Edellisessä kolumnissani käsittelin Yhdysvaltojen uutta vasemmistoa, joka on rakentunut erityisesti senaattori Bernie Sandersin ympärille. Kirjoitin, että Yhdysvaltojen uudet ja radikaaleina pidetyt vasemmistovoimat ovat itse asiassa aika sosiaalidemokraattisia. Eräänä esimerkkinä tästä on se, kuinka yhdysvaltalaisvasemmisto on nostanut pohjoismaisen mallin yhteiskunnalliseksi esikuvakseen.
Yhdysvaltalaisvasemmiston tapa ihannoida pohjoismaista mallia on ymmärrettävää, sillä Pohjoismaat ovat tarjonneet esimerkin siitä, kuinka osittainen talouden demokratisointi, laaja julkinen sektori, kireä verotus sekä universaalit julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat tuottaneet paitsi tasa-arvoisia myös taloudellisesti vauraita yhteiskuntia. Yhdysvaltalaisessa keskustelussa Pohjoismaat ovat osoituksia siitä, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen” ja että sosialismi voi tarkoittaa muutakin kuin Stalinia tai Venezuelaa. Pohjoismaat ovat siis Yhdysvaltojen uudelle vasemmistolle konkreettisia utopioita – yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuden realistiseksi tekeviä esimerkkejä.
Pohjoismaiden nostaminen vasemmiston ihailun kohteeksi Yhdysvalloissa tai muuallakaan maailmassa ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Erityisen ongelmallista yhdysvaltalaisvasemmiston ja sitä ruokkivien pohjoismaalaisten kommentaattorien Pohjola-hehkutuksessa on analyysin historiattomuus. On tavanomaista hämmästellä Pohjoismaiden tasa-arvoisuutta ja osoittaa, kuinka Pohjoismaissa kuitenkin työmarkkinoita on onnistuttu samanaikaisesti joustavoittamaan ja kustannuskilpailukykyä petraamaan. Pohjoismaat näyttäytyvät tässä puhetavassa harmonisina yhteiskuntina, joissa vienti- ja voittovetoisen kasvumallin sekä tasa-arvoisen ja emansipatorisen yhteiskuntapolitiikan välillä ei vallitse minkäänlaista ristiriitaa.
Yhdysvaltalaisessa keskustelussa Pohjoismaat ovat osoituksia siitä, että ”toisenlainen maailma on mahdollinen”
Tosiasiassa pohjoismaiset yhteiskunnat ovat muuttuneet merkittävästi 1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi Ruotsissa tuloerojen kasvu oli 1990-luvulla OECD-maiden rajuinta. Toiseksi voimakkainta tuloerojen kasvu puolestaan oli Suomessa. Suomessa tuloerojen kasvu tosin tasaantui 2000-luvun alun jälkeen, mutta Ruotsissa se on jatkunut kiivaana edelleen. Myös Tanskassa tuloerojen kasvu on 1990-luvulta lähtien ollut selvästi voimakkaampaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Merkillepantavaa on erityisesti se, että Tanskassa, Suomessa ja Ruotsissa kasvanut eriarvoisuus liittyy nimenomaan olennaisesti tulojen uudelleenjaon vähentymiseen eikä niinkään markkinaperustaisiin muutoksiin (ks. esim. tämä).
Sama kehitys näkyy monella muullakin mittarilla tarkasteltuna. Esimerkiksi vielä 1980-luvulla Ruotsissa ja Suomessa vallitsi jatkuvasti täystyöllisyys. 1990-luvulta lähtien kummassakin maassa massatyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö.
Toisaalta kyse ei ole yksinomaan tilastollisesti havaittavissa olevista asioista. Eivät pohjoismaisen mallin keskeisimmät instituutiot ole mihinkään romahtaneet, mutta pohjoismaista mallia ei enää kehitetä universaalin sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripolitiikan lähtökohdista. Esimerkiksi Suomessa yhteiskuntapolitiikan painopiste on viime vuosikymmeninä selvästi siirtynyt pyrkimyksiin tasapainottaa julkinen talous ja rajoittaa julkisten menojen kasvua. Siinä missä vielä 1970-luvulla hyvinvointivaltio jatkuvasti täydentyi ja laajentui, on se nyt hiljalleen rapautumassa. Lisäksi monien pohjoismaisen mallin keskeisten kulmakivien kohtalo näyttää epävarmalta. Esimerkiksi maksuttomasta korkeakoulutuksesta luopumista on vaadittu Suomessa äänekkäästi samalla kun terveydenhuoltojärjestelmää on pyritty kehittämään entistä markkinaehtoisempaan suuntaan.
Pohjoismaista mallia ei enää kehitetä universaalin sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripolitiikan lähtökohdista
Mikään edellä mainittu ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö Pohjoismaat edelleen olisi maailmanlaajuisesti verrattuna poikkeuksellisen tasa-arvoisia yhteiskuntia, joissa sosiaalisen nousun mahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat kuin juuri missään muualla maailmassa. Tämä johtuu kuitenkin pääasiassa vahvoista pohjoismaisista instituutioista, jotka luotiin pohjoismaisen mallin kultakaudella. Vaikka ne ovatkin viime vuosikymmeninä heikentyneet, näiden instituutioiden vaikutus on edelleen huomattava.
Pohjoismainen malli voi toimia edelleen inspiraation ja toivon lähteenä vasemmistolaisille liikkeille Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Niiden olisi kuitenkin kyettävä erottamaan Pohjoismaiden nykyinen poliittinen todellisuus historiallisesti rakentuneista pohjoismaisista poliittisista instituutioista. Muussa tapauksessa Pohjoismaita voidaan käyttää perusteluna nimenomaan sellaiselle yhteiskuntapolitiikalle, jota nämä liikkeet pyrkivät vastustamaan.