Heitin jo kirjoittamani kolumnin roskiin, sillä aamun uutinen palautti mieleeni Suomen Akatemian rahoilla tekemämme koeponnistuksen kohuista ja niiden aikajanoista. Kohujen aikajana tuntuu vain nopeutuvan. Ennen kuin edes ehdin tarkistaa uutista oululaisen keskustan kaupunginvaltuutetun ja Oulun Pihlajalinnan toimitusjohtaja Riikka Moilasen ihmisroska-puheista, levisi jo tieto hänen erottamisestaan. Aikaa puheenvuorosta erottamiseen kului alle vuorokausi. Riikka Moilanen ei ole enää Pihlajalinnan toimitusjohtaja.
Uutinen erottamisesta tuli tiedotteena ja sekä tietysti trendikkäästi twitterin kautta. Se on sopivan kevyt, nopea ja lyhytsanainen tiedottamiseen. Viesti kertoi, että Moilanen ei tästä päivästä lähtien ole enää Pihlajalinna Oulu Oy:n toimitusjohtaja eikä Moilasen puhe vastaa Pihlajalinnan arvoja.
Mietin, miltä mahtaa tuntua Riikka Moilasesta. Hänen käyttämänsä termihän on lipsahtanut muidenkin poliitikkojen huulilta. Onhan se heijastuma puhujan ihmiskäsityksestä, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään kummallinen ilmaisu maassa, jossa valtuustossa vastustetaan subjektiivista päivähoitoa sillä perusteella, että sellaista tarvitsevat vain juovat olutta ja harrastavat irtosuhteita. Olemme myös kuulleet tasa-arvoisen avioliiton johtavan tarpeeseen solmia virallinen avioliitto koirien välillä. Maahanmuuttokeskustelussa on loputon määrä poliitikoiden sammakoita. Eihän ”ihmisroskan” nyt pitäisi niin kohua nostattaa?
Ennen kuin edes ehdin tarkistaa uutista Riikka Moilasen ihmisroska-puheista, levisi jo tieto hänen erottamisestaan.
Mitä Moilanen siis oikein sanoi ja miten asiaa käsiteltiin valtuustossa? Menin ja katsoin tallenteen ja hämmästyin. Keskustelu koski Oulun keskustan siisteyttä, ja ”ihmisroska”-sanan kodalla muutama tuntui nostavan katsettaan. Mitään kohausta ei syntynyt, vaikka sellaisen odotin näkeväni. Moilanen tarkensi vielä terminsä käyttöä kertoen, että kyseessä ovat ”vähäosaiset”, jotka ”käyttävät päihteitä päätyökseen” ja ovat ”ottaneet keskustan Isokadun omakseen”.
Valtuutettu Junes Lokka pyysi puheenvuoron ja komppasi puhujaa: ”Hienoa, että voidaan puhua ihmisroskasta, meillä on myös toinen ihmisryhmä, joka aiheuttaa ongelmia: turvapaikanhakijat ja maahanmuuttajat”. Siinä kohdassa puheenjohtajan nuija kopsahtaa ja puhuja siirtyy puhumaan puhtaanapidosta. Nimityksen käyttöä kritisoi vain valtuutettu Junes Lokan kanssa yhtä värikkään taustan omaava Sebastian Tynkkynen. Keskustelun päätti teknisen puolen virkamies puhtaanapitoasioita avaten, ja sitten kokouksen puheenjohtaja päätti kokouksen.
Tuntien Oulun valtuuston läpikäymät kokemukset Junes Lokan loputtomin äänestytyksin ja puheenvuoroin, saatan jopa ymmärtää, että Riikka Moilasen lausuma ei herättänyt reaktiota suhteessa aikaisemmin koettuun. Silti näen, itsekin valtuutettuna, että valtuutetun puheenvuorona Moilasen lausuma oli todella hämmentävä, ja olisi vaatinut keskustelua itse salissa.
Keskustelua kuitenkin syntyi muualla. Moni somessa tuntuu ilahtuneen Pihlajalinna Oulun nopeasta toiminnasta ja päätöksestä. Odotetusti moni myös kommentoi ”sananvapauden rajoittamisen” ja ”liioitellun reaktion” nimissä, että Pihlajalinnan reaktio oli kohtuuton. Osa näkee yhtiön pikaisen toiminnan takana olevan sote-työskentelyn, jossa Pihlajalinnalla on huomattava taloudellinen intressi. Silloin tehdään merkittävä sosiaalipalvelujen uusjako, jolloin päätöksen taustalla voi nähdä olevan selkeän brändin puhdistuksen.
Onko mediakohujen funktio ruokkia mediaa klikkijournalismin euroilla, vai onko kohujen nopeutuminen merkki siitä, että tarkistavat funktiot toimivat?
Pitäisikö Pihlajalinnan päätöksestä erottaa Moilanen olla iloinen, tyytyväinen, pettynyt tai jotain muuta? Huomaan ajattelevani asiaa lähinnä yhteiskunnallisen prosessin näkökulmasta. Keväällä lähes yhtä nopeatahtinen Pori Jazz -toimitusjohtajan erottaminen on vertailukelpoinen tarkastelukohde. Molemmissa on kyse brändin suojelemisesta ja asiakasjoukosta kiinnipitämisestä. Onko kyseessä myös mukanaolo eettisen brändäyksen aallossa? Kyyninen tarkkailija sisälläni mutisee yrityksen arvosta, toiveikas poliitikko eettisen keskustelun noususta. Rasistien tapaa asettaa köyhät ja maahanmuuttajat vastakkain kritisoinut aktivisti minussa näkee tässä vain yhden kylmän merkin lisää siitä, miten eriarvoistamista tehdään normiksi.
Medianäkökulmasta minua kuitenkin eniten kiinnostaa asia, josta puhuin muutamia vuosia sitten toiveikkaasti muun muassa Populism as movement and rhetoric -seminaarissa Jyväskylässä. Some on nopea, julma ja se tahraa loppuiäksi. Silti – se on nopein väline mitä meillä on koskaan ihmiskunnan historiassa ollut tiedon levittämiseen, reagointiin ja väärän tiedon korjaamiseksi. Onko mediakohujen funktio ruokkia mediaa klikkijournalismin euroilla, vai onko kohujen nopeutuminen merkki siitä, että tarkistavat funktiot toimivat? Näkisin että molempia. Kiinnostavaa on se, mitä siitä seuraa.
