Peruste kysyi Tampereen yliopiston valtio-opin yliopistonlehtorilta Mikko Lahtiselta muutaman tyhmän kysymyksen sivistyksestä. Lue vastaukset alta.
Mikko Lahtinen on tutkinut poliittista filosofiaa ja sen historiaa antiikista nykypäivään, Platonista ja Aristoteleesta Machiavellin, Montesquieun ja Marxin kautta Gramsciin ja Althusseriin. Myös Suomen 1800-luku ja suomalaisen nationalismin historia lukeutuvat Lahtisen keskeisiin tutkimuskohteisiin.
Mitä sivistys oikein tarkoittaa?
Suomen kirjakielessä ’sivistys’ on suhteellisen uusi sana, 1820-luvun alusta. Sivistystä ja muita kulttuuria, politiikkaa ja yhteiskuntaa kuvaaville sanoille syntyi tarve suomalaismielisen yhteiskunnallisen liikkeen ja suomenkielisen lehdistön synnyn myötä. Mainittu ’kulttuuri’ tosin omaksuttiin kirjasuomeen vasta 1800-luvun loppupuolella. ’Sivistyksestä’ kirjoittaa ensimmäisenä Reinhold von Becker Turun Viikko-Sanomissa vuonna 1822: ”Ensiksi haluamme… hankkia talonpoikaiselle säädylle kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, niin myös sitä kaikillen järjellisillen tarpeellista viatonta huvitusta, joka valistaa mieltä ja sivistää tapoja ja käytöksiä yhteisessä elämässä.” Tässä ensi-ilmauksessaan sivistys saa rinnalleen ’järjellisen’ ja ’valistuksen’.
’Valistus’ puolestaan esiintyy jo kirjasuomen perustajalla Mikael Agricolalla. ’Valistuksen’ merkitys on kuitenkin tietopainotteisempi ja järkikorosteisempi kuin tapojen, käytöksen ja moraalin maailmaan viittaava ’sivistys’. Sen lähtökohtana on itä- ja keskisuomalainen kansankieli, jossa ”sivistäminen” on vaikkapa pellavan puhdistamista (”sivisteleminen”), lapsen pään silittämistä, huoneen tai vaatetuksen siistimistä, paikkojen puhdistamista ja puhtaana pitämistä. Mutta myös sivistyksen moraalinen merkitys pilkahtaa kansankielisissä viittauksissa, joissa puhutaan käytöksen tahdikkuudesta, tapojen siistimisestä sekä muista ”siveyden” tunnuspiirteistä.
Kirjakielessä ’sivistys’ vakiintuu 1800-luvun lopulle tultaessa pian löytäen itsensä sellaisista ilmauksista kuin vaikkapa yleissivistys (yleinen sivistys), koulusivistys, sydämen sivistys, sivistyskansa, sivistynyt, sivistyneistö, sivistysvaltio, sivistyssana, tieteellinen sivistys, sivistyskieli, sivistysyliopisto, ja niin edelleen. Nyt ’sivistykseksi’ suomentuvat tai siihen viittaavat muun muassa sellaiset indoeurooppalaisten kielten sanat kuin culture, cultivation, civilisation, education, Bildung (formation). 1800-luvun loppupuolen eurooppalainen ’intellektuelli’ (sanasta intellekti: äly, järki, ymmärrys) puolestaan saa suomessa vastineekseen substantiivin ’sivistyneistö’ (toisinaan ’älymystön’), jonka ”kollektiivinen” luonne vihjaa myös venäjän ’intelligentsian’ suuntaan. Suomalaisenkin sivistyneistön ylimpänä opinahjona on ’sivistysyliopisto’, jonka etuliite viittaa humboldtilaisen esikuvansa ydinideaan eli tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen yhdistävään Bildungiin (”Bildung durch Wissenschaft”). Sivistyksen vaiheista suomen kielessä tarjoaa mainiota valistusta eli valaistusta Martti Rapola kirjassaan Kielen kuvastimessa (1962).
”Sivistyksen” universaalin määritelmän tavoittelu ei voikaan olla politiikan tutkijan tavoite – vaan päinvastoin moisten universaalimääritelmien kriittinen analyysi
Käsitteellis-teoreettisessa katsannossa sivistys on usein hahmotettu yksilön ominaisuutena, jonka hän saa ja omaksuu jokapäiväisten elämänkokemusten, kasvatuksen ja mahdollisen koulutuksen myötä. Sivistys on olennainen tekijä ihmisen rakentumisessa (Bildung, formation). Tämän sivistyminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan edellyttää sivistämistä, osallisuutta yhteisöissä (kuten perhe, sosiaalinen ryhmä, yhteiskunta tai oppilaitos), jotka yksilöä sivistävät: Ihminen sivistyy ihmiseksi ihmisten keskuudessa. Mutta ”yleissivistyskin” on aina tietynlaista sivistystä eli tietynlaisten opillisten tietojen ja moraalisten tapojen omaksumista. Tämä tuo sivistykseen mukaan vallan ja politiikan. Esimerkiksi: Millaiseen sivistykseen yksilöllä ja hänen sosiaalisella ryhmällään on oikeus ja mahdollisuus? Ketkä pääsevät nauttimaan ja ketkä jäävät osattomiksi vaikkapa ”korkeimmasta” opillisesta sivistyksestä? Miten sivistyksen sisällöt, tavoitteet ja päämäärät asetetaan ja määritellään? Millainen sivistys on arvostettua, millainen ei? Miten sivistyserot muodostuvat? Miten sivistyslaitokset organisoidaan, ketkä niitä organisoivat, ketkä eivät? Miten sivistys rajataan, ketkä jäävät tai jätetään sivistyksen ulkopuolelle tai alistetaan ylhäältä tulevien sivistystoimien passiivisiksi vastaanottajiksi? Ja niin edelleen.
Sivistyksen politiikkaa on myös se, että tietynlainen sivistys (sisällöt, muodot, käytännöt) universalisoidaan varsinaiseksi tai ylimmäksi sivistykseksi ja samalla peitetään tuollaisen ”yleisen sivistyksen” omat erityiset lähtökohdat ja päämäärät.
”Sivistyksen” universaalin määritelmän tavoittelu ei voikaan olla politiikan tutkijan tavoite – vaan päinvastoin moisten universaalimääritelmien kriittinen analyysi. Politiikan tutkijan (tai yhteiskuntatieteilijän, kulttuurintutkijan) on tutkittava niitä yhteiskunnallisia käytäntöjä ja laitoksia, joissa sivistys saa konkreettisen sisältönsä ja liittyy yhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden monimutkaiseen todellisuuteen. Toisin sanoen sivistyksen käytännöt ja laitokset ovat ideologisia apparaatteja, joissa ihmisyksilöt vaihtelevissa määrin ja vaihtelevissa suhteissa kasvattavat, kouluttavat, valistavat, ohjeistavat, opastavat toinen toisiaan; apparaatteja, joissa vallitsevat tietynlaiset ”sivistysihanteet”, joissa erilaiset ihanteet edustajineen aina myös kamppailevat keskenään ja asettuvat keskenään ristiriitaisiin suhteisiin. Sivistys on olennainen osa yhteiskunnallistumista: yhteiskunnallistuminen on poliittinen prosessi. Näin ollen sivistys ja poliittinen liittyvät erottamattomasti toinen toisiinsa. Jokainen sivistyskysymys on myös poliittinen kysymys.
Mikä on sivistyksen tila Suomessa?
Sen lyhyt sisällöllinen määritteleminen ei onnistu. Yleisesti sanoen Suomen ”sivistyksen tilan” arvioiminen ei voi ainakaan perustua kapeaan määritelmään, jossa ’sivistys’ (tai kulttuuri) erotetaan yhteiskunnan muista ulottuvuuksista kehityskulkuineen.
Suomalaisen sivistyksen tilaa tulisikin arvioida yhteiskunnallisten valta- ja voimasuhteiden osatekijänä tai ulottuvuutena. Tällöin tulisi tarkastella esimerkiksi sitä, miten muutokset sivistyksen ideologisissa apparaateissa (kuten koulussa ja yliopistossa) artikuloituvat (jäsentyvät, kytkeytyvät, tulevat tuotetuiksi ja ilmaistuiksi) suhteessa yhteiskunnallisten valta- ja voimasuhteiden muutoksiin tai muutoksiin yhteiskunnan hallitsemista koskevissa ideologioissa ja poliittisissa toimenpiteissä. Kysymys on yhteiskuntamuodostuman hegemonisten ajattelu-, toiminta- ja tuntemistapojen arvioimisesta (myös yhteyksissään kansainvälisiin ja globaaleihin kehityskulkuihin). Esimerkiksi suomalaisen ”yliopistosivistyksen” tai ”tieteellisen sivistyksen” tilaa tulisi arvioida yhteyksissään kansallisten ja kansainvälisten voima- ja valtasuhteiden kehitykseen: muun muassa high tech -kapitalismi, oikeistolainen uusliberalistinen politiikka ja hyvinvointivaltion korvaaminen markkinaliberalistisella hyvinvointiyhteiskunnalla.
Voiko poliittinen liike toimia sivistäjänä?
Jos sivistykseen sisältyy aina myös (edellä luonnehtimani) poliittinen ulottuvuus, on jokainen sivistysliike myös ”poliittinen” liike – ja jokainen poliittinen liike on myös sivistysliike.
Sivistyksen kriittinen arviointi on poliittista arviointia, sivistyksen teot ja toimet ovat poliittisia tekoja ja toimia, sivistys on poliittisen kamppailun osatekijä, ja poliittinen kamppailu on sivistyksen osatekijä. Tähän ”sivistyksen politiikkaan” kuuluu myös se, että sivistyksestä osalliset eivät välttämättä edes ymmärrä olevansa poliittisia toimija- ja kohdesubjekteja. Siksi poliittisessa liikkeessä tulisi olla tietoinen sivistyksen poliittisuudesta, ja myös lähteä omassa toiminnassaan liikkeelle tästä.
