Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.
2018. Kustannusosakeyhtiö Hai, Kuopio.
Viime viikolla alkoi oikeudenkäynti MV-verkkojulkaisun perustajaa Ilja Janitskinia vastaan. Janitskinia syytetään lukuisista rikoksista, kuten vainoamisesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta. Syytekohtia on kymmeniä, ja monet käsittelyyn päätyneistä tapauksista löytyvät Ilona Pajarin ja Mikko E. Sovijärven keväällä ilmestyneestä Kansa raivostui -kirjasta.
Kirjan nimi johtaa sikäli hieman harhaan, että otsikon perusteella sen voisi kuvitella käsittelevän teemoja, jotka saavat ne kuuluisat kansan syvät rivit raivoamaan. Tämän sijaan ääneen pääsevät raivon kohteet, tutkijat, toimittajat, kansalaisaktivistit ja myös täysin sattumanvaraisesti valikoituneet henkilöt. Toki näiden henkilöiden kertomuksista nousevat selkeästi esiin ne tietyt aihepiirit, jotka häirintää provosoivat: maahanmuuton ja maahanmuuttajuuden lisäksi ihmisoikeudet, feminismi, ulko- ja turvallisuuspolitiikka (erityisesti Venäjään liittyvät kysymykset) ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet aktivoivat häiriköt hommiin.
Maahanmuuton lisäksi ihmisoikeudet, feminismi, ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet aktivoivat häiriköt hommiin
Asetelma muistuttaa kovasti viime vuonna ilmestynyttä sarjakuvamuotoista Vihan ja inhon internet -teosta (Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen, Kosmos), jossa niin ikään ääneen pääsivät verkkovihan uhreiksi joutuneet. Kuitenkin siinä, missä Vehkoo ja Nieminen antoivat äänen myös häiriköille sekä aihetta selittäville tutkijoille, Pajari ja Sovijärvi antavat haastattelulausuntojen puhua puolestaan niitä suuremmin avaamatta ja kontekstoimatta. Metodi on perusteltu, sillä se pakottaa lukijan miettimään ja antaa tilaa myös kohteiden omille pohdinnoille häirinnän syistä ja taustoista.
Usein tunnutaan kuvittelevan, että internetraivo kohdistuisi pelkästään naisiin. Näin ei toki ole, ja Kansa raivostui -kirjassa tämä tehdään erinomaisesti näkyväksi antamalla ääni lukuisille miespuolisille yhteiskunnallisille toimijoille, jotka ovat joutuneet tavalla tai toisella häirityiksi. Miesten ja naisten vastaanottamassa raivossa on silti jo kirjan tapaustenkin perusteella eroa: naisiin kohdistuva viha on useammin seksuaalista ja esimerkiksi raiskaustoiveet ovat yleisiä. Samoin perheen uhkailua tuntuisivat vastaanottavan useammin naiset. Tässä sinänsä ei ole mitään uutta – samaa tarinaa toistavat lukuisat tutkimukset niin Suomesta kuin kansainvälisestikin. Ylipäätään häirintää saavat osakseen kaikki sukupuolet, mutta vakavimmat tapaukset osuvat useimmin naisiin.
Aidosti kiinnostava useasta haastattelusta esiin nouseva huomio on häirinnän järjestelmällinen masinointi – nykyään on alettu puhua ”maalittamisesta”, kohteen nimeämisestä ja häiriköiden usuttamisesta kimppuun. Monet kertovat, miten esimerkiksi MV-lehteen tai joihinkin muihin valemedioihin, Hommaforumille tai Rajat kiinni -keskustelupalstalle päätymisen jälkeen häirintäviestejä on tullut nopeasti läjäpäin, ja moni niistä häkellyttävän samanlaisia. Tutkija Irma Hirsjärvi kuvaa erästä toimintatapaa: ”Kun näitä raiskaustoivotuksia tuli, kävi ilmi että yhdelle naiselle oli tullut samat jutut mitä minulle. Mulla sattui olemaan sen verran aikaa ja riepoi sen verran paljon, että otin yhteyttä lähettäjään. Lähettäjä ei edes tiennyt, kenelle oli ne viestit lähettänyt. Ehkä niille annettiin nimiä ja ohjeistus että sinne vaan.”
Kirja osoittaa haastattelujen perusteella kouriintuntuvasti, miten nykyinen internetin vihakulttuuri on paitsi madaltanut kynnystä suoltaa saastaa suoraan vihan kohteille yksityisesti, myös järisyttänyt tapaamme keskustella julkisesti.
Kirja osoittaa haastattelujen perusteella kouriintuntuvasti, miten nykyinen internetin vihakulttuuri on paitsi madaltanut kynnystä suoltaa saastaa suoraan vihan kohteille yksityisesti, myös järisyttänyt tapaamme keskustella julkisesti. Moni kuvaa sitä, miten esimerkiksi iltapäivälehtien keskustelupalstoja ja kommenttiraitoja moderoidaan hyvin sattumanvaraisesti, jolloin räikeätkin väkivaltafantasiat voivat olla viikkotolkulla näytillä kenenkään niihin puuttumatta. Sama koskee myös tiettyjen poliitikkojen facebook-sivuja: vaikka häirintään ei suoraan kannustettaisikaan, siihen puuttumattomuus viestii oikeutusta.
Kansa raivostui on kirja, jonka lukemisesta tulee likainen ja vihainen olo. Toivoa antaa sentään se, miten lukuisat kirjaan haastatellut kertovat, etteivät anna häirinnän vaikuttaa julkiseen keskusteluun osallistumiseensa. Sehän juuri on häiriköiden tavoite: vaientaa mielestään vääränlaiset ja väärämieliset. Siihen ei sovi alistua, vaan tehdä häirintä näkyväksi. MV-oikeudenkäynti ja tämä kirja ovat oikeansuuntaisia askeleita sillä tiellä.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi.
