Silja Pitkänen & Ville-Juhani Sutinen: Propagandan historia – Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan.
2018. Into, Helsinki. 296 sivua.

Ihmiskunnan historia on propagandan historiaa, väittävät Silja Pitkänen ja Ville-Juhani Sutinen kirjansa Propagandan historia esipuheessa. Kirjan luettuaan on vaikea väittää vastaan: teos on erinomainen esitys paitsi propagandan kehityksestä esihistoriasta nykypäivään, myös siitä, miten propaganda on kulkenut mukana maailmanhistorian käännekohdissa. Teokseen tutustumisen jälkeen saattavat tututkin tapahtumat menneessä ja nykypäivässä näyttäytyä hieman uudessa valossa.

Propagandan määrittely ei ole yksinkertaista, eivätkä kirjoittajatkaan anna sille tyhjentävää selitystä. Sen sijaan he nostavat esille, miten se, mitä pidämme propagandana, kertoo itse asiassa siitä, mitä pidämme normaalina ja hyväksyttävänä. Propaganda on jotain, jota tekevät muut kuin me, eikä ole sattumaa, että nykyään tavataan puhua orwellilaisittain ”julkisesta diplomatiasta” tai ”strategisesta viestinnästä” kun tarkoitetaan ”omien” tekemää manipuloivaa viestintää.  Itse asiassa propaganda-termin kielteinen sävy on nykyajan ilmiö: termiä on ensimmäisen kerran käytetty uuden ajan alussa merkitsemään katolisen kirkon uskonnollista vaikutustyötä. Lopullisesti termin maine musteni maailmansotien sotapropagandan ylilyöntien myötä.

Aivan ihastuttava huomio on esimerkiksi se, miten sosialistinen realismi ja muu neuvostoaikainen mielipidevaikuttaminen näyttäytyy meille naiivina agitaationa, mutta itse asiassa meihin vaikutetaan jatkuvasti aivan samoin menetelmin – erityisesti mainonnassa. Kirjoittajat lainaavat sosiologi Michael Schudsonilta kapitalistisen realismin käsitteen ja huomauttavat, miten mainokset toteuttavat nykymaailmassa aivan samaa tehtävää kuin propaganda Neuvostoliitossa: valavat uskoa systeemiin markkinoimalla tiettyä elämäntapaa. ”Kapitalistisen realismin käsite on tärkeä etenkin siksi, että mainosten välittämä kulutuskulttuurin propaganda voidaan rinnastaa sosialistisen realismin propagandaan. Näin on mahdollista tunnistaa sen manipulatiivinen vaikutus.”

Mainokset toteuttavat nykymaailmassa aivan samaa tehtävää kuin propaganda Neuvostoliitossa: valavat uskoa systeemiin markkinoimalla tiettyä elämäntapaa

Kirjoittajien tulkinta propagandasta on ylipäätään laajempi kuin mihin ehkä olemme tottuneet. He jaottelevat propagandan mustaan, harmaaseen ja valkoiseen: näistä musta on se, mitä useimmiten helpoiten pidämme propagandana, valheellista, vääristelevää ja epäilyttävistä lähteistä tulevaa mutta usein pirullisen tehokasta. Sotapropagandassa esitetyt virheelliset ja liioitellut viholliskuvat ovat tyyppiesimerkki tästä. Valkoinen taas muistuttaa tavanomaista tiedonvälitystä, mutta sillä on manipulatiivinen päämäärä. Esimerkiksi terveysviestintä, kuten vaikkapa rokotuskampanjat, on usein tällaista. Harmaa taas asettuu mustan ja valkoisen väliin ja sen keinot vaihtelevat. Käytännössä propagandan lajien erotteleminen on kuitenkin hankalaa, ja jaottelu on lähinnä teoreettinen.

Historian on tavattu sanoa olevan voittajien kirjoittamaa, ja sama pätee propagandaankin. On tavallista, että sotien jälkeen hävinneen osapuolen propagandaa tarkastellaan huomattavasti kriittisemmin kuin voittajan, jonka massavaikuttaminen tulkitaan ”tilanteen vaatimaksi toiminnaksi”. Samoin ”historian suurmiehiksi” ovat valikoituneet ne, jotka ovat asemaansa parhaiten kyenneet viestinnällä pönkittämään.

Propaganda mielletään usein vaikuttamaan pyrkiväksi tekstiksi, puheeksi tai kuvaksi, mutta kirjoittajat laajentavat näkökulmaa kiinnostavasti esimerkiksi arkkitehtuuriin ja pukeutumiseen. Aurinkokuningas Ludwig XIV:n suureellisten rakennushankkeiden ja ylenpalttisen koristautumisen tavoitteena oli luoda mielikuvia hallitsijan mahdista, eikä Kiinan muurikaan ollut pelkkä suoja vihollisia vastaan vaan myös voimakas symbolinen pelote sekä vallan osoitus. Samoin propagandistisia päämääriä voi olla sellaisillakin kulttuurituotteilla, joita kuluttaessamme emme ajattele altistuvamme propagandalle. Oiva esimerkki tästä ovat Hollywood-elokuvat, joihin on tavattu ujuttaa enemmän tai vähemmän piiloista mielipidevaikuttamista. Ei ole sattumaa, että elokuvien ”pahiksiksi” valikoituu usein sellaisten kulttuurien edustajia, joita pidetään kulloinkin länsimaisessa kulttuurissa vihollisina. Kylmän sodan aikainen neuvostoliittolainen vakoojahahmo onkin korvautunut 2000-luvulla islamistiterroristilla.

Kautta historian propagandalle on ollut ominaista se, että sillä pyritään ensi sijassa vakuuttamaan niitä, jotka jo ovat samaa mieltä. Käännyttävällä propagandalla on toki ollut roolinsa maailman sivu, mutta suuri osa propagandasta on yhä edelleen suunnattu samanmielisille. Kun poliitikko puhuu yleisötilaisuudessa, hän suuntaa viestinsä kannattajilleen ja mahdollisille tukijoilleen, ei niille, jotka suhtautuvat hänen viestiinsä jo etukäteen torjuvasti.

Käännyttävällä propagandalla on toki ollut roolinsa maailman sivu, mutta suuri osa propagandasta on yhä edelleen suunnattu samanmielisille

Propagandan historian keskeisin sanoma on, että vaikka maailma muuttuu ja viestintävälineet kehittyvät, propagandan muodot ja vaikuttamiskeinot pysyvät hämmästyttävän samankaltaisina läpi vuosisatojen. Havainnot ja rinnastukset ovat usein herkullisia: ”Keskiajalla muodostuneilla väkevän propagandistisilla mielikuvilla Jeesuksen hyvyydestä, muslimien pahuudesta ja ritarien jaloudesta on omat kaikunsa vielä nykyäänkin. Kun Odinin soturit pukevat päälle yhdenmukaiset hupparinsa, he toimivat ritarikunniasta haaveilleen ristiretkelle villityn rahvaan tavoin.” Samoin vaikkapa ajatus poliittisista nettimeemeistä propagandajulisteiden toisintoina on mehukas.

Teoksen ansioihin on luettava se, että vaikka – sinänsä ymmärrettävästi – suurin osa analyysistä koskee länsimaita, siinä nostetaan esille myös muita kulttuuripiirejä. Esimerkiksi huomiot Kiinasta ja Japanista ovat kiinnostavia, ja varmasti suurelle osalle lukijoista Euroopan historiaa vieraampia. Samoin kirjoittajat onnistuvat mainiosti tekemään nykyistä informaatiosodankäyntiä ja ”vaihtoehtoisten totuuksien aikaa” ymmärrettäviksi osoittamalla propagandistisen logiikan ja historialliset kehityskulut niiden taustalla. Kirja on myös erinomaisen viihdyttävästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu, mutta valitettavasti ainakin lukemassani ensimmäisessä painoksessa lyöntivirheet käyvät ajoittain ärsyttämään. Pieni skarppaus viimeisessä oikoluvussa olisi parantanut kirjasta jäävää mielikuvaa.

Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.