Saksalainen filosofi Ernst Bloch on pääteoksessaan Toivon periaate kirjoittanut kuolemasta kaikkein vahvimpana anti-utopiana. Kuolema katkaisee elämän, joka jää aina kesken. Kuoleman herättämä melankolia viittaa aina siihen julmaan totuuteen, että rajallisesti olemassaolevana ihmisen elämä jää aina joltain osin toteutumatta. Kaikki potentiaalit eivät toteudu.
Koska Blochin koko tuotanto pohjautuu ajatukseen, että ihmisen koko olemassaolo on oleellisesti orientoitumista kohti parempaa tilaa, kuolemasta muodostuu aito ongelma. Äärimmäinen utopia olisi täydellisesti toteutunut ja täydellisen täyttymyksen saanut elämä, eikä tällaista äärimmäistä utopiaa voi ilmaista oikein mikään muu kuin uskonnollinen kieli. Siksi Bloch käsitteleekin Toivon periaatteensa kolmannessa ja viimeisessä osassa erityisesti suuria maailmanuskontoja, sekä tapoja joilla ihminen heijastaa kuoleman ylittäviä toiveikkaita kuvia tuonpuoleiseen. Vaikka Bloch onkin itse ateisti, näkee hän silti uskonnoissa silti tietyn syvästi inhimillisen totuuden.
Suomenkielen ”marraskuu”-sanan ”marras” viittaa vainajaan tai kuolemaisillaan olevaan ihmiseen. Kirjaimellisesti ottaen ”marraskuu” siis tarkoittaa ”kuoleman kuukautta” tai ”kuolevien kuukautta”. Samasta syystä kuin ”marraskesi” tarkoittaa kuollutta ihosolukkoa, viittaa marraskuu kuolevaan ajanjaksoon Suomen luonnossa. Marraskuu on lähes traumaattisen lohduton näky. Olin lokakuun ja marraskuun taitteessa konferenssimatkalla Kaliforniassa, Yhdysvalloissa. Palatessani matkalta en voinut lentokoneen laskeuduttua Helsinki–Vantaan lentokentälle kuin nauraa ääneen kaikkea sitä harmautta, jota todistin Kalifornian auringon vastakohtana. Marraskuu tuntuu julmalta vitsiltä, täydelliseltä anti-utopialta ja olemassaolon nollapisteeltä, josta voi pyrkiä vain kohti jotain parempaa.
Marraskuu tuntuu julmalta vitsiltä, täydelliseltä anti-utopialta ja olemassaolon nollapisteeltä, josta voi pyrkiä vain kohti jotain parempaa
Marraskuuta voidaankin mielestäni pitää eräänlaisena dystopian metaforana. Marraskuu ei kenties ole kauheinta mitä ihminen voi kokea, mutta sen tyhjyydestä, olemassaolemattomuudesta muistuttava ilottomuus on jotain mitä pidän dystopialle ominaisena. Marraskuu merkitsee pelkkää jaksamista, tai oikeammin: jaksamisen yrittämistä. Marraskuu kestetään, sitä ei todella eletä. Sitä ei todella koeta. Marraskuu kestetään vain siksi että se on olemassa. Kukaan ei todella tavoittele marraskuuta, vaan marraskuusta orientoidutaan aina kohti mitä tahansa parempaa.
Jos marraskuun ymmärtää tällä tavoin dystopian metaforana, ymmärretään samalla myös dystopian (ja näin siis marraskuunkin) utooppinen ulottuvuus. Dystopiassa on kysymys tilasta josta voidaan orientoitua vain kohti jotain parempaa. Dystopia on kuvaus yhteiskunnasta, jonka kestämättömyys herättää olemassaolevan vastapuolena intohimoisen orientaation kohti parempaa olemassaoloa. Etenkin useissa klassisissa dystopioissa kuvataan dystooppisen maailman lisäksi tuota maailmaa muuttamaan pyrkiviä ihmisiä. Vaikka utopiaa, dystopian vastakohtaa, ei ehkä näissä tarinoissa kuvatakaan suorasanaisesti, utooppisen liikevoiman olemassaoloa niissä ei kuitenkaan voida kiistää.
Marraskuu on loputon odotustila, jossa odotat mitä hyvänsä parempaa, ja orientoidut kohti mitä hyvänsä parempaa. Se on tyhjä tila, joka herättää toiveen täyttymyksestä. Juuri tällaisia tyhjiä tiloja tarkastelemalla Ernst Bloch argumentoi ihmistä motivoivan toivon periaatteen puolesta. Toivon periaate kääntää ihmisen huomion niihin mahdollisiin asioihin, jotka voisivat täyttää tuon tyhjän tilan ihmisessä. Nälkä, eräs tyhjä tila, synnyttää toiveen maittavasta ruoasta. Yksinäisyys synnyttää toiveen toveruudesta ja rakkaudesta.
Marraskuu on juuri tällaisen tyhjän tilan metafora: se herättää meissä toiveen elämästä, täyttymyksestä, valosta ja voimasta.
