Syyskuussa 2018 tuli kuluneeksi 25 vuotta historiallisesta hetkestä, jolloin Israelin pääministeri Jitzhak Rabin ja PLO:n johtaja Jasser Arafat kättelivät Valkoisen talon pihamaalla presidentti Bill Clintonin levitellessä suurieleisesti käsiään taustalla. Ikoninen hetki symboloi vuonna 1993 alkanutta Oslon prosessia, jossa Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnustivat muodollisesti toisensa ja kävivät ensimmäistä kertaa suoria kahdenvälisiä rauhanneuvotteluja.

Neuvottelupöytiin hakeutumisen taustalla oli 1980-luvun lopulla ensimmäisenä intifadana tunnettu palestiinalaisten kansannousu, jossa palestiinalaiset vastustivat joukolla Israelin sotilasmiehitystä. Kansainväliseen mediaan levisi runsaasti Israelille epäedullista kuvastoa palestiinalaisista miehistä, naisista ja lapsista, jotka osoittivat mieltä, heiluttivat Palestiinan lippuja tai heittelivät kiviä raskaasti aseistettuja israelilaisia sotilaita ja tankkeja vastaan. Intifadassa menehtyi reilusti toista tuhatta ihmistä, joista valtaosa palestiinalaisia. Sekä israelilaisilla että palestiinalaisilla oli intressinsä hakea tilanteeseen ratkaisu muilla keinoilla. Opponentteja rauhanneuvotteluille löytyi molemmilta puolilta. Tästä huolimatta neuvottelut herättivät optimistista mielialaa sekä palestiinalaisten että israelilaisten keskuudessa. Myös kansainvälisesti odotukset olivat korkealla.

Post-sionistit lähestyivät sionismia kolonialistisena ideologiana ja kyseenalaistivat ajatusmallin, jossa molemmat osapuolet nähdään yhtälailla syyllisinä

Israelilaisen historiantutkijan Ilan Pappén mukaan akateeminen tiedontuotanto on Israelissa aina ollut valjastettu valtion kansallisten intressien tukemiseksi. Pappén mukaan rauhanneuvottelujen alun kanssa yhtäaikaiseksi ajoittui lyhyt akateemisen vapauden ajanjakso. Se tarjosi tilaa kriittiselle keskustelulle muun muassa valtion perustamishistoriasta, joka perustuu palestiinalaisten etniselle puhdistukselle. Niin sanotut post-sionistit lähestyivät sionismia kolonialistisena ideologiana ja kyseenalaistivat Israelissa ja länsimaissa yleisen ajatusmallin, jossa Israelin/Palestiinan tilannetta lähestytään kahden osapuolen välisenä tasavertaisena konfliktina, jossa molemmat osapuolet nähdään yhtälailla syyllisinä olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen.

Toiveista, odotuksista ja hetkellisesti virinneestä vapaasta ilmapiiristä huolimatta rauhanprosessin tosiasialliset tulokset jäivät heikoiksi. Kaikki tilanteen kannalta keskeiset kysymykset, kuten siirtokuntien olemassaolo, Jerusalemin asema, rajat ja palestiinalaispakolaisten paluuoikeus, jätettiin myöhemmin ratkaistavaksi. Israel jatkoi siirtokuntiensa laajentamista koko 90-luvun sen ajan, jolloin sen olisi tullut vetää siirtokuntansa pois.

Prosessin konkreettisin aikaansaannos oli Palestiinalaishallinnon (PA) perustaminen. PA ryhtyi hallitsemaan osaa palestiinalaisalueista, jotka aikaisemmin olivat olleet täysin Israelin kontrollissa. PA sai oman lainsäädännön, poliisivoimat ja ainakin muodolliset modernin yhteiskunnan rakenteet.  Palestiinalaiset saivat oman etuoikeutetun eliittinsä, mutta itsemäärämisoikeus jäi saavuttamatta ja käytännössä palestiinalaisten kontrollointi miehitetyillä alueilla jatkui edelleen Israelin armeijan sotilasmääräysten mukaisesti. Luottamusta PA:ta kohtaan nakersi monen tavallisen palestiinalaisen kokemus PA:sta pikemminkin miehittäjävallan yhteistyökumppanina kuin palestiinalaisten asioiden ajajana. 2000-luvun alussa pettymys prosessin hedelmiin johti palestiinalaisten toiseen intifadaan, joka äityi huomattavasti ensimmäistä väkivaltaisemmaksi.

Pettymys prosessin hedelmiin johti palestiinalaisten toiseen intifadaan, joka äityi huomattavasti ensimmäistä väkivaltaisemmaksi

Vuonna 1995 tehdyssä Oslon II sopimuksessa miehitetty Länsiranta jaettiin kolmeen vyöhykkeeseen. Aluejaon tuli olla väliaikainen, mutta se näyttää jääneen pysyväksi. Vyöhykkeistä pienimmällä, niin sanotulla a-alueella, Palestiinalaishallinto sai täyden hallinnan. Alueet eivät kuitenkaan muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, joten liikkumista alueiden välillä kontrolloi käytännössä muita alueita hallinnoiva miehittäjä. Yli 60 prosenttia Länsirannasta määriteltiin täydellisesti Israelin hallinnan alaiseksi c-alueeksi. Tällä laajalla yhtenäisellä alueella kaavoituksesta, rakennusluvista ja esimerkiksi infrastruktuurista vastaa Israelin hallinnoima niin sanottu siviilihallinto. C-alueella palestiinalaisten on ollut lähes mahdotonta saada rakennuslupia omille mailleen. Lupien puutteella Israel perustelee muun muassa nyt kansainvälistä huomiota saaneen Khan al-Ahmarin kylän tuhoamismääräystä.

Oslon sopimuksessa tehdyn aluejaon pohjalle on rakennettu sofistikoitu miehitysbyrokratia, jota käytetään Israelin siirtokuntapolitiikan eduksi palestiinalaisia vastaan. ”Jos haluat hengittää ilmaa, sinulla täytyy olla lupa-asiakirja Israelin siviilihallinnolta siihen. Tämä on se kuinka Oslon sopimus käytännössä toimii”, kärjisti Hebronissa asuva käsityöläinen rauhanprosessista kaksi vuotta sitten.

Riippumatta siitä onko kyse Gazasta, Itä-Jerusalemista, Länsirannasta tai palestiinalaisista joilla on Israelin kansalaisuus, alueen alkuperäisväestö on joutunut yhä ahtaammalle

25 vuotta Valkoisen talon edessä dokumentoidun suurieleisen kättelyn ja sitä seuranneen Nobelin rauhanpalkinnon jakamisen jälkeen minkäänlaisia ratkaisuja Israelin/Palestiinan kannalta keskeisiin kysymyksiin ei ole rauhanprosessissa saatu aikaiseksi. Tilanne on päinvastoin vaikeutunut. Riippumatta siitä onko kyse Gazasta, Itä-Jerusalemista, Länsirannasta tai palestiinalaisista joilla on Israelin kansalaisuus, alueen alkuperäisväestö on joutunut yhä ahtaammalle. Israelissa uskonnollinen äärioikeisto on saavuttanut yhä vahvemman aseman valtion politiikassa ja kriittinen post-sionistinen liikehdintä vaikuttaa kuivuneen kasaan.

Rauhanprosessin epäonnistuminen ei liene epäselvää. Sen sijaan vaikeampi kysymys on, mitä epäonnistuneesta prosessista tulisi oppia? Nyt jos koskaan tarvitaan kriittistä keskustelua Israelin valtiosta ja sen historiasta. Oikeudenmukaista rauhaa alueelle ei löydy ilman, että tunnustetaan olemassa olevat valtasuhteet ja Israelin valtion historiallinen vastuu nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Tilanteessa, jossa toinen osapuoli roikkuu löysässä hirressä ja toinen pitelee hirttosilmukkaa, ei synny tasavertaista neuvottelutilannetta, jolla oikeudenmukainen rauha saavutettaisiin.