja ylläpidetään osaamista, joka antaa edellytyksiä mahdollisuuksien hyödyntämiselle ja auttaa elämistä työn murroksessa. Itsensä työllistäminen ja innovaatioiden tuottaminen lisääntyvät. Työn sisällön kautta elämisen laatu kohoaa.
Työ saa uusia muotoja, työn aika- ja paikkariippuvuus muuttuvat merkittävästi, työpanokset muuttuvat yksilöllisiksi, ansaintalogiikat moninaistuvat ja palkaton työ lisääntyy. Tulonjaon oikeudenmukaisuus edellyttää uudistuksia. Työn vapausasteita kuten aika- ja paikkariippumattomuutta sekä uusia työn muotoja voitaisiin radikaalisti lisätä.
Työn vapausasteita kuten aika- ja paikkariippumattomuutta sekä uusia työn muotoja voitaisiin radikaalisti lisätä
Neljännesvuosisadassa työ on pirstoutunut sen suuntaisesti kuten asiantuntijaryhmä työn murroksen näki syvän laman oloissa. Suurtyöttömyyden vallitessa täystyöllisyys oli vain haave. Eduskunnalle on valmisteilla tulevaisuusselonteko, mistä ensimmäinen 2017 valmistunut osa käsittelee lopultakin työn murrosta, kun työn murros oli selkeästi nähtävissä jo vuonna 1993 Internetin kynnyksellä.
VII Jatkuvan oppimisen strategia
Avainstrategian tavoitteeksi asetettiin osaamis- ja koulutusvarannon kohottaminen sellaiselle tasolle, että muiden strategioiden toteuttaminen on mahdollista. Maamme on kyettävä kohtamaan kansainväliset muutokset ja yksilötasolla on varauduttava muutoksen kohtaamiseen. Strategian perusajatus oli, että asetetaan tavoitteet vuoteen 2017 väestön koulutusvarannon kehittämiselle. Tämä edellyttää arvioita väestöryhmien, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän koulutustarpeista.
Käytännössä Suomessa 1960-luvun lopulla (KM 1969: A13) käynnistynyt työvoima- ja koulutustarpeiden valtakunnallinen ja alueellinen ennakointi ajettiin alas 2010-luvun alussa. Nyt ihmetellään työvoiman kohtaannon ongelmia suurtyöttömyyden oloissa.
Jatkuvan koulutuksen näkökulmasta suuri pulma on ikäluokan jakaminen peruskoulun jälkeen ammatillisen koulutukseen ja lukioon
Jatkuvan koulutuksen näkökulmasta suuri pulma on ikäluokan jakaminen peruskoulun jälkeen ammatillisen koulutukseen ja lukioon. Lukiosta monet lahjakkaat oppilaat eivät pääse korkeakouluihin kuin ehkä vuosien jälkeen, monet halukkaat eivät koskaan. Julkinen taho ei voi ketään pakottaa oppimaan, mutta se voi luoda edellytykset opintojen esteettömälle etenemiselle.
VIII Innovaatiostrategia
Innovaatiostrategian keskeinen idea on korostaa teknologian rinnalla sosiaalisia, taloudellisia, ekologisia ja eettisiä uusia ratkaisuja eli innovaatioita. Tämä tarkoittaa tutkimuksen määrällisen ja laadullisen tason kohottamista. Myös sosiaaliset innovaatiot tulee dokumentoida tietojärjestelmään, mistä ne ovat sovituin ehdoin käytettävissä. Innovaatioiden siirtoa käytäntöön tulee nopeuttaa kilpailukyvyn säilyttämiseksi.
Teknologissa innovaatioissa Suomi on menestynyt suhteellisen hyvin, myös innovaatioiden siirrossa muista johtavista teknologiamaista. Sen sijaan yhteiskunnallisissa tai sosiaalisissa innovaatioissa tulokset ovat viimeisinä vuosikymmeninä olleet vaatimattomia.
Eduskunnan viimeisin tulevaisuusselonteko (2017, osa I) käsittelee työn murrosta, minkä perustaksi oli tilattu selvitys yli seitsemästäkymmenestä aihetta käsitelleestä julkaisusta. Työn tulevaisuus on esimerkki tutkimuksen ja sen tuottamien innovaatioiden paradigmaongelmasta: puuhun kiivetään latvasta eikä tyvestä. Työn (”latvan”) perusta on tuotanto (”tyvi”), ja tuotannon perusteet ovat kansalaisten ja heidän yhteisöjensä tarpeissa (”juuristossa”). Lähtökohtana on oltava tarpeisiin perustuva tuotantoverkoston analyysi, ei työ jotenkin itsenäisenä ja itseisarvoisena ilmiönä. Pelkkä työlähtöisyys tuottaa aktiivimallin kaltaisia byrokraattisia näennäisiä ”innovaatioita”.
IX Kansalaistoiminta sivistysyhteiskunnan voimavarana
Avainstrategian tavoitteena on sivistyksellisten edellytysten luominen kansalaistoimintaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistumiselle. Kansalaiset voivat reaaliaikaisin äänestyksin osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja jo niiden valmisteluun.
Laajaa asiantuntija- ja kansalaiskuulemista kokeili jo Maanantaiseura (1992–1995) tulosten jäädessä vaatimattomiksi. Neljännesvuosisadassa aikaansaadut tulokset kansalaisten digitaalisessa vaikuttamisessa ovat jääneet olemattomiksi. Yleisten vaalien järjestäminen tietoverkkojen kautta on kohdannut vastarintaa asenteissa, teknologian toimivuudessa ja tietosuojan luotettavuudessa. Tämä on erikoista aikana, jolloin kansalaisten yksittäisten rahansiirtojen määrä verkkopankkien kautta vuosittain on arviolta miljardiluokkaa.
Kansalaisaloite on periaatteessa hieno uusi ratkaisu kansalaisten suoran vaikuttamisen lisäämiseksi, mutta nyt sekin näyttää olevan vastatuulessa.
X Sivistyksen vuorovaikutus- ja verkostostrategia
Avainstrategian tavoitteena on vahvistaa verkostomaisia rakenteita, jotka laajentavat ja nopeuttavat kansalaisten mahdollisuuksia. Tietoteknologisen infrastruktuurin tulee mahdollistaa kansalaisten vuorovaikutus tietoverkoissa iästä, sukupuolesta, sosiaalisesta taustasta, alueellisesta sijainnista tai koulutuksesta riippumatta. Viestinnässä on voitava toteuttaa laajoja yhteiskunnallisia koulutus- ja valistushankkeita.
Sivistyksen vuorovaikutusstrategia liittyy kiinteästi edelliseen kansalaistoiminnan strategiaan. Neljännesvuosisadassa strategian toteutukseen ovat syntyneet kuin tyhjästä sosiaalinen media ja tiedonhakujärjestelmät. Verkostostrategian tavoite on kuin suora tilaus Facebookille, joka on tehnyt lähes kaiken tämän mahdolliseksi ja osallistujien kannalta maksuttomaksi. Kuitenkin nyt Facebookin ja muutkin miljardien käyttäjien verkkopalvelut ovat vaikeuksissa. Idea itseohjautuvasta kansalaistoiminnasta on epäonnistunut. Kansalaiskeskustelun roolia on yliarvioitu.
Sosiaalinen media ja jo aiemmin sähköpostiryhmät ovat tarjonneet periaatteessa hienoja foorumeita kansalaiskeskusteluun. Näihin on kuitenkin petytty, kun keskustelu on ollut sisällöltään köyhää ja usein myös asiatonta sisältäen vihapuhetta ja muuta kiusaamista. Nämä ovat karkottaneet harkiten asioihin suhtautuvia pois keskusteluista, ja keskustelut ovat usein kärkeviä. Hyvien mahdollisuuksiensa lisäksi internet on antanut toimivan alustan myös rikollisuudelle, kuten kiusaamiselle, nettihyökkäyksille, identiteettivarkauksille, verkkopankkimurroille, lapsipornolle ja huumeille.
Myös kansalaistoiminta edellyttää johtamista ja johdetuksi tulemista. Sosiaalisen median algoritmeja eli piilotettuja valintasääntöjä ei suunnitella järjestäytyneen kansalaistoiminnan näkökulmasta. Uusille ratkaisuille eli innovaatioille olisi tässäkin tilaa.
Kansallinen sivistysstrategia – sivistyksen keskustelualusta
Sivistysstrategian laatinut asiantuntijaryhmä ehdotti, että strategia olisi käsitelty eduskunnassa tulevaisuuselonteon yhteydessä vuonna 1994. Tämä ei toteutunut.
Satavuotiaalle Suomelle Kansallinen sivistysstrategia voisi tarjota edelleenkin keskustelualustan tai ainakin jäsennyksen keskustelulle. Olisi mielenkiintoista kuulla esimerkiksi kahdensadan kansaedustajan esittävän käsityksiään kaikista kymmenestä avainstrategiasta ja niihin sisältyvistä sadoista näkökohdista, ei ainoastaan abortista tai eutanasiasta. Puoluekeskeinen eduskunta ei välttämättä halua keskustella sivistyksen perimmäisistä kysymyksistä.
Kansallinen sivistysstrategia voisi tarjota edelleenkin keskustelualustan tai ainakin jäsennyksen keskustelulle
Sivistyskeskustelun voi suhteuttaa valtion tulo- ja menoarvion lähetekeskusteluihin, joissa aikajänne on lyhyt ja näkökulma on huomattavan kapea, lähtökohtana raha ja hyväksyttyjen muutosehdotusten osuus promilleja budjetin kokonaissummasta. Budjettikeskustelut käydään sidotuin käsin ja suljetuin suin. Tämän takia tarvittaisiin vapaata tulevaisuuteen tähtäävää keskustelua Sivistys-Suomesta eduskunnassa.
Sivistys, kuten oikeudenmukaisuus, on suhteellisen näkymätön ja vaikeasti tavoitettavissa asioiden ollessa hyvällä tolalla. Vasta ongelmia kohdatessa havaitaan konkreettisesti sivistyksen puute.
Kirjoittaja on ennakoinnin asiantuntija, joka on työskennellyt työelämän muutosten ja osaamistarpeiden ennakoinnin parissa opetus- ja työhallinnossa sekä yksityisessä asiantuntijayrityksessä yhteensä noin 40 vuotta. Lisäksi hän on toiminut mm. Futuran päätoimittajana sekä Kansallisen sivistysstrategian asiantuntijaryhmän sihteerinä ja menetelmäasiantuntijana.
Viite
[1] Asiantuntijaryhmää johti opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen. Ryhmään kuuluivat professorit Antti Kasvio, Ilkka Niiniluoto, Kyösti Pulliainen ja rehtori Aino Sallinen sekä tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa ja lisensiaatti Jaana Venkula. Lisäksi työryhmään kuului opetusministeriön johtavia virkamiehiä. Toimin asiantuntijaryhmän valmistelevana sihteerinä.
Lähteet
Kansallinen sivistysstrategia. Opetusministeriö. KM 1993:36. Helsinki.
Kirjavinkki: Sivistys 2017. Mikkelin pääkirjaston blogi, Lumpeenlehtiä. 2017.
Koulutusrakennekomitean mietintö. Valtioneuvosto. KM 1969: A 13. Helsinki.
Rajakallio Keijo. Uudet työpaikat tuotantoverkoista. Peruste 4/2013.
Rawls, John. Oikeudenmukaisuusteoria. Käänt. Terho Pursiainen. Helsinki 1988.
Ruokanen, Tapani ja Nurmio, Aarne. Suomi ja mahdolliset maailmat. Helsinki 1995.
Sivistys 2017 (toim. Liekki Lehtisalo). SITRA. Helsinki 1994.
Tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 111994 Valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta. Helsinki 1994.
Tuomikoski, Paula. Maanantaiseura kokeili uutta hallintokulttuuria. Futura 4/1996. Helsinki.
Valtioneuvoston tulevaisuusselonteon 1. osa Jaettu ymmärrys työn murroksesta. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 13A/2017.
Ilmastovaalit eivät yksin riitä
Kesä 2018 oli monille Suomessa ilmastoherätyksen aikaa. Epätavallinen kuumuus sai monet pohtimaan planeetan kohtaloa, ja keskustelu on jatkunut myös säiden viiletessä. Huomiota on ohjattu erityisesti kevään 2019 eduskuntavaaleihin toiveella, että niistä saataisiin ilmastovaalit. Päättäjiltä vaaditaan toimia, joilla torjutaan tai ainakin hillitään edessä häämöttävää katastrofia.
Filosofi Roy Scranton kirjoittaa teoksessaan Learning to Die in the Anthropocene ilmastopolitiikan tilanteesta 2010-luvulla. Scranton käy läpi esimerkiksi valtavaa ilmastotapahtumaa, People´s Climate Marchia vuonna 2014 New Yorkissa:
”Totta puhuen marssi ei ollut paljon muuta kuin tunneorgia, aktivismiteemainen katukarnevaali, todellisen maailman vastine Twitterin hashtag-kampanjoille: jotain mistä tulee hyvä olo, joka ilmaisee että kuulut joukkoon, jotain mikä on kokonaan irrallaan varsinaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta.”
Scranton huomauttaa, että aidon paineen luominen fossiilikapitalismille edellyttäisi kykyä pysäyttää tai säädellä energian tuotantoa. Tähän ei kuitenkaan ole enää keinoja, sillä toisin kuin hiili, öljy virtaa globaalisti monihaaraisessa verkostossa, jota ei kontrolloi suuri määrä työläisiä. Hiilikaivosten työläisillä oli aikoinaan mahdollisuus pysäyttää kokonainen kansantalous.
Kansallisvaltioiden mahdollisuudet tehdä ilmastopolitiikkaa ovat lisäksi hyvin rajalliset, koska ne ovat osa globaalia taloutta
Scrantonin mukaan kansallisvaltioiden mahdollisuudet tehdä ilmastopolitiikkaa ovat lisäksi hyvin rajalliset, koska ne ovat osa globaalia taloutta. Yhden maan radikaalit päästövähennykset ovat käytännössä poliittinen itsemurha, joka johtaa hyvin todennäköisesti taloudelliseen lamaan. Kapitalismi on riippuvainen halvasta energiasta ja tuotannon kasvusta, eikä talouskasvun ja päästöjen kasvun irtikytkentä ole käytännössä onnistunut.
Scrantonin huomiot ovat oleellisia myös Suomessa tehtävän vaikuttamistyön kannalta. Ilmastovaalit voivat nimittäin toteutua myös sellaisella tavalla, josta ei ole ilmaston kannalta paljoa iloa, koska poliitikot ovat liian riippuvaisia fossiilisen energian lyhyen tähtäyksen taloudellisista lupauksista.
Esimerkiksi edistyksellisen politiikan ja ilmastonmuutoksen torjunnan sankarina esiintynyt kanadalainen pääministeri Justin Trudeau on saanut paljon kritiikkiä viimekeväisestä päätöksestään kansallistaa Kinder Morgan -öljyputkihanke, joka mahdollistaa Kanadan fossiilisen energian viennin kasvattamisen. Ruotsissa ympäristöpuolue Miljöpartietin suosion laskua taas on osin selitetty puolueen olemisella mukana hallituksessa, joka päätti myydä Vattenfall-energiayhtiön ruskohiilitoiminnan Saksassa toiselle energiayhtiölle hiili-intensiivisen toiminnan alasajamisen sijaan. Politiikka voi olla paperilla yhtä ja käytännössä ihan toista.
Ilmastovaalit voivat Suomessa pahimmillaan toteutua retorisena kilpalaulantana, joka ei käytännössä kuitenkaan johda merkittäviin tuloksiin. Poliittiset järjestelmät ovat erittäin huonosti sopeutuneita globaaleihin uhkiin, jotka edellyttävät merkittäviä ja nopeita muutoksia tuotannon järjestelmässä. Vaikka eduskunnalla on muodollinen valta päättää Suomen asioista, käytännössä on hyvin vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa nykyisestä halvasta energiansaannista riippuvaisia yrityksiä, saati talouskasvua kokonaisuutena alettaisiin ahdistella radikaaleilla päästövähennyksillä.
Ilmastovaalit voivat Suomessa pahimmillaan toteutua retorisena kilpalaulantana, joka ei käytännössä kuitenkaan johda merkittäviin tuloksiin
Scrantonin osoittamiin politiikan haasteisiin on jotenkin vastattava, ja siksi on osattava ajatella yksiä vaaleja pidemmälle ja laajemmalle. Yksi tärkeä osa vastausta on ajatella yhteiskunnallisen toiminnan fokusta ja painostuskeinoja. Miten voidaan aiheuttaa sellainen uhka, että sen torjuminen tulee fossiiliteollisuudelle aidosti kalliiksi? Miten voidaan tehdä sellaista politiikkaa, että se ei rajoitu vain pieneen kansalliseen taskuun, kun tuotannon lonkerot ulottuvat koko globaaliin tilaan?
Suomalaisen yhteiskunnallisen toiminnan tyypillinen päätepiste ovat eduskunnan portaat, joilla kansalaiset esittävät vaatimuksia päätöksentekijöille. Työväenliikkeen perinteessä vaatimuksia ei kuitenkaan ole esitetty ainoastaan äänioikeutettuina kiltteinä kansalaisina, vaan tuotantoa kontrolloivana voimakkaana moneutena. Tämä perinne saattaa olla avain siihen, miten ilmastokysymyksen kanssa päästään eteenpäin.
Pitääkin siis alkaa tarkastella kysymystä, millainen voisi olla ilmastolakko, joka uhkaa koko fossiilikapitalismia. Ruotsalainen Greta Thunberg kieltäytyy menemästä kouluun perjantaisin niin kauan kuin Ruotsissa ei sitouduta riittäviin päästövähennyksiin. Mutta mikä on meidän koulumme? Ja miten levitämme lakkomme globaaliksi vaatimukseksi?
MMV: Twitter-sotaa ja sivistystä
Yhtenäinen toinen aste koulutuspoliittisena vaihtoehtona
Kuva: Kimmo Timonen.
Maailman on jo pitkään katsottu muuttuvan kansainvälistymisen, tietotalouden, automatisoitumisen ja yksilöllistymisen suuntaan. Koulutusta tarjotaan yleensä keinona sopeutua muutokseen. Koulutusjärjestelmä on kuitenkin ollut hidas muutoksissaan. Tämä on johtanut siihen, että koulutuspolitiikassa saman kaltaisia ajatuksia tuodaan toistuvasti keskusteluun. Toisen asteen, eli lukioiden ja ammattikoulujen raja-aitojen hämärtäminen on esimerkki ajatuksesta, jota on esitetty useaan otteeseen keinona saavuttaa erinäisiä koulutuspoliittisia tavoitteita.
Ensi kerran toisen asteen yhtenäistämisestä keskusteltiin Suomessa tosissaan 1970-luvulla ja siihen palattiin 1990-luvun taitteessa. 2000-luvun PISA-huuman vaihduttua ennen näkemättömään koulutusjärjestelmän uudistustahtiin (Tervasmäki & Tomperi 2018), on paikallaan palauttaa mieleen pohdintoja yhdestä vaihtoehtoisesta linjasta, joka on ollut Suomessa laajan kiinnostuksen kohteena.
Aikamme ei ole täysin ainutlaatuinen, eikä useaan kertaan esitettyä ajatusta tule torjua vain siksi, että siitä on jo keskusteltu. Nyt juhlittua peruskoulu-uudistusta edelsi pitkä väittely, kunnes lopulta aika oli kypsä sen toteuttamiseksi. Toisaalta on pyrittävä ajattelemaan myös nykyisenkaltaisesti institutionalisoidusta koulutusjärjestelmästä poikkeavia tapoja mahdollistaa opiskelu (esim. Illich 1972). On muistettava, ettei koulutus vain auta sopeutumaan muuttuvaan maailmaan vaan on olennaisesti luomassa sitä.
Avaan tässä artikkelissa toisen asteen yhtenäistämisestä Suomessa käytyä keskustelua ja syitä sille, miksi toisen asteen rinnakkaiskoulujärjestelmä on säilynyt, toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Lisäksi esitän perusteluja sille, miksi toisen asteen yhtenäiskoulu on edelleen relevantti ajatus ajassamme.
I Yhtenäisen toisen asteen ja sen vastustuksen suomalainen historia
Suomessa siirryttiin 1970-luvun mittaan perusopetuksessa rinnakkaiskoulujärjestelmästä yhtenäiskouluun. Kansakoulu, kansalaiskoulu ja keskikoulu yhdistyivät yhtenäiseksi yhdeksänvuotiseksi oppivelvollisuuskouluksi, eli peruskouluksi. Keskustelu yhtenäisestä peruskoulusta oli alkanut jo vuosikymmeniä aikaisemmin (Ahonen 2012, 145–149), mutta 1960-luvulla vasemmistopuolueet ja maalaisliitto saavuttivat eduskunnassa enemmistön, joka lopulta Ruotsin mallia seuraten lähti toteuttamaan uudistusta. Ennen kaikkea kokoomus ja oppikouluväki vastustivat uudistusta peläten sen johtavan sosialistimaiden mukaiseen tasapäistävään koulujärjestelmään ja rapauttavan suomalaisen kansallisen sivistyksen (Okkonen 2017).
Vuoden 1971 koulutuskomitean mietintö
Jo peruskoulun pystyttämisvaiheessa katse siirrettiin nuorisoasteen koulutukseen. Peruskoulun esimerkin mukaisesti pohdittiin lukiot ja ammatilliset oppilaitokset yhdistävän yhtenäiskoulun muodostamista. Uudistusta pohtimaan nimitettiin vuoden 1971 koulutuskomitea. Komitea päätyi esittämään mallia, joka sisälsi kaikille yhteisen kuusivuotiaana alkavan 11-vuotisen peruskoulun, jonka jälkeen nuori valitsisi ammattialan mukaisen eheytettyjä yleissivistäviä ja käytännönläheisiä opintoja sisältävän kaksivuotisen yleisjakson, jota puolestaan seuraisi 1–4 vuoden nopeammin työelämään valmistava tai korkeakoulutasoinen erikoistumisjakso. (Komiteanmietintö, 1973, 104–107.) Komitean lähtökohtana oli tasa-arvon laajentaminen ja muuttuvan työelämän edellyttämän yleissivistyksen takaaminen koko ikäluokalle. (Meriläinen 2011, 63–68.)
Vuoden 1971 koulutuskomitean esitys ei edennyt. Monet siihen vaikuttaneet syyt olivat näkyvillä jo peruskoulu-uudistuksen kohdalla. Toisen asteen yhtenäiskoulu koettiin vasemmistolaisena politiikkana, vaikka komitean puheenjohtajana toimi entinen liberaalipuolueen opetusministeri Jaakko Itälä. Sitä vastustivat lukion tuhoamista pelänneet opettajat ja korkeakoulut. Itse komiteakin oli erimielinen siitä, tulisiko peruskoulutusta pidentää. Esityksestä käydyn väittelyn myötä uudistus hautautui opetusministeriön virkamieskunnan hiljaiseen vastustukseen. (Meriläinen 2011, 117–118.) Rinnakkaiskoulu säilyi toisella asteella, peruskoulussakin alkuun tasokurssijärjestelmänä. Toisen asteen uudistukset keskittyivät ammattikoulutuksen puolelle, jossa yli 650 erilaista linjaa sisältänyttä koulutusjärjestelmää yhtenäistettiin ja opintojen yleissivistävyyttä lisättiin (Meriläinen 2011, 123–128).
Taxellin esitys ja sen seuraukset
Tulevan koulutuspolitiikan kannalta merkittävä aloite tuli OECD:n ensimmäisestä vuonna 1982 julkaistusta Suomen maaraportista. OECD piti peruskouluun siirtymistä onnistuneena ja kehotti pohtimaan myös toisen asteen järjestämistä vastaavanlaisella yhtenäiskouluperiaatteella. Toinen huomio kosketti osaa ammatillisista opistoista, joiden siirtämistä OECD ehdotti toiselta asteelta korkea-asteelle. Molempiin huomioihin suhtauduttiin Suomessa alkuun nihkeästi. (Meriläinen & Varjo 2008, 15; Varjo & Meriläinen 2008, 65–66.) Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja, opetusministeri Christoffer Taxell tarttui kuitenkin 1980-luvun lopulla näihin ehdotuksiin ja lopulta jälkimmäinen toteutui 1990-luvulla perustettujen ammattikorkeakoulujen muodossa. Myös nuorisokouluksi nimetty toisen asteen yhtenäiskoulu sisältyi Taxellin vuonna 1989 Finlandia-talon seminaarissa esittelemään visioon.
Taxellin työryhmän malli oli pitkälti yhdensuuntainen vuoden 1971 koulutuskomitean kanssa. Peruskoulun jälkeen nuoret siirtyisivät 2–4 vuotta kestävään nuorisokouluun, jossa opiskelija valitsisi laaja-alaisen linjan, kuten matemaattis-luonnontieteellis-teknisen tai humanistis-käyttäytymistieteellisen. Linjat sisältäisivät orientoivien ja yhteisten opintojen lisäksi paljon valinnaisia opintoja, jotka tuottaisivat erilaisia jatko-opintomahdollisuuksia. Kaikki suorittaisivat lopuksi päättötutkinnon. Työryhmän mukaan toteutus olisi edellyttänyt monipuolisia opiskelumuotoja ja mittavaa oppilaitosten alueellista sekä korkea-asteen ja nuorisokoulun välistä yhteistyötä, sillä tavoitteena oli, että 75 prosenttia ikäluokasta jatkaisi uudistetulle korkea-asteelle. (Koulutuspolitiikan johtoryhmä 1989, 19–26.)
Työryhmän mukaan toteutus olisi edellyttänyt monipuolisia opiskelumuotoja ja mittavaa oppilaitosten alueellista sekä korkea-asteen ja nuorisokoulun välistä yhteistyötä
Myös Taxellin nuorisokoulu törmäsi vastustukseen. Taxell oli valmistellut esitystä itsenäisesti opetusministeriössä, eikä eduskunnassa ollut käyty asiasta keskustelua. Näin kansanedustajat suhtautuivat esitykseen varauksella. Mallia pidettiin jälleen vasemmistolaisena ja tietyissä piireissä siksi vastustettavana. Keskustassa oltiin huolissaan maaseudun pienten lukioiden asemasta. Esiin nostettiin Ruotsista saadut huonot kokemukset sikäläisestä nuorisokoulusta. Esitettiin, että uudistus romuttaa sekä ammatillisen osaamisen että valmiuden korkeakouluopiskeluun. Lisäksi laaja joukko kerääntyi puolustamaan ylioppilastutkintoa. (Meriläinen & Varjo 2008, 16–18; Varjo & Meriläinen 2008, 68–71.)
Useat koulutuspolitiikan vaikuttajat ovat kokeneet, että toisen asteen uudistustyötä on määrännyt kaikkein voimakkaimmin niin sanottu valkolakin kunnioitus (Meriläinen 2011, 196). Ehdotuksia ylioppilastutkinnon poistamiseksi on tehty 1940-luvulta lähtien ja kaikkein lähimpänä sen toteutuminen oli lukiokomitean esittäessä sitä vuonna 1970.
Kasvatustieteen tohtori Minna Vuorio-Lehti (2007) mainitsee kaksi keskeisintä syytä sille, miksi ylioppilastutkinto on säilyttänyt asemansa: Ensinnäkin korkeakoulujen näkökulmasta sitä on pidetty ikään kuin laadunvarmistuksen työkaluna. Toiseksi ylioppilastutkinto on säilyttänyt statuksensa tavoiteltuna tutkintona, jonka kulttuurinen viitekehys ulottuu autonomian ja itsenäistymisen ajan ylioppilaisiin, jotka edustivat Suomen tulevaisuuden toivoa ja isänmaan rakentamista.
Nuorisokoulua kokeiltiin 1990-luvulla, mutta Taxellin esityksestä supistetussa muodossa. Kokeilussa lisättiin opiskelijoiden valinnanvapautta opintojensa suhteen siten, että kursseja oli mahdollista valita ristiin lukioista ja ammattikouluista. Samalla tehtiin mahdolliseksi suorittaa niin sanottu kaksoistutkinto, jossa opiskelija suorittaa sekä ammatillisen- että ylioppilastutkinnon. Kokeilu osoitti, että yhdeksän kymmenestä lukiolaisesta ja reilu puolet ammattikoulun opiskelijoista oli kiinnostuneita suorittamaan toisen oppilaitoksen opintoja (Opetusministeriön työryhmä 2001, 27). Lisäksi väylä korkeakouluopintoihin avattiin nyt myös ammattikoulusta valmistuneille, mikä on näkynyt erityisesti ammattikorkeakoulun opiskelijajoukossa, joista keskimäärin kolmanneksella on tänä päivänä ammattikoulutausta. (Meriläinen & Varjo 2008, 18–23; Virolainen & Teräs 2018, 56.)
Nykyinen suunta
Kun ammattikoulun yleissivistävyyttä on kasvatettu ja myös lukiossa painotetaan työelämätaitoja sekä yrittäjyyttä, ei nykypäivään tultaessa lukioiden ja ammattikoulujen vastakkainasettelu enää ole yhtä voimakas kuin aikaisemmin. Myös perinteinen arvostusero on kaventunut ammattikoulutuksen statuksen noustessa muun muassa median luoman ammattiosaamisen positiivisen kuvan kautta (Virolainen & Teräs 2018, 58).
Ehdotuksia toisen asteen yhtenäistämiseksi on tehty edelleen (esim. Henttonen & Parkkonen 2008). Tähän suuntaan ei ole kuitenkaan edetty, vaan erot lukio- ja ammattikouluväylän välillä ovat pikemminkin taas kasvamassa. Sipilän hallituksen aikana ammattikoulut ovat joutuneet mittavien taloudellisten leikkausten kohteeksi ja lukiota ollaan kehittämässä määrätietoisesti korkeakoulutukseen johtavana väylänä sitomalla korkeakoulujen opiskelijavalinta entistä kiinteämmin ylioppilastutkintoon ja sisällyttämällä lukio-opintoihin korkeakouluopintoja (Tervasmäki & Tomperi 2018). Myös lukio- ja ammattikouluopintoja samanaikaisesti tekevien määrä on viime vuosina romahtanut (Vipunen 2018).
Tulisiko meidän tehdä kaikesta vastustuksesta johtopäätös, että yhtenäinen toinen aste ei ole niin sanottu järkevä utopia, joka huomioisi riittävällä tavalla suomalaiset yhteiskunnallis-historialliset reunaehdot? Hannu Simola on paikantanut neljä koulutuspoliittisen järkevän utopian perusedellytystä: 1) uudistuksen tulee olla toteutettavissa historiallisesti muodostuneessa kouluinstituutiossa, 2) opettajien on ymmärrettävä ja hyväksyttävä tavoitteet, 3) opiskelijoiden ja heidän vanhempiensa on ymmärrettävä ja hyväksyttävä tavoitteet, ja 4) uudistuksen on avattava opiskelijoille merkityksellisiä oppimisen mahdollisuuksia.
On huomioitava, että koulutusjärjestelmä on niin monimutkainen ja ennakoimaton kokonaisuus, että kaikkiin uudistuksiin on suhtauduttava hypoteeseina, ehdotuksina ja keskustelunavauksina. (Simola 2015, 108–109.) Toisen asteen yhtenäistä koulua ole Suomessa päästy todella kokeilemaan, eli hypoteesi on jäänyt paljolti testaamatta.
II Pohjoismaisia malleja
Toisen asteen koulutuksen rakenteen näkökulmasta Pohjoismaat ovat jakautuneet kahtia: Suomessa, Tanskassa ja Islannissa toinen aste haarautuu hallinnollisesti kahtia yleissivistävään ja ammatilliseen kouluun. Myös Virossa on tehty näin. Ruotsissa ja Norjassa puolestaan toiselle asteelle on rakennettu yhtenäiset järjestelmät. (European Commission/EACEA/Eurydice 2017.) Tanskassa ja Norjassa on voimassa kymmenvuotinen 6-vuotiaana alkava, Suomessa ja Ruotsissa taas yhdeksänvuotinen 7-vuotiaana alkava oppivelvollisuus. Pohjoismaissa toinen aste ei kuulu oppivelvollisuuden piiriin, toisin kuin esimerkiksi Saksassa, Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. (OECD 2017, 423.)
Tanskassa toisen asteen ammatillinen koulutus järjestetään lähinnä oppisopimuskoulutuksena. Tämän jälkeen korkeakoulutukseen pyrkiville on tarjolla täydentäviä kursseja. Lukiossa on yleissivistävän linjan lisäksi kaupallisen ja teknisen alan linjat, jotka valmentavat näiden alojen korkeakouluopintoihin. (Virolainen & Teräs 2018, 54.) Norjassa toinen aste (videregående opplæring) yhtenäistettiin 1970-luvun puolivälissä. Se jakautuu jatko-opintoihin sekä ammattiin valmistaviin linjoihin. (Ståhle 2005, 24; Statistisk Sentralbyrå 2017, 11.) Kaikilla linjoilla ensimmäinen vuosi on yhteinen. Korkeakouluun valmistavat linjat ovat kolmevuotisia ja ammatillinen koulutus noudattaa 2 + 2 -mallia, jossa ensimmäiset kaksi vuotta toteutetaan koulumuotoisena opiskeluna ja jälkimmäiset kaksi vuotta oppisopimuskoulutuksena. Mikäli ammatillisen puolen opiskelija haluaa jatkaa opintoja korkea-asteella, on kolmantena vuonna mahdollista suorittaa yleissivistäviä opintoja. (Virolainen & Teräs 2018, 54.)
Myös Ruotsissa siirryttiin 1970-luvulla toisen asteen yhtenäiskoulumalliin (gymnasieskolan) ja samalla luovuttiin ylioppilaskirjoituksista. Nykyään koulu sisältää kahteentoista ammattiin (esimerkiksi sähkön ja energian linja) ja kuuteen korkeakouluopiskeluun (esimerkiksi yhteiskuntatieteiden linja) valmistavaa linjaa. Kaikki linjat sisältävät diplomiprojektin. Eri linjat jakavat osan opinnoista ja kaikille on vaihteleva määrä yleissivistäviä opintoja. Vuonna 2011 gymnasieskolan uudistettiin, koska saavutettujen oppimistulosten huomattiin laskeneen. Tällöin kiinnitettiin huomiota opiskelijoiden lähtötasoon ja luotiin viisi toiselle asteelle valmistavaa linjaa. Myös oppisopimuskoulutusta lisättiin. (Skolverket 2012.)
Vertailu muihin Pohjoismaihin paljastaa sen, että Suomessa jäädään muita harvemmin peruskoulun varaan, mutta Suomessa toisen asteen tutkinto on yleisemmin nuorten korkein suoritettu tutkinto (Virolainen & Teräs 2018, 57).
III Perusteluja toisen asteen yhtenäiskoululle
Koulun olemassaolon on esitetty perustuvan neljälle keskeiselle tehtävälle: 1) ihmisten valikointi yhteiskunnallisten tarpeiden mukaan, 2) oppimisen mahdollistaminen, 3) uusien sukupolvien sosiaalistaminen yhteiskuntaan ja 4) työvoiman ulkopuolisen väestön varastointi (Kivinen & Rinne, 1998, 344–345).
Toisen asteen yhtenäiskoulu tarttuu etenkin kahteen olennaiseen kysymykseen, joita ei ole mahdollista ratkaista nykyisenkaltaista rinnakkaiskoulua hiomalla, vaan jotka edellyttävät rakenteellisia ratkaisuja. Ensimmäinen näistä liittyy koulun valikointifunktioon ja nuoren kehitykseen. Voidaan kysyä, tapahtuuko nuorten valikointi erilaisille elämänurille edelleen liian varhaisessa vaiheessa ja tarpeettoman jyrkällä tavalla. Toisaalta meidän on pohdittava käsitystämme sivistyksestä ja sitä, miten teoreettisen akateemisen tiedon ja ammatillisen osaamisen kahtiajako tähän vastaa.
Yhteiskunnallinen kehys
Koulutustasovaatimusten nousu on eräs merkittävimmistä viime vuosikymmeninä Suomen työmarkkinoilla tapahtuneista muutoksista. Perusasteen koulutuksen työpaikkoja on nyt 260 000, kun niitä vuonna 1990 oli 790 000. (Myrskylä 2018.) Samana aikana toisen- tai korkea-asteen suorittaneiden työpaikkojen määrä on kasvanut. Joka kymmenes 25–34-vuotias ei ole suorittanut toisen asteen tai korkeampaa tutkintoa (Virolainen & Teräs 2018, 57).
Yhteiskunnassa, jossa koulutuksellisilla kvalifikaatioilla on ratkaiseva vaikutus elämänmahdollisuuksiin (Silvennoinen, Rinne, Kosunen, Kalalahti, & Seppänen 2015, 329–336), on koulutustasoa nostettava ainakin siten, että vain perusasteen suorittaneiden osuutta tulee vähentää. Keinoina tähän on esitetty muun muassa oppivelvollisuuden pidentämistä, parempaa opintojen ohjausta ja erityistä tukea maahanmuuttajataustaisille. Myös sukupuolella on merkitystä, sillä erityisesti ammatillisessa koulutuksessa olevat pojat keskeyttävät opintonsa muita useammin. (Myrskylä 2018.)
Mitä enemmän ja varhaisemmin koulutuspolkuun sisältyy kouluvalintoja, sitä enemmän perhetausta korostuu
Peruskoulun loppuvaiheessa nuoren elämässä on keskeinen kysymys, millaisia jatkokoulutusmahdollisuuksia hän näkee, mitkä niistä ovat saavutettavissa ja mikä häntä motivoi. Useat jatkavat yleissivistävään lukioon, koska tarkentuneita tulevaisuudensuunnitelmia ei vielä ole ja näin saa kolme vuotta kypsyttelyaikaa. Lähilukio voi olla tässä mielessä erityisen houkutteleva, jos kotipaikkakunnalla ei ole ammatillista oppilaitosta. Toisen asteen rinnakkaiskoulujärjestelmä onkin alueellisen tasa-arvon näkökulmasta siten ongelmallinen, ettei jokaisessa kunnassa ole mahdollisuutta ylläpitää useita toisen asteen oppilaitoksia.
Nykyisessä järjestelmässä peruskoulun ja toisen asteen nivelvaihe on selkeästi jaotteleva. Nuorten on tehtävä eräs elämänsä tärkeimmistä valinnoista noin 15-vuotiaana. Tiedetään, että mitä enemmän ja varhaisemmin koulutuspolkuun sisältyy kouluvalintoja, sitä enemmän perhetausta korostuu (Silvennoinen et al. 2015). Ja mitä enemmän perhetausta selittää nuoren koulutusvalintoja, sitä heikommin voidaan sanoa oikeudenmukaisen mahdollisuuksien tasa-arvon toteutuvan (Kalalahti & Varjo 2012).
Nuoren kehitys ja koulutuspolun valinta
Suomessa koulutuspolut jakautuvat melko myöhään (European Commission/EACEA/Eurydice 2017), millä voi nähdä olevan sekä etuja että haittoja. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että koulutukselliset valinnat ovat enemmän nuoren omissa käsissä, toisaalta on katsottu, että myöhemmät elämänvaiheet voivat viivästyä tämän vuoksi. Nuorten kehityksessä voidaan havaita tiettyä yhdenmukaisuutta, mutta olennaista on tunnistaa monista syistä johtuvat yksilölliset erot. Osalle peruskoulun jälkeisen jatkokoulutuksen valinta ei tuota ongelmia, mutta monet eivät ole vielä siinä vaiheessa valmiita tekemään kypsiä koulutuksellisia ratkaisuja. (Nurmi et al. 2018, 175–178.) Onkin todettu, että vain joka kymmenes ammattikoulun opiskelija kokee opiskelevansa omaa alaansa ja rinnakkaiskoulujärjestelmässä opintolinjan vaihtaminen on koettu hankalaksi. (Opetusministeriön työryhmä 2005, 67, 73.)
Matti Rimpelä (2014) on nähnyt oppivelvollisuuden pidentämisen ensimmäisenä askeleena kokonaisvaltaisessa nuorten kehityksen tukemiseen tähtäävässä uudistuksessa, jonka osana yhtenäinen toinen aste voi olla. Rimpelä esittää, että koulutusjärjestelmän räätälöinnin lisäksi tarvitaan rakenteellista tarkastelua. Koulukontekstissa tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että järjestelmän on tunnustettava nuorten normaalit kehityserot, eikä nuoria, joilla on vaikeuksia kilpailla 15-vuotiaana toisen asteen koulutuspaikoista, tule pitää ammattiapua tarvitsevina erikoistapauksina, joiden kohdalla työväenluokkainen tausta korostuu (Silvennoinen et al. 2015, 334). Rimpelän (2014) mukaan lasten ja nuorten biologinen kehitys on nopeutunut, mutta samaan aikaan psyykkinen ja sosiaalinen kehitys hidastunut suhteessa monimutkaistuvan yhteiskunnan vaatimuksiin. Muutos tässä suhteessa on ollut huomattava yhdeksänvuotisen oppivelvollisuuden ja peruskoulujärjestelmän laatimisen jälkeen.
Yhtenäisen toisen asteen yksi mahdollisuus on madaltaa perusasteen ja toisen asteen välistä harppausta tekemällä opintojen jatkamisesta toisella asteella yksinkertaisempaa siten, että koulutuksellinen valikointi tapahtuu myöhemmin ja vaiheittain. Toisen asteen yhtenäistäminen voisi olla suunta, jossa opiskelijalähtöisyyden ymmärretään edellyttävän myös järjestelmätason ratkaisuja.
Kokonainen sivistys
Yhtenäisen toisen asteen on pelätty tuhoavan sekä lukion rakentavan yleissivistyksen että ammattikoulun synnyttämän ammattitaidon, ja jättävän jäljelle molemmista puolittaisen version. Toisaalta voidaan sanoa, että juuri nykyinen rinnakkaiskoulu jättää nuorille vain sivistyksen puolikkaan. Nuorisokoulukokeilun yhteydessä todettiin, että ylioppilailla on korkeakoulutuksessa ammatilliseen osaamiseen ja ammattikoulusta valmistuneilla erityisesti kieliin ja matematiikkaan kohdistuvia puutteita (Opetusministeriön työryhmä 2001, 28). Oleellinen kysymys on, mitä ymmärrämme sivistyksellä ja mikä lopulta on koulun olemassaolon syy.
Juha Varton (2005) mukaan koulun tehtävänä on siirtää tietoja uudelle sukupolvelle ja kehittää osaamista. Perimmäinen päämäärä on kuitenkin taidon oppiminen. Taito voi kehittyä opiskelijan maailmallisessa suhteessa, jossa oppiminen on jonkin konkreettisen, käsillä olevan ongelman ratkaisemista. Esimerkiksi oppiessaan soittamaan soitinta opiskelijan on opittava hallitsemaan soittimen asettamat vaatimukset. Musiikin teoria ei vielä riitä. Toiminnallinen taidon oppiminen on vapauden ja siten myös demokraattiseksi kansalaiseksi kasvamisen edellytys. Sivistys ei siten voi tarkoittaa vain tietopuoleista yleissivistystä tai mallioppimisen kautta hankittua osaamista.
Toiminnallinen taidon oppiminen on vapauden ja siten myös demokraattiseksi kansalaiseksi kasvamisen edellytys
Matti Vesa Volanen (2006; 2012) on puhunut samaan tapaan tuottamalla oppimisesta, joka tarkoittaa tavoitteellista käytännön suhdetta opittavaan. Tuottavassa suhteessa opiskelija kysyy päällään, kuinka asiat ovat, sydämellään, kuinka asiat ovat ollessaan hyvin ja käsillään, kuinka ne saadaan kauniisti tuotettua? Tämän suhteen toteuttaminen on olennaista modernin yhteiskunnan ammattilaiselle ja siksi keskeinen yhtenäisen toisen asteen syy.
Lukion puutteeksi voi nähdä yksipuolisen tietopainotteisuuden, jota ylioppilaskoe korostaa. Ammattikoulutus taas perustuu osaamisen omaksumiselle, mikä ei riitä yhteiskunnassa, jossa suorittavan työn määrä supistuu. Yhtenäinen toinen aste on yritys nivoa paremmin yhteen sekä tieto että osaaminen, jotka luovat perustan taidon kehittymiselle.
Kirjoittaja on yhteiskunnallisten aineiden opettaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.
Lähteet
Ahonen, S. (2012). Yleissivistävä koulutus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa: P. Kettunen & H. Simola (Toim.), Tiedon ja osaamisen Suomi: Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle (ss. 144–175). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
European Commission/EACEA/Eurydice. (2017). The Structure of the European Education Systems 2017/18: Schematic Diagrams. Luxembourg: Publications Office of the European Union.
Henttonen, A., & Parkkonen, J. (2008). Vapaus valita: Yhtenäisen toisen asteen koulutuksen suuntaviivoja. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö.
Illich, I. (1972). Kouluttomaan yhteiskuntaan. Helsinki: Otava.
Kalalahti, M., & Varjo, J. (2012). Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perusopetukseen sijoittumisessa ja valikoitumisessa. Kasvatus & Aika, 6(1), 39–55.
Kivinen, O., & Rinne, R. (1998). From the Mass to the Elite: Structure, Limits, and the Future of Scandinavian Educational Systems. Teoksessa: A. Tjeldvoll (Toim.), Education and the Scandinavian Welfare State in the Year 2000 (ss. 335–352). New York & London: Garland.
Komiteanmietintö. (1973). Vuoden 1971 koulutuskomitean mietintö. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Koulutuspolitiikan johtoryhmä. (1989). Koulutuksen kehittäminen: Harjoitetun koulutuspolitiikan tulosten tarkastelua ja hahmotelmia peruskoulun jälkeisen koulutuksen kehittämisestä. Helsinki: Opetusministeriö.
Meriläinen, R. (2011). Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat: Koulutuspolitiikan vaikuttajien näkemykset toisen asteen kehityksestä. Helsinki: Super.
Meriläinen, R., & Varjo, J. (2008). Integroidun nuorisoasteen historiallinen rakentuminen osana suomalaista koulutusjärjestelmää ja -politiikkaa. Ammattikasvatuksen Aikakauskirja, 10(3), 13–25.
Myrskylä, P. (2018). Ulkopuolelle jäävät nuoret: Mitä Suomi menettää? Teoksessa: M. Häyry, T. Takala, & J. Ahola-Launonen (Toim.), Oikeudenmukaisuuden ongelma (ss. 56–73). Helsinki: Gaudeamus.
Nurmi, J.-E., Ahonen, T., Lyytinen, H., Lyytinen, P., Pulkkinen, L., & Ruoppila, I. (2018). Ihmisen psykologinen kehitys. Jyväskylä: PS-kustannus.
OECD. (2017). Education at a Glance 2017: OECD indicators. Paris: OECD Publishing.
Okkonen, V. (2017). Peruskoulua vastaan: Yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966-1975. Turku: Turun yliopisto.
Opetusministeriön työryhmä. (2001). Nuorisoasteen koulutuskokeilun arviointityöryhmän muistio. Helsinki: Opetusministeriö.
Opetusministeriön työryhmä. (2005). Perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen nivelvaiheen kehittämistyöryhmän muistio. Helsinki: Opetusministeriö.
Rimpelä, M. (2014). Kiista oppivelvollisuudesta kertoo rakenteellisesta välinpitämättömyydestä. Yhteiskuntapolitiikka, 79(5), 560–568.
Silvennoinen, H., Rinne, R., Kosunen, S., Kalalahti, M., & Seppänen, P. (2015). Yhteiskuntaluokat ja kouluvalinta. Teoksessa: P. Seppänen, M. Kalalahti, R. Rinne, & H. Simola (Toim.), Lohkoutuva peruskoulu: Perheiden kouluvalinnat, yhteiskuntaluokat ja koulutuspolitiikka (ss. 325–370). Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.
Simola, H. (2015). Koulun uudistaminen, skeptinen optimismi ja järkevät utopiat. Teoksessa: Koulutusihmeen paradoksit: Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta (ss. 88–116). Tampere: Vastapaino.
Skolverket. (2012). Upper Secondary School 2011. Stockholm: Skolverket.
Ståhle, B. (2005). Toisen asteen koulu Pohjoismaissa: Toisen asteen koulujen pohjoismainen vertailu. Jyväskylä: Koulutuksen arviointineuvosto.
Statistisk Sentralbyrå. (2017). Facts about education in Norway 2017: Key figures 2015. Oslo: Statistisk Sentralbyrå.
Tervasmäki, T., & Tomperi, T. (2018). Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa. Niin & Näin, 2018(2). Saatavilla: https://www.netn.fi/artikkeli/koulutuspolitiikan-arvovalinnat-ja-suunta-satavuotiaassa-suomessa (12.9.2018).
Varjo, J., & Meriläinen, R. (2008). Nuorisokoulu osana opetusministeriön visiotyöskentelyä. Teoksessa: R. Meriläinen (Toim.), Suomalaisen koulutuspolitiikan murros 1990-luvulla (ss. 64–77). Helsinki: OKKA-säätiö.
Varto, J. (2005). Koulun syytä etsimässä: Tiedon ja taidon erilaiset tehtävät kasvatuksessa. Teoksessa: T. Kiilakoski, T. Tomperi, & M. Vuorikoski (Toim.), Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus (ss. 197–216). Tampere: Vastapaino.
Vipunen. (2018). Lukiokoulutuksessa ja ammatillisessa peruskoulutuksessa opiskelevat. Opetushallinnon tilastopalvelu. Saatavilla: https://vipunen.fi/fi-fi/_layouts/15/xlviewer.aspx?id=/fi-fi/Raportit/Lukiokoulutus ja ammatillinen koulutus – opiskelijat – koulutusala.xlsb (12.9.2018).
Virolainen, M., & Teräs, M. (2018). Siirtymät ammatillisesta koulutuksesta korkeakoulutukseen Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Ammattikasvatuksen Aikakauskirja, 2018(2), 51–60.
Volanen, M. V. (2006). Filoteknia ja kysymys sivistävästä työstä. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.
Volanen, M. V. (2012). Theoria|Praxis|Poiesis: Individualization as the constitution of sociality. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Vuorio-Lehti, M. (2007). Valkolakin hohde – Keskustelua ylioppilastutkinnon merkityksestä Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Kasvatus & Aika, 1(1), 19–33.
Pohjoismaiden historiasta voi oppia paljon, nykyhetkestä vähemmän
Edellisessä kolumnissani käsittelin Yhdysvaltojen uutta vasemmistoa, joka on rakentunut erityisesti senaattori Bernie Sandersin ympärille. Kirjoitin, että Yhdysvaltojen uudet ja radikaaleina pidetyt vasemmistovoimat ovat itse asiassa aika sosiaalidemokraattisia. Eräänä esimerkkinä tästä on se, kuinka yhdysvaltalaisvasemmisto on nostanut pohjoismaisen mallin yhteiskunnalliseksi esikuvakseen.
Yhdysvaltalaisvasemmiston tapa ihannoida pohjoismaista mallia on ymmärrettävää, sillä Pohjoismaat ovat tarjonneet esimerkin siitä, kuinka osittainen talouden demokratisointi, laaja julkinen sektori, kireä verotus sekä universaalit julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat tuottaneet paitsi tasa-arvoisia myös taloudellisesti vauraita yhteiskuntia. Yhdysvaltalaisessa keskustelussa Pohjoismaat ovat osoituksia siitä, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen” ja että sosialismi voi tarkoittaa muutakin kuin Stalinia tai Venezuelaa. Pohjoismaat ovat siis Yhdysvaltojen uudelle vasemmistolle konkreettisia utopioita – yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuden realistiseksi tekeviä esimerkkejä.
Pohjoismaiden nostaminen vasemmiston ihailun kohteeksi Yhdysvalloissa tai muuallakaan maailmassa ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Erityisen ongelmallista yhdysvaltalaisvasemmiston ja sitä ruokkivien pohjoismaalaisten kommentaattorien Pohjola-hehkutuksessa on analyysin historiattomuus. On tavanomaista hämmästellä Pohjoismaiden tasa-arvoisuutta ja osoittaa, kuinka Pohjoismaissa kuitenkin työmarkkinoita on onnistuttu samanaikaisesti joustavoittamaan ja kustannuskilpailukykyä petraamaan. Pohjoismaat näyttäytyvät tässä puhetavassa harmonisina yhteiskuntina, joissa vienti- ja voittovetoisen kasvumallin sekä tasa-arvoisen ja emansipatorisen yhteiskuntapolitiikan välillä ei vallitse minkäänlaista ristiriitaa.
Yhdysvaltalaisessa keskustelussa Pohjoismaat ovat osoituksia siitä, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen”
Tosiasiassa pohjoismaiset yhteiskunnat ovat muuttuneet merkittävästi 1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi Ruotsissa tuloerojen kasvu oli 1990-luvulla OECD-maiden rajuinta. Toiseksi voimakkainta tuloerojen kasvu puolestaan oli Suomessa. Suomessa tuloerojen kasvu tosin tasaantui 2000-luvun alun jälkeen, mutta Ruotsissa se on jatkunut kiivaana edelleen. Myös Tanskassa tuloerojen kasvu on 1990-luvulta lähtien ollut selvästi voimakkaampaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Merkillepantavaa on erityisesti se, että Tanskassa, Suomessa ja Ruotsissa kasvanut eriarvoisuus liittyy nimenomaan olennaisesti tulojen uudelleenjaon vähentymiseen eikä niinkään markkinaperustaisiin muutoksiin (ks. esim. tämä).
Sama kehitys näkyy monella muullakin mittarilla tarkasteltuna. Esimerkiksi vielä 1980-luvulla Ruotsissa ja Suomessa vallitsi jatkuvasti täystyöllisyys. 1990-luvulta lähtien kummassakin maassa massatyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö.
Toisaalta kyse ei ole yksinomaan tilastollisesti havaittavissa olevista asioista. Eivät pohjoismaisen mallin keskeisimmät instituutiot ole mihinkään romahtaneet, mutta pohjoismaista mallia ei enää kehitetä universaalin sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripolitiikan lähtökohdista. Esimerkiksi Suomessa yhteiskuntapolitiikan painopiste on viime vuosikymmeninä selvästi siirtynyt pyrkimyksiin tasapainottaa julkinen talous ja rajoittaa julkisten menojen kasvua. Siinä missä vielä 1970-luvulla hyvinvointivaltio jatkuvasti täydentyi ja laajentui, on se nyt hiljalleen rapautumassa. Lisäksi monien pohjoismaisen mallin keskeisten kulmakivien kohtalo näyttää epävarmalta. Esimerkiksi maksuttomasta korkeakoulutuksesta luopumista on vaadittu Suomessa äänekkäästi samalla kun terveydenhuoltojärjestelmää on pyritty kehittämään entistä markkinaehtoisempaan suuntaan.
Pohjoismaista mallia ei enää kehitetä universaalin sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripolitiikan lähtökohdista
Mikään edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö Pohjoismaat edelleen olisi maailmanlaajuisesti verrattuna poikkeuksellisen tasa-arvoisia yhteiskuntia, joissa sosiaalisen nousun mahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat kuin juuri missään muualla maailmassa. Tämä johtuu kuitenkin pääasiassa vahvoista pohjoismaisista instituutioista, jotka luotiin pohjoismaisen mallin kultakaudella. Vaikka ne ovatkin viime vuosikymmeninä heikentyneet, näiden instituutioiden vaikutus on edelleen huomattava.
Pohjoismainen malli voi toimia edelleen inspiraation ja toivon lähteenä vasemmistolaisille liikkeille Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Niiden olisi kuitenkin kyettävä erottamaan Pohjoismaiden nykyinen poliittinen todellisuus historiallisesti rakentuneista pohjoismaisista poliittisista instituutioista. Muussa tapauksessa Pohjoismaita voidaan käyttää perusteluna nimenomaan sellaiselle yhteiskuntapolitiikalle, jota nämä liikkeet pyrkivät vastustamaan.
Tyhmiä kysymyksiä sivistyksestä – vastaajana Mikko Lahtinen
Peruste kysyi Tampereen yliopiston valtio-opin yliopistonlehtorilta Mikko Lahtiselta muutaman tyhmän kysymyksen sivistyksestä. Lue vastaukset alta.
Mikko Lahtinen on tutkinut poliittista filosofiaa ja sen historiaa antiikista nykypäivään, Platonista ja Aristoteleesta Machiavellin, Montesquieun ja Marxin kautta Gramsciin ja Althusseriin. Myös Suomen 1800-luku ja suomalaisen nationalismin historia lukeutuvat Lahtisen keskeisiin tutkimuskohteisiin.
Mitä sivistys oikein tarkoittaa?
Suomen kirjakielessä ’sivistys’ on suhteellisen uusi sana, 1820-luvun alusta. Sivistystä ja muita kulttuuria, politiikkaa ja yhteiskuntaa kuvaaville sanoille syntyi tarve suomalaismielisen yhteiskunnallisen liikkeen ja suomenkielisen lehdistön synnyn myötä. Mainittu ’kulttuuri’ tosin omaksuttiin kirjasuomeen vasta 1800-luvun loppupuolella. ’Sivistyksestä’ kirjoittaa ensimmäisenä Reinhold von Becker Turun Viikko-Sanomissa vuonna 1822: ”Ensiksi haluamme… hankkia talonpoikaiselle säädylle kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, niin myös sitä kaikillen järjellisillen tarpeellista viatonta huvitusta, joka valistaa mieltä ja sivistää tapoja ja käytöksiä yhteisessä elämässä.” Tässä ensi-ilmauksessaan sivistys saa rinnalleen ’järjellisen’ ja ’valistuksen’.
’Valistus’ puolestaan esiintyy jo kirjasuomen perustajalla Mikael Agricolalla. ’Valistuksen’ merkitys on kuitenkin tietopainotteisempi ja järkikorosteisempi kuin tapojen, käytöksen ja moraalin maailmaan viittaava ’sivistys’. Sen lähtökohtana on itä- ja keskisuomalainen kansankieli, jossa ”sivistäminen” on vaikkapa pellavan puhdistamista (”sivisteleminen”), lapsen pään silittämistä, huoneen tai vaatetuksen siistimistä, paikkojen puhdistamista ja puhtaana pitämistä. Mutta myös sivistyksen moraalinen merkitys pilkahtaa kansankielisissä viittauksissa, joissa puhutaan käytöksen tahdikkuudesta, tapojen siistimisestä sekä muista ”siveyden” tunnuspiirteistä.
Kirjakielessä ’sivistys’ vakiintuu 1800-luvun lopulle tultaessa pian löytäen itsensä sellaisista ilmauksista kuin vaikkapa yleissivistys (yleinen sivistys), koulusivistys, sydämen sivistys, sivistyskansa, sivistynyt, sivistyneistö, sivistysvaltio, sivistyssana, tieteellinen sivistys, sivistyskieli, sivistysyliopisto, ja niin edelleen. Nyt ’sivistykseksi’ suomentuvat tai siihen viittaavat muun muassa sellaiset indoeurooppalaisten kielten sanat kuin culture, cultivation, civilisation, education, Bildung (formation). 1800-luvun loppupuolen eurooppalainen ’intellektuelli’ (sanasta intellekti: äly, järki, ymmärrys) puolestaan saa suomessa vastineekseen substantiivin ’sivistyneistö’ (toisinaan ’älymystön’), jonka ”kollektiivinen” luonne vihjaa myös venäjän ’intelligentsian’ suuntaan. Suomalaisenkin sivistyneistön ylimpänä opinahjona on ’sivistysyliopisto’, jonka etuliite viittaa humboldtilaisen esikuvansa ydinideaan eli tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen yhdistävään Bildungiin (”Bildung durch Wissenschaft”). Sivistyksen vaiheista suomen kielessä tarjoaa mainiota valistusta eli valaistusta Martti Rapola kirjassaan Kielen kuvastimessa (1962).
”Sivistyksen” universaalin määritelmän tavoittelu ei voikaan olla politiikan tutkijan tavoite – vaan päinvastoin moisten universaalimääritelmien kriittinen analyysi
Käsitteellis-teoreettisessa katsannossa sivistys on usein hahmotettu yksilön ominaisuutena, jonka hän saa ja omaksuu jokapäiväisten elämänkokemusten, kasvatuksen ja mahdollisen koulutuksen myötä. Sivistys on olennainen tekijä ihmisen rakentumisessa (Bildung, formation). Tämän sivistyminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan edellyttää sivistämistä, osallisuutta yhteisöissä (kuten perhe, sosiaalinen ryhmä, yhteiskunta tai oppilaitos), jotka yksilöä sivistävät: Ihminen sivistyy ihmiseksi ihmisten keskuudessa. Mutta ”yleissivistyskin” on aina tietynlaista sivistystä eli tietynlaisten opillisten tietojen ja moraalisten tapojen omaksumista. Tämä tuo sivistykseen mukaan vallan ja politiikan. Esimerkiksi: Millaiseen sivistykseen yksilöllä ja hänen sosiaalisella ryhmällään on oikeus ja mahdollisuus? Ketkä pääsevät nauttimaan ja ketkä jäävät osattomiksi vaikkapa ”korkeimmasta” opillisesta sivistyksestä? Miten sivistyksen sisällöt, tavoitteet ja päämäärät asetetaan ja määritellään? Millainen sivistys on arvostettua, millainen ei? Miten sivistyserot muodostuvat? Miten sivistyslaitokset organisoidaan, ketkä niitä organisoivat, ketkä eivät? Miten sivistys rajataan, ketkä jäävät tai jätetään sivistyksen ulkopuolelle tai alistetaan ylhäältä tulevien sivistystoimien passiivisiksi vastaanottajiksi? Ja niin edelleen.
Sivistyksen politiikkaa on myös se, että tietynlainen sivistys (sisällöt, muodot, käytännöt) universalisoidaan varsinaiseksi tai ylimmäksi sivistykseksi ja samalla peitetään tuollaisen ”yleisen sivistyksen” omat erityiset lähtökohdat ja päämäärät.
”Sivistyksen” universaalin määritelmän tavoittelu ei voikaan olla politiikan tutkijan tavoite – vaan päinvastoin moisten universaalimääritelmien kriittinen analyysi. Politiikan tutkijan (tai yhteiskuntatieteilijän, kulttuurintutkijan) on tutkittava niitä yhteiskunnallisia käytäntöjä ja laitoksia, joissa sivistys saa konkreettisen sisältönsä ja liittyy yhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden monimutkaiseen todellisuuteen. Toisin sanoen sivistyksen käytännöt ja laitokset ovat ideologisia apparaatteja, joissa ihmisyksilöt vaihtelevissa määrin ja vaihtelevissa suhteissa kasvattavat, kouluttavat, valistavat, ohjeistavat, opastavat toinen toisiaan; apparaatteja, joissa vallitsevat tietynlaiset ”sivistysihanteet”, joissa erilaiset ihanteet edustajineen aina myös kamppailevat keskenään ja asettuvat keskenään ristiriitaisiin suhteisiin. Sivistys on olennainen osa yhteiskunnallistumista: yhteiskunnallistuminen on poliittinen prosessi. Näin ollen sivistys ja poliittinen liittyvät erottamattomasti toinen toisiinsa. Jokainen sivistyskysymys on myös poliittinen kysymys.
Mikä on sivistyksen tila Suomessa?
Sen lyhyt sisällöllinen määritteleminen ei onnistu. Yleisesti sanoen Suomen ”sivistyksen tilan” arvioiminen ei voi ainakaan perustua kapeaan määritelmään, jossa ’sivistys’ (tai kulttuuri) erotetaan yhteiskunnan muista ulottuvuuksista kehityskulkuineen.
Suomalaisen sivistyksen tilaa tulisikin arvioida yhteiskunnallisten valta- ja voimasuhteiden osatekijänä tai ulottuvuutena. Tällöin tulisi tarkastella esimerkiksi sitä, miten muutokset sivistyksen ideologisissa apparaateissa (kuten koulussa ja yliopistossa) artikuloituvat (jäsentyvät, kytkeytyvät, tulevat tuotetuiksi ja ilmaistuiksi) suhteessa yhteiskunnallisten valta- ja voimasuhteiden muutoksiin tai muutoksiin yhteiskunnan hallitsemista koskevissa ideologioissa ja poliittisissa toimenpiteissä. Kysymys on yhteiskuntamuodostuman hegemonisten ajattelu-, toiminta- ja tuntemistapojen arvioimisesta (myös yhteyksissään kansainvälisiin ja globaaleihin kehityskulkuihin). Esimerkiksi suomalaisen ”yliopistosivistyksen” tai ”tieteellisen sivistyksen” tilaa tulisi arvioida yhteyksissään kansallisten ja kansainvälisten voima- ja valtasuhteiden kehitykseen: muun muassa high tech -kapitalismi, oikeistolainen uusliberalistinen politiikka ja hyvinvointivaltion korvaaminen markkinaliberalistisella hyvinvointiyhteiskunnalla.
Voiko poliittinen liike toimia sivistäjänä?
Jos sivistykseen sisältyy aina myös (edellä luonnehtimani) poliittinen ulottuvuus, on jokainen sivistysliike myös ”poliittinen” liike – ja jokainen poliittinen liike on myös sivistysliike.
Sivistyksen kriittinen arviointi on poliittista arviointia, sivistyksen teot ja toimet ovat poliittisia tekoja ja toimia, sivistys on poliittisen kamppailun osatekijä, ja poliittinen kamppailu on sivistyksen osatekijä. Tähän ”sivistyksen politiikkaan” kuuluu myös se, että sivistyksestä osalliset eivät välttämättä edes ymmärrä olevansa poliittisia toimija- ja kohdesubjekteja. Siksi poliittisessa liikkeessä tulisi olla tietoinen sivistyksen poliittisuudesta, ja myös lähteä omassa toiminnassaan liikkeelle tästä.
Ihmisroskat, toivo ja epätoivo
Heitin jo kirjoittamani kolumnin roskiin, sillä aamun uutinen palautti mieleeni Suomen Akatemian rahoilla tekemämme koeponnistuksen kohuista ja niiden aikajanoista. Kohujen aikajana tuntuu vain nopeutuvan. Ennen kuin edes ehdin tarkistaa uutista oululaisen keskustan kaupunginvaltuutetun ja Oulun Pihlajalinnan toimitusjohtaja Riikka Moilasen ihmisroska-puheista, levisi jo tieto hänen erottamisestaan. Aikaa puheenvuorosta erottamiseen kului alle vuorokausi. Riikka Moilanen ei ole enää Pihlajalinnan toimitusjohtaja.
Uutinen erottamisesta tuli tiedotteena ja sekä tietysti trendikkäästi twitterin kautta. Se on sopivan kevyt, nopea ja lyhytsanainen tiedottamiseen. Viesti kertoi, että Moilanen ei tästä päivästä lähtien ole enää Pihlajalinna Oulu Oy:n toimitusjohtaja eikä Moilasen puhe vastaa Pihlajalinnan arvoja.
Mietin, miltä mahtaa tuntua Riikka Moilasesta. Hänen käyttämänsä termihän on lipsahtanut muidenkin poliitikkojen huulilta. Onhan se heijastuma puhujan ihmiskäsityksestä, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään kummallinen ilmaisu maassa, jossa valtuustossa vastustetaan subjektiivista päivähoitoa sillä perusteella, että sellaista tarvitsevat vain juovat olutta ja harrastavat irtosuhteita. Olemme myös kuulleet tasa-arvoisen avioliiton johtavan tarpeeseen solmia virallinen avioliitto koirien välillä. Maahanmuuttokeskustelussa on loputon määrä poliitikoiden sammakoita. Eihän ”ihmisroskan” nyt pitäisi niin kohua nostattaa?
Ennen kuin edes ehdin tarkistaa uutista Riikka Moilasen ihmisroska-puheista, levisi jo tieto hänen erottamisestaan.
Mitä Moilanen siis oikein sanoi ja miten asiaa käsiteltiin valtuustossa? Menin ja katsoin tallenteen ja hämmästyin. Keskustelu koski Oulun keskustan siisteyttä, ja ”ihmisroska”-sanan kodalla muutama tuntui nostavan katsettaan. Mitään kohausta ei syntynyt, vaikka sellaisen odotin näkeväni. Moilanen tarkensi vielä terminsä käyttöä kertoen, että kyseessä ovat ”vähäosaiset”, jotka ”käyttävät päihteitä päätyökseen” ja ovat ”ottaneet keskustan Isokadun omakseen”.
Valtuutettu Junes Lokka pyysi puheenvuoron ja komppasi puhujaa: ”Hienoa, että voidaan puhua ihmisroskasta, meillä on myös toinen ihmisryhmä, joka aiheuttaa ongelmia: turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat”. Siinä kohdassa puheenjohtajan nuija kopsahtaa ja puhuja siirtyy puhumaan puhtaanapidosta. Nimityksen käyttöä kritisoi vain valtuutettu Junes Lokan kanssa yhtä värikkään taustan omaava Sebastian Tynkkynen. Keskustelun päätti teknisen puolen virkamies puhtaanapitoasioita avaten, ja sitten kokouksen puheenjohtaja päätti kokouksen.
Tuntien Oulun valtuuston läpikäymät kokemukset Junes Lokan loputtomin äänestytyksin ja puheenvuoroin, saatan jopa ymmärtää, että Riikka Moilasen lausuma ei herättänyt reaktiota suhteessa aikaisemmin koettuun. Silti näen, itsekin valtuutettuna, että valtuutetun puheenvuorona Moilasen lausuma oli todella hämmentävä, ja olisi vaatinut keskustelua itse salissa.
Keskustelua kuitenkin syntyi muualla. Moni somessa tuntuu ilahtuneen Pihlajalinna Oulun nopeasta toiminnasta ja päätöksestä. Odotetusti moni myös kommentoi ”sananvapauden rajoittamisen” ja ”liioitellun reaktion” nimissä, että Pihlajalinnan reaktio oli kohtuuton. Osa näkee yhtiön pikaisen toiminnan takana olevan sote-työskentelyn, jossa Pihlajalinnalla on huomattava taloudellinen intressi. Silloin tehdään merkittävä sosiaalipalvelujen uusjako, jolloin päätöksen taustalla voi nähdä olevan selkeän brändin puhdistuksen.
Onko mediakohujen funktio ruokkia mediaa klikkijournalismin euroilla, vai onko kohujen nopeutuminen merkki siitä, että tarkistavat funktiot toimivat?
Pitäisikö Pihlajalinnan päätöksestä erottaa Moilanen olla iloinen, tyytyväinen, pettynyt tai jotain muuta? Huomaan ajattelevani asiaa lähinnä yhteiskunnallisen prosessin näkökulmasta. Keväällä lähes yhtä nopeatahtinen Pori Jazz -toimitusjohtajan erottaminen on vertailukelpoinen tarkastelukohde. Molemmissa on kyse brändin suojelemisesta ja asiakasjoukosta kiinnipitämisestä. Onko kyseessä myös mukanaolo eettisen brändäyksen aallossa? Kyyninen tarkkailija sisälläni mutisee yrityksen arvosta, toiveikas poliitikko eettisen keskustelun noususta. Rasistien tapaa asettaa köyhät ja maahanmuuttajat vastakkain kritisoinut aktivisti minussa näkee tässä vain yhden kylmän merkin lisää siitä, miten eriarvoistamista tehdään normiksi.
Medianäkökulmasta minua kuitenkin eniten kiinnostaa asia, josta puhuin muutamia vuosia sitten toiveikkaasti muun muassa Populism as movement and rhetoric -seminaarissa Jyväskylässä. Some on nopea, julma ja se tahraa loppuiäksi. Silti – se on nopein väline mitä meillä on koskaan ihmiskunnan historiassa ollut tiedon levittämiseen, reagointiin ja väärän tiedon korjaamiseksi. Onko mediakohujen funktio ruokkia mediaa klikkijournalismin euroilla, vai onko kohujen nopeutuminen merkki siitä, että tarkistavat funktiot toimivat? Näkisin että molempia. Kiinnostavaa on se, mitä siitä seuraa.
Eriarvoisuuden kudelmia luokkahuoneissa
Kuva: Kimmo Timonen.
Perusopetuksen antama sivistys on ainakin jollakin tasolla vielä yhteistä hyvää, mutta millä puitteilla? Eriarvoistavat yhteiskunnan rakenteet eivät paikkaudu ”mahdollisuuksien tasa-arvolla” ja yksilötasoisen laaja-alaisen osaamisen kehittämisellä. Uudessa opetussuunnitelmassa on hyvät puolensa, mutta jäävätkö ne vain hyviksi aikeiksi ja voimavarojen puutteen jalkoihin?
Perusopetus kansallisen tason kasvatuksen ja sivistyksen jakamisen tasa-arvoisena kehtona on kuulunut koulutuspoliittisen puheen itseisarvoihin, ainakin siitä asti, kun suoraan luokkataustan mukaan koulunpenkin kuluttajia jakanut kaksinapainen koulujärjestelmä 1970-luvulla purettiin. Silti yhteiskuntapoliittisen kehityksen mukanaan tuomat, kilpailukykyajatteluun perustuvat koulutuspoliittiset muutokset lähihistoriassa ovat väistämättä ristiriidassa egalitaristisen eetoksen kanssa, tai ”mahdollisuuksien tasa-arvon”, kuten myös kuulee puhuttavan.
Jo 1990-luvun koululainsäädännöt muuttivat yksilön valinnat, henkilökohtaisen kehittymisen, sisäisen ja ulkoisen arvioinnin merkityksen ja koululaitosten tuloksellisuuden aiempaa tärkeämmiksi (Varjo 2007). Tähän viitaten voisi sanoa Sipilän hallituksen digiloikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn korostamisen olevan looginen jatkumo globaalisti suuntautuneen kilpailukykykapitalismin ajan koulutuspoliittisessa uudistuksessa.
Sipilän hallituksen koulutuspolitiikan yhdistävän tekijän arvioidaankin olevan jatkuvan uudelleenkouluttautumisen periaate, joka muotoutuu elinkeinoelämän imuissa ja jonka puhutaan olevan samalla ratkaisu eriarvoisuuden torjumiseen. Tässä periaatteessa valtion rooli ei ole niinkään olla yhteisen hyvän tuottaja vaan yksilöllisten valintojen aktivoijataho ja ohjaaja (Tervasmäki & Tomperi 2018). Toisin sanoen koulutukseen pohjaavaa sivistystä ei niinkään jaeta yhteisenä hyvänä, vaan yksilökohtaisesti koetut kiinnostuksenkohteet ohjaavat sivistyksen hakua, johon suhteutettuna oikeaan aikaan ja paikkaan osuvat ohjauksen resurssit toimivat mahdollistajina.
Havainnointia peruskoulussa
Elokuussa 2016 voimaan tulleen uuden opetussuunnitelman keskiössä on osaamisen ja henkilökohtaisten taitojen kehittäminen sekä näiden taitojen laaja-alaistaminen (ks. SanomaPro). Uudessa opetussuunnitelmassa oppiminen ymmärretään pitkälti sosiaaliseksi tapahtumaksi ja oppimisessa korostetaan ilmiöpohjaisuutta. Opetussuunnitelman käytännön tason tulkitsija on tietenkin aina opettaja. Uuden opetussuunnitelman tulkintojen eli ”pedagogisten käsialojen” keskeisiä määrittäjiä ovat työelämärelevanssi, oppiaineen hallinta, itsen kehittäminen sekä kestävä kehitys, ja kaiken kattona on laaja-alaisen osaamisen ihanne.
Mitä tämä sitten käytännön tasolla tarkoittaa eli miten muutetaan kauniit sanat arkisiksi käytännöiksi? Pääsin itse osana kasvatustieteiden sivuaineopintojani havainnoimaan opetusta autenttisessa tilassa ja tilanteissa. Osaltaan vaikutuin, mutta osaltaan jäin kovin mietteliääksi.
Omat kokemukseni peruskoulusta ennen edellä mainittua opintosarkaa ovat yläkoulun päättymisessä kuusitoista vuotta sitten, ja hämmästys metodien muutoksesta vaihtui luokkahuoneessa istuessani varsin nopeasti vaikuttuneisuudeksi. Siinä missä itse olen saanut perusopetukseni vielä sangen behavioristisessa kepin ja porkkanan hengessä, on tänä päivänä perusopetuksen painotus mielekkäässä kognitiivisessa ja sosiokulttuurisessa oppimisessa.
Ehdoton edellytys tässä järjestelmässä huomatuksi, ohjatuksi ja opetetuksi tulemiselle on olla oppimiseen orientoitunut
Opetustyössä korostetaan dialogisuutta sekä moniaistisuutta. Samalla pyritään tunnistamaan oppilaan yksilölliset tarpeet, tietenkin voimavarojen mukaan: ehdoton edellytys tässä järjestelmässä huomatuksi, ohjatuksi ja opetetuksi tulemiselle on olla oppimiseen orientoitunut. Varsin nopeasti havainnoinnin aikana kävi ilmi, että passiivisemmalla opiskelun otteella koululainen ei saa näillä uudenaikaisillakaan opetusmetodeilla opetuksesta yhtä paljoa irti kuin oppimiseen vahvemmin orientoitunut luokkatoveri.
Erääksi keskeiseksi huomiokseni havainnoinnin aikana nousi ajankäytön hektisyys. Asiat käytiin läpi ripeästi ja aiheista piti siirtyä seuraaviin todella nopeasti, useita eri opetuksellisia metodeja käyttäen. Hämmästyttävää ja jopa hengästyttävää on, että kaikki tämä tapahtuu oppitunnin pääosin 45 minuutin pituuden luomissa puitteissa – en siis ihmettele, että aikaa jokaisen oppilaan orientaation ja motivaation jatkuvaan huomiointiin ei vain ole.
Digiloikan mukaisesti internet, tietotekniset laitteet ja erilaiset sovellukset ovat limittyneet etäältä katsoen saumattomaksi osaksi opetuksen arkea: kotitehtäväesseitä voi palauttaa luokan yhteiseen Google Driveen, havainnollistavia esimerkkejä opetuksen oheen katsotaan Youtubesta, ja luokkien sisäiseen viestintään käytetään Whatsappia. Nopeatempoiset sovellukset toimintalogiikoillaan ja aistiärsykkeellisyydellään vielä vahvistavat vallitsevaa hektistä ja intensiivistä tunnelmaa.
Eivät ne tavat vaan ne puitteet
Nopeasti innostuvana ja tilanteisiin orientoituvana ihmisenä imeydyin havainnointipäivinäni mukaan luokan intensiiviseen tunnelmaan, mutta siirryttyäni alakoulun nopeatempoisesta luokkailmapiiristä väljemmille vesille pohtimaan näkemääni ja kokemaani, muuttui ensituntemuksena kokemani vaikuttuneisuus nopeasti sen miettimiseen, mitä ei ollut konkreettisesti nähtävillä iloisten opetuksellisten jutteluiden, lattialla makoilujen ja keskittymismetodina käsien välissä muovailuvahojen pyörittelyn muodostamassa suloisessa luokkahuonesekamelskassa. Uudet oppimisen tilalliset ja olemisen luontevuuteen liittyvät puitteet ovat erittäin tervetulleita rentouttamaan ennen niin jäykkää opetusta, mutta ne eivät ole tilanteen koko todellisuus.
Havainnointini jälkimainingeissa haastattelin kahta opettajaa, jotka olivat toisilleen täysin tuntemattomia ja täydellisen eri kouluissa urallaan opettaneita. Heistä molemmat totesivat, että opetuksen suunnitteluun kuluukin nyt huomattavan paljon enemmän aikaa kuin vanhan opetussuunnitelman aikana. Toinen piti elämyksellisiä ja kokemuksellisia opetuksen tapoja työläydestään huolimatta kuitenkin mielekkäinä oppilailleen ja myös itselleen, toinen puolestaan harmitteli perinteisemmän opetuksen vähentynyttä merkitystä.
Arkiseen koulutyöhön opetussuunnitelmamuutos on tuonut oppijakeskeisen otteen
Opettajan persoonallinen tapa opettaa on keskiössä opetustyön ohella myös siis uuden opetussuunnitelman kokemisessa. Voisi tiivistää, että digitalisoituminen ja kongitiivis-konstruktiivisten opetusmetodien yleistyminen ovat tuoneet opetuksen lähemmäs oppilaita ja tehneet siitä yksilöllisempää ja yksilölliset erot paremmin huomioon ottavaa. Toisin sanoen arkiseen koulutyöhön opetussuunnitelmamuutos on tuonut oppijakeskeisen otteen. Samalla se on lisännyt opettajien henkilökohtaista työmäärää runsaasti.
On opettajatasolla yksilökohtaista, kuinka tämän kokee suhteutettuna oman opetuksensa arkisiin, tyylillisiin tapoihin suhteutettuna. Näin sivusta alaa tarkkailevana ei-opettajana oma tasa-arvontajuni näkee suuren ristiriidan höylättyjen resurssien, alati vähentyvien luokanohjaajien ja kasvavien ryhmäkokojen, tuloksellisuuspaineiden sekä työn määrän kasvun kakofoniassa – eli ongelmana eivät suinkaan ole ne tavat vaan ne puitteet. Millä tavoin motivoidaan epäorientoitunutta oppilasta, jos käytettävissä olevat resurssit eivät näitä mahdollisuuksia suo? Laiskuus kun harvoin lukeutuu syihin, joiden vuoksi motivaatio opiskeluun oppilaalla on kateissa. Syy on usein syvemmällä toimijuuden syntymisen mekanismien erilaisissa rakenteellisissa ulottuvuuksissa, jotka niin ikään aiheuttavat eriarvoisuutta luokkahuoneissakin.
Valinnan vapaus ja luokkaerojen pysyvyys
Kilpailukyky-yhteiskunnan sisältämän erinomaisuuden eetoksen ja yksilöllisen osaamisen kasvun mahdollisuuksien termistön viidakossa jäin pohtimaan myös sitä, mitä on vastassa, kun järjestelmään sulautumattomat ja resurssipulan jalkoihin jääneet päättävät peruskoulunsa – he, jotka eivät ole syystä tai toisesta olleet oppimiseen orientoituneita. Tällainen ongelma on tietenkin ollut jo edellisen opetussuunnitelman aikaan ja omana peruskouluaikanakin. Yhtä kaikki on selvää, että syviin (yhteiskunta)luokkaerojen aiheuttamiin eriarvoisuuden mekanismeihin ei uusikaan opetussuunnitelma riittävästi pureudu, kosmeettisen kauniista poliittisista puheista huolimatta.
Tervasmäen ja Tomperin (2018) kannanottoon liittyen on suomalaisen koulutuspoliitiikan kestävyyteen tukeutuen alleviivattava, että vaikka opettaja yksilötason vapaudellaan saisikin valita pedagogiseksi opetussuunnitelmakäsialakseen kestävän kehityksen tulkintakehyksen, toistuu koulutuspolitiikassa edelleen klassinen ideologinen kuvio – eli laajemman rakenteellisen vyyhdin sullominen yksilötason valinnoiksi. Yksilöllistä valinnanvapautta jo alakoululaisten oppimisen prosesseissa korostamalla eriarvoisuus myös säilyy, sillä tällöin taustalla oleviin syihin ei ole tarvetta puuttua: nimittäin kun jokainen, siis lapsikin, saa valita kaiken ihan itte.
Kirjoittaja on sosiologian opiskelija Tampereen yliopistosta sekä freelance-toimittaja.
Lähteet
SanomaPro. Peruskoulun uusi opetussuunnitelma pähkinänkuoressa.
Tervasmäki, Tuomas & Tomperi, Tuukka 2018. Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa. niin & näin 2/18.
Varjo, Janne 2007. Kilpailukykyvaltion koululainsäädännön rakentuminen. Suomen eduskunta ja 1990-luvun koulutuspoliittinen käänne. Lektio 4.5.2007, Helsingin yliopisto.
Sivistys ja vastuullinen vapaus
Kuva: Kimmo Timonen.
Koululla ja yliopistolla on parlamentaarisen politiikan yhden perusedellytyksen, harkinta- ja arvostelukyvyn, kehittämisessä suuri rooli. Filosofi Michael Oakeshottille tieteentekijä, taiteilija tai filosofi onkin Homo Ludens, leikkivä ihminen. Kun ihmistä yritetään typistää tuottavaksi työntekijäksi ja hävittää leikinomaiset, sivistyneet aktiviteetit, eli muun muassa varsinaisen tieteen harjoittamisen jopa enenevässä määrin managerialistisesti hallinnoiduista yliopistoista, on Oakeshottin puolustuspuhe sivistykselle ja aktiiviselle toimijuudelle enemmän kuin ajankohtainen.
Lähes jokainen pitää vapaudesta ja puolustaa vapautta, ainakin julkisissa mielipiteissään. Useimmiten niin sanotuissa länsimaisissa demokratioissa tähän vapauteen käsitetään kuuluvaksi ainakin poliittisen järjestäytymisen ja mielipiteen ilmaisun vapaus, uskonnonvapaus sekä maailmankatsomukseen ja yksilölliseen elämäntyyliin liittyvä vapaus. Tällainen yksinkertainen vapauden käsittäminen on myös kohtalaisen riittävä, niin kauan kuin siihen perustavanlaatuisesti sisällytetään oletus, ettei kukaan omalla vapaudellaan katso oikeudekseen vahingoittaa muita tai loukkaa ja rajoita toisten vapautta.
Tästä yksinkertaistuksesta on kuitenkin liikuttava moneen suuntaan, sillä viimeiseksi mainittu ehto täyttyy harvoin vähänkään suuremmissa ihmisten välisissä yhteenliittymissä. Toisten vahingoittaminen ja vähintään rajoittaminen tai pakottaminen tavalla tai toisella on enemmän kuin yleistä – ja usein myös osin pakollista (kuten ikärajat ja lakien rikkomiseen liittyvät rangaistukset). Tunnetut filosofiset perinteet ja koulukunnat käsittävät vapauden muun muassa negatiivisena, positiivisena tai republikaanisena, kun puhutaan erityisesti valtiollisen järjestäytymisen tavoista. Lisäksi poliittisen ja kansalaisvapauden piirin käsittämisen rajat ovat olleet ja ovat jatkuvassa liikkeessä. Esimerkiksi klassisen demokratian vapauskäsitys oli alun perin varsin valikoiva ja rajoittui ateenalaisiin miehiin, joilla oli aikaa ja varaa, arvan osuttua kohdalle, osallistua poliksen asioiden hoitoon.[1]
Artikkelissani yhdistän ensimmäiseksi vapauden olennaisesti vastuuseen ja käsittelen ”vastuulliseksi vapaudeksi” nimeämääni käsitystä sivistyksen laajemmassa kontekstissa. Seuraavaksi käsittelen kasvatuksen ja koulutuksen merkitystä suhteessa vapauteen. Pohjaan käsittelyni erityisesti Michael Oakeshottin 1940- ja 1970-luvuilla muotoilemaan kasvatukseen ja koulutukseen, ja näin sivistyksen kasvualustaan liittyvään filosofiseen tuotantoon, joka Isossa-Britanniassa on ollut yllättävänkin vaikutusvaltainen muun muassa R. S. Petersin edelleen kehittämänä. Lopuksi pohdin sivistyksen ja parlamentaarisen poliittisen järjestelmän käsittämistä olennaisesti toisiinsa kietoutuneina.
Vastuullisen vapauden käsite
Lyhyesti ilmaistuna vastuullinen vapaus on erittäin vaativa tämän käsityksen tiedostavalle toimijalle: jokainen ihmisen vähänkään harkittu teko on valinta, jonka myötä jokaiseen tekoon – pieneenkin – liittyy vastuu ja sen mukana teon arvioitavuus mahdollisesti hävettäväksi (shameful) tai syylliseksi (guilty)[2]. Kolikon toisella puolella ovat lisäksi tekojen arvokkuus ja arvostettavuus, hyödyllisyys ja muut vastaavat arviot. Oakeshottille ihmisyydessä on olennaista toiminnan ja toimijuuden käsite, joka tarkoittaa, että jokainen teko on harkittu/tietoinen valinta tietyssä kontingentissa eli kahden tapahtuman (tarkemmin tekojen tietoisten tai niiden ”sivuvaikutusten” synnyttämien tapahtumaketjujen ”koskettaessa” toisiaan ja vapaalle tahdolle avoimessa) tilanteessa.
Vastuullisessa vapaudessa jokainen ihmisen vähänkään harkittu teko on valinta, jonka myötä jokaiseen tekoon liittyy vastuu ja sen mukana teon arvioitavuus
Vapauden – ymmärrettynä tietoisen subjektin valintana – vastuullisuus korostuu siinä, että kerran tällaisen ajattelutavan opittuaan ja hyväksyttyään siitä ei enää pääse eroon. Ja vaikkei tätä vapauskäsitettä elämässään tietoisesti noudattaisikaan, voidaan se vähintäänkin sellaisissa olosuhteissa, joissa ihmisellä on ollut mahdollisuus kehittää ja sivistää itseään, käsittää myös siinä mielessä eksistentiaaliseksi seikaksi, että se on yleispätevä. Oakeshott ei mene yhtä pitkälle kuin Jean-Paul Sartre, jonka radikaalin vapauskäsityksen mukaan voidaan ymmärtää keskitysleirilläkin ihmisellä olevan kaksi vaihtoehtoa – kuolla tai pyrkiä elämään. Nähdäkseni on myös selkeästi ymmärrettävä esimerkiksi puhtaan nälännäkemisen vaikutus ihmiseen, eikä kidutuksen uhrilta voi ”kohtuudella” odottaa muuta kuin pyrkimystä kärsimyksensä pikaiseen lopettamiseen tai lieventämiseen. Sartren käsitys ei kuitenkaan sinänsä ole kovin kaukana Heideggerin oppilaanakin olleen Oakeshottin näkemyksistä, joka tosin tekee hyvin painokkaasti vähänkään behavioralistisia muistuttavia oppimis- ja ihmiskäsityksiä vastustaen eron myös ärsykkeisiin (esimerkiksi elektromagneettisiin) reagoinnin, tietoisen oppimisen ja harkitun valinnan tekemisen välillä – näin ihminen ei pelkästään ole ”heitetty” vapauteen vaan siihen kasvetaan[3].
Puhuttaessa vapaudesta, oppimisesta ja sivistyksestä toisiinsa kietoutuneena ja suhteessa toisiinsa, on myös historiallisesti olemassa olleet, olevat ja mahdollisetkin ääritilanteet nähtävä ja tunnustettava merkityksellisiksi, vähintään varoittavassa mielessä. Jos ihminen on pystynyt elämässään opiskelemaan tai oppinut muuten muun muassa harkitsemaan tekojensa seurauksia, vertailemaan erilaisia elinympäristöjä, aikakausia ja mahdollisesti kulttuureja, on hän tuolloin aktiivinen toimija, jonka oma tahtominen (want) erottaa hänet pelkästä halujen ja tarpeiden (needs) tyydyttämiseen perustuvasta elämästä. Vastuullinen vapaa toimija ei ole manipuloinnin tai muun ohjailun sokea kohde, joten käsitys sisältää perustellun näkemyksen myös ihmisarvosta tai ihmisen arvosta sinänsä. Oakeshott vastusti näkemystä ihmisestä (psykologisesti tai käyttäytymistieteellisesti) esimerkiksi hallitsevasti viettien, alitajunnan ja muiden tällaisten konstruktioiden hallitsemana olentona.[4]
Kasvatuksen ja koulutuksen merkityksestä
Ihmiseksi tullaan ja kasvetaan eri ympäristöissä, mutta erityisesti tämä koskee koululaitosta, joka on olemassa erikseen tätä tarkoitusta varten. Valinta harkinnan tuloksena tarvitsee hiemankin monimutkaisemmissa ympäristöissä tekemiselleen ja perusteluilleen tiedollistaidollista pohjaa, jota saadaan nimenomaan kasvatuksen ja koulutuksen myötä. Koululla ja Oakeshottin erityisesti tarkastelemalla yliopistolla on näin ollen tämän muun muassa parlamentaarisen politiikan yhden perusedellytyksen – harkinta- tai arvostelukyvyn – kehittämisessä erityisen suuri rooli. Oakeshottille tieteentekijä tai esimerkiksi taiteilija tai filosofi on Homo Ludens (leikkivä ihminen) erotukseksi Homo Faberista ja Homo Laboransista[5] (tekevästä tai valmistasta ja työskentelevästä ihmisestä). Nykyisin kun ihmistä yritetään typistää kahteen jälkimmäiseen rooliin ja hävittää leikinomaiset, sivistyneet aktiviteetit, eli muun muassa varsinaisen tieteen harjoittamisen jopa enenevässä määrin managerialistisesti hallinnoiduista yliopistoista, on Oakeshottin puolustuspuhe sivistykselle ja aktiiviselle toimijuudelle enemmän kuin ajankohtainen.
Yhtenä esimerkkinä tässä käsityksessä muun muassa opiskeluajan tulisi olla taloudellisesti turvattu ja opiskelun eräänlainen kasvamisen intervalli, joka on vapautettu esimerkiksi niin sanotusta työnikeestä. Ihmiseksi kasvaminen, kouluttautuminen ja esimerkiksi juuri tiede ovat kulttuurillisia ja sivistyksellisiä itseisarvoja sinällään, eikä niitä voi brutaalisti palauttaa esimerkiksi kansantaloudellisille mittareille alisteisiksi. Kun pohditaan vaikkapa opintotuen määrää tai jo toisen asteen oppimateriaalien maksuttomuuden mahdollisuutta, on oakeshottilainen vastaus näihin varsin selvä ja filosofisesti kestävällä tavalla perusteltu: jokaisen lapsen ja nuoren tulee voida saada itselleen kohtuullinen kasvualusta ja edelleen koulutus siten, että mahdollistuu itsellinen ja itsenäinen sekä näin vapaa, vastuunkannon sisältävä elämä yleensä.
Ihmiseksi kasvaminen, kouluttautuminen ja esimerkiksi tiede ovat kulttuurillisia ja sivistyksellisiä itseisarvoja sinällään
Oakeshott tekee eron kahden erilaisen koulutusmallin mukaan: Toinen eli tiettyyn, yleensä käytännön ammattiin valmistava koulutus tapahtuu hänen 1970-luvun brittikontekstin näkemyksessään lähinnä polyteknisessä koulutuksessa, johon hän viittaa sanalla training (koulutus, valmennus). Toinen koulutusmalli on tieteellinen koulutus (education), jota tehdään yliopistoissa. Näistä jälkimmäinen koulutuksen malli oli Oakeshottin näkemyksen mukaan jatkuvasti vaarassa joutua alisteiseksi ensimmäiselle koulutuksen käsittämisen tavalle[6]. Tällainen käsitys koulutuksesta väärin ”sovellettuna” tieteisiin sisältää myös ihmisen toiminnan käsittämisen perustavanlaatuisesti, ja virheellisesti, rationalistiseksi eli tietyn ohjekirjaan tiivistetyn perinteen soveltamiseksi. Tieteet ovat sen sijaan erityisen ajattelutavan – eivät tiedollisten ”faktojen” tai edes metodologioiden – opettelua, harjoittamista ja koulutuksessa sukupolvelta toiselle siirtämistä. Edelleen on korostettava myös tieteen leikinomaista toiminnan laatua; se ei ole alisteinen jollekin etukäteen asetetulle ulkoiselle tavoitteelle vaan on kulloinkin kyseessä olevan tieteen oman ajattelu- ja menettelytavan harjoittamista, sen perinteeseen tutustumista, uuden ja jopa vallankumouksellisen luomista, mutta nimenomaan vankalle pohjalle rakentuen.
Lyhyesti nykykielessä puhutaan siis lähinnä perustutkimuksesta, jolla saattaa olla mahdollisuuksia käytännön sovelluksiin tai sitten ei – ennalta ei voi tietää tai arvottaa esimerkiksi teoreettisen fysiikan maailman ymmärtämisen laajentamisen mukanaan tuomaa mahdollista (varsinkaan taloudellista) välinearvoa. Oakeshott vastusti omalla teoretisoinnillaan erityisesti myös behavioristista ihmiskuvaa ja näiltä osin myös niin sanottuja käyttäytymistieteitä ja niiden hyödyntämistä ihmisten hallintaan.
Sivistys ja parlamentaarinen järjestelmä
Parlamentaarisessa kansalaisvapauksia korostavassa poliittisen järjestäytymisen tavassa eivät tietenkään kaikki pienet tai edes suuremmat ihmisen yksityiselämään liittyvät teot ole sinänsä merkityksellisiä. Kuitenkaan vapaan ihmisen toiminnan käsittämistavassa suhteessa kontingentteihin tilanteisiin ja sääntöihin sekä lakien säätämiseen ei tarvitse tehdä kategorista eroa – päinvastoin, jälkimmäisessä, eli poliittisessa tai oikeusjärjestelmän toimintaan liittyvissä asioissa vastuullisuuden käsittäminen ja ymmärtäminen on luonnollisesti erityisen tärkeää. Oakeshott liikkuu ihmisen toiminnan teoretisoinnista suurempien yhteenliittymien (yritys- tai tavoiteyhteenliittymä ja toisaalta sääntöpohjainen siviiliyhteenliittymä) kautta valtioiden järjestämisen tapojen tarkasteluun niin historiallisesti kuin teoreettisestikin universitas- ja societas-ideaalityyppien avulla. Näissä toisiaan vastaavat toimijan näkökulmasta käytännöt, säännöt ja edelleen lait, joiden muodostamassa ympäristössä vapaan subjektin voidaan ymmärtää toimivan.[7]
Sen sijaan esimerkiksi tietyn tavoitteen alaisuuteen valjastettu valtion käsittäminen, joko puhtaan totalitaarisena, diktatorisena järjestelmänä, tai lievemmin – muttei esimerkiksi ympäristön ja luonnon kohtelun kannalta yhtään vähemmän tuhoisasti – bruttokansantuotteen kasvattamisen päämäärään sidottuna, ei sisällä vapaan kansalaisen käsitettä. Valtio on Oakeshottin mukaan ainoa pakollinen yhteenliittymä johon kuulumme, joten näin ollen ideaalityyppisesti valtion olisi oltava lakiperusteinen societas, jonka sisällä taas voi olla useita tavoiteyhteenliittymiä, jotka lakkaavat määritelmällisesti olemasta kun tavoite on saavutettu ja toisaalta niistä voi halutessaan erota.
Toinen puoli elämässä ja useimmissa aktiviteeteissa on vakavuus, eikä Oakeshott tietenkään liputa pelkän leikillisyyden puolesta, mutta hän luo ideaalityypin omaisia konstruktioita, joiden avulla hän havainnollistaa erityisesti modernia ihmis- ja politiikkakäsitystä. Rationaalinen on välttämättä eri asia kuin rationalistinen – niin elämässä, tieteessä kuin politiikassakin. Rationaalinen ihminen toimii ymmärryksensä (ja sivistyksensä) avulla niissä käytännöissä, traditioissa ja tilanteissa, joissa kulloinkin on. Rationalistinen ”tieteilijä” sen sijaan on insinööri ja rationalistinen poliitikko ottaa ideologisen kirjan, johon useimmiten on, enemmän tai vähemmän virheellisesti, tiivistetty osa jonkin valtion tai maanosan (tms.) poliittisesta traditiosta eräänlaiseksi iskulauseisiin puetuksi manuaaliksi, ja yrittää soveltaa sitä käytäntöön. Rationaalinen poliitikko sen sijaan ymmärtää historiaa ja traditioita syvemmin ja laajemmin, sekä osaa (ja haluaa) suhteuttaa oman toimintansa näihin.[8]
Sivistys ja vapaus tuovat mukanaan vastuun, joka ei varsinkaan politiikassa eli lakeihin kohdistuvassa harkinnassa ole vähäinen
Yleensä rationaalinen poliitikko tällä tavoin samastuu osin – toki kohtalaisen yksinkertaistuksen kautta – vahvemmin konservatiiviseen kuin leimallisesti ”edistykselliseen” ajatteluun. Oakeshott ei erityisesti myöhemmässä tuotannossaan kuitenkaan kiellä luovan ajattelun osuutta ja tärkeyttä myös politiikassa tai näe rationaalisuutta sille vastakkaisena. Tästä rationaalisen, useimmiten pikemmin reformeissa varovaisen kuin nopeaan muutokseen pyrkivästä poliittisen ajattelun ja toiminnan tavasta – normi-ideologista jargonia lukuun ottamatta – nykyinen vasemmisto Suomessa olisi hyötynyt jo aiemmin, ja osin vielä hyvinvointivaltion raunioilla hyötyisi vieläkin.[9]
Suomessa ei ole lainkaan paradoksaalista olla konservatiivi monia hyvinvointivaltioon kuuluneita ja kuuluvia käytäntöjä ja lakeja kohtaan – sen sijaan uudistusvimmaisuus ajaa tämän päivän oikeistolaisia ennen näkemättömällä tarmolla – kuten nykyhallitus politiikallaan ikävä kyllä ilmentää, vaikka törmäileekin jatkuvasti muun muassa perustuslakiin. Suomessa on aivan järkevää argumentoida politiikassa myös esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon perinteeseen vedoten ja nojautuen samaan aikaan kun hallituspolitiikka osoittaa jo koostumukseltaan lähes naisvihamielisyyttä, vähintäänkin ”mielenkiintoisella” itsensä konservatiiviksi mieltävällä entisellä perussuomalaisella, katolisella ulkoministerillä kruunattuna.
Tyhmäksi heittäytyminen varsinkaan eduskuntatason poliitikolla ei siis auta: sivistys ja/tai mahdollisuus sivistykseen ja vapaus todella tuovat mukanaan vastuun, joka ei varsinkaan politiikassa eli lakeihin kohdistuvassa harkinnassa ole vähäinen. Tällaisen vapauden ja vastuun omaava ihminen myös ymmärtää, että hänen on vaalittava muiden vapautta pelkästään jo siitä syystä, että sen myötä tulee hänen oma vapautensa valtiollisessa mittakaavassa.
* * *
Poliittisen toiminnan alueella vastuullisuus korostuu harkittaessa lakien muuttamista tai ennallaan säilyttämistä, niistä keskustelua ja säätämistä. Parlamentaarisessa ja varsinkin ”demokraattisessa” järjestelmässä nämä lait koskevat kaikkien kansalaisten monia toimintamahdollisuuksia, rajoitteita ja rangaistuksia yhdenvertaisesti ja niitä ei pidä säätää kulloisenkin parlamentaarisen enemmistön ja hallituksen korostaessa (keinotekoista ja ideologista) kiirettä suurten uudistusten tekoon. Jos ulkopuoliset tavoitteet, kuten jatkuvan kasvun ideologia, eduskuntapoliitikkojen mielestä ohjaavat oikeutetusti heidän toimintaansa tai he perustelevat ja oikeuttavat toimintansa vain ja ainoastaan taloudellisella – usein virheellisellä – argumentoinnilla, on tehtävä johtopäätös etteivät he ymmärrä poliittisen järjestelmänsä perusteita saati vapauden mukanaan tuomaa vastuullisuuden määrää ja laatua poliittisessa toiminnassa.
Kirjoittaja on valtio-opin dosentti Jyväskylän yliopistossa ja Akaan Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja.
Viitteet
[1] Ks. esim. Skinner, Quentin (2003). Kolmas vapauden käsite. Suom. Sami Syrjämäki. niin & näin -kirjat, Tampere 2003; Soininen, Suvi (2008): Vapaus, valtio ja politiikka. niin &näin, 2008:3, 51-58, http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn083-11.pdf
[2] Oakeshott, Michael (2003): On Human Conduct. Clarendon Press, Oxford, 1-107.
[3] Michael Oakeshott (1975): “A Place of Learning”, teoksessa The Voice of Liberal Learning. Liberty Fund, Indianapolis, 2001, 291-34.
[4] Oakeshott, Michael (2003): On Human Conduct, 1-107. Clarendon Press, Oxford; Soininen, Suvi (2005): From a ´Necessary Evil´to an Art of Contingency. Imprint Academic, Exeter.
[5] Oakeshott, Michael (n. 1960): ”Work and Play”, teoksessa What is History?. Toim. Luke O´Sullivan. Exeter, Imprint Academic, 2004, 306-314.
[6] Oakeshott, Michael (1972): “Education: the Engagement and its Frustration, teoksessa The Voice of Liberal Learning, 88-89; Oakeshott, Michael (1949): “The Universities”. Teoksessa The Voice of Liberal Learning, 140-141.
[7] Oakeshott, Michael (2003): On Human Conduct; Oakeshott, Michael (1975): “The Vocabulary of a Modern European State. Political Studies, 23, 319-341, 409-414.
[8] Oakeshott, Michael (1947): ”Rationalism in Politics”, teoksessa Rationalism in Politics and other essays. Toim. Timothy Fuller, Liberty Press, Indianapolis, 5-42. Soininen, Suvi (2005): From a ´Necessary Evil´to an Art of Contingency. Imprint Academic, Exeter, 159-187.
[9] Soininen, Suvi (2010): ”Vanha konservatiivi ja nykyvasemmiston tilanne”. Kansan Uutiset, https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/2160743-vanha-konservatiivi-ja-nykyvasemmiston-tilanne
Pääkirjoitus: Peruste sivistäjänä
Äänten kalastelua ja utopian puutetta
Ilta-Sanomien (4.9.) mukaan Antti Rinteen johtama SDP kulkee maahanmuuttoasioissa ”keskitietä”. Rinteen mukaan ”vastuutonta on se, että rajat auki ja tervetuloa”. Vaikka SDP:n maahanmuuttolinjaukset eivät ole muuttumassa, on tällainen retoriikka ja väitteet ”ääripäistä” ja ”rajojen täydellisestä avaamisesta” huolestuttavan tuttua perussuomalaisten kaltaisen rasistikoplan puheesta.
Rinne on omaksunut ainakin retorisella tasolla sellaisenaan kuvitelman kukkahattutädeistä (ja -sedistä), jotka vaativat kaikkien rajojen avaamista ja jokaisen maahanmuuttajan ottamista Suomeen. Vaikka keskustelu rajojen avaamisesta onkin joidenkin radikaalien pitkän tähtäyksen tavoitteena, on silti vaikea löytää ketään joka tällaista vaatisi toteutettavaksi heti, tässä-ja-nyt.
Heitto ”rajat auki ja tervetuloa” on pelkkä kangastus, pelkkä olkiukko. Se on olkiukko, jonka rakentelun jäljet vievät Hommafoorumin sylttytehtaalle. SDP:tä vedetään retorisella tasolla kuin pässiä teuraalle.
”Rajat auki ja tervetuloa” on olkiukko, jonka rakentelun jäljet vievät Hommafoorumin sylttytehtaalle
Kyseessä ei tietenkään ole ensimmäinen kerta kun SDP hännystelee rasisteja. Vuonna 2010 SDP:n silloinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen teki samankaltaisen kädenojennuksen käyttäessään perussuomalaisten uudessa muodossa tunnetuksi tekemää fraasia ”maassa maan tavalla”. Fraasi viittaa rasisteille niin kotoisaan ajatukseen kulttuurisesta homogeenisyydestä. Suomen lakia kun tulee noudattaa jokaisen riippumatta siitä mistä Suomeen on tullut.
Tämä SDP:n ”hommaistuminen” on kuitenkin pelkkä oire. Se on toisaalta oire siitä, kuinka rasistit ovat onnistuneet hegemonian ja poliittisen keskustelun muokkaamisessa. Kun vielä muutama vuosi sitten nähtiin vain rasistien nettiparvia huutelemassa jok’ikiseen aiheeseen (liittyivät nuo aiheet sitten maahanmuuttoon tai eivät) omalla terminologiallaan, on tuo sama kieli nyt hiipinyt jo Suomen suurimpien puolueiden kannanottoihin ja osin myös toimittajien teksteihin. Jopa pääministeri Sipilä on kunnostautunut rasistisen puheen levittämisessä. Sipilään ei tietenkään voi enää pettyä, mutta kun tietää SDP:ssä olevan aitoja antirasisteja ja antifasisteja, on pettymys erityisen katkera. Miksi hekin?
Nykyisyyden ylittävän tavoitteen, utopian, puuttuminen on tehnyt SDP:n alttiiksi hetkelliselle opportunismille ja ääntenkalastelulle
SDP:n kallistumiselle oikealle on myös toinen, paljon pidemmän linjan taustasyy. Viimeistään 1990-luvulla SDP luopui sosialismiin tähtäävästä tavoitteestaan ja hyppäsi kolmannen linjan sosiaalidemokratiaan Paavo Lipposen johdolla. SDP oli mukana uusliberalisoimassa Suomea ja edistämässä esimerkiksi luokkajaon syventymistä. Viimeistään tuosta hetkestä lähtien SDP:ltä on puuttunut utopia, nykyisyyden ylittävä tavoite, jolloin vain pienimuotoiset uudistukset ovat jääneet mahdollisiksi.
Tämä nykyisyyden ylittävän tavoitteen, utopian, puuttuminen on myös tehnyt SDP:n alttiiksi hetkelliselle opportunismille ja ääntenkalastelulle. Kun äärioikeisto on Suomessa noussut 2000-luvulta lähtien, on SDP monien muiden puolueiden tapaan lähtenyt kalastelemaan perussuomalaisilla kalastusvesillä. Kun politiikasta on tullut lähinnä pelkkää kannatusmittausten kuninkuussarjaa, on ollut luontevaa myös kehittyä yhä vain opportunistisemmaksi.
Kun suuri visio puuttuu, on jäljellä enää kulloisenkin trendin, oli se sitten hyvä tai huono, mielistely ja nuoleskelu. Kun yhteiskunta-analyysi ja sille pohjaava määränpään asettaminen puuttuu, on jäljellä vain kannatusmittaukset ja muutaman vuoden sykleissä saapuvat vaalit.
Utopia tai yhteiskunnallinen visio, tai miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua, on tärkeää juuri siksi, että se antaa politiikalle selkärangan. Se osoittaa proaktiivisuutta ja hylkii reaktiivisuutta. Kun poliittinen puolue tai yhteiskunnallinen liike tarjoaa selkeän vision, tarjoaa sen tyylikkäästi ja vetävästi sekä pitää siitä ylpeästi kiinni, se pakottaa muut reagoimaan itseensä sen sijaan että itse reagoisi jatkuvasti ympäröiviin trendeihin. Tämä äärioikeistolla on hanskassa. Me muut reagoimme jatkuvasti heidän kieleensä, heidän trollauksiinsa, heidän provoihinsa – heidän visioonsa. Pahimmillaan omaksumme jopa heidän käyttämänsä kielen ja edistämme rasistista agendaa.
Äärioikeistolla on utopia. Se saattaa olla sen paras ase. Mutta siitä voisi tulla myös vasemmiston paras ase.
MMV: Mikä vasemmistoa vaivaa?
Uuden vasemmiston ensimmäiset kolme vuosikymmentä (1960–1989)
(Lue myös artikkelin toinen osa.)
Länsi-Euroopan työväenpuolueet olivat 1950-luvulla jakautuneet tiukasti kahteen leiriin: kommunisteihin, jotka kaataisivat kapitalistisen järjestelmän vallankumouksen avulla, ja sosiaalidemokraatteihin, jotka muuttaisivat järjestelmää paremmaksi korjaamalla kapitalismin virheitä. Molemmissa leireissä oli oppositionsa, jotka kritisoivat puolueitaan hyytymisestä vanhentuneisiin asenteisiin. 1960-luvulla syntyneet uusvasemmistolaiset puolueet halusivat päivittää sosialistisen liikkeen ohjelmat nykyaikaan ja lupasivat demokraattista sosialismia.
Kehittyneissä teollisuusmaissa syntyi 1960-luvulla useita kulttuuriradikaalisia liikkeitä, jotka yhdistetään 60- ja 70-lukujen uusvasemmistolaisuuteen. Vuoden 1968 opiskelijamielenosoitukset Saksassa ja Ranskassa sekä hippiliike Yhdysvalloissa ovat säilyneet ehkä näkyvimpinä tuolloisen uusvasemmistolaisuuden symboleina.
Uusvasemmistolaisuus kasvoi 1950-luvun loppupuolella syntyneissä liikkeissä, jotka vastustivat atomipommia, kylmää sotaa, kolonialismia ja uuskolonialismia.
1960-luvun uusvasemmistolaisuus haastoi vallitsevan kulttuurin ja sen arvot. Kansalaisoikeudet ja demokratian laajentaminen, feminismi, seksuaalivähemmistöjen ja muiden vähemmistöjen oikeudet sekä luonnonsuojelu olivat keskeisiä kysymyksiä. Vietnamin sodan vastustaminen oli suurin uusvasemmistolaisia liikkeitä yhdistävä tekijä.
Uusvasemmistolaisuus kyseenalaisti poliittisen järjestelmän ja hallitsevat puolueet. Niiden sijaan trotskilaiset ja maolaiset ryhmät saivat kannatusta.
Uudet vasemmistopuolueet
Tämä artikkeli ei käsittele 1960- ja 1970-lukujen kulttuuriradikaalia uusvasemmistoa yleensä, vaan samasta juuresta Länsi-Euroopassa syntynyttä heterogeenista joukkoa uudenlaisia vasemmistolaisia puolueita, jotka muodostuivat kommunististen ja sosialidemokraattisten puolueiden ulkopuolelle.
Marxilainen ajattelu ja keskustelu olivat toisen maailmansodan jälkeen jähmettyneet kommunistisissa ja sosiaalidemokraattisissa puolueissa. Niiden ulkopuolelle syntyi ryhmiä ja lehtiä, joissa päivitettiin marxilaista keskustelua ja tutkimusta vastaamaan yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia.
Kommunististen ja sosiaalidemokraattisten puolueiden ulkopuolelle syntyi ryhmiä ja lehtiä, joissa päivitettiin marxilaista keskustelua ja tutkimusta vastaamaan yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia
Vuonna 1960 kolme englantilaista vasemmistolaista julkaisua yhdistyi yhä nykyisinkin ilmestyväksi New Left Review -lehdeksi. Uusi vasemmisto sai arvostetun filosofisen foorumin.
Uuden vasemmiston ajattelijat katsoivat, että lännen kommunistipuolueiden tukema reaalisosialismi synnytti byrokraattisen valtion, joka rajoitti ankaralla kädellä kansalaisoikeuksia. Länsi-Euroopan sosiaalidemokraattisten puolueiden puolestaan katsottiin sopeutuneen kapitalistisen talouden realiteetteihin. Puolueiden antamaa tukea maidensa osallistumiselle Natoon pidettiin toisena esimerkkinä siitä, että sosiaalidemokratia oli etääntynyt kauas vasemmistolaisista ihanteista.
Lännessä monet sekä kommunistiset että sosiaalidemokraattiset puolueet tukivat kehitysmaiden riiston jatkamista, tai suhtautuivat siihen välinpitämättömästi. Sellainen vasemmisto, jolle solidaarisuus oli kaikki kaikessa, piti synnyttää uudestaan.
Vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassa En ny vänster (Uusi vasemmisto) Ruotsin uuden vasemmiston näkyvimpiin edustajiin kuuluva Göran Therborn kirjoitti[1]:
”Uusi vasemmisto on pyrkimys sosialistiseen, humanistiseen yhteiskuntaan, yhteiskuntaan, jossa ihminen voi kehittää koko persoonallisuuttaan työssä, yhteiskunnallisessa elämässä, kulttuurissa ja yksityiselämässä, yhteiskuntaan ilman vieraantumista ja autoritaarisia laitoksia.”
Therbornin mukaan länsimaissa myös kommunistit olivat kadottamansa illuusionsa siitä, että leninismin teoriat proletaarisesta vallankumouksesta ja proletariaatin diktatuurista olisivat millään tavalla relevantteja kehittyneille länsimaisille yhteiskunnille. Maolainen talonpoikaisvallankumous oli vieläkin etäämmällä Länsi-Euroopasta kuin leniniläinen proletariaatin diktatuuri.
Sosiaalidemokraattien saavutukset olivat Therbornin mukaan vaatimattomia. Siellä missä sosiaalidemokraatit olivat tarpeeksi suuria voidakseen soveltaa ajatuksiaan käytäntöön, he olivat tosiasiassa vain lukittautuneet kapitalismin sekatalouteen ja porvarillisen hegemonian aatteelliskulttuuriseen valtakompleksiin.
”Sekä kommunismi että antikommunismi ovat passé. Moskovan–Washingtonin akseli on korvannut kylmän sodan, joka on enää lännen jälkeenjääneiden ainesten reservaatti. Byrokraattisen rutinisoinnin ja yritysjohtajien vallan kasvun myötä leniniläinen ideologia on joutumassa yhteiskunnallisen kehityksen motittamaksi myös niissä maissa, joissa se on valtiollinen ideologia”, analysoi Thernborn maailmaa, joka teki tilaa uudelle vasemmistolle.
Uusi poliittinen vasemmisto ei alkuvaiheessaan ollut edustettuna parlamenteissa eikä se erottautunut yleisestä uusvasemmistolaisuudesta. Sille ominaisia toimintamuotoja olivat aatteelliset ja filosofiset väittelyt ja julkaisut, käytännön solidaarisuustyö kapitalismin kaltoin kohtelemille kansalaisryhmille ja kolmannelle maailmalle sekä kansalaismielipiteen nostaminen atomiaseita ja kilpavarustelua vastaan.
Rauha ja demokratia eivät kukoistaneet kaikkialla Länsi-Euroopassakaan
Euroopan poliittinen kartta oli 50 vuotta sitten kovin erilainen kuin tänään. Euroopan unionin edeltäjään, Euroopan talousunioniin, kuului kuusi maata ja sen kilpailijaan, EFTAan, seitsemän. Pohjoismaat olivat toteuttaneet yhteiset työmarkkinat sekä yhteisen passivyöhykkeen, ja neuvottelivat omasta vapaakauppa-alueestaan.
Lähes puolet eurooppalaisista asui yhdeksässä sosialistiseksi kutsutussa maassa Itä- ja Keski-Euroopassa. Länsi-Euroopassa Espanjaa ja Portugalia hallitsivat oikeistolaiset diktaattorit ja Kreikkaa sotilasjuntta. Portugali kävi veristä sotaa afrikkalaisten siirtomaiden vapautusliikkeitä vastaan. Pohjois-Irlanti oli sisällissodan partaalla.
Naisilla ei 1960-luvulla ollut vielä äänioikeutta kaikkialla Länsi-Euroopassa. Useissa maissa mies vielä hallitsi perheiden omaisuutta. Homoseksuaalisuus oli rikos suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa.
Länsi-Euroopassa vasemmistolaiset seurasivat keväällä 1968 suurin toivein niin sanotun Prahan kevään lupauksia demokraattisesta sosialismista. Neuvostoliiton ja sen liittolaisten sotavoimat kuitenkin murskasivat demokraattiseen sosialismiin liittyneet toiveet saman vuoden elokuussa.
Sosiaalidemokratian kulta-aika
Vuonna 1968 sosiaalidemokraatit olivat sekä työväenliikkeen että parlamenttien suurin puolue useissa Länsi-Euroopan maissa.
Sosiaalidemokraattien ja kommunistien välissä ei juuri tilaa löytynyt. Neuvostoliiton KGB:n taloudellinen tuki kommunistipuolueille ja Yhdysvaltojen CIA:n avustukset sosiaalidemokraateille auttoivat rivien tiivistämistä kummassakin leirissä.
Vuonna 1968 näytti jo siltä, että sosiaalidemokraatit olivat lopullisesti voittaneet työväenliikkeen sisäisen valtakamppailun. Toisen maailmansodan jälkeen elintason nousu kosketti laajoja kansanjoukkoja Länsi-Euroopassa. Monen mielestä Pohjoismaiden sosiaalidemokratiat näyttivät toteuttavan sekä kapitalismin että sosialismin parhaat puolet.
Sosiaalidemokraatit olivat 1960-luvun loppupuolella vahvimmillaan Alankomaissa (23 prosenttiyksikön kannatusosuus), Belgiassa (28), Britanniassa (48), Itävallassa (43), Luxemburgissa (36), Norjassa (47), Ruotsissa (47), Saksassa (39), Suomessa (27) ja Tanskassa (34).
Kommunistiset puolueet olivat sosiaalidemokraatteja vahvempia Italiassa (25 prosenttiyksikön kannatusosuus), Kyproksella (35) ja Ranskassa (23).
Taulukkoon 1 on koottu kaikkien (mikrovaltioita lukuunottamatta) kahdeksantoista Länsi-Euroopan maan sosiaalidemokraateista vasemmalla olleiden puolueiden vaalitulosyhteenveto viimeisistä vaaleista ennen Prahan kevättä.
Taulukko 1. Taulukon pohjana pidetyt vaalit on järjestetty vuosina 1963–1967, lukuunottamatta Kyproksen (1960) ja Tanskan (tammikuu 1968) vaaleja. Maissa, joiden parlamentissa on kaksi kamaria on laskelmaan otettu alahuoneen tulos. Kahdessa vaiheessa järjestettävien vaalien tuloksista on otettu ensimmäisen kierroksen tulos. Kaikki taulukot on laskettu samalla tavalla.
Kommunistiset puolueet hallitsivat suvereenisti parlamenttien tilaa sosiaalidemokraateista vasemmalle. Yli kymmenen prosenttiyksikön kannatusta ei kuitenkaan löytynyt jo mainittujen Italian, Kyproksen ja Ranskan lisäksi muualla kuin Luxemburgissa (reilut 10 prosenttiyksikköä) ja Suomessa (21).
Suomen tilanne poikkesi muista. Kommunistinen puolue (SKP) asetti ehdokkaansa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) listoilla. Eduskuntaan valittiin SKDL:n listoilta aina muutama vasemmistolainen, joka ei ollut SKP:n jäsen. (Taulukossa koko SKDL:n tulos on merkitty kommunistien sarakkeeseen.)
Jo mainittujen maiden lisäksi kommunistit olivat edustettuna Alankomaiden, Belgian, Ruotsin ja Sveitsin parlamenteissa.
Kommunistit eivät päässeet mittaamaan kannatustaan niissä maissa, joissa kommunistinen liike oli kielletty. Espanjassa ja Portugalissa ei ylipäätään järjestetty demokraattisia vaaleja. Kreikassa sotilaat hajottivat parlamentin ja ottivat vallan pari viikkoa ennen vaaleja vuonna 1967, koska oli olemassa pelko, että vasemmiston ja erityisesti kommunistien asemat vahvistuvat.
Länsi-Saksassa kommunistinen puolue (KPD) kiellettiin vuonna 1956. Puolue oli parhaimmillaan saanut lähes kuuden prosentin ääniosuuden vuonna 1949.
Uusi vasemmisto nousi parlamenttiin ensin Pohjoismaissa
Uudenlainen vasemmisto oli vuoteen 1968 mennessä saanut parlamentaarikkoja lähinnä Pohjoismaissa. Islannin kansanpuolue erkaantui sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmasta laidasta itsenäiseksi vuonna 1967. Kansanpuolue kasvoi heti saman vuoden vaaleissa emopuoluettaan suuremmaksi. Se sai 18 prosentin kannatusosuuden.
Myös Norjassa uuden Sosialistisen kansanpuolueen perustivat sosiaalidemokraatit. Kuuden prosentin kannatukseen vuoden 1965 vaaleissa yltänyt puolue jäi lyhytikäiseksi. Se sulautui vuonna 1976 uuteen Sosialistiseen vasemmistopuolueeseen.
Tanskan sosialistinen kansanpuolue (SF) puolestaan syntyi Tanskan kommunistisen puolueen kyljestä jo vuonna 1959. Se arvosteli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen määräysvaltaa kommunistisessa liikkeessä ja sosialismin kritiikin väkivaltaista tukahduttamista sosialistisissa maissa.
Ensimmäisissä vaaleissaan vuonna 1959 perustettu, demokraattista sosialismia luvannut SF sai yksitoista kansanedustajaa, Tanskan kommunistinen puolue menetti kaikki kuusi paikkaansa.
SF:n vasemmalle laidalle syntyi pian oma oppositio. Se perusti Vasemmistososialistit-nimisen puolueen (VS) vuonna 1967, ja sai neljä kansanedustajaa vuoden 1968 vaaleissa. VS oli Tanskan nykyisen johtavan vasemmistopuolueen, Yhtenäisyyslistan (Punavihreän allianssin) yksi perustajajäsen vuonna 1989.
Ranskassa muutama pieni vasemmistopuolue perusti vuonna 1960 Yhtyneen sosialistipuolueen (PSU), jonka vaikutus jäi pieneksi. Parhaimmillaan se sai neljän prosentin ääniosuuden vuoden 1968 vaaleissa. Puolue lopetti toimintansa vuonna 1990.
Kreikan Yhdistynyt demokraattinen vasemmisto (EDA) oli ainutlaatuinen yhdistäessään sosiaalidemokraatit, kommunistit ja muut vasemmistolaiset yhteen puolueeseen. Kommunistinen puolue (KKE) toimi tosin edelleen, mutta oli kielletty. EDA kiellettiin sotilaiden otettua vallan vuonna 1967.
Prahan syksyn jälkeen kommunistisen liikkeen hajaannus syvenee
Useimmat Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet tuomitsivat Tšekkoslovakian miehityksen. Kommunististen puolueiden sisäinen ja avoin hajaantuminen sai uutta vauhtia. Useimpiin Länsi-Euroopan maihin muodostui ainakin kaksi kommunistista puoluetta: eurokommunistinen, riippumattomuutta NKP:stä korostava reformistinen puolue, ja NKP:n johtavaa asemaa korostava puolue.
Hajaannuksen myötä parlamenttivaaleihin osallistuvien kommunistien määrä kasvoi. 1970-luvun loppupuolella parlamentteihin pyrkivien kommunistipuolueiden lukumäärä nousi myös sen vuoksi että Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa järjestettiin vapaat vaalit.
Taulukko 2. Uutta vasemmistoa edustavia puolueita valittiin jo seitsemään parlamenttiin, mutta kannatus oli edelleen vaatimatonta.
Maan alta Etelä-Euroopassa nousseet kommunistipuolueet saivat korkeita kannatuslukuja, ja sen ansiosta kommunistit onnistuivat lisäämään parlamenttipaikkojaan Euroopassa tuntuvasti – Tšekkoslovakian tapahtumista huolimatta. Espanjan (runsaat 10 prosenttiyksikköä) ja Portugalin (liki 20) kommunistit liittyivät yli kymmenen prosentin kannatuksen kerhoon, eivätkä Kreikan kommunistit jääneet kauas yhdeksän prosentin kannatusosuudellaan.
Uuden vasemmiston puolueiden määrä kolminkertaistuu, mutta kannatus jää vielä vaatimattomaksi
Uusi vasemmisto oli vanhoja vasemmistopuolueita paljon paremmin kotonaan niissä keskusteluteemoissa, jotka nousivat pintaan läntisissä teollisuusmaissa 60-luvun lopulla. Uudet vasemmistopuolueet eivät kuitenkaan vielä merkittävästi edenneet 1970-luvulla järjestetyissä vaaleissa. Parlamentteihin pyrkiviä puolueita oli kuitenkin jo kolme kertaa enemmän kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin.
Alankomaissa parlamenttiin pyrkivät Sosialistinen puolue, Radikaalinen puolue ja Pasifistinen sosialistipuolue. Ne joutuivat vielä odottamaan onnistumista parlamenttivaaleissa.
Espanjassa kolme ja Portugalissa kaksi uuden vasemmiston puoluetta ylitti äänikynnyksen, tosin niiden vaalitulos jäi hyvin vaatimattomaksi.
Norjassa vasemmistososialistit jäivät tilapäisesti ilman paikkoja. Sen sijaan Kreikassa kommunistien ja sosialistien yhdistynyt vasemmistopuolue sai lähes kymmenen prosentin osuuden äänistä kun vaalihuoneet sotilasvallan jälkeen avattiin vuonna 1974. Sosiaalidemokraatit keräsivät omilla listoillaan 13 prosenttia.
Merkittävimmän kannatuksensa uusi vasemmisto sai 1970-luvun lopulla Islannissa ja Tanskassa.
Vihreät puolueet syntyvät suurissa rauhan- ja ympäristöliikkeissä
Rooman klubin raportti Kasvun rajat (1972) vei pohjan uskolta loputtoman talouskasvun mahdollisuuteen. 1970-luvun lopulla Länsi-Euroopassa syntyi kasvun rajoista tietoisia kulutuskriittisiä ympäristöliikkeitä.
Suuret ympäristökatastrofit paljastivat ympäristön haavoittuvuuden. Amoco Cadiz -säiliölaivan oljyonnettomuus vuonna 1978 päästi 200 000 tonnia raakaöljyä Ranskan rannikolle. Yhdysvaltain armeijan Vietnamin sodassa käyttämän ympäristömyrkky Agent Orangen seuraukset ihmisten terveydelle ja sen lapsille aiheuttamat epämuodostumat nousivat uutisotsikoihin. Bhopalin hyönteismyrkkytehtaan katastrofi vuonna 1984 aiheutti kymmenien tuhansien ihmisten kuoleman ja vahingoitti satojen tuhansien ihmisten terveyttä.
Pari vuotta myöhemmin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus osoitti, että myös rauhanomainen ydinvoiman käyttö uhkaa elämää planeetallamme. Onnettomuus voimisti kansanliikkeitä ydinvoimaa vastaan. Ympäristöliikettä vahvisti myös edellisenä vuonna tehty havainto, että ilmakehää suojeleva otsonikerros oli osittain kadonnut Antarktiksen yläpuolelta.
Euroopassa kehittyi 1980-luvulla myös vaikutusvaltainen rauhanliike. Miljoonat ihmiset osallistuivat mielenosoituksiin muun muassa Keski-Eurooppaan sijoitettuja keskimatkan ydinohjuksia vastaan.
Toisin kun Suomessa, useimmat Euroopan vihreät puolueet olivat selvästi vasemmistolaisempia kuin sosiaalidemokraatit
Ympäristö- ja rauhanliikeissä syntyi uusia, vihreiksi kutsuttuja ryhmiä, jotka asettivat tavoitteeksi myös parlamentaarisen vaikuttamisen. Vuonna 1984 saivat suomalaiset vihreät kaksi kansanedustajaa eduskuntaan ja eurooppalaiset vihreät yhteensä yksitoista edustajaa Euroopan parlamenttiin. Tämän jälkeen perustettiin vihreät puolueet lähes kaikkiin Länsi-Euroopan maihin, Suomeen vuonna 1988.
Vihreät puolueet muodostivat (ja muodostavat yhä) hyvin heterogeenisen ryhmän, mutta useimmat olivat vasemmistoradikaaleja.
Toisin kun Suomessa, useimmat Euroopan vihreät puolueet olivat selvästi vasemmistolaisempia kuin sosiaalidemokraatit. Tämän perusteella vihreät puolueet on otettu mukaan tämän katsauksen laskelmiin.
Vihreät ovat merkittävin vasemmistovoima monessa niistä maista, joissa muun vasemmiston kannatus on heikkoa. 1980-luvulla syntyneet Belgian, Itävallan ja Sveitsin vihreät puolueet olivat vuosikymmenen lopulla ainoat varteenotettavat vasemmistolaiset vaihtoehdot maissaan.
Jo olemassa oleva uusi vasemmisto ei saanut merkittävää lisäystä vaalituloksiinsa 1980-luvun rauhan- ja ympäristöliikkeistä siitä huolimatta, että olivat jo pitkään aikaisemmin ajaneet liikkeiden tavoitteita ja olivat niissä mukana.
Suomessa SKDL julkaisi ensimmäisenä puolueena aidosti vihreän puolueohjelman. Se oli syntynyt SKDL:n sosialistien työn tuloksena, eikä juuri herättänyt huomiota tai kiinnostusta. SKDL:n julkisuuskuvaa dominoineen suurimman jäsenjärjestön, SKP:n agendaan eivät vihreät kysymykset kuuluneet. Vielä vuodelta 1987 olevassa puolueohjelmassaan SKP ohittaa veljespuolueidensa tapaan ympäristöongelmat maininnalla – Lenin kun ei niistä paljoa kirjoittanut.
Vihreät koettiin uutena poliittisena voimana ilman menneisyyden painolasteja. Sen sijaan 1960-luvulla syntynyttä uutta vasemmistoa varjosti olemassaoleva sosialismi, vaikka uusi vasemmisto oli syntynyt kritisoimaan sitä.
Muun muassa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Neuvostoliiton sota Afganistanissa söivät kaikkien sosialistien uskottavuutta ympäristön ja rauhan puolustajina.
Hyvinvointivaltion purku alkaa
Tärkein yhteiskuntapolittinen muutos kehittyneissä teollisuusmaissa 1980-luvulla oli uusliberalismin nouseminen vallitsevaksi taloususkomukseksi. Markkinoiden sääntelyn purku ja julkisen talouden alasajo alkoi.
Margaret Thatcher ja Ronald Reagan olivat länsimaailman kiistattomia johtohahmoja koko vuosikymmenen
Vahvaa oikeistolaista suuntausta vahvisti se, että Margaret Thatcher (Britannian pääministeri 1979‒1990) ja Ronald Reagan (Yhdysvaltain presidentti 1981‒1989) olivat länsimaailman kiistattomia johtohahmoja koko vuosikymmenen.
Useissa maissa syntyi talouskuripolitiikan vastaisia aktivistiryhmiä ja liikkeitä, jotka eivät kytkeytyneet olemassaoleviin puolueisiin.
Uusi vasemmisto muotoilee vaihtoehtoja
Sosialististen maiden ja kapitalismin kriisi syvenivät. Kuitenkaan sen enempää uusi vasemmisto kuin vihreätkään eivät onnistuneet tarjoamaan laajoja kansalaispiirejä innostavaa ja uskottavaa vaihtoehtoa.
Itävaltalais-ranskalainen yhteiskuntafilosofi ja journalisti André Gorz oli merkittävä uusvasemmistolainen teoreetikko jo 1960-luvun lopulla, ja 1980-luvulla hänen ajatuksensa herättivät paljon keskustelua.
Gorz kritisoi sosiaalidemokraatteja perinteisen työväenluokan palvonnasta palkkatyön ihannoimisesta. Gorzin mukaan ihmiskunta tuli vapauttaa palkkatyön orjuudesta. Perustulo toimisi keskeisenä keinona edetä kohti uutta yhteiskuntaa.
Perustulo toimisi keskeisenä keinona edetä kohti uutta yhteiskuntaa
Myös suomalainen taloustieteilijä Jan-Otto Andersson kehitteli vasemmistolaista perustulomallia. Andersson esitti kolme mahdollista yhteiskunnan kehityssuuntaa: uusfordistisen (sinipunainen), uuskapitalistisen (sinivihreä) ja uusvasemmistolaisen (punavihreä).
Punavihreän vaihtoehdon olennainen sisältö liittyi demokratian laajentamiseen myös työelämään, kansalaistoiminnan vapauttamiseen kansalaistulon avulla, ja kulutustottumusten olennaiseen muuttamiseen ympäristön kannalta kestävämmäksi.
Taulukko 3. 1980-luvulla uudet, vihreät (useimmissa tapauksissa) vasemmistoradikaalit puolueet saivat lähes kaksi kertaa enemmän kansanedustajia kuin uusi vasemmisto.
Sosialismin romahduksen edellä 1980-luvulla järjestetyissä vaaleissa kommunistien kannatus alkoi laskea jyrkästi, ja uuden vasemmiston kannatus nousi kovin hitaasti. Uusi vihreä liike onnistui parhaimmin kanavoimaan itselleen 1980-luvun joukkoliikkeissä vasemmistolle muodostuneen potentiaalisen kannatuksen.
Kommunistipuolueet menestyivät parhaiten Kyproksella, Italiassa, Ranskassa, Portugalissa ja Kreikassa. Uusi vasemmisto menestyi parhaiten Islannissa, Tanskassa ja Norjassa. Espanjassa vaaleihin osallistui Yhdistynyt vasemmisto -puolue (IU), johon oli liittynyt seitsemän vasemmistopuoluetta. Se sai ensimmäisissä vaaleissaan vuonna 1986 alle viiden prosentin ääniosuuden ja tuplasi kannatuksensa seuraavissa vaaleissa.
Vihreistä puolueista parhaimmin 1980-luvun loppupuolen vaaleissa menestyi Länsi-Saksan vihreät yli kahdeksan prosentin ääniosuudellaan. Luxemburgin kaksi vihreätä puoluetta saivat yhteensä liki kahdeksan prosenttiyksikön kannatuksen. Ruotsin vihreiden ääniosuus oli lähes kuusi prosenttia. Yli neljän prosentin kannatusosuuksiin ylsivät vihreät Itävallassa, Belgiassa, Suomessa, Luxemburgissa, Sveitsissä ja Alankomaissa.
Euroopan parlamentin vasemmistoryhmä hajosi 1989
Kesäkuussa 1989 valittiin edustajat Euroopan parlamenttiin kaikissa 12 Euroopan unionin jäsenmaassa. Kommunistit ja vasemmisto saivat 42 saivat paikaa, vihreät 30.
Kommunisteilla ja vasemmistolla oli aikaisemmin ollut yksi ryhmä, mutta nyt kaikki eivät mahtuneet yhteen. NKP:lle lojaalit Ranskan (7 MEPiä), Portugalin (3), Kreikan (3) ja Irlannin (1) kommunistiedustajat muodostivat oman 14 MEPin ryhmänsä Vasemmiston yhtenäisyys.
Suurempaan Euroopan yhtynyt vasemmisto -ryhmään liittyivät reformistisen Italian kommunistisen puolueen ryhmä (22) sekä vasemmistopuolueiden edustajat Espanjasta (4), Tanskasta (1) ja Kreikasta (1). Kun Italian kommunistisen puolueen ryhmä vuonna 1993 siirtyi Euroopan parlamentin sosiaalidemokraattiseen ryhmään, jäi yhtyneen vasemmiston ryhmään vain kuusi jäsentä kolmesta maasta. Siinä ei ollut enää tarpeeksi jäseniä virallisen ryhmän säilyttämiseen.
Alankomaiden kommunistisen puolueen edustaja Euroopan parlamentissa kuului koko mandaattikautensa ajan vihreiden ryhmään.
1990-luvulla uusi vasemmisto luo nahkansa uudelleen
Berliinin muurin kaaduttua ja viimeistään Neuvostoliiton purkamisen ja sosialismin romahduttua sen liittolaismaissa monet kommunistiset puolueet lopettavat itsensä kokonaan (Britannia), ryhtyvät sosiaalidemokraattisiksi (Italia) tai uusvasemmistolaisiksi puolueiksi (Ruotsi) ja osa liittoutuu muiden vasemmistopuolueiden kanssa uudeksi puolueeksi (Suomi).
Osa jatkoi reformistisina kommunistisina puolueina (Ranska, Kypros) tai pysyi vanhalla linjallaan (Kreikka).
Taulukko 3. Vuosina 1992–1996 järjestetyissä vaaleissa uuden vasemmiston kannatus kasvoi merkittävästi. Yksi tulokseen vaikuttaneista tekijöistä oli SKDL:n poistuminen kommunistien sarakkeesta ja Vasemmistoliiton ilmestyminen uuden vasemmiston sarakkeeseen.
Uuden vasemmiston kasvu ei kuitenkaan perustunut vain olemassaolonsa perusteita uudelleenarvioineisiin kommunistisiin puolueisiin. Irlannissa ja Alankomaissa uutta vasemmistoa jo 1970-luvulla edustaneet puolueet pääsivät vihdoin maidensa parlamenttiin. Tanskassa, Kreikassa ja Portugalissa kannatustaan kasvattivat uudet vasemmistopuolueet, jotka olivat syntyneet pienten vasemmistopuolueiden liittoutuessa talouskuripolitiikan vastaisten kansanliikkeiden kanssa.
Ensimmäisissä Neuvostoliiton purkamisen jälkeisissä länsieurooppalaisissa vaaleissa kommunistiset puolueet hukkasivat kaksi kolmannesta edustajapaikoistaan. Vihreät lisäsivät paikkojaan, mutta uutta vasemmistoa edustavat puolueet saivat vihreitäkin enemmän paikkoja.
Taulukko 5. Uuden vasemmiston tie parlamentteihin oli kivikkoinen koko 1900-luvun loppupuolen. Läpimurto tapahtui vasta 2000-luvulla. Uusimmissa vaaleissa uudella vasemmistolla oli laskelmissa mukana olevissa 18 maassa mukana 25 puoluetta jotka saivat 466 paikkaa 12 maassa yli 20 miljoonalla äänellään.
Uuden vasemmiston kannatuksen merkittävä kasvu 1990-luvulla ei ollut mikään tilapäinen ilmiö. Tämän artikkelin laskelmissa mukanaolleiden maiden viimeksi pidettyjen parlamenttivaalien (2013–2018) tulokset antoivat uudelle vasemmistolle 20 miljoonaa ääntä ja 466 paikkaa. Kommunistiset puolueet saivat kaksi miljoonaa ääntä ja 57 paikkaa, vihreät yhdeksän miljoonaa ääntä ja 164 parlamenttipaikkaa.
Uuden vasemmiston nousu oli vielä edessä
Kommunististen ja sosiaalidemokraattisten leirien ulkopuoliset vasemmistopuolueet olivat Islantia, Norjaa ja Tanskaa lukuunottamatta käytännössä myös parlamenttien ulkopuolella vielä 1980-luvun lopussa.
Monet Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet vastasivat sosialististen maiden epäonnistuneeseen sosialismin toteuttamiseen ottamalla etäisyyttä NKP:stä ja korostamalla eurokommunistisuuttaan.
Sosiaalidemokraattiset puolueet kasvattivat kannatustaan siirtymällä poliittiseen keskustaan. Uusi vasemmisto ei onnistunut ottamaan kommunistien ja sosiaalidemokraattien väliin jäävää tilaa, vaan sen ottivat ilman historiallista painolastia nuorten äänestäjien suosioon kiitäneet vihreät.
Uuden vasemmiston aika koitti vasta 1990-luvulla.
Kirjoittaja on entinen viestinnän lehtori, joka eläkepäivinään osallistuu Vasen Kaista -verkkolehden tekemiseen.
Viite
[1] Göran Therbornin uusimpaan tuotantoon kuuluvat suomeksikin ilmestyneet teokset Maailma ‒ aloittelijan opas (2012) ja Eriarvoisuus tappaa (2014). Lainausten suomennokset CM.
Kirjallisuus
Andersson, Jan Otto (1988): Vänsterframtid. Nationalekonomiska studier av fordismens kris och morgondagens alternativ. Folkets Bilndningsförbund, Helsingfors.
Andersson, Jan Otto (1990): ”Hyvinvointivaltion kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta” Kansantaloudellinen aikakauskirja 1990:1 [http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/images/stories/kak/KAK11990/KAK11990Andersson.pdf ‒ tarkistettu 29.8.2018]
Gorz, André (1988) Métamorphoses du travail, quête du sens. Teos on ruotsinkielisenä käännöksenä verkossa, Gröndahl Britta (kään., 1990) Kritik av det ekonomiska förnuftet. [https://www.marxists.org/svenska/gorz/1988/kef/bilaga.htm ‒ tarkistettu 29.8.2018] Myös englanninkielinen tiivistelmä löytyy verkosta, Critique of Economic Reason: Summary for Trade Unionists and Other Left Activists: [http://globalsolidarity.antenna.nl/gorz.html ‒ tarkistettu 29.8.2018)
Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia (2009) ”The Left in Europe. Political Parties and Party Alliances between Norway to Turkey”. Rosa-Luxemburg Foundation, Brussels. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/wp-content/files_mf/the_left_in_europe.pdf ‒ tarkistettu 29.8.2018]
Daiber, Birgit; Hildebrandt, Cornelia, Striethorst Anna (toim.2011): ”From Revolution to Coalition: Radical Left Parties in Europe. Twenty-Five Country Reports”. Rosa-Luxemburg-Foundation. Myös pdf-verkkojulkaisuna [http://www.rosalux-nyc.org/from-revolution-to-coalition/ ‒ tarkistettu 29.8.2018]
Melakoski, Cai (2018) ”Vain ruosteen puna jää (Euroopan kommunistit)”. Vasen Kaista, artikkeli 3 osassa [https://vasenkaista.fi/search/ruosteen+puna ‒ tarkistettu 29.8.2018]
Melakoski, Cai (2018) ”Euroopan kommunistien muutos vallan huipulta perinneyhdistyksiksi”. Peruste [http://perustelehti.fi/kommunistinen-liike-vallan-huipulta-perinneyhdistyksiksi/ – tarkistettu 29.8.2018]
Therborn Göran (toim.), Borglid Lars-Ola, Olofsson Gunnar, Wiklund Rune (1966): En ny vänster (Uusi vasemmisto), Rabén & Sjögren, 1966. Myös verkossa [https://www.marxistarkiv.se/sverige/diverse/en_ny_vanster.pdf ‒- tarkistettu 29.8.2018]
Vaalitulokset
IPUn Parlamenttien välisen liiton tietokanta [http://archive.ipu.org/parline-e/parlinesearch.asp ‒ tarkistettu 29.8.2018]
Wikipedian vaalitulosartikkelit [https://en.wikipedia.org/w/index.php?title=Category:Lists_of_elections_by_year&pagefrom=List+of+elections+in+1907#mw-pages ‒ tarkistettu 29.8.2018]
Vasemmalla ei osata vastata järjestäytymisen kysymykseen
Kymmenisen vuotta sitten niin kutsuttu prekariaattiliike yritti muotoilla uudelleen työväenliikkeen ohjelmaa. Sen vaatimus yhteiskuntatulosta, joka koskee kaikkia riippumatta tietystä lokerosta tuotannossa, yritti vastata kysymykseen siitä, miten tulisi kohdella erilaistuvia työntekijäryhmiä ja fragmentoituvaa tuotantoa. Kuitenkin myös prekariaattiliikkeen oli vaikeaa vastata kysymykseen siitä, miten järjestäytyä pitkällä tähtäyksellä tämän ja muiden kamppailun kohteiden ympärille.
Politiikan arkipäivän kannalta on kuitenkin vaikeaa keksiä keskeisempää, ja toisaalta tänä päivänä helpommin vasemmalla ohitettavaa kysymystä kuin järjestäytyminen. Pääoma ei avaa Suomessa uusia markkinoita (sote-uudistus, rautateiden yksityistäminen jne.) vain koska ihmiset ovat nykyään niin oikeistolaisia, vaan koska valtava joukko lobbareita juoksee eduskunnassa ja kuntavaltuutettujen kokouksissa joka viikko.
Samaan aikaan pääoman ideologisesta työstä huolehtii joukko ketteriä tietotoimistoja, kuten EVA, Libera ja ETLA. Oikealla ollaan myös sopeutuvaisia ja strategisia: esimerkiksi EK:n roolista työmarkkinaosapuolena ollaan valmiita tarvittaessa luopumaan, mikäli sitä kautta voidaan edistää paikallista sopimista.
Pääoma avaa uusia markkinoita, koska valtava joukko lobbareita juoksee eduskunnassa ja kuntavaltuutettujen kokouksissa joka viikko
Jos puolestaan katsoo mitä vasemmalla puuhataan, kenttä näyttää hajautuneelta ja osin jumiutuneelta. Perinteinen työväenliike kehittelee omaa aktiivimalliaan, joka rankaisee työttömiä vähemmän kuin hallitus. Samaan aikaan se ei edelleenkään asetu puolustamaan perustuloa, ja ylimalkaan epävarmassa työmarkkina-asemassa olevat yhä useammin lähinnä häpeävät työväenliikettä. Puoluevasemmisto puolestaan ei pärjää yksin. Sillä ei ole enää aikaa ajatella seuraavia vaaleja kauemmas eikä se voi olla poliittisen järjestäytymisen keskus.
Antonio Negrin ja Michael Hardtin Imperiumi-teoksen yksi kulmakivi on, että nykyisessä kapitalistisessa vaiheessa tuotanto on levinnyt koko yhteiskuntaan. Se tarkoittaa, että arvonlisäys ei tapahdu enää yhtä selkeästi määriteltävissä olevien kulutustuotteita valmistavien työpaikkojen seinien sisällä. Tuotanto on kaikkialla ja keinottelu on kaikkialla.
On yhä vaikeampaa pysyä työn ja tuotannon ulkopuolella, koska pääoman arvonlisäys tapahtuu jälkiteollisissa yhteiskunnissa paljolti merkitysten tuotannon ja arkisen vuorovaikutuksen kaappaamisen kautta. Tilannetta kuvaa hyvin tapa, jolla käytämme Facebookin kaltaisia palveluja: arkinen chattäilymme ystävien kanssa ja pienien ajatusten kirjaaminen muistiin tapahtuu samoissa virtuaalisissa tiloissa, joissa henkilötietojamme myydään paikasta toiseen. Ystävät kutsuvat meitä syyllistävästi tykkäilemään edustamistaan firmoista, tuotteista ja palveluista. Henkilökohtaiset suhteet, kommunikaatio ja työ limittyvät.
Tällaisessa maisemassa on hyvin vaikeaa keksiä, kenen tulisi järjestäytyä ja miten. Omaisuus kyllä keskittyy nopeasti, yhdet rikastuvat toisten köyhtyessä ja ihmiskunta kulkee kohti ilmastotuhoa. Voidaan siis osoittaa joukko ongelmia, joilla näyttää olevan kytkös kapitalismiin ja sen nykyiseen, muun muassa ihmisten kommunikatiivisten suhteiden riiston kautta tapahtuvaan arvonlisäykseen. Järjestäytymisen mallit pitäisi kuitenkin uusia, sillä tehtaiden ja palkkatyön kadotessa ympäriltämme, myös perinteisen ammattiyhdistysliikkeen rooli kriisiytyy.
Miten tuoda elämään kaikkein tärkeimpiä resursseja: lisää nautintoa, toveruutta ja aikaa?
Kun pohditaan järjestäytymistä, ensimmäiseksi pitäisi kysyä, mitkä ovat ne välittömät tarpeet, joiden ympärille me tarvitsemme enemmän voimaa kuin atomisoiduilla yksilöillä on. Näyttää siltä, että vastaukset liittyvät edelleen elämän uusintamisen ydinkysymyksiin: asumiseen, ruoan hankkimiseen, hoivaan, ja siihen, miten olemme riippuvaisia monilla elämämme alueilla epävarman työn kautta hankitusta rahasta.
Suomessa on kuitenkin ollut työväen asuntotuotantoa, osuusliikkeen kauppoja ja pankkeja. Mikä nykyään tekee kaikesta niin vaikeaa?
Järjestäytymistä estäviä ongelmia voidaan tunnistaa ainakin kaksi:
- Järjestäytymisessä pitäisi pystyä hyväksymään, että on vaadittava asioita koko yhteiskunnan tasolla, koska tuotanto on levinnyt koko yhteiskuntaan. Tämä tarkoittaa että emme voi enää erottaa ystäviä ja vihollisia sen mukaan, kuka on palkkatyössä ja kuka ei. On siis hylättävä vanhoja tottumuksia ja vanhoja liittolaisuuksia.
- Toinen, hyvin erilainen ongelma on, että järjestäytymisessä pitäisi myös pystyä hyväksymään se, että siinä ei ole kyse ainoastaan tai ensisijaisesti kommunikaatiosta. Nykyisin kaikki tulkitaan yhteiskunnassa viestinnän kautta, mutta todellisuudessa paljon lepää sen varassa, mitä konkreettiset ruumiit tekevät eri tiloissa (esimerkiksi ne eduskunnassa juoksevat lobbarit kättelemässä kansanedustajia). Kommunikaation ja järjestäytymisen eroa havainnollistaa hyvin se, että voitettu riita Twitterissä tai mainos Hesarin etusivulla eivät tarkoita kykyä organisoida lakko.
Mitä muotoja uusi pääomaa vastaan organisoituminen sitten saakin, on selvää, että sen onnistuminen edellyttää selvää katkosta suhteessa vanhaan. Se ei tule olemaan viestinnällinen tempaus, karnevaali eikä toisaalta uusi ammattiliitto, joka pyrkisi neuvotteluihin työmarkkinaosapuolien kanssa. Miksipä ei näitäkin, mutta kumpikaan ei sellaisenaan riitä.
Ehkä tärkein vielä lausumatta jäänyt kysymys, johon uusien järjestäytymisen muotojen pitää vastata on, miten järjestäytyä siten, että välittömästi lisätään ihmisten mahdollisuuksia ja elämän iloa. Miten tuoda elämään kaikkein tärkeimpiä resursseja; lisää nautintoa, toveruutta ja aikaa? Tähän kysymykseen vastaaminen saattaa ratkaista suoraan kaksi yllä esitettyä ongelmaa.
Sosialidemokratia on nuorten juttu – Yhdysvalloissa
Sosialidemokratian kuolemasta on puhuttu viime vuosina runsaasti. Demaripuolueiden tilanne näyttääkin Euroopassa huonolta, sillä lähes kaikkialla kannatus on ollut pidemmän aikavälin tarkasteluissa laskusuuntaista. Demareiden tilanne näyttää erityisen huonolta, koska nuoret äänestäjäryhmät ovat useissa maissa haluttomia äänestämään sosialidemokraattisia puolueita.
Kaikkialla sosialidemokratian tulevaisuus ei kuitenkaan näytä yhtä synkältä kuin Euroopassa. Yllättäen sosialidemokraattinen aatemaailma tuntuu olevan erityisen kovassa nosteessa Yhdysvalloissa.
Viime aikoina mediassa on uutisoitu laajasti yhdysvaltalaisen radikaalivasemmiston erävoitoista Demokraattisen puolueen sisäisissä valtakamppailuissa. Uuden vasemmistolaisen liikehdinnän alku Yhdysvalloissa ajoittuu Bernie Sandersin yllättävän menestyksekkääseen esivaalikampanjaan edellisten presidentinvaalien yhteydessä. ”Demokraattiseksi sosialistiksi” julistautunut Sanders sai runsaasti kannatusta etenkin nuorten keskuudessa, vaikka lopulta hävisikin puolueensa presidenttiehdokkuuden Hillary Clintonille.
Tämän vuoden aikana Sandersin liittolaiset ovat aktivoituneet demokraattien kongressi- ja paikallisvaalien esivaalikampanjoissa, joissa valitaan puolueen ehdokkaat tulevan syksyn koitoksiin. Suurimman huomion on saanut 28-vuotiaan aktivistin Alexandria Ocasio-Cortezin voitto demokraattien pitkäaikaisiin kärkipoliitikkoihin lukeutuneesta Joe Crowleysta, mutta demokraattiset sosialistit ovat menestyneet myös muissa esivaalikamppailuissa.
Ylipäätään ideologiset asetelmat ovat muuttuneet Yhdysvalloissa voimakkaasti viime vuosina. Pari vuotta sitten uutisoitiin laajasti, kuinka alle 30-vuotiaat suhtautuivat maassa myönteisemmin sosialismiin kuin kapitalismiin. Tuoreet mielipidemittaukset kertovat myös, että demokraattien kannattajien keskuudessa sosialismi on jo selvästi suositumpaa kuin kapitalismi.
Tuoreet mielipidemittaukset kertovat, että demokraattien kannattajien keskuudessa sosialismi on jo selvästi suositumpaa kuin kapitalismi
Käsitteet ”sosialismi” ja ”kapitalismi” ovat kuitenkin nykyisessä yhdysvaltalaisessa poliittisessa keskustelussa varsin epäselviä. Tosiasiassa demokraattisiksi sosialisteiksi julistautuneet poliitikot eivät ole ajamassa tuotantovälineiden siirtämistä yhteisomistukseen, vaan ruisleipämallin sosialidemokratiaa. Tällä hetkellä demokraattisten sosialistien keskeisimmät poliittiset vaatimukset ovat siirtyminen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään ja maksuttomaan koulutukseen, opintolainojen anteeksianto sekä julkisen sektorin ylläpitämän työtakuujärjestelmän luominen. Myös tulonjaon voimakas tasaaminen on tärkeä teema Yhdyvaltojen uuden vasemmiston puheenvuoroissa. Kaikki nämä ovat perinteisen demaripolitiikan kulmakiviä.
Yhdysvaltojen uusi vasemmisto myös määrittelee sosialismin samalla tavalla kuin vaikkapa demarit Pohjoismaissa. Sosialismi ei varsinaisesti liity tuotantomuotoon, vaan muutamiin kohtalaisen löyhästi määriteltyihin arvoihin sekä julkisiin palveluihin (ks. tämä, tämä ja tämä). Pohjoismainen hyvinvointimalli on tärkeä esikuva yhdysvaltalaisille demareille muutenkin, sillä Tanskaa, Suomea ja muita Pohjoismaita pyöritetään jatkuvasti esimerkkeinä eräänlaisista ihanneyhteiskunnista Sandersin ja hänen tukijoidensa esityksissä.
Yhdysvaltojen uudessa vasemmistoliikehdinnässä ei siis ole kyse laitavasemmiston noususta, vaan sosialidemokratian tulosta Amerikkaan. Onkin kiinnostava, miksi sosialidemokratia tuntuu puhuttelevan yhdysvaltalaisnuorisoa, mutta olevan Euroopassa auringonlaskun liike.
Yhdysvaltojen uudessa vasemmistoliikehdinnässä on kyse sosialidemokratian tulosta Amerikkaan
Osittain kyse on Yhdysvaltojen erityispiirteistä. Perinteiset sosialidemokraattiset reformit tuntuvat Yhdysvalloissa uusilta ja raikkailta, koska niitä ei ole siellä koskaan toteutettu. Monissa läntisen Euroopan maissa Sandersin visiot ovat jo toteutuneet, vaikka sittemmin osaa perinteisistä demarireformeista on jo alettu purkaa.
Olennaisempaa yhdysvaltalaisdemareiden menestyksessä näyttäisi kuitenkin olevan heidän poliittinen strategiansa. Sanders ja hänen ympärilleen rakentuneet organisaatiot osaavat hyödyntää vastakkainasetteluita ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia politiikassaan. He ovat avoimen kriittisiä Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista valtaeliittiä kohtaan. He tarttuvat juuri niihin tunteisiin ja kokemuksiin, jotka nostivat Donald Trumpin presidentiksi, mutta käyttävät niitä täysin erilaisen politiikan ajamiseen.
Eurooppalaiset demarit sen sijaan ovat yleensä kyvyttömiä kanavoimaan yhteiskunnallista pettymystä ja turhautumista, koska eliittivastainen retoriikka on valtaan tottuneille eurodemareille niin vierasta. Finanssi- ja eurokriisien jälkeisessä todellisuudessa vasemmiston on kuitenkin enää vaikea menestyä tarjoamalla vain turvallista ja tavanomaista vaihtoehtoa. Luottamus status quo -politiikkaan on rapautunut kenties peruuttamattomasti.
Sosialidemokratia ei siis ole kuolemassa, vaan Yhdysvalloissa sen suosio kasvanee seuraavien vuosien aikana rivakasti. Synnyinkodissaan Euroopassa sosialidemokratian tulevaisuus sen sijaan näyttää tuskaiselta jatkossakin.
Loivatko kokoomus, keskusta ja siniset Suomeen mustan joutsenen?
Musta joutsen on erittäin epätodennäköinen ilmiö. Sillä on kolme ominaisuutta: sitä ei ole kyetty ennustamaan, sillä on merkittävä vaikutus ja sen kehittyminen on jälkikäteen rekonstruoitavissa. Jälkiviisaudella ilmiö seuraamuksineen näyttäytyykin sitten itsestään selvältä, ja voidaan hämmästellä, kuinka sitä ei kukaan oivaltanut. Musta joutsen -ilmaisu juontaa juurensa aikaan, jolloin länsimainen biologia tunsi vain valkoiset joutsenet. Mustien joutsenten löytyminen Australiasta muutti näkemyksen niiden evoluutiosta. Tällaisiksi suuriksi, ennakoimattomiksi ja vaikutuksiltaan merkittäviksi muutoksiksi on mainittu muun muassa syyskuun yhdennentoista terrori-iskut Yhdysvalloissa ja sosiaalisen median murros.
Suurelle enemmistölle tällainen vavisuttava tapahtuma tai muutos tulee yllättäen. Usein murroksesta kuitenkin on ollut olemassa erilaisia merkkejä, jopa kauan ennen tapahtumaa. Olennaista on, miten ennakoivat merkit ovat olleet näkyvissä, onko kyetty ajattelemaan riittävän laajasti eri ilmiöiden luomia mahdollisia tapahtumakulkuja, tai onko pidetty erilaisia tapahtumakulkuja tai ilmiöitä mahdollisina.
Juha Sipilän keskustan, kokoomuksen ja miniryhmä sinisten (entisten perussuomalaisten kansanedustajien puolueesta eronnut ministeriryhmä) muodostama hallitus on rummuttanut ankarasti lakiesityksillään Suomen perustuslakia. Kolmisenkymmentä hallituksen esitystä on peruuntunut perustuslain vastaisina. Keväällä 2018 lausuntokierrokselle lähti 350-sivuinen kasvupalvelulaki. Se oli massiivinen, epäselvä ja epälooginen: torso sekä muodoltaan että sisällöltään. Sen yksi keskeisistä uudistuksista oli avata koko kolmannen sektorin palvelutarjonta markkinoille. Tällä hetkellä kolmas sektori vastaa kolmanneksesta hyvinvointipalveluista, ja on rahoittajille – eli meille veronmaksajille – edullinen ja yhteiskunnallisia verkostoja vahvistava. Suuri osa sote-alan yhdistyksistä toimii vapaaehtoisvoimin ja kuntien avustuksin, ja niistä lähes puolet on pieniä, alle kymmenen työntekijän järjestöjä. Vain muutama työllistää yli 500 henkeä. Jos kasvupalvelulaki hyväksyttäisiin, nämä pienet yhdistykset kilpailisivat mehiläisten, attendojen ja pihlajalinnojen kanssa.
Kasvupalvelulaissa olevien määritteiden myötä kolmannen sektorin mahdollisuudet toimia palveluiden tuottajana käyvät mahdottomiksi
Jo vuonna 2016 asiaan kiinnitti huomiota muun muassa sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kattojärjestön Sosten pääsihteeri Vertti Kiukas, joka kuvaili tulevaisuutta näiden järjestöjen osalta ”sumuiseksi”. Tilannetta kuvasi tänä kesänä eri vaihtoehdoin selvityshenkilö Tuija Brax sosiaali- ja terveysministeriön loppuraportissa Järjestöjen rooli maakunta- ja sote-uudistuksessa. Toimijoiden kentältä on vuoden 2018 aikana tullut hyvin suorasukaisesti ilmoituksia siitä, että kasvupalvelulaissa olevien määritteiden myötä kolmannen sektorin mahdollisuudet toimia palveluiden tuottajana käyvät mahdottomiksi. Vaihtoehtona on suomeksi sanottuna lopettaa palveluiden tuottaminen ja toimia pelkkänä sosiaalisena yhdistyksenä.
Mitä tämä tarkoittaisi? Hallituspuolueiden sote-valmistelijoiden mukaan tarjonta täydentyisi tässä tapauksessa luonnollisesti, markkinoiden kilpailun kautta. Mitä siitä seuraisi? Kukaan ei tunnu tietävän. Kysymyksiä kuuluu myös vammais-, kehitysvammais-, vanhus- ja päihdetyön, työttömien ja lasten kanssa työskentelevien järjestöjen tahoilta. Mitä tapahtuu? Työttömien yhdistykset, katulähetys ja martat ovat ilmoittaneet mediassa lyövänsä hanskoja tiskiin. Mikä kaupallinen yritys ottaisi heidän tehtävänsä hoitaakseen? Syntyisikö markkinoiden pettäessä riittävästi sosiaalisen alan yrityksiä? Mitä murroksessa tapahtuu ihmisille, jotka ovat joka minuutti olemassa, eivätkä voi odottaa bisneksen kehittymistä?
Kasvupalvelulaki on vain yksi hallituksen laeista, jotka ovat luoneet laajaa epävarmuutta kansalaisten arkeen ja toimeentuloon. KELA-uudistus sekoitti heikoimmassa asemassa olevien elämän. VR:n toiminnan heikentäminen sekä katastrofiksi osoittautunut taksiuudistus vaikuttavat maan peruslogistiikkaan, ja pahimmin taas heikoimmassa asemassa olevien elämään.
Työttömien elämää monimutkaistanut aktiivimallilaki on yhdessä TE-toimistojen alasajon ja KELA-sotkujen kanssa luonut vakavia tilanteita. Enää ei voi sanoa, etteivätkö nämä olisi olleet joillekin se viimeinen korsi monien muiden vaikeuksien lisäksi. Henkilökohtaista palvelua ei ole, ja on osattava arvata mitä verkkopalveluiden viestit kulloinkin tarkoittavat. Väärin arvaamisesta paukahtaa kuukausien tuloton kausi.
Työttömien elämää monimutkaistanut aktiivimallilaki on yhdessä TE-toimistojen alasajon ja KELA-sotkujen kanssa luonut vakavia tilanteita
Lainsäädännön ja oikeusvaltioperinteemme kannalta kuvaavaa on myös se, että suomalaisen naisen avioliiton todenpohjaisuuden, sekä turvapaikanhakijoiden uskonnollisen vakaumuksen ja hengenvaaran määrittelee nyt Maahanmuuttovirasto. Lisäksi Suomen turvapaikkapolitiikasta ovat huomauttaneet niin YK, UNHCR kuin Amnesty International.
Sisäinen jännite kiristyy. Maassamme on kaksikymmentä vuotta saanut vapaasti asettaa vastakkain kansanryhmiä ja maamme köyhiä. Maahanmuuttajia kohtaan yllytetään avoimesti ja organisoidusti maamme ykkösmedioiden keskustelupalstoilla ja voi kysyä, näemmekö kevään vaaleissa äärioikeistolla Ruotsidemokraattien kampanjamallin. Pohjoismaisen vastarintaliikkeen tekojen tuomitsemisen, niiden oikeuskäsittelyn ja liikkeen kieltämisen viipeet kertovat oman tarinansa.
Edelleenkin perustuslakivaliokunnassa käsiteltävänä olevan sote-lain kanssa nämä ovat sellainen epävarmuustekijöiden suma, että on syytä kysyä, millaisia seurauksia niillä on. Ja koska on aivan selvää, että vastauksia ei ole muutama, vaan niitä on alkaen perustuslain soveltamisesta aina ihmisoikeuksien murentamiseen ja yksittäisen ihmisen kaikkiin kriittisiin elämäntilanteisiin, väitän, että Sipilän hallitus on luonut Suomeen sisäpoliittisen mustan joutsenen. Sen seurauksia emme voi ennustaa emmekä hallita, ja kuitenkin jälkeenpäin voidaan selvästi seurata kehityskulkua, ja kertoa, että vuosien varrella kehityskulun suunnasta varoittaneita on ollut.
Masennuksen rihmastot
Puhe yksilöiden hyvinvoinnista ja sen puutteesta – masennuksesta – on voimistunut viimeisten 20 vuoden aikana. Ilmiö resonoi työelämän muutosten sekä yleisen yhteiskunnassa ja sosiaalisessa elämässä esiintyvän epävarmuuden kasvun myötä. Tämä on viime vuosina tuottanut valtavat markkinat masennuslääkkeiden ja erilaisten neurotieteisiin pohjautuvien ajattelumallien sekä teknologioiden ympärille.
”Masennus on surua, joka vaikuttaa ihmisen kaikkien osien toimintaan. Se vähentää ruumiin ja sielun elinvoimaa tai ehkäisee sen kokonaan. Ja koska elinvoiman väheneminen on vahingollista, masennus on aina pahaa.”
Tämä filosofi Baruch Spinozan 1600-luvun puolivälin tienoilla esittämä lausuma masennuksesta näyttää edelleen olevan ajankohtainen.
Hiljattain on maailmanlaajuisesti tilastoitu yli 350 miljoonaa masentunutta ihmistä. Suomessa masennuslääkkeiden käyttö on kaksinkertaistunut vuosien 2000 ja 2010 välisenä aikana.
Huoli etenkin työperäisestä masennuksesta ja hyvinvoinnista puhututtavat todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Konsultit puhuvat tietoisuustaidoista ja hyväksyvän läsnäolon voimasta, jotka voisivat parantaa työperäistä stressiä. Hyvinvointia lisääviin ja ihmisen ”henkisyyttä” painottaviin palveluihin on käytetty enemmän rahaa kuin koskaan.
Työelämän tutkija Raija Julkusta lainaten ”nyt on vaikeampi on sanoa, mikä meitä vaivaa ja tarjokkaiden lista on pitkä”. Tarjolla on niin epävarmuutta, alituista muutosta, uuden oppimista kuin aivojen kuormitusta, ritualistista toiminnan tulosten ja ajatusten arviointia sekä esimerkiksi mielekkyyden katoamista. (Julkunen 2008, 262.)
Masennus ja sen yhteiskunnallisuus
Masennusta ja hyvinvointia koskeva keskustelu on sen lääketieteellisistä, psykologisista ja psykiatrisissa yhteyksistä huolimatta perustavalla tavalla yhteiskunnallista. Esimerkiksi työelämässä esiintyvä masennus ja pahoinvointi ovat yhteydessä laajempiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin murroksiin.
Ranskalaisfilosofi Michel Foucault’ta voidaan pitää tällaisen ajattelun pioneerina. Useissa teoksissaan – etenkin Seksuaalisuuden historian ”Tiedontahdossa” ja Hulluuden historiassa – Foucault käsittelee kysymystä normaaliuden ja epänormaaliuden rajoista. 1800-luvun psykiatriassa käytettiin paljon aikaa ja vaivaa rajaamaan epänormaali normaalista seksuaalisuudesta. Tämä pyrkimys ei ollut luonteeltaan ainoastaan psykiatrista, vaan sen päämääränä oli myös kasvattaa kansallisvaltioiden väestön elinvoimaisuutta. Epänormaaleiksi 1800-luvun psykiatrisessa seksologiassa määriteltiin esimerkiksi homoseksuaalit, joiden sukuvietin ajateltiin olevan rappeutunutta. (Foucault 1998; 1965.)
Mitä masennus sitten on, entä mitä tekemistä sillä on 1800-luvun seksologian kanssa? Vuonna 2012 julkaistun ICD-10 tautiluokituksen mukaisesti masennus määritellään seuraavasti:
”Tyypillisesti lievässä, keskivaikeassa tai vaikea-asteisessa masennustilassa henkilö kärsii mielialan laskusta sekä tarmon ja toimeliaisuuden puutteesta. Kyky nauttia asioista ja tuntea niihin mielenkiintoa on heikentynyt. Pienikin ponnistus johtaa uupumukseen.”
Duodecimin Terveyskirjastossa asia ilmaistaan puolestaan näin:
”Masennustilat ovat psyykkisesti tuskallisia ja kuluttavia kokemuksia niin masentuneelle kuin hänen läheisilleen. Masennustila voi heikentää henkilön työkykyä merkittävästi, minkä takia se on sairauslomien ja ennenaikaisesti eläkkeelle jäämisen keskeinen ja yleistyvä syy.”
Lääketieteellisten ja psykologisten selitysten lisäksi yhteiskunta- ja sosiaalitieteilijät ovat tarjonneet kysymykseen useita eri vastauksia.
Masennuksen taustalla on yksilö, joka ei kykene täyttämään hänelle asetettuja toiveita aktiivisuudesta ja itsevastuullisuudesta
Foucault’n aloittamasta perinteestä käsin kyse on eräänlaisesta tiedon, vallan ja persoonaksi kasvamisen vuoropuhelusta. Psykologinen tieto esimerkiksi masennuksesta tarjoaa välineitä työn organisointiin, ja samaan aikaan luo myös kehyksiä sille, kuinka ymmärrämme itsemme työntekijöinä.
Sukupuolentutkija Sanna Rikala (2013) on osoittanut, että masennuksen käsite on keskeinen kielellinen väline, jonka avulla työssä uupuneet merkityksellistävät ja jäsentävät kokemuksiaan. Sosiologi Alain Ehrenbergin (2010) mukaan taas masennusepidemiaa voidaan nykyään pitää samankaltaisena ilmiönä kuin psykoanalyytikko Sigmund Freudin ajattelun pohjalta syntynyttä neuroosiepidemiaa. Molemmat näistä ovat oman aikansa tunnusmerkkejä. Siinä missä neuroosin taustalla nähtiin syyllisyyttä tunteva yksilö, on masennuksen taustalla yksilö, joka ei kykene täyttämään hänelle asetettuja toiveita aktiivisuudesta ja itsevastuullisuudesta. Kyse on eräänlaisesta positiivisen ylijäämästä (Vuori 2018).
Kenties hedelmällisintä on ymmärtää masennus erilaisten käsitysten, selitysten ja tietomuotojen verkostossa muuttuvana ilmiönä. ”Lääkärit, psykiatrit, terapeutit eivät olisi voineet luoda niitä ilman potilaiden aktiivista osallistumista: kun ajatus masennuksen leviämisestä leviää kaikkialle, potilaat alkavat itse aktiivisesti olla masentuneita ja myös muokata oireitaan kohti tiettyä yleisesti tunnettua oireyhtymää”, kuten Viren ja Vähämäki (2015, 230–232) osuvasti kirjoittavat.
Masennus ja työelämän yksilöllistyminen
Pitkälle teollistuneissa länsimaissa alkoi 1990-luvun alussa ilmiö, jota voidaan kutsua stressiepidemiaksi. Tämä tarkoitti voimistuvaa puhetta työperäisestä masennuksesta ja loppuunpalamisesta. Esimerkiksi Ruotsissa stressiperäiset pitkäaikaiset sairauslomat kasvoivat tuolloin vauhdilla. (Julkunen 2008, 236.)
Työelämään kiinnittyvää stressi- ja masennusepidemiaa kuvasi neljä keskeistä piirrettä: Ensinnäkin julkiselle sektorille muodostuneet manageriaaliset opit, jotka näkyivät esimerkiksi ulkoistamisina ja yksityistämisinä. Toiseksi työmäärä ja työhön liittyvä paine oli kasvanut ja työntekijöihin kohdistui odotus jatkuvasta uusien taitojen oppimisesta. Kolmantena piirteenä oli uudenlaisten, entistä intensiivisempien työn valvonnan muotojen kehittyminen, ja neljäntenä työelämän turvattomuuden ja epävarmuuden lisääntyminen. (Julkunen 2008, 238; Wainwright & Calnan 2002.)
Samaan aikaan stressiepidemian voimistumisen kanssa työelämän ongelmien poliittisista jäsennystavoista siirryttiin kohti psykologisia ja lääketieteellisiä jäsennystapoja. Suomessa esille noussutta niin kutsuttua jämäkkyysoppia voidaan pitää osoituksena tällaisesta kehityksestä. ”Jämäkkyysoppi” on työuupumuksen kansanomainen selitysmalli ja kuntoutusmenetelmä, jota hyödynnetään ennen kaikkea kuormittavan työelämän kontekstissa. Opin yksiselitteinen viesti on, ettei työelämän ongelmia vastaan kannata taistella, vaan yksilön on muutettava omaa asennettaan niitä kohtaan. (Rikala 2013, 160.)
”Jämäkkyysopin” yksiselitteinen viesti on, ettei työelämän ongelmia vastaan kannata taistella, vaan yksilön on muutettava omaa asennettaan niitä kohtaan
Työelämän yksilöllistyminen voidaan nähdä osana yleisempää yhteiskuntien medikalisoitumista. Tämän prosessin myötä yhä useampi sosiaalisen ja yhteiskunnallisen elämän osa-alue on alettu hahmottaa lääketieteellisin, esimerkiksi psykiatrisin termein. Kyse on paitsi ilmiöiden nimeämisestä, myös uudenlaisen normiston luomisesta, jonka myötä yhdenlaiset ilmiöt on alettu ymmärtää toivottaviksi ja toisenlaiset ongelmallisiksi. (Rikala 2013, 31.)
Työuupumuksen ja työperäisen masennuksen kasvua on selitetty työssä ja sen organisoinnissa tapahtuvilla muutoksilla. Etenkin elinkeino- ja ammattirakenteiden muutokset, joiden myötä perinteinen ruumiillinen työ on korvautunut vuorovaikutukseen ja tietoon perustuvalla aineettomalla työllä, on nähty keskeisenä selityksenä masennusepidemian nousuun. Yksinkertaistetusti sanottuna: raskas fyysinen työ on ainakin jossain määrin korvautunut psyykkisesti kuormittavalla henkisellä työllä. (Rikala 2015.)
Toisaalta taas vaikeasti avautuvat työmarkkinat sekä työelämään liittyvä paine ja epävarmuus selittävät nuorten aikuisten kasvaneita työkyvyttömyyslukuja. Etenkin alle 30-vuotiaiden työelämään kiinnittyminen on muuttunut entistä vaikeammaksi rakenteellisen työttömyyden myötä. Masennus onkin lisääntynyt erityisesti huonommista sosioekonomista asemista tulleiden nuorten keskuudessa. (Rikala 2018.)
Yksilölliset tuottavuuden vaatimukset voivat uusissa työn muodoissa johtaa yksilön kannalta yhteisöstä irrallaan olemisen kokemuksiin. Mikäli yksilö ei voi käsitellä näitä kokemuksia sellaisenaan, purkautuvat ne usein yksilön hyvinvoinnin kannalta epäjohdonmukaisin tavoin. Tutkimuksessamme (Nikkola & Harni 2015) käy ilmi, että tietotyössä irralla olemisen kokemukset tuottavat työntekijöille puutteen ja jopa masennuksen tunteita. Kun yksilöt eivät voi sijoittaa riittämättömyyden tunteitaan johdonmukaisesti työhön, laajemmat yhteiskunnalliset tai organisatoriset ristiriidat sisäistyvät heihin itseensä ja ikään kuin jakavat yksilön kahtia.
Aivot ja masennus
Tuoreimmat löydöt masennustutkimuksessa pohjautuvat pitkälti neurotieteistä periytyvään ajatukseen ihmisaivojen plastisuudesta. Plastisuudella – tarkemmin ottaen neuroplastisuudella – viitataan kahteen seikkaan: Ensinnäkin siihen, että ihmisen aivot ovat lähes loputtoman sopeutuvaiset ympäristön muutoksiin. Toisekseen sillä viitataan siihen, että vaikka aivot ovat lähtökohtana esimerkiksi oppimiskyvylle, oppiminen – eli uudenlaisen suhteen luominen ympäristöön – samanaikaisesti muokkaa myös aivojen rakenteita. (Viren & Vähämäki 2015, 209–210.)
Neurotieteilijä Zachary Mainen (2018) kirjoitti hiljattain aikakauslehti Guardianissa tähän liittyvistä tuloksista. Artikkelissa korostetaan ajallemme tyypillisesti, että sopivan joustavuuden tason löytäminen aivoissa on avaintekijä ihmisen älyllis-kognitiivisen toiminnan kannalta.
Se mistä masennuksen oireet puolestaan kumpuavat, johtuu tämän ajattelutavan valossa yksilön kyvyttömyydestä löytää tällaista sopivaa joustavuuden tasoa. Masennus näyttäytyy tästä näkökulmasta eräänlaisena ”oppimisen ongelmana”, toisin sanoen kyvyttömyytenä sopeutua ympäristöön ja siinä tapahtuviin muutoksiin.
Psykiatrian tohtori David Hellerstein (2001) kuvaa tätä eräässä artikkelissaan “Hannah W” -nimisen potilaan tarinan kautta. Hannah on 27-vuotias nainen, joka on kokenut lapsuudessaan useita menetyksiä ja traumaattisia kokemuksia. Myöhemmin hän on kärsinyt yli 15 vuotta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä useiden stressiperäisten sairauksien kuten astman lisäksi. Psykoterapian ja mielialalääkityksen ohella Hannah kiinnostui joogasta, jota hän harjoitti useita tunteja päivässä. Muutaman kuukauden jälkeen Hannah tunsi ensimmäistä kertaa elämässään olonsa ensimmäistä tyyneksi ja hyvinvoivaksi.
Mitä tekemistä tämän tarinan esimerkillä on neuroplastisuuden kanssa? Hellerstein uskoo, että joogan harjoittaminen aiheutti muutoksia Hannahin aivoissa, tarkemmin ottaen aktivoi hänen aivojensa keskiosaa, amygdalaa eli mantelitumaketta.
Jo sen perusteella, että aivot ovat plastinen elin, on syytä olettaa että niiden toiminta perustuu muutoksiin siinä (yhteiskunnallisessa) ympäristössä, jossa aivoja kantava yksilö toimii. Toisin sanoen aivot ovat historiallinen elin.
Sosiologi Nikolas Rose (2003) on todennut, että meistä on tullut ”neurokemiallisia itsejä”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ihmisen ajattelu, tunteet ja käyttäytyminen ymmärretään yhä kasvavassa määrin aivojen toiminnan kautta. Neurokemiallinen diskurssi tarjoaa kehykset sille, kuinka ajattelemme itseämme, ja kuinka meitä ajatellaan ihmisinä. Tämä puhe- ja ajattelutapa luo yksilöille suuntaviivoja identiteettinsä, kykyjensä ja sosiaalisten suhteidensa reflektointiin.
Masennusepidemian kasvu ei johdu ainoastaan yksilöllisten kokemusten tai työelämän rakenteiden muutoksista, vaan myös masennuslääkkeitä kehittäneiden lääkeyhtiöiden aktiivisesta työstä
Neurokemiallisen diskurssin voimistumisen myötä masennusta on alettu mieltää entistä enemmän orgaanisena sairautena. Masennus ymmärretään hermosolujen välittäjäaineiden vajaatoimintana, jota voidaan ja jota kannattaa hoitaa ensisijaisesti lääkkeillä: samoin tavoin kuin diabetesta hoidetaan insuliinilla, masennusta voidaan hoitaa Prozac-lääkkeellä. On myös huomionarvoista, että Prozac-lääkettä ei määrätä ainoastaan masennukseen, vaan myös esimerkiksi unettomuuteen tai ahdistuneisuuteen.
Millaisia yhteiskunnallisia kytköksiä tällaisella neurokemiallisella diskurssilla on?
Rose (2013) on esittänyt, että tämän diskurssin voimakas yleistyminen on yksi selittävä tekijä masennusdiagnoosien kasvulle. Sen lisäksi, että ymmärryksemme masennuksesta on lisääntynyt neurotieteellisen osaamisen myötä, on samaan aikaan kehitetty myös entistä tehokkaampia ja voimakkaampia lääkepohjaisia hoitomuotoja – sekä lääketeollisuutta.
Myös psykiatri ja tutkija David Healy (2004) on päätynyt samankaltaisiin päätelmiin. Hänen mukaansa masennusepidemian kasvu ei johdu ainoastaan yksilöllisten kokemusten tai työelämän rakenteiden muutoksista, vaan myös masennuslääkkeitä kehittäneiden lääkeyhtiöiden aktiivisesta työstä.
Neurokemiallisen diskurssin voidaan nähdä ainakin jossain määrin vahvistavan keskiluokkaisia arvoja ja elämäntyylejä. Siitä huolimatta että siinä otetaan huomioon ympäristötekijät, kuten köyhyys ja sosioekonominen asema, ovat ne tärkeitä vain siinä määrin kuin ne vaikuttavat yksilöiden aivotoimintaan. (Nadesan 2004.)
Tästä syystä neurokemiallisen diskurssin voimistuminen masennusta selittävänä tekijänä jatkaa samankaltaista yksilöllistymiskehitystä kuin esimerkiksi 1990-luvulla Suomessa syntynyt jämäkkyysoppi.
Kyse on lopulta yksilön aivoista.
Joustavuus, sopeutumattomuus ja ristiriitaiset vaatimukset
Yhteiskunnallista keskustelua on vähintään viimeisen vuosikymmenen määrittänyt puhe jatkuvasta muutoksesta. Taloudellisissa rakenteissa ja työelämässä tapahtuneet muutokset kutsuvat yksilöä elinikäiseen oppimiseen ja – kenties paradoksaalisesti – aktiiviseen sopeutumiseen.
Neurokemiallinen diskurssi masennuksesta, sen syistä ja hoitoratkaisusta, näyttää mukailevan tätä samaa puhetapaa. Kyse ei ole kumpaankaan suuntaan etenevästä syy–seuraus-suhteesta, vaan verkostosta, jossa tiede, lääketeollisuus, työelämän muutokset ja yksilön tuntemukset kohtaavat. Niihin liittyvät intressit ovat alkaneet vaikuttaa yhtenäisiltä, samaa kieltä puhuvilta.
Muutos, joustavuus ja sopeutuminen (sekä sopeutumattomuus) ovat näiden molempien ytimessä. Tällaisia puhe- ja ajattelutapoja määrittää logiikka, jota voidaan kutsua kaksoissidoksiksi. Niitä kuvaavat lausumat kuten: ”saat sen mistä luovut”, ”ole aktiivinen, mutta sopeudu” ja niin edelleen.
Kuten Ehrenberg (2010) on esittänyt, nykyisen masennusepidemian taustalla on yksilöiden riittämättömyyden tunne. Yksilöt eivät jaksa enää tulla enemmän ”omiksi itseikseen”. Tämä riittämättömyys johtuu paitsi yksilön – ja ennen kaikkea hänen aivojensa – kyvyttömyydestä sopeutua jatkuvan muutoksen värittämään maailmaan, mutta sitä saattaa yhtä lailla selittää kaksoissidoksiin perustuva ajattelutapa.
Yksilön odotetaan oleva kykenevä toimimaan aktiivisuuden ja reaktiivisuuden välimaastossa: toimia ja olla vastaanottavainen. Kyse ei ole enää itsehillinnästä, vaan neuronien tasolla tapahtuvasta metatason hallinnasta, yksilön mahdollisuuksien ja potentiaalin organisoimisesta.
Juuri tästä syystä neurotieteisiin pohjautuvien ajattelumallien ja teknologioiden ympärille voidaan nähdä kasvaneen niin suuret markkinat.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa sekä freelancetoimittaja.
Lähteet
Ehrenberg, Alain. 2010. The Weariness of the self. McGill-Queen’s University Press.
Foucault, Michel. 2008. Seksuaalisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus.
Foucault, Michel. 1965. Madness and Civilization: A History of Insanity in the Age of Reason. New York: Vintage.
Healy, David. 2004. Let Them Eat Prozac: The Unhealthy Relationship Between the Pharmaceutical Industry and Depression. New York University Press
Hellerstein, David. 2001. Neuroplasticity and depression.
Nadesan, MH. 2002. Engineering the entrepreneurial infant: Brain science, infant development toys, and governmentality. Cultural Studies 16 (3): 401–432.
Nikkola, Tiina & Harni, Esko. 2015. Sisäistyneet ristiriidat, tunnetyö ja tietotyöläissubjektiviteetin rakentuminen. Aikuiskasvatus 35 (2015) : 4, s. 244-253.
Psykiatrian luokituskäsikirja. 2018.
Rikala, Sanna. 2013. Työssä uupuneet naiset ja masennus. Tampere university press.
Rikala, Sanna. 2014. Masennus työelämässä. Alusta!
Rikala, Sanna. 2016. Työuupumus ja vastarinnan mahdollisuudet. Teoksessa Ruumillisuus ja työelämä. Parviainen Jaana, Kinnunen Taina & Kortelainen, Ilmari (toim.) Tampere: Vastapaino, 182–198.
Rikala, Sanna. 2018. Kun mielenterveys rakoilee – näkymä työn ja opintojen ulkopuolelta.
Rose, Nikolas. 2013. Neurochemical Selves
Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit. Tampere: Vastapaino.
Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi. 2015. Seutu joka ei ole paikka: kapitalismi ja metropoli. Helsinki: Tutkijaliitto.
Vuori, Jaakko. 2018. Masennus – aikakausisairaudet ja yhdentekevä positiivisuus.
Wainright, & Calnan. 2002. Work Stress. The Making of a Modern Epidemic. Open University Press.
Notkea utopia
Teoksessa Postmodernin lumo sosiologi ja filosofi Zygmunt Bauman yhdistää utopian moderniin yhteiskuntaan ja tälle ominaiseen pyrkimykseen puhdistaa maailma kaaoksesta, ristiriitaisuudesta ja rakenteettomuudesta. Baumanin mukaan moderni pyrki rakentamaan perustuksiltaan luotettavan ja pysyvän, pakollisen järjestyksen, joka pystyisi ylittämään inhimillisille järjestyksille ominaisen kontingenssin. Baumanin mukaan varhaiset klassiset utopiat ilmaisivat modernin ihmisen kaipuuta rakenteeseen ja järjestykseen. Tämän vuoksi ei ollut yllättävää, että monet varhaiset klassiset utopiat ottivat esikuvakseen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun. Geometrinen tarkkuus ja tiukka hierarkia pystytettiin puolustamaan modernia ihmistä Kaaosta vastaan.
Tämä klassisiin utopioihin sisältyvä tarve järjestyksen luomiseen on ongelma. Se on ongelma etenkin jos tuo järjestys mielletään pysyväksi ja lopulliseksi. Jälkikäteen ajateltuna kuitenkin näiden utopioiden järjestystä kohti suuntaava luonne tulee ymmärrettäväksi kun ne asetetaan omaa aikaansa vasten: moderni maailma merkitsi syvälle käyviä, nopeita muutoksia länsimaisessa kulttuurissa, mikä omalta osaltaan kannusti järjestysorientoituneeseen suhteeseen maailman kanssa. Vaikka esimerkiksi Thomas Moren Utopiaa voidaan lukea myös dynaamisemmin, oli Moren kirjan vastaanotto tämän modernin hengen läpäisemä: Moren katsottiin tarjoavan varman ja pysyvän ideaaliyhteiskunnan mallin sekä kannustavan tällaisten mallien kyhäämiseen.
Lukkoonlyötyjä, staattisia tulevan yhteiskunnan pohjapiirroksia on hyvä pitää käsivarren mittaa kauempana politiikastamme
On todennäköisesti vain hyvä, että Weberin ”rationaalisuuden rautahäkin”, Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikan, Auschwitzin ja Gulagin jälkeen tällaiseen ideaaliseen malliin on suhtauduttu skeptisemmin. Lukkoonlyötyjä, staattisia tulevan yhteiskunnan pohjapiirroksia on hyvä pitää käsivarren mittaa kauempana politiikastamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita utopioiden hylkäämistä kokonaan. Utopia on pidettävä elossa, jotta voimme etääntyä ja ajatella vallitsevaa yhteiskuntaamme vain yhtenä mahdollisena maailmana. Utopia on pidettävä elossa, jotta voimme orientoitua kohti parempaa olemassaoloa ja todellisuutta.
Meidän on kyettävä uudistamaan utopia kriittisen reflektion välityksellä. Utopiat on paikallistettava aina niiden historialliseen kontekstiinsa. Tämän ei välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään relativismia (siitä, ilmaisevatko utopiat kenties jotain universaaleja inhimillisiä tarpeita ja toiveita, on keskusteltava toisaalla), mutta suhteellisia utopiat ovat joka tapauksessa. Ne ovat aina suhteessa omaan aikaansa. Tietyssä historiallisessa tilanteessa ja tilassa elävät ihmiset muodostavat utopiansa omien tarpeidensa ja toiveidensa ilmaisuiksi. Jokainen utopia on oman aikakautensa peilikuva. Tästä tietoisena meidän on ymmärrettävä utopia ensisijaisesti omasta ajastaan, omasta yhteiskunnallisesta kontekstistaan etääntyneenä kuvana, joka auttaa meitä orientoitumaan kohti seuraavaa etappia historiassa. Ja koska historiallista satunnaisuutta, kontingenssia, ei voi paeta ja sitä voi olla jopa vaarallista pyrkiä pakenemaan, utopioiden tulisi ylistää tätä kontingenssia. Mikäli historiallinen kontingenssi koskee utopioita, koskee se myös sitä yhteiskuntaa, jonka käänteiskuva utopia on.
Utopian luonteen, sen sisällön ja suunnan on oltava avoin demokraattiselle keskustelulle ja väittelylle
Utopiasta on tultava notkea, toisin sanoen siitä on tultava historiallisesti herkkä. Mikäli haluamme utopiasta kestävän käsitteen, on meidän ymmärrettävä utooppisten projektiemme väliaikaisuus, niiden ehdottoman varman perustan puuttuminen sekä neuvoteltavuus. Utopian on oltava avoin muutokselle, hajoamiselle ja uudelleenkokoamiselle. Utopian luonteen, sen sisällön ja suunnan on oltava avoin demokraattiselle keskustelulle ja väittelylle. Ilman utopian historiallisuuden ja prosessuaalisuuden ymmärtämistä, utopia on vain yksi tukahduttamisen ja kontrollin väline. Utopian on oltava ambivalentti ja avoin, sen on oltava dynaaminen historiallisen muutoksen suhteen.
Friedrich Engels kirjoitti joskus kommunismin olevan ”oppi proletariaatin vapautumisen ehdoista”. Tällainen ajatus ilmaisee kommunismin olevan pysyvän lopullisen tilan sijaan pikemminkin historiallisten olosuhteiden eli vapautumisen ehtojen mukaan muuttuva emansipatorinen horisontti. Juuri tällaiseksi käsitän juuri meille tarpeellisen notkean utopian.
MMV: Onko yrittäjärummutus vaarallisempaa kuin homorummutus?
Uudet vaihtoehdot kannustavat muuttamaan yhteiskuntaa
Kuva: Mikael Heikkanen.
Euroopan yhteisvaurauden kokous on uusi yhteisvaurauden ympärille muodostunut liike. Sitä ja muita liikkeitä ei kuitenkaan tulisi nähdä vain yksittäisinä tekijöinä, vaan osana rakenteita ravisuttavaa muutosta, jossa eri liikkeiden toiminta täydentää toisiaan. Ne ajavat ajattelutapojen muutoksia liittyen yhteisvaurauteen, supistuvaan kasvuun (degrowth) ja feminismiin, sekä pyrkivät uudenlaisiin rakenteisiin, joita ajaisi eteenpäin täydentävyyden periaate. Hiljattain perustettu, osallistavaa rahoitustoimintaa harjoittava FundAction tukee tätä dialogia ja on ensi askel vaihtoehtojen hahmottelemisen tiellä.
Viime vuonna perustettiin liike, joka keskittyy eurooppalaiseen yhteisvaurauteen. Euroopan yhteisvaurauden kokous (The European Commons Assembly, ECA) haluaa yhdistää paikalliset, eri aloilla yhteisvaurauden parissa työskentelevät toimijat ja prosessit, sekä osoittaa miten alhaalta ylöspäin toimiva liike voi tukea yhteisvaurauden käyttöä koskevaa politiikkaa.
Vaikka yhteisvaurauden liike voi tuntua turhalta lisältä jo valmiiksi hajanaisella liikkeiden kentällä, se voi olla hyödyllinen ja ihmisiä voimauttava toimija. ECA tuo yhteen aiempia visioita ja esittelee tavan, jolla ne voisivat täydentää toisiaan. Dialogi eri näkemysten välillä voi pukea sanoiksi vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmälle ja tapoja, joilla niitä voisi toteuttaa poliittisessa päätöksenteossa.
Viime vuonna sai alkunsa myös osallistavaa rahoitusta jakava FundAction, joka tähtää yhteiskunnalliseen muutokseen. Liikkeessä on mukana eurooppalaisia aktivisteja ja rahoittajia, jotka haluavat tukea projekteja ja ”muuttaa järjestelmää pureutumalla epäoikeudenmukaisuuden syihin sekä edistämällä paremman tulevaisuuden näkymää”.
Euroopan yhteisvaurauden kokous
Vuoden 2016 keväällä Berliinissä toimiva Commons Network sekä useat muut toimijat kutsuivat 30 yhteishyödykkeiden parissa ympäri Eurooppaa työskentelevää aktivistia ja tutkijaa tapaamiseen, jossa oli tarkoitus aloittaa koko maanosan kattava yhteistyö. Tapaaminen järjestettiin luomutilalla Villarceaux’ssä, noin 40 kilometriä Pariisin ulkopuolella, toukokuussa 2016. Nykymuotoisen Villarceaux’n perusti Charles Leopoldin säätiö, ja se sekä isännöi kokouksia että tukee niiden järjestäjiä, yhdessä useiden muiden edistysmielisten rahoittajien kanssa.
Villarceaux’n yhteishyödyketapaamisissa julkistettiin alkupiste prosessille, jota Euroopan yhteisvaurauden kokous tällä hetkellä isännöi, ja heidän nettisivuillaan voi käydä allekirjoittamassa tapaamisessa laaditun julistuksen. Allekirjoittajina on tällä hetkellä 130 yhteisöä ja useita satoja yksittäisiä henkilöitä. Kokouksen sähköpostilistalla on noin 300 jäsentä.
ECA jatkoi työtään edistäen tavoitteitaan, kokemusten vaihtoa sekä poliitiikan toimeenpanoa, ja kokoontui Brysselissä marraskuussa 2016. Tapaamisen esityslista koostui politiikkaohjelmien muotoilusta, tapaamisesta Euroopan parlamentin julkishyödykkeiden ja julkisten palveluiden laajennetun työryhmän kanssa sekä ECA:n omasta kokouksesta, jossa käytiin keskusteluja paikallisista kokemuksista yhteisvauraudesta Commons Josaphatin sekä Diem25:n paikallisosaston kanssa. (Voit lukea englanninkielisen raportin tapaamisista täällä.)
Seuraava ECA kokoontui Madridissa. Siellä haettiin inspiraatiota ja keskustelukumppaneita kaupunki- ja kuntatason toimijoista sekä heidän kokemuksistaan. Huomiota kiinnitettiin myös tämänkaltaisen toiminnan rajoituksiin (ks. artikkeli munisipalismin aallosta Euroopassa). Kokouksissa Madridin kaupungin eri toimijoiden kanssa etsittiin keinoja, joilla yhteyksiä kaupungin päätöksentekoon voitaisiin parantaa. ECA piti myös oman kokouksen, jossa pohdittiin sen omia työskentelytapoja.
Alkuvaiheen jälkeen ECA miettii nyt miten jatkaa eteenpäin ja miten ratkoa tähän asti ratkaisemattomia asioita liittyen esimerkiksi hallintoon. Tällä hetkellä suunnitelmissa on useita kollektiivisia toimia ja projekteja. Eräs niistä olisi yhteishyödykkeisiin keskittyvä leiri, joka keräisi yhteen ihmisiä eri aloilta – yhteisötalouden ja solidaarisuustalouden, Degrowth-liikkeen, munisipalismin ja digitaalisten liikkeiden tahoilta. Näin yhdessä kehitetyt hankkeet täydentäisivät toisiaan ja vahvistaisivat muita olemassa olevia sekä uusia toimia. Tässä ehdotuksessa hallintoa ”kehitetään suhteessa toimintaan, mikä on tavallista yhteisvauraus- sekä vertaisverkkoajattelussa”.
Jos mietimme ECA-prosessia laajemmassa mittakaavassa, herää kysymys, toimiiko Euroopassa tällä hetkellä yhteisvaurausliike? Sama asia voitaisiin myös muotoilla toisin ja kysyä, toimiiko Euroopassa tällä hetkellä myös yhteisvaurausliike – jälleen uusi valtavirran ulkopuolelle itsensä sijoittava toimintamuoto. Molemmat kysymykset on tietysti suhteutettava myös paikalliseen todellisuuteen. Vaikka ECA olisi kokonaisuutena suurempi kuin siihen osallistujat yksinään voisivat olla, yksittäiset toimijat ovat kuitenkin liikkeen selkäranka ja takaavat sen toiminnalle oikeutuksen.
Olen alkanut ajatella, että ehkä tämä kysymys ei olekaan niin keskeinen tai osuva kuin mitä voisi kuvitella. Ehkä Euroopan yhteisvaurauden kokouksessa tai Commons.fi:n kaltaisessa prosessissa on sittenkin kyse näkökulman tarjoamisesta: että ihmisille annetaan mahdollisuus tarkastella maailmaa yhteisvaurauden ”silmälasien” läpi (ajattelutapa, jonka Silke Helfrich Commons Strategies -ryhmästä niin hienosti muotoilee). Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki voidaan nähdä yhteisvaurautena, ja että näkemisessä itsessään yhteisvauraus on keskeistä, koska Peter Linebaughta lainaten, yhteisvaurautta ei ole olemassa ilman yhteistämistä (commoning).
Toisiaan täydentävät vaihtoehdot nykyiselle järjestelmälle
Yrittäessämme vastata kysymykseen onko yhteisvaurausliike vain yksi uusi tekijä yhä fragmentoituneemmalla liikkeiden kentällä, on olennaista huomata näkökulma, jonka mukaan muiden muassa yhteisvaurauden, supistuvan kasvun, omavaraisuuden, sosiaalisen ekologian ja solidaarisuustalouden ympärille syntyneet näkökulmat itse asiassa täydentävät toisiaan. Liikkeiden välinen dialogi synnyttää uusia järjestelmätason vaihtoehtoja muutokseen tähtäävässä poliittisessa prosessissa. Tätä ajattelutapaa kuvataan hyvin Euroopan yhteisvaurauden kokouksen laatimassa julistuksessa.
Kiinnostava esimerkki on myös Systeemisten vaihtoehtojen aloite (Systemic Alternatives Initiative), jota koordinoi globaalissa etelässä ja Aasiassa toimiva Focus, Ranskan Attac ja Bolivian Fundación Solón. Kuten Pablo Salon kirjoittaa Systemic Alternatives -kirjan viimeisessä luvussa, ”Vivir Bien, Degrowth-liike, yhteisvaurausliike, ekofeminismi, Äiti Maan oikeuksia ajava liike, deglobalisaatioliike ja muut liikkeet pyrkivät täydentämään toisiaan ja rikastuttamaan toistensa toimintaa luomalla yhä hienosyisempää kanssakäymistä, joka edesauttaa systeemisten vaihtoehtojen kehittämisen prosessia. Päämääränä ei ole vain yksi uusi vaihtoehto, vaan tavoitteena on kehittää useita holistisia vaihtoehtoja, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa, voidaksemme vastata yhä monimutkaisemmaksi muuttuvaan kokonaiskuvaan.”
Samaan suuntaan pyritään hiljattain julkaistussa kirjassa Pluriverse: Post-Development Dictionary, jonka ovat toimittaneet Ashish Kothari, Ariel Salleh, Arturo Escobar, Federico Demaria ja Alberto Acosta. Se on yli 100 artikkelin kokoelmateos, jossa pohditaan muutosta ja vaihtoehtoja hallitsevalle, globalisaation määrittelemälle kehitykselle. Kirjan johdannossa todetaan, että ”[m]eiltä on puuttunut laaja kulttuurien välinen kokoomateos, joka esittelisi konkreettisia käsitteitä, maailmankuvia ja käytäntöjä ympäri maailmaa, haastaen samalla modernistisen universalismin ontologian ja suosisi mahdollisten maailmojen moninaisuutta. Juuri tätä pluriversumin tavoitteleminen tarkoittaa.”
Toinen esimerkki samantyyppisestä toiminnasta on ”Supistuva kasvu liikkeessä/liikkeissä” -projekti (Degrowth in Movement(s)). Sen toiminnassa etsitään yhteisiä tekijöitä supistuvan kasvun liikkeen ja muiden sosiaalisen kehityksen liikkeiden ja näkökulmien välille, sekä asioita joita supistuvan kasvun liike voisi oppia muilta toimijoilta ja toisinpäin – mitä sosiaaliset liikkeet ja näkökulmat voisivat oppia sekä toisiltaan että supistuvan kasvun idealta ja toiminnalta. Mitä yhteisiä ehdotuksia, mutta myös ristiriitoja, vastakkainasetteluja ja jännitteitä on olemassa? Millaiset liittoumat voisivat olla mahdollisia?
Kun perustimme Commons.fi-nettisivuston muutama vuosi sitten, liikuimme samaan suuntaan. Haluamme hahmotella ”A4-talouden”, johon listattaisiin Suomessa toimivat, talouteen liittyvät aloitteet, jotka jakavat samat arvot ja joiden ympärille ihmiset kerääntyvät. Tämä edistäisi myös toisiaan täydentävyyden periaatetta, sillä voisimme samalla koota yhteen eri aloitteiden takana työskenteleviä ja siten vahvistaa jokaista yksittäistä liikettä.
FundAction
Villarceaux’n tilalle kokoonnuttiin myös huhtikuussa 2018 FundActionin perustamiskokoukseen. Prosessi oli saanut alkunsa ensimmäisessä tapaamisessa Espanjan Sevillassa noin puolitoista vuotta sitten. Avustuksia jakava rahasto haluaa apurahansaajien myös osallistuvan sen toimintaan, ja se syntyi useiden aktivistien ja eurooppalaisen EDGE-rahoittajien liiton jäsenten halusta kehittää uusia rahoituksen muotoja. Rahasto sai taakseen useita tärkeitä toimijoita ja yhdisti alleen ”Euroopan avoimen yhteiskunnan aloitteen” (Open Society Intitiative for Europe), Euroopan kulttuurisäätiön, Charles Leopold Mayer säätiön ja Guerrilla säätiön tukitoiminnot. FundAction haluaa tukea projekteja, jotka ”tähtäävät järjestelmän muuttamiseen haastamalla epäoikeudenmukaisuuden syitä ja edistämällä parempaa tulevaisuuden visiota.”
Säätiön kanssa yhteistyössä toimii työryhmä, jossa on yhdeksän aktivistia ja kaksi säätiön edustajaa. Työryhmä on tähän mennessä vastannut pääosin toiminnasta, mutta tulevaisuudessa olisi tarkoitus, että rahaston jäsenet tekisivät itse päätökset.
Kaksi rahoituskierrosta on saatu jo päätökseen, ja niihin on osallistunut noin 150 aktivistia hyvin erilaisista taustoista. Uudelleenarvioinnin hakukierroksella (Rethink round) tarjottiin korkeintaan 5 000 euron apurahoja matkoihin, kokemusten vaihtoon ja toimintakyvyn kasvattamiseen, kuten opintoretkiin, yhteistyötapaamisiin, koulutuksiin ja niin edelleen. Commons.fi haki apurahaa munisipalismia käsittelevän seminaarin järjestämiseen Helsingissä. Uudistamisen hakukierroksella (Renew round) tarjottiin korkeintaan 20 000 euron apurahoja ja tuettiin järjestöjen uusia projekteja, jotka työskentelevät järjestelmän muuttamisen puolesta. Commons.fi ja sen jäsenet Oma Maa sekä Stadin Aikapankki hakivat tukea osittain aikaverolla rahoitettavaa perustulokokeilua varten. Seuraava hakukierros on nimetty ”vastustuksen kierrokseksi” (Resist), ja siinä on tarkoitus tarjota pieniä, alle 500 euron, tukia ja nopeita toiminnan mahdollisuuksia sinne missä niitä kiireellisimmin tarvitaan.
FundAction on nyt saanut hakemuksia sen toiminnan kannalta keskeisistä aiheista. Seuraavaksi jäsenten on kommentoitava hakemuksia, esitettävä kysymyksiä, minkä jälkeen seuraa äänestys, jossa valitaan enintään kolme hakemusta. Rahoituskauden jälkeen apurahansaajan on raportoitava projektistaan videolla, jossa hän jakaa kokemuksiaan. Taloudellinen raportointi tehdään EDGE:lle.
Villarceaux’n tapaamiset nostivat esiin kiinnostavia kysymyksiä, jotka liittyvät myös siihen miten FundActionia pitäisi kehittää: esimerkiksi miten rahasto voisi vastata tarpeisiin suoraan ja orgaanisella tavalla, miten äänestämiskäytäntöä voisi vielä kehittää, sillä se on tällä hetkellä hyvin kilpailullinen, eikä kovin kiinnostava tapa tehdä päätöksiä, millaisia rahoituksen muotoja voitaisiin luoda, sekä voisiko rahasto jatkossa toteuttaa temaattisia hakukierroksia. Tapaamisissa pohdittiin myös miten aktivismiin ja menestykseen liittyviä kertomuksia pitäisi muuttaa.
Rahasto etsii vielä parhaita toimintatapoja. Jäsenten kesken vallitsee tällä hetkellä tunne, että voidakseen saavuttaa päämääränsä FundActionin olisi syvennettävä toimintaansa, sen sijaan että mukaan haettaisiin juuri nyt lisää jäseniä. Rahaston toiminnassa keskeistä on luoda yhteisöjä ja etsiä paikallistason ohi kurottavia synergioita. Mutta sen on päätettävä myös, kumpi on sen toiminnan ytimessä: yhteisön vai rahaston rakentaminen.
Keskittymällä järjestelmän muuttamiseen ja osallistamalla jäseniään rahoituspäätösten tekoon FundActionilla on kiehtova mahdollisuus tuoda eri alojen toimijoita yhteen. Näin ne voivat täydentää toistensa työtä ja edesauttaa dialogin syntymistä eri toimijoiden kesken, edistäen samalla erilaisten näkemysten ja vaihtoehtojen muuttumista todelliseksi muutokseksi. Samalla saattaa myös löytyä yhteisiä nimittäjiä järjestelmän muutosta tavoittelevien toimijoiden välille: rakentavia vaihtoehtoja, jotka keskittyvät jokapäiväisen elämän politiikkaan. Monet vaihtoehdoista tähtäävät myös instituutioidemme yhteistämiseen, suunnitelma C:hen.
Kirjoittaja on kansainvälinen ihmisoikeusaktivisti ja FundAction-fasilitaatioryhmän jäsen, jonka erityiskiinnostuksen kohteena on solidaarisuustalous. Hän osallistuu aktiivisesti muun muassa Osuuskunta Oma Maan, Stadin Aikapankin sekä Commons.fin toimintaan.
Käännös englannista suomeksi: Niina Oisalo
MMV: Täysin automatisoitu juhannusspesiaali
Kirja-arvio: Vihan hedelmät
Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.
2018. Kustannusosakeyhtiö Hai, Kuopio.
Viime viikolla alkoi oikeudenkäynti MV-verkkojulkaisun perustajaa Ilja Janitskinia vastaan. Janitskinia syytetään lukuisista rikoksista, kuten vainoamisesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta. Syytekohtia on kymmeniä, ja monet käsittelyyn päätyneistä tapauksista löytyvät Ilona Pajarin ja Mikko E. Sovijärven keväällä ilmestyneestä Kansa raivostui -kirjasta.
Kirjan nimi johtaa sikäli hieman harhaan, että otsikon perusteella sen voisi kuvitella käsittelevän teemoja, jotka saavat ne kuuluisat kansan syvät rivit raivoamaan. Tämän sijaan ääneen pääsevät raivon kohteet, tutkijat, toimittajat, kansalaisaktivistit ja myös täysin sattumanvaraisesti valikoituneet henkilöt. Toki näiden henkilöiden kertomuksista nousevat selkeästi esiin ne tietyt aihepiirit, jotka häirintää provosoivat: maahanmuuton ja maahanmuuttajuuden lisäksi ihmisoikeudet, feminismi, ulko- ja turvallisuuspolitiikka (erityisesti Venäjään liittyvät kysymykset) ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet aktivoivat häiriköt hommiin.
Maahanmuuton lisäksi ihmisoikeudet, feminismi, ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet aktivoivat häiriköt hommiin
Asetelma muistuttaa kovasti viime vuonna ilmestynyttä sarjakuvamuotoista Vihan ja inhon internet -teosta (Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen, Kosmos), jossa niin ikään ääneen pääsivät verkkovihan uhreiksi joutuneet. Kuitenkin siinä, missä Vehkoo ja Nieminen antoivat äänen myös häiriköille sekä aihetta selittäville tutkijoille, Pajari ja Sovijärvi antavat haastattelulausuntojen puhua puolestaan niitä suuremmin avaamatta ja kontekstoimatta. Metodi on perusteltu, sillä se pakottaa lukijan miettimään ja antaa tilaa myös kohteiden omille pohdinnoille häirinnän syistä ja taustoista.
Usein tunnutaan kuvittelevan, että internetraivo kohdistuisi pelkästään naisiin. Näin ei toki ole, ja Kansa raivostui -kirjassa tämä tehdään erinomaisesti näkyväksi antamalla ääni lukuisille miespuolisille yhteiskunnallisille toimijoille, jotka ovat joutuneet tavalla tai toisella häirityiksi. Miesten ja naisten vastaanottamassa raivossa on silti jo kirjan tapaustenkin perusteella eroa: naisiin kohdistuva viha on useammin seksuaalista ja esimerkiksi raiskaustoiveet ovat yleisiä. Samoin perheen uhkailua tuntuisivat vastaanottavan useammin naiset. Tässä sinänsä ei ole mitään uutta – samaa tarinaa toistavat lukuisat tutkimukset niin Suomesta kuin kansainvälisestikin. Ylipäätään häirintää saavat osakseen kaikki sukupuolet, mutta vakavimmat tapaukset osuvat useimmin naisiin.
Aidosti kiinnostava useasta haastattelusta esiin nouseva huomio on häirinnän järjestelmällinen masinointi – nykyään on alettu puhua ”maalittamisesta”, kohteen nimeämisestä ja häiriköiden usuttamisesta kimppuun. Monet kertovat, miten esimerkiksi MV-lehteen tai joihinkin muihin valemedioihin, Hommaforumille tai Rajat kiinni -keskustelupalstalle päätymisen jälkeen häirintäviestejä on tullut nopeasti läjäpäin, ja moni niistä häkellyttävän samanlaisia. Tutkija Irma Hirsjärvi kuvaa erästä toimintatapaa: ”Kun näitä raiskaustoivotuksia tuli, kävi ilmi että yhdelle naiselle oli tullut samat jutut mitä minulle. Mulla sattui olemaan sen verran aikaa ja riepoi sen verran paljon, että otin yhteyttä lähettäjään. Lähettäjä ei edes tiennyt, kenelle oli ne viestit lähettänyt. Ehkä niille annettiin nimiä ja ohjeistus että sinne vaan.”
Kirja osoittaa haastattelujen perusteella kouriintuntuvasti, miten nykyinen internetin vihakulttuuri on paitsi madaltanut kynnystä suoltaa saastaa suoraan vihan kohteille yksityisesti, myös järisyttänyt tapaamme keskustella julkisesti.
Kirja osoittaa haastattelujen perusteella kouriintuntuvasti, miten nykyinen internetin vihakulttuuri on paitsi madaltanut kynnystä suoltaa saastaa suoraan vihan kohteille yksityisesti, myös järisyttänyt tapaamme keskustella julkisesti. Moni kuvaa sitä, miten esimerkiksi iltapäivälehtien keskustelupalstoja ja kommenttiraitoja moderoidaan hyvin sattumanvaraisesti, jolloin räikeätkin väkivaltafantasiat voivat olla viikkotolkulla näytillä kenenkään niihin puuttumatta. Sama koskee myös tiettyjen poliitikkojen facebook-sivuja: vaikka häirintään ei suoraan kannustettaisikaan, siihen puuttumattomuus viestii oikeutusta.
Kansa raivostui on kirja, jonka lukemisesta tulee likainen ja vihainen olo. Toivoa antaa sentään se, miten lukuisat kirjaan haastatellut kertovat, etteivät anna häirinnän vaikuttaa julkiseen keskusteluun osallistumiseensa. Sehän juuri on häiriköiden tavoite: vaientaa mielestään vääränlaiset ja väärämieliset. Siihen ei sovi alistua, vaan tehdä häirintä näkyväksi. MV-oikeudenkäynti ja tämä kirja ovat oikeansuuntaisia askeleita sillä tiellä.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
Vasemmiston tulevaisuus on Corbynin käsissä
Kun Jeremy Corbyn valittiin Britannian Työväenpuolueen johtajaksi syksyllä 2015, useimmat mediakommentaattorit pitivät Corbynin epäonnistumista varmana. Hänen katsottiin olevan liian vanhanaikainen, liian vasemmistolainen ja talouspoliittisesti vastuuton, totta kai.
Kesän 2017 parlamenttivaalien jälkeen kriitikoiden äänet ovat vaienneet. Työväenpuolue lähti vaaleihin heikoista asetelmista, mutta nosti lopulta kannatustaan kymmenen prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna. Tulos oli Työväenpuolueen paras 16 vuoteen ja ylipäätään yksi puolueen parhaista vaalituloksista vuoden 1970 jälkeen.
Saattaa myös hyvin olla, että Corbynin Työväenpuolue on pian vallassa Britanniassa. Theresa Mayn heikko koalitiohallitus on kompastellut jatkuvasti Brexit-neuvotteluissa ja puolueen kapinasiipi on ilmoittanut olevansa tarvittaessa valmis kaatamaan hallituksen, jos lopputulos ei miellytä heitä. Konservatiivit johtavat tällä hetkellä niukasti mielipidetiedusteluissa, mutta asetelmat olisivat Corbynille nyt paljon suotuisammat kuin vuonna 2017.
Saattaa myös hyvin olla, että Corbynin Työväenpuolue on pian vallassa Britanniassa
Britannian seuraavat vaalit – käytiin ne sitten parin kuukauden tai kolmen vuoden päästä – eivät kuitenkaan määrittele vain Jeremy Corbynin poliittista tulevaisuutta. Panokset niissä ovat poikkeuksellisen suuret. Kyse on koko vasemmiston tulevaisuudesta.
Vasemmiston aatteellinen ja kannatuksellinen kriisi alkoi juuri Britanniasta vuonna 1976. Silloin Britannia oli ajautunut valuuttakriisiin ja joutui anomaan IMF:ltä lainaa puolustaakseen punnan arvoa.
Silloinen Työväenpuoluetta edustanut pääministeri James Callaghan lausui puolueen vuoden 1976 puoluekokouksessa kuuluisiksi muodostuneet sanat: ”Meillä oli ennen tapana ajatella, että voimme kuluttaa itsemme ulos taantumasta ja parantaa työllisyyttä keventämällä verotusta ja lisäämällä julkista kulutusta. Minä kerron teille täysin vilpittömästi, että sellaista mahdollisuutta ei enää ole olemassa.”
Keynesiläiseen talouspolitiikkaan, laajaan julkiseen sektoriin ja valtion ohjaamaan investointitoimintaan perustunut sosiaalidemokraattinen poliittinen ohjelma tuli tiensä päähän Callaghanin puheen myötä. Kehitystä voimisti vielä muutama vuosi myöhemmin seurannut Ranskan frangikriisi, jonka myötä kunnianhimoisella keynesiläishenkisellä ohjelmalla vaalit voittanut François Mitterrand siirtyi tiukan talouskurin linjalle.
Tämän jälkeen länsimaissa sosiaalidemokraattiset puolueet siirtyivät talouspolitiikassaan kamreerimaisempaan linjaan, jossa korostuivat kustannuskilpailukyvyn ja työvoiman tarjonnan parantamisen kaltaiset teemat. Radikaalivasemmiston suosio taas ei pitkään aikaan riittänyt lähellekään hallitusvaltaa useimmissa maissa. Kun se pääsi lopulta Kreikassa valtaan vuonna 2015, oli edessä sama kohtalo kuin Callaghanilla ja Mitterandilla yli 30 vuotta aiemmin.
Monet kriitikot ovat huomauttaneet, että Britannian ja Ranskan hallitusten ei olisi aikanaan tarvinnut siirtyä talouskuripolitiikkaan
Monet kriitikot ovat kuitenkin huomauttaneet, että Britannian ja Ranskan hallitusten ei olisi aikanaan tarvinnut siirtyä talouskuripolitiikkaan. Erityisesti niin sanottua modernin rahateorian suuntausta edustavien jälkikeynesiläisten mielestä maiden ei olisi pitänyt pyrkiä ylläpitämään liian vahvaa valuuttakurssia, vaan hyväksyä kurssin selvä heikentyminen ja näin välttyä leikkaustoimilta. Jos taas markkinoilta ei olisi ollut saatavilla halpakorkoista lainaa, olisivat Britannia ja Ranska voineet hankkia tarvittaessa rahoituksen omista keskuspankeistaan.
Tällaisen talouspoliittisen valinnan riskinä olisi ollut ennen kaikkea se, että maiden valuutat olisivat lopulta heikentyneet kohtalokkaasti. Ongelmana olisi voinut olla esimerkiksi se, että maahan tuotavien hyödykkeiden hinnat olisivat nousseet rajusti ja ajaneet maat vaikeaan inflaatiokierteeseen.
On kuitenkin mahdollista, että tällaista paniikkireaktiota ei olisi syntynyt tai että se olisi jäänyt vain lyhytaikaiseksi. Lisäksi tehokkailla pääomakontrolleilla olisi voitu torjua valuuttakriisin eskaloituminen.
On hyvin mahdollista, että Corbyn joutuu samanlaisen valinnan eteen kuin Callaghan ja Mitterrand, mikäli hän onnistuu nousemaan valtaan. Corbynin talouspoliittinen ohjelma on kunnianhimoinen ja radikaali: se sisältää laajoja julkisia investointeja sekä aiemmin yksityistettyjen palveluiden kansallistamista uudelleen. On siis hyvin mahdollista, että valuuttamarkkinat reagoisivat Corbynin valtaannousuun negatiivisesti.
Corbynin onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin Callaghanilla tai Mitterrandilla, koska emme elä enää kiinteiden valuuttakurssien aikakaudella eikä Britannian hallituksen tarvitse puolustaa jotakin ennalta sovittua valuuttakurssia. Tästäkin huolimatta täydellinen valuuttaromahdus olisi kohtalokas Corbynin hallitukselle.
Jos Corbyn epäonnistuisi, on koko länsimaisen vasemmiston tulevaisuus vaakalaudalla
Jos Corbyn epäonnistuisi, on koko länsimaisen vasemmiston tulevaisuus vaakalaudalla. Jos finanssimarkkinat voisivat rankaista Britannian kaltaista suurta taloutta ja vahvaa finanssikeskusta, olisi selvää, että näin kävisi pienemmissäkin maissa.
Kyse ei ole myöskään vain vanhanaikaisen valtiokeskeisen vasemmiston ongelmista. Myös esimerkiksi autonomivasemmiston tavoittelema avokätinen perustulo ja maksuttomat julkiset palvelut ovat lopulta riippuvaisia niitä tarjoavasta valtiosta tai muusta julkisesta tahosta.
Vasemmiston tulevaisuuden kannalta Corbynin on siis pakko onnistua. Toisaalta kyse ei ole vain vasemmistosta, vaan demokratiasta laajemminkin. Jos politiikan suuntaa ei tosiasiassa voi päättää äänestyskopissa, ovat demokraattiset instituutiot lopulta vain halpa kulissi.
Footer
