Manninen, Mari: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. 2018. Jyväskylä: Atena.
Palkittu toimittaja ja tietokirjailija Mari Manninen on kirjoittanut kirjan erilaisista Kiinaan liitetyistä myyteistä. Kyse on erilaisista ennakkoluuloista ja tarinoista, joiden kautta Kiinasta puhutaan ja kirjoitetaan. Kiinaa ja laajemmin itää, orienttia, on pidetty elämänviisauksien, henkisyyden ja syvällisen ajattelun lähteenä. Monet itäisinä esitetyt ajatukset ovat kuitenkin todellisuudessa lähtöisin länsimaista. Meillä ravintoloissa syötävä kiinalainen ruokakin on oikeastaan yhdysvaltalaista, eikä sillä ole juuri tekemistä Kiinan 30 maakunnan erilaisten keittiöiden kanssa.
Erilaiset sekä läntisistä että kiinalaisista lähteistä tulevat tarinat myös sekoittuvat toisiinsa, ja läntiset tarinat vaikuttavat myös kiinalaisten itseymmärrykseen. Myös Kiinan propaganda voidaan ottaa lännessäkin täytenä totena. Kiinalaisessa jutussa maassa vuosia asunut Manninen avaa monia mielenkiintoisia myyttejä, joista jotkin, kuten Tiibetin tilanne ja dalai-lama, ovat poliittisesti hyvin arkaluontoisia.
Tavat puhua eri maista ovat muodostuneet monista historiallisista ja poliittisista tekijöistä. Saamme eri paikoista eri määrän uutisia, ne ovat painottuneet eri alueille ja niitä kehystävät erilaiset tarinat. Manninen mainitsee esimerkkinä myös omat lehtijuttunsa, joiden kuvitukseksi haettiin useimmiten kuvia ränsistyneimmistä kortteleista, joissa näkyisi toivottavasti vielä ”kulunut polkupyörä tai punainen lyhty” (112).
Tarinat muodostavat itseään ruokkivan kehän. Tietyt näkökulmat ja tarinat menevät mediassa suoraan läpi ilman kyseenalaistamista. Tietyt tavat kertoa Kiinasta liittyvät vahvemmin todellisuuteen, toiset taas vähemmän. Eräs varmasti monin tavoin todellisuuteen liittyvä tarina tai diskurssi on tapa puhua Kiinasta ”Iso veli valvoo” -yhteiskuntana. Tätä voidaan hyödyntää myös matkapuhelinjätti Huawein markkina-aseman heikentämiseksi länsimaisten valmistajien hyödyksi väittämällä, että Kiina vakoilee Huawein puhelimien käyttäjiä.
Usein tarinat ovat merkityksellisempiä kuin todellisuus. Tarinat tekevät uskomattomatkin väitteet todellisen tuntuisiksi.
On oikeastaan pelottavaa ajatella, miten hataralla ja sattumanvaraisella tavalla uskomuksemme usein ovat muotoutuneet
”Kiinan muuri näkyy avaruuteen” on hyvä esimerkki uskomuksesta, joka on omaksuttu ilman mitään harkintaa. Jos asiaa miettii edes hetken, tajuaa ajatuksen täysin päättömäksi – miten muutaman metrin levyinen rakennelma voisi näkyä paljain silmin avaruudesta? Monista asioista meillä on kuitenkin tällaisia käsityksiä, jotka edes hetken miettimisellä ymmärtäisi typeriksi. Kuitenkin omaksumme suuren osan asioista niitä sen enempää miettimättä. On oikeastaan pelottavaa ajatella, miten hataralla ja sattumanvaraisella tavalla uskomuksemme usein ovat muotoutuneet.
Historian osalta kiinalainen propaganda syödään länsimaissa useimmiten yhtä suurella halulla kuin friteerattu kana hapanimeläkastikkeessa kiinalaisessa ravintolassa. Kiinassa puhutaan nykyisin 5 000 vuoden historiasta, joka palvelee kiinalaista nationalismia ja käsitystä pitkäaikaisesta kansakunnasta. Osin tämä käsitys on eurooppalaisten kehittämä, sillä 1800-luvulla nationalismin aatteelle ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden kehitykselle sopi hyvin ajatus tuhansia vuosia vanhasta kansakunnasta ja ikiaikaisesta kansallisvaltiosta. Eurooppalaiset loivat ajatuksen kaksituhatvuotisesta Kiinasta, jota nationalismin saavuttua Kiinaan hyödynnettiin myös siellä oman kiinalaisen identiteetin luomisessa. Sittemmin aikajännettä on vielä pidennetty kauemmas menneisyyteen.
Kiina on kuitenkin pikemmin alue, kuten Eurooppa, eikä sillä kokonaisuutena ole kovin pitkää yhtenäistä historiaa – Manninen katsoo että sen historian voisi aloittaa 1700-luvulta, jolloin Kiina suurinpiirtein saavutti nykyisen alueensa, kaksinkertaistaen aiemman pinta-alansa. Pekingin rakentaminen on käytännössä aloitettu 1200-luvulla, joten se on saman ikäinen kaupunki kuin Tukholma tai Turku. Sittemmin kaupunki on ollut monia eri kieliä puhuvien, eri alueilta tulleiden valloittajien hallinnassa.
Euroopan unionikin voisi Kiinan tapaan kirjoittaa itselleen ”2000-vuotisen historiansa”, kuten Manninen huomauttaa (21). Erona Eurooppaan Kiinassa on kuitenkin se, että kiinalaisia kirjoitusmerkkejä on käytetty samanlaisina alueen eri kielissä. Euroopassakin on omaksuttu suurimmalta osin latinalaiset Rooman valtakunnan käyttämät kirjaimet, mutta koska latinan kirjoitus on äännekirjoitusta, kieliä kirjoitetaan eri tavoin, eikä niitä luettuna voi toisen kielen puhuja ymmärtää samoin kuin Kiinan alueen merkkikirjoitusta. Kuitenkin latinan asema oli Euroopassa pitkään sellainen, että periaatteessa yhtenäisen Euroopan historian kirjoittaminen olisi yhtä paljon tai vähän perusteltua kuin monituhatvuotisen Kiinan historian.
Kiinan muuri on myös yksi kansallisen identiteetin luoja. Se on myyttinen rakennelma. Todellisuudessa mitään yhtenäistä muuria ei ole, vaan hajanainen määrä eri paikoissa sijaitsevia täysin eri syistä eri aikoina 200-luvulta 1600-luvulle rakennettuja muureja ja maavalleja. Muurin tunnetuin pätkä, jossa turistien virrat kävelevät, on rakennettu 1500–1600-luvuilla. Se ei edes toiminut tarkoitetulla tavalla, eli ei estänyt uusien valloittajien etenemistä. Muuri oli käytössä noin sata vuotta ja jo 1600-luvulla siitä tuli tarpeeton, ja se sai jäädä rapistumaan. 1900-luvulla tämä muurinpätkä kunnostettiin kansalliseksi symboliksi. Suuri osa muustakin Kiinan historiasta on rakennettu vasta hiljattain sen hallintoa palvelemaan.
Periaatteessa yhtenäisen Euroopan historian kirjoittaminen olisi yhtä paljon tai vähän perusteltua kuin monituhatvuotisen Kiinan historian
Mannisen mukaan eräs sekä Kiinassa että lännessä toistettava myytti on Kiinan sosialistisuus tai kommunistisuus. Mannisen ja hänen haastattelemiensa asiantuntijoiden mukaan Kiina on kapitalistinen maa, jota johtaa organisaatio nimeltä ”kommunistinen puolue”. Noin 90 miljoonan jäsenen puolue hallitsee koko Kiinan aluetta ja sen ”lonkerot” ulottuvat ihmisten arkielämään asti. Sallittu ammattiyhdistysliike ei valvo työläisten, vaan hallinnon etuja. Sananvapaus on monilta osin tukahdutettua. Tasa-arvon, sananvapauden ja työläisten oikeuksen osalta Suomikin on Kiinaa sosialistisempi. Mikael Mattlinin mukaan Kiinan joillain alueilla ollaan ehkä lähimpänä vapaata markkinataloutta maailmassa (108). Esimerkiksi Francis Fukuyama kutsuu Kiinaa valtiokapitalistiseksi, Slavoj Žižek puolestaan pitää Kiinaa esimerkkinä siitä, että kapitalismi ei välttämättä tarvitse poliittiseksi järjestelmäkseen parlamentaarista demokratiaa.
Kiinan talous on kasvanut hurjaa vauhtia, vaikka osin hurjat kasvuluvut ovat vain Kiinan hallinnon esittämiä lukuja vailla todellisuuspohjaa. Mediassa ne kuitenkin otetaan yleensä sellaisinaan. Talous on kuitenkin kasvanut paljon, ja meillä edelleen oleva mielikuva Kiinan köyhyyden laajuudesta on väärä, vaikkakin Kiinassa on edelleen hyvin köyhiä alueita, erityisesti Länsi-Kiinan maaseudulla.
Talouskasvu on tuonut mukanaan myös valtavan saasteongelman. Kirjan lainaaman tilaston mukaan Peking on maailman 57. saastunein kaupunki – ei siis ykkönen maailmassa, kuten usein on sanottu, mutta kuitenkin hyvin saastunut. Mediassa Peking on paljon enemmän esillä kuin sitä paljon vielä saasteisempi Intian Delhi tai monet muut Intian, Iranin ja Saudi-Arabian kaupungit.
Vaikka on vielä saastuneempia alueita, on Kiinan saasteongelma valtava. Vuonna 2012 Kiinassa sanotaan miljoonan ihmisen kuolleen saasteiden vaikutuksesta. Tällä hetkellä Kiina on maailman suurin hiilidioksidipäästöjen lähde, historian suurin on puolestaan ylivoimaisesti Yhdysvallat. On tärkeätä kiinnittää huomiota paitsi siihen, missä päästöt tuotetaan, myös siihen, keiden toimesta tuotetaan ja kulutetaan. Olemme antaneet ympäristöongelmamme kiinalaisten hengitettäväksi, kuten Manninen hyvin toteaa (142).
Mannisen Kiinalainen juttu on hyvin kirjoitettu kevyt journalistinen tietokirja, joka herättelee keveydestään huolimatta paljon ajatuksia niin käsityksistämme Kiinasta kuin maailmasta laajemminkin. On hyvä ravistella omia käsityksiään, ja tämä kirja toimii siinä tehtävässä mainiosti.
Kirjoittaja on Perusteen päätoimittaja sekä tofua ja parsakaalia -annoksen ystävä.
