Kuva: Kimmo Timonen.

Perusopetuksen antama sivistys on ainakin jollakin tasolla vielä yhteistä hyvää, mutta millä puitteilla? Eriarvoistavat yhteiskunnan rakenteet eivät paikkaudu ”mahdollisuuksien tasa-arvolla” ja yksilötasoisen laaja-alaisen osaamisen kehittämisellä. Uudessa opetussuunnitelmassa on hyvät puolensa, mutta jäävätkö ne vain hyviksi aikeiksi ja voimavarojen puutteen jalkoihin?

Perusopetus kansallisen tason kasvatuksen ja sivistyksen jakamisen tasa-arvoisena kehtona on kuulunut koulutuspoliittisen puheen itseisarvoihin, ainakin siitä asti, kun suoraan luokkataustan mukaan koulunpenkin kuluttajia jakanut kaksinapainen koulujärjestelmä 1970-luvulla purettiin. Silti yhteiskuntapoliittisen kehityksen mukanaan tuomat, kilpailukykyajatteluun perustuvat koulutuspoliittiset muutokset lähihistoriassa ovat väistämättä ristiriidassa egalitaristisen eetoksen kanssa, tai ”mahdollisuuksien tasa-arvon”, kuten myös kuulee puhuttavan.

Jo 1990-luvun koululainsäädännöt muuttivat yksilön valinnat, henkilökohtaisen kehittymisen, sisäisen ja ulkoisen arvioinnin merkityksen ja koululaitosten tuloksellisuuden aiempaa tärkeämmiksi (Varjo 2007). Tähän viitaten voisi sanoa Sipilän hallituksen digiloikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn korostamisen olevan looginen jatkumo globaalisti suuntautuneen kilpailukykykapitalismin ajan koulutuspoliittisessa uudistuksessa.

Sipilän hallituksen koulutuspolitiikan yhdistävän tekijän arvioidaankin olevan jatkuvan uudelleenkouluttautumisen periaate, joka muotoutuu elinkeinoelämän imuissa ja jonka puhutaan olevan samalla ratkaisu eriarvoisuuden torjumiseen. Tässä periaatteessa valtion rooli ei ole niinkään olla yhteisen hyvän tuottaja vaan yksilöllisten valintojen aktivoijataho ja ohjaaja (Tervasmäki & Tomperi 2018). Toisin sanoen koulutukseen pohjaavaa sivistystä ei niinkään jaeta yhteisenä hyvänä, vaan yksilökohtaisesti koetut kiinnostuksenkohteet ohjaavat sivistyksen hakua, johon suhteutettuna oikeaan aikaan ja paikkaan osuvat ohjauksen resurssit toimivat mahdollistajina.

Havainnointia peruskoulussa

Elokuussa 2016 voimaan tulleen uuden opetussuunnitelman keskiössä on osaamisen ja henkilökohtaisten taitojen kehittäminen sekä näiden taitojen laaja-alaistaminen (ks. SanomaPro). Uudessa opetussuunnitelmassa oppiminen ymmärretään pitkälti sosiaaliseksi tapahtumaksi ja oppimisessa korostetaan ilmiöpohjaisuutta. Opetussuunnitelman käytännön tason tulkitsija on tietenkin aina opettaja. Uuden opetussuunnitelman tulkintojen eli ”pedagogisten käsialojen” keskeisiä määrittäjiä ovat työelämärelevanssi, oppiaineen hallinta, itsen kehittäminen sekä kestävä kehitys, ja kaiken kattona on laaja-alaisen osaamisen ihanne.

Mitä tämä sitten käytännön tasolla tarkoittaa eli miten muutetaan kauniit sanat arkisiksi käytännöiksi? Pääsin itse osana kasvatustieteiden sivuaineopintojani havainnoimaan opetusta autenttisessa tilassa ja tilanteissa. Osaltaan vaikutuin, mutta osaltaan jäin kovin mietteliääksi.

Omat kokemukseni peruskoulusta ennen edellä mainittua opintosarkaa ovat yläkoulun päättymisessä kuusitoista vuotta sitten, ja hämmästys metodien muutoksesta vaihtui luokkahuoneessa istuessani varsin nopeasti vaikuttuneisuudeksi. Siinä missä itse olen saanut perusopetukseni vielä sangen behavioristisessa kepin ja porkkanan hengessä, on tänä päivänä perusopetuksen painotus mielekkäässä kognitiivisessa ja sosiokulttuurisessa oppimisessa.

Ehdoton edellytys tässä järjestelmässä huomatuksi, ohjatuksi ja opetetuksi tulemiselle on olla oppimiseen orientoitunut

Opetustyössä korostetaan dialogisuutta sekä moniaistisuutta. Samalla pyritään tunnistamaan oppilaan yksilölliset tarpeet, tietenkin voimavarojen mukaan: ehdoton edellytys tässä järjestelmässä huomatuksi, ohjatuksi ja opetetuksi tulemiselle on olla oppimiseen orientoitunut. Varsin nopeasti havainnoinnin aikana kävi ilmi, että passiivisemmalla opiskelun otteella koululainen ei saa näillä uudenaikaisillakaan opetusmetodeilla opetuksesta yhtä paljoa irti kuin oppimiseen vahvemmin orientoitunut luokkatoveri.

Erääksi keskeiseksi huomiokseni havainnoinnin aikana nousi ajankäytön hektisyys. Asiat käytiin läpi ripeästi ja aiheista piti siirtyä seuraaviin todella nopeasti, useita eri opetuksellisia metodeja käyttäen. Hämmästyttävää ja jopa hengästyttävää on, että kaikki tämä tapahtuu oppitunnin pääosin 45 minuutin pituuden luomissa puitteissa – en siis ihmettele, että aikaa jokaisen oppilaan orientaation ja motivaation jatkuvaan huomiointiin ei vain ole.

Digiloikan mukaisesti internet, tietotekniset laitteet ja erilaiset sovellukset ovat limittyneet etäältä katsoen saumattomaksi osaksi opetuksen arkea: kotitehtäväesseitä voi palauttaa luokan yhteiseen Google Driveen, havainnollistavia esimerkkejä opetuksen oheen katsotaan Youtubesta, ja luokkien sisäiseen viestintään käytetään Whatsappia. Nopeatempoiset sovellukset toimintalogiikoillaan ja aistiärsykkeellisyydellään vielä vahvistavat vallitsevaa hektistä ja intensiivistä tunnelmaa.

Eivät ne tavat vaan ne puitteet

Nopeasti innostuvana ja tilanteisiin orientoituvana ihmisenä imeydyin havainnointipäivinäni mukaan luokan intensiiviseen tunnelmaan, mutta siirryttyäni alakoulun nopeatempoisesta luokkailmapiiristä väljemmille vesille pohtimaan näkemääni ja kokemaani, muuttui ensituntemuksena kokemani vaikuttuneisuus nopeasti sen miettimiseen, mitä ei ollut konkreettisesti nähtävillä iloisten opetuksellisten jutteluiden, lattialla makoilujen ja keskittymismetodina käsien välissä muovailuvahojen pyörittelyn muodostamassa suloisessa luokkahuonesekamelskassa. Uudet oppimisen tilalliset ja olemisen luontevuuteen liittyvät puitteet ovat erittäin tervetulleita rentouttamaan ennen niin jäykkää opetusta, mutta ne eivät ole tilanteen koko todellisuus.

Havainnointini jälkimainingeissa haastattelin kahta opettajaa, jotka olivat toisilleen täysin tuntemattomia ja täydellisen eri kouluissa urallaan opettaneita. Heistä molemmat totesivat, että opetuksen suunnitteluun kuluukin nyt huomattavan paljon enemmän aikaa kuin vanhan opetussuunnitelman aikana. Toinen piti elämyksellisiä ja kokemuksellisia opetuksen tapoja työläydestään huolimatta kuitenkin mielekkäinä oppilailleen ja myös itselleen, toinen puolestaan harmitteli perinteisemmän opetuksen vähentynyttä merkitystä.

Arkiseen koulutyöhön opetussuunnitelmamuutos on tuonut oppijakeskeisen otteen

Opettajan persoonallinen tapa opettaa on keskiössä opetustyön ohella myös siis uuden opetussuunnitelman kokemisessa. Voisi tiivistää, että digitalisoituminen ja kongitiivis-konstruktiivisten opetusmetodien yleistyminen ovat tuoneet opetuksen lähemmäs oppilaita ja tehneet siitä yksilöllisempää ja yksilölliset erot paremmin huomioon ottavaa. Toisin sanoen arkiseen koulutyöhön opetussuunnitelmamuutos on tuonut oppijakeskeisen otteen. Samalla se on lisännyt opettajien henkilökohtaista työmäärää runsaasti.

On opettajatasolla yksilökohtaista, kuinka tämän kokee suhteutettuna oman opetuksensa arkisiin, tyylillisiin tapoihin suhteutettuna. Näin sivusta alaa tarkkailevana ei-opettajana oma tasa-arvontajuni näkee suuren ristiriidan höylättyjen resurssien, alati vähentyvien luokanohjaajien ja kasvavien ryhmäkokojen, tuloksellisuuspaineiden sekä työn määrän kasvun kakofoniassa – eli ongelmana eivät suinkaan ole ne tavat vaan ne puitteet. Millä tavoin motivoidaan epäorientoitunutta oppilasta, jos käytettävissä olevat resurssit eivät näitä mahdollisuuksia suo? Laiskuus kun harvoin lukeutuu syihin, joiden vuoksi motivaatio opiskeluun oppilaalla on kateissa. Syy on usein syvemmällä toimijuuden syntymisen mekanismien erilaisissa rakenteellisissa ulottuvuuksissa, jotka niin ikään aiheuttavat eriarvoisuutta luokkahuoneissakin.

Valinnan vapaus ja luokkaerojen pysyvyys

Kilpailukyky-yhteiskunnan sisältämän erinomaisuuden eetoksen ja yksilöllisen osaamisen kasvun mahdollisuuksien termistön viidakossa jäin pohtimaan myös sitä, mitä on vastassa, kun järjestelmään sulautumattomat ja resurssipulan jalkoihin jääneet päättävät peruskoulunsa – he, jotka eivät ole syystä tai toisesta olleet oppimiseen orientoituneita. Tällainen ongelma on tietenkin ollut jo edellisen opetussuunnitelman aikaan ja omana peruskouluaikanakin. Yhtä kaikki on selvää, että syviin (yhteiskunta)luokkaerojen aiheuttamiin eriarvoisuuden mekanismeihin ei uusikaan opetussuunnitelma riittävästi pureudu, kosmeettisen kauniista poliittisista puheista huolimatta.

Tervasmäen ja Tomperin (2018) kannanottoon liittyen on suomalaisen koulutuspoliitiikan kestävyyteen tukeutuen alleviivattava, että vaikka opettaja yksilötason vapaudellaan saisikin valita pedagogiseksi opetussuunnitelmakäsialakseen kestävän kehityksen tulkintakehyksen, toistuu koulutuspolitiikassa edelleen klassinen ideologinen kuvio – eli laajemman rakenteellisen vyyhdin sullominen yksilötason valinnoiksi. Yksilöllistä valinnanvapautta jo alakoululaisten oppimisen prosesseissa korostamalla eriarvoisuus myös säilyy, sillä tällöin taustalla oleviin syihin ei ole tarvetta puuttua: nimittäin kun jokainen, siis lapsikin, saa valita kaiken ihan itte.

Kirjoittaja on sosiologian opiskelija Tampereen yliopistosta sekä freelance-toimittaja.

Lähteet

SanomaPro. Peruskoulun uusi opetussuunnitelma pähkinänkuoressa.

Tervasmäki, Tuomas & Tomperi, Tuukka 2018. Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa. niin & näin 2/18.

Varjo, Janne 2007. Kilpailukykyvaltion koululainsäädännön rakentuminen. Suomen eduskunta ja 1990-luvun koulutuspoliittinen käänne. Lektio 4.5.2007, Helsingin yliopisto.