Teoksessa Postmodernin lumo sosiologi ja filosofi Zygmunt Bauman yhdistää utopian moderniin yhteiskuntaan ja tälle ominaiseen pyrkimykseen puhdistaa maailma kaaoksesta, ristiriitaisuudesta ja rakenteettomuudesta. Baumanin mukaan moderni pyrki rakentamaan perustuksiltaan luotettavan ja pysyvän, pakollisen järjestyksen, joka pystyisi ylittämään inhimillisille järjestyksille ominaisen kontingenssin. Baumanin mukaan varhaiset klassiset utopiat ilmaisivat modernin ihmisen kaipuuta rakenteeseen ja järjestykseen. Tämän vuoksi ei ollut yllättävää, että monet varhaiset klassiset utopiat ottivat esikuvakseen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun. Geometrinen tarkkuus ja tiukka hierarkia pystytettiin puolustamaan modernia ihmistä Kaaosta vastaan.
Tämä klassisiin utopioihin sisältyvä tarve järjestyksen luomiseen on ongelma. Se on ongelma etenkin jos tuo järjestys mielletään pysyväksi ja lopulliseksi. Jälkikäteen ajateltuna kuitenkin näiden utopioiden järjestystä kohti suuntaava luonne tulee ymmärrettäväksi kun ne asetetaan omaa aikaansa vasten: moderni maailma merkitsi syvälle käyviä, nopeita muutoksia länsimaisessa kulttuurissa, mikä omalta osaltaan kannusti järjestysorientoituneeseen suhteeseen maailman kanssa. Vaikka esimerkiksi Thomas Moren Utopiaa voidaan lukea myös dynaamisemmin, oli Moren kirjan vastaanotto tämän modernin hengen läpäisemä: Moren katsottiin tarjoavan varman ja pysyvän ideaaliyhteiskunnan mallin sekä kannustavan tällaisten mallien kyhäämiseen.
Lukkoonlyötyjä, staattisia tulevan yhteiskunnan pohjapiirroksia on hyvä pitää käsivarren mittaa kauempana politiikastamme
On todennäköisesti vain hyvä, että Weberin ”rationaalisuuden rautahäkin”, Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikan, Auschwitzin ja Gulagin jälkeen tällaiseen ideaaliseen malliin on suhtauduttu skeptisemmin. Lukkoonlyötyjä, staattisia tulevan yhteiskunnan pohjapiirroksia on hyvä pitää käsivarren mittaa kauempana politiikastamme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita utopioiden hylkäämistä kokonaan. Utopia on pidettävä elossa, jotta voimme etääntyä ja ajatella vallitsevaa yhteiskuntaamme vain yhtenä mahdollisena maailmana. Utopia on pidettävä elossa, jotta voimme orientoitua kohti parempaa olemassaoloa ja todellisuutta.
Meidän on kyettävä uudistamaan utopia kriittisen reflektion välityksellä. Utopiat on paikallistettava aina niiden historialliseen kontekstiinsa. Tämän ei välttämättä tarvitse tarkoittaa mitään relativismia (siitä, ilmaisevatko utopiat kenties jotain universaaleja inhimillisiä tarpeita ja toiveita, on keskusteltava toisaalla), mutta suhteellisia utopiat ovat joka tapauksessa. Ne ovat aina suhteessa omaan aikaansa. Tietyssä historiallisessa tilanteessa ja tilassa elävät ihmiset muodostavat utopiansa omien tarpeidensa ja toiveidensa ilmaisuiksi. Jokainen utopia on oman aikakautensa peilikuva. Tästä tietoisena meidän on ymmärrettävä utopia ensisijaisesti omasta ajastaan, omasta yhteiskunnallisesta kontekstistaan etääntyneenä kuvana, joka auttaa meitä orientoitumaan kohti seuraavaa etappia historiassa. Ja koska historiallista satunnaisuutta, kontingenssia, ei voi paeta ja sitä voi olla jopa vaarallista pyrkiä pakenemaan, utopioiden tulisi ylistää tätä kontingenssia. Mikäli historiallinen kontingenssi koskee utopioita, koskee se myös sitä yhteiskuntaa, jonka käänteiskuva utopia on.
Utopian luonteen, sen sisällön ja suunnan on oltava avoin demokraattiselle keskustelulle ja väittelylle
Utopiasta on tultava notkea, toisin sanoen siitä on tultava historiallisesti herkkä. Mikäli haluamme utopiasta kestävän käsitteen, on meidän ymmärrettävä utooppisten projektiemme väliaikaisuus, niiden ehdottoman varman perustan puuttuminen sekä neuvoteltavuus. Utopian on oltava avoin muutokselle, hajoamiselle ja uudelleenkokoamiselle. Utopian luonteen, sen sisällön ja suunnan on oltava avoin demokraattiselle keskustelulle ja väittelylle. Ilman utopian historiallisuuden ja prosessuaalisuuden ymmärtämistä, utopia on vain yksi tukahduttamisen ja kontrollin väline. Utopian on oltava ambivalentti ja avoin, sen on oltava dynaaminen historiallisen muutoksen suhteen.
Friedrich Engels kirjoitti joskus kommunismin olevan ”oppi proletariaatin vapautumisen ehdoista”. Tällainen ajatus ilmaisee kommunismin olevan pysyvän lopullisen tilan sijaan pikemminkin historiallisten olosuhteiden eli vapautumisen ehtojen mukaan muuttuva emansipatorinen horisontti. Juuri tällaiseksi käsitän juuri meille tarpeellisen notkean utopian.